"Arvaa mitä?" Lumikkoviiksi kysyi, ha ennenkuin ehdin vastata, hän jatkoi: "Olen rakastunut." Hän sanoi ja käänsi katseensa muualle. Hän tärisi hiukan, se johtui varmaan kylmistö väreistä. Yllätyin kun Lumikkoviiksi sanoi olevansa rakastunut, mutta kehen hän oli iskenyt silmänsä. Hän oli rakastunut oppilaana Mäyräkymteen, mutta minä voitin kollin sydämmen. Tunsin yhä hiukan surua, olin murtanut Lumikkoviiksen sydämmen, onneksi en pahasti. Mutta olimme yhä parhaita ystäviä, se oli minun mielestä tärkeintä.
"No, keneen olet iskenyt silmäsi? Onka hän komea? Kuka hän on?" Kysyin silmät suurina, halusin kovasti tietää hänen kohteensa. Lumikkoviiksi hiljentyi, ja katseli taas tassujaan. Olisi ehkä pitänyt olla kysymättä, mutta tein sen jo.
"Hän, hän… on Höyhentassu!" Lumikkoviiksi sanoi ja käänsi katseensa taivaalle. Hetkinen, Höyhentassu? Höyhentassuhan on naaras, ja Lumikkoviiksi on naaras? Mikä juttu tämä on? Katselin hiukan järkyttyneenä Lumikkoviikseä.
"Ai Höyhentassu? Hän on kyllä naaras, mutta jos sinä rakastat häntä, näytä se hänelle!" Sanoin rohkaisevasti, ja katselin suoraan Lumikkoviiksen sinisiä silmiä.

//Lumikko?

Nuppupentu ponkaisi innokkaana sammalvuoteeseestaan. "Nyt on se päivä, jolloin minusta tulee oppilas!" Nuppupentu ajatteli. Nuppupentu oli odottanut sitä jo kauan. Hän ei voinut uskoa, että nyt hänestä tulisi oppilas. Nuppupentu katsahti ulos. Aurinko oli jo noussut. Nuppupentu kömpi pois vuoteeltaan ja lähti kohti aukiota. Aurinko paistoi kirkkaasti. "Nuppupentu!" kuului Mäntyviiksen huuto. Nuppupentu kääntyi katsomaan Mäntyviikseä. "Hei, Mäntyviiksi!" Nuppupentu naukaisi iloisena. "Kuulin että sinusta tulee tänään oppilas!" Mäntyviiksi naukaisi. "Joo, totta se on!" Nuppupentu sanoi innokkaana ja jahtasi hetken häntäänsä. "En voi vieläkään uskoa sitä!" Nuppupentu ajatteli. Nuppupentu katseli tuoresaaliskasaa. Sitten hän kumartui ottamaan riistaa. Nuppupentu söi hiirtä niin, että oli melkein tukehtua. Nuppupentu huiski hännällään. Kun Nuppupentu oli saanut syötyä, hän päätti mennä suosikkipaikalleen klaaninvanhimpien pesän viereen. Hän ei kuitenkaan voinut nukahtaa, koska hänellä olisi oppilasnimitykset. Nuppupentu käpertyi auringonvaloon. Säteet loivat häneen kauniita täpliä. Nuppupentu huiskaisi hännällään pehmeää maata. Sitten Nuppupentu nousi. Hän tassutti kohti pentutarhaa. Nuppupentu vilkaisi sammalvuoteensa alle. Kaunis lehti oli siellä. Nuppupentu otti lehden tassuunsa. Hän kosketti sitä kuonollaan. Nuppupentu katsahti uudestaan vuoteensa alle. Eräs asia puuttui. Nuppupentu yritti miettiä kovasti mikä. Sitten Nuppupentu kääntyi ja meni takaisin aukiolle. Aukiolle kävellessään Nuppupentu huomasi liukkaalla seinämällä jonkun kiiltelevän. Nuppupentu ei ollut nähnyt tuollaista valoa ennen. Nuppupentu tassutti katsomaan sitä. Nuppupentu nousi takajaloilleen katsoakseen sitä. Nuppupentu loikkasi ja huiskaisi etutassullaan. Asia putosi Nuppupennun päähän. Ennen kuin Nuppupentu ehti ajatella mitään, Punatähti kutsui klaanin koolle. Nuppupentu juoksi täyttä vauhtia aukiolle. "Nyt se tapahtuu.." Nuppupentu ajatteli. "Meillä on uusi oppilas nimitettävänä." naukaisi Punatähti. "Nuppupentu, astu eteen." Nuppupentu tassutti eteen hiljaa. Hän vilkaisi isoa kissajoukkoa jännittyneenä. "Nuppupentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Nupputassuna." jatkoi Punatähti. "Mestariksesi saat Varjokarvan." Varjokarva tassutti eteen. "Opeta hänelle kaikki mitä tiedät." naukaisi Punatähti. Nuppupentu katsahti Varjokarvan silmiin. Varjokarva nyökkäsi. Kokoontumisen jälkeen Varjokarva sanoi: "Nyt lähdemme tutkimaan reviiriämme." "Joo." vastasi Nupputassu innokkaana. Hän oli odottanut tätä hetkeä jo kauan. Kun he lähtivät leiristä ulos, maalima näytti kovin erilaiselta. "Vau." Nupputassu henkäisi. Maailma oli niin iso! Nupputassu haistoi riistan tuoksun. Sen lisäksi tuoksuun sekoittui muitakin hajuja. "Huomaako tuon tuoksun?" kysyi Varjokarva. Nupputassu haistoi ilmaa. Sitten hän huomasi myskinhajun. "Huomaan." vastasi Nupputassu. "Tiedätkö mikä se on?" kysyi Varjokarva. "En tiedä sitä tarkkaan." naukaisi Nupputassu. "Voisiko se olla joku riistaeläin?" "Aivan oikein." vastasi Varjokarva. "Se on hiiri." "Ai tuolta hiiri tuoksuu elävänä?" kysyi Nupputassu. "Niin." vastasi Varjokarva. Nupputassu kuuli rapinaa läheltä. "Mikä tuo ääni on?" hän kysyi. "Se hiiri on lähistöllä." vastasi Varjokarva. "Napataanko se?" hän kysyi. "Joo!" vastasi Nupputassu. "Mennään noiden pensaiden taakse, ettei hiiri näe meitä." Varjokarva opetti. Nupputassu tassutti hiljaa pensaiden taakse. "Muista olla hiljaa, ja varovainen." sanoi Varjokarva. "Joo." vastasi Nupputassu. "Miten saalistusasento olikaan?" Nupputassu kysyi. "Mene matalaksi, ja laita häntäsi niin, että se on maassa." opasti Varjokarva. Nupputassu yritti saada samanlaisen asennon. "Kyyryyn...ja sitten häntä maahan..." muisteli Nupputassu. "Onko tämä hyvä?" kysyi Nupputassu. "Se on oikein hyvä." vastasi Varjokarva. "Hiivi sitten matalana ja hiljaa hiiren luo." Nupputassu hiipi hitaasti ja varovaisesti kohti hiirtä. Hiiri nakersi pähkinää. "Sitten, loikkaa hiiren päälle." kuiskasi Varjokarva. Nupputassu otti hyvän asennon ja ponnisti. Nupputassu lennähti hiiren viereen. Hiiri katsoi Nupputassua säikähtäneenä. Hiiri yritti päästä pakoon, mutta ei onnistunut. Nupputassu löi hiirtä käpälällään. Hiiri vinkaisi kovaa. Sitten se jäi makaamaan maahan liikkumatta. Nupputassu tuijotti hiirtä. "Minä sain ensimmäisen saaliini!"
Nupputassu kiljaisi innokkaana. "Hyvä, Nupputassu!" kehui Varjokarva. "Hienosti napattu." naukaisi Varjokarva. "Hautaa nyt se, niin voimme hakea sen myöhemmin." Nupputassu kaivoi kuopan. Sitten hän laski saaliinsa kuoppaan. Nupputassu käännähti katsomaan Varjokarvaa. "Mitä nyt?" hän kysyi. "Nyt jatkamme matkaa." vastasi Varjokarva. Nupputassu lähti kulkemaan Varjokarvan perään. Kun he saapuivat leiriin, ilta oli alkanut jo hämärtää. "Käy viemässä saaliisi tuoresaaliskasaan." naukaisi Varjokarva. Nupputassu vei saaliiinsa kasaan. "Nyt voit alkaa syömään." sanoi Varjokarva. Nupputassu ei ollut huomannut, että hänellä olisi yhtään nälkä. Nupputassu juoksi tuoresaaliskasalle. Siellä hän otti oravan. Nupputassu söi oravaa iloisena. Ensimmäinen päivä oppilaana oli ollut mahtava. Nupputassu oli oppinut paljon uutta. Kun Nupputassu sai syötyä, hän oli lähtemässä pentutarhaa päin, mutta tajusikin olevansa nyt oppilas, eli hänen kuuluisi mennä oppilaiden pesälle. Nupputassu tassutti oppilaiden pesälle.

Kävelimme Orvokkisydämen kanssa metsässä. Kevät tuuli tuiversi turkkejamme. Lumi oli melkein jo sulanut ja maa ei ollut enää jään peitossa. Heiluttelin häntääni iloisena. Mäyräkynnen ja minun tappelusta syntynyt epävarmuus oli poissa ja uskoin itseeni enemmän kuin koskaan. Olin ehkä jopa onnellinen. Mäyräkynnen ja Orvokkisydämen kumppanuus painoi vielä mieltäni mutta olin jo pikkuhiljaa pääsemässä yli siitä. "Oletteko ajatelleet pentuja Mäyräkynnen kanssa?" kysyin hymyillen pienesti. "Olemme puhuneet niistä paljon," Orvokkisydän vastasi etäisesti. Punastuin turkkini alla. Olin iskenyt silmäni yhteen hyvän näköiseen kissaan - Höyhentassuun, mutta tiesin hänen olevan kiinnostunut minusta ystävänä. Värähdin ajatellessani sitä. "Olisi ihanaa jos teillä olisi pentuja," sanoin kylmäkiskoisesti ja oikeastaan vain jotain sanoakseni. Tassuttelimme pitkän matkaa hiljaisina. Kuu loimotti taivaalla ja tähdet syttyivät pikkuhiljaa sen ympärille - yö oli kaunis. Miksiköhän hän on niin hiljaa? mietin itsekseni mutta en sanonut mitään koska minua jännitti hieman. Lapani olivat jäykkinä. Tiesin olevani tämän naaraan ystävä… ei! Paras ystävä! Mutta en silti uskaltanut puhua tunteistani - miksi? Haukottelin mutta minua ei oikeastaan väsyttänyt tylsistytti vain - kaipasin puheenaihetta. "Arvaa mitä," sanoin enkä odottanut Orvokkisydämen vastausta, "olen rakastunut." Punastuin taas ja kylmiä väreitä kulki lävitseni.
//Orvokki

"Haluatteko että autan rangaistuksessa?" Orvokkisydän kysyi meiltä hymyillen Lumikkoviikseltä ja Mäyräkynneltä. Nyökkäsimme Mäyräkynnen kanssa samaan aikaan. Naurahdin sille hieman. Henkäysvarjo asteli sisään. “He eivät saa rangaistusta,” kolli urahti. “Toimikaa kunniallisesti niin varmistatte saman kohtelun jatkossa,” hän jatkoi vielä mutta käännähti ja lähti pois. Vilkaisin Mäyräkynteen. “Taidat olla pahemmassa jamassa kuin annat ymmärtää,” sanoin huolissani - nyt aivan aidosti. Kolli nyökkäsi hiljaa mutta voihkaisi ja laski päänsä sammalille. Nyt oli minun vuoroni katsoa häntä säälivästi. “Älä katso minua noin,” Mäyräkynsi sopersi mutta vaipui pian levottomaan uneen. “Luuletko, että hän kuolee?” Orvokkisydän kysyi ja tuli vierelleni. “Ei, ei tietenkään kuole,” sanoin mutta ajatuksissani toistui vain Henkäysvarjon sanat ja se kuinka Mäyräkynsi saattaisi kuolla. Laskin pääni käpälilleni. Tunsin kuinka Orvokkisydän kyyristyi vierelleni ja käpertyi ympärilleni kuitenkin valveilla ja pää ylhäällä. Kehräsin hiljaa. Takajalkani tuntui hieman turralta. “Syö nämä,” Hehkuaskel työnsi yhtäkkiä kuononi eteen joitain makealta tuoksuvia yrttejä. Haistoin niitä lähemmin. “Syö vain,” hän maanitteli, “Ne helpottavat oloasi.” Lipaisin yrtit suihini ja nielaisin. Väsymys alkoi painaa silmäluomiani ja nukahdin nopeasti.

"Niin, etkös sinä ole Kalmakuun tytär? Kalmakuun veli, Kylmäliekki on hyvä ystäväni. Sinun kannattaakin tutustua myös häneen, se harmaaturkki on takuulla koko klaanin luotettavin katti! Siitä voin pistää melkein pääni ja käpäläni pantiksi, se on saletti se!" Huomenkyyhky julisti hykerrellen. Nyökkäsin hymyillen. “Minun täytyy tästä jatkaa,” Pikiturkki nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. “Uskon,” sanoin hieman ujona. Tiesin ettei Huomenkyyhkyltä loppuisi jutut joten annoin hänen turista kaikesta ja myöntelin välillä. “Olin juuri taisteluharjoituksissa,” sanoin koska en halunnut vaikuttaa siltä etten osaisi itse puhua puolestani. “Mukavaa opitko paljon uutta? Olet varmaan hyvä oppilas,” naaras höpötteli. “Joo opin juuri uusia liikkeitä täytyy enää vaan testata niitä käytännössä,” totesin muistellen syöksyjä ja muita liikkeitä, joita olimme tänään harjoitelleet. “Oli mukava jutella! Minun täytyykin tästä mennä keräämään sammalia pesääni varten se on vähän vajaa,” sanoin vaikken olisi halunnut. “Joo mene vain, oli todella hauskaa jutella. Tule uudestaan niin kerron sinulle taas uusimmat käänteet!” Huomenkyyhky huikkasi vielä perääni. “Tulen!” lupasin hymyillen. Tassuttelin ulos leiristä ja suoraan lähimmälle puulle jossa oli sammalta. Raavin ne irti puunrungosta ja kun olin saanut tarpeeksi kannoin kaikki leiriin ja oppilaiden pesälle. Otin osan sammalista ja laittelin ne makuusijalleni. Kaamospentu, Myskypentu ja Pyräkkäpentu saisivat loput emonsa Pimentovarjon kanssa. Nostin loput sammalet pesän edustalta ja keikuin niiden kanssa pentutarhalle. “Pimentovarjo?” huikkasin ja kun vastausta ei kuulunut astelin sisään ja laskin kantamani sammalet maahan. Huomasin Tuhkajuovan juttelemassa naaraan kanssa. Kumarsin heille. “Toin lisää sammalia ne ovat tässä,” sanoin ja poistuin pesästä vähin äänin. “Kiitos,” Pimentovarjo huikkasi vielä perääni.

Nuppupentu: 38kp! - Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Saat mestariksesi Varjokarvan.

Mäyräkynsi: 19kp -

Orvokkisydän: 19kp -

Tuhkajuova: 21kp! -

Kaamospentu: 26kp! -

Varissulka: 8kp -

Myrskypentu: 17kp -

Tuimakatse: 18kp -

Pimentovarjo: 17kp

Jääviilto: 41kp! -

Kylmäliekki: 32kp -

Pyräkkäpentu: 13kp -

Huomenkyyhky: 7kp -

Lumikkoviiksi: 6kp -

Aaltosalama: 5kp -

Kylmäliekki hoki mielessään, että pitäisi siirtää sammalet pois naaraan vierestä, mutta ei Jääviillon viereen. Keskusteltuaan Jääviillon kanssa, Kylmäliekki oli halunnut vain pois. Kollin hengitys oli kiihtynyt ja raskas, tassut tuntuivat painavilta ja päässä pyöri. Mitä hän tekisi nyt? Hänen pitäisi vältellä Huomenkyhkyä, niin tietenkin. Jääviilto tiesi aina Kylmäliekkiä paremmin, olihan toinen aina oikeassa. Kylmäliekki ihaili punaruskean kollin kysyä onnistua kaikessa ja olla aina oikeassa. Harmaaturkkinen vain voisi toivoa pystyvänsä joskus edes puoliksi samaan. Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytti Kalmakuu, joka kosketti savunharmaata kollikissaa hännänpäällään. Kylmäliekki kääntyi varovaisesti ja hänen kasvoillaan oli aluksi avuton ilme, joka vaihtui kuitenkin ilahtuneeseen hymyyn. He olivat tovi sitten sopineet Kalmakuun kanssa viettävänsä veljesaikaa, kunhan sattuisi vain sopiva hetki millon molemmilla olisi vapaata.
"Hei, Kylmäliekki. Olisiko sinulla nyt sopiva hetki sisarushetkelle? Ajattelin, että me voisimme pyytää myös Hehkuaskeleen mukaamme", Kalmakuu ehdotti hymähtäen ja Kylmäliekistä tuntui helpottuneelta, että toinen ei ottanut puheeksi Jääviiltoa. Tuskin kollia edes kiinnostaisi tälläinen retki.
"Kalmakuu, mukava nähdä. Pyydetään ihmeessä, parantajanpesässä ei tulekaan käytyä kovin usein", Kylmäliekki naukaisi ja tunsi pienen piston sydämessään. Hänen pitäisi ehdottomasti petrata ja vierailla useammin rakkaan siskonsa luona. Kalmakuu ohjasi savunharmaata kollia hännällään kohti parantajan pesää. Kylmäliekki toivoi, että Hehkuaskeleella olisi heille edes pieni hetki aikaa. Toisella oli varmasti tassut täynnä töitä, olihan aukiolla tapahtunut juuri tappelu. Kylmäliekki ei ymmärtänyt miksi vastanimitetyt soturit olivat noin vain käyneet toistensa kimppuun. Väkivallan ei pitäisi olla ikinä ratkaisu, jos kollilta kysyttäisiin. Kukaan ei toisaalta ikinä kysynyt.. Kylmäliekki ja Kalmakuu tassuttelivat parantajanpesälle, jossa Hehkuaskelen tassut olivat täynnä töitä. Kollit vilkaisivat toisiaan ja totesivat, että naaraasta ei ehkä olisi nyt retkelle lähtijäksi.
"Ai hei, Kylmäliekki ja Kalmakuu! Mikäs teidät tänne lennättää, ettehän vain ole loukanneet itseänne?" Hehuaskel naukui työn touhussa, mutta pysähtyi kuitenkin nuuhkimaan kollit läpi. He olivat kuitenkin kunnossa ja naaras katsoi heitä kysyvästi.
"Hei, Hehkuaskel. Me olimme ajatelleet lähteä viettämään sisarusaikaa ja ajattelimme kysyä haluaisitkohan sinä liittyä meidän seuraamme? Sinulla taitaa kuitenkin olla tassut aivan täynnä töitä", Kalmakuu naukui rauhallisella ja pehmeällä äänellä tummaturkkiselle siskolleen, joka nyökkäsi pahoittelevana.
"Olen pahoillani, minulla menee koko ilta tässä. Olen kuitenkin iloinen, että te kysyitte. Lähdetäänkö kuitenkin jonain toisena päivänä, minusta olisi mukavaa viettää teidän kanssanne aikaa", Hehkuaskel naukui lempeällä äänellään ja nyt vuorostaan Kylmäliekki nyökkäsi parantajalle.
"Se sopii hyvin, olen pahoillani jos me häiritsemme sinua. Tulemme jonain toisena päivänä takaisin", savunharmaa kolli naukui ja Hehkuaskel huiskautti tassuaan.
"Ette te mitään häirinneet, minulla on aina aikaa sisaruksilleni! Mutta nyt minun on kuitenkin mentävä, aterioidaan vaikka joku ilta yhdessä?" Hehkuaskel naukaisi ja syventyi taas tehtäviensä pariin. Kollit peruuttivat pesästä ulos hiirenkorvaiselle aukiolle ja katsahtivat toisiinsa kysyvinä. Mitäs nyt?
"Mehän voisimme lähteä kaksin, jos se sopii sinulle-", Kylmäliekki oli naukaisemassa, mutta tassun koputus keskeytti hänet. Kolli kääntyi ja nielaisi. Se oli Huomenkyyhky.
"A-ai, päivää", savunharmaa kissa takelteli ja kohtasi naaraan kysyvän katseen.
"Mitä ihmettä on meneillään? Täälläkö oli tappelu?" Huomenkyyhky naukaisi ja Kalmakuu tuuppasi veljeään.
"Minäpä tästä poistun, pidetään sisaruspäivä jonain toisena päivänä!" Kalmakuu naukaisi ja jätti ystävykset kaksin.
Kylmäliekki ei tiennyt mitä tehdä, joten hän ei vastannut kirjavalle naaraalle mitään, vaan katsoi aukiota avuttomana. Hän huomasi ilokseen itseään pesevän Jääviillon ja lähti kipittämään toista kohti.
"Kylmäliekki, kuuroko sinusta on tullut? Haloo?" Huomenkyyhky naukui kulkiessaan ystävänsä perässä ja Kylmäliekki nielaisi. Jääviilto osaisi toimia tässä, takuulla osaisi. Kylmäliekin katse suorastaan huusi veljeltään apua ja seisahti Jääviillon eteen.
"Mikä siinä on, että sinä roikut jatkuvasti veljessäni kuin mikäkin takiainen?" kollisoturi kysyi Huomenkyyhkyltä, joka katsoi toista tulistuneena.
"Kertokaa mitä on meneillään? Miksi Kylmäliekki ei puhu minulle? Ja en ole takiainen!" Huomenkyyhky kivahti vihaisena.

//Jää?
// KP-boosti

Kuuntelin hiljaa Tuhkajuovan yksinpuhelua antaen naaraan saada kaikki sanat sanottua. Tiesin rakkauden olevan heikkoutta, olin aina tiennyt. Se oli ollut osasyynä sille, miksi Turmaloikan hyväksyminen oli alun perin ollut minulle niin vaikeaa. Rakkaus teki sokeaksi ja kyvyttömäksi monen asian suhteen. Se toi paljon heikkouksia noiden rakastamieni kissojen muodossa; heidän avullaan minua voisi kiristää ja satuttaa. Mutta ainoastaan jos antaisin sen tapahtua.
"Et taida tuntea minua niin hyvin kuin kuvittelet", sanoin Tuhkajuovan viimein hiljennyttyä, iloton hymy huulillani. "En ole eri mieltä kanssasi. Rakkaus voi olla heikkoutta, mutta vain jos niin itse valitsee. Se vaatii ehkä jonkin verran mielenlujuutta, mutta sitä minulta löytyy."
Olin päättänyt jo kauan aikaa sitten, etten antaisi minkään tulla minun ja Kuolonklaanin päällikkyyden välille. En osannut kuvitella, miten Turmaloikka ja pentuni voisivat koskaan olla esteenä sille, että pääsisin varapäälliköksi. Jos kuitenkin joutuisin valitsemaan heidän ja omien tavoitteideni välillä, valintani oli selvä. Sillä hetkellä se ehkä sattuisi, mutta olin tehnyt liikaa töitä tyytyäkseni hiljaiseen perhe-elämään.
"Saatan ehkä rakastaa pentujani ja kumppaniani, mutta olen valmis päästämään heistä irti jos sitä minulta vaaditaan", tunnustin hiljaisella äänellä. En tietenkään halunnut pentujeni kuulevan mitään tällaista. Tuhkajuovalle saatoin kertoa ajatuksistani vain siksi, että luotin häneen ja tiesin hänen ymmärtävän paremmin kuin kukaan.
"Kuulostaa siltä, että asia on sinulle henkilökohtainen. Ketä sinä sitten olet elämäsi aikana rakastanut? Pentujasi et ainakaan, enkä ole koskaan uskonut sinun rakastavan Henkäysvarjoa."

//Tuhka?

Kaamospentu katsoi tappelun jälkimaininkeja uteliaana. Klaanin varapäällikkökin oli ilmeisesti hälinästä päätellen paikalla, vau! Kaamospentu päätti olla joskus niin korkea-arvoinen, että varapäällikkö ja päällikkö haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa. Vaikka olihan hän jo melkein sellainen, Pimentovarjon ja Turmaloikan poika kun oli! Kaamospentu röyhisteli rintaansa ja näytti hieman hassulta kuono koholla machoillessaan.
"Katso minua Pyräkkäpentu, olen melkein päällikkö. Ehkä minusta ei tule soturia lainkaan, vaan minusta tulee koko metsän päällikkö. Sitten voin nimittää teidät minun varapäälliköikseni ja emon myös! Ja isän, tietenkin. Mutta minä aion olla Kaamostähti, koko metsän mahtavin kissa", Kaamospentu haaveili. Melkein kaikki pennut haaveilivat jossakin kohtaa elämäänsä päällikkyydestä ja parhaasta soturina olosta, kolli ei ollut siinä suhteessa mitenkään poikkeus. Kolli ei aluksi edes huomannut Myrskypennun lähteneen, mutta havahtui aika pian Pyräkkäpennun huutoihin ja alkoi sitten itse yllyttämään Myrskypentua.
"Hyvä hyvä!! Vedä niitä kuonoon", tummaturkkinen kollikissa kiljahteli riemun huutojaan harmaaturkkiselle siskolleen. Kolli oli täysin varma, että Myrskypentu voittaisi kaikki. Ja jos ei, niin Kaamospennun tassut tulisivat kyllä apuun. Sisaruksille hyvinkin tuttu kissa ilmestyi väkijoukosta ja kaappasi räpiköivän naaraan leukoihinsa. Kaamospentu hihkui iloisena nähdessään isänsä pitkästä aikaa. Kolli hihitti nähdessään naaraan, joka oli jäänyt kiinni soturille.
"Mitä te kolme täällä teette? Ettehän ole aiheuttaneet Pimentovarjolle harmia?" kuului isokokoisen soturin suusta. Turmaloikka yritti kuulostaa toruvalta, mutta Kaamospennun korvaan toinen ei ollut lähelläkään Pimentovarjon äänensävyä. Tummaturkkinen naaras oli pahimmillaan tosi hurja toruessaan jälkikasvuaan, pelottavan hurja! Pyräkkäpentu juoksi soturin jalkojen ali ja hihkaisi heidän tulleen etsineen toista, sillä Pimentovarjo oli ollut liian kiireinen ystävänsä kanssa.
"Niiiiin! Ja idea oli minun, eikö ollutkin hyvä", Kaamospentu miukui ja haki isältänsä tukea idealleen.
"Ja nyt me löysimme sinut, näitkö sinä Myrskypentu sen tappelun lähempää? Keitä ne kissat isä olivat? Ja mitä me nyt teemme? Voidaanko painia, jooko?" Kaamospentu miukui häntä tomerasti pörhöllä ja kierteli kahdeksikkoa isänsä tassujen välissä. Hän yritti näyttää mahdollisimman suloiselta, jotta Turmaloikka myöntyisi hänen ehdotukseensa painimatsista.

//Myrsky?

Nuppupentu katsoi höyhentä. Siinä oli jotain outoa, joka sai Nuppupennun pelokkaaksi. Nuppupentu laski sammalvuoteensa alas. Sitten hän käpertyi nukkumaan. Nuppupentu heittelehti vuoteessaan. Nuppupentu näki unta. Unessa höyhen yritti käydä Nuppupennun kimppuun. Nuppupentu yritti taistella sitä vastaan, mutta siinä oli jotain joka esti häntä. Nuppupentu oli kauhuissaan. Nuppupentu heräsi. Hän oli hikinen. Nuppupentu huitoi tassuillaan ilmaa. Sitten hän hengitti syvään, ja nousi istumaan. Nuppupentu kurkisti ulos. Siellä oli pimeää. Hän kuuli rasahduksia. Nuppupentu kierähti takaisin sammalvuoteeseensa. Sitten Nuppupentu vajosi rauhattomaan uneen. Kun Nuppupentu heräsi, hän oli ihmeissään. Pentutarha oli tyhjä. Nuppupentu kurkisti ulos. Aurinko oli jo noussut korkealle puiden yläpuolelle. Nuppupentu ravisti ssammalhiput turkistaan. Sitten Nuppupentu loikkasi vuoteeltaan. Nuppupentu tassutteli jäkäläverhon läpi. Vesipisarat tipahtelivat hänen turkkiinsa. Nuppupentu tassutteli innoissaan ulos. Ulkona oli lämmintä. Nuppupentu kieri hetken aikaa aukiolla. Nuppupentu tutkaili näkyikö jäälammikoita enää. "Ei näy." ajatteli Nuppupentu hieman pettyneenä. Nuppupentu ei kuitenkaan surrut sitä pitkään. "Vau!" Nuppupentu mietti. Hän huomasi kauniin lehden. "Mikäköhän tämä on?" Nuppupentu mietti. Hän kosketti lehteä. Se tuntui nahkaiselta ja vetiseltä. Nuppupentu katseli kuinka lehti lennähti aukion poikki. Nuppupentu juoksi lehden perään. "Odota!" huusi Nuppupentu hengästyneenä. Lehti leijaili kauas leirin toiseen päähän. Sitten se jäi kiinni liukkaaseen seinämään. Nuppupentu katsoi ylös. Lehti oli jäänyt kiinni. Nuppupentu nousi takajaloilleen. Hän yritti huitaista lehteä. Nuppupentu ei yltänyt, joten hän päätti hakea jonkun oksan avuksi. Nuppupentu silmäili leiriä. Sitten Nuppupentu huomasi pentutarhan vieressä kepin. Nuppupentu otti kepin hampaisiinsa. Keppi oli painava. Nuppupentu kiskoi keppiä kaikin voimin. Kun Nuppupentu sai sen liikkumaan, hänen voimansa alkoivat jo loppua. "En saa tätä!" ajatteli Nuppupentu turhautuneena. Nuppupentu päätti etsiä pienempää keppiä. Nuppupentu katseli koko leirin läpi, mutta ei nähnyt mitään sopivaa. Yhtäkkiä Nuppupentu muisti. "Se höyhen!" "Olisiko siitä apua?" ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu juoksi pentutarhaan. Hän tassutti omalle makuusijalleen. Nuppupentu nosti makuusijan. Siellä oli höyhen. Nuppupentu otti sen hampaisiinsa. Sitten hän vei sen lehden luo. Nuppupentu kurotti takajaloillaan. Hän otti höyhenen tassuunsa ja huitoi sillä lehteä. Lehti huojui. Sitten Nuppupentu loikkasi korkealle ja kiljaisi. Nuppupentu tömähti maahan. Lehti leijaili hänen otsalleen. Nuppupentu huomasi lehden.

Saavuimme aukiolle juuri sopivasti kahden soturin yhteenoton jälkimaininkeihin. Klaanin varapäällikkö oli parhaillaan selvittelemässä tilannetta, kun Myrskypentu yllättäen säntäsi tilanteen keskelle. Yritimme huutaa häntä pysähtymään - tai ainakin minä yritin, nimittäin oli vaikea tulkita, käskikö Kaamospentu huudoillaan sisartaan palaamaan takaisin vai yrittikö hän pikemminkin yllyttää tätä.
Vaikka sisareni oli varsin isokokoinen - ja poikkeuksellisen paksukalloinen -, en uskonut hänen pärjäävän täysikasvuisille sotureille. Kissat olivat saaneet toisilleen aikaan melko pahaa jälkeä, ja minua huoletti, että Myrskypentu saattaisi vahingossa saada kuonoonsa asettuessaan riikapukareiden väliin.
Yhtäkkiä tuttu kissa ilmestyi jostakin ja nappasi pentuetoverimme hampaisiinsa. Naamalleni levisi leveä hymy, kun isä tassutteli meitä kohti räpiköivä Myrskypentu mukanaan. Raidallinen kolli laski vaaleaturkkisen pennun maahan ja katsoi meitä tuimasti.
"Mitä te kolme täällä teette? Ettehän ole aiheuttaneet Pimentovarjolle harmia?" Isä oli lähinnä huvittava, kun hän yritti kuulostella meitä vakavissaan. Yleensä torumisen hoiti emo, ja ihan syystäkin.
"Tulimme etsimään sinua!" hihkaisin ja juoksin soturin jalkojen ali. "Meillä oli tylsää pentutarhalla, ja emo oli liian kiireinen jutellessaan ystävänsä kanssa, ettei huomannut meidän poistuvan." Mielestäni meillä oli tarpeeksi hyvät perusteet lähteä pesästä omin luvin. Jos siitä ei jäänyt kiinni, niin mikä meitä oli estämään?

//Kaamos?

Jääviilto paransi ryhtiään entisestään, näyttääkseen veljensä edessä mahdollisimman suurelta ja kunniakkaalta kissalta. Kolli näytti täysin rinnoin siitä, miten Kylmäliekki taipui hänen tahtoonsa ja oli siitä vielä kiitollinen. Sietikin olla, sillä Kylmäliekki oli hankaloittanut hänen elämäänsä syntymästään saakka. Kolli oli aina ollut avuton, ja Jääviillon oli ohjattava häntä oikeaan suuntaan kuten nytkin.
Punaruskea kolli oli iloinen siitä, että Kylmäliekki tiesi itsekin, ettei pärjäisi ilman veljeään. Soturin kasvoille hiipi omahyväinen virne Kylmäliekin kertoessa Jääviillon olevan aina oikeassa. Voi, ymmärtäisivätpä muutkin sen, Jääviilto ajatteli mielessään. Oli raskasta olla aina oikeassa, etenkin kun kukaan muu ei suostunut uskomaan sitä.
"Pitäisikö minun sitten siirtää sammaleni toisaalle? Me nukumme yleensä samoilla sammalilla, hänen turkkinsa on niin pehmeä ja nukun hyvin hänen vieressään", Kylmäliekki totesi varovaisesti. Jääviilto kurtisti pettyneenä kulmiaan, ihanko tosissaan hän kysyi tuota? Kylmäliekki ei antanut veljelleen vielä suunvuoroa:
"Kiitos Jääviilto, kun autat minua."
"Tässä se taas nähdään, et sinä osaa ajatella omalla päälläsi. Tietysti siirrät vuoteesi pois sen saastan luota! Mitä kauemmaksi, sen parempi. Mutta pidäkin huoli, ettet tule liian lähelle minun vuodettani. En kestä nähdä sinua aina ensimmäisenä, kun herään", punaruskea kolli murahti ja astui uhkaavasti askeleen lähemmäs veljeään. Kylmäliekki nyökytteli nopeasti päätään.
"Niin, totta kai. Siirrän vuoteeni heti tänään, kunhan Huomenkyyhky lähtee partioon", Kylmäliekki lupasi ja painoi kunnioittavasti päänsä alas.
"Hyvä. Nyt ole hyvä ja katoa silmistäni", Jääviilto komensi, ja Kylmäliekki teki työtä käskettyä. Savunharmaa soturi liukeni paikalta kaatuneen kuusen taakse. Jääviilto huokaisi, oli toden totta raskasta auttaa muita. Hän ja hänen avuliaisuus olisi ansainnut paljon enemmän huomiota. Kukaan ei tuntunut arvostavan sitä, miten paljon Jääviilto oli klaaninsa vuoksi tehnyt töitä.

Aurinkohuipun hetki oli tullut, ja Jääviilto oli valmis lähtemään partioon. Joukon johdossa oli Varjokarva, ja mukana olivat myös Ruusutuike, Saukkokasvo ja Tattihalla. Kun kaikki olivat koossa, Varjokarva johdatti partion ulos leiristä.
Ilma leirin ulkopuolella oli raikas. Hento tuulenvire kulki vapaasti avoimella maastolla, se iskeytyi vasten Jääviillon turkkia ja jatkoi matkaansa. Taivas oli pilvetön, ja Jääviilto tunsi auringon lämmön turkillaan. Mitä lähemmäs viherlehteä mentiin, sitä lämpimämmin aurinko paistoi. Varissulka vei partion kuusimetsään päin.
Jääviilto tarkasteli mietteliäänä edessään kulkevaa Ruusutuiketta. Savunharmaa naaras oli hänen emonsa, mutta Jääviilto ei voinut sietää häntä. Hän ei voinut käsittää, miten Liekkihäntä oli ikinä päätynyt yhteen Ruusutuikkeen kaltaisen kissan kanssa. Liekkihäntä oli ollut armoton ja arvostettu soturi, ja Ruusutuike sen sijaan oli kiltti ja niin epäkuolonklaanilaismainen kuin vain saattoi olla. Jääviillon puolesta naaras olisi saanut kuolla jo aikoja sitten. Kuolonklaani ei kaivannut riveihinsä kissoja, jotka hymyilivät ja varoivat loukkaamasta toisiaan. Klaani tarvitsi vahvoja sotureita, jotka sanoivat asiat miten ne oli.
Aivan yllättäen Ruusutuike hidasti tahtiaan, ja Jääviilto oli vähällä törmätä itseään pienempään naaraaseen. Estääkseen törmäyksen, punaruskea kolli joutui astumaan syrjään polulta. Kolli astui suoraan polun vierellä olevaan vesilätäkköön ja oli kaiken kukkuraksi vähällä kaatua säikähtäessään kylmää vettä. Soturin karvat nousivat pystyyn, kun tämä sähisten loikkasi pois vesilammikosta takaisin polulle ja ravisteli märkiä etukäpäliään. Raivoisa ilme kasvoillaan hän käänsi jäisen katseensa emoonsa, joka näytti säikähtäneen tilannetta. Partion muutkin jäsenet olivat nyt pysähtyneet.
"Mitä Pimeyden Metsän nimeen sinä luulet tekeväsi, senkin hiirenaivo?!" Jääviilto murisi. Kolli oli niin raivoissaan, että hänen teki mieli hyökätä emonsa kimppuun.
"Voi kamala, anteeksi Jääviilto! Olisi pitänyt varoittaa sinua ennen kuin hidastan. Kuulin lähistöltä rasahduksen ja se vei kokonaan huomioni", savunharmaa naaras pahoitteli. Ruusutuike tiesi, miten räjähdysherkkä hänen poikansa oli. Sanat eivät saaneet Jääviillon vihaa laantumaan, vaan edelleen kolli tuijotti murhaavalla katseella emoaan. Hän piiskasi hännällään ilmaa ja painoi esiin liukuneet kyntensä kosteaan maahan. Hän oli jo päättänyt hyökätä Ruusutuikkeen kimppuun, mutta Varjokarva esti hänen aikeensa:
"Anna olla, Jääviilto. Ei meillä ole koko päivää aikaa jäädä seisoskelemaan tähän."
Murhaava katse liukui Ruusutuikkeesta hänen takanaan seisovaan pieneen, mustaan kolliin. Jos partion johdossa olisi ollut kuka tahansa muu kuin Varjokarva, Jääviilto ei olisi totellut. Hän olisi hyökännyt emonsa kimppuun ja painanut hänen kasvonsa vesilammikkoon. Vaikka Jääviilto usein kuvittelikin itsestään liikoja, hän tiesi Varjokarvan voivan halutessaan tappaa hänet. Siispä punaruskea kolli väläytti hampaitaan emolleen ja sähisi:
"Katsokin, että tuo ei toistu enää ikinä tai minä en takaa mitä tapahtuu."
Ruusutuike väläytti pojalleen hymyn ja lupasi, ettei enää toistaisi virhettään. Koko loppupartion Jääviilto oli normaalia pahemmalla tuulella. Hän vannoi mielessään kostavansa Ruusutuikkeelle vielä jotenkin.

Leiriin palattuaan, Jääviilto ei sanonut sanaakaan partion muille jäsenille. Hän käveli tylysti kissojen ohi niin, että hänen häntänsä sipaisi Ruusutuikkeen kasvoja. Punaruskea kolli käveli suoraan tuoresaaliskasalle. Hänen vatsansa kurni. Tuoresaaliskasan ympärillä parveili muitakin nälkäisiä kuolonklaanilaisia, mutta Jääviilto käveli tylysti heidän ohitseen. Kasassa oli yllättävän paljon tuoresaaliita. Kollille iski valinnanvaikeus oravan ja varpusen välillä. Kolli teki nopeasti päätöksensä ja kumartui tarttuakseen oravan hännästä kiinni. Kun kolli oli vetämässä saalistaan pois kasasta, hän tunsi jonkun vetävän vastaan. Vaaleanruskea Latvaruusu oli tarttunut oravasta kiinni tismalleen samaan aikaan, ja nyt naaras tuijotti Jääviiltoa herkeämättä keltaisilla silmillään. Kumpikaan ei irrottanut otettaan saaliista. Jääviilto oli edelleen pahalla tuulella partion jäljiltä, joten kolli ei aikonut luovuttaa.
"Päästä irti", kolli murisi oravan häntä yhä suussaan, mutta Latvaruusu pudisteli päätään ja yritti kiskaista oravaa irti Jääviillon hampaista.
"Tämä on minun saaliini, minä näin sen ensin!" Latvaruusu mutisi epäselvästi orava yhä hampaissaan. Jääviillon kärsivällisyys loppui ja kolli irrotti otteensa. Latvaruusun kasvoille kohosi tyytyväinen virne, kun naaras luuli voittaneensa. Yllättäen Jääviilto kuitenkin nosti käpälänsä ilmaan ja läimäytti vaaleanruskeaa naarasta kasvoille. Iskusta yllättynyt Latvaruusu onnistui pudottamaan oravan maahan ja kavahti taaksepäin. Punaruskea kolli syöksyi oravan luokse ja nappasi sen hampaisiinsa.
"Hiirenaivo", Jääviilto murahti ja astui kauemmas Latvaruususta. Kolli ei antanut naaraalle mahdollisuutta sanoa enää mitään, kun hän käänsi tuolle selkänsä ja käveli pois. Riskinä tietysti oli se, että Latvaruusu olisi hyökännyt hänen kimppuunsa takaapäin, mutta Jääviilto pysyi valppaana. Omaksi onnekseen naaras ymmärsi jättää asian sikseen, ja Jääviilto pääsi syömään kaikessa rauhassa.

Ruokailun jälkeen Jääviilto alkoi siistiä turkkiaan, joka oli partion aikana mennyt sotkuiseksi. Hän pesi erityisen tarkasti vesilammikossa sotkeentuneet etukäpälänsä. Täysi vatsa oli saanut kollin hieman paremmalle tuulelle. Edelleen hän toisinaan mulkoili aukiolla oleskelevia Ruusutuiketta ja Latvaruusua, sekä tietysti jokaista muuta kissaa, jonka pelkkä olemassaolo häntä ärsytti.
Kollin pesuhetki keskeytyi, kun hän kuuli sotureiden pesän suunnalta lähestyviä askeleita. Punaruskea kolli nosti katseensa Kylmäliekkiin, joka käveli ripein askelin kohti veljeään. Savunharmaan kollin kintereillä kulki kilpikonnakuvioinen naaras. Jääviilto paransi ryhtiään ja kohtasi veljensä ja tätä ahdistelevan Huomenkyyhkyn tylyllä katseella. Kylmäliekin katse suorastaan huusi veljensä pyyteetöntä apua. Hän oli oikein hienosti tehnyt juuri kuten Jääviilto oli ohjeistanut, eli tullut hänen luokseen. Kylmäliekki todellakin oli surkea hoitamaan omia asioitaan. Oli säälittävää, miten kolli suorastaan juoksi Huomenkyyhkyä karkuun. Kilpikonnakuvioinen naaras pysähtyi Kylmäliekin vierelle ja silmäili kysyvästi vuorotellen Kylmäliekkiä ja Jääviiltoa.
"No?" Jääviilto kysyi murahtaen ja kohdisti katseensa Huomenkyyhkyyn, "mikä siinä on, että sinä roikut jatkuvasti veljessäni kuin mikäkin takiainen?"

//Kylmä?
//KP-boosti

Myrskypennulle tuli kiire ulos kuultuaan veljensä sanat. Tappelu leirissä oli ehkä jännittävintä mitä saattoi tapahtua, eikä hän aikonut jättää sitä näkemättä. Harmaa naaraspentu ei enää jäänyt vilkuilemaan emonsa suuntaan, vaan kipitti veljiensä perässä pentutarhasta ulos.
Aukiolla oli täysi tohina käynnissä. Keskellä aukiota seisoi muutama kissa, joista Myrskypentu tunnisti ainoastaan klaanin varapäällikön, Henkäysvarjon. Kaksi harmaaturkkista kissaa näyttivät haavoittuneelta, ja Myrskypentu päätteli, että tappelu oli käyty heidän välillään.
"Vau", naaraspentu henkäisi. Miten jännittävää! Myrskypentu uskoi vahvasti, että jos vain olisi ollut noiden kahden jättilaiskissan kokoinen, hän olisi pessyt heidät mennen tullen. Emokin oli monesti kehunut hänen taistelutaitojaan, vaikka Myrskypentu olikin vasta pentu. Toisaalta koolla ei aina ollut väliä; Pimentovarjokin oli pienikokoinen, mutta ilmeisesti yksi klaanin parhaista taistelijoista.
Tämä ajatus antoi Myrskypennulle tarpeeksi rohkeutta juosta aukion halki tapahtumien keskiöön. Tappelu näytti olevan ohi, mutta hän halusi varmistaa, ettei se puhkeaisi uudelleen. Hän tekisi kaikkensa estääkseen noita kahta kissaa taistelemasta, oli hän sitten kuinka pieni tahansa.
Myrskypentu kuuli veljiensä äänet takaansa, muttei katsonut taakseen vaan jatkoi juoksemista. Hän asettui seisomaan kahden riitapukarin väliin karvat pörhistettyinä valmiina taisteluun. Se musta naaras, jonka hän oli aiemmin tunnistanut, näytti hämmentyneeltä naaraspennun huomatessaan. Myrskypentu ehti nähdä, miten naaraan katse siirtyi jonnekin hänen taakseen, ennen kuin jokin voima nosti hänet maasta niskaturkista.
"Hei! Päästä minut alas!" Myrskypentu huusi vihaisesti ja yritti parhaansa mukaan pyristellä kissan otteesta. Yritykset osua hänen hyökkääjäänsä olivat kuitenkin hedelmättömiä, sillä kissan ote ei hellittänyt, vaikka Myrskypentu kuinka huitoi ja potki. Hän näki, miten Kaamospennun ja Pyräkkäpennun hahmot lähenivät jokaisella häntä roikottavan kissan askeleella. Kun hän erotti kaksikon kasvot, ne eivät kuitenkaan näyttäneet säikähtäneiltä tai edes katuvilta - päinvastoin, kollipennut näyttivät olevan innoissaan.
Viimein kissa laski Myrskypennun maahan. Harmaa naaraspentu kääntyi ympäri valmiina sättimään kaappaajaansa, mutta kissan tunnistaessaan hänen ilmeensä kirkastui.
"Mitä te kolme täällä teette?" Turmaloikka kysyi ja yritti kuulostaa tiukalta ja toruvalta siinä kuitenkaan onnistumatta. "Ettehän ole aiheuttaneet Pimentovarjolle harmia?"

//Pyräkkä?

Nuppupentu lepäsi ulkona. Hiirenkorva ei ollut enää alussa. Pienet vesipurot virtasivat leirissä. "Ei ole enää kylmää!" ajatteli Nuppupentu innokkaana. "Oli kyllä ihanaa leikkiä lumessa." mietti Nuppupentu hieman haikeana. "Mutta viherlehti koittaa pian, ja sitten pääsen ehkä uimaan järveen!" Nuppupentu mietti millaista olisi uida. Nuppupentu ei ollut kokeillut. "Tai minä kyllä melkein uin silloin kun tipuin siihen lätäkköön." mietiskeli Nuppupentu. Nuppupentu ajatteli kuinka ihanaa olisi uida lämpimässä vedessä ja nauttia auringosta. "Kunhan en uisi liian syvälle." ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu oli kuullut kaloista. Jotkut olivat isoja, isompia kuin Nuppupentu, mutta toiset olivat pieniä. "Uikohan järvissä kaloja?" mietti Nuppupentu. Nuppupentu muisti että Kuolonklaanin reviirillä ei ollutkaan järveä. Siellä oli lampi. "Mikäköhän sen lammen nimi olikaan?" mietti Nuppupentu. "Ai niin, hehkulampi!" Nuppupentu muisteli että siellä parantajat kävivät. "Siellä ei varmaan voi käydä uimassa." mietti Nuppupentu. Nuppupentu oli kuullut uintipaikasta. Se oli kuulemma Eloklaanin reviirillä. Nuppupentu käpertyi kerälle auringonvaloon. Auringonsäteet osuivat Nuppupennun turkkiin ja saivat sen hohtamaan. Nuppupentu kierähti auringonläikkään. "Ihanan lämmintä!" Nuppupentu ajatteli iloisena. Nuppupentu mietti sitä kuinka joet olivat tulvineet. Se oli ollut kovaa aikaa, ja monet olivat vahingoittuneet. "Onneksi se ei jatkunut pidempään." mietti Nuppupentu. Nuppupentu lähti kohti aukiota. Liukkaista seinämistä heijastui auringonvalo. Tuoresaaliskasassa oli riistaa. Nuppupentu ei tuntenut itseään nälkäiseksi, joten hän päätti odottaa vielä. Nuppupentu yritti katsella leiriä. Sitten hän huomasi leirin toisella puolella kauniin höyhenen. Nuppupentu tassutti höyhenen luo. "Hieno!" mietti Nuppupentu. Nuppupentu tutki höyhentä. Siinä oli kauniita värejä. "Minun täytyy säilyttää tämä!" ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu lähti pentutarhalle katsomaan olisiko siellä paikkaa sille. Pentutarhalle tullessaan hän tutki jäkäläverhoa. Siinä ei näkynyt mitään jonne hän voisi sen laittaa. Nuppupentu katseli pentutarhaa. Siellä oli sammalvuoteita. Nuppupentu tassutti omaan sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi höyhenen vuoteensa alle. Nuppupentu varmisti että se oli siellä. Sitten Nuppupentu loikkasi ulos. Ulkona alkoi olla hieman hämärää. Nuppupentu siristi silmiään. Hänen vatsansa murisi. "Ehkä nyt olisi aika syödä." päätti Nuppupentu. Nuppupentu lähti tuoresaaliskasaa kohti. Kun hän pääsi kasalle, hän mietti mitä ottaisi. Nuppupentu päätti ottaa hiiren. Nuppupentu nosti hiiren kasasta. Sitten hän laski sen maahan. Nuppupentu kumartui haukkaamaan hiirtä. Hiiri maistui hyvälle. Nuppupentu söi sen kokonaan. Kun hiiri loppui, Nuppupentu tassutti pentutarhaan. Pentutarhassa oli pimeää. Nuppupentu huomasi oman makuusijansa varjoissa. Nuppupentu nosti vuodettaan katsoakseen höyhentä. Se oli siellä.


//359 sanaa.

"Annatko sinäkin anteeksi Orvokkisydän?” Lumikkoviiksi kysyi alakuloisena. Hehkuaskel meni Mäyräkynnen luo ja laittoi kollin haavoihin salvaa. Katsoin Lumikkoviikseä myötätuntoisesti. Ei olisi pitänyt suuttua hänelle niin. Kaduin sitä kovasti.
"Ei se mitään, lupaan olla suuttumatta enää." Sanoin hymyillen anteeksipyytävästi. Lumikkoviiksi hymyili takaisin.
"Ei kai sattunut pahasti?" Kysyin molemmilta hymyillen. He nyäkkäsivät, eli sattui. Olin huolissani molemmista, he saivat haavoja. Minä en, ainakaan mitään fyysistä. Mutta taisin saada henkisiä haavoja. He saisivat varmasti rangaistuksen, joka ärsytti minua. Sillä en itse saa todennäköisesti.
"Unohdetaanko tämä ja ollaan ikuisesti ystävät?" Kysyin Lumikkoviikseltä ja Mäyräkynneltä iloisemmin. He katsoivat toisiaan salaperäisesti, ja katsoivat minua.
"Ollaan!" He sanoivat yhteen ääneen. Henkäysvarjo odotti ulkona, hän antaa rangaistuksen molemmille. Katselin varapäällikköä joka heilautteli häntäänsä kärsimättömästi. Lumikkoviiksen ja Mäyräkynnen haavat piti parantaa ennen rangaistusta.
"Haluatteko että autan rangaistuksessa?" Kysyin hymyillen Lumikkoviikseltä ja Mäyräkynneltä. He nyökkäsivät, jos joku tarjoaa apua, siihen pitää tarttua. Mäntyviiksi oli joskus sanonut noin minulle, ja naaraan sanat lämmittivät yhä sydäntäni.

//Mäyrä? Lumikko?

Kuuntelin Pimentovarjoa hiljaa, antaen hänen puhua. Koko yksinpuhelunsa ajan, katsoin kuningatarta suoraan silmiin. Hän oli vähintäänkin yhtä kipakka kuin aina ennenkin, eikä se tullut minulle yllätyksenä.
Olin hieman pettynyt siitä, miten kiintynyt Pimentovarjo oli pentuihinsa. En koskaan olisi uskonut, että olisin kuullut juuri Pimentovarjon puhuvan sillä tavalla rakkaudesta. Hän oli paljastanut heikkoutensa minulle ilman, että olin edes pyytänyt sitä. Pimentovarjo oli oikeassa, emme tosiaankaan olleet samanlaisia emoina.
En pitänyt tavasta, jolla Pimentovarjo syytti minua siitä, millaisiksi Sulkavirta, Sähkötuho ja Sinilintu olivat kasvaneet.
"Rakkaus on heikkoutta, joka voi koitua kohtaloksesi", lausahdin rauhallisesti, kun Pimentovarjo oli viimein lopettanut.
"Minä olen laittanut aina klaanin edun kaiken muun edelle. Olen tehnyt kaikkeni kasvattaakseni jälkeläiseni hyviksi ja kuuliaisiksi sotureiksi, mutta kai sinäkin tiedät, ettei toisen luonnetta voi muuttaa. Pimeyden Metsä on luonut meidät kaikki sellaisiksi kuin olemme, joten on turhaa haaskata aikaansa siihen, että yrittäisi muuttaa hiirtä oravaksi." Pimentovarjo siristi silmiään, mutta en ollut vielä lopettanut. Vilkaisin etäämmällä leikkiviä pentuja ja käänsin taas katseeni tummaan soturiin.
"Voit vapaasti rakastaa pentujasi ja kumppaniasi, mutta sano minun sanoneen, että jossain vaiheessa elämääsi huomaat, miten paljon ongelmia rakkaus aiheuttaa", kylmä katseeni porautui syvälle Pimentovarjon harmaansinisiin silmiin.
Olin elämäni aikana rakastanut vain kolmea kissaa, ja heistä kaksi olin menettänyt. Jyrkänneloikan menetys oli miltei rikkonut minut, ja surusta heikkona olin hairahtunut ja rakastunut Väärävarjoon. Olin kuitenkin tullut järkiini ja pyyhkinyt hänet pois elämästäni. Rangaistukseksi Pimeyden Metsältä sain Varissulan, joka oli elämäni suurin rakkaus heti Kuolonklaanin jälkeen.

//Pimento?

Kylmäliekki huomasi Jääviillon ärsyyntyvän entisestään ja kolli pelkäsi sanoneen jotain, mikä oli ärsyynnyttänyt Jääviillon. Kylmäliekki nielaisi ja yritti hieman hymyillä toiselle, mutta päätyi entistä hermostuneempana vain nyppimään rintaturkkiaan. Kylmäliekki siisti sen äkkiä kuonollaan ja katsoi kollia sitten toiveikkaan hermostuneena. Punaruskeaturkkinen ei selvästi arvostanut Huomenkyyhkyä, Kylmäliekki huomasi sen veljestään. Harmaaturkkinen kissa ei kuitenkaan uskaltanut puolustaa ystäväänsä, sillä halusi pysyä toisen puolella. Olisi pakko, muuten kolli suuttuisi ja siitä taas ei seuraisi mitään hyvää. Lopulta Jääviilto avasi suunsa.
"Koska olet tuollainen onneton ja avuton raukka, kai minun on sitten autettava sinua", kolli huokaisi turhautuneena ja Kylmäliekki havaitsi toisen hännän piiskaavan ilmaa. Mitä toinen tarkoitti?
"Mitä sinä tarkoitat, sinäkö..? Autat minua? Mitä ole tehnyt ansainneeksi sinun apusi?" kolli kysyi hiljaa. Omasta mielestään hän ei tarvinnut muiden apua, mutta soturi uskoi Jääviillon tietävän paremmin.
"Tästä lähtien tulet minun luokseni aina, kun se inha muka soturi yrittää lähestyä sinua", Jääviilto käski ja kohotti leukaansa ylväänä. Kylmäliekki rohkeni hymyilemään veljelleen, toinen oli varmasti oikeassa ja Kylmäliekki vain oli väärässä. Kuten aina. Ehkä Huomenkyyhkyssä todella olisi jotain vikaa, niin Jääviilto oli hänet saanut uskomaan.
"Totta kai Jääviilto, sinä se aina tiedät kaiken niin hyvin ja uskon, että olet tässäkin oikeassa", harmaa soturi sopersi ujona ja tärisi hieman.
"Tietenkin olen", Jääviilto tuhahti.
"Pitäisikö minun sitten siirtää sammaleni toisaalle? Me nukumme yleensä samoilla sammalilla, hänen turkkinsa on niin pehmeä ja nukun hyvin hänen vieressään", kolli naukaisi varovaisesti.
"Kiitos Jääviilto, kun autat minua", Kylmäliekki kiitti veljeään. Kuita jatkuneet manipuloinnit, kiusaamiset ja uhkailut olivat tehneet savunharmaaseen kollikissaan tehtävänsä. Enää hän ei uskaltanut edes karvallaan uhmata Jääviiltoa ja oli alkanut uskomaan toisen sanoihin. Kylmäliekki uskoi, että Jääviilto todella oli häntä parempi ja hän itse oli tehnyt jotain väärää, josta johtuen Jääviilto kohteli häntä miten kohteli. Kylmäliekki pelkäsi Jääviiltoa koko sydämeltään, mutta samalla hän taas kunnioitti, rakasti ja palvoi kollisoturia. Hän oli omistanut elämänsä Jääviillon miellyttämiselle, mitä hänen pitäisi tehdä, että Jääviilto olisi häneen tyytyväinen? Vai oliko hänen koko elämänsä tuomittu siihen, että Jääviilto tulisi vihaamaan ja halveksumaan häntä aina. Kylmäliekki nielaisi, ehkä vielä ei ollut myöhäistä. Ei voisi olla! Kylmäliekki jatkoi turkkinsa nyppimistä, sillä hän oli yhä hermostunut vallitsevasta tilanteesta. Kolli käänsi päätään aukion tappeluun, nuoret soturit olivat päättäneet pistää shown ja painia keskenään. Tilanne näytti aika pahalta ja meluisalta, sillä Henkäysvarjo ja Hehkuaskelin oli paikalla. Toivottavasti nuoriso oli kunnossa, vaikka veren löyhkästä päätellen oli sattunut ja pahasti. Olikohan heidän välillään ollut riitaa?

// Jää?

Kaamospentu innostui Myrskypennun ideasta Turmaloikan varalle. Heidän isänsä osaisi taatusti opettaa hienoja taisteluliikkeitä, olihan kolli ehta soturi! Kaamospentu mietti sitten miten he pääsisivät ulos leiristä. Pimentovarjolla, kolmikon emolla oli onneksi vieraana tuntematon soturi ja naaraiden keskustelu alkoikin saada aika viileän käänteen. Kaamospentu ei halunnut edes vaivata emoaan, kun naaras puhui noin! Pyräkkäpentukin oli innostunut ideasta etsiä Turmaloikka. Kaamospentu rakasti isäänsä, joka keksi aina hauskat painimisleikit.
"Miten me pääsemme täältä pois? Pimentovarjo varmasti huomaa, jos noin vain juoksemme ulos!" Myrskypentu mietti ja vilkaisi emoaan, joka jutusteli soturin kanssa. Kaamospentu oli varma, että naaras ei huomaisi heidän lähtöään!
"Ei hän mitään huomaa", tummaturkkinen kissa pudisteli päätään ja tuuppasi sitten sisaruksiaan.
"Hiivitään vain ihan hissukseen", kollipentu päätti ja sai idealleen tukeaan Pyräkkäpennulta. Myrskypentu järjesteli sitten heidät jonoon ja päätti urhoollisesti menevänsä viimeisenä.
"Niin, olet niin pieni Pyräkkäpentu! Sinun on hyvä mennä ensimmäisenä", Kaamospentu miukui hiljaa ja päätti odottaa, että Pyräkkäpentu pääsisi ulos pentutarhasta. He hiippailivat pesänvierustoja pitkin ja Kaamospentu pidätteli aivastusta, jokin kutitteli hänen nenäänsä. Pesän suuaukko lähestyi ja Pyräkkäpentu syöksähti sen alitse aukiolle. Tummaturkkinen kissa kiirehti pienemmän kissan perään ja meinasi kompastua toiseen. Kaamospentu kompuroi aina pitkiin jalkoihinsa ja se ärsytti kollia kovasti. Hän muksahti päin Pyräkkäpentua ja oli sanomassa jotain kollin pehmeydestä, mutta aukion hälinä kiinnitti pennun huomion. Vau, oliko siellä meneillään oikea taistelu?
"Myrskypentu, pssst. Tule, täällä on tappelu meneillään!" Kaamospentu yritti miukua hiljaa, mutta sanat tulivatkin aika kovaa hänen suustaan.
"Mennään katsomaan, keitä nämä kissat ovat? Onkohan isäkin ollut tappelemassa? Mitäköhän on tapahtunut? Tulkaa jo, haluan tietää!" Kaamospentu hoputti sisaruksiaan kärsimättömänä.

//Myrsky?

Pitelin Orvokkisydäntä tassuillani ettei tämä kävisi Lumikkoviiksen kimppuun. “Hän ei yrittänyt murhata minua,” kuiskasin, “ei hän voisi.” “Et tiedä mihin hän pystyy! Hän on murhaaja!” Orvokkisydän huusi ja pääsi otteestani. Hyppäsin hänet kumoon ettei hän vain kävisi Lumikkoviiksen kimppuun. Lumikkoviiksi seisoi vaiti edessämme. Katsahdin Orvokkisydämeen ja huomasin kuinka haavasta kaulassani tiputti verta tämän turkille. Sävähdin, kun kivun aalto pyyhkäisi ylitseni. Ulvahdin hiljaa. Tunsin muiden kissojen kauhistuneet katseet turkillani. “Mäyräkynsi! Heti pois hänen päältään!” Henkäysvarjo huusi ja tunki kauhistuneiden kissojen ohi. Hyppäsin heti pois Orvokkisydämen päältä ja kumarsin varapäällikölle. “Kuulin koko jutun ei tarvitse edes selittää,” varapäällikkö sanoi vihaisena. Minua pyörrytti - tiesin etten pysyisi tajuissani enää pitkään. Hengitin raskaasti ja epätasaisesti. “Henkäysvarjo,” Hehkuaskel vei kollin huomion muualle, “he ovat selvästi haavoittuneet,” hän sanoi ja viittasi käpälällään Lumikkoviikseen, joka nuoli isoa haavaa lavassaan. “Anna minun auttaa ja määrää rangaistus sitten,” hän sanoi, “säästämme henkiä jos teemme näin päin.” Henkäysvarjo suostui vastahakoisesti ja Hehkuaskel tuli tuekseni ja vei minut ja Lumikkoviiksen parantajan aukiolle. Orvokkisydän seurasi perässä, kun kuljimme aukion poikki. Lumikkoviiksi linkkasi ja minä hengitin vaivalloisesti. “Ole hyvä ja istu Lumikkoviiksi,” parantaja käski ja vei minut toiselle makuusijalle. Tiesin ettei Lumikkoviiksi voisi olla antamatta anteeksi joten kysyin: “Annatko anteeksi?” Naaraan katse pehmeni. “Tottakai,” hän sanoi. “Hyvä koska siinä tapauksessa saat itsekkin,” naurahdin mutta se vihlaisi kurkussani olevaa haavauma kohtaa. “Annatko sinäkin anteeksi Orvokkisydän?” Lumikkoviiksi kysyi alakuloisena. Hehkuaskel tuli luokseni laittamaan haavoihini jotain salvaa, joka kirveli pikkuisesti.
// Orvokki?

En pitänyt ollenkaan Tuhkajuovan vihjailusta. Oikeastaan kyse ei ollut edes pelkästä vihjailusta, soturi sanoi ajatuksensa melko suoraan.
"Turmaloikka ei ikinä voisi pettyä heihin. Hän rakastaa pentujaan paljon", vastasin kylmästi ja katsoin Tuhkajuovaa terävästi silmiin. Ei ollut hänen tehtävänsä kyseenalaistaa minun kumppaniani, kun Henkäysvarjokin nyt oli mitä oli.
"Eikä Turmaloikka ollut ainoa, joka halusi pentuja. Älä kuvittele, että minä olen noin vain hänen pompoteltavissaan. Halusin pentuja itsekin, vaikka en ehkä vaikuta sellaiselta kissalta."
Oikeastaan se ei ollut täysin totta. Jos Turmaloikka ei olisi koskaan kertonut haluavansa jälkikasvua, olisin minäkin ollut samalla linjalla. En ollut edes harkinnut asiaa ennen kuin hän toi sen esille. Millään tavalla hän ei kuitenkaan ollut pakottanut minua - ei hän muutenkaan olisi siihen kyennyt. Olin vaatinut jonkin verran suostuttelua, mutta lopulta olin myöntynyt aivan omasta tahdostani. Ja nyt kun pennut olivat syntyneet, rakastin heitä aivan yhtä paljon kuin isänsä.
"Vaikka olemmekin jossain määrin samankaltaisia kissoja, emme silti ole samanlaisia emoina", lausuin viileästi ja keskityin sukimaan mustaa turkkiani. "Sinun pentusi olivat ehkä itsellesi pettymyksiä, mutta minä aion rakastaa omiani juuri sellaisina kuin he ovat. Enkä nyt vihjaile mitään, mutta onko sattumaa, että juuri sinun pentusi ovat häpeäksi klaanillemme? Voit vain syyttää itseäsi siitä, millaisiksi kissoiksi he kasvoivat."

//Tuhka?
//KP-Boosti

En ollut varma, miten Myrskypennun kommenttiin pienuudestani ja huomaamattomuudestani olisi pitänyt suhtautua. Kun hän sanoi sen, se vaikutti enemmän hyvältä asialta kuin ivalta. Oli miten oli, meillä ei ollut aikaa jäädä miettimään jonninjoutavuuksia. Olisi toimittava vielä emon ollessa kiireinen ystävänsä kanssa.
"Hyvä on, minä menen ensin", murahdin ja huiskaisin hännälläni hiukan närkästyneenä. "Mennään sitten tosi hiljaa."
Myrskypentu ja Kaamospentu nyökkäsivät samaan aikaan. Sen jälkeen oli aika laittaa suunnitelma toteutukseen; hiippailin seinänvierustoja pitkin pesän suuaukkoa kohti. Kaamospentu seurasi melkein heti kannoillani, ja Myrskypentu piti porukan perää.
Olin jo aivan suuaukon tuntumassa, kun käännyin vaivihkaa vilkaisemaan emon suuntaan. Mustaturkkinen kuningatar jutteli edelleen juovikkaan naarassoturin kanssa. Jos olisimme tarpeeksi nopeita, emo ei ehtisi huomata meidän livahtavan ulos.
Katsahdin nopeasti selkäni yli kahteen pentuetoveriini, jotka näyttivät olevan valmiita. Pidätin hengitystäni ja syöksähdin hiljaa suuaukolle ja pujahdin sen alitse aukiolle. Menetin hetkeksi tasapainoni ja kierin vähän matkaa pesän ulkopuolella, kunnes sain vauhtini pysähtymään ja onnistuin nousemaan takaisin jaloilleni.
Käännähdin ympäri ja jäin odottamaan sisaruksiani pesän edustalle. Toivoin, että heillä ei kestäisi liian pitkään.

//Kaamos?

Katselin henkeä pidätellen Mäyräkynnen ja Lumikkoviiksen tappelua. Olin aivan kauhuissani, jos yritin huutaa heitä lopettamaan, se ei auttanut. He vain jatkoivat. Sydämmeni oli pysähtyä kun näin Lumikkoviiksen purevan Mäyräkynttä kaulaan. Kolli rojahti mashan.
"Antaudun." Kolli köhisi maassa. Syöksyin salamana Mäyräkynnen luo.
"Ei kai sattunut?" Kysyin huolissani, aloin melkein itkemään. Mäyräkynsi pudisti päätään, tiesin kollin valehtelevan. Hän nousi istumaan ja mulkaisi Lumikkoviikse. Raivostuin, Lumikkoviiksi yritti tappaa Mäyräkynnen. Elämänirakjauden, muten hän voi olla niin julma. Katseeni muuttui raivoisaksi. Käänsin vihaisen katseeni Lumikkoviikseen, naaras säpsähti kun näki raivoisan ilmeeni.
"Yritit tappaa hänet! Petturi! Ketunläjä!" Huusin hänelle ja raivon alla itkin.
"En yrittänyt! Yritin vain saada hänet alistumaan!" Lumikkoviiksi puolustautuin vihaisesti. Vedin kynteni ulos, lukitsin katseeni Lumikkoviikseen. Kuovin masta raivoisasti.
"Valehtelet! Senkin murhaaja!" Huusin cigaisesti ja syöksyin häntä kohti, kynnet kiiluen auringossa. Eteeni työntyi harmaa gahmo, Mäyräkynsi esti minua. Vesin kynteni takaisin disälle ha mulkoilin kollia.
"Hän yritti tappas sinut! Haluan kostaa!" Huusin hänelle ja yritin päästä kollin ohi.
"Älä." Mäyrökynsi sanoi. Luovutin kun en päässyt hänen ohi. Istahdin mashan. Minussa kuohui yhä viha. Jotkut kissat tuijottivat meitä silmät ammollaan. Heilauttelin häntääni puolelta toiselle ärtyneesti.

//Mäyrä? Lumikko?

Kaksijalka oli sulkenut Aaltosalaman ja Varissulan hirviön sisään. He olivat yhä jumissa häkissä, ja Aaltosalamasta tuntui, että tila hänen ympärillään väheni joka hetki. Kumpikaan heistä ei voinut tietää, mihin kaksijalka tunkisi heidät seuraavaksi.
"Mitäs nyt?" Varissulka kysymys palautti Aaltosalaman huomion takaisin nykyhetkeen. Kaksijalka oli sulkenut perässään luukun ja kadonnut johonkin.
Ennen kuin punaruskea soturitar ehti vastata mitään, hän kuuli hirviön toisesta päästä uuden kolahtavan äänen ja kaksijalan vihaista puhinaa. Sitten hirviö heräsi eloon heidän ympärillään, ja Aaltosalama tunsi sen nytkähtävän liikkeelle. Hän katsahti Varissulkaan kauhuissaan.
"Me taidamme olla matkalla jonnekin", hän kuiskasi ääni värähtäen. "Jonnekin, joka on kaukana klaaneista."
Varissulka vastasi hänen epätoivoiseen katseeseensa. Aaltosalama ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Sähkötuho ei ollut valmistanut häntä mihinkään tällaiseen koko koulutuksen aikana. Häkki oli liian kova pala purtavaksi, eikä heillä ollut mitään mahdollisuuksia hirviötä ja täysikasvuista kaksijalkaa vastaan. Toisaalta luovuttaminenkaan ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, sillä Aaltosalama ei halunnut kuolla säälittävästi ruikuttaen - se ei ollut Kuolonklaanin soturin arvolle sopivaa.
"Ehdotan, että katsomme, miten tämä päättyy. Jossain vaiheessa kaksijalan on kuitenkin pysähdyttävä ja otettava meidät täältä ulos", Aaltosalama arveli, vaikka ei ollutkaan siitä niin varma. Yhtä hyvin hirviö saattaisi kuljettaa heitä loputtomiin asti ja he nääntyisivät nälkään tai menehtyisivät nestehukkaan.
Kului jonkin aikaa. Aaltosalama ei osannut yhtään arvioida, kuinka kauan. Kyseessä saattoi olla vain muutama hetki tai sitten puoli päivää - jokainen hirviön sisällä vietetty sekunti tuntui ikuisuudelta. Yhtäkkiä hirviö kuitenkin hidasti, kunnes pysähtyi kokonaan. Aaltosalama odotti sydän kurkussa, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

//Varis?

Kaamospentu oli ehdottanut, että kolmikko lähtisi etsimään isäänsä leiristä. Myrskypentu oli jo mukana suunnitelmassa sen enempiä ajattelematta.
"Joo! Sitten isä voi opettaa meille taisteluliikkeitä!" naaraspentu hihkaisi ja demonstroi huitoen tassullaan Pyräkkäpennun pään vieressä. Suunnitelma oli hänen mielestään kerrassaan loistava! Tai, ei se oikeastaan mikään suunnitelma vielä ollut, pelkkä aie vain. Heidän pitäisi keksiä, miten isän luokse pääsisi. Ongelmana oli nimittäin se, että heidän olisi itse asiassa poistuttava pentutarhasta muualle leiriin päästäkseen. Myrskypennulla oli paha aavistus, ettei Pimentovarjo noin vain päästäisi heitä menemään.
"Miten me pääsemme täältä pois? Pimentovarjo varmasti huomaa, jos noin vain juoksemme ulos!" Myrskypentu tuumi ja vilkaisi vaivihkaa emoaan. Musta naaras näytti syventyneen keskusteluun erään tuntemattoman soturin kanssa.
"Ei hän mitään huomaa", Kaamospentu vastasi pudistellen päätään. "Hiivitään vain ihan hissukseen."
"Niin", Pyräkkäpentu myötäili vilkuillen Pimentovarjon suuntaan. "Hänellä on jutut kesken. Mennään nyt, kun hänen huomionsa on vielä muualla."
Myrskypentu nyökytteli innoissaan. Suunnitelma vaikutti vedenpitävältä! Emon huomio oli tosiaan muualla, joten eihän hän millään huomaisi kolmea pentuaan, jos he tosiaan osaisivat olla hipihiljaa. Myrskypentu tiesi ainakin itse osaavansa, mutta ei ollut yhtä varma kahdesta muusta.
"On parempi, että minä menen viimeisenä", hän sanoi urhoollisesti, vakava ilme kasvoillaan. "Huolehditaan ensin, että te kaksi pääsette ulos. Minä selviän kyllä. Pyräkkäpentu, mene sinä ensin kun kerran olet pienin. Ja huomaamattomin."

//Pyräkkä?

"Lumikkoviiksi?" Orvokkisydän aloitti hymyillen. "Niin?" käänsin katseeni parhaaseen ystävääni kääntäen päätäni hiukan. "Oletko ajatellut hankkia kumppania joskus?" Orvokkisydän jatkoi varovaisesti hymyillen edelleen. Mietin hetken. “Noh, en ole ajatellut sitä vielä,” hymyilin itsekkin. Sisälläni tuntui pistos, kun vilkaisin Mäyräkynteen. “Varmasti sinä löydät vielä sen oikean,” kolli sanoi säälivä katse ainoassa silmässään. Pudistin synkät ajatukset pois, kuin ne olisivat olleet lumihiutaleita pääni päällä. “Niin löydän,” sanoin itsevarmasti ja loin halveksivan katseen Mäyräkynteen - mikä häneen oli mennyt! “Turha sinun on minua noin katsoa!” Mäyräkynsi tulistui. Karvani nousivat pystyyn. “Mikä sinulla on!” huudahdin. “Viimeksi, kun puhuin sinulle se ei tuntunut siltä, että olisin puhunut ketunläjälle!” jatkoin pyörittäen simiäni vihaisesti. Mäyräkynnen katse liekehti vihaa. Murisin halveksunnasta. Yhtäkkiä kolli sivalsi etukäpälällään minuun päin. Väistin iskun ja livahdin kollin sokealle puolelle turvaan iskuilta. “Lopettakaa!” Orvokkisydän huusi karvat pystyssä ja täristen. Kumpikaan meistä ei välittänyt naaraan huudoista. Mäyräkynsi västi eikä antanut minun hyödyntää puolisokeuttaan - hän on todella taitava. Livahdin kollin vatsan alle takomaan sitä kynnet esillä. Mäyräkynsi ulahti ja hyppäsi päältäni. Tartuin kollin kylkeen kynsilläni ja revin pitkät haavat siihen. Mäyräkynsi raapaisi nenääni ja sai kiinni takajalastani hampaillaan. Luikahdin pois kollin otteesta ja puraisin tämän niskaa kovasti. Taistelu oli todella tasainen. Pääsin kiinni Mäyräkynnen selkään ja ta’oin sitä kovasti takajaloillani. Otteeni alkoi herpaantua joten hän sai minut heitettyä selästään maahan. Tömähdin selkä edellä maahan ja yskäisin. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja huohotin raskaasti. Ponkaisin kuitenkin käpälilleni ja syöksyin puraisemaan kollia kaulasta. En tehnyt sitä niin kovaa, että kolli olisi voinut kuolla mutta hän älähti ja romahti maahan raskaasti huohottaen. “Antaudun,” kolli murahti. Orvokkisydän oli perääntynyt karvat pystyssä ja silmät kauhusta pyöreinä.
// Orvokki?