Huomenkyyhly saapui hykerrellen leiriin. Hänellä oli taustalla onnistunut saalistusreissu, naaras oli saanut jopa kaksi varpusta ja yhden hiiren. Huomenkyyhky oli hyvin tyytyväinen reissuunsa ja iloinen siitä, että näillä ruokittaisiin useampi nälkäinen suu. Huomenkyyhky pohti menevänsä pentutarhalle, jossa majaili Nuppupennun lisäksi myös Pimentovarjo pentuineen. Hän kuitenkin kuuli pentutarhalta mekkalaa, joten päätti jättää reissunsa toiseen kertaan. Valkokirjokilpikonnakuvioinen kissa vei tuomisensa tuoresaaliskasalle ja katseli sitten aukiota seuran toivossa. Olisikohan Kylmäliekki jossain? Hänen huomionsa kiinnitti mestarinsa Pikiturkin kanssa leiriin saapuva nuori oppilas, Höyhentassu. Nyt naaraalla oli oiva tilaisuus mennä tekemään uusia tuttavuuksia, Huomenkyyhkyllä ei sydänystäviä Kylmäliekin lisäksi oikein ollut ja naaras tunsi itsensä usein ulkopuoliseksi, vaikka harvoin yksin olikaan. Muut kissat eivät aina välttämättä arvostaneet hänen seuraansa, vaikka naaras ei sitä itselleen halunnutkaan myöntää. Soturi hypähteli Höyhentassua kohti ja tervehti toista iloinen hymy kasvoillaan.
"Tervehdys, Höyhentassu. Ja hei, Pikiturkki", Huomenkyyhky tervehti kaksikkoa iloisesti ja hymyili heille lämmintä hymyään.
"Olitteko te kaksi harjoittelemassa? Voi, minä niin toivon että saisin pian oman oppilaani! Olisi mukava opettaa sellaiselle pienelle vesselille tapoja ja taitoja", Huomenkyyhky haaveili aurinkoisesti. Antaisikohan Punatähti hänelle vielä jonain päivänä oman oppilaan? Sopi toivoa!
"Oppilaat tuntuvat kasvavan niin nopeasti, Mäyrätassusta, Lumikkotassusta ja Orvokkitassustakin tuli jo sotureita. Ja heinoja sotureita heistä kasvoikin. Ja hienot nimet he saivat, kävinkin onnittelemassa heitä heti samana päivänä", naaraskissa hölötteli ja heilautti häntänsä selkänsä päälle.
"Tahtoisitko vaikkapa jakaa jotain? Vai onko sinulla nälkä? Minä ainakin muistan, että joskus mestarini järjesti niin rankkoja harjoituksia, että olin suorastaan kuolla nälkään, heh", soturinaaras kertoi ja muisteli oppilasaikojaan. Samassa hän tajusi Höyhentassun olevan Kylmäliekin veljen tytär, kuinka hän ei ollut muistanut sitä!
"Niin, etkös sinä ole Kalmakuun tytär? Kalmakuun veli, Kylmäliekki on hyvä ystäväni. Sinun kannattaakin tutustua myls häneen, se harmaaturkki on takuulla koko klaanin luotettavin katti! Siitä voin pistää melkein pääni ja käpäläni pantiksi, se on saletti se!" Huomenkyyhky julisti hykerrellen.

//Höyhen?

Oletko kunnossa, Orvokkisydän? Olet niin kauhean hiljainen." Lumikkoviiksi jatkoi: "Onko kaikki hyvin?" Huomasin Mäyräkynnen ahdistuneen ilmeen, kolli katsoi käpäliinsä. Punastuin turkin alla, onneksi kukaan ei voinut nähdä sitä. Käänsin katseeni taivaalle ja yskäisin.
"Kysyin, että onko kaikki hyvin?" Lumikkoviiksi toisti ja katsoi minua odottavasti. Käänsin katseeni Lumikkoviikseen, hän odotti vastausta. Minun oli pakko sanoa jotakin.
"Tuota, puhuimme yksityis asioista. Jotka koskevat tulevaisuutta." Sanoin ja käänsin katseeni Mäyräkynteen. Kolli nyökkäsi, hän näytti helpottuneelta, kun en paljastanut totuutta.
"Aivan, ymmärrän." Lumikkoviiksi sanoi ja hihitti. Toivoin ettei naaras arvannut oikein, että olimme puhuneet pennuista. Hihityksestä päätellen, hän oli arvannut jotain sinnepäin. Halusin vaihtaa puheenaihetta, joten päätin keskustella jotain.
"Miktä teistä tuntuu kun saamme nukkua ensimmäisen yön sotureidenpesässä? Minua ainakin jännittää!" Sanoin onnellisesti ja katselin Mäyräkynttä ja Lumikkoviikseä. Mäyräkynnen ilme kirkastui, odotin innolla heidän vastausta.
"Jännittävää!" Mäyräkynsi ja Lumikkoviiksi sanoivat samaan aikaan ja nauroivat. Minäkin aloin nauramaan. Minusta heidän seurassaan oli mukava olla. Olin onnekas, kun minulla oli paras ystävä ja kumppani! Minusta tuntui että elämä hymyilee, ja niinhän se tekikin. Mieleeni juolahti kysymys jonka tahdoin kysyä Lumikkoviikseltä. Virnistin kysymykselleni, ja keräsin rohkeutta kysyä sitä.
"Lumikkoviiksi?" Aloitin hymyillen.
"Niin?" Hän vastasi ja käänsi sinisen katseensa minuun.
"Oletko ajatellut hankkia kumppania joskus?" Kysyn varovaisesti ja hymyilin.

//Lumikko? Mäyrä?

Kaamospentu virnisti, kun Pyräkkäpentu ei ilahtunut hänen sanoistaan.
"Olet varmaan seissyt paljon sateessa", kollikissa maukui ja röyhisti rintaansa. Kaamospentu katseli Tuhkajuovaa, joka jutteli kolmikon emolle Pimentovarjolle. Kaamospennusta naarassoturi oli todella iso ja kolli toivoi, että hänestä kasvaisi jopa isompi! Kaamospentu halusi olla isoin kaikista, jopa isompi kuin emo. Myrskypentu sitten ehdotti leikiksi leikkiä, missä naaraan pentuetoverit olisivat Eloklaanista ja Myrskypentu itse olisi Kuolonklaanista. Kaamospennusta oli ihan tyhmää olla eloklaanilainen! Hän halusi olla Kuolonklaanin mahtavin päällikkö eikä mikään eloklaanilaishirvitys. Pyräkkäpentu sitten huijasi Myrskypentua katsomaan pentutarhan suuaukolle ja väitti siellä olevan lisää eloklaanilaisia. Kaamospentu käänsi myös päätään, hän kyllä antaisi niille köniin! Siellä ei kuitenkaan ollut ketään ja kun Kaamospentu käänsi katseensa takaisin Pyräkkäpentuun, kolli loikkasi hänen kimppuunsa.
"Mehän olemme samalla puolella!" kollipentu ulahti ja häntä ärsytti kuinka tummanharmaa kolli oli mennyt hyökkäämään hänen kimppuunsa. Kollipentu ei yhtynyt kaksikon nauruun, vaan työnsi Pyräkkäpennun tuohtuneena pois.
"Älä nyt leikistä suutu", tummaturkkinen kolli naukaisi Kaamospennulle, joka näytti tuohtunutta naamaa sisaruksilleen.
"Minä en halua olla mikään hiirenaivoinen eloklaanilainen, vaan olen Kaamostähti ja te olette minun alamaisiani! Palvelkaa minua!" pentu vaati kaksikolta.
"Mitä hauskaa nyt tuossa leikissä olisi?" Myrskypentu kysyi ihmeissään veljeltään.
"Onhan siinä vaikka ja mitä hauskaa. No, leikitään sitten jotain muuta. Mutta en enää suostu eloklaanilaiseksi, se on varmaa", Kaamospentu mourusi ja pyllähti sitten istumaan.
"Pitäisikö meidän mennä etsimään isä?" tummaturkkinen ehdotti lopulta ja näytti hieman iloisempaa naamaa. Isän etsiminen kuulosti Kaamospennulta aika jännittävältä asialta ja nyt kun Pimentovarjolla oli seuraa, ehkä he voisivat hiippailla pentutarhasta ulos! Se olisi tuplasti jännittävämpi leikki, jos kollilta kysyttäisiin. Kaamospentu katsoi sisaruksiaan odottavaisina ja virnisti.

//Myrsky?

Istuskelimme Orvokkisydämen kanssa sotureidenpesän edustalla juttelemassa, kun Orvokkisydän yhtäkkiä kysyi: "Haluatko joskus pentuja?" Hätkähdin hieman ja huomasin Orvokkisydämen huomanneen sen peitin tunteeni äkkiä ja vastasin: "Minusta on ehkä liian aikaista sille mutta jossain vaiheessa." Vastasin ja kaduin sanojani heti, kun huomasin Orvokkisydämen pettyneen ilmeen. "Mutta jos sinä haluat se on minulle ihan okei," sanoin vielä ja pehmitin tilanteen. Naaras hymyili heti. Hän oli niin luottavainen, mutta kai se oli hyväkin juttu. "Kiitos," hän sanoi hiljaisella äänellä. "Teen mitä vain puolestasi," sanoin täynnä lempeyttä ja rakkautta. Ei sittenkään olisi liian aikaista pennuille, mietin. Rakastan häntä niin paljon, totesin itsekseni ja kaavin käpälälläni lunta pois maan edestä. "Katso," sanoin ja näytin kohtaa käpälälläni. "Viherlehti tekee tuloaan," sanoin hiljaa - melkein kuiskaten. "Niin tekee," Lumikkoviiksi totesi ja istahti vierellemme käpälät sammal hippuja täynnä. "Hei, Lumikkoviiksi," kiirehdin sanomaan ja hymyilin ystävälleni. Hän hymyili takaisin. Lumikkoviiksestä oli kasvanut hieno soturi ja olin onnellinen saatuani kasvaa ja oppia hänen rinnallaan. "Hei vain," vaalean harmaa naaras vastasi iloisesti. "Sain siirrettyä makuualuseni sotureidenpesään. Valitsin vuoteen teidän vuoteidenne vierestä," hän kertoi niinkuin niin arkisista asioista yleensä. "Oletko kunnossa, Orvokkisydän? Olet niin kauhean hiljainen," Lumikkoviiksi jatkoi: "Onko kaikki hyvin?" Turkkini alla kuumotti hiukan. Lumikkoviiksi oli keskeyttänyt meidän hetkemme eikä ollut huomannut katsoin nolostuneena käpäliini.
// Orvokki?

Pentuetoverini heräsivät yllättäen henkiin kuin jonkin riivaamina. Kaamospentu nousi emon hännän päälle ja alkoi kailottaa isoon ääneen. Sen jälkeen hän tuli härnäämään minua ja tökki raidallista turkkiani ja kutsui minua pieneksi ja pehmeäksi, mistä en suoraan sanottuna ilahtunut. Olin hyvin tietoinen kokoerostani kahteen sisarukseeni, ja olisin antanut vaikka oman häntäni siitä hyvästä, että olisin voinut olla heidän kokoisena - tai jopa isompi!
Meno pentutarhalla alkoi mennä jo niin villiksi, etten enää pysynyt perillä siitä, missä mentiin. Jossain vaiheessa emon ystävä Tuhkajuova tuli paikalle ja Myrskypentu havahtui hereille ja syöksyi meidän luoksemme niin yllättäen, että se sai jopa emon säpsähtämään.
Jotenkin me päädyimme leikkimään taistelua, jossa Myrskypentu oli Kuolonklaanista ja minä ja Kaamospentu olimme eloklaanilaisia. Yritin parhaani mukaan pistää kampoihin suuremmalle siskolleni, mutta naaras kaatoi minut leikiten maahan. Kuulin Kaamospennun ärsyttävän räkätyksen, ja se sai veren kiehumaan suonissani. Tämä oli ihan typerä leikki!
"Hei, Myrskypentu, katso!" sanoin yllättäen ja osoitin kuonollani pentutarhan suuaukon suuntaan. "Tuolla on lisää eloklaanilaisia!"
Myrskypentu käänsi päätään osoittamaani suuntaan suu ammollaan, ja käytin harhautuksen luoman hetken hyväkseni. Potkaisin naaraspentua lujasti vatsaan takatassuillani, mikä sai hämmästyneen pennun siirtymään pois päältäni. Sen jälkeen kierähdin takaisin tassuilleni ja ryntäsin varoittamatta Kaamospentua kohti.
"Mehän olemme samalla puolella!" tummaturkkinen kollipentu ulahti äimistyneenä.
Loikkasin suoraan hänen naamalleen ja kaadoin veljen mukanani. Kömmin pois hänen päältään turkki sekaisin ja silmät loistaen.
"Siitäs sait, senkin öykkäri!" nauroin iloisesti. Oli kiva nähdä, miten Kaamospentuakin höykkyytettiin välillä.

Kylmäliekki oli aivan samanlainen hiljainen hissukka ja takeltelija kuin aina. Se sai Jääviillon ärsyyntymään entisestään. Hän oli varma, että savunharmaa kolli yritti tarkoituksellisesti ärsyttää häntä, vaikka yrittikin väittää aivan muuta. Entistä enemmän Jääviilto ärsyyntyi siitä, miten hermostuneelta Kylmäliekki vaikutti. Soturi näykki rintakarvojaan kuin mikäkin hiirenaivo. Lopulta savunharmaa kolli sai taas suunsa auki. Jääviilto ei yllättynyt, kun sieltä ei tullut taaskaan mitään painokelpoista:
"Mitä minun sitten kuuluisi tehdä? Minusta Huomenkyyhky on aivan tavallinen soturi, ehkä vian vähän puheliaampaa sorttia..."
Kolli kuunteli närkästyneenä veljensä puheita ja olisi mielellään kynsinyt silmät tuon päästä kuullessaan, mitä Kylmäliekki oli juuri sanonut. Tavallinen soturi?! Huomenkyyhkykö? Pah, ajatteli Jääviilto. Huomenkyyhky oli selvästi onnistunut jollain ihmeellisellä tavalla manipuloimaan Kylmäliekkiä niin, että kollin arviointikyky oli heikentynyt. Itse asiassa Kylmäliekki oli kyllä aina ollut varsin typerä, eikä hän koskaan ollut osannut ajatella omalla päällään. Kylmäliekki nyt vain ei pärjännyt yksin, ja tarvitsi Jääviillon ohjailemaan häntä oikeaan suuntaan elämässään. Niin Jääviilto ajatteli. Häntä turhautti, että Kylmäliekki oli sellainen. Taas hän joutuisi käyttämään kallisarvoista aikaansa toisen auttamiseen, ja vielä ihan hyvää hyvyyttään! Soturi ei voisi antaa asian olla, koska hänen puhdasta, arvostettua kuolonklaanilaissukuaan ei saanut tahrata erakokoverellä.
"Koska olet tuollainen onneton ja avuton raukka, kai minun on sitten autettava sinua", Jääviilto huokaisi turhautuneena ja piiskasi hännällään ilmaa. Huomenkyyhkyn tappaminen olisi varmasti ollut paras tapa pitää naaras erossa heidän suvustaan, mutta se tuskin onnistuisi noin vain. Pahimmassa tapauksessa Punatähti tuomitsisi myös Jääviillon ja Kylmäliekin kuolemaan. Ei Kylmäliekin hengellä niin väliä, mutta punaturkkinen kolli ei ollut vielä valmis kuolemaan, ei etenkään petturiksi leimattuna.
"Tästä lähtien tulet minun luokseni aina, kun se inha muka soturi yrittää lähestyä sinua", Jääviilto käski ja nosti ylväänä leukansa pystyyn. Hän koki olevansa suurikin hyväntekijä ja oli eritäin ylpeä itsestään. Samalla hän inhosi entistä enemmän pentuetoveriaan, joka ei osannut huolehtia edes omista asioistaan.

//Kylmä?

Kylmäliekki loikoili väsyneenä soturien pesässä omilla sammalillaan. Hän oli ollut aiemmin Huomenkyyhkyn kanssa metsällä ja kaivannut sen jälkeen edes hetkeksi seuraa omien ajatustensa kanssa. Koll piti Huomenkyyhkystä kyllä, mutta suulas kissa oli välillä aika raskasta ja uuvuttavaa seuraa. Miten valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras ei ikinä voinut olla hiljaa? Harmaaturkkinen kissa huokaisi ja nousi lopulta ylös. Olisi varmaan paras palata tehtäviensä pariin ja lähteä huomaamattomasti metsälle. Kylmäliekki hiippaili soturien pesästä ulos ja yritti livahtaa huomaamattomasti ulos leiristä. Mutta kuitenkaan Huomenkyyhky ei keskeyttänyt häntä, vaan Jääviilto. Harmaaturkkinen säpsähti punaruskean ilmestyessä hänen taaksensa ja luimisteli raukkana korviaan. Punaruskea kysyi sitten miksi Kylmäliekki näytti siltä, kuin olisi ollut ilkeyksiä tekemässä.
"Huomenta, Jääviilto. Anteeksi, ei tietenkään ollut tarkoitus olla epäkohtelias", Kylmäliekki naukui hiljaa ja mahdollisimman ystävällisesti, ettei kolli keksisi vain mitään valitettavaa hänen touhuistaan. Miten soturikollista olikin kasvanut noin ilkeä? Kylmäliekki ei vain ymmärtänyt, hän oli itse veljensä vastakohta. Olikohan Jääviillolla edes kavereita? Noh, kaipa toinen viihtyi kaltaistensa kanssa. Kylmäliekki yleensä vain yritti vältellä veljeään, vaikka toista kovasti rakastikin.
"Kai sinä tiedät, ettei sinun pitäisi liikkua sellaisen kissan kanssa kuin Huomenkyyhky?" Jääviilto kysyi sitten veljeltään, joka kallisti kysyvästi päätään. Mitä punaruskea meinasi? Harmaaturkki käsitti kyllä, ettei naaras ollut Jääviillon mieleen, mutta mitä tuo nyt hänestä välitti. Voisiko tuo oikeasti kuitenkin välittää Kylmäliekistä?
"Hän ei ole kuolonklaanilainen, ja sinä olet. Vaikket sinäkään ole kummoinen soturi, olette aivan eri tasoilla. Huomenkyyhky on aivan alhaalla ja tietenkin sinäkin olet, mutta olet vähän ylempänä kuin hän. Et kai tahdo tahrata minun ja sukuni mainetta toveeraamalla sellaisen kissan kanssa?" Jääviilto maukui ja naurahti sanojensa päätteeksi. Ei Kylmäliekki tietenkään halunnut tahrata heidän sukunsa mainetta, mutta Kylmäliekki oli tapansa mukaan sanaton.
"Minä, öhm. En minä tie-tietenkään halua tahrata mainettasi. Minä kuitenkin pidän Huomenkyyhkystä, eikö se ole pääasia?" Kylmäliekki yritti, mutta arvasi, ettei Jääviilto ollut hänen kanssaan samaa mieltä.
"Anteeksi, en minä tietenkään halua riidellä kanssasi"; kolli kiirehti sanomaan sitten. Jääviillon kansa riitoihin joutuminen kuulosti suorastaan painajaismaiselta idealta! Toinenhan voisi saada päähänsä ties mitä. Kylmäliekki nyppi rintaturkkiaan hermostuneena, oliko toisella mielessä vielä jotakin?
"Mitä minun sitten kuuluisi tehdä? Minusta Huomenkyyhky on aivan tavallinen soturi, ehkä vian vähän puheliaampaa sorttia..", soturikolli sai sitten sanotuksi hiljaisella äänellä.

// Jää?

Aurinko oli juuri noussut, ja partiot olivat lähteneet matkoihinsa. Jääviillon aamupäivä oli vapaa, hän joutuisi vasta aurinkohuipun aikoihin partioon.
Soturi maleksi tylsistyneenä leirin pääaukiolla ytirräen löytää arvoistaan seuraa, mutta se oli osoittautunut haastavaksi tehtäväksi. Hän olisi mielellään vaihtanut kuulumisia vaikkapa Henkäysvarjon, Harakkanaurun tai uuden tuttavuutensa Varissulan kanssa, mutta kolmikosta jokainen oli jossain omilla teillään. Jääviilto joutuisi taas tyytymään seuraan, joka olisi alemmassa kastissa, mitä punaruskea soturi itse oli.
Soturi silmäili arvostellen leirissä olevia kissoja. Hänen katseensa pysähtyi oppilaiden pesän edustalla yksin istuvaan Höyhentassuun. Valkea oppilas olisi varmasti ollut erinomainen kohde, mutta Jääviilto löysi leiristä jotakin paljon parempaa.
Kolli näki Kylmäliekin astelevan ulos sotureiden pesästä epäilyttävän varovaisesti hiipien. Savunharmaa kolli vilkuili taakseen ja näytti kumman helpottuneelta huomatessaan, ettei kukaan seurannut häntä. Niinpä tietenkin, hän varmasti pakoili sitä suulasta erakkoa, Jääviilto pohti mielessään. Kolli oli nähnyt rakkaan veljensä viettävän epäilyttävän paljon aikaa Huomenkyyhkyn kanssa viime aikoina. Kilpikonnakuvioinen naaras tuntui olevan aina siellä, missä Kylmäliekkikin oli. Jääviilto ei käsittänyt, mitä naaras näki hänen epäonnistuja-veljessään. Kylmäliekki oli tylsä ja mitään sanomaton kissa, joka sulautui varjoihin paremmin kuin varjot itse. Miten sellainen hölöttäjä kuin Huomenkyyhky oli ikinä osannut iskeä silmänsä Kylmäliekkiin?
Vaalean punaruskea kolli kulki ryhdikkäästi leirin aukion poikki veljensä luokse, lähestyen tätä takaapäin. Kuullessaan lähestyvät askeleet, Kylmäliekki säpsähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Jääviilto oli hitusen pettynyt, kun hänen rakas veljensä ei näyttänyt lainkaan innostuneelta Jääviillon.
"No? Miksi näytät siltä kuin olisit tehnyt jotakin ilkeyksiä?" punaruskea kolli kysyi päätään pudistellen ja jatkoi tympääntyneenä pian sen jälkeen, "etkö aio edes tervehtiä rakasta veljeäsi?"
"Huomenta, Jääviilto", Kylmäliekki sai sanotuksi, ennen kuin Jääviilto ehti sanoa mitään. Kolli sivuutti täysin veljensä tervehdyksen ja jatkoi jo seuraavaan aiheeseen:
"Kai sinä tiedät, ettei sinun pitäisi liikkua sellaisen kissan kanssa kuin Huomenkyyhky?"
Kylmäliekki kallisti kysyvästi päätään, mutta Jääviilto ei antanut veljelleen suunvuoroa:
"Hän ei ole kuolonklaanilainen, ja sinä olet. Vaikket sinäkään ole kummoinen soturi, olette aivan eri tasoilla. Huomenkyyhky on aivan alhaalla ja tietenkin sinäkin olet, mutta olet vähän ylempänä kuin hän. Et kai tahdo tahrata minun ja sukuni mainetta toveeraamalla sellaisen kissan kanssa?"

//Kylmä?

Olin jokseenkin äimistynyt siitä, millä tavalla Pimentovarjon jälkeläiset käyttäytyivät minun ollessa läsnä. Pennut käyttäytyivät aivan kuin pennut. Jostain syystä olin kuvitellut, että Pimentovarjo olisi pitänyt kolmikolle tiukempaa kuria. Hän komensi pentujaan tiukasti, mutta näytti siltä, että pennut unohtaisivat komennuksen muutaman silmänräpäyksen kuluttua.
"En ymmärrä, miten jaksoit tätä vielä toisenkin kerran. Minä olen saanut kuningattarena olemisesta tarpeekseni koko loppuelämäksi", Pimentovarjo lausahti, kun oli saanut siirrettyä katseensa pennuistaan takaisin minuun. Naaraan katseesta näki, miten väsynyt hän oli. Saatoin jopa tuntea hieman myötätuntoa mustaa naarasta kohtaan.
Olin kiitollinen siitä, etten enää koskaan joutuisi kasvattamaan yhtäkään pentua. Ensimmäinen pentueeni oli ollut täydellinen katastrofi, mutta sentään he olivat ymmärtäneet nopeasti sen, etteivät he saaneet riehua ja huutaa minun seurassani. Varissulan pentuaika oli ollut siedettävämpää. Hän oli jo pentuna osoittanut olevansa huomattavasti parempi kuin sisarensa.
"Noin minäkin ajattelin ensimmäisen pentueeni jälkeen, mutta Pimeyden Metsällä oli varalleni toisia suunnitelmia. Toisella kerralla sentään tiesin, mitä virheitä en ainakaan halunnut tehdä", kerroin ilmeettömänä. Ellei Varissulka olisi ollut Pimeyden Metsän langettama rangaistus vääristä teoistani, tuskin olisin panostanut hänenkään kasvatukseensa, mutta Pimentovarjon ei tarvinnut tietää asiasta.
"Voisin melkeinpä vannoa, että tämä sinunkin kolmikkosi tulee tuottamaan sinulle järkyttävän määrän pettymyksiä, aivan kuten omani teki. Ensimmäisen pentueeni neljästä pennusta jäljellä on enää vain Sähkötuho, jolla on edes pienet mahdollisuudet pärjätä elämässään", olin itsekin yllättynyt siitä, miten paljon puhuin. Kaiketi syynä oli pitkään jatkunut seuran puute.
"Mitäs sitten teet, jos Turmaloikka pettyy pentuihinne pahan päiväisesti ja tahtookin tilalle uusia, parempia pentuja? Eivätkös nämäkin pennut saaneet alkunsa vain Turmaloikan toiveesta?" tarkoitukseni ei ollut esittää asiaa ihan niin piikikkäästi kuin se tuli ulos suustani, mutta sanoja ei voinut enää vetää takaisin.

//Pimento?

Pennut olivat juuri herättäneet minut uniltani metelillään. Seurasin kolmikkoani katseellani hieman ärtyneenä, mutta en nähnyt, että heidän torumisestaan olisi ollut paljoa hyötyä. Olin saanut viime aikoina huomata, ettei yksikään pennuista ollut perinyt minun rauhallista, tyyntä luonnettani. Turmaloikkakaan ei ollut ollenkaan näin villi kuin tämä kolmikko, joten en tajunnut, mistä heidän energisyytensä kumpusi. Osan heidän luonteestaan pystyi varmaankin laittamaan vain pentuiän piikkiin, mutta minulla oli paha aavistus siitä, ettei ainakaan osa pennuista koskaan kasvaisi ulos tästä rämäpäisyydestä.
"Kaamospentu, pidä vähän pienempää ääntä", tiuskaisin kollipennulle, joka yritti parhaansa mukaan innostaa sisaruksiaan leikkimään. Säpsähdin hiukan, kun Myrskypentu ponkaisi kylkeni viereltä viivana veljiensä luo; olin kuvitellut, että hän oli sikeässä unessa. Päästin syvän huokauksen; kuningattarena oleminen oli totisesti rankempaa kuin olin kuvitellut. Olin tietysti stressannut paljon sen vaikeutta, mutta en ollut osannut aavistaakaan, miten paljon energiaa se veisi. Ehkä juuri energianpuutteen vuoksi en jaksanut olla pennuille koskaan pitkään vihainen. He osasivat kyllä välillä olla jopa suloisia, minkä nyt minun piinaamiseltani ehtivät.
Askelien ääni pentutarhan sisäänkäynnillä sai minut nostamaan katseeni pentukolmikosta. Olin hiukan yllättynyt kohdatessani Tuhkajuovan vihreiden silmien katseen. En ollut nähnyt naarasta pitkään aikaan; minä en tietenkään ollut päässyt juuri poistumaan pentutarhasta, eikä Tuhkajuova ollut vaivautunut vierailemaan.
"Ajattelin tulla tarkistamaan, että oletko vielä hengissä. Onko elämäsi kuningattarena sellaista kuin olit kuvitellut?" Tuhkajuova kysyi ja asteli lähemmäs, pysyen silti kauempana kolmesta pennustani. En ihmetellyt soturin käytöstä - hän ei ollut koskaan vaikuttanut kissalta, joka erityisesti pitäisi pennuista.
"Ei", vastasin rehellisesti. "Paljon rankempaa, eivätkä nämä kolme paljoa auta asiaa."
Näin juuri sopivasti, miten Myrskypentu kaatoi pienemmän Pyräkkäpennun maan pintaan. Kaamospentu nauroi kovaan ääneen vieressä.
"Olkaa varovaisia, ettette satuta toisianne", sanoin katsoen kutakin rauhanhäiritsijää tiukasti silmiin. Oli noloa, että he käyttäytyivät tällä tavalla Tuhkajuovan edessä, mutta minkäs sille mahtoi.
"En ymmärrä, miten jaksoit tätä vielä toisenkin kerran. Minä olen saanut kuningattarena olemisesta tarpeekseni koko loppuelämäksi."

Hiirenkorvan alun suurista harjoituksista oli ehtinyt jo kulumaan puolitoista kuuta. Sää oli muuttunut sillä aikaa mukavammaksi, kun lumet olivat jo melkein sulaneet kokonaan ja kaikkialla alkoi näyttämään vihreämmältä. Aurinko lämmitti turkkiani puiden lomitse, kun johdin saalistuspartiota syvemmälle metsään. Mitä tiheämmäksi havumetsä ympärillämme muuttui, sitä enemmän varjopaikoissa näkyi lunta ja sitä viileämmäksi ilma tuntui käyvän.
Viuhkaisin hännälläni ilmaa antaen muulle partiolle merkin pysähtyä. Käännyin katsomaan toisia. Raparperipistos ja Tattihalla katsoivat takaisin. Tattihalla oli päässyt soturiksi ennen suuria harjoituksia, enkä oikein ollut perillä kollin ajatuksen juoksusta. Tämä vaikutti hyvin herkältä, sillä soturi saattoi ottaa ties mitä itseensä. En oikein välittänyt sellaisista kissoista, jotka eivät pystyneet pitämään puoliaan tai ottivat itseensä jokaisesta asiasta, mitä ei välttämättä edes ollut tarkoitettu loukkaavaksi. Raparperipistos taas oli tullut tutuksi suurissa harjoituksissa. Olimme tulleet aina toimeen, eikä minulla ollut niin inhottavaa hänen seurassaan kuin muiden. Se sentään vaati jo jotain.
“Tavataan tässä ennen aurinkohuippua, niin ehdimme viemään tuoresaaliin ennen aurinkohuipun partioiden lähtöä”, sanoin ja vilkaisin vielä erikseen keltasilmäistä kollia. Tämä säpsähti hieman tuiman katseeni alla, mutta nyökkäsi sitten pienesti.
“Aloitetaanko? Turha tässä on aikaa hukata”, Raparperipistos sanoi. Naaras oli aina ollut hyvin suorasanainen, mutta sekös ei haitannut. Kyllä jokaisen soturin olisi kuulunut puhua suoraan asiansa, ja sellaisenaan, ei kierrellen tai kaarrellen.
“Selvä, eiköhän aloiteta”, tokaisin hymähtäen. Käänsin kahdelle muulle soturille selkäni ja lähdin rauhallisin askelin havumetsän siimekseen. Hetken päästä sain jo vainun oravasta. Niitä olikin paljon juuri tällä alueella. Havupuut kasvoivat niin, että niiden oli helppo vaihtaa puuta tuosta noin vain loikkaamalla. Se tietenkin hankaloitti minun puuhiani entisestään. Pysähdyin piiloon ison kiven juurelle. Kivi oli vuorautunut vihertäväksi sammaleella, joten minun oli painuttava matalaksi, ettei orava ehtisi erottaa minua ennen kuin itse ehtisin paikantamaan sen olinpaikan. Sitten huomasin sen. Talviturkki oli lähestulkoon jo vaihtunut, joten se näytti hieman repaleiselta. Lähdin vaanien lähestymään oravaa. Onneksi tuuli oli puolellani ja se henkäisi minua vastaan viiksikarvojani värisyttäen. Muuten en olisi saanut oravasta vainua ja se olisi jo ehtinyt haistaa minut. Eläin nakersi jotain poskiinsa kuusen juurella. Raksahdus. Salamannopeasti vilkaisin käpälääni, jonka olin epähuomiossa siirtänyt oksan päälle. Oksa oli murentunut kahtia varatessa sen päälle painoani ja aiheuttaen äänen, jonka oravakin oli heti huomannut. Se nosti päänsä, vilkaisi minua ja oli lähdössä pakoon. Nopeasti lähdin kohti puuta ja kiersin sen toiselle puolelle. Orava kiirehti kovaa vauhtia latvaa kohti, minä perässä. Neulaset raapivat ikävästi kylkiäni, kun ponnistelin ylemmäs. Onneksi kiipeäminen kuului vahvuuksiini. Äkkiä kokeilin onneani ja kiersin rungon toiselle puolelle. Orava oli jo juoksemassa syliini, kunnes se nopeasti vaihtoi suuntaa. Lähdin kiitämään alas aivan oravan kannoilla. Päästessäni alas maahan kompuroin ja orava katosi kynsistäni. Olin minäkin yksi hiirenaivo, sätin itseäni. Jos jokin asia vaivasi, niin se oli saalistustaitoni. En yhtä kehno ollut mitä oppilaana, mutta siltikin olin vielä soturinakin joutunut palaamaan tyhjin tassuin takaisin leiriin. Kyllä sellainen hävetti. Lehtikadon aikaan saalistuspartioissa oli ollut erityisen hankalaa. Kuitenkin nyt, kun riistaa riitti, oli paljon paremmat mahdollisuudet saada saalista.
Palatessani muiden partion jäsenten luokse roikutin hampaissani päästäistä. Aika kehno saalis tässä ajassa, mutta ainakin se oli jotain. Raparperipistos oli saanut kiinni linnun ja kaksi hiirtä. Naaras olikin etevä saalistaja. Tattihalla taas roikutti hampaissaan jäniksen poikasta. Ne olivat helpompia saada kiinni, mitä aikuiset yksilöt. Soturi oli ilmeisemmin käynyt lähempänä Lehtikuusilaaksoa, sillä jänikset viihtyivät sillä puolella paljon paremmin, mitä täällä havumetsän siimeksessä. Ehkä siksi toisen aika olikin mennyt pelkän jäniksen metsästykseen.
“Eiköhän palata takaisin leiriin!” mumisin parhaani mukaan päästäisen edelleen roikkuessa hampaissani.
“Kappas, Tuimakatse, sinäkin sait jotain kiinni”, Raparperipistos sanoi ja nappasi saaliinsa mukaansa. Tyydyin hymähtämään vastaukseksi.
Matkalla palasin miettimään viimeistä puoltatoista kuuta. Kuolonklaani oli menettänyt kaksi oppilasta joen tulvimisen takia, ja Maustetassu oli lopulta ryhtynyt erakoksi. En voinut sietää kissoja, jotka noin vain käänsivät selkänsä Kuolonklaanille. Iljettävää. Ehkä mielipiteeni oli muodostunut enemmänkin Järkäletassun kuin minkään muun yksittäistapauksen takia. Sentään olin saanut uuden yrityksen Lumikkoviiksen kanssa. Naaras oli päässyt suurten harjoitusten jälkeen jo soturiksi, kun oli osoittautunut jo hyvin valmiiksi koulutuksensa suhteen. Joukkue oli sijoittunut kolmanneksi, mikä oli parhain tulos Kuolonklaanin oppilaiden joukossa. Se kyllä vähän inhotti, miten eloklaanilaisten joukkueet olivat pärjänneet niin hyvin. Ei siinä ollut paljoa omaa joukkuettakaan kehumista. Kyllä meidän puoleltamme olisi pitänyt parempaan pystyä. Joka tapauksessa, toivoin Punatähden suovan minulle tulevaisuudessa enemmänkin oppilaita. Tuntui, että minulla oli vielä niin paljon annettavaa ja muokattavaa sillä saralla. Ei siinä, Lumikkoviiksi oli varmasti kaksin verroin parempi soturi, mitä muista koulutettavista olisi tullut. Koin todella olevani valmis kouluttamaan muitakin oppilaita. Nyt kun mestarin velvollisuuteni olivat kadonneet arki tuntui aiempaa tyhjemmältä. Olin yrittänyt täyttää sitä partioilla. Olin jopa käynyt erikseen vihjaamassa Henkäysvarjolle, että minut saisi laittaa kunnolla hommiin. Käpälissäni oli outo kutina, mitä en ollut aikaisemmin tuntenut. Minun oli saatava olla enemmän hyödyksi klaanille tai ainakin keksittävä jotain tekemistä.
Saavuimme takaisin leiriin piikkihernetunnelin kautta peräkanaa. Saaliit kävimme jättämässä tuoresaaliskasaan, joka näyttikin todella täydeltä. Lehtikadon jälkeen varsinkin. Katsoin, kuinka aurinkohuipun partiot alkoivat kerääntymään uloskäynnin luokse tekemään lähtöä. Olimme oman partioni kanssa olleet ihan aikataulussa. Nyökkäsin Raparperipistolle ja Tattihallalle hyvästiksi. Suuntasin kohti sotureiden pesää. Samapa se kai oli levähtää hieman ennen myöhempään rajapartioon lähtöä.

Myrskypentu oli juuri saamassa kiinni lihavan hiiren, kun hänen unensa keskeytettiin. Syypäänä olivat ketkäpä muutkaan kuin Pyräkkäpentu ja Kaamospentu, joista etenkin jälkimmäinen piti kovaa mekkalaa. Ei sillä, että mekkala olisi muuten haitannut Myrskypentua, päinvastoin: hän kovin nautti metelistä ja melskeestä. Uni oli kuitenkin päättynyt juuri kesken hyvän kohdan.
Myrskypentu raotti silmiään ja katseli unihiekan läpi sisaruksiaan. Naaraspentu oli vielä puoliksi unten mailla, mutta pelkästään sanan "leikki" kuuleminen sai hänet ponkaisemaan pystyyn. Pimentovarjo säpsähti hiukan, kun kookas pentu syöksähti salamana hänen viereltään sisarustensa luo.
"Sanoiko joku haluavansa leikkiä?" Myrskypentu kysyi innoissaan häntä ilosta kiemurrellen. Mikään ei ollut parempaa kuin leikkiminen! Ehkä mestareiden oppilaille pitämät harjoitukset olisivat, mutta niihin ei pentuja jostain syystä päästetty. Hiirenkorvan harjoituksista kuullessaan Myrskypentu oli ollut jo valmis livahtamaan yön turvin pentutarhasta kisailuun osallistuakseen, mutta Pimentovarjo oli kumma kyllä arvannut hänen aikeensa. Mielestänsä Myrskypentu oli hiipinyt hänen viereltään hipihiljaa, mutta jotenkin vain hänen emonsa oli saanut hänet kannettua takaisin nukkumaan.
"Sanoin. Onko sinulla sammalta korvissa?" Kaamospentu kysyi tuhahtaen. Sammalta?
"Ei tietenkään", Myrskypentu vastasi hämmentyneenä. Hän piti korvansa puhtaina, tai jos niiden peseminen joskus unohtuikin, Pimentovarjo teki sen hänen puolestaan. Naaraspentu päätti jättää veljensä kommentin huomiotta.
"Mitä leikitään? Haluatteko leikkiä taistelua?" Myrskypentu kysyi ja laskeutui vaanimisasentoon. "Te olette eloklaanilaisia, jotka tunkeutuvat meidän reviirillemme! Ja minä olen urhea Kuolonklaanin soturi, joka puolustaa klaaniaan viimeiseen hengenvetoon!"

//Pyräkkä?

Häkki keikkui kaksijalan kantaessa sitä - ja meitä sen mukana - poispäin Kuolonklaanin reviiriltä. Kaksijalka oli vaikuttanut ärtyneeltä, mikä teki hänestä arvaamattoman ja vaarallisen. Toivoin, ettei hän ollut ainakaan meille vihainen, mutta tilanne ei näyttänyt osaltamme hyvältä.
Aaltosalama oli jähmettynyt paikoilleen, ilmeisesti säikähdyksestä, enkä minä ollut yhtään sen rohkeampi. Seisoin häkin nurkassa tuijottaen kaksijalkaa karvat pystyssä, peläten sen seuraavaa liikettä. Tiesimme jo, ettei tästä kapistuksesta ollut pääsemistä, sillä seinät olivat liian lujat. Henkemme olivat siis täysin kaksijalan käpälissä. En uskaltanut edes arvata mitä hän meille tekisi, jos onnistuisi viemään meidät pois kotiseudultamme omaan pesäänsä. Meidän oli yritettävä jollain tavalla päästä täältä.
"Lehtituuli! Pikkukaaos!" huusin toivoen ääneni kantavan klaanitovereidemme korviin. Ääneni sai voimakkuutta enemmänkin pelosta kuin rohkeudesta. Myös Aaltosalama yhtyi avunhuutoihin, mutta ennen kun pääsimme kunnolla ääneen, häkki heilahti yhtäkkisesti pystyasentoon. Kaaduimme molemmat luolan pohjalle koipien ja häntien epämääräiseksi kasaksi.
Kaksijalka ravisti häkkiä voimakkaasti riepotellen meitä sen sisällä. Samalla se piti kovaa mekkalaa naama punaisena, sylki suusta roiskuen. En uskaltanut hievahtaakaan, tuijotin vain silmät suurina. Tiesin, että tulisin näkemään nuo kasvot vielä pitkään painajaisissani - jos siis selviäisimme tästä ja pääsisinkin joskus vielä nukkumaan.
Viimein kaksijalka suoristi vankilamme ja pääsimme kapuamaan takaisin jaloillemme. Se lähti puhisten tarpomaan eteenpäin, vieden meitä ties minne. Tähyilin häkin raoista kaksijalan kulkusuuntaan, mutta näin vain metsää ja kauempana siintävän ukkospolun. Kun kaksijalan askeleet lähestyivät polkua ja kulkivat pian sen suuntaisesti, aloin hiukan panikoida.
"Minulla on paha aavistus tästä", kuiskasin Aaltosalamalle, joka oli hänen katseestaan päätellen myös huomannut kaksijalan kulkusuunnan.
"Kuin myös", soturinaaras vastasi hiljaa. Ukkospolku ei ikinä tarkoittanut mitään hyvää. Emme joutuneet koskaan normaalipäivinä ylittämään sitä, mutta silloin tällöin joku oli sen yli kulkenut. Kun he kertoivat tapahtuneesta, kissat vaikuttivat aina hiukan jännittyneiltä. Kaksijalkojen hirviöt, jotka polulla aina juoksivat, olivat hyvin vaarallisia. Tiesin monien kuolleenkin niiden takia.
Kaksijalka ei kuitenkaan jättänyt meitä polulle, mikä oli ollut pahin pelkoni. Sen seuraava liike saattoi kuitenkin olla vielä huolestuttavampi. Kaksijalka käveli erään hirviön luo, joka lepäsi polun vieressä, aukaisi siinä olevan luukun ja tunki meidät sisään. Se kääntyi vielä äksyilemään meille ennen kuin sulki avaamansa luukun ja jäimme yksin pimeään.
"Mitäs nyt?" kysyin hetken päästä, kun kuulin kaksijalan askelten loittonevan. Olin vakuuttunut, ettei kukaan koko Kuolonklaanin historian aikana ollut joutunut yhtä pahaan pulaan.

//Aalto?

Kaamospentu nukkua tuhisi emonsa Pimentovarjon vatsansa vierellä. Kollin pienet tassut liikkuivat hänen unensa mukana, kolli uneksi suuresta kettutaistelusta perheensä kanssa. Kolli käännähti selälleen ja tuhisi suureen ääneen. Pennun suusta kuului myös vingahduksia, sen verran jännittävää unta hän näki! Kollipentu tunsi tökkäisyjä vatsassaan ja lopulta hän heräsi. "Pyräkkäpentu", Kaamospentu miukaisi ja katsoi vieressä nukkuvaa Myrskypentua. Laiskuri! Kaamospentu kömpi tassuilleen ja katsoi sisaruksiaan.
"HERÄTYYYYS, KAIKKI YLÖS!!" kollipentu kuulutti ja lähti kipittelemään emonsa hännän päälle turvaan. Kaamospentu kiipesi kömpelösti Pimentovarjon hännän päälle ja katseli naaraan hännän joukosta pentutarhan muita asukkeja. Hän halusi olla muita korkeammalla.
"Katsokaa minua! Minä voitin emon hännän häntätaistelussa", Kaamospentu kehuskeli ja leipoi tummaturkkisen naaraan häntäkarvoja. Hän oli kuullut oppilaiden palanneen hetki sitten suurista harjoituksista ja pentua harmitti. Hän olisi halunnut myös osallistua suuriin harjoituksiin!
"Minäkin haluan harjoitella. Miksi Punatähti ei voinut päästää meitä harjoittelemaan", Kaamospentu märisi ja liukui hännän päältä alas, tupsahtaen Pyräkkäpentua päin.
"Pyräkkäpentu, olet pieni ja pehmeä", Kaamospentu töksäytti ja tökki veljensä raidallista turkkia. Kaamospentu horjahti kuonolleen kompastuessaan Pyräkkäpentuun ja katsahti ympärilleen harmistuneena. Hän toivoi, että kukaan ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Pentu ei halunnut muiden huomaavan hänen epäonnistumisiaan! Kaamospentu hoiperteli Pimentovarjon pään puolelle ja tapitti emoaan silmiin. Pimentovarjo sukaisi poikaansa otsaa ja hymyili toiselle hennosti.
"Tahdon tehdä jotain, minulla on tylsää. Nuppupennun leikit ovat nössöjä, hän ei halua leikkiä taistelua", Kaamospentu valitti sisaruksilleen ja emolleen. Tummapiirteinen kolli oli yrittänyt pyytää naarasta leikkimään, mutta toinen ei ollut halunnut leikkiä taistelua. Se oli Kaamospennusta tylsää ja hän oli päättänyt, että ei leikkisi ikinä nössöjä leikkejä.
"Pyräkkäpentu, Myrskypentu-", pentu oli naukaisemassa, kunnes Tuhkajuova asteli pentutarhaan. Kaamospennun huomio kiinnittyi vanhempaan soturiin, toinen oli valtava!
"Jättiläissoturi!" Kaamospentu kiljaisi ja loikkasi sitten sisaruksiaan päin, kaataen heidät yhteen läjään.
"Tehdään jotain, minä haluan leikkiä", Kaamospentu nurisi tyytymättömänä.
"Sen vuoksi minä herätinkin teidät, te tässä nukuitte ikuisuuden", Pyräkkäpentu huokaisi Kaamospennulle.

//Sisarukset?

"Jatketaan." Mäyräkynsi sanoi nopeasti, nyökkäsin. Hautasin nappaamani hiiren maahan, haen sen sitten myöhemmin. Kävelimme eteenpäin, raotin suutani haistellakseni ilmaa. Joka puolella tuntui riistan hajuja. Kuulin rapinaa viereltäni. Painauduin välittömästi maata vasten. Väijyin pientä hiirtä, loikkasin sen päälle. Hautasin hiiren maahan, huomasin Mäyräkynnen tulevan luokseni. Hänellä oli hampaissaan lihava pulu.
"Ohi, hyvä saalis." Sanoin yllättyneenä. Mäyräkynsi tiputti pulun maahan.
"Mennäänkö takaisin leiriin?" Hän kysyi. Nyökkäsin. Kaivoin hiiret ylös ja kiikutin ne hampaissani leiriin. Pudotimme saaliit tuiresaaliskasaan, kävelin oppilaiden pesälle.
"Täytyisikö siirtää vuoteet sotureiden pesään?" Naurahdin huvittuneena. Mäyräkynsi naurahti.
"Ehkä." Hän sanoi salaperäisesti. Vedin sammalpetiäni sotureiden pesälle, se ei onneksi ollut ongelma, sillä se oli aivan oppilaidenpesän vieressä. Asettelimme vuoteemme sotureiden pesään, tietysti vierekkäin. Kävin makuulleni pedilleni. Minusta tuntui ihanalta, vihdoin olin soturi. Mäyräkynsi on kumppanini, mitä muutakaan voin vielä toivoa? Lumikkoviiksen vuode oli minun vieressäni. Olin myös iloinen soturi nimestäni Orvokkisydän. Se kuulosti hyvältä. Minä niin rakastin klaani elämää. Nousin istualteni ja painauduin Mäyräkynttä vasten, ja kehräsin. Halusin vain olla hänen lähellään.
"Haluatko kanssani pentuja joskus?" Kysyin kehräten, ja yritin kietaista häntäni kollin ympärille.

//Mäyrä?

Kuljin partion johdossa rauhallisin, mutta ripein askelin kohti leiriä. Aurinko oli korkeimmillaan. Nautin siitä, miten sen säteet heijastuivat aukeassa maastossa turkilleni ja lämmittivät mukavasti. Varoin nauttimasta liikaa, sillä minun oli keskityttävä ympäristööni herkeämättä. En voinut luottaa siihen, että partiossa mukana olevat soturit olisivat havainneet, jos ympäristössä olisi ollut jotain poikkeavaa.
Olin kiitollinen siitä, että Henkäysvarjo oli nimennyt lisäkseni partioon kissoja, jotka eivät turhia jaaritelleet. Tietenkään kaikki ei koskaan voinut olla liian hyvin, sillä partion jäsenissä oli myös paljon huonoja puolia. Heistä oikeastaan kaikki olivat sellaisia, jotka eivät osanneet kantaa vastuuta soturiudesta kuten soturin kuului. Kuuraturkki, Sinilintu ja Raparperipistos eivät kuuluneet suosikkikissoihini, ei etenkään Sinilintu. Olin synnyttänyt valkoturkkisen naaraan, mutta hän ei missään nimessä ollut minun tyttäreni. Sinilintu oli kummajainen, jonka Pimeyden Metsä oli lähettänyt piinaamaan minua. Partion jäsenistä Raparperipistos oli suosikkini, vaikken sen koommin entisestä oppilaastani välittänytkään. Hän oli suoriutunut soturikoulutuksestaan kohtalaisesti, mutta soturin uteliaisuus tulisi vielä koitumaan hänen kohtalokseen. Soturin tehtävä ei ollut kysellä ja kyseenalaistaa, vaan totella mukisematta.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät viimein edessämme. Pujahdin sisään hämärään tunneliin muun partion edellä. Leirin pääaukio avautui eteeni, kun astuin ulos hämärästä tunnelista. Astuin sivuun, jotta muutkin partion jäsenet pääsivät sisään leiriin. Kukin lähti omille teilleen mitään sanomatta. Istuin hetken aloillani piikkihernetunnelin liepeillä ja silmäilin pääaukiota. Kuten lähes poikkeuksetta, kaikki oli aivan normaalisti. Katseeni pysähtyi Mäntyviikseen ja hänen jaloissaan pyörivään tummanruskeaan pentuun. Kaksikon näkeminen sai minut muistamaan Pimentovarjon olemassaolon. Musta naaras oli puolentoista kuun aikana muuttunut lähestulkoon näkymättömäksi, aivan kuin hän olisi sulautunut leirin takaseinämän kallioon. Kuningattareksi siirryttyään Pimentovarjo oli pysytellyt pitkälti pentujensa luona. En ollut mikään pentujen suurin ystävä, joten olin parhaani mukaan pysytellyt kaukana Pimentovarjosta ja hänen kakaroistaan.
Mutta nyt olin vailla tekemistä, joten päätin ottaa riskin ja käydä tervehtimässä klaanitoveriani. Pahimmassa tapauksessa pennut olisivat raivostuttavia kuten aina, ja pilaisivat loppupäiväni. Päätöksen tehtyäni, nousin ylös ja suuntasin kohti pentutarhaa. Ohittaessani Mäntyviiksen ja tämän jaloissa leikkivän pennun, he lopettivat touhuamisen ja kääntyivät katsomaan minua kohti.
"Hei, Tuhkajuova", Mäntyviiksi tervehti nopeasti. Tyydyin vain ohimennen nyökkäämään vastaukseksi, ennen kuin astuin sisään kallionseinämässä sijaitsevaan pesään. Makea maidontuoksu toivotti minut tervetulleeksi hämärään pesään. Jouduin pienen hetken totuttelemaan hämärään, ennen kuin erotin Pimentovarjon omalta vuoteeltaan pesän oikealta puolelta. Naaras tosiaan oli kuin varjo, hän oli sulautunut oikein näppärästi pesän tummaan seinään ensivilkaisulla. Kuningatar nosti harmaansinisen katseensa maassa leikkivistä pennuistaan minuun. Olin erottavinani hänen katseessaan hitusen yllättyneisyyttä. Ei siinä, kyllä minäkin olin yllättynyt löytäessäni itseni pentutarhalta.
"Ajattelin tulla tarkistamaan, että oletko vielä hengissä. Onko elämäsi kuningattarena sellaista kuin olit kuvitellut?" esitin naaraalle kysymyksen kävellessäni lähemmäs tätä. Kiersin pennut hieman kauempaa. He olivat lopettaneet leikkinsä ja tapittivat minua pennun silmillään. Väläytin kolmikolle vain kylmän katseen toivoen, että he jättäisivät minut rauhaan.

//Pimento? (tai pennut?)

Orvokki*sydän* painautui minua vasten ja painoi kuononsa omaa kuonoani vasten.
"Nyt kun ollaan sotureita, olethan kumppanini?" naaras kysyi onnellisena. Sydäntäni lämmitti, koska olin itsekin juuri kysymässä samaa. Tiesin ettei minun edes olisi tarvinut vastata Orvokkisydämelle mutta tein sen silti: “Tottakai, höpsö,” naurahdin sanojeni päälle en räkäisesti vaan onnellisesti. Orvokkisydämen silmät laajenivat helpotuksesta ja innostuksesta. Nuolaisin hänen korvallistaan. “Orvokkisydän,” kuiskasin hiljaa makustellen uuden kumppanini nimeä. “Lähdetään saalistamaan nyt, kun voidaan,” Orvokkisydän hymyili. Lähdimme kohti piikkihernetunnelia mutta matkalla tuttu ääni keskeytti meidät. “Onnea Orvokkisydän ja Mäyräkynsi!” Höyhentassu tassutti luoksemme. Hymyilin oppilaalle. “Kiitos,” Orvokkisydän sanoi ja patisti katseellaan minuakin vastaamaan. “Kiitos, ja anteeksi,” kumarsin pienelle naaraalle. Valkoturkkinen naaras hymyili myös. “Saat, ja anteeksi myös minun puolestani,” hän sanoi ja käännähti takaisin oppilaiden pesälle päin. Jatkoimme matkaa metsään. Tassuttelimme hiljaisina puiden välitse. Pysähdyin haistettuani jäniksen. Riista oli palailemassa hyvin ja lumet olivat jo sulaneet melkein kokonaan. Pienien lumisten kohtien välistä tunkeva ruoho alkoi jo vihertää. Pinnistin vaistojani ja paikansin kanin. Orvokkisydänkin oli pysähtynyt ja höristi parhaillaan korviaan. Testasin tuulen suunnan ja lähdin vaanimaan. Otin ison loikan arvoituani olevani tarpeeksi lähellä kania. Loikkani meni ohi mutten pysähtynyt tai kaatunut vaan jatkoin. Pinnistin kaiken voiman jaloistani saavuttaakseni lihavan kanin. Saavutin eläintä nopeasti mutten tainnut olla tarpeeksi vikkelä, koska kani livahti koloonsa. En edes ajatellut perään lähtemistä vaan käännähdin Orvokkisydäntä vastaan. “Ei se haittaa,” naaras kallisti päätään myötä tuntoisesti mutta hän roikotti hampaissaan hiirtä jonka oli napannnut juuri. Hymyilin. “Jatketaan,” lausahdin nopeasti.
// Orvokki?

Tasasin väsyneenä hengitystäni, toivottavasti suoritukseni oli tarpeeksi hyvin. Vaikka meinasinkin muutaman kerran tippua. Mesitähti asteli eteemme, nyt hän psljastaa voittajan! Toivoin kovasti että voitamme, mutta se ei varmaan ollut todennäköistä.
"Nyt kerron kolme oarasta joukkuetta!" Mesitähti sloitti kovalla äänellä. "Kolmanneksi sijoittui Roihutassu, Orvokkitassu ja Lumikkotassu. Toiseksi sijoittui Irvitassu, Pilvitassu, Yötassu ja Mehiläistassu. Ensimmäiseksi sijoittuu Kultatassu, Ampiaistassu ja Aurinkotassu." Hän jatkoi kovalla äänellä. Voittaja joukkue iloitsi kovaan ääneen. Ymmärrän heitä hyvin. Olin kuitenkin iloinen kolmannesta sijasta.
"Päästiin kolmanneksi!" Sanoin iloisesti ja pukkasin Lumikkotassua kylkeen. Naaras kehräsi vastaukseksi. Roihutassukin näytti hyvin onnelliselta. Punatähti johdatti meidät takaisin leiriin.
(Aikahyppy)
Astelin jännittyneenä Punatähden eteen, vihdoin soturi! Mäyräkynsi ja Lumikkoviiksi olivat jo saaneet nimensä. Mäyräaskel olisi ollut huvittavampi, mutta Punatähti ei antanut sitä nimeä.
"Orvokkitassu, olet ollut nyt kuusi kuuta oppilaana. Ja on sinun aikasi saada soturi nimesi. Kunnioitan lempeyttäsi ja urheuttasi, joten sinua kutsuttakoon Orvokkisydämmenä." Punatähti sanoi juhlavasti. Kuulin klaanin huudit, Orvokkisydän! Orvokkisydän! Mäyräkynnen ja Lumikkoviiksen äänet olivat kovimmat. Olin hyvin ylpeä itsestäni. Hyppelin innoissani ja onnellusesti Mäyräkynnen ja Lumikkoviiksen luo.
"Me ollaan sotureita!" Hihkuin innoissani. Menin ystävieni väliin ja kehräsin. Tästä hetkestä unelmoin jo pentuna. Painauduin Mäyräkynttä vasten, painoin kuononi kollin kuonoa vasten.
"Nyt kun ollaan sotureita, olethan kumppanini?" Kysyin iloisesti ja lempeästi.

//Mäyräliini? <3

Kihisin innosta ja vaikka en olisi halunnut hymyilin oikein leveästi. Lumikkotassu vilkaisi minuun. Olimme samanikäiset joten soturinimityksemme osuivat samaan aikaan. Kehräsin turkki kiinni vaaleanharmaan naaraan kyljessä. "Mäyrätassu, tulit luoksemme erakkona mutta olet muuttunut urheaksi oppilaaksi. Nyt kuitenki on sinun aikasi tulla soturiksi, nimesi olkoon Mäyräkynsi taistelu taitojasi kunnioittaakseni," Punatähti sanoi ja kumarsi minulle kunnioittavasti. Nyökkäsin
"Mäyräkynsi! Mäyräkynsi!" kissat huusivat. Astelin sivummalle antaakseni tilaa Lumikkotassulle. "Lumikkotassu sinä olet ollut urhea ja hyvä oppilas. Olet oppinut kaiken mahdollisen ja aikasi on olla tästä eteenpäin Lumikkoviiksi," hän lopetti ja kumarsi meille uusille sotureille. Kosketin Lumikkoviiksen nenää nenälläni ihan ystävänä ja tällä kertaa hän ei perääntynyt vaan kehräsi innokkaasti. "Ystäviä taas?" hän kysyi hiljaa. "Ikuisesti," kehräsin kuiskaten. "Lumikkoviiksi! Lumikkoviiksi!" kissat ympärillämme huusivat. Katselin, kun Tuimakatse tassutti entisen oppilaansa luokse. "Onnea," hän sanoi naaraalle. Katsahdin Sähkötuhoon ja päätin mennä itse hänen luokseen. Kallistin päätäni kollin luokse päästyäni. "Onnea," entinen mestarini nyökkäsi. Sitten oli jo Orvokkitassun vuoro. Odotin jännittyneenä hänen soturi nimeään. Istahdin Sähkötuhon viereen odottamaan ensirakkauteni ja kumppanini vuoroa.
// Orvokki?

Nuppupentu lepäsi klaaninvanhimpien pesän vieressä. Aurinko valaisi hänen turkkiaan. Nuppupentu huiskaisi hännällään. Leiri oli rakennettu isoon kuoppaan. Liukkaat seinämät estivät kissoja kiipeämästä pois. Aurinko paistoi. Nuppupentu huomasi olevansa samassa paikassa jo kolmatta kertaa. "Ihana päivä!" mietti Nuppupentu. Nuppupentu katseli leirin touhuja. Vaikka oli vielä aikainen hiirenkorva, aurinko lämmitti juuri sopivasti. Nuppupentu katseli maata. Lumi oli sulanut kokonaan. Jäljellä oli vain vesilammikoita ja jäisiä kohtia. Nuppupentu kosketti tassullaan jäistä mäkeä. Se tuntui kylmältä. Nuppupentu tassutti varovasti jäälle. Hän tiesi jään olevan liukasta. Nuppupentu uskaltautui liukumaan jäällä. Nuppupentu liukastui ja tömähti maahan. Nuppupentu liukui mäen loppuun. "Se oli aika kivaa!" mietti Nuppupentu. Nuppupennun etutassuun sattui hieman. Nuppupentu juoksi kokeilemaan uudestaan. Nuppupentu liukui mäen päähän asti, liukastumatta. "Nythän se sujuu!" innostui Nuppupentu. Nuppupentu liukui vielä monta kertaa, mutta sitten hän palasi takaisin pentutarhan eteen. Nuppupentu katsoi taivasta. Aurinko oli jo lipunut pilvien taakse. Hetken päästä pimeys alkoi jo verhota leirissä. Kissat alkoivat syömään. Nuppupentu katseli hetken tuoresaaliskasaa. Sitten hän päätti mennä syömään. "Mitä söisin?" mietti Nuppupentu. "Nuppupentu!" kuului huuto. Nuppupentu kääntyi katsomaan taakseen. Mäntyviiksi tassutti Nuppupennun luo. "Haluatko tulla kanssani syömään?" kysyi Mäntyviiksi. "Joo!" vastasi Nuppupentu. Nuppupentu pujotteli kissajoukon läpi. Mäntyviiksi asettui oravan viereen. Nuppupentu istahti alas. Nuppupentu kurottautui ottamaan oravaa. Orava maistui vieraalle. Nuppupentu maistoi lihan. "Hyvää!" naukaisi Nuppupentu innostuneena. Liha maistui herkulliselta. Nuppupentu söi vielä kolme haukkausta. Sitten orava loppui. "Kiitos ruuasta!" huusi Nuppupentu. Nuppupentu huomasi pimeyden alkavan nousta taivaalle. Nuppupentu tassutti pentutarhaan. Pentutarhassa oli pimeää. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Sitten Nuppupennun silmissä pimeni. Aamulla Nuppupentu heräsi. Muut olivat jo heränneet. Nuppupentu haukotteli. Sitten hän nousi sammalvuoteestaan. Nuppupentu käveli kohti aukiota. Hiekka oli hieman viileää. Nuppupentu katsoi kuinka mestarit veivät oppilaitaan ulos harjoituksiin. Nuppupentu oli kuullut hiirenkorvan suurista harjoituksista, eli eri lajeista jossa eri oppilaat ja mestarit kilpailevat. "Pian minäkin olen oppilas!" mietti Nuppupentu innokkaana. "Kenetköhän saan mestarikseni?" mietti Nuppupentu. "Ehdin kuitenkin miettiä sitä vielä." Nuppupentu päätti. Taivaalle oli jo noussut aurinko. Nuppupentu katseli valoa. Nuppupentu päätti mennä katsomaan lätäköitä. Ne olivat aika isoja. Nuppupentu kokeili yhtä varovasti. Vesi oli kylmää. "Hui!" säikähti Nuppupentu. Nuppupentu tassutti pois lätäköstä. Nuppupentu säikähti. Hän liukastui päin vesilätäkköä. Nuppupentu kastui märäksi. Nuppupennun turkki oli vetinen. Nuppupentu yritti ravistaa turkkiaan. Nuppupentu tassutti pois lätäköstä. Nuppupennun sisällä tuntui pahalta. "Missä voisin kuivatella?" mietti Nuppupentu. Nuppupentu meni suosikkipaikkaansa klaaninvanhimpien pesän viereen. Nuppupentu käpertyi kerälle auringonvaloon. Säteet valaisivat leiriä. Nuppupentu huokaisi. Päivä oli ollut pitkä. Nuppupentu ei voinut mitään sille, että hän oli märkä. Nuppupentu nukahti. Unessa hän näki parantajan pesän, ja näki kissan siellä sisällä. Nuppupentu yritti erottaa kissan.

//410 sanaa.

Nuppupentu katsoi yrttiä. Se tuoksui niin miellyttävälle, että Nuppupennun teki mieli syödä se. "Ei. En voi syödä sitä." ajatteli Nuppupentu. "Pitäisikö minun mennä näyttämään sitä Hehkuaskelelle?" mietti Nuppupentu. "Ehkäpä.." Nuppupentu vei yrtin parantajan pesälle. "Hehkuaskel?" kysyi Nuppupentu. "Mitä?" kysyi Hehkuaskel. Hetken aikaa Hehkuaskel näytti kauhistuneelta. "Ei kai haavasi ole pahentunut?" hän kysyi. "Ei." sanoi Nuppupentu. Nuppupentu selitti Hehkuaskeleelle sen, miten oli löytänyt yrtin. "Onko se vaarallinen?" kysyi Nuppupentu pelokkaana. Hehkuaskel päästi mrrau-naurahduksen. "Ei se ole vaarallinen." sanoi Hehkuaskel. "Itse asiassa, tuo on aika hyödyllinen yrtti." naukaisi Hehkuaskel. "Mitä?" hämmästyi Nuppupentu. "Sitä käytetään viheryskään." vastasi Hehkuaskel. "Mikä se on?" kysyi Nuppupentu. "Tauti, johon voi pahimmillaan kuolla." vastasi Hehkuaskel. Nuppupentu säikähti. "Kuolla?" Ei kai!" ajatteli Nuppupentu. "Ei sitä liiku usein."naukaisi Hehkuaskel. "Mutta joskus kyllä?" kysyi Nuppupentu. "Joskus." sanoi Hehkuaskel. "Sitä liikkuu eniten lehtikadon aikaan." "Ai." naukaisi Nuppupentu. "Olisi varmaan kivaa olla parantaja." ajatteli Nuppupentu. "Voi hoitaa kissoja ja muuta." Nuppupentu muisti että hän oli kuullut että parantajat eivät voi saada kumppania. "Minä kyllä haluaisin kumppanin." mietti Nuppupentu. "Äh, siihen on vielä pitkä aika." "No kiitos tästä yrtistä." sanoi Hehkuaskel. "Joo, ole hyvä." vastasi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos. Ulkona oli jo ilta. Ilma tuntui raikkaalta ja kylmältä. "Vau!" ajatteli Nuppupentu huomatessaan tähtiä. "Mutta nyt pentutarhaan." Kun Nuppupentu tuli pentutarhaan, siellä oli muut pennut. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi häntänsä silmiensä eteen. Sitten Nuppupentu kävi uneen. Kun Nuppupentu heräsi, oli jo melkein päivä. "Huh!" huokaisi Nuppupentu. "Nukuimpa pitkään." Nuppupentu tassutteli ulos. Ulkona oli hieman kylmä. Nuppupentu huomasi vatsansa murisevan. Nuppupentu päätti mennä tuoresaaliskasalle. Nuppupentu huomasi tuoresaaliskasalla Mäntyviiksen. "Mäntyviiksi
Nuppupentu katsoi yrttiä. Se tuoksui niin miellyttävälle, että Nuppupennun teki mieli syödä se. "Ei. En voi syödä sitä." ajatteli Nuppupentu. "Pitäisikö minun mennä näyttämään sitä Hehkuaskelelle?" mietti Nuppupentu. "Ehkäpä.." Nuppupentu vei yrtin parantajan pesälle. "Hehkuaskel?" kysyi Nuppupentu. "Mitä?" kysyi Hehkuaskel. Hetken aikaa Hehkuaskel näytti kauhistuneelta. "Ei kai haavasi ole pahentunut?" hän kysyi. "Ei." sanoi Nuppupentu. Nuppupentu selitti Hehkuaskeleelle sen, miten oli löytänyt yrtin. "Onko se vaarallinen?" kysyi Nuppupentu pelokkaana. Hehkuaskel päästi mrrau-naurahduksen. "Ei se ole vaarallinen." sanoi Hehkuaskel. "Itse asiassa, tuo on aika hyödyllinen yrtti." naukaisi Hehkuaskel. "Mitä?" hämmästyi Nuppupentu. "Sitä käytetään viheryskään." vastasi Hehkuaskel. "Mikä se on?" kysyi Nuppupentu. "Tauti, johon voi pahimmillaan kuolla." vastasi Hehkuaskel. Nuppupentu säikähti. "Kuolla?" Ei kai!" ajatteli Nuppupentu. "Ei sitä liiku usein."naukaisi Hehkuaskel. "Mutta joskus kyllä?" kysyi Nuppupentu. "Joskus." sanoi Hehkuaskel. "Sitä liikkuu eniten lehtikadon aikaan." "Ai." naukaisi Nuppupentu. "Olisi varmaan kivaa olla parantaja." ajatteli Nuppupentu. "Voi hoitaa kissoja ja muuta." Nuppupentu muisti että hän oli kuullut että parantajat eivät voi saada kumppania. "Minä kyllä haluaisin kumppanin." mietti Nuppupentu. "Äh, siihen on vielä pitkä aika." "No kiitos tästä yrtistä." sanoi Hehkuaskel. "Joo, ole hyvä." vastasi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos. Ulkona oli jo ilta. Ilma tuntui raikkaalta ja kylmältä. "Vau!" ajatteli Nuppupentu huomatessaan tähtiä. "Mutta nyt pentutarhaan." Kun Nuppupentu tuli pentutarhaan, siellä oli muut pennut. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi häntänsä silmiensä eteen. Sitten Nuppupentu kävi uneen. Kun Nuppupentu heräsi, oli jo melkein päivä. "Huh!" huokaisi Nuppupentu. "Nukuimpa pitkään." Nuppupentu tassutteli ulos. Ulkona oli hieman kylmä. Nuppupentu huomasi vatsansa murisevan. Nuppupentu päätti mennä tuoresaaliskasalle. Nuppupentu huomasi tuoresaaliskasalla Mäntyviiksen. "Mäntyviiksi!" huusi Nuppupentu. "Nuppupentu!" "Miten voit?" Mäntyviiksi kysyi. "Tosi hyvin!" Nuppupentu kiljaisi innokkaana. "Eikö tassuusi enää satu?" kysyi Mäntyviiksi. "Ei." vastasi Nuppupentu. "No sehän on hyvä juttu!" "Voit jatkaa sitten leikkejäsi täällä." naukaisi Mäntyviiksi. "Joo." vastasi Nuppupentu. Nuppupentu katseli tuoresaaliskasaa. Hän huomasi Mäntyviiksellä myyrän. Nuppupentu katseli myyrää. Sitten hän otti hiiren ja haukkasi siitä palan. "Tässä ei sitten taida olla yrttejä." mietti Nuppupentu. Nuppupentu vei hiiren pois. Sitten hän käveli kohti pentutarhaa. Nuppupentu kuuli äänen. Hän huomasi varpusen lentävän leirin yli. Nuppupentu kurottautui takajaloilleen. Sitten hän hyppäsi. Nuppupentu laskeutui maahan. Nuppupentu puhdisti itsensä hiekasta. Nuppupentu päätti mennä klaaninvanhimpien pesän viereen nukkumaan. Kuitenkin Nuppupennun tassuja kirveli.

//614 sanaa.













Nuppupentu katsoi yrttiä. Se tuoksui niin miellyttävälle, että Nuppupennun teki mieli syödä se. "Ei. En voi syödä sitä." ajatteli Nuppupentu. "Pitäisikö minun mennä näyttämään sitä Hehkuaskelelle?" mietti Nuppupentu. "Ehkäpä.." Nuppupentu vei yrtin parantajan pesälle. "Hehkuaskel?" kysyi Nuppupentu. "Mitä?" kysyi Hehkuaskel. Hetken aikaa Hehkuaskel näytti kauhistuneelta. "Ei kai haavasi ole pahentunut?" hän kysyi. "Ei." sanoi Nuppupentu. Nuppupentu selitti Hehkuaskeleelle sen, miten oli löytänyt yrtin. "Onko se vaarallinen?" kysyi Nuppupentu pelokkaana. Hehkuaskel päästi mrrau-naurahduksen. "Ei se ole vaarallinen." sanoi Hehkuaskel. "Itse asiassa, tuo on aika hyödyllinen yrtti." naukaisi Hehkuaskel. "Mitä?" hämmästyi Nuppupentu. "Sitä käytetään viheryskään." vastasi Hehkuaskel. "Mikä se on?" kysyi Nuppupentu. "Tauti, johon voi pahimmillaan kuolla." vastasi Hehkuaskel. Nuppupentu säikähti. "Kuolla?" Ei kai!" ajatteli Nuppupentu. "Ei sitä liiku usein."naukaisi Hehkuaskel. "Mutta joskus kyllä?" kysyi Nuppupentu. "Joskus." sanoi Hehkuaskel. "Sitä liikkuu eniten lehtikadon aikaan." "Ai." naukaisi Nuppupentu. "Olisi varmaan kivaa olla parantaja." ajatteli Nuppupentu. "Voi hoitaa kissoja ja muuta." Nuppupentu muisti että hän oli kuullut että parantajat eivät voi saada kumppania. "Minä kyllä haluaisin kumppanin." mietti Nuppupentu. "Äh, siihen on vielä pitkä aika." "No kiitos tästä yrtistä." sanoi Hehkuaskel. "Joo, ole hyvä." vastasi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos. Ulkona oli jo ilta. Ilma tuntui raikkaalta ja kylmältä. "Vau!" ajatteli Nuppupentu huomatessaan tähtiä. "Mutta nyt pentutarhaan." Kun Nuppupentu tuli pentutarhaan, siellä oli muut pennut. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi häntänsä silmiensä eteen. Sitten Nuppupentu kävi uneen. Kun Nuppupentu heräsi, oli jo melkein päivä. "Huh!" huokaisi Nuppupentu. "Nukuimpa pitkään." Nuppupentu tassutteli ulos. Ulkona oli hieman kylmä. Nuppupentu huomasi vatsansa murisevan. Nuppupentu päätti mennä tuoresaaliskasalle. Nuppupentu huomasi tuoresaaliskasalla Mäntyviiksen. "Mäntyviiksi
Nuppupentu katsoi yrttiä. Se tuoksui niin miellyttävälle, että Nuppupennun teki mieli syödä se. "Ei. En voi syödä sitä." ajatteli Nuppupentu. "Pitäisikö minun mennä näyttämään sitä Hehkuaskelelle?" mietti Nuppupentu. "Ehkäpä.." Nuppupentu vei yrtin parantajan pesälle. "Hehkuaskel?" kysyi Nuppupentu. "Mitä?" kysyi Hehkuaskel. Hetken aikaa Hehkuaskel näytti kauhistuneelta. "Ei kai haavasi ole pahentunut?" hän kysyi. "Ei." sanoi Nuppupentu. Nuppupentu selitti Hehkuaskeleelle sen, miten oli löytänyt yrtin. "Onko se vaarallinen?" kysyi Nuppupentu pelokkaana. Hehkuaskel päästi mrrau-naurahduksen. "Ei se ole vaarallinen." sanoi Hehkuaskel. "Itse asiassa, tuo on aika hyödyllinen yrtti." naukaisi Hehkuaskel. "Mitä?" hämmästyi Nuppupentu. "Sitä käytetään viheryskään." vastasi Hehkuaskel. "Mikä se on?" kysyi Nuppupentu. "Tauti, johon voi pahimmillaan kuolla." vastasi Hehkuaskel. Nuppupentu säikähti. "Kuolla?" Ei kai!" ajatteli Nuppupentu. "Ei sitä liiku usein."naukaisi Hehkuaskel. "Mutta joskus kyllä?" kysyi Nuppupentu. "Joskus." sanoi Hehkuaskel. "Sitä liikkuu eniten lehtikadon aikaan." "Ai." naukaisi Nuppupentu. "Olisi varmaan kivaa olla parantaja." ajatteli Nuppupentu. "Voi hoitaa kissoja ja muuta." Nuppupentu muisti että hän oli kuullut että parantajat eivät voi saada kumppania. "Minä kyllä haluaisin kumppanin." mietti Nuppupentu. "Äh, siihen on vielä pitkä aika." "No kiitos tästä yrtistä." sanoi Hehkuaskel. "Joo, ole hyvä." vastasi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos. Ulkona oli jo ilta. Ilma tuntui raikkaalta ja kylmältä. "Vau!" ajatteli Nuppupentu huomatessaan tähtiä. "Mutta nyt pentutarhaan." Kun Nuppupentu tuli pentutarhaan, siellä oli muut pennut. Nuppupentu käpertyi sammalvuoteeseensa. Nuppupentu laittoi häntänsä silmiensä eteen. Sitten Nuppupentu kävi uneen. Kun Nuppupentu heräsi, oli jo melkein päivä. "Huh!" huokaisi Nuppupentu. "Nukuimpa pitkään." Nuppupentu tassutteli ulos. Ulkona oli hieman kylmä. Nuppupentu huomasi vatsansa murisevan. Nuppupentu päätti mennä tuoresaaliskasalle. Nuppupentu huomasi tuoresaaliskasalla Mäntyviiksen. "Mäntyviiksi!" huusi Nuppupentu. "Nuppupentu!" "Miten voit?" Mäntyviiksi kysyi. "Tosi hyvin!" Nuppupentu kiljaisi innokkaana. "Eikö tassuusi enää satu?" kysyi Mäntyviiksi. "Ei." vastasi Nuppupentu. "No sehän on hyvä juttu!" "Voit jatkaa sitten leikkejäsi täällä." naukaisi Mäntyviiksi. "Joo." vastasi Nuppupentu. Nuppupentu katseli tuoresaaliskasaa. Hän huomasi Mäntyviiksellä myyrän. Nuppupentu katseli myyrää. Sitten hän otti hiiren ja haukkasi siitä palan. "Tässä ei sitten taida olla yrttejä." mietti Nuppupentu. Nuppupentu vei hiiren pois. Sitten hän käveli kohti pentutarhaa. Nuppupentu kuuli äänen. Hän huomasi varpusen lentävän leirin yli. Nuppupentu kurottautui takajaloilleen. Sitten hän hyppäsi. Nuppupentu laskeutui maahan. Nuppupentu puhdisti itsensä hiekasta. Nuppupentu päätti mennä klaaninvanhimpien pesän viereen nukkumaan. Kuitenkin Nuppupennun tassuja kirveli.

//614 sanaa.

Mäyrätassu: 21kp! - Voit nimittää itsesi soturiksi suurten harjoitusten jälkeen!

Sulkavirta: 48kp! -

Lumikkotassu: 13kp - Voit nimittää itsesi soturiksi suurten harjoitusten jälkeen!

Varissulka: 27kp! -

Aaltosalama: 21kp! -

Höyhentassu: 10kp -

Pyräkkäpentu: 7kp -

Nuppupentu: 28kp!

Tuimakatse: 23kp! -

Harakkanauru: 5kp -

//Oppilaiden suurista harjoituksista kirjoitetuista tarinoista on annettu 20% enemmän kokemuspisteitä.

Heiluttelin häntääni kärsimättömästi. Olin katselemassa juuri Roihutassun ja Ampiaistassun taistelua. En jaksanut keskittyä katselemaan sitä vaan mittailin katseellani omaa vastustajaani - Irvitassua. Arvelin voittavani hänet mutta sokea silmäni saattaisi vaikeuttaa toteutusta. Yhtäkkiä Eloklaanin kissat alkoivat onnitella Ampiaistassua, joka oli ilmeisesti voittanut ottelun. Astelin eteenpäin ottaen Roihutassun paikan. Irvitassu otti edestäni Ampiaistassun paikan. Katsoimme toisiamme silmiin. Irvitassu oli minua pienempi ja kun taistelu käsky viimein kajahti ilmamoille hyppäsin heti työntämään hänet kumoon. Kolli kaatui muttei antanut minun tulla päällensä vaan väisti kierähtämällä sivuun. Sihahdin ja hyppäsin taas hänen peräänsä. Sivalsin vastustajani kylkeä käpälälläni kynnet kuitenkin sisällä mutta tarkoitukseni oli hämätä kolli luulemaan, että satutin häntä oikeasti. Kolli kääntyi katsomaan joten hänen painopisteensä siirtyi puolelleni. Luikahdin Irvitassun toiselle puolelle ja riskeerasin koko pelin syöksymällä kiinni häneen. Irvitassu kaatui tömähtäen ja mätkähdin hänen päällensä. Kolli olisi voinut yrittää päästä sokealle puolelleni aiemmin mutta hän oli pelannut tyhmästi. Irvitassu näytti hampaitaan minulle mutta valahti sitten allani. “Mäyrätassu! Mäyrätassu! Mäyrätassu!” kuolonklaanilaiset hurrasivat voittoni kunniaksi.

Seisoin samassa paikassa kuin aiemmin mutta nyt vastassani seisoikin Laventelitassu. Naaras vilautti hampaitaan uhkaavasti. Olin päässyt finaaliin koska olin kokenein taistelija. Tunsin voiman käpälissäni. Ensimmäinen otteluni oli päättynyt murskavoittoon ja nyt kävisi samoin - jos suunnitelmani toimisi. Taistelukäsky kajahti ja Laventelitassu lähti heti päin minua. Väistin mutta pidin hänet silti näkevän silmäni puolella jotta naaras ei saisi etulyönti asemaa. Olin isompi kuin tämä naaras, joka näytti heiveröiseltä ja liian laihalta minun silmiini. Naaras oli hieman normaali kokoista pienempi ja minä olin isokokoisempi ja vankkarakenteinen joten Laventelitassu ei pääsisi kaatamaan minua jos en päästäsi häntä sokealle puolelleni. Päätin tehdä syöksyn, joka sitten osui täydellisesti paikoilleen naaraan kylkiluiden kohdille. Laventelitassu kaatui ja hyppäsin hänen päälleen. Rääkäisin voitokkaasti ja hyppäsin pois naaraan päältä tuulettaakseni tunteitani. “Mäyrätassu! Mäyrätassu! Mäyrätassu!” klaanini kissat huusivat. “Onnea,” Orvokkitassu kehräsi koskettaen nenällään lapaani.
// 291 sanaa

Varissulka tönäisi Aaltosalamaa vahingossa perääntyessään kauemmaksi luolan suuaukon luona tirkistelevästä kaksijalasta, mutta naaras oli liian järkyttynyt suuttuakseen siitä hänelle. Aaltosalamakin yritti saada lisää välimatkaa itsensä ja kaljunaamaisen hirvityksen välille, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä luola, jossa he olivat, ei ollut järin tilava.
Kun pakeneminen ei ollut vaihtoehto, Aaltosalama valmistautui taistelemaan. Hän pörhisteli karvojaan ja sähisi hurjasti, mutta kaksijalka ei vaikuttanut pelkäävän häntä. Pikemminkin - vaikka eihän Aaltosalama tietenkään ollut mikään kaksijalkojen mielentilojen erikoisasiantuntija - se vaikutti ärsyyntyneeltä.
Yhtäkkiä lumiluolan katto valui pois kaksijalan vetäessä luolaa itseään kohti. Kaksijalan suuret, karvattomat käpälät pyyhkivät luolan seinämiä ja kattoa. Aaltosalama painautui yhä lumen peitossa olevaa pohjaa vasten ja seurasi silmä kovana otuksen jokaista liikettä. Se rynkytti luolan suuaukon edessä olevaa seinää ja heilutteli luolaa kuin olisi yrittänyt saada sitä rikki. Aaltosalama nielaisi: Tältä varmaan mehiläisistä tuntui, kun karhu yritti päästä käsiksi niiden kallisarvoiseen hunajaan.
Lopulta kaksijalka ärähti jotakin ja nosti luolan maasta kokonaan, ja silloin Aaltosalamasta alkoi vasta todella tuntua, että lumiluola ei todellisuudessa ollut luola alkuunkaan. Hän tunsi itsensä typeräksi, kun oli juossut niin varomattomasti hajun perään. Jos tällaisia loukkuja oli enemmänkin, useampi kissa saattaisi olla vaarassa. Sitä suuremmalla syyllä heidän oli päästävä pois täältä.
Aaltosalama vilkaisi takanaan kyyhöttävää Varissulkaa kauhuissaan, kun tajusi, että kaksijalka oli lähtenyt viemään heitä johonkin. Hän halusi taistella, hän halusi panna kaksijalan maksamaan siitä hyvästä, mitä se oli tehnyt heille, mutta hän ei voinut. Pelko sai hänet lamaantumaan niille sijoilleen, ja hän pystyi vain seuraamaan sivusta, miten häntä vietiin koko ajan kauemmaksi Kuolonklaanin reviiristä.

//Varis?
//247 sanaa

Katsoin Aaltosalaman löytämää lihapalaa epäluuloisena. Soturi oli ehdottanut, että söisimme sen, enkä oikein pitänyt ajatusta hyvänä. Emme tienneet, olisiko sitä turvallista syödä. Ehkä se oli jokin kaksijalkojen ansa, kuten oli oletettavasti tämä luolakin. Ei ollut kaukaa haettua kuvitella, että tuo lihaklöntti, jota Aaltosalama niin uteliaasti haisteli, oli myrkytetty.
"Pysy kauempana siitä, typerys", tuhahdin ja näpäytin hännänpäälläni soturia korville. "Emme tiedä mitä se on. Sehän voi olla jokin kaksijalkojen juoni."
Aaltosalama nosti ärsyyntyneen katseensa lihakimpaleesta minuun.
"Tuskinpa", naarassoturi sanoi viileästi ja tökki klönttiä kynnellään. "Se tuoksuu lihalta. Hiukan kummalliselta kenties, mutta lihalta yhtä kaikki."
Siristin silmiäni edelleen epäillen ja kumarruin haistamaan lihapalaa. Aaltosalama oli oikeassa, se tuoksui lihalta, vaikka en osannutkaan sanoa, mistä eläimestä se oli peräisin. Väriltäänkin se oli ainakin lihan kaltainen.
”Eikö mielessäsi ole käynyt, että ehkä tuon hajun tarkoituksena on houkutella pahaa-aavistamattomia kissoja syömään se?” kysyin tuntien itseni aika fiksuksi oivallukseni johdosta. ”Kaksijalat pitävät meitä tyhminä ja sinä vain todistat heidän olevan oikeassa.”
Aaltosalama ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta teoriani suhteen. Omasta mielestäni se kävi hyvin järkeen, eihän hyvää ansaa huomannut ansaksi. Kaksijalat olivat kuvitelleet peittoavansa minut älyllään, mutta he olivat pahan kerran väärässä. Ehkä joku pahainen oppilas tai ilmeisesti Aaltosalama olisi langennut tähän ansaan, mutta minä en ollut tarpeeksi sinisilmäinen.
”Tai toinen vaihtoehto: olet vain pelkuri ja yrität keksiä jonkin tekosyyn, jonka varjolla sinun ei tarvitse maistaa sitä”, Aaltosalama sanoi ja virnisti ärsyttävästi. ”Ei sitten. Minä syön tämän yksin.”
Tempaisin tassullani lihakimpaleen soturin nenän edestä ennen kuin tämä ehti haukkaamaan sitä.
”Minä voin uhrautua ja tarkistaa, onko sitä turvallista syödä”, tarjouduin ja pidin lihapalan visusti Aaltosalaman ulottumattomissa. Minä en mikään pelkuri ollut. Sitä paitsi… Jos tässä klöntissä olisikin jotain epäilyttävää ainesosaa, joka johtaisi vaikkapa vatsatautiin, olisi parempi, jos minä saisin sen ja Aaltosalama joutuisi pitämään minusta huolta, eikä toisin päin. Mielelläni en tätä silti tehnyt, sillä parhaimmassakin tapauksessa liha maistui varmasti etovalta.
”Jos kuolen tähän, kerro perheelleni, että rakastan heitä”, sanoin sarkastisesti ja välittämättä punaruskean soturin yrityksistä napata liha takaisin näykkäsin siitä pienen palasen. Kokemus oli hämmentävä. Klöntti tosiaan maistui lihalta, ja haisikin, kuten olimme molemmat huomanneet. Siinä oli kuitenkin outo sivumaku ja sen koostumus oli kummallisen hajoava. Se oli melkein kuin lihaa, mutta ei aivan.
”No? Ei tainnut olla niin tappavaa kuin kuvittelit, siinähän sinä vieläkin seisot”, Aaltosalama tiuskaisi ja sai riuhtaistua lopun lihan otteestani. Pyöräytin silmiäni. Hän oli ehkä ollut oikeassa, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Juuri, kun olin sanomassa ajatuksiani ääneen, luola heilahti voimakkaasti ja kaaduin kyljelleni. Vaihdoimme Aaltosalaman kanssa säikähtäneitä katseita, mutta pelkoni muuttui äkkiä toiveikkuudeksi.
”Pikkukaaos ja Lehtituuli taisivat löytää meidät”, sanoin tähyillen ulos luolan aukosta. Kahden pelastajamme sijaan suuaukon eteen ilmestyivät kuitenkin kaksijalan punertavat kasvot. Säikähdin niin, että olin jälleen kellahtaa maahan. Sain viime hetkellä koottua tasapainoni ja tyydyin syöksähtämään kaksijalasta niin kauas kuin vain ahtaassa luolassa kykenin.

//Aalto?
//458 sanaa