Kömmin ulos mukavasta lämpöä syleilevästä pesästä, kun arvelin vahtivuoroni alkavan. Minut oli määrätty kolmanteen eli viimeiseen vahtivuoroon, mutta olin ehtinyt olemaan valveilla jo pidempään. Pesä oli ollut hyvin ahdas, eikä oikein tuntunut mukavalta nukkua vieri vieressä oppilaiden seassa. Enemmänkin vartiovuoron alkaessa ärsytti kuin väsytti, mikä oli tietenkin osaltaan hyvä asia. Ainakaan painavista silmäluomista ei tarvinnut kantaa huolta.
Vartiovuorossa kanssani olisi Pikiturkki, jonka kanssa kiertäisimme oman klaanimme pesiä. Tummanharmaa naaras aloittaisi omalta pesältään. Pysyttelisin itsekin vähän aikaa ensin tällä pesällä, kunnes Pikiturkki näkyisi ja jatkaisin seuraavalle pesälle. Havahduin ajatuksistani, kun Tuhkajuova ravasi luokseni. Vaihdoimme muutaman sanan siitä, kuinka ei ollut tapahtunut mitään tavallisesta poikkeavaa, ja pian naarassoturi sujahtikin oppilaiden sekaan. Vähän ajan kuluttua oma oppilaani asteli unenpöpperöisenä ulos pesästä. Saattoihan se olla raskasta valvoa ensimmäistä kertaa samalla kun muut saivat nukkua. Raikas pikku pakkanen kuitenkin herättäisi nopeasti, joten tuskin kukaan vartioon nukahtaisi. Mielestäni ensimmäinen vartiovuoro oli parhain, kun sai vielä nukkua hyvin sen jälkeen. Keskimmäisessä uni jäi katkonaiseksi ja viimeisen jälkeen pitikin olla jo pian valmis päivän muihin asioihin. Varsinkin suurissa harjoituksissa uni oli tärkeä osa onnistumista. Lumikkotassu saisi kuitenkin hetken levähtää vuoronsa jälkeen ennen seuraavan päivän ensimmäisiä lajeja.
“Pikiturkki tuleekin jo”, totesin samalla asian vierelleni asettuneelle Lumikkotassulle, kun huomasin soturin juoksevan kauempana meitä lähestyen. “Lähden tästä jo seuraavalle pesälle. Muista sitten pysyä tämän pesän lähettyvillä.”
Taakseni jäivät vain Lumikkotassun sanat, kun hän totesi pystyvänsä hommaan. En hetkeäkään epäillyt oppilastani. Nyökkäsin vielä nopeasti Pikiturkin suuntaan, kunnes jatkoin verkkaisesti matkaani seuraavalle pesälle. Kolmannen joukkueen pesä sijaitsi vanhassa ketunkolossa. Solakka tummanpunaruskea oppilas istui lähellä pesää. Kollin katse vaelsi puolelta toiselle hänen tarkkaillessa ympäristöään. Sielutassun vihertävän ruskea katse osui pian minuun, kun tulin esiin hämäristä. Sielutassu tervehti minua ja vastasin oppilaalle pikaisella nyökkäyksellä.
“Joko sinut ohjeistettiin tähän?” kysyin kuolonklaanin nuorimmalta oppilaalta. Sielutassu kertoi, että oli saanut ohjeet jo. Hyvä niin. Eipähän tarvinnut enää erikseen selittää. Huokaisten asetuin kauemmaksi Sielutassusta lähes pesän toiselle puolelle. Vartiovuoron aikana mestareiden tulisi kiertää pesät useampaan kertaan tarkastamassa, miten oppilaat vartiossa pärjäsivät.
Seuraava päivä toisi tullessaan taas uusia lajeja. Edellisissä lajeissa joukkue oli menestynyt jo hyvin. Pesänrakennuksessa toinen joukkue oli tullut toiseksi, mitä nyt pesä olikin ollut hyvin ahdas. Saalistuksessa joukkue oli sijoittunut jälleen toiseksi, kun yhteensä Lumikkotassu, Orvokkitassu ja Roihutassu olivat saaneet yhdeksän saalista. Muistin edelleen, kuinka olin omissa suurissa harjoituksissani palannut saalistusosuudessa takaisin tyhjin tassuin. Onneksi taitoni eivät olleet yhtä surkeat enää näin soturina vaan nykyään sain jopa jotain kiinni. Pudistelin päätäni muistoille. Jäljittämisessä Orvokkitassu oli onnistunut löytämään Harakkanaurun toisena. Joukkueella meni siis hyvin, enkä enää kantanut huolta siitä, minkälainen tulos sitä odottaisi. Tietenkin voitto olisi suositeltavaa, mutta ylipäätänsä pärjääminen yleensä antoi lisäpotkua koulutukseen. Se oli kuitenkin se pääasia.
Oli kulunut jo sen verran aikaa, että nousin ylös venytellen raajojani. Matkaisin seuraavaksi ensimmäisen joukkueen pesälle, joka sijaitsisi pensaassa. Pikiturkkia ei ihan vielä näkynyt, mutta hän olisi täällä pian. Astelin vielä ennen lähtöäni Sielutassun luokse.
“Pikiturkki tulee tähän pian”, sanoin ja käännyin jo lähteäkseni. “Minä lähden nyt.”

// 478 sanaa

Istuiskelin vartiossa joukkueemme pesän edustalla. Hytisin kylmästä enkä voinut olla ajattelematta vaanivia vaaroja, jotka varmasti ympäröivät minut. Vaikka kyllä meillä oli sotureita vartioimassa meitä minua pelotti silti. Haukottelin unisesti. Olisin halunnut olla nukumassa omassa pesässäni tämän kylmän vartio paikkani sijasta koska emme olleet saaneet yhtäkään pistettä koko harjoitusten aikana. Närkästykseni ja vihani arvioijiamme kohtaan oli pinnassa enkä halunnut puhua sotureille. Minut oli nöyryytetty viimeisessä harjoituksessa jossa minun olisi pitänyt löytää joku piiloutuneista sotureista mutta en ollut löytänyt ketään. Minun teki mieli mouruta vihasta ja inhosta koko typerää tapahtumaa kohtaan mutta säilytin arvokkuuteni ja tuijottelin puiden latvoihin. Vartio vuoroni oli viimeinen joten pääsisimme jatkamaan pian. Aamu alkoi jo pikku hiljaa sarastaa mutta muut oppilaat nukkuivat vielä pesässämme. Kytevä vihani oli paisunut niin isoksi, että tiesin voivani käyttää sitä hyväksi vaikka taistelussa, joka oli yksi tehtävistäni. Aikoisin voittaa itseni vuoksi en joukkueen vaan oman ylpeyteni ja arvokkuuteni vuoksi. Saisin huonon maineen klaanissa jos joukkueemme ei saisi yhtäkään pistettä ja vaikka olin vasta nuori oppilas osasin kyllä näyttää kynteni. Haukottelin taas ja väsymys painoi silmäluomiani kiinni.
// 173 sanaa

Nuppupentu meni takaisin aukiolle. Hänen tassuunsa sattui vielä vähän, mutta Nuppupentu kesti sen. "Kuka oli tuonut puunjuuren leiriin?" ajatteli Nuppupentu. "Tai ehkä se oli vahinko." Nuppupentu kävi katsomassa paikkaa, jossa puunjuuri oli. Puunjuuri ei ollut siinä enää. "Minne se katosi?" ajatteli Nuppupentu. "Mäntyviiksi!" huusi Nuppupentu. "Mitä?" kysyi Mäntyviiksi. "Tässä oli puunjuuri, mutta ei ole enää!" naukaisi Nuppupentu. "Oletko varma, että juuri tässä?" kysyi Mäntyviiksi. Nuppupentu nyökkäsi. "Olen, tässä on jäljet siitä kompastumisesta." vastasi Nuppupentu. Mäntyviiksi katsoi arvioivasti jälkiä. "Kyllä ne sinun jäljiltäsi näyttävät." sanoi Mäntyviiksi. "Näyttää siltä, että joku on repinyt puunjuuren irti." "Ai." sanoi Nuppupentu. "Ehkä ihan hyväkin, että se otettiin, että muut eivät loukkaannu." mietti Nuppupentu. "Mutta toisaalta, olisi ollut kiva nähdä se tarkemmin." "Mäntyviiksi, kasvavatko puut keskellä leiriä?" kysyi Nuppupentu. "Eivät kai." sanoi Mäntyviiksi. "Miten sitten se juuri oli päässyt siihen?" kysyi Nuppupentu. "Sitä en tiedä." vastasi Mäntyviiksi. Nuppupentu tutkaili paikkaa jossa juuri oli ollut. Sitten hän kääntyi ja käveli hiljaa pois. Nuppupentu huomasi auringon pilkottavan puiden takaa. "Nouseeko aurinko?" ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu mietti viherlehteä. Hän ei ollut vielä saanut elää viherlehtenä. "Minkälaista olisi viherlehtenä?" ajatteli Nuppupentu. "Varmasti lämmintä, ja paljon riistaa." Nuppupentu kokeili haistella ilmaa. Se ei tuoksunut miltään. Nuppupentu huomasi joitain puita, joissa oli melkein silmut. "Onko se merkki hiirenkorvasta?" mietti Nuppupentu. Nuppupentu oli syntynyt lehtikatona. "Lehtikatona kaikki oli erilaista." ajatteli Nuppupentu. "Oli kylmä, ja satoi lunta." Nuppupentu mietti sitä hetkeä kun hän leikki lumessa. Nyt lumi oli melkein sulanut. Nuppupentu lähti tuoresaaliskasalle. Nuppupennulla ei ollut kova nälkä. Hän huomasi hiiren, josta oli syöty jo pari palaa. Nuppupentu päätti syödä sen loppuun. Nuppupentu huomasi hiiren sisällä jotain. Se näytti joltain kaksijalkojen esineeltä. Nuppupentu oli kuullut pentutarhassa tarinoita kaksijaloista. Nuppupentu haistoi sitä. Se tuoksui hyvältä. Nuppupentu ajatteli sen olevan yrtti. "Minkälainen yrtti kasvaa kaksijalkojen ympäristössä?" ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu tiesi, että sillä ei varmaankaan hoidettaisi kissoja, koska mikään yrtti ei olisi näin piilotettuna. "Ehkä tämä on syötävää?" ajatteli Nuppupentu.

//312 sanaa.

Nuppupentu läpsi innokkaasti sammalpalloa. Nuppupentu oli miettinyt, tulisiko hänestä parantajaoppilas. "Minusta olisi kiva olla parantaja." naukaisi Nuppupentu. "Osaan muutaman yrtinkin." Nuppupentu oli katsellut soturioppilaiden koulutusta, ja miettinyt tulisiko hänestä sittenkin soturioppilas. "Ehdin miettiä sitä kuitenkin vielä." naukaisi Nuppupentu. Nuppupentu lähti ulos pentutarhasta. Ulkona oli hieman kylmää, ja Nuppupentu pörhisti karvojaan lämmittääkseen itseään. Nuppupentu haaveili usein siitä, että nappaisi itse riistansa. Nuppupentu ajatteli sitä kuinka oli tutkinut leiriä. Nyt Nuppupentu osasi leirin jo ulkoa. Nuppupentu päätti mennä katsomaan olisivatko muut pennut paikalla. Nuppupentu kiersi aukion, ja lähti pentutarhalle. Siellä ei näkynyt ketään. Nuppupentu huomasi kasan höyheniä pentutarhan nurkassa. "Mitäköhän nuo ovat?" ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu kosketti yhtä varovasti. Se oli pehmeä ja sileä. Nuppupentu aivasti. Höyhen oli lentänyt hänen kuonolleen. "Onko tämä höyhen?" ajatteli Nuppupentu. "Varmaankin." Nuppupentu laittoi höyhenen takaisin kasaan, ja lähti pois pentutarhasta. Nuppupentu huomasi olevansa nälkäinen. Nuppupentu ei ollut syönyt vielä mitään, ja kohta oli jo ilta. Nuppupentu katsoi tuoresaaliskasaa. Se oli isompi kuin Nuppupentu itse. Nuppupentu otti kasasta palasen hiirtä. Nuppupentu haukkasi hiirtä. "Enköhän minä joskus voisi itsekin saalistaa." mietti Nuppupentu ja lopetti syömisen. Nuppupentu huomasi aukion toisessa päässä Mäntyviiksen. Nuppupentu lähti juoksemaan Mäntyviikseä kohti. Nuppupentu ei huomannut edessään olevaa puunjuurta ja kompastui siihen. "Ai!" huudahti Nuppupentu. Kissat kääntyivät katsomaan Nuppupentua. Nuppupennusta tuntui pahalta. Hänen tassunsa oli kipeä. "Oletko kunnossa, Nuppupentu?" kysyi Mäntyviiksi huolestuneena. "Kaipa minä olen." sanoi Nuppupentu. "Mene kuitenkin vielä Hehkuaskelen tarkastukseen." sanoi Mäntyviiksi. "Joo." sanoi Nuppupentu. Nuppupentu lähti tassuaan pidellen Hehkuaskelen pesälle. Kun Nuppupentu kurkisti pesän aukosta, hän ei ensimmäisenä nähnyt ketään. "Hehkuaskel?" hän kysyi. "Mitä?" kysyi Hehkuaskel. Minä loukkasin tassuni tuolla. Nuppupentu osoitti aukiota hännällään. "Vai niin." sanoi Hehkuaskel. "Miten se tapahtui?" kysyi Hehkuaskel. "Kompastuin puunjuureen." aloitti Nuppupentu. "Etutassuni jäi kiinni siihen, ja kun sain sen irti, se näytti hieman turvonneelta." naukaisi Nuppupentu. "Sattuuko siihen vielä?" kysyi Hehkuaskel. "Hieman." vastasi Nuppupentu. "Se ei vaikuta kovin turvonneelta." naukaisi Hehkuaskel. Hehkuaskel tunnusteli tassua. "Laitan tähän hämähäkinseittiä." hän sanoi. "Älä muutamaan päivään leiki mitään kovin riehakasta, ja jos tulee pahempia oireita, tule käymään täällä." opasti Hehkuaskel. Nuppupentu nyökkäsi. "No, voit mennä." sanoi Hehkuaskel. "Kiitos." sanoi Nuppupentu. Nuppupentu lähti nilkuttaen pois.

//343 sanaa.
//Hehkuaskel?

Taasen oli se aika vuodesta, jona klaanit järjestivät hiirenkorvan suuret harjoitukset. Kilpailu, jossa molempien klaanien oppilaat mittelivät joukkueittain toisiaan vastaan erilaisissa taitoa vaativissa lajeissa. Ensimmäisen päivän aikana oppilaat olivat jo rakentaneet pesät ja saalistaneet valmistautuen nyt illan viimeiseen lajiin, jäljittämiseen. Minä olin valikoitunut yhdeksi piiloon menijöistä kahden eloklaanilaisen, Hiilihampaan ja Kirpputäplän, ohella ja kieriskeltyäni pistävänhajuisissa yrteissä kiiruhtanut sekametsän siimekseen sopivaa piilopaikkaa etsimään. Kulkiessani pitkin jo osittain sulanutta metsänpohjaa minulle siunaantui hetki aikaa ajatella. Oppilaani Minkkitassun joukkue oli pärjännyt tähän asti sanoinkuvaamattoman surkeasti, enkä ymmärtänyt miten niin oli päässyt käymään - ehkä Kuolonklaanissa oli osaamattomampia oppilaita kuin olin osannut arvatakaan. Eloklaanilaiset sen sijaan olivat pärjänneet huomattavan hyvin, enkä tahtonut edes ajatella minkälaisen kuvan he olisivat harjoitusten lopuksi kuolonklaanilaisista muodostaneet. Näyttäisimme varmasti vierasklaanilaisten silmissä heikoilta.
Vaikka jupisin itsekseni, kiinnitin tarkasti huomiota siihen mihin kävellessäni tassuni laskin. Koetin välttää astumista lumeen ja mutaan jättääkseni mahdollisimman vähän jälkiä, sillä en todellakaan tahtonut tehdä löytämistäni helpoksi. Illan hämärtyessä ja metsän pimetessä ympärilläni olin löytänyt tieni hivenen syvemmälle Kuolonklaanin reviirille ja vihdoin ja viimein katseeni osui sopivalta vaikuttavaan piilopaikkaan, suureen kivikkoon, josta varmasti löytyisi oivallinen kolo jos toinenkin. Hetken etsittyäni löysinkin sopivan onkalon ja pujahdin sisään jääden odottamaan jotakuta oppilaista. Toivoin vain, ettei etsinnöissä kestäisi kuitenkaan liian kauan, sillä illan myötä kiristyi myös pakkanen.

// 207 sanaa

Aaltosalama ja Varissulka olivat jääneet loukkuun lumiluolaan, joka lopulta paljastui aivan joksikin muuksi kuin tavalliseksi luonnonmuodostumaksi. Aaltosalama arveli sen takana olevan kaksijalat. Kun Varissulka alkoi syytellä häntä heidän ahdingostaan, soturitar kiukustui entisestään.
"Ai minunko vikani?" hän sihahti voimatta uskoa korviaan. Kolli oli täysi hiirenaivo! "Et sinäkään varonut sen enempää kuin minä - seurasit minua päätä pahkaa tänne! Ja sitä paitsi, jos et olisi jahdannut aiemmin minun jänistäni, kumpikaan meistä ei olisi haistanut sitä hajua, emmekä siten olisi nyt tässä jamassa!"
Varissulan häntä piiskasi luolan lumisia seinämiä merkkinä yltyvästä turhautumisesta. Myös Aaltosalama pörhisteli karvojaan ja nosti ylähuultaan varoittavasti kollille. Lopulta hänen oli yritettävä hillitä kiukkunsa ja keskityttävä keksimään ratkaisua ongelmaan. Jos he molemmat vain seisoskelisivat tuijottelemassa toisiaan murhanhimoisesti, heiltä tuhlaantuisi vain kallista aikaa.
"Pikkukaaos ja Lehtituuli varmasti tulevat etsimään meitä, kunhan ovat valmiita", Aaltosalama järkeili. "Siihen asti meidän on vain yritettävä sietää toisiamme ja kuulosteltava ääniä siltä varalta, että he ovat lähettyvillä ja voimme kutsua heidät apuun."
"Jos niin sanot", Varissulka tuhahti ja loi häneen myrtyneen silmäyksen. Aaltosalama jätti sen huomiotta ja siirsi sen sijaan katseensa luolan perällä olevaan lihakimpaleeseen, jonka takia he olivat luolaan alunperin juosseet.
"Tämä on minun saaliini", hän ilmoitti tummaturkkiselle soturille ja laski toisen tassunsa lihaklöntin päälle.
Varissulka katsoi sitä silmät viiruina. "Eihän tuo edes ole oikeaa riistaa. Se ei näytä miltään eläimeltä - se on vain klöntti", kolli arvosteli.
Aaltosalama pyöritteli silmiään. "Jos se ei kerran ole oikeaa riistaa, niin sitten voimme kai yhtä hyvin syödä sen pois", hän ehdotti ja kumartui nuuhkaisemaan lihaa. Hänen oli vaikea erottaa, miltä eläimeltä se haisi, mutta ei se ainakaan pilaantunutta ollut. "Ellei sinua sitten pelota maistaa sitä?" Aaltosalama virnisti ja katsahti Varissulkaan haastavasti.

//Varis?
//272 sanaa

Nuppupentu käveli jäisellä aukiolla.
Hänen viiksensä olivat huurteessa. "Mitä tekisin?" ajatteli Nuppupentu. Hän ei malttanut odottaa, että hänestä tulisi oppilas. "Siihen on kuitenkin pitkä aika." ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu katseli leiriä. Hän päätti mennä katsomaan jos Mäntyviiksi olisi paikalla. Nuppupentu ei kuitenkaan nähnyt Mäntyviikseä. Nuppupentu päätti mennä pentutarhaan nukkumaan. Oli kuitenkin jo melkein Nuppupennun nukkumaanmenoaika. Muut pennut tulivat emonsa kanssa sisälle pentutarhaan. Nuppupentu kävi nukkumaan. Hän kuuli rasahduksen. "Mikä se oli?" ajatteli Nuppupentu. Hän höristi korviaan kuullakseen paremmin. "Ei se ole mikään." ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu näki unissaan niityn jolla oli paljon hiiriä ja yrttejä. Kun Nuppupentu heräsi, hän mietti untaan. "Missä paikassa olisi paljon hiiriä ja yrttejä?" ajatteli Nuppupentu. "Nyt kuitenkin on vielä alkanut hiirenkorva." "Ehkä se on merkki viherlehdestä." ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei ollut nähnyt tuollaisia unia ennen. "Se on vain uni." ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu yritti karistaa unen mielestään. Se tuntui vainoavan häntä. "Sehän oli hyvä uni." ajatteli Nuppupentu. "Miksi minä huolestun siitä niin paljon?" Nuppupentu päätti lähteä jaloittelemaan ulos. Oli jo aamu, ja monet kissat olivat jo ulkona. Nuppupentu tutkaili leiriä. Hänellä oli jo hieman nälkä. "Nuppupentu!" kuului huuto. Nuppupentu kääntyi katsomaan taaksepäin. Ketään ei näkynyt. "Mitä nyt?" kysyi Mäntyviiksi. "E-ei mitään." "Kuulin vain äänen, joka ei ollut totta." naukaisi Nuppupentu. Nuppupennulla oli vaikeuksia syödä oravansa loppuun. Nuppupentu ei syönyt siitä puoliakaan, vaan jätti sen muille. Nuppupentu oli kuullut ketuista ja mäyristä. "Ehkäpä sellainen oli siellä pensaikossa." ajatteli Nuppupentu. Nuppupentua pelotti ajatus isosta ketusta. 'Ei siellä varmaan ollut mikään." ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu päätti tutkia leiriä vielä vähän aikaa. Nuppupentu huomasi parantajan pesän. Päällikön pesä oli Nuppupennun takana. Nuppupentu katsoi paikkaa, jossa Punatähti piti klaanikokouksen. Nuppupentu kuvitteli että olisi itsekin päällikkö. "Ensimmäisenä kuitenkin pitää käydä oppilasikä, sitten soturiikä, ja varapäällikköys, ja sitten päälliköys. Nuppupentu huomasi aukiolla paljon kissoja. "Mitä nyt tapahtuu?" ajatteli Nuppupentu. "Tai toisaalta sellaisia tapahtuu aika paljon että soturit keskustelevat."

//307 sanaa.
//Mäntyviiksi?

Olin törmätä Aaltosalamaan kun naaras yllättäen pysähtyi luolassa. Sain kuitenkin kaikeksi onneksi pidettyä tasapainoni ja olin valmiina antamaan soturin kuulla kunniansa, kun yhtäkkiä kuulin takaamme oudon, napsahtavan äänen. Kohtasin Aaltosalaman yhtä hämmentyneen katseen. Käännähdimme molemmat salamana ympäri - mikä luolan ahtaudessa oli hiukan vaivalloista - ja saimme huomata, että luolan aukko, jonka läpi olimme niin helposti sujahtaneet, ei enää päästänytkään meitä ulos. Uloskäyntiä peitti seinämä, jonka raoista kyllä näki ulkopuolelle, mutta joka näytti melko läpäisemättömältä.
Astuin varuillani lähemmäs seinämää ja nuuhkaistuani sitä ja todettuani sen turvalliseksi uskaltauduin tökkäämään estettä kuonollani. Se tuntui olevan melko tukevasti kiinni. Tartuin seinämään tassullani ja rynkytin sitä kaikin voimin. Se ei tuntunut kovin vahvalta eikä oikeastaan edes kiinteältä, mutta lukuunottamatta hienoista heilumista, seinämä ei hievahtanutkaan.
"Voi rutto", kirosin kun tajusin, että ainakaan tätä kautta ei ollut poistumista. Tunnustelin seuraavaksi luolan seinämiä ja se pieni toivon kipinä, joka oli sisälläni syttynyt, sai nopeasti sammua. *Eihän tämä ole luola ollenkaan!* Olin kuvitellut, että seinät kenties antaisivat periksi, lunta kun olivat. Ei suinkaan, katsoessani ympärilleni huomasin, että samanlainen seinämä ympäröi meitä joka suunnalta.
"Ei voi olla todellista", puhisin ja käännähdin vihaisena Aaltosalaman puoleen. "Oliko pakko käyttäytyä kuin päätön hiiri? Sinun takiasi olemme nyt tässä tilanteessa, joten sinun on parempi myös hommata meidät ulos täältä!"

//Aalto?
//209 sanaa

Sulkavirta antoi Sähkötuhon kommentoida oppilaiden taistelua. Kokenut soturi keksi sanottavaa molemmille oppilaille, eikä Sulkavirralle jäänyt mitään lisättäväksi. Naaras nyökytteli päätään veljensä puhuessa. Saatuaan sanottua asiansa, Sähkötuho käski oppilaita taistelemaan uudelleen.
Tattitassu tuntui vasta nyt pääsevän vauhtiin, ja Sulkavirta oli erittäin tyytyväinen oppilaansa suoritukseen. Taistelun edetessä vaalean punaruskea kolli pöllyytti lunta Mäyrätassun kasvoille niin, että kolmivärinen kolli joutu keskeyttämään hyökkäyksensä. Tattitassu selkeästi hyödynsi taistelussa enemmän älyä kuin voimaa. Vanhempi oppilas ennätti ennen lumipöllyn laskeutumista syöksähtää Mäyrätassun sokealle puolelle. Lumi peitti näkyvyyden, joten Sulkavirta ei ollut ihan varma, mitä tapahtui. Seuraavassa hetkessä Mäyrätassu kuitenkin makasi maassa, ja Tattitassu oli painanut käpälänsä kollin päälle, jottei tuo pääsisi ylös.
Kun Sulkavirta julisti kamppailun olevan ohi, Tattitassu irtaantui välittömästi oppilastoveristaan. Sitten vaalea kollikissa kääntyi Sulkavirran puoleen kysyvä ilme kasvoillaan. Harmaanruskea naaras päätti, että oli hänen vuoronsa kommentoida taistelua. Soturin mielestä oli tärkeää antaa palaute rakentavasti, eikä haukkuen. Hän jakeli molemmille oppilaille moitteita ja kehuja, mutta tällä kertaa Tattitassu sai jälkimmäisiä enemmän kuin ensimmäisiä.
Harjoitukset jatkuivat vielä hyvän tovin verran, ja molemmat oppilaat pärjäsivät loppujen lopuksi melko tasaisesti. Nelikko palasi takaisin leiriin, ennen kuin aurinko oli ehtinyt kavuta huippuunsa.

Kului hieman yli neljäsosakuu. Sulkavirta oli viettänyt viime päivinä paljon aikaa erityisesti Sähkötuhon ja Sinilinnun kanssa. He olivat käyneet kävelyllä, jota Sinilintu ihmetteli syvästi. Valkea naaras viihtyi pitkälti yksikseen, ja päivittäiset kävelyt pentuetovereiden kanssa olivat naaraasta hämmentäviä.
Tuli päivä, jolloin Tattitassu oli viimein valmis päättämään soturikoulutuksensa ja ansaitsemaan soturinimensä. Punatähti aloitti klaanikokouksen nimittämällä ensin Saukkotassun soturiksi. Ruskean naaraan soturinimeksi oli valikoitunut Saukkokasvo. Punaruskea päällikkö nimitti ruskean naaraan jälkeen Tattitassun lyhyin sanoin.
"Tattitassu, tästä lähtien olet soturi, joka tunnetaan nimelläTattihalla", päällikkö kertoi kovalla äänellä seistessään pääaukion keskustassa. Sulkavirta katsoi haikeana vaalean punaruskeaa kollia. Tattihalla näytti siltä, kuin olisi halunnut vajota maan alle kuolonklaanilaisten keskittyessä hetken vain häneen. Sulkavirta tiesi, ettei kolli ollut mielellään valokeilassa.
Kun kokous oli ohi, Sulkavirta käveli rauhallisin askelin Tattihallan luokse. Vaalea kolli nosti hitaasti keltaisen katseensa maasta entiseen mestariinsa. Katse ei ollut enää se nuoren oppilaan, pelokas ja ujo katse, vaan luottavainen ja kiitollinen. Sulkavirta väläytti Tattihallalla pienen hymyn.
"Onnittelut, ansaitsit hienon nimen", raidallinen naaras tokaisi naurahtaen.
"Kiitos, sinä olet hyvä mestari", punaruskea kolli vastasi vaimealla äänellä, hennosti hymyillen. Kalmakuun onnitellessa poikaansa, Sulkavirta siirtyi sivummalle. Naaras etsi katseellaan Aaltosalamaa, mutta punaruskeaa naarasta ei näkynyt. Hänestä tuntui pahalta, ettei Aaltosalama ollut näkemässä pentuetoverinsa nimitystä. Pahemmalta tuntui varmasti Tattihallasta, joka näytti myös etsivän katseellaan sisartaan.
Sulkavirta toivoi naaraan palaavan ennen iltaa, sillä se oli aika, jolloin hän oli sopinut tapaavansa Ruskalinnun reviirien ulkopuolella. Hän halusi hyvästellä ystävänsä ja varmistaa, ettei naaras vihaisi häntä lähtönsä vuoksi.
"Tänäänkö?" Sähkötuho oli tassutellut Sulkavirran huomaamatta tämän vierelle. Naaras säpsähti säikähtäen ja käännähti veljensä puoleen. Toivuttuaan säikähdyksestä, Sulkavirta nyökkäsi.
"Lähden auringonlaskun jälkeen. Ruskalintu odottaa minua sopimassamme paikassa reviirien ulkopuolella silloin", naaras kertoi hiljaa, jottei muut kuulisi heidän puheitaan. Sähkötuho nyökytteli hitaasti päätään. Kollikissa ei kohdannut Sulkavirran katsetta, vaan piti sen tiukasti edessäpäin. Sulkavirta näki, ettei Sähkötuho pitänyt tilanteesta.
"Me tapaamme vielä, minä lupaan", harmaanruskea soturi huokaisi ja puski kuonollaan itseään suuremman kollin rintaa. Naaras päästi ilmoille pienen kehräyksen, "on kurjaa jättää sinut, Sinilintu, Aaltosalama ja kaikki muut tänne."
"Olemme puhuneet tästä, Sulkavirta. Et saa houkutella muita mukaasi, jottei kukaan saa tietää sinun rikkoneen klaanien lakeja. Vain tällä tavalla voimme varmistaa, että voit vielä jonain päivänä palata", Sähkötuhon ääni oli vakava. Sulkavirta oli onnekas, että hänellä oli Sähkötuhon kaltainen veli. Vaikka kolli oli kuin olikin äärettömän uskollinen klaanilleen, vielä uskollisempi hän oli perheelleen. Sähkötuho oli monet kerrat todistanut perheen menevän kaiken edelle, ja se oli kunnioitettava piirre kollissa.

Auringonlaskun aika oli käsillä, eikä Aaltosalamaa näkynyt. Sulkavirta alkoi huolestua. Missä naaras oli, ja miksei hän ollut leirissä?
Sulkavirta oli käynyt aurinkohuipun hetken jälkeen Punatähden juttusilla.
"Minä arvostan Kuolonklaania, sinua ja klaanin jäseniä suunnattoman paljon, mutta en usko klaanielämän olevan enää minua varten. Olen päättänyt lähteä heti tänä iltana ja ryhtyä erakoksi", naaras oli lausunut värisevällä äänellä päällikön ja Henkäysvarjon edessä. Soturi oli vältellyt isänsä vaaleansinisten silmien katsetta, sillä hän tiesi, miten pettynyt kolli varmasti oli. Henkäysvarjo oli kuolonklaanilainen henkeen ja vereen, eikä hän voinut sietää erakoita. Vaaleanharmaa kolli oli yrittänyt sanoa jotakin, mutta Punatähti oli pyytänyt häntä vaikenemaan.
"Jos olet varma päätöksestäsi, en voi estellä sinua. Olen pettynyt, mutten usko voivani muuttaa mieltäsi. Sinulla on tämä päivä aikaa poistua Kuolonklaanin reviiriltä. Tämän päivän jälkeen sinä et ole enää Kuolonklaanin soturi. Me suhtaudumme sinuun kuin viholliseen, eikä klaani enää suojele sinua", punaruskean päällikön sanat kirpaisivat, mutta Sulkavirta ymmärsi Punatähden kannan paremmin kuin hyvin. Jos halusi olla klaanikissa, oli oltava vain klaanikissa. Ei ollut olemassa välimuotoa erakon ja klaanikissan välillä.
Sulkavirta oli poistunut pesästä häntä maata laahaten. Hänen olonsa oli kurja, vaikka päätös olikin oikea.
Soturi istui kenties viimeistä kertaa leirin pääaukiolla ja katseli hämärtyvää leiriä. Laskeva aurinko oli värjännyt taivaanrannan keltaisen ja punaisen eri sävyihin. Auringon viimeiset säteet loistivat leirin kallioseinämään. Yksitellen säteet himmenivät ja katosivat, kun aurinko vajosi puiden taakse. Leirin pääaukio hiljeni kissojen siirtyessä kohti yöpuuta. Kaikki oli aivan normaalisti. Kukaan tuskin tiesi Sulkavirran lähtöaikeista Henkäysvarjoa, Punatähteä ja Sähkötuhoa lukuun ottamatta. Sulkavirta näki tutun hahmon astuvan sisään leiriin. Tabbykuvioinen Tuhkajuova johdatti oppilaansa leiriin ja sanoi tuolle jotain. Roihutassu lähti kohti tuoresaaliskasaa. Hetken Sulkavirta mietti, olisiko hänen pitänyt käydä hyvästelemässä emonsa, mutta naaras hylkäsi ajatuksen nopeasti. Tuhkajuova todennäköisesti tuomitsisi jyrkästi tyttärensä päätöksen ja kieltäisi tämän olemassaolon, aivan kuten oli tehnyt Sinilinnullekin. Hiljaa mielessään Sulkavirta kuitenkin hyvästeli emonsa: *vaikket olekaan ollut kummoinen emo, kai minä jään kaipaamaan myös sinua. Sinä kuitenkin annoit minulle elämän. Ehkä me kohtaamme vielä joskus.*
Tuhkajuova katosi sotureiden pesään, ja Sulkavirta jäi tuijottamaan hänen peräänsä. Sulkavirta odotti hetken. Hän oli sopinut Sähkötuhon kanssa, että he hyvästelisivät toisensa ja Sinilinnun hetki ennen lähtöä.
Juuri ajallaan Sähkötuho ja Sinilintu astuivat ulos sotureiden pesästä. Kaiketi Sähkötuho oli kertonut Sinilinnulle Sulkavirran aikeista, sillä valkean naaraan kasvoilla oli vaikeasti kuvailtava ilme. Se ei varsinaisesti ollut surullinen, muttei millään tavalla iloinenkaan. Ripaus vihaa, pettymystä ja rakkautta.
"Miksi et kertonut minulle lähteväsi? Minä olisin tietysti lähtenyt mukaasi, ellei varoitusaika olisi ollut näin lyhyt! Olen aina halunnut nähdä, millaisia eläimiä klaanin ulkopuolella elää", valkoturkkinen naaras pudisteli närkästyneenä päätään. Sulkavirta painoi lupaa kysymättä kuononsa Sinilinnun turkkiin.
"Minäkin jään ikävöimään sinua", naaras kuiskasi hiljaa kyyneleitä pidätellen. Hän irtaantui Sinilinnusta ja kohtasi Sähkötuhon sinivihreän katseen.
"Välitä Aaltosalamalle hyvästini, kun hän palaa. Kerro, että odotin häntä, mutta Punatähti asetti aikarajan. Hän varmasti suuttuu, joten ole niin kiltti ja varmista, ettei hän tee mitään typerää", harmaanruskea naaras pyysi. Sähkötuho nyökkäsi pienesti päätään.
"Minun tulee teitä molempia niin kauhea ikävä. Lupaan, että tapaamme viimeistään Pimeyden Metsässä, jolloin voin kertoa teille kaiken seikkailuistani", naaras lupasi. Hän joutui kääntämään katseensa poispäin, sillä oli vähällä alkaa itkeä. Naaras keräsi itsensä, suoristi ryhtinsä ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
"Toivon, että elämä erakkona tekee sinut onnelliseksi", Sähkötuho lausahti. Normaalisti täysin kivikasvoisen kollin kasvoille nousi hento, mutta haikea hymy.
Sulkavirta hyvästeli sisarensa, jotka saattelivat hänet leirin uloskäynnille. Matkalla naaras huomasi Henkäysvarjon istuvan kaatuneen kuusen takana. Raidallisen kollin sininen katse huokui inhoa ja pettymystä, mutta myös surua. Sulkavirta oli varma, että Henkäysvarjo piti tytärtään kuolleena heti, kun tämä astuisi ulos piikkihernetunnelista. Henkäysvarjo inhosi erakoita yli kaiken, eikä hän varmastikaan voisi hyväksyä Sulkavirran valintaa ikipäivänä.
Raidallinen soturi kääntyi vielä viimeisen kerran Sähkötuhon ja Sinilinnun puoleen. Hän kuiskasi molemmille hyvästit, ennen kuin astui hämärään tunneliin. Kyyneleitä pidätellen raidallinen naaras kulki tunnelin läpi avaraan metsään, suunnaten kohti etelää. Korkealle taivaalle oli ilmestynyt kirkkaana tuikkivia tähtiä. Pimeys oli laskeutunut Kuolonklaanin reviirin ylle, kun aurinko oli kadonnut taivaanrannan taakse.

Jonkin ajan kuluttua Sulkavirta saavutti Kuolonklaanin rajan. Ennen rajan yli astumista, soturi kääntyi ympäri silmäilläkseen kenties viimeisen kerran Kuolonklaanin reviiriä.
"Jää hyvästi, Kuolonklaani", naaras kuiskasi tietäen, ettei kukaan kuullut häntä. Hän kääntyi taas kohti rajaa ja veti keuhkonsa vielä viimeisen kerran täyteen Kuolonklaanin reviirin ilmaa. Sitten hän astui rajan yli, kuin olisi odottaen jotain taianomaista tapahtuvan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä ilma ollut sen erilaisempaa rajan toisella puolen. Sulkavirta pudisteli huvittuneena päätään ja jatkoi matkaansa kohti hylättyä kaksijalanpesää, jossa he olivat sopineet tapaavansa Ruskalinnun kanssa.
Pesälle saavuttuaan, Sulkavirta haistoi ilmassa rakkaansa ominaistuoksun.
"Ruskalintu?" naaras huhuili loikattuaan pesää ympäröivän aidan päälle. Tuttu, oranssi pää ilmestyi pesän sisältä. Ruskalinnun kasvoilla oli lämmin, mutta haikea hymy.
"Luulin jo, ettet tulisi ollenkaan", oranssi kolli sanoi ja ravasi Sulkavirran luokse. Kaksikko painautui hetkeksi toisiaan vasten kehräten.
"En ikimaailmassa olisi jättänyt tulematta", naaras kuiskasi hiljaa toisen korvaan, "rakastan sinua aivan liikaa."
Ruskalintu vastasi Sulkavirran sanoihin voimakkaasti kehräten ja puski tämän turkkia hellästi. Hetken kuluttua kaksikko irtaantui toisistaan. He katsoivat pienen hetken toisiaan silmiin, ennen kuin Ruskalintu rikkoi hiljaisuuden:
"No, oletko jo päättänyt minne menemme ensimmäisenä?" Kollin kasvoilla oli leikkisä hymy. Sulkavirta pudisti päätään.
"Ajattelin, että lähtisimme vain jonnekin. Kaikki täällä on minulle uutta, joten tahdon nähdä ihan kaiken. Lähdetään vain kävelemään ja jätetään klaanit taaksemme. Voimme rakentaa oman, yhteisen elämämme ihan minne tahansa", naaras huokaisi. Hänen unelmastaan oli viimein tullut totta. Enää klaanin rajat eivät pidätelleet häntä, hän oli täysin vapaa.

//1448 sanaa
//KP-boosti

Oli tullut jälleen aika joka vuotisten hiirenkorvan harjoitusten. Ajatukseni palasivat omiin harjoituksiini ja sitten siihen, jolloin olin jo toiminut mestarin roolissa joukkueelle. Ravistelin pian irti muistoista, sillä en halunnut uhrata aikaa Järkäletassulle, jonka koulutusta en ollut pystynyt edes saattamaan loppuun. Minulla oli nyt uusi oppilas, johon keskitin huomioni. Lumikkotassu. Naarasoppilas oli seurassani ujomman puoleinen, mutta olin kyllä pistänyt merkille, millainen puheensorina tämän suusta pulppusi joidenkin muiden oppilaiden seurassa. Kiitin onneani, ettei toinen käyttäytynyt vastaavasti seurassani. En pitänyt tarpeellisena luoda mitään syvällisempää keskusteluyhteyttä oppilaisiini, sillä tärkeintä oli keskittyä heidän koulutuksensa etenemiseen, ei minkään turhanpäiväiseen draamaan oppilaiden pesällä. Tällaisella vastaanotolla he ehkä ymmärtäisivät soturikoulutuksen tärkeyden, ja kuinka tosissaan siihen tuli suhtautua. En antaisi minkään tulla Lumikkotassun koulutuksen eteen, sillä hänestä olisi tultava soturi. Halusin osoittaa, ettei Järkäletassun katoaminen ollut kiinni minun taidoistani mestarina. Ehkä Lumikkotassun jälkeen saisin enemmänkin koulutettavia, ainakin toivoin niin.
Hiirenkorva oli saapunut Kuolonklaaniin. Se tarkoitti pian vallitsevaa inhottavaa loskakeliä, kun uppoaisi partioissa märkään lumeen ja kastelisi vatsakarvat tarpoessa hangessa, jota aurinko päivä päivältä kadotti. Yöpakkasien takia saattoi vielä sataa satunnaisesti uutta lunta, mutta lehtikato oli takana ja hyvä niin. Riista alkoi palaamaan hiljalleen takaisin, mikä tarkoitti täydempää tuoresaaliskasaa ja energisempiä kuolonklaanilaisia. Hiirenkorva tarkoitti aina sitä, että olimme jälleen selviytyneet yhdestä lehtikadosta, vaikkakin se oli vaatinut veronsa esimerkiksi viheryskätapauksien takia.
Oloni tuntui varsin rauhalliselta. Viime suurissa harjoituksissa minua oli enemmänkin kuumottanut Tuhkajuovan läsnäolo ja näissäkin harjoituksissa minut oli sijoitettu mestariksi hänen seuraansa. Olin kuitenkin kasvanut viime kerrasta, eikä kokeneen soturin läsnäolo vaikuttanut minuun enää samalla tavalla, vaikka kunnioitukseni vanhempaa soturi kohtaan oli pysynyt silti samana. Joukkueeseen kuului oppilaani Lumikkotassun ja Tuhkajuovan oppilaan Roihutassun lisäksi vielä Orvokkitassu. Mestarin näkökulmasta oli hyvä päästä taas tarkkailemaan sitä, missä vaiheessa kunkin oppilas koulutuksessaan oli ja ottaa siitä eväitä omaan kouluttamiseen. Lumikkotassu oli kyllä jo ihan hyvässä vaiheessa koulutuksessaan. Suuret harjoitukset tulisivat näyttämään, kuinka valmis naarasoppilas oli jo soturiksi, ja mitä hänen koulutuksestaan vielä puuttuisi.
Eloklaanin mukanaolo harjoituksissa tuntui tällä kertaa helpommalta hyväksyä, vaikka suhtautuminen toiseen klaaniin oli aina aavistuksen varautunut. En kuitenkaan kokenut, että olisi pitänyt vahtia jokaista ruumiinosaa ja kuka toisesta klaanista touhuaa milloin mitäkin. Ehkä kokoontumiset ja aikaisemmat harjoitukset olivat saaneet sen aikaan. Eloklaanilaisten kanssa ei onneksi tarvinnut alkaa sen enempää kaveeraamaan. Siihen nyt olisi pystynytkään. Mutta toimeen heidän kanssaan tuli, se täytyi myöntää, vaikkei sitä ikinä olisi ääneen todennutkaan.
Ensimmäisenä vuorossa oli perinteisesti pesänrakennus, jossa oppilaat saivat harjoitella keskenään rakentamaan pesän. Lopulta muutaman muun lajin jälkeen tulisimme vielä nukkumaan siinä. Meidän mestareiden tehtävänä oli pesien valmistuttua kiertää ja arvioida ne, jotta saisimme selvyyden sijoitusjärjestyksessä. Pesänrakennus oli yksi osa-alue, joka vaikutti joukkueen kokonaissijoittumiseen. Toki olisihan se mukavampi nukkuakin sellaisessa rakennelmassa, joka oli tehty hyvin ja kunnolla, vaikkei pieni epämukavuus itseäni haittaisikaan. Kilpailun kannalta oli kuitenkin tärkeää onnistua. Omasta kokemuksestani oppineena tiesin, että harjoituksissa onnistuminen olisi tärkeä osa koulutusta, sillä epäonnistuminen saattoi jarruttaa sitä. Tietenkin odotin joukkueelta voittamista, mutta tärkeintä minulle oli, että Lumikkotassu näyttäisi mihin hänellä oli rahkeita.
Olimme asettuneet Tuhkajuovan kanssa tarkkailemaan etäämmältä, kun joukkue oli löytänyt paikan, mihin he aikoivat pesän rakentaa. Kurtistin kulmiani, kun pesäpaikaksi valikoitui kivenkolo. Jo etäämmältä vaikutti epävarmalta, miten tulisimme mahtumaan koloon. Ehkä oppilailla oli jokin erikoisempi idea? Tuntui siltä, että toiset olivat unohtaneet kokonaan, että aikuisen soturinkin kuului mahtua pesään. Minun kanssani tulisi ainakin ongelmia. En kuitenkaan vielä luovuttanut oppilaiden suhteen, vaan annoin heidän todistaa olevani väärässä. Ainakin yhteistyö tuntui sujuvan kaikilta hyvin, mutta se ei vielä kertonut mitään pesän onnistumisesta.

// 556 sanaa

“Lumikkotassu, Orvokkitassu ja Roihutassu te olette toinen joukkue ja teidän mestareinanne toimivat Tuimakatse ja Tuhkajuova,” Punatähti kertoi meille. “Routatassu, Sielutassu ja Mäyrätassu te olette kolmas.” Hymyilin Orvokkitassulle innoissani - olisin parhaan ystäväni kanssa samassa joukkueessa. Nyökkäsin myös Roihutassulle, joka oli minulle uusi tuttavuus. “Meistä tulee hyvä tiimi!” Orvokkitassu naurahti ääneen. “Niin tulee,” myötäilin itsekin. Roihutassu nyökkäsi vaiteliaana. En tiennyt oliko se hänen tapaistaan joten en osannut sanoa mitään.

*Metsässä*

“Katsokaa täällä on vanha ketunkolo!” huudahdin mutten uskaltanut mennä sisään. “Ei mennä sinne se näyttää pelottavalta,” Orvokkitassu atseli silmät suuren suurina ja pelokkainna. “Täällä on sopiva kivenkolo,” Roihutassu avasi suunsa ensimmäistä kertaa. “Joo se on hyvä,” sanoin kurkistettuani sen alle. “Mennään kaivamaan pesäkoloja,” sanoin enimmäkseen Orvokkitassulle. “Ja mene sinä Roihutassu hakemaan sammalia ja muita makuualusia,” Orvokkitassu sanoi ystävällisesti naaraalle. Tämä nyökkäsi ja pujahdimme Orvokkitassun kanssa sisään pesäksi valitsemaamme kivenkoloon. “Tämä on hiukan ahdas mutta kyllä me tänne mahdumme,” sanoin ja rupesin kaivamaan omaa pesääni. Sain sen pian valmiiksi ja aloittelin Roihutassulle hänen omaansa jotta hän saisi jatkaa siitä. Pian kuparinvärinen oppilas oli kivenkolossa kanssamme ja saimme pesämme valmiiksi.
// 175 sanaa
// Joukkuekamut?

Nuppupentu oli innoissaan. Tänään oli se päivä, jolloin Nuppupentu pääsisi ensi kertaa ulos. Hiirenkorva oli alussa, ja lumi suli hieman. Nuppupentu katsoi ulos. Oli vielä yö. "Milloin on aamu?" ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu päätti nukkua vielä. Aamulla Nuppupentu odotti toisten heräämistä. Nuppupentu kurkisti ulos. Ulkona oli vielä pimeää. Jotkut soturit olivat kuitenkin hereillä. Mäntyviiksi nousi sammalvuoteestaan. "Hei, Nuppupentu." hän sanoi. "Hei." sanoi Nuppupentu. "Ensimmäinen päiväsi ulkona, vai?" kysyi Mäntyviiksi. "Joo." vastasi Nuppupentu. "No, pidähän hauskaa." sanoi Mäntyviiksi. Nuppupentu ryntäsi ulos pentutarhasta. Ulkona oli uutta ja ihmeellistä. Nuppupennun emo ei ollut Nuppupennun synnyttämisen jälkeen näkenyt Nuppupentua. "Kumpa emoni ja isäni näkisivät minut nyt!" ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu katseli leiriä. Nuppupentu näki soturien pesän. Leirin vieressä oli tuoresaaliskasa. Nuppupentu ei ollut vielä saanut maistaa oikeaa riistaa. "Ehkäpä tänään saan maistaa sitäkin!" mietti Nuppupentu innokkaana. Nuppupentu käpertyi klaaninvanhimpien pesän viereen ja katseli nousevaa aurinkoa. Pian leiri alkoi tyhjentyä. Soturit lähtivät joko saalistamaan tai partioimaan. "Minäkin haluaisin mukaan!" ajatteli Nuppupentu. Nuppupentu katsoi kuinka soturit saalistivat, partioivat, ja kouluttivat oppilaitaan. Nuppupentu päätti mennä katsomaan parantajan pesää. Matkalla hän näki Sielutassun ja Höyhentassun. Kun Nuppupentu saapui parantajan pesälle, hän näki parantajan Hehkuaskelen. "Hei, Hehkuaskel!" naukaisi Nuppupentu. "Hei, Nuppupentu." sanoi Hehkuaskel. Nuppupentu jäi katsomaan parantajan pesälle mitä Hehkuaskel teki, mutta lähti kun Mäntyviiksi tuli sanomaan Nuppupennulle että oli ruokaaika. Aurinko oli noussut korkealle puiden taakse. Nuppupentu asettui tuoresaaliskasan viereen syömään hiirtä. Hiiri oli melkein Nuppupennun kokoinen. Nuppupentu haistoi hiirtä. Se tuoksui houkuttelevalta. Nuppupentu maistoi hiirtä varovasti. Sitten hän nielaisi. "Hyvää." ajatteli Nuppupentu. Hän otti monta haukkausta, kunnes hän ei jaksanut enempää. Nuppupentu katseli ympärilleen. Oppilaat leikkivät leirin toisessa päässä. Nuppupentu päätti mennä takaisin pentutarhaan. Pentutarha oli tyhjä.
269 sanaa.

//Mäntyviiksi?

Räpäytin silmäni auki, ja ensimmäinen asia, jonka näin, oli Myrskypennun naama. Kookkaamman, vaaleanharmaan pennun silmät olivat yhä kiinni ja hän tuhisi unissaan. Siirtäessäni katsettani aavistuksen erotin myös palasen Kaamospennun tummasta turkista.
Kierähdin ympäri ja katsoin pentutarhan suuaukon suuntaan. Ulkoa kajasti heikkoa, sinertävää valoa, joka arvatenkin oli peräisin taivaalla mollottavasta kuusta. Oli siis edelleen yö - voi surku!
Olin käynyt hereillä jo pari kertaa aiemmin ja yrittänyt käydä nukkumaan uudelleen joka kerran jälkeen. Nyt minusta tuntui kuitenkin siltä, että en saisi enää unta, vaikka kuinka kovasti yrittäisin. Kaikki muut kuitenkin nukkuivat yhä, ja minua alkoi tylsistyttää.
Nousin ylös ja kävelin varovasti sammalia pitkin emon naaman viereen. Kuningattaren silmät olivat kiinni. Katsoin häntä hiukan harmistuneena. Kurotin tassullani kohti hänen kuonoaan ja tökkäsin sitä hellästi. Emon nenä värähti ja tämä raotti silmiään närkästyneen näköisenä.
"En saa unta", sanoin ja katsoin kuningatarta hieman turhautuneena. "Voidaanko jo mennä ulos leikkimään?"
Pimentovarjo haukotteli ja nosti vähän päätään. "Pyräkkäpentu, nyt on yö", hän maukui maltillisesti ja vilkaisi nukkuvien sisarusteni suuntaan. "Voitte leikkiä aamulla, kun on valoisaa."
Huokaisin dramaattisesti. En minä halunnut leikkiä aamulla vaan nyt! Ihan epäreilua…
"Voinko sitten tulla nukkumaan etukäpäliesi väliin?" pyysin nätisti. Pimentovarjo nyökkäsi.
Ryömin hänen etukäpäliensä väliin vähän paremmalle tuulelle tulleena ja kiepahdin selälleni. Kuningatar laski leukansa vatsani päälle ja ummisti silmänsä. Hänen sydämensä tasainen jyskytys tuuditti minut vähitellen uneen.
Unta kesti kuitenkin vain jonkin aikaa. Pimentovarjo oli jälleen unessa, mutta minua ei vieläkään väsyttänyt tarpeeksi, että olisin halunnut jatkaa nukkumista. Kiemurtelin varovasti pois emon käpälien välistä ja kompuroin lähemmäksi sisaruksiani. Nyt noiden unikekojen oli aika herätä ja leikkiä kanssani!
Menin ensin Myrskypennun luo ja näykkäisin tuota kevyesti korvasta. "Myrskypentu, herää! Haluan leikkiä!" inisin närkästyneenä ja yritin saada siskoani hereille. Samalla kävin tuuppimassa myös Kaamospentua ja yritin saada myös tätä hereille. Oli niin kamalan tylsää, kun kaikki vain aina nukkuivat!

//Sisarukset?
//296 sanaa

Kihisin innosta ja odotuksen tuomasta sekavuudesta. Pian järjestettäisiin hiirenkorvan suuretharjoitukset ja pääsisin olemaan osa niitä. Kilpailisin Minkkitassun ja Maustetassun kanssa samassa joukkueessa. Ensimmäisenä lajina olisi pesänrakennus. Olimme metsässä etsimässä hyvää paikkaa pesällemme. Pikiturkki ja Harakkanauru suojasivat meitä kaikenlaisilta hyökkäyksiltä. Olin tutkimassa juurakkoa sopivan kohdan varalta mutta Maustetassu ehti ensin. “Löysin hyvän pesän tulkaa tänne.” Tassutimme Minkkitassun kanssa suurelle pensaalle. “Eikö tuo ole liiankin iso?” kommentoin. “Ei se on juuri sopiva,” Maustetassu puolusteli ja Minkkitassukin nyökytteli. “Se ei pidä vettä,” sanoin arvostellen pesätoverieni valintaa. “Nyt on melkein lehtikato höpsö! Ei nyt sada vettä,” Minkkitassu heilautti häntäänsä. “Sitä paitsi se on ihanan mukava,” Maustetassu sanoi. “Eikä sen alla ole paljoa lunta. Aletaan hommiin,” Minkkitassu puolusti hieman härnäävään sävyyn. “Niin kai sitten,” tuhahdin itse ja lähdin hakemaan sammalia. Kun tulin takaisin ison sammalnipun kanssa, muut oppilaat olivat jo ehtineet kaivaa kuopat pesillemme. Olin hieman närkästynyt koska olisin voinut tehdä sen itse mutta päätin olla sanomatta mitään. Laittelin sammaleni pesään. “Kai me voimme seuraavan yön tässä viettää,” mutisin. Tarkoituksenani oli herättää muiden oppilaiden ja joukkuelaisteni huomio mutten saanut sitä koska he olivat jo kiivaasti keskustelemassa pitäisikö aukot seinässä paikata.
// 185 sanaa

Aaltosalama oli päätynyt metsästyspartioon Pikkukaaoksen, Lehtituulen ja Varissulan kanssa. Pikkukaaos oli saanut kerrassaan loistavan idean jakaantua pareihin, ja tietysti Aaltosalama joutui saalistamaan juuri Varissulan kanssa. Kolli oli hänelle tuttu oppilasajoilta, mutta ei häntä ystäväksi voinut kutsua - hyvä jos edes tuttavaksi. He olivat olleet samassa joukkueessa Hiirenkorvan alun harjoitusten aikaan viime vuonna, mutta tuskin heistä kummallekaan oli jäänyt siitä mitään erityisen hienoja muistoja.
"No, eiköhän mennä", Varissulka tokaisi, kun Pikkukaaos ja Lehtituuli olivat menneet jo menojaan. Aaltosalama katsahti kolliin hännänpää hieman närkästyneesti vääntyillen. "Ehkä voimme kilpailla siitä, kumpi saa enemmän saalista, jos vaikka aika kuluisi nopeammin. Vai pelkäätkö, että häviät?"
"Enpä tiedä", Aaltosalama maukui mietteliäästi. Hän katsoi Varissulkaa arvioiden, ja samalla hänen kasvoilleen levisi pieni virne. "Pelkäätkö sinä, että minä voitan?"
Antamatta kollille aikaa vastata hän syöksähti metsikön suuntaan niin, että lumi pöllysi. Pieni kisailu silloin tällöin ei tehnyt pahaa kellekään. Kävipä kummin tahansa, voitti tai hävisi, aina oli parantamisen varaa - mutta tietenkin Aaltosalama mieluiten voitti.
Kun Aaltosalama oli ehtinyt syvemmälle metsikköön, hän rupesi etsimään ilmasta tuoreita hajuja. Hän kuuli Varissulan liikkuvan jossain lähistöllä, mutta ei välittänyt tästä. Hänen ainoa tehtävänsä oli saada enemmän saalista kuin ylimielisen oloinen klaanitoverinsa, ja sen hän aikoi myös tehdä.
Yhtäkkiä tuuli kuljetti punaturkkisen naaraan nenään tuoreen jäniksen hajun. Hetkeä myöhemmin häntä päin ryntäsi vauhkoontunut jänis, joka kaarsi saman tien poispäin hänet huomatessaan. Vaistot saivat Aaltosalaman pinkaisemaan eläimen perään ennen kuin naaras ehti edes harkita asiaa.
Pujotellen kitukasvuisten puiden ja kuusen oksien välissä Aaltosalama pysytteli tiiviisti jäniksen kintereillä. Sillä tosin oli häneen nähden huomattava välimatka, mutta soturitar ei aikonut luovuttaa. Hän oli juuri saavuttamassa pakenevaa eläintä, kun jokin törmäsi häneen. Yllättyneenä ulahtaen Aaltosalama lensi nurin lumihankeen ja tunsi samalla, miten jonkun toisen paino tömähti hänen päälleen.
Hän syljeskeli lunta ulos suustaan ja työnsi päälleen tulleen toisen kissan pois. Ei ollut vaikea arvata, kuka oli päätynyt jahtaamaan samaa eläintä hänen kanssaan.
"Minä jahtasin sitä jänistä!" Aaltosalama sihahti äkämystyneenä Varissulalle, joka kömpi parhaillaan pystyyn. Kollin tumma turkki oli valkoisen lumen peitossa.
"Niin minäkin", soturi napautti takaisin.
Aaltosalama oli aikeissa jatkaa valitustaan, kun yhtäkkiä hänen nenäänsä leijaili toinen kutkuttava tuoksu. Ilmeisesti myös Varissulka oli haistanut sen, sillä kolli oli kohottanut kuononsa ilmaan ja laajenteli sieraimiaan haistellessaan.
"Tämän minä nappaan", Aaltosalama uhosi ja lähti hajun suuntaan. Varissulka ei selvästikään aikonut antaa tilaisuuden karata käpälistään, vaan hän syöksyi samaan suuntaan naaraan kanssa.
Toisiaan kirittäen kaksikko juoksi hajun perässä vähän matkaa. Sitten heidän edessään avautui kissanmentävä lumiluola, jonka ympärillä oli havunoksia. Kilpailuhengen pauloissa Aaltosalama ei jäänyt epäröimään sujahtaessaan Varissulan ohi luolaan lihan hajun johdattelemana. Hän kuitenkin tunsi, että kolli seurasi heti hänen kintereillään.
Samassa heidän takaansa kuului kova napsahtava ääni, ja lumiluolan suuaukko oli teljetty.

//Varis?
//433 sanaa

Jääviilto ei juuri jättänyt minulle sanoillaan vaihtoehtoa. Olisin kyllä hyvin mieluusti palannut takaisin leiriin, sillä kettua vastaan taisteleminen oli ottanut koville - muutenkin tuntui jotenkin väärältä vain jatkaa partiota kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En kuitenkaan voinut vastata kieltävästi, enkä kyllä muutenkaan halunnut kuulua samaan kastiin Kuuraturkin kaltaisen laiskurin kanssa.
"Tulen mukaasi, eihän sinua uskalla jättää yksin", sanoin hetken mietinnän jälkeen Jääviillolle. "Olet varmasti väsynyt taistelemisen jälkeen, emmekä halua sinun pyörtyvän matkalla ja jäätyvän kuoliaaksi."
Jääviilto tuhahti.
"Sinä taidat olla tässä se, joka pyörtyy. Vaikka minä teinkin suurimman osan työstä."
Pyöräytin silmiäni, mutta en enää vaivautunut vastaamaan piikikkäälle soturille. Kuuraturkki ja Pimentovarjo nostivat Tuhopolton ruumiin lumesta. Musta naarassoturi oli saapunut emoni kanssa taistelemaan kuin tilauksesta, ja heidän avullaan olimme saaneet ketun hengiltä. Tietysti olin kiitollinen Tuhkajuovan avusta, mutta olisin mieluummin selvinnyt tilanteesta itse partion kanssa. Muutenkin minun olin joutunut kantamaan hänestä huolta. Harmaa naaras näytti onneksi olevan kunnossa.
"No? Eikö meidän pitänyt lähteä?" Jääviilto kysyi ärsyyntyneenä ja käännyin takaisin hänen puoleensa. Punertava soturi kiirehti jo matkaan minua odottamatta, ja jolkotin hänen peräänsä.

Oli kulunut pari päivää tapaamisestamme ketun kanssa. Vaaraa ei enää ollut, mutta huomasin silti olevani partioissa oudon vainoharhainen; kenties peto oli todella päässyt säikäyttämään minut. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin aina muistellessani, miten nopeasti ja yhtäkkisesti Tuhopolton elämä oli päättynyt. Se olisin voinut olla minä.
En enää jaksanut pelätä jokaista pientä rasahdusta, joten olin päättänyt tämän päiväisessä partiossa käyttäytyä mahdollisimman rennosti ja huolettomasti. Kaikeksi onneksi partiota johti vain Pikkukaaos, joten minua ei niin kiinnostanutkaan yrittää parastani. Aivan sama, vaikka en saisi ollenkaan riistaa kiinni - halusin vain palata entiseen olemukseeni.
Partio odotti jo leirin suuaukolla, ja saavuin tuttuun tapaani viimeisenä paikalle. Sentään en ollut kovin myöhässä, Aaltosalama ja Lehtituuli näyttivät myös juuri saapuneen paikalle. Ainakaan he eivät vaikuttaneet kovin ärsyyntyneiltä, kun astelin heidän luokseen.
"Käymme Ukkospolun läheisellä rajalla metsästämässä. Luulen, että sieltä saattaisi löytyä hyvin saalista, sillä partiot eivät ole käyneet siellä paljoa viime aikoina", Pikkukaaos selitti ja osoitti nyökkäyksellä huomanneensa minut. "No niin, kaikki ovat valmiita. Lähdetään sitten."
Pikkukaaos otti partion johtajana paikan jonon keulasta, ja Lehtituuli kiiruhti hänen taakseen. Jäin itse pitämään perää, kun Aaltosalama asteli edelläni ulos leiristä. Ulkona ilma tuoksui jo hiukan hiirenkorvalta; siinä oli tietynlainen multainen, kostea vivahde. Lehtikadon aikaan ei haissut oikein miltään.
Matka ukkospolkua kohti oli yksitoikkoinen. Reviiri oli näillä seuduin niin avara, että ne harvat saaliseläimet jotka kohtasimme huomasivat tulomme jo kaukaa. Olisin ehkä saanut ne juostua kiinni, mutten voinut noin vain poistua partiosta, kuten Pikkukaaos oli huomauttanut. En ymmärtänyt miksi, mutta en jaksanut alkaa kinastelemaan soturin kanssa.
Ukkospolun haistoi ennen kuin sen näki. Nyrpistin nenääni hirviöistä lähtevälle pistävälle katkulle, joka tuntui peittävän kaikki muut tuoksut alleen. En ymmärtänyt, miten minun oli tarkoitus haistaa täällä mitään, mutta Pikkukaaos näytti jo tyytyväisestä ilmeestään päätellen löytäneen hajujäljen.
"Jakaannutaan pareihin. Minä ja Lehtituuli lähdemme tuohon suuntaan, minulla on siitä hyvä kutina", partion johtaja sanoi hymyillen. "Varissulka ja Aaltosalama, käykää te tarkistamassa tuo metsikkö. Aavistelen, että siellä piileskelee hiiri jos toinenkin."
Tietysti meidän oli pakko toimia pareissa, yksin metsästäminen ei koskaan ollut vaihtoehto. Mittailin Aaltosalamaa katseellani. Olikohan tuosta naaraasta mihinkään? Olimme olleet yhdessä oppilaita, mutta omasta mielestäni minä olin jo taidokkaampi. Myönsin, etten ehkä ollut aivan klaanin parhaimmistoa metsästämisessä, mutta varmasti olin vähintäänkin samalla tasolla Aaltosalaman kanssa.
"No, eiköhän mennä", tokaisin Pikkukaaoksen ja Lehtituulen lähdettyä omille teilleen. "Ehkä voimme kilpailla siitä, kumpi saa enemmän saalista, jos vaikka aika kuluisi nopeammin. Vai pelkäätkö, että häviät?"

//Aalto?
//560 sanaa

Heräsin haukotellen raukeasti. Pudistin päätäni hieman. Nousin pesältäni räpytellen unihiekkaisia silmiäni. Hieroin tassullani silmiäni. Venyttelin ja ravistelin käpäliäni ennen kuin lähdin ulos pesästä. Tuimakatse olikin juuri tulossa oppilaiden pesää kohti verkkaisesti tasutellen. “Tuimakatse!” huikkasin. “Lumikkotassu, lähdetään saalistuspartioon,” Tuimakatse sanoi ja vilkuili ympärilleen. “Ketä etsit?” Pikiturkki tassutti paikalle. “Höyhentassua,” kolli vastasi Pikiturkille. “Haen hänet,” sanoin nopeasti ja pujahdin takaisin pesään. Höyhentassu oli tehnyt pesänsä oman pesäni viereen. Herättelin häntä tökkimällä hellästi. “Lumikkotassu, mitä nyt?” valko turkkinen naaras haukotteli unisena. Hänen yöunensa olivat jääneet varmaan hieman vajaiksi. “Saalistuspartio odottaa,” kehräsin huvittuneena. Naaras nousi pesältään ja pujahti kanssani ulos pesästä. Tuimakatse lähti johtamaan joukkoa piikkihernetunnelista ulos ja syvemmälle sekametsään. Hetken käveltyämme pysähdyimme äkillisesti. “Kertokaa jos haistatte jotain,” Pikiturkki sihahti enemmän omalle oppilaalleen mutta myös minulle. Se oli kuitenkin turhaa koska olin jo haistanut hiiren myskisen tuoksun. “Haistan hiiren,” sihahdin ja tarkistin tuulen suunnan. Olimme oikeassa suhteessa hiireen joten aloin vaania sitä mutta Tuimakatse pysäytti minut. “Anna Höyhentassun mennä tällä kertaa,” hän sanoi. Pyöräytin silmiäni mutta pysyin vaiti peräännyin antaen Höyhentassun kokeilla onneaan. Vaalea naaras maisteli ilmaa ja testasi tuulen suunnan juuri niinkuin olin itsekkin hetki sitten tehnyt. Minua turhautti mutta en sanonut vieläkään mitään vaan katsoin, kun nuorempi oppilas kyyristyi vaanimis asentoonsa. Pikiturkki joutui hieman korjaamaan oppilaansa asentoa mutta antoi vihdoin hännällään merkin. Oppilas lähti vaanimaan pulskaa hiirtä hiljaisesti häntä maanpinnan yläpuolella. Vaikken tietänytkään mitä naaras ajattelin uskoin, että häntä varmasti jännitti olihan tämä hänen toinen yrityksensä. Vihdoin naaras pääsi tarpeeksi lähelle ja hyppäsi tappamaan hiiren nopealla puraisulla mutta se pääsikin karkuun. Syöksähdin naaras oppilaan ohi niin kovaa kuin jaloistani lähti ja sain hiiren kynsiini. Tapoin sen nopein liikkein jottei se pääsisi taas karkuun. “Hienoa Lumikkotassu!” Pikiturkki kehui minua. Tunsin turkkini alla kuumotuksen. Ei se nyt niin ihmeellistä ollut - olisin halunnut sanoa mutten kehdannnut. Nostin hiiren hampaisiini ja tassutin surkean näköisen oppilaan vierelle. “Aina ei voi onnistua,” mumisin lempeästi hiiren takaa. Laskin häntäni ystäväni selälle. “Olit todella hyvä,” Höyhentassu sanoi apeasti. “Kiitos, mutta ei se mitään,” sanoin vielä. Höyhentassu tuntui unohtavan sen nopeasti ja jatkoimme matkaamme. Ehdin saada vielä myyrän ja Höyhentassukin sai yhden hiiren. Tassutimme takaisin leiriin ja veimme saaliimme muiden saaliiden luokse.
// 351 sanaa

"Tämän aamun pyhitämme kaksintaisteluharjoituksille. Kummankin tehtävänä on hyödyntää kaikkea osaamaansa vuorotellen hyökkääjänä ja puolustajana. Jokaisen hyökkäyksen päätteeksi kommentoimme Sulkavirran kanssa, mikä meni hyvin ja mitä voisi tehdä toisin."
Sulkavirta nyökytteli päätään Sähkötuhon puhuessa. Nyökkäsin ja jännityksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Hän on minua vanhempi entä jos hän… mitä tyhmiä osaan minä taistella! Itsevarmuuteni palasi pikkuhiljaa positiivisten ajatusten myötä. "Tattitassu, hyökkää sinä ensin Mäyrätassun kimppuun ja Mäyrätassu sinä puolustat. Voittaja on se, joka saa toisen maahan ja pysymään siellä", Sulkavirta sanoi, antaen meille luvan aloittaa taistelu. Tattitassu teki heti nopean syöksyn toista etukäpälääni kohden. Hän selvästi tuntui hyödyntävän puolisokeuttani. En antanut kollin kuitenkaan päästä tavoitteseensa vaan syöksähdin taaksepäin väistääkseni tämän uutta hyökkäystä. Tiesin, että minun piti puolustautua mutta hyökkäsin silti kollin kylkeen tömähtäen kaataakseni hänet. Tattitassu rimpuili allani mutten päästänyt häntä nousemaan vaan olin puraisevinani hänen kaulaansa mutta kolli ponkaisi takajaloillaan vatsaani ja lennätti minut päältään ja käpäliltäni. Rojahdin maahan mutta väistin uudestaan, kun Tattitassu yritti syöksyä puolestaan päälleni. Kolli jäi hetkeksi ihmettelemään paikalleen, mikä soi minulle tilaisuuden hypätä hänen selkäänsä. Kierimme hetken maassa ja lopputuloksena sain vihdoin voiton hyppäämällä irti kollista ja tönäisemällä hänet kumoon. En päästänyt irti vaikka kolli yritti päästä altani. Katsoin omahyväisesti vanhempaan oppilaaseen ennen kuin päästin hänet puristuksestani maatavasten. Heilautin häntääni ja astelin kauemmas Tattitassusta antaakseni hänelle tilaa pudistella lunta turkistaan. “No?” katsahdin mestareihimme kallistaen päätäni hieman mutta säilytin silti arvokkuuteni naurahtaen pienesti.
// 226
// Sulka?

Aamu sarasti vasta, mutta Sulkavirta oli ollut jo tovin hereillä. He olivat sopineet menevänsä auringonnousun jälkeen yhteisharjoituksiin Sähkötuhon kanssa. Mukaan lähtisivät tietysti myös Tattitassu ja Mäyrätassu. Naaras oli koko aamun istuskellut leirin laidalla yksin, ja seurannut muiden touhuja. Aluksi pääaukio oli ollut yövartiota laskematta tyhjillään, mutta hiljalleen kissat olivat heränneet tähän päivään ja valmistautuneet partioiden lähtöön. Yksi kerrallaan jokainen aamun partio oli muodostunut piikkihernetunnelin eteen ja poistunut partionjohtajan käskystä ulos leiristä.
Sulkavirta haukotteli. Pitkään istuminen alkoi jo uuvuttaa. Naaras tunnisti Mäyrätassun kävelevän piikkihernetunnelin lähistölle. Valkean, harmaan ja mustan sekoitteinen oppilas katseli ympärilleen. Sulkavirta nousi ylös ja tassutti rennoin askelin veljensä oppilaan luokse. Mäyrätassu oli saapunut jokin aika sitten Kuolonklaaniin. Sähkötuho oli kertonut oppilaan menettäneen näkökyvyn toisesta silmästään, joten Sulkavirta lähestyi kollia tuon näkevän silmän puolelta.
"Hei, taidammekin olla ajoissa", harmaanruskea naaras totesi rennosti häntäänsä heilauttaen ja istuutui kollin vierelle. Kauaa heidän ei tarvinnut odottaa, kun Sulkavirta näki veljensä astelevan heitä kohti. Aivan hänen perässään tuli myös Tattitassu. Raidallinen kolli tervehti kohteliaasti pentuetoveriaan ja oppilastaan. Tattitassu sen sijaan vain nyökkäsi pienesti tervehdykseksi.
Sulkavirta nousi ylös ja viittoi kolme kissaa perässään ulos piikkihernetunnelista. Naaras pysähtyi leirin ulkopuolelle ja odotti, että muutkin pääsivät ulos tunnelista.
"Nummille?" Sulkavirta esitti kysymyksen veljelleen, joka astui ulos piikkihernetunnelista viimeisenä. Raidallinen kolli nyökkäsi, "kuulostaa hyvältä."
Siispä Sulkavirta lähti johdattamaan muita Hehkulammen eteläpuolella sijaitsevaa, pientä nummialuetta kohti. Aamu oli rauhallinen. Pakkanen oli hellittänyt jonkin verran edellisiin päiviin nähden ja taivas oli pilvetön. Nouseva aurinko oli maalannut taivaanrannan vaaleanpunaisen ja purppuran eri sävyillä. Sulkavirta nautti näkemästään ja painoi sen mieleensä. Vaikka hän olikin innoissaan tulevasta seikkailustaan, hän ei halunnut unohtaa Kuolonklaanin reviiriä ja sen kauneutta.

Nelikko ohitti Hehkulammen ja saapui lopulta pienelle nummialueelle. Soturit asettuivat oppilaiden eteen. Tattitassun katse oli harhautunut mestareista Hehkulammen suuntaan, mutta Sähkötuhon aloittaessa kollin katse kääntyi heihin:
"Tämän aamun pyhitämme kaksintaisteluharjoituksille. Kummankin tehtävänä on hyödyntää kaikkea osaamaansa vuorotellen hyökkääjänä ja puolustajana. Jokaisen hyökkäyksen päätteeksi kommentoimme Sulkavirran kanssa, mikä meni hyvin ja mitä voisi tehdä toisin."
Sulkavirta nyökytteli päätään hänen veljensä puhuessa. Harmaanruskea soturi tiesi, ettei hänen oppilaansa ollut mikään mestaritaistelija. Tattitassulla oli vaikeuksia monessakin taistelun osa-alueessa, jonka vuoksi harjoitukset häntä kokemattomampaa oppilasta vastaan olisivat varmasti hyödyksi. Sähkötuhon puheiden mukaan Mäyrätassu oli hyvä taistelija, joten hänestä olisi tarpeeksi vastusta Tattitassulle. Vaalean punaruskean kollin ikä ja kokemus toimisivat kuitenkin tasoituksena heidän välillään, jolloin myös Tattitassulla oli kohtuulliset mahdollisuudet voittoon, mikäli hän osaisi hyödyntää osaamiaan asioita.
"Tattitassu, hyökkää sinä ensin Mäyrätassun kimppuun ja Mäyrätassu puolustaa. Voittaja on se, joka saa toisen maahan ja pysymään siellä", Sulkavirta lausahti, antaen kaksikolle luvan aloittaa taisteleminen.

//Mäyrä?
// 413 sanaa
//KP-boosti

Lepäsin vuoteellani. Vatsaani ei kivistänyt enää mutta en jaksanut nousta. Minua väsytti todella paljon joten päätin vain nukkua vielä. Olin käpertyneenä kerälle vuoteellani mutta en saanut unta vaan ajatukseni valvottivat minua vielä. Kuulin, kun pesään saapui joku muista oppilaista. Haistelin hänen tuoksuaan eikä se tuntunut tutulta ehkä vain etäisesti: Höyhenpentu! Hänet on varmasti nimitetty oppilaaksi: Höyhentassuksi. Vaihdoin mukavampaan asentoon ja nukahdin pian.

Heräsin ja avasin silmäni. Oli taas pieni järkytys niinkuin joka kerta, kun onnettomuuden jälkeen avatessani silmäni: en nähnyt toisella silmälläni mitään koska se oli sokeutunut kanin toimesta. Muistin tapahtuman äkkiä ja suljin toisen silmäni: terveen silmäni. Se tuntui hassulta, koska silmäni oli auki mutten nähnyt mitään. Avattuani molemmat silmäni katsahdin viereiselleni pesälle. Orvokkitassu nukkui omalla vuoteellaan vierelläni. Mikäköhän hänellä mahtaa olla? mietin. Nostin päätääni ja murahdin hieman. "Oletko kunnossa?" Lumikkotassu kysyi silmät suurina mutta sanoi asiansa silti kylmästi. Värähdin hieman: ei ollut tämän kissan tapaista sanoa asiaansa ystävälleen tuolla tavalla. "Söin eilen pilaantunutta myyrää Orvokkitassun kanssa. Onko hänkin kipeä?” kerroin ja katsahdin mustavalkoiseen naaraaseen, jonka kylki kohoili rauhallisesyi. "Ei pahasti," Lumikkotassu sanoi ja katsahti itsekin parhaaseen ystäväänsä. "Minun pitää mennä. Nähdään taas," sanoin, koska tiesin joutuvani lähtemään mestarini kanssa ulos ja kosketin nenälläni Lumikkotassun pehmeää päälakea ystävällisesti. Huomasin, että Lumikkotassu hymyili minulle, kun työnnyin ulos oppilaiden pesästä. Ulkona venyttelin jäykistyneitä lihaksiani haukotellen raukeasti. Tassutin rauhallisesti aukion poikki. Näin, kun muut kissat puuhailivat omiaan. Käännyin ympäri toisissa ajatuksissa ja päätin mennä katsomaan uutta pentuetta, joka oli syntynyt vasta vähän aikaa sitten. Tassutin sisään pentutarhan jäkäläverhon läpi. Näin Pimentovarjon nukkuvan makuusijallaan. Kolme pientä mönkiäistä kiemurtelivat naaraan vierellä katselin heitä hetken mutta käännyin sitten pois: tulisin käymään, kun Pimentovarjo olisi voimissaan ja hereillä. Työnnyin ulos sen saman jäkäläverhon läpi. Siristin taas (tervettä) silmääni ulkomaailman kirkkauden takia. Kirpeä pakkasilma hyyti käpälissäni mutta en välittänyt siitä vaan tassutin mahdollisimman normaalisti leirin suurelle aukiolle (taas). Katsahdin ympärilläni viliseviä kissoja. Tassuttelin siinä rauhallisesti leirin sisään käynille ja istuuduin odottamaan mestariani Sähkötuhoa: hän lupasi viedä minut ja Tattitassun ulos tänään. En ollut nähnyt Tattitassua viimeisten parin päivän aikana mutta luotin hänen tulevan paikalle. Istuskelin siinä aika pitkään mutta minua se ei haitannut, koska sain katsella muita kissoja omissa puuhissaan.
// 353 sanaa

Höyhentassu: 43kp! -

Roihutassu: 31kp! -

Orvokkitassu: 15kp -

Sulkavirta: 18kp -

Kylmäliekki: 34kp! -

Huomenkyyhky: 12kp -

Lumikkotassu: 16kp -

Mäyrätassu: 5kp -

Pimentovarjo: 59kp! -

Istuin innokkaana leirin keskellä sijaitsevalla aukiolla Sielupennun kanssa. “Eikö olekin jännittävää, että meistä tulee oppilaita!” en voinut olla hymyilemättä, kun hihkaisin veljelleni. Sielupentukin hymyili hiukan mutta tiesin hänen sisällään vallitsevan jännityksen sekaisen kaaoksen. “Haluaisin Kylmäliekin mestarikseni,” henkäisin katsellen kissojen menoa. Pian Punatähti asteli arvokkaasti aukiolle ja kissat hiljenivät ja jäivät katselemaan. Näin kissojen joukossa emoni ja ennen kaikkea ystäväni Lumikkotassun, joka hymyili lempeästi. “Tästä lähtien nämä kaksi pentua ovat Sielutassu ja Höyhentassu,” Kuolonklaanin päällikkö sanoi. Höyhentassu, ajattelin innokkuudesta pakahtuen. “Sielutassu saat mestariksesi Turmaloikan ja sinä Höyhentassu saat mestariksesi Pikiturkin,” Punatähti sanoi voimakkaalla äänellään. Pikiturkki heilautti häntäänsä minulle. “Sielutassu! Höyhentassu!” kissat huusivat ja hurraivat meille: uusille oppilaille. Lumikkotassu käväisi nopeasti koskettamassa otsaani nenällään ja kehräten. Vilkaisin Sielupentuun, joka oli jo kovaa vauhtia menossa oman mestarinsa luokse. Astelin Pikiturkin luo itsekin ja hymyilin. Pikiturkkikin oli pienikokoinen mutta olin silti edelleen pienempi kuin klaanitoverini. “Lähdetäänkö me heti harjoittelemaan!” hihkaisin. Innostustani oli todella vaikea yrittää peittää. “Lähdemme reviirikierrokselle ja jos jaksat saatamme testata paria juttua,” Pikiturkki naurahti innokkuudelleni. Mustaturkkinen naaras nousi ja lähti viemään minua ulos leiristä. Tassutimme ulos leirin piikkiherne tunnelista. “Vau!” henkäisin. Olin kuvitellut, että leiri oli iso ja sitä ennen olin kuvitellut samaa pentutarhasta. Lumi tarttui hieman paksuun turkkiini mutta yritin väistää sitä mahdollisimman paljon. Puut kurkottelivat tosi ylös taivaisiin.

Tassuttelimme pitkään ympäri reviirimme rajoja. Puuskutin hiukan, koska lumessa tarpominen pikkuisilla jaloillani ei ollut mitenkään helppoa mutta onnistuin kuitenkin. Lunta satoi kovasti edelleen. Pudistin hieman turkkiani jotta enimmät lumet lähtisivät pois. “Noniin opetan sinulle vaanimisasennon,” Pikitukki sanoi ja huomasi sitten epäilyksen kasvoillani. “Hyvin se menee minä autan sitä paitsi jos opit sen vaikeissa olosuhteissa osaat sen vaikka unissasi!” mestarini rohkaisi minua. Sain lisää itsevarmuutta ja hymyilin naaraalle. *Hän on tosi mukava ja kiltti!* ajattelin nostaen pääni ylös. “Noniin,” Pikiturkki aloitti opetuksensa. “Kyyristy näin,” hän näytti mallia. Asento näytti simppeliltä ja varmasti olikin kokeneemmalle kissalle. Jäljittelin asennon niin hyvin kuin pystyin. Kyyristelin maassa hölmön tuntuisesti. “Aseta takakäpäläsi näin ja lavat näin,” Pikiturkki ohjeisti ja siirsi ensin takakäpäläni enemmän alleni ja sitten lapani oikein. Häntäni huiski maata pöllyttäen lunta ympäriinsä. Pikiturkki naurahti. “Pidä häntäsi hieman maanpinnan yläpuolella niin ettei se osu maahan. Älä myöskään huiski sitä kuin leikkisit kissaa ja hiirtä,” hän nauroi ja hymyilin itsekin hieman mutta keskittyneenä asetin häntäni juuri oikealle korkeudelle. Mäyrätassulla mahtoi olla helppoa, kun ei ikinä tarvinnut huolehtia hännän liikkeistä: hänellä oli vain pieni töpöhäntä. “Noniin nappaa tuo keppi,” Pikiturkki käski ja heitti kepin läheisten puiden viereen. Lähdin vaanimaan keppiä kuvitellen sen olevan hiiri. Suunnilleen hännänmitan päästä siitä hidastin hieman ja, kun olin puolen hännän mitan päässä hyppäsin ja puraisin keppiä, kuin saaliin niskaa. “Hienoa,” naaras sanoi. “Olet selvästi nopea,” hän kehui hymyillen hieman. Kumarsin hieman hämilläni kiitokseksi. “Onko sinulla nälkä?” mestarini kysyi. “Hieman mutta, saisinko koittaa napata jotain?” kysyin iloisena ensimmäisestä päivästäni oppilaana, joka oli tähän asti mennyt todella hyvin omasta mielestäni ainakin. “Tottakai,” Pikiturkki sanoi tuhahtaen hieman eäilevästi. Näyttäisin hänelle, että en ole kelvoton! Haistelin ja maistelin ilmaa suu auki. Liikuin hiljaa pimeässä metsässä kunnes haistoin hiiren. “Hiiri,” sihahdin ja katsahdin mestariini, joka tuli perästäni hiljaa. Hän nyökkäsi merkiksi lähteä jahtiin. Jäljitin hajun ja kyyristyin Pikiturkin opettamalla tavalla saalistusasentoon. Muistin pitää häntäni maanpinnan yläpuolella ja olla heilauttelematta sitä. Lähdin vaanimaan hiirtä vatsakavat maata viistäen. Vihdoin pääsin puolen hännänmitan etäisyydelle. Ponkaisin hiiren päälle. Se oli ollut juuri syömässä jotakin pähkinää. Sain siitä kiinni ja puraisin sen kurkkua voimakkaasti. Ilo valtasi minut. Sain sen! “Todella hyvää työtä,” Pikiturkki tuli luokseni. “Tule, mennään leiriin niin saat syödä jotain,” hän sanoi ja lähti johdattamaan minua leirille varmoin askelin. Tiesin, että hän tiesi minne mennä ja luotin häneen. Kannoin verta vuotavaa saalistani hampaissani. “Kun pääsemme leirille, saat syödä, tehdä makuusijan oppilaiden pesään ja painua pehkuihin. Olet varmasti väsynyt,” hän sanoi ja nyökkäsin, kun naaras katsahti minuun. Pian olimmekin jo leirissä ja sain valikoida ruokaa saaliskasasta. Valitsin hiiren, se oli pienempi kuin se jonka olin napannut mutta tyydyin siihen. Söin sen parilla nälkäisellä haukulla. Syötyäni hautasin hiiren luut ja tassutin oppilaiden pesään. Huomasin veljeni tuomat sammalet pesän lattialla. *Mihinköhän voin laittaa makuusijani?* mietiskelin ja löysin hyvän pesän jonka vasemmalla puolella olevasta pesästä huokui Lumikkotassun lämmin tuoksu ja toiselta puolen Sielutassun tuoksu. Aloin laittamaan makuualusia pesään ja kun sain sen valmiiksi käperryin unisena pesälleni. Tuntui oudolta kuinka Pikkukaaos ei enää ollut suojanani mutta tiesin tottuvani siihen pian. En nukahtanut aivan heti mutta se ei haitannut koska minulla oli paljon ajateltavaa. Halusin sisäistää kaiken tänään oppimani. Laskin häntäni nenälleni ja yhtäkkiä nukahdin.
// 728 sanaa

"Onneksi olkoon, Pimentovarjo", Hehkuaskel sanoi hymyssä suin. "Odotat pentuja!"
Tässä sitä nyt oltiin. Olin viime päivinä tuntenut oloni jotenkin sairaaksi. Välillä minulla oli huono olo, välillä oloni tuntui vain... kummalliselta. Olin ajatellut, ettei kyse olisi mistään tavallisesta poikkeavasta - ehkä olin vain syönyt jotain parhaan päivänsä nähnyttä. Kun tämä olo ei ollut ottanut kadotakseen, oli Turmaloikkakin huolestunut, vaikka olinkin aistinut hänessä outoa toiveikkuutta, ja nyt ymmärsin miksi.
"Oletko varma?" kysyin epäluuloisena. Kysymys oli kuitenkin turha; Hehkuaskel varmasti tiesi mitä teki, enkä uskonut hänen olevan väärässä.
"Täysin", parantajanaaras vastasi. "Parin kuun päästä pennut syntyvät. Sinulla ei ole vielä kiirettä muuttaa pentutarhaan, mutta ala ainakin henkisesti valmistautua siihen."
Nyökkäsin hiljaa, vielä hämmästyksestä lamaantuneena. Tietysti pennut olivat olleet odotettavissa, olin viimein suostunut niihin. Siltikin oloni oli epätodellinen, eikä oikeastaan kovin onnellinen. Toisaalta en ollut sitä odottanutkaan; vaikka olin viimein suostunut kumppanini ehdotukseen, en ollut missään vaiheessa varsinaisesti halunnut pentuja. Ne olivat minulle se ja sama. Oli kuitenkin kummallista ajatella, että pennut olivat nyt todellisuutta. En voinut käsittää, että vatsassani kasvoi uusi elämä, ehkä useampikin.
Kerroin Turmaloikalle heti kun hänet löysin. Kumppanini oli reagoinut ilmoitukseeni kuten olin odottanutkin: hän oli onnensa kukkuloilla. Hänen ilonsa ei kuitenkaan tarttunut minuun, joten jouduin tekaisemaan hymyni. Olimme kuitenkin tunteneet tarpeeksi kauan, jotta Turmaloikka huomasi ilmeeni epäaitouden.
"Mitä nyt? Luulin, että halusit pentuja", Turmaloikka sanoi kallistaen päätään kysyvänä. Katsoin häntä pitkään mitään sanomatta, sillä en tiennyt miten voisin vastata. En halunnut hänen luulevan, että hän oli pakottanut minut tähän. Olin suostunut pentuihin, enkä oikeastaan katunut päätöstäni. En kuitenkaan voinut teeskennellä kaiken olevan hyvin, sillä soturi näki suoraan lävitseni.
"En tiedä", sanoin hiljaa vältellen hänen katsettaan. "Ehkä minua pelottaa tai jotain."
Olin sanonut noin vain jotain sanoakseni, mutta oikeastaan se oli totta. Minua pelotti pennuissa monia asia. Niiden tuoma suuri muutos elämääni sekä minun ja Turmaloikan suhteeseen. Emona oleminen ja pentujen kasvattaminen. Synnytys. Tuntui, että minulla oli enemmän pelättävää kuin odotettavaa. Toivoin, että olisin voinut olla yhtä innoissani kuin Turmaloikka, mutta en vain pystynyt siihen.
"Tietysti sinua pelottaa", Turmaloikka sanoi hetken päästä lämpimällä äänellä. Hänen hymynsä oli lempeä, vain minulle osoitettu. "Mutta jos en olisi kuvitellut sinun selviävän tästä, en olisi koskaan ehdottanutkaan pentuja. Sinusta tulee hieno emo, olen varma siitä. Milloin olen koskaan ollut väärässä?"
*Yleensä*, ajattelin, mutta nielin sanani. Minun oli luotettava Turmaloikkaan, muuta en voinut. Tiesin kyllä, että hänen sanansa olivat totta. Hän ei olisi ikinä asettanut minua tilanteeseen, joka olisi satuttanut minua - oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä kivusta.
"En olisi halunnut ketään muuta pentujeni emoksi", Turmaloikka sanoi ja uskalsin jo hymyillä hiukan. "Pennuistamme tulee upeita, usko pois. Olen varma, että sinäkin tulet rakastamaan heitä."


Pyräkkä oli yllättänyt meidät kesken partion. Tuuli puhalsi vasten kasvojani ja heitti mukanaan lunta koristamaan mustaa turkkiani. Edelläni kulkeva, partiota johtava Tuhkajuova ei pienen kokonsa vuoksi tuonut juuri tuulensuojaa. Siristin silmiäni nähdäkseni astua naarassoturin jättämiin jalanjälkiin; partioiden talloma polku oli jo peittynyt paksun lumikerroksen alle. Kaikeksi onneksi lumipyry oli iskenyt vasta partion loppupuolella, joten ainakaan huono sää ei estänyt tehtävän toteutumista täysin.
Kuulin Ruusutuikkeen askeleet läheltä takaani ja kiristin tahtiani. Tiineyteni ei erottunut vielä kovin selkeästi, mutta oikein tehokkaasti se jo vaikeutti liikkumistani. Tuntui siltä, että kannoin mukanani ylimääräistä painoa, joka veti minua maata kohti - ja oikeastaan se olikin totta. Olin kuitenkin huomannut, etteivät muut kissat uskaltaneet valittaa, vaikka hidastelin partiossa. Jotakin hyötyä tiineydestäkin oli.
Muuten muiden kissojen holhoava asenne häiritsi minua. Itse asiassa se häiritsi minua niin paljon, että jos olisin tiennyt näin käyvän, en olisi ehkä halunnut pentuja ollenkaan. Kaikki kohtelivat minua kuin jotain avutonta klaaninvanhinta. Arvostin sitä, että Turmaloikka oli aina tuomassa minulle lisää syötävää kun vain annoin aihetta kuvitella olevani nälkäinen. Olisin kuitenkin helposti jaksanut hakea riistaa itsekin, hitto vie, jaksoinhan minä vielä metsästääkin. Olin huomannut, että Henkäysvarjo oli vähentänyt partioitani ja kaiken kukkuraksi hän asetti minut partion johtoon yhä harvemmin. Vaikka kuinka yritin osoittaa, että olin vielä täysissä voimissani, ei varapäällikön päätä ollut kääntäminen.
Kaikista pahinta oli kuitenkin se, miten koko klaanin suhtautuminen minuun tuntui muuttuneen. Jos piikittelin jotakuta, se ei enää johtunut siitä, että käytös vain oli minulle tavanomaista - ei, kyseessä olivat varmasti pennut ja voi kuinka ne nyt jaksoivat häiritä emoparkaa. Yhtäkkiä kehnot tulokseni metsästyspartioissa eivät johtuneetkaan surkeista taidoistani saalistajana, vaan tietysti painavasta vatsastani. Muutenkin virheeni hyväksyttiin nykyään paljon helpommin, enkä voinut sietää sitä. Halusin, että lipsahduksistani valitettaisiin normaaliin tapaan, jotta voisin kehittyä soturina. Heikkouksistani huomauttaminen tarkoitti, että minun uskottiin kykenevän selättämään ne. Mutta ei, Ruusutuike piti suunsa supussa vaikka tahallani hidastin askeleitani entisestään. Partio liikkui minun tahtiani, mutta se oli heidän valintansa.
En halunnut olla kuningatar, halusin olla soturi. Siksi kuljin nyt tämän partion mukana tässä surkeassa säässä sen sijaan, että olisin ollut lepäämässä pentutarhalla. Minulla olisi ollut siihen jo oikeus; sen oli jokainen minulle läheinen kissa jo huomauttanut. Henkäysvarjo oli jo alkanut vihjailla, että minusta olisi enemmän harmia kuin hyötyä soturin tehtävissä, mutta en suostunut kuuntelemaan häntä. Minä pysyisin soturina niin kauan kun vain mahdollista, kunnes en enää vatsaltani jaksaisi seistä. Vaikka se tarkoittaisikin ankarassa lumipyryssä tarpomista.
"Tietäkääkin, että emonne on partiossa viimeiseen asti kunnon soturin lailla", mutisin hiljaa ja siristin silmiäni lumisateessa. Tuuli tuntui yltyvän, mikä tuntui mahdottomalta ottaen huomioon sen nykyisen nopeuden. Lumihiutaleet pistelivät kasvojani kuin jäiset neulaset, mutta pakotin silmäni auki nähdäkseni eteeni - vain kohdatakseni Tuhkajuovan ihmettelevän katseen.
"Kelle puhut?" soturi kysyi ottaessaan vaivalloisen näköisiä askelia. Ihme, että hän oli tuulen yli kuullut pennuilleni tarkoitetut sanani.
"En kellekään", vastasin viileästi ja keskityin asettamaan tassuni naaraan painamiin jalanjälkiin. "En kellekään, joka kuulisi."
Näin lumipyryn takaa Tuhkajuovan vihreiden silmien katsovan minua hetken, kunnes soturi kääntyi jälleen eteenpäin. Aavistin, että hän tiesi kyllä, kenelle - keille - olin sanani osoittanut. Olihan Tuhkajuovakin ollut kuningatar; ehkä hänkin oli puhellut pennuilleen samaan tapaan. Yhtäkkiä minusta tuntui hiukan tyhmältä, että olin puhunut heille. Minulla oli kuitenkin aavistus, että pentuni olivat kuulleet sanani, vaikka eivät niitä ehkä ymmärtäneetkään. Mitähän he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet minun vielä pyörivän partioissa?
Voimakas tuulenpuuska osui meitä vastaan, ja olin kellahtaa kyljelleni. Henkäisin säikähdyksestä, mutta sain vaivalloisesti pidettyä tasapainoni. Lumihanki oli ehkä pehmeä, eikä kaatuminen olisi paljoa sattunut - ainakaan minulle. Ruusutuike ei valittanut kun pysähdyin hetkeksi, enemmän kerätäkseni ajatukseni kuin levähtääkseni. Huokaisin syvään. Minä ehkä kestin tämän sään, mutta pennuilla varmaan olisi mukavampaa olla pentutarhassa kuin lumimyrskyn keskellä. Ja siellä he olisivat turvassa.
Ehkä haluttomuuteni muuttaa kuningattareksi ei ollutkaan merkki sinnikkyydestä vaan itsekkyydestä.


Kaamoksen pimeimpänä iltana istuin leirin ulkopuolella katselemassa mustalla taivaalla loistavia tähtiä. Maailma leirin ulkopuolella oli epätavallisen avara; leiri oli alkanut tuntua tukalalta ja ahtaalta, kun en ollut päässyt poistumaan sieltä hetkeen. Olin jättäytynyt soturin velvollisuuksistani muutama päivä sitten ja muuttanut pentutarhaan. Vatsani oli alkanut tulla tehtävieni tielle, joten osittain Turmaloikan ja Henkäysvarjon pakottamana olin viimeinkin muuttanut kuningattaren rooliin. Se tuntui kummalliselta; nuorempana en ollut osannut kuvitellakaan, että saattaisin jonain iltana vetäytyä pentutarhaan nukkumaan soturien pesän sijaan. Toisaalta silloin ajatus rakkaudestakin oli tuntunut yhtä kaukaiselta kuin nuo tähdet.
Turmaloikkaan olin jo tottunut, enkä voinut kuvitellakaan elämää ilman häntä, ainakaan samanlaisena. Mutta pennut olivat asia erikseen; en tiennyt, tottuisinko niihin koskaan. Minua ei oltu luotu emoksi, niin olin aina ajatellut, eikä pääni ollut helposti käännettävissä. Olin soturi, saatoin liata tassuni vereen jos vain klaanini sitä minulta pyysi, mutta pienten, avuttomien elämänalkujen huolehtiminen oli kenties haastavin tehtävä maailmassa. Mikään osa minusta ei kielinyt, että olisin millään kykeneväinen tähän tärkeään tehtävään. En ehkä ollut yhtä kylmä kuin ennen, mutta tarpeeksi, jotta minut siitä tunnettiin. Kukaan ei ollut koskaan täyttänyt emon roolia elämässäni, enkä siis voinut käyttää ketään esimerkkinä tai tavoitteena siitä, millaisen kunnon emon kuului olla. En ollut koskaan tullut toimeen pentujen kanssa, en osannut leikkiä enkä hoivata heitä. Kaikki seikat huomioon ottaen minusta pitäisi tulla surkea emo, mutta olin valmis tekemään kaikkeni, ettei näin tapahtuisi. En vain tiennyt oliko se edes mahdollista.
"Toivon, ettette vihaa minua", sanoin hiljaa pennuilleni ja katsahdin vaivihkaa ympärilleni. Toivoin, ettei kukaan muu kuullut; tämä hetki oli yksin meidän ja tähtien.
"Minä aion tehdä parhaani, lupaan sen. Haluan olla teille maailman paras emo. Mutta en ole täydellinen, vaikka kuinka yrittäisin olla, joten älkää vihatko minua."
Kuolonklaanin reviirin männyt kurkottivat korkealle taivaalle. Pimeässä erotin niiden latvat ainoastaan kuun hopeisen valon ansiosta. Tarkkailin mietteliäänä, miten eräs oksa tiputti lumet yltään. Kuului vaimea tömähdys, sitten oli taas aivan hiljaista.
"Oikeastaan...", sanoin hetken tuumittuani, "jos minusta tosiaan tulee surkea emo, saatte vihata minua. Toivon, että vihaatte. Minäkään en oikeastaan pitänyt omasta emostani, joten jos sen ansaitsen, niin vihatkaa minua sydämenne kyllyydestä."
En voinut kuvitellakaan, että koskaan näkisin pentuni siinä valossa, jossa oma emoni oli minut nähnyt. Olin kuvitellut, että ehkä suhtautumiseni omaan jälkikasvuuni olisi samanlainen - se olikin ollut osasyy haluttomuuteeni hankkia pentuja. Nyt tuo ajatus tuntui mahdottomalta. En vielä tuntenut pentujani, mutta odotin heitä jo malttamattomana, enkä uskonut tämän tunteen koskaan katoavan.
"Teitä minä en ikinä voisi vihata. Ei huolta siitä", kuiskasin hymyillen ja sipaisin kylkeni kaarta hännänpäälläni. "Tulen aina olemaan teistä ylpeä, minkä tien vain valitsettekin... Tai no, tarkemmin ajateltuna, en voi oikein luvata sitä... teistähän saattaa kasvaa vaikka mitä kiusankappaleita!"
Naureskelin itsekseni miettiessäni, millaisia kaistapäitä pennuistani saattaisi tulla. Ehkä he eivät perisi ollenkaan minun älykkyyttäni, vaan tulisivat isäänsä. Halusin tietysti kasvattaa heistä klaanilleen uskollisia, taitavia sotureita. Minä en kuitenkaan ollut ainoa tekijä, joka muovaisi heidän elämäänsä. En siis voinut asettaa vaatimuksia sille, millaisia kissoja heistä kasvaisi.
"En ehkä tule aina olemaan teistä ylpeä... Mutta tulen aina rakastamaan teitä, juuri sellaisina kuin olette ja minkä tien ikinä elämässänne valitsettekaan."


Myrsky pauhasi pentutarhan katon yläpuolella heitellen männyn oksia sinne tänne. Tuuli ujelsi surkeana, mutta lunta se ei enää viskonut mukanaan. Ohenevan hangen päällä oli ollut kiiltävä jääkerros kun olin sen viimeksi nähnyt - toisaalta siitä oli kulunut jo aikaa. Toivoin, ettei Turmaloikalla ollut kovin kurjaa pentutarhan ulkopuolella odotellessa. Toisaalta oman tilanteeni takia en ehtinyt tai välittänyt juuri nyt huolehtia hänen viihtyvyydestään.
Purin keppiä voimakkaammin kivun aallon kulkiessa ylitseni. Tämä pahainen karahka tuntui olevan ainoa asia, joka piti minut tietoisuudessa ja tässä maailmassa: pelkäsin, että jos vähänkään hellittäisin siitä, menettäisin kivusta tajuntani. Toisaalta en ollut koskaan tuntenut olevani näin elossa, sillä en koskaan ollut tuntenut tällaista kipua. Pidin kepistä tiukasti kiinni.
Hehkuaskelen puhe kuului sumeana, kuin se olisi tullut jään alta. Ymmärsin kuitenkin hänen ohjeensa. Pehmeä tassu laskeutui kyljelleni, ja kohtasin keltaisten silmien lämpimän katseen. Koska parantajalla ei ollut tällä hetkellä oppilasta, kuningattarena toimiva Mäntyviiksi oli saapunut auttamaan synnytyksessäni. Olin naaraalle kiitollinen hänen avustaan, mutta olisin mieluummin selvinnyt yksin - en halunnut jäädä hänelle velkaa.
Hengitykseni kävi tiheäksi ja kipu yltyi. Arvelin kuitenkin, että pian tämä olisi ohi, joten päätin kestää. Pian tunsinkin, miten pieni karvamytty laskettiin viereeni. En kuitenkaan uskaltanut vielä antaa keskittymiseni kaikota muualle.
"Terve kolli", Hehkusaskel sanoi pääni vierestä. "Pari on vielä tulossa, luulisin. Hengittele vain syvään Pimentovarjo, selviät hienosti."
Parantajan huolehtiva äänensävy sai vihan kiehahtamaan sisälläni; osasin minä nyt hengitellä vaikkei siitä kukaan minulle huomauttanutkaan! Kenties ärsyynnys antoi minulle voimaa, sillä ei kestänyt kauaakaan, kun seuraava pentu oli jo ilmestynyt kyljelleni - toinen terve kolli. Pystyin jo tarkentamaan katseeni Hehkuaskeleen kasvoihin - oletin, että pahin oli jo ohi - ja näin parantajanaaraan katseessa mietteliäisyyttä.
"Vielä yksi", musta naaras sanoi tuumien, ja luotin hänen sanaansa. Hehkuaskel oli kokenut parantaja ja auttanut kymmenissä synnytyksissä; minä ja pentuni olimme hyvissä tassuissa. Toivoin, että Turmaloikkakin tiedosti tämän. Kumppanini oli vaikuttanut olevan huolissaan, vaikkakin myös hyvin innoissaan synnytyksen alettua. Tilannetta ei auttanut se, ettei tällä ollut lupaa pesään synnytyksen aikana - mikä oli oikeastaan hyvä, sillä hän olisi varmaankin vain ollut tiellä.
Viimeinen kivulias aalto kulki lävitseni, ja pian kolmas karvapallo laskettiin hellästi kahden muun viereen. Huohotin raskaasti, mutta ainakin kipu oli nyt ohi. Olin uskomattoman väsynyt, raajani tuntuivat lyijynraskailta ja silmäni olivat painumassa väkisin kiinni. En kuitenkaan malttanut nukahtaa, en millään olisi voinut. Pentuni olivat viimein saapuneet.
Nostin hitaasti päätäni sammalilta ja silmäilin kolmikkoa katseellani. Kaksi niistä oli väriltään tummempia kuin kolmas, joka tummanharmaan sijaan oli vaaleanharmaa. Yksi oli kahta muuta pienempi, kaiketi tullut minuun.
"Mukava tavata", naukaisin hiljaa ja kosketin lähimmän, pienimmän pennun päätä. Kohotin katseeni pesän suuaukolle, kun kuulin sieltä lähestyviä, kiirehtiviä askeleita. Hymy valtasi kasvoni, kun näin Turmaloikan saapuneen. Olin aina tiennyt, että hänestä tulisi hyvä isä, ja tuo täynnä rakkautta ja ihastusta oleva ilme kollin kasvoilla varmisti asian. Tiesin, että hän tulisi rakastamaan pentujamme aivan yhtä suuresti kuin minä.
Turmaloikka kosketti otsaani hellästi kuonollaan.
"Oletko kunnossa? Pidit aika paljon ääntä", hän sanoi ja istuutui pentujen viereen. Virnistin huvittuneena.
"Olen. Ja tiedäkin, että olet hyvin onnekas kun roolimme ovat näin päin."
Turmaloikan katse liikkui pennusta toiseen tutkien heidän piirteitään. Pennut näyttivät olevan juuri sopiva sekoitus meitä - ei ollut epäilystäkään, ketkä heidän vanhempansa olivat. Vaaleanharmaa naaras oli perinyt isänsä koon, sillä naaras näytti pennuksi melko suurelta. Hänellä oli minun valkoiset tassuni, samoin kuin suuremmalla veljellään. Kolmannella oli Turmaloikan raidallinen tummanharmaa turkki, mutta hän oli selvästi enemmän minun kokoiseni.
"Oletko päättänyt jo nimet?" kumppanini kysyi yllättäen ja pakotin itseni riistämään katseeni pennuista.
"En. Olisiko minun pitänyt?" kysyin enemmän hämmentyneenä kuin haastaen. Turmaloikka pudisti päätään hymyillen. Tiesin, ettei tuo virne pyyhkiytyisi hänen kasvoiltaan moneen kuuhun.
"Ei. Ja sinulla oli varmasti muuta ajateltavaa", hän vastasi. "Ajattelin kuitenkin, että sinä varmaan osaat keksiä paremmat nimet. Olen aina pitänyt sinunkin nimestäsi."
"En keksinyt sitä itse", huomautin ja pyöräytin silmiäni. "Enkä usko, että olet oikeassa. En ole kovin luova kissa. Mutta selvä, minä keksin ne, et saa sitten valittaa."
Turmaloikan viikset värähtivät.
"En tietenkään."
Mitkä olisivat pentujen arvoiset nimet? En tiennyt heidän luonteistaan tietenkään mitään, joten persoonan perusteella en voisi nimiä antaa. Nimet voisivat liittyä heidän ulkonäköönsä, mutta harmaita turkkeja tuijottaessani ei mieleeni tullut muuta kuin Turmapentu ja Tuhkapentu. Kurtistin kulmiani. Tämä olisikin vaikeampi tehtävä kuin olin kuvitellut.
"Tämä on Pyräkkäpentu", sanoin hetken päästä ja kosketin pienintä pentua kuonollani. Seuraavaksi koskin nenälläni toisen kollipennun otsaa. "Ja tässä on Kaamospentu."
Salama jyrähti taivaalla muistuttaakseen ulkona vallitsevasta myrskystä, kun käännyin viimeisen pennun puoleen.
"Ja tämä tässä on Myrskypentu."
Turmaloikka nyökkäsi ja kosketti hänkin vuorotellen jokaisen pennun pientä päälakea.
"Minähän sanoin, että keksisit hyvät nimet", kolli sanoi ja asettui makoilemaan toiselle puolelleni. Laskin viimein pääni sammalille ja kierryin tiukemmin pentujen ympärille.
"Etkä sanonut", sanoin hymyillen. "Sanoit vain, että keksisin paremmat kuin sinä."

//2301 sanaa, KP-boosti

Istuin Orvokkitassun pesän vierellä, kun tämä lepäsi. Naaras oli syönyt eilen myyrän, joka osoittautui variksenruuaksi. Katselin naaraan kylkeä, joka kohoili säännölisesti. Sitten vilkaisin Orvokkitassun pesän vasemmanpuoleiselle pesälle, joka oli Mäyrätassun. Kolli nosti päätään ja murahti hieman. "Oletko kunnossa?" kysyin hieman huolestuneena mutten näyttänyt tunnetta vaan sen sijaan kuulostin omasta mielestäni turhankin kylmälle. "Söin eilen pilaantunutta myyrää Orvokkitassun kanssa. Onko hänkin kipeä?," Mäyrätassu kertoi ja kysyi sitten huolestuneena. "Ei pahasti," kerroin ja katsahdin mustavalkoiseen naaraaseen taas. "Minun pitää mennä. Nähdään taas," Mäyrätassu sanoi ja kosketti päätäni nenällään. Hymyilin hänen peräänsä, kun hän työntyi ulos pesästä. Seurasin katseellani, kun Orvokkitassu vaihtoi taas asentoa. Aikani alkoi käydä pitkäksi, kun Orvokkitassu vain lepäsi eikä edes jutellut kanssani. Kiersin häntäni käpälieni ympärille tylsistyneenä. Aloin kuunnella hengitystäni tahtomattani ja se ärsytti minua. Yritin hengittää mahdollisimman vakaasti etten häiriintyisi omasta hengityksestäni mutta lopulta en kestänyt enää joten aloin rapistelemaan lehtiä pesän lattialla. Se vei huomioni muualle ja sitten jaksoin taas istuskella hetken. Venyttelin jalkojani etteivät ne puutuisi paikallaan jököttämisestä. Istuin hiljaa vuoteen vierellä silittäen parasta ystävääni hännälläni selästä. Tunsin maan kylmyyden pikkuhiljaa ottavan minun lämpöni itseensä. Olin istunut siinä varmasti todella kauan. En tiennyt yhtään oliko ja aurinkohuippu vai lähempänä kuunnousua. Veikkasin, että aurinko laski varmasti kovaa vauhtia jo ja vaikka aika kuluikin hitaasti jaksoin edelleen olla ystäväni vierellä ja tiedostin tekemänu päätöksen mittavuuden: olisin Orvokkitassun vierellä syntymästä kuolemaan. Toivoin, että Orvokkitassukin olisi rinnallani yhtä kauan. Kuolleet lehdet pesän lattialla rapisivat, kun joku pesän asukeista poistui. Katsahdin oppilaan perään mutta en ehtinyt nähdä kuka se oli ollut. Nostin päätäni ja samalla katsettani puun latva lehtien muodostaman oppilaiden pesän kattoon tylsistyneenä. Huiskaisin häntännälläni ja asettelin sen takaisin käpälilleni. Orvokkitassu näytti nukahtaneen joten päätin ryömiä omalle pesälleni, joka oli Orvokkitassun pesän oikealla puolella. Käperryin pesän pohjalle pieneksi keräksi vaikka minua ei varsinaisesti väsyttänyt. Asettelin häntäni nenäni päälle. Maasta hiipinyt kylmyys oli ottanut minut valtaansa joten minulla oli todella kylmä. Yritin lämmittää itseäni toppaamalla pesäni sammalia ja saniaisia ympärilleni tiiviimmin. Lopulta nukahdin vaikkei minun olisi pitänyt alunperin mutten voinut mitään väsymykselle, joka oli vallanut lihakseni.
// 335 sanaa
// Orvokki jos haluut

Roihutassu mietti perhettään mutta tuli ajatuksistaan pois kuin uros sanoi että on tärkeä ruokkia klaani mutta, uros sanoi että ei halua joutua ongelmiin Tuhkajuovan kanssa "et joudu ongelmiin hänen kanssaan." Roihutassu sanoi ja tiesi kyllä että Tuhkajuoma on oli tunnettu kissa klaanissa, nuori naaras kuunteli että joillakin erakoilla tai kulkukissoilla on erikoinen ominaishaju. kun uros sanoi että kaksi kissaa ei ole partio ja kaksikko voisi jäädä alakynteen jos tuo ulkopuolinen olisi vihamielinen, "ymmärrän että olisi pahassa pulassa jos minulle sattuu jotain mutta en haluakkaan lähteä tämän oudon kissan perään."

Etsiskelyn jälkeen naaras sano vainun saaliista naaras lähti kohti hajua seuraten hetken seurattuaan tuoksu tuli suoraan edestä, naaras nosti katseen ja näki harakan maassa nokkivan maata. Roihutassu liikkui hiljaa ja katsoi maahan välillä kun tämä pääsi tarpeeksi lähelle tuota niin tämä syöksyi tuota kohti ja pääsi kimppuun, naaras tajusi että tämä oli kunnossa oleva lintu. Roihutassu tappeli pitkin lumessa tuon ison linnun kanssa joka onnistui nokkimaan kissaa. Roihutassu oli taistellut tuon harakan kanssa ja joka lopulta kaatui kuolleena lumen alla, naaras oli hengästynyt ja katsoi kun Kylmäliekki palasi "noh siis jos laskee että kumpi sai pahemmin selkäänsä minä vai harakka." Roihutassu veti harakan lumen alta pois "tuon nokka on muuten terävä tiesitkös," naaran kasvoille oli tullut pieni haava harakan nokasta joka vuosi verta vähän.

// 213 sanaa
// Kylmä?