“Pitäisikö meidän sitten lähteä, että ehdimme takaisin ennen auringonlaskua? Pimentovarjo ainakin määräsi minut iltapartioon, niin minun pitää ehtiä takaisin ennen sitä”, Aamuraita ehdotti ja nyökkäsin naaraalle. Mitäpä sitä turhia aikailemaan. Olin heti aamutuimaan koonnut vapaapäiväänsä viettävistä kissoista sopivan poppoon kenen kanssa lähteä harjoittelemaan taistelua.
“Ai, huomenta. Oletteko te lähdössä partioon?” kuului ääni takaatani. Käänsin päätäni ja pudistelin sitä. Kysyjä oli Hämärähalla, Kaamoskukan kumppani ja tuore kuningatar.
“Me lähdemme harjoittelemaan taistelemista”, Neilikkasydän ehti naukaista ja nyökäytin päätäni. Ideaalitilanteessa meitä olisi ollut vielä enemmän, mutta suurin osa kissoista oli joko partioimassa tai nukkumassa yöpartion aiheuttamaa univelkaa pois. Neilikkasydämen naukaisu sai Hämärähallan ensin mietteliääksi, mutta sitten naaraan kasvoille tuli omituinen ilme. En osannut tulkita sitä. Kurtistin kulmiani, Hämärähalla aikoi selkeästi sanoa jotain.
“Odottakaa tässä, tulen mukaanne!” ruskeankirjava kuningatar naukaisi topakasti ja ennen kuin ehdin reagoida hänen ilmoitukseensa, naaras oli jo kadonnut takaisin pentutarhaan. Hämärähallan ilmoitus yllätti täysin. Olin käsittänyt, että tuoreet kuningattaret eivät jättäisi pentujaan yksin mistään hinnasta. Pian naaras palasikin aukiolle ja lähti heti kiitämään kohti leirin suuaukkoa. Kohautin olkiani ja viitoin hännälläni muita kissoja seuraamaan. Mikähän kiire Hämärähallalla oikein oli? En kuitenkaan laittanut pahakseni sitä, että Hämärähalla otti vetovastuun.
“Odota vähän”, huokaisin ja yritin kiriä etumatkaa ottaneen naaraan kiinni.
“Anteeksi, totta kai! Ajattelin vain, että kun Kaamoskukka nukkuu vielä ja Mäntyviiksi suostui vahtimaan pentuja, niin minulla olisi nyt hyvä hetki harjoitella”, Hämärähalla pahoitteli pirteällä äänellä ja minun teki mieli huomauttaa, että tässä ei nyt menty hänen aikataulujensa mukaan. En myöskään ymmärtänyt mitä väliä sillä olisi, vaikka Kaamoskukka heräisikin nyt? Kai kolli voisi vahtia omia pentujaan. Pidin kuitenkin mölyt mahassani, vaikka ajattelinkin, että kuningatar oli epäkohtelias. Ilman raikkaus tarttui minuunkin ja vei epämiellyttäviä asioita mennessään. *Rentoudu Lammikkoloikka, kaikki ovat joskus epäkohteliaita*, muistutin itseäni, vaikka ajattelinkin, että minä en koskaan olisi yhtä ärsyttävä.
“Lehtikuusilaaksoon?” Hämärähalla huikkasi ja vilkuili muita kissoja iloisesti. Nyökyttelimme naaraalle vastaukseksi. Heti kun naaras katsoi taas eteensä, pyöräytin silmiäni. Jolkottelin Hämärähallan, Aamuraidan ja Neilikkasydämen rinnalla kohti Lehtikuusilaaksoa. Lähestyvä lehtikato teki minut hermostuneeksi. Kissat olivat silloin entistä nälkäisempiä eikä eloklaanilaisiin ollut luottamista. Taistelutaidot olisi hyvä pitää tuoreessa muistissa. Sen takia olin koonnut klaanitovereistani sopivan porukan taisteluharjoituksiin. Mukaani oli tarttunut itselleni kolme kohtalaisen tuntematonta soturia ja vaikka en ollut erityisen seurallinen kissa, pidin tätä myös oivana mahdollisuutena tutustua heihin. Tai no, Aamuraitaan ja Neilikkasydämeen. Tai ainakin oppia tuntemaan heidän heikkoudet taisteluissa. Olisin halunnut pyytää mukaan myös entisen mestarini, Tuimakatseen, mutta kolli oli ollut kiireinen partioiden kanssa.
“Pitäisikö meidän pysähtyä tähän?” ehdotin. En ollut erityistä johtajatyyppiä, kuten isäni, mutta en halunnut Hämärähallan saavan tähän tilanteeseen liikaa valtaa. En pitänyt siitä miten Hämärähalla otti itselleen tilaa. Naaras oli jotenkin todella tunkeileva.
“Sopii. Pitäisikö meidän jakautua pareihin? Lammikkoloikka, olisitko parini?” ruskeankirjava kissa hymyili leveästi ja minun teki mieli tuhahtaa, että en jaksanut kuunnella enää sekuntiakaan Hämärähallan tavaa kimittää. Neilikkasydän ja Aamuraita kuitenkin ehti naukaista, että paritaistelu sopi heille, joten minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja.
“Sopiihan se”, naukaisin tekopirteästi ja väläytin Hämärähallalle epäaidon hymyn. Naaras ei kuitenkaan joko huomannut sitä tai sitten ei halunnut huomata, sillä mikään hänen tavassa olla ei muuttunut tippaakaan. Lönkyttelin naaraan perässä. *Et edes kysynyt missä minä haluan taistella*, mietin ärsyyntyneesti, mutta en edelleenkään sanonut mitään.
“Onnittelut vielä pennuista, on varmasti hienoa olla emo”, sanahdin Hämärähallalle etäisen viileästi ja katselin puiden latvoihin. Minun mieleeni tuli se kerta, kun minä ja Särösärinä olimme napanneet yhdessä hienon oravan. Särösärinä oli sentään ollut ihan okei.
“Ai, kiitos! Heissä riittää tekemistä, mutta rakastan heitä kovin. Haluaisitko sinä pentuja, sinulla ei taida olla kumppania?” naaras uteli ja tunsin kuinka kuppini alkoi täyttyä.
“Me emme tietääkseni ole vielä sillä tasolla, että minun asiani kuuluisivat sinulle”, totesin hieman tylysti, mutta en enää jaksanut olla kovinkaan mukava. Muut kissat ärsyttivät minua aniharvoin. Sen takia en voinutkaan ymmärtää mikä Hämärähallassa oli niin erityistä. Toinen oli kuin Myrskymahti, joka oli toinen kissa ketä en voinut sietää. Yritin kuitenkin, koska naaras oli emoni parhaan ystävän tytär. Hämärähallakin oli toisaalta Pimentovarjon pojan kumppani… Mietin voisiko siitä olla jopa jotain haittaa, jos en pysyisi Hämärähallan kanssa hyvissä väleissä. Mittailin naaraasta katseellani. Hän vaikutti harvinaisen harmittomalta.
“Kaamoskukka katselee minua leirissä ihan tarpeeksi. Tulin tänne taistelemaan, en sinun ihailtavaksi”, Hämärähalla naukaisi yllättävän tylysti ja luimistin korviani. Olin olettanut, että Hämärähalla oli sisäisestikin kuin pilvi. Pehmeä ja höttöinen. Olin kuitenkin tyytyväinen, että minun ei enää tarvinnut kuunnella naaraan ylitsevuotavan pirteää tapaa puhua. En kuitenkaan ehtinyt vastata, kun Hämärähalla hyökkäsi. Olin hidas, joten en saanut väistettyä ja naaras sai potkaistua minut maahan. Älähdin, kun lensin selälleni kuuraiseen ja märkään nurmikkoon. Nousin nopeasti ylös ja ehdin nähdä, kun naaras otti loikan taaksepäin ja hyppäsi sitten minua kohti. Naaras sai minut jälleen maahan ja haukoin happea, kun ilma pakeni keuhkoista iskun myötä. Hämärähalla lukitsi minut maahan ja tuijotti minua pelottavalla tavalla. Ahdistus kupli sisälläni eikä löytänyt muuta pakoreittiä ulos, kun hyökkäyksellä. Potkaisin naarasta vatsaan ja yritin sohia toista myös etukäpälilläni, mutta en keksinyt mitään pakoreittiä ulos naaraan otteesta. Lopulta Hämärähalla nousi ylös ja päästi minut vapaaksi.
“Minä en ehtinyt reagoida”, mutisin, mutta minun oli myös pakko lisätä:
“Sinä olet hyvä, en tiennyt, että olet noin taitava.” Olin aidosti yllättynyt. En ollut osannut odottaa, että Hämärähalla olisi noin taitava naaras. Minun oli pakko myöntää, että olin ehkä aliarvioinut hänet. Hämärähalla kohautti olkiaan, mutta katsoi minua sitten hieman huolestuneena.
“Lammikkoloikka, minun pitäisi nyt palata leiriin, mutta sitä ennen minun on pakko pyytää sinulta jotain. Sinun on pakko suostua. Lupaa minulle, että suostut”, Hämärähalla pihahti ja katseli ympärilleen hermostuneena.
“Ööh, okei. Minä suostun, kai?” naukaisin epäluuloisesti. Olin kuitenkin utelias kuulemaan mitä naaraalla oli mielen päällä. En kuitenkaan voisi oikeasti suostua, jos se sotisi arvojani vastaan.
“Sinä et saa kertoa Kaamoskukalle, että minä osaan taistella. Olen aika hyvä, enkö vain? Sinä et saa oikeastaan kertoa kenellekään. On parempi, että Kaamoskukka ei edes tiedä, että minä olin harjoittelemassa teidän kanssa”, Hämärähalla lopulta kuiskasi. Hänen ääneensä oli sekoittunut hermostuneisuutta, huolta, jopa ehkä pientä aggressiota? En ymmärtänyt miksi Kaamoskukka ei saisi kuulla asiasta, mutta en kuitenkaan ollut niin utelias, että utelisin lisää.
“Ei kuulu tapoihini juoruta”, sanahdin lyhyesti. Pidin Hämärähallaa outona ja ärsyttävänä, mutta jos asia oli hänelle tärkeä, voisin pysyä hiljaa. En minä edes tuntenut Kaamoskukkaa tai liiemmin seurustellut muiden klaanitovereiden kanssa. Kuningattaren suusta pääsi helpottunut huokaisu.
“Kiitos, Lammikkoloikka. Se merkitsee minulle paljon. Minun pitää nyt palata leiriin. Pennuilla on jo varmaan nälkä”, Hämärähalla naukaisi hieman tyhjästi. Nyökkäsin.
“Kiitos harjoitteluseurasta, turvallista kotimatkaa”, huikkasin Hämärähallan perään ja käännyin sitten etsiäkseni muut. Jokin Hämärähallassa oli niin kiehtovaa. Olin täysin varma siitä, että hän salasi jotain. Se miten hän oli aluksi ollut niin pirteä ja tilaa ottava, kuin naaras ei olisi koskaan saanut päättää omista asioistaan.. Ja sen jälkeen Hämärähalla oli yllättänyt minut erinomaisilla taistelutaidoillaan. Kurtistin kulmiani. Ja miksi Kaamoskukka ei saisi tietää siitä, että hänen kumppaninsa oli mainio taistelija? Olin kuullut, että Kaamoskukka arvosti hyviä taistelutaitoja itsekin, joten mitä haittaa siitä oli, että hänen oma kumppaninsakin oli sellainen? En voinut ymmärtää, joten päätin, että tutustuisin Hämärähallaan enemmän. Aistin, että Hämärähallan pinnan alla kyti jotain, mutta en vain tiennyt mitä.
"Mihin Hämärähalla katosi?" Aamuraita kysyi ja havahdutti minut mietteistäni.
"Hänen piti lähteä ruokkimaan pentujaan. Harjoitellaanko vielä kolmistaan? Sekin olisi hyvää harjoitusta. Taistelutilanteet eivät kuitenkaan koskaan ole täysin tasavertaisia, joten yli-ja alivoimaakin olisi hyvä harjoitella", ehdotin kaksikolle ja yritin unohtaa Hämärähallan hetkeksi. En voinut puhua Neilikkasydämelle tai Aamuraidalle epäilyksistäni, sillä en tuntenut heitä lainkaan. Mietin, että puhuisinko Tuhkajuovalle tai siskoilleni, mutta en ollut varma. He olivat keskenään niin läheisiä ja minusta tuntui siltä, että olin tipahtanut meidän kolmikosta ulos. Päätin, että keskittyisin nyt vain taistelemaan ja miettisin perheasioitani sitten aivan toisella ajalla. Pieni kilpailuhenkisyys hiipi rintaani. En antaisi Aamuraidan tai Neilikkasydämen voittaa minua!

Lätäkkölampi koki, että Varissulalle puhuminen oli hänen velvollisuutensa sekä kollin itsensä että Lampiväreen sisarena. Suorapuheinen naaras ei pelännyt vanhemman veljensä reaktiota, vaikkei uskonutkaan sen olevan järin lämmin. Varissulan olisi ymmärrettävä, ettei hän voinut laukoa mitä tahansa klaanitovereilleen – etenkään omille sisaruksilleen.
"Usko pois, teen tämän enemmän kuin mielelläni. Varissulankin on opittava, miten muille puhutaan", Lätäkkölempi naukui terävällä äänellä ja kosketti hellästi kuonollaan Lampiväreen lapaa. Toki hopeanvärinen naaras rakasti jokaista perheenjäsentään, muttei se tarkoittanut, että heiltä pitäisi hyväksyä ihan millaista käytöstä tahansa.
"Aiotko jutella hänelle nyt?" Lampiväre kysyi ja kohotti kulmiaan, kun Lätäkkölempi oli lähdössä kävelemään kohti tummaturkkista Varissulkaa. Naaras nyökäytti päätään.
"Aion. Paras käydä tilanne läpi mahdollisimman pian, jottei Varissulka pääse unohtamaan tapahtunutta. Luulen, että hänenkaltaisilleen kissoille moista sattuu jatkuvasti", Lätäkkölempi naukui lempeällä äänellä. Lampiväre vuorostaan nyökkäsi ja päästi sisarensa menemään tätä estelemättä.
Lätäkkölempi käveli rauhallisin askelin häntä pystyssä kohti leirin toisella laidalla oleskelevaa Varissulkaa. Tummaturkkinen soturi oli edelleen sukimassa turkkiaan, muttei Lätäkkölempi pelännyt keskeyttää vanhempaa ja kokeneempaa kissaa. Aukiolla oli rauhallista, ja Lätäkkölempi toivoi, ettei tästä syntyisi mitään välikohtausta. Hän ei halunnut klaanin tavallisen arjen rikkoutuvan tällaisen turhanpäiväisen asian vuoksi. Helpointa olisi, jos Varissulka ymmärtäisi virheensä ja kävisi pyytämässä anteeksi heidän sisareltaan. Ennen kuin Lätäkkölempi ehti sanoa mitään, Varissulka nosti katseensa naaraaseen.
"Hei, Varissulka", Lätäkkölempi aloitti rauhallisella äänellä. Hän ei halunnut olla millään tavalla hyökkäävä, jotta Varissulka ei saisi syytä suuttua. Kolli kallisti kysyvästi päätään.
"Lätäkkölempi", kolli tervehti naarasta lausumalla tämän nimen, "mitä asiaa?"
Lätäkkölempi paransi ryhtiään, muttei siltikään kyennyt näyttämään yhtä suurelta kuin Varissulka. Ei veli itsekään ollut kooltaan järin suuri, mutta pienikokoinen Lätäkkölempi jäi epäilemättä koossa kakkoseksi.
"Juttelin juuri Lampiväreen kanssa, ehkä arvaat mitä keskustelumme koski", soturinaaras lausahti ja vilkaisi nopeasti leirin toiselle laidalle jääneen sisarensa puoleen. Lampiväre katseli heitä, mutta kun huomasi kaksikon katseen kääntyvän itseensä, naaras käänsi nopeasti katseensa pois. Varissulka siristi silmiään, eikä Lätäkkölempi osannut lukea hänen ilmettään. Ymmärsikö kolli, mistä oli kyse vai oliko hän tietämätön siitä, miten oli loukannut Lampiväreen tunteita?
"Sinun pitäisi miettiä, miten puhut klaanitovereillesi. Et voi syyttää heitä asioista, jotka eivät ole heidän vikansa. Hyvä soturi ja perheenjäsen on kannustava, eikä paina toista alas omaa egoaan kohottaakseen", Lätäkkölempi naukui rauhallisella äänellä, pitäen visusti katseensa Varissulan silmissä.

//Varis tai Lampi?

“Aaltosalama!” Aaltosalama oli juuri pujahtanut aukiolle soturien pesästä, kun Pimentovarjo kutsui minua luokseen. Soturitar lipaisi vielä kerran rintaturkkiaan viimeistelläkseen turkkinsa sukimisen ja suuntasi sitten varapäällikön tykö häntä korkealla.
“Pimentovarjo”, Aaltosalama tervehti tummaa naarasta kohteliaasti.
“Johdat rajapartion Eloklaanin rajalle”, Pimentovarjo meni suoraan asiaan ja viittasi sitten hännällään aukiolle hajanaisesti levittäytyneitä sotureita, “voit valita mukaasi ketkä haluat.”
Aaltosalama räpytteli silmiään hitusen yllättyneenä, mutta ryhtyi tuumasta toimeen. Hän kävi vapaana olevia sotureita katseellaan läpi ja valkkasi mukaansa Kärppämyrskyn ja Katajanoen. Silmätessään muita mahdollisia lähtijöitä, hänen huomionsa kiinnittyi tummaan tabbykuvioiseen kolliin, joka näytti olevan ajatuksiinsa vaipunut.
“Harakkahaave, haluatko tulla partioon meidän kanssamme?” hän huikkasi nuorelle kollille, joka valpastui välittömästi ja ilmoittautui innokkaasti palvelukseen.
Lopulta hänellä oli kasassa neljän kissan joukko - hänet itsensä mukaan lukien -, jonka hän johdatti ulos leiristä. Kukaan ei erityisemmin jutustellut. Ainoastaan silloin tällöin Harakkahaave saattoi kysyä jotakin partioon liittyvää tai hyräillä itsekseen, mutta muuten matka taittui hiljaisuudessa.
Tuuli puhalsi Eloklaanin hajua partion suuntaan heidän lähestyessään rajaa. Aaltosalama luimisti korviaan naapuriklaanin hajun tunkeutuessa hänen kurkkuunsa. “Kärppämyrsky ja Katajanoki, uusikaa hajumerkit tässä kohtaa”, hän murahti nuoremmille sotureille ja kääntyi sitten katsomaan Harakkahaavetta. “Me kaksi jatkamme edemmäksi ja merkkaamme siellä rajat.”
“Selvä!” Harakkahaaveen selkäkarvat väreilivät innostuksesta.
Kaksikko kulki rajalinjaa pitkin kauemmaksi paikasta, jota Kärppämyrsky ja Katajanoki olivat jääneet merkkaamaan. Aaltosalama oli aikeissa opastaa nuorempaa soturia jättämään merkkinsä kohtaan, johon he olivat juuri tulleet, kun yhtäkkiä rajan toiselta puolelta kuului äänekäs rasahdus. Suurikokoisen soturin oranssit silmät kääntyivät salamana äänen suuntaan. Hänen katseensa osui pieneen kissajoukkoon, joka lampsi rajaa kohti varsin huolettoman oloisesti. Nämä eivät olleet ilmeisesti huomanneet vielä Kuolonklaanin kissoja.
“Pidä pää kylmänä”, Aaltosalama sihahti Harakkahaaveelle, irrottamatta katsettaan eloklaanilaisista. “Jatka vain rajojen merkkaamista muina kissoina.”
Eloklaanilaisten puheensorina vaimeni olemattomiin, kun yksi näistä - nuori valkoinen kissa, joka oli erehdyttävästi Eloklaanin päällikön näköinen - huomasi Aaltosalaman ja Harakkahaaveen. Aaltosalama muisteli joskus nähneensä kyseisen kollin - tämä oli ollut silloin vielä oppilas, Kortetassu nimeltään. Nyt tämä oli arvatenkin jo soturi.
“Tervehdys”, valkoinen kolli maukui ystävällisesti tassutellessaan rajan pintaan varsin pelottomasti. Soturin tuttavallisuus oli Aaltosalaman makuun jopa vähän röyhkeää. “Miten teillä menee Kuolonklaanissa? Onko riistaa riittänyt?” Kissan katse kääntyi Aaltosalaman vieressä seisoskelevaan Harakkahaaveeseen.
Aaltosalama mulkoili vähän matkan päässä kollin takana odottavia eloklaanilaisia, joita ei selvästi kiinnostanut tulla lähemmäksi. Hänestä tämäkin kissa olisi saanut odottaa kauempana, kunnes he olivat saaneet hajumerkkien jättämiset hoidettua rauhassa pois alta ja poistuneet paikalta.
Juuri kun Aaltosalama oli aikeissa äyskäistä nuorta eloklaanilaista pitämään huolen oman klaaninsa asioista, Harakkahaave avasi suunsa…


//Harakka?
//Sori jos tästä tuli kauheen sekava XD Jätin myös Hämärähallan pois partiosta kun se on pentutarhalla!

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Hiljaisuusvarjo nukkui rauhaisasti päiväunia sotureiden pesässä. Häntä ei oltu määrätty päivän partioihin, joten hän saattoi nukkua aivan rauhassa. Pesässä olikin hiljaista ja rauhaisaa, kun kissat olivat menneet viettämään kaunista päivää yhdessä ulos.
Valkoruskean kollin rauha ei jatkunutkaan pitkään, kun yhtäkkiä joku tuli rymistelemään sotureiden pesään ja pitämään kovaa ääntä. Hiljaisuusvarjo koetti poistaa tämän melun korvistaan peittämällä ne tassujensa alle. Silti ääni oli kova ja pian hänen korvansa juuressa meluttiin Eloklaanin hyökkäyksestä.
Silmänräpäyksessä kolli oli jalkeilla ja katsoi leiriin, joka oli ehkä turhan rauhallinen ajatellen, että siellä kuuluisi olla eloklaanilaisia, jotka taistelisivat kuolonklaanilaisia vastaan tai muuten taistoon valmistautuvia sotureita.
“Vitsi vain. Heräsithän sinä!” Harakkahaaveen innokas ääni kuului isänsä viereltä. Hiljaisuusvarjo kääntyi katsomaan tätä silmät sirrillä. Oliko koko metakka Eloklaanin hyökkäyksestä todella ollut ollut vain jekku hänen herättämistä varten?
“Mitä varten tuo nyt oli?” kolli hymähti pojalleen ja läpsäisi tätä laiskasti korville etutassullaan. Harakkahaave sävähti taaksepäin, mutta katsoi edelleen isäänsä virne kasvoillaan.
“Tulin vain kysymään, että tiedätkö missä Aamuraita on? Haluaisin tehdä hänelle pienen jekun!” Harakkahaave ilmoitti madaltaen hieman ääntään leikkisästi. Se sai Hiljaisuusvarjon kiinnostuksen heräämään. Kolli työnsi kuononsa lähemmäs poikaansa ja virnisti leveästi.
“Millaista jekkua ajattelit? Voisin tulla mukaan”, kolli kehräsi maanisesti ja katsoi poikaansa naamallaan niin suuri virne kuin vain koskaan saattoi olla. Sen kuullessaan Harakkahaaveen silmät kirkastuivat.
“Ajattelin, että voisimme säikäyttää hänet siten, että toinen kutsuu hänet jonnekin ja sitten toinen loikkaa hänen kimppuunsa takaapäin!” Harakkahaave naukaisi innoissaan ja katsoi isäänsä virnistäen. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi iloisesti.
“Kuulostaa hyvältä idealta!” hän totesi innoissa pojalleen ja lähti häntäänsä heilauttaen ulos pesästä näyttäen merkiksi Harakkahaaveelle seurata perässä. Tämä lähti loikkimaan vanhemman kollin perään innokkaasti. Hänen musta turkkinsa väreili ja siniset silmät loistivat ilkikurisesti. Hiljaisuusvarjo todella näki itsensä pojassaan.
“Kutsu sinä hänet vaikka sotureiden pesälle niin minä odotan sisällä piilossa ja loikkaan sitten hänen selkäänsä!” Harakkahaave naukaisi isälleen ja Hiljaisuusvarjo nyökkäsi.
“Selvä homma. Sanon hänelle vaikka, että sinulla on jotenkin todella huono-olo ja tarvitsemme hänet paikalle pikimmiten. Miltä se kuulostaisi?” valkoruskea kolli kysyi mustalta soturilta. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui takaisin sisään pesään ja ilmeisesti piiloutui sinne. Jos pesässä nyt oli joku onneton samaan aikaan, hän sai jättää rauhan vain toiveuneksi tämän jekun aikana.
Hiljaisuusvarjo katseli leiriä lävitse katseellaan ja etsi tuttua mustaa naarasta. Hän kävelikin silloin juuri ulos pentutarhalta ja sanoi viimeisiä terveisiään pentutarhalla oleville kissoille, ennen kuin käänsi huomionsa häntä pikaisesti lähestyvään ystäväänsä.
“Hei, Hiljaisuusvarjo! Onkos jotain kiireellistä asiaa kuin noin ryntäilet?” Aamuraita kysyi ja katsoi ystäväänsä hieman huolestuneen oloisena. Kolli nyökkäsi hänelle vastaukseksi ja kääntyi jo kohti sotureiden pesää olettaen naaraan seuraavan häntä.
“Harakkahaavella on jokin vialla. Ei mitään päällepäin kamalaa, mutta hän ei näytä voivan hyvin ja pyysi hakemaan sinut luoksensa katsomaan häntä. Hänellä taisi olla jotain tärkeää sanottavaa”, Hiljaisuusvarjo selitteli yrittäen kuulostaa mahdollimman vakuuttavalta ja huolestuneelta ottaessaan ripeitä askelia eteenpäin. Aamuraita vilkaisi häneen huolestuneena ja kiihdytti tahtiaan.
Hiljaisuusvarjo väisti puoliverisen naaraan tieltä ja antoi hänen tunkeutua ensiksi pesään, ja lähti sitten hänen peräänsä. Ennen kuin hän edes ehti saada päätään pesään sisälle, kolli kuuli älähdyksen Aamuraidan suusta ja saattoi vain päätellä juonen onnistuneen. Hän räpiköi Harakkahaaveen alla säikähtäneenä sillä välin, kun hänen poikansa kikatti huvittuneena viikset väpättäen.
“Tulitpas jekutetuksi!” Hiljaisuusvarjo huudahti innokkasti ja syöksyi itsekin kohti mustaa naarasta, joka oli juuri pääsemässä jalkeilleen. Naaras päästi ynähdyksen, kun hän iskeytyi maata vasten ja katsoi sitten valkoruskeaa soturia tiukasti kulmiensa alta.
“Hiljaisuusvarjo tuo ei ollut hauskaa! Luulin, että jokin on tosissaan pielessä!” hän huudahti, mutta hänen äänestään saattoi silti kuulla naurun hienoisen sävähdyksen.
“Anteeksi vain, mutta se nyt oli Harakkahaaveen ajatus”, Hiljaisuusvarjo naukaisi yrittäen heittää syyt poikansa niskaan leikkien oikein dramaattista siinä sivussa. Nuorempi musta kolli katsoi häntä petetyn näköisenä.
“Sinä lähdit siihen yhtä lailla mukaan!” hän huudahti. Hiljaisuusvarjo kehräsi huvittuneena ja lähti Aamuraidan kimpusta. Naaras sukaisi turkkiaan muutaman kerran suoristaakseen sekaisin mennyttä turkkiaan.
“No ehkä minä lähdin, tunnustan, mutta pakko on myöntää, että se oli hauska jekku, eikö vain?” valkoruskea kolli naukaisi ja istahti alas.
“No kai se oli”, Aamuraitakin mutisi hiljaa ja vilkaisi hieman huvittuneena kahta kollia.

// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Sätin mielessäni itseäni, kun orava kohotti varuillaan päätään. Olin astunut risun päälle, ja pörröhännän korvat olivat tarpeeksi herkät kuulemaan hiljaisen rasahduksen. Vielä toivoa ei kuitenkaan ollut menetetty, sillä hetken hiljaa paikoillani seisottuani elukka syventyi taas käpyynsä. Otin harkitun askeleen lähemmäs pitäen katseen tiukasti kohteessani ja odotin. Kun tunsin oikean hetken saapuvan, keskityin loikkaan ja ponnistin kohti oravaa. Pahaksi onneksi se ehti kuitenkin huomata minut jo hypyn hetkellä. Orava oli jo vilistänyt tiehensä, kun minä vasta laskeuduin maahan sen paikalle.
"Pahus", sihahdin ja vilkaisin vaivihkaa ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan ollut nähnyt. En nimittäin ollut yksin metsästämässä: Salamasielu oli pyytänyt minut mukaansa saalistamaan Verivarjon ja Säihkysielun kanssa. Kenties kutsu oli johtunut yksinkertaisesti siitä, että veljeni halusi viettää aikaa Verivarjon kanssa eikä halunnut Säihkysielun joutuvan kolmanneksi pyöräksi. Joka tapauksessa olin suostunut mukaan, koska ei minulla mitään parempaakaan tekemistä ollut.
"Onko onnistanut?"
Käännyin säpsähtäen äänen suuntaan. Verivarjo asteli juuri esiin paljasoksaisesta pusikosta. Hän sitten osasi liikkua hiljaa.
"Eipä oikeastaan, vaikka lähelle olen päässyt", vastasin päätäni pudistellen. Verivarjo ei ilmeelläkään reagoinut sanoihini, mutta olin jo tottunut siihen. Hän oli melko tympeä kissa, enkä kerta kaikkiaan ymmärtänyt, mitä Salamasielu naaraassa näki. Veljeni oli aika suuri persoona, joka piti itsestään meteliä ja nautti huomiosta. Hän oli nokkela ja joskus jopa hauska. Verivarjo oli vain... no, Verivarjo.
"Veljesi alkaa käydä hermoilleni", mustaturkkinen soturi sanoi, vaikka ei näyttänyt siltä ollenkaan. "Luulisi, että jos joku pyytää metsästämään, hän haluaisi myös saada jotain kiinni."
Kohautin lapojani. Oliko Verivarjo yllättynyt siitä, ettei Salamasielu halunnut oikeasti metsästää? Ei soturi mitenkään salaillut sitä, että piti saalistamista melko turhana hommana. Mikä oli älytöntä, sillä eihän meistä kukaan ilman ruokaa elänyt. Kaiketi hänen aivoituksissaan oli enemmänkin kyse siitä, ettei Salamasielu pitänyt tärkeänä sitä, että hän itse metsästäisi.
"No, en muuta häneltä odottanutkaan. Varmaan hän halusi vain viettää aikaa kanssasi."
Verivarjon kylmä kuori särösi hetkeksi hämmennyksen vaikutuksesta.
"Ai. Niinkö luulet?"
"Niin arvelen. Siksi hänen oli kutsuttava minutkin mukaan, kun sinä kutsuit Säihkysielun. Ja nyt olet täällä, joten pian hän varmaan-"
"Loskalauhaaa!"
Jo toisen kerran joku pääsi yllättämään minut, mutta ei ollut tarpeen kääntyä äänen suuntaan sen tunnistaakseni. Kenties olisi sittenkin ollut hyödyllistä tehdä niin, sillä seuraavana hetkenä minut oli kampattu routaiseen maahan. Salamasielun hampainen virne heilui yläpuolellani, kun hän painoi minut maahan. Rentouduin soturin alla, sillä en todellakaan aikonut lähteä mukaan hänen pentumaisiin leikkeihinsä.
"Pääsinpäs yllättämään sinut!" hän naureskeli ja tökki päätäni ärsyttävästi. "No, etkö laita vastaan? Loskalauha, olet niin tylsä."
Ilmeestäni mahtoi paistaa haluttomuus niin voimakkaasti, että Salamasielu luovutti tavallista nopeammin ja vapautti minut otteestaan. Hän sipaisi hännällään päälaeltani kuuraa ylös noustuani.
"Verivarjo! Tänne sinä katosit", valkoinen kolli päivitteli ja siirtyi seuraavaksi kiusaamaan häntä. Minä siirsin huomioni kaksikosta Salamasielun perässä astelevaan Säihkysieluun, joka kantoi mukanaan paria hiirtä. Hän olikin loppujen lopuksi ainoa, joka oli saanut mitään kiinni.
"Hei, Loskalauha", kermanvärinen kolli sanoi hymyillen. Minäkin hymyilin hänelle takaisin: tunsin vilpitöntä iloa siitä, että mukana oli edes joku, joka ei käynyt hermoilleni tai kohdellut minua kuin ilmaa.
"Hei, Säihkysielu. Sinua taisi onnistaa."
Soturi laski saaliinsa maahan, jotta ne eivät hiljentäisi hänen ääntään. Hän nyökkäsi vastaukseksi ja vilkaisi sitten Salamasielua ja Verivarjoa, jotka olivat parhaillaan väittelemässä parhaasta metsästyspaikasta.
"Jos tietäisit saalistamisesta yhtään mitään, olisit vienyt meidät Lehtikuusilaaksoon."
"Ketä kiinnostaa? Halusin tulla tänne."
Säihkysielu pudisti päätään. Ehkä hän oli yhtä ymmällään siskonsa kiinnostuksen kohteesta kuin minä veljeni. Ilokseni hän ei kuitenkaan puhunut kanssani vain noista kahdesta, vaan vaivautui jopa kysymään kuulumisiani.
"Mitäs tässä", vastasin lapojani kohauttaen. "Samaa vanhaa. Odotan, että minun päätetään olevan tarpeeksi kokenut johtamaan partioita. Luulen, että se voisi olla kiinnostavaa."
Säihkysielu nyökkäsi.
"Niin! Minä odotan sitä myös. Ja sitäkin, että pääsisin kouluttamaan oppilasta. On paljon, mitä haluaisin hänelle opettaa."
"Kuten mitä?" kysyin kiinnostuneena. Soturi virnisti.
"Kuten sitä, miten turhat väittelyt vältetään."

Metsästäminen oli loppujen lopuksi ollut ihan hauskaa. Olin jopa saanut kiinni yhden varpusen, kun Säihkysielu oli ensin bongannut sen. Hän oli kelpo seuraa, ja ihmettelin, miten kolli saattoi olla läheistä sukua jollekin Verivarjon kaltaiselle tylsimykselle. Toisaalta osasi naarassoturikin joskus pitää hauskaa. Ainakin hänen juttunsa Salamasielun kanssa olivat välillä huvittaneet minua ja Säihkysielua.
Leirissä nakkasin tuomiseni tuoresaaliskasaan. Säihkysielu ja Salamasielu olivat molemmat menossa kuuhuipun rajapartioon, joten he vetäytyivät sotureiden pesään nokosille. En todellakaan ollut aikeissa viettää aikaa Verivarjon kanssa, joten etsin itselleni nopeasti muuta seuraa. Tassuni ehtivät kuljettaa minut pentutarhalle ennen kuin olin asiaa sen kummemmin pohtinut.
Olin nimittäin metsästäessäni miettinyt, että minun pitäisi käydä pentutarhalla tervehtimässä Hämärähallaa pentuineen. Pennut olivat nimittäin velipuoleni Kaamoskukan. Minua ei varsinaisesti houkutellut hieroa mitään läheisempiä sukulaissuhteita heidän kanssaan, mutta olin perin kiinnostunut siitä, millaista niinkin kieron kissan kuin Kaamoskukan jälkikasvu oli.
Pentutarhaan astuessani huomasin, että paikalla oli myös toinen velipuoleni, Pyräkkäpiru.
"Tervehdys Pyräkkäpiru", sanoin ja istuuduin kollin viereen. "Sinäkin olet tervehtimässä uusia sukulaisia, vai?"
Nämä kyseiset sukulaiset olivatkin juuri unessa ja tuhisivat hiljaa Hämärähallan vierellä. He näyttivät aika... tavallisilta? Kukaan ei nyt nukkuessaan vaikuttanut siltä, että hänestä tulisi tulevaisuudessa pahamaineinen murhaaja tai kieroutunut juonittelija.

//Pyrtsi?

Lampiväre tunsi syvää rakkautta siskoaan kohtaan, kun tämä ehdotti käyvänsä juttelemassa Varissulalle. Lätäkkölempi piti aina hänen puoliaan, ja Lampiväre saattoi luottaa tähän kuin kallioon. Hän kuitenkin pohti tarkkaan, halusiko nyt naaraan apua. Soturista tuntui, ettei sattunut ollut kovin tavatonta, ja hän olisi voinut jättää asian alun perinkin mainitsematta. Toisaalta hän oli Lätäkkölemmen kanssa yhtä mieltä siitä, että perheen kuuluisi pitää yhtä. Varissulka olisi voinut olla hänelle ystävällisempi, vaikka soturin moitteissa oli kenties piillyt totuuden jyvänen.
"Kävisitkö?" Lampiväre kysyi vaisusti ja vilkaisi leirin toiselle puolelle, missä Varissulka oli sukimassa turkkiaan. Kolli ei näyttänyt siltä, että hänen sydäntään olisi paljoa painanut aiempi keskustelu. "Olet oikeassa, hänen pitäisi olla ystävällisempi. Edes perheenjäsenilleen. Minkä minä sille voin, jos riistaa ei vain löydy?"
Lätäkkölempi nyökkäsi ja nousi seisomaan.
"Niin. Et sinä ansaitse moitteita vain siksi, että riistaonnesi oli kehno."
Lampiväre huokaisi syvään. Oikeastaan hän tiesi sisimmässään, että jos hän olisi keskittynyt partion tehtävään, olisi riistaa saattanut siunaantua. Lätäkkölempi tai Varissulka ei kuitenkaan sitä tiennyt, joten mitä väliä? Sitä paitsi, Varissulka oli oikeasti aika tympeä kissa!
"Kiitos Lätäkkölempi. En itse uskaltaisi sanoa mitään."

//Lätäkkö?

Tuijotin Katajanokea ilmeettömästi. Vai saalistamaan menossa? Tuskin. Toisaalta, ei ollut minun tehtäväni tuomita muita surkeista sepityksistä. Vaalea naaras ei selvästi kaivannut seuraani, enkä minä voinut häntä pakottaa sitä haluamaankaan.
“Jaa”, sanoin sitten vain ja laskin katseeni takaisin jokeen. Yllemme laskeutui hiljaisuus, jota joku olisi kaiketi voinut pitää kiusaannuttavana. Kohta kuitenkin kuulin loittonevat käpälänaskelet, ja kun nostin katseeni, soturi oli jo tiessään.
Jäin itse istuskelemaan veden äärelle hyväksi toviksi. Olin tullut tänne ajattelemaan, mutta joen liplatus saikin pääni tyhjentymään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siellä oli hiljaista - ei ajatuksia, ei mitään. Se tuntui jopa ihan hyvältä.
Ainakin sen hetken aikaa, ennen kuin jostakin pölähti paikalle aamun ensimmäinen metsästyspartio jäniksen perässä. Minä olin jo tassuttamassa poispäin, enkä jäänyt ottamaan selvää, ketkä päästivät voitonriemuisia ulvaisuja onnistuneen saalistuksen päätteeksi.
Ja niin minä kuljeksin jälleen metsässä vailla päämäärää. Ehkä minä nyt etsisin sellaisen kiven ja istuisin sen päälle mietiskelemään syntyjä syviä.
Tai sitten minä törmäisin jälleen Katajanokeen ja - ironisesti - ihmettelisin, miksi tämä ei ollutkaan saalistamassa niin kuin oli sanonut. Juuri kuten nyt tapahtui.
Katajanoki nosti hieman yllättyneen - ja ehkä jopa vähän säikähtäneen - oloisena katseensa minuun. Naaras istui ison kiven juuressa keskellä havupuiden rinkiä.
“Onko ollut saalistusonnea?” kysäisin muka muina kissoina, mutta epäilemättä äänensävystäni pystyi kuulemaan, etten ollut uskonut soturin aiempaa selitystä.
Astelin lähemmäksi edelleen naama peruslukemilla. Vilkaisin Katajanoen takana kohoavaa kiveä. “Haittaako jos kiipeän tuonne päälle istumaan? Joella liikkuu metsästyspartio, eikä täällä oikein muualla saa olla rauhassa.”

//Kataja?

Lillukkapentu tökki etukäpälällään Hämärähallan kylkeä. Naaraalla oli todella tylsää, sillä oli yö ja pimeys oli ottanut pentutarhankin valtaansa. Naaras oli kuitenkin nukkunut turhankin pitkät päiväunet ja nyt hän oli täynnä virtaa. Naaraan harmiksi kukaan hänen sisaruksistaan ei samaistunut häneen.
“Emooo, voinko minä mennä ulos?” Lillukkapentu supatti Hämärähallan korvaan, mutta naaras ei hievahtanutkaan. Pentu huokaisi ja pälyili ympärilleen. Ehkä hän vain kävisi nopeasti aukiolla. Pennun isä, Kaamoskukka, oli painottanut pennuilleen, että elämässä pitäisi ottaa riskejä. Lillukkapentu ei ollut täysin varma mitä ne riskit olivat, mutta ehkäpä tämä oli sellainen. Lillukkapentu hiipi hiljaisin askelin pentutarhan suuaukolle ja kurkisti ulos. Lehtikadon kylmä viima kuitenkin puski naaraan kasvoille ja sai Lillukkapennun aivastamaan. Olipa siellä kylmä! Naaraan ohut pentuturkki ei suojannut häntä kylmiltä tuiskuilta laisinkaan ja se saattoi olla yksi syy siihen miksi Hämärähalla ei ollut päästänyt pentujaan ulos. Lillukkapentu ei uskaltanut mennä kokonaan ulos pentutarhasta, mutta jäi katsomaan maisemia. Taivas oli täynnä kirkkaita valoilmiöitä mitkä olivat naaraasta kauniita.
“Vau”, Lillukkapentu henkäisi hiljaa ja harkitsi, että ryntäisi katsomaan mitä ne olivat.
“Tähdet ovat kauniita, eivätkö vain?”
Ääni sai pennun säpsähtämään ja naaras kääntyi ympäri. Hämärähalla seisoi hänen edessään ja hymyili lempeästi. Lillukkapentu ei ehtinyt sanomaan mitään, kun naaras oli jo tarttunut hänen niskanahkaansa.
“Tähdet?” naaras naukaisi jo hieman unisena. Oli liian myöhä siihen, että hän prosessoisi uusia sanoja. Lillukkapentu ei tiennyt mitä tähdet olivat, mutta hän päätti ottaa niistä selvää.
“Nukuhan nyt rakas tyttäreni, puhutaan aamulla”, Hämärähalla kuiskasi hiljaisella ja lempeällä äänellä. Naaras alkoi sukimaan Lillukkapentua, joka keikkui unen rajamailla. Lillukkapentu yritti vastata emolleen, mutta hänen suustaan ei tullut kuin hiljaista pihinää.

Väsymyksen uuvuttamana kömmin ulos sotureiden pesästä jo toistamiseen saman päivän puolella. Olin yöllä valvoskellut ties mistä syystä ja käynyt yön pimeydessä tarkastelemassa taivaalla kiiluvia tähtiä. Lehtisade oli niin synkkä. Vasta lehtikadon aikaan maa peittyisi kunnolla valkealla lumella ja toisi valoisuutta mukanaan. Toisaalta tällaisella ajankohtana sulauduin maastoon tumman turkin kanssa pimeydessä paremmin, mitä ikinä lehtikadon aikaan olisin tehnyt. Ajatukseni juoksivat kehää, enkä oikein ollut saada niistä otetta. Väsymys painoi kehossani joka askeleella. Rintaani ahdisti ja silmäluomeni tuntuivat raskailta.
"Mitä tästäkin nyt tulee", tuhahdin näreissäni ja äkkiä vilkaisin ympärilleni kanssakuulijoiden pelossa. Latvaruusu katsahti minuun hieman tuomitsevan näköisesti, mutta mistä minä oikeasti tiesin mitä toinen ajatteli. Heilutin vain nopeasti korviani ja jatkoin matkaani mahdollisimman kauas oudosta tilanteesta. Minkä minä sille tein, että soturi sattui olemaan paikalla juuri silloin, kun sattumalta satuin toteamaan jotain tajuamattani ääneen. Tuhahdin koko asialle ja yhtä nopeasti se unohtuikin. Hetken vielä yritin pysytellä valppaana, mutta pian luovutin ja lähdin takaisin sotureiden pesää. En minä minnekään klaaninvanhimpien joukkoon vielä kuulunut, mutta nyt sattui olemaan erittäin huono päivä kyseessä. Kiitin onneani siitä, että minut oli laitettu vasta auringonlaskun partioon eli minulla oli aikaa kerätä voimiani siihen. Sammalvuoteelleni käpertyessäni yritin vielä miettiä juurisyitä unettomuuteen. Jokin minua oli viime yön pitänyt hereillä. Jokin erittäin tärkeä asia. Olisinpa vain tiennyt itse mikä se oli. Jotain helpottavaa aamun aikana oli kuitenkin tapahtunut, sillä nyt uni tuli nopeasti. Mikä lienee sekin ollut.

Hätkähdin hieman, kun Lepakkohuuto puski minua lapaan kehräten, mutta yhdyin pian itsekin kehräykseen. Olin pelännyt kollin reaktiota, mutta aivan turhaan. Hän suhtautui asiaan niin lempeästi, että miltei halusin olettaa hänen pitävän minusta edelleen takaisin.
“En luule sinua höyhenaivoksi siksi, että julistit rakkautesi kuumepäissäsi, mutta siksi että olet yksi höyhenaivo”, nau’uin ylimielisesti ja suuntasin katseeni pois Lepakkohuudosta. Jouduin pidätellä nauruani. Pimeys oli jo laskeutumassa ja tähdet tuikkivat taivaalla, joten minulla alkoi tulla kylmä. Lehtikadon lähestyessä aurinko laski aikaisemmin ja valoisa aika jäi vähemmälle. Sen huomasi myös omassa jaksamisessa. Tuntui paljon väsyttävämmältä, kun ei ollutkaan pitkiä valoisia päiviä.
“Ahaa, kiitos vain”, Lepakkohuuto tuhahti ja palautti minut nykyhetkeen. Hymyilin ilkikurisesti.
“Katso, tähdet näkyvät jo”, sanoin vaihtaen aihetta. Voisimme puhua tunteistamme myöhemminkin. Meillä oli kaikki aika maailmassa, joten miksemme käyttäisi sitä. Ei meillä ollut mitään kiirettä. Lepakkohuudon katse etsiytyi myös taivaalle. Katsoin hänen silmiään, joista tähdet heijastuivat niin kovin kauniisti. En voinut peittää hymyäni. Siirsin itsekin katseeni taivaalle.
“Luuletko, että Höyhenhalla on tyytyväinen?” kysyin tuhahtaen naurusta. Lepakkohuuto katsoi minuun huvittuneena.
“Ei varmasti ole. Hän kiehuu turkissaan, koska tyttärensä ihastui tälläiseen huligaaniin”, kolli naukui nauraen omille sanoillensa. Hymähdin.
“Et sinä ole huligaani. Rääpäle vain. Anteeksi emo, seuraavassa elämässä etsin jonkun paremman”, huikkasin viimeiset sanat tähtitaivaalle. Salaisesti sisälläni toivoin, että Höyhenhalla kuulisi. Halusin hänen näkevän kuinka iloiseksi Lepakkohuuto teki minut.

//Lepa?

Lepakkohuuto katsoi toveriaan hieman kummastuneena, kun naaras käyttäytyi hieman kummallisesti. Kaikki ei tuntunut olevan täysin kunnossa, vaikka hän selvästi yritti peittää hänet. Olin tuntenut hänet pennusta saakka, kyllä minä tunnistin, jos hänen mielessään muhi jokin, joka ei suostunut sieltä lähtemään.
Lepakkohuuto vaati ystäväänsä sittemmin kertomaan, mikä oli vialla. Ja kun tämä viimein myönsi, kollista tuntui, että hänen koko kehonsa meni oikosulkuun. Rosmariinikynsi piti hänestä? Ajatus tuntui kollista hankalalta uskoa.
“Pidät minusta?” hän kysyi kallistaen päätään hiemaan kuin uskoen naaraan hetkenä minä hyvänsä vain alkavan nauraa hänelle ja sanovan, että koko juttu oli ollut vain vitsi, mutta niin ei käynyt.
“Niinhän minä sanoin, hölmö”, naaras tokaisi ja katsoi muualle hieman vaivaantuneen oloisena. Hetken ajan Lepakkohuuto vain tuijotti, kunnes hän puhkesikin kehräämään ja puski toveriaan lempeästi lapaan.
“Ne se on helpotus kuulla. En sentään joudu itsekseni häpeämään typerää tapaani myöntää tunteeni sellaiselle kissalle, joka ei tunne samoin”, hän naukaisi vitsikkäästi ja virnisti suuremmalle naaraalle. Hyvän aikaa sitten hän olisi vielä täysin yrittänyt saada kokoeron näyttämään pienemmältä, mutta nykyään häntä se ei enää haitannut.
“Pelkäsin jo, että luulisit minua ihan höyhenaivoksi sen jälkeen, kun olin kuumeen kourissa päättänyt myöntää rakkauttani sinulle”, kolli sanoi hieman ujosti, mutta enemmän kyllä vitsikkäästi.

//Rosmy?

Lätäkkölempi katsoi sisartaan, joka oli tullut hänen luokseen ja avautunut murheistaan. Ne koskivat heidän veljeään, joka oli puhunut Lampiväreen mukaan tälle inhottavasti. Lätäkkölempi tunsi sääliä sisartaan kohtaan, hän ymmärsi hyvin tämän pahan olon asiasta.
"Aivan turhaan hän sinua loukkaa noin", Lätäkkölempi naukui terävällä äänellä ja kosketti hännällään pentuetoverinsa lapaa. Lampiväre näytti helpottuneelta sisarensa sanat kuultuaan.
"Monella soturilla tuntuu tällä hetkellä olevan ohdakkeita takamuksessa. Luulen, että ne pelkäävät lähestyvää lehtikatoa, muttei se oikeuta tuollaiseen käytökseen", Lätäkkölempi sanoi ja pudisteli pettyneenä päätään. Lampiväre nyökytteli päätään. Lätäkkölemmen katse hakeutui taivaalle. Tähdet eivät näkyisi vielä hetkeen, vaikka pilvet olivatkin väistyneet sinisen taivaan tieltä. Auringonlaskun jälkeen pimeys laskeutuisi metsän ylle, jolloin tähdet ja kuu olisivat ainoat valonlähteet koko metsässä.
"Mutta palataan siihen Varissulkaan: Tahdotko, että käyn juttelemassa hänelle? Perheenjäsenten pitäisi pitää yhtä, eikä tuolla tavalla painaa toista alas. Minä olen varma, että yritit kaikkesi. Sen pitäisi riittää myös Varissulalle, jos hän tahtoo olla osa tätä perhettä", hopeanharmaa soturi naukui päättäväisesti.

Seurasin Uiveloyötä katseellani, kun hän tassutti ohitseni joen reunalle tuijottelemaan veteen. Olisikohan nyt hyvä aika ottaa jalat alle ja lähteä livaskaan? En ollut aikeissa avautua satunnaiselle soturille klaanistani Virtausklaanista ja kaikesta siitä, mikä sai minut näyttämään aivan seinähullulta.
Pysyin edelleen hiljaa, kun hän kysyi minulta, miksi olin puhunut vedelle, kun ei uskonut väittämääni siitä, etten ollut puhunut kellekään. Olisin toivonut, että paikalle olisi tullut joitakuita muitakin, jotta olisin voinut livetä paikalta helpommin, mutta nyt kun olimme paikalla aivan kaksi, tilanne olikin hieman hankalampi.
Lähdin hiljalleni ottamaan taka-askelia, jotta voisin paeta paikalta, ennen kuin naaras alkaisi painostaa minua enemmän selittämään puhumistani joen äärellä. Voisin ehkä karata, ennen kuin hän huomaisi niin minun ei tarvitsisi puhua asiasta. Ehkä hän unohtaisi asian, eikä enää kyselisi minulta siitä myöhemmin. Saisin taas olla itsekseni rauhassa omien asioideni kanssa. Niiden asioiden, joita en halunnut myöntää edes omalle perheelleni.
Kun hiippailin vähitellen pois, yhtäkkiä Uiveloyön katse porautui minuun. Hiirenpapana! Sinne meni sulava poistumiseni.
“Minne olet menossa?” tummanharmaa soturi kysyi minulta. Vilkaisin häntä nopeasti uudelleen lapani ylitse ja otin vielä yhden askeleen edespäin.
“Saalistamaan”, valehtelin. Ajatukseni oli ennemmin etsiä jokin hiljainen paikka, johon menisin piiloon kaikkia. Siellä voisin jutella paremmin mielikuvitusystävieni kanssa ilman, että joku keskeyttäisi minut uudelleen.

//Uivelo?

Norkoilin leirin reunalla seuraamassa kissojen kuhinaa. Halusin liittyä johonkin partioon, mutta en nähnyt missään ketään kenen kanssa olisin mielelläni mennyt partioimaan. Vaivuin ajatuksiini ja mietin metsää ja sumun määrää. Milloinkohan tulisi lunta?
“Harakkahaave, haluatko tulla partioon meidän kanssamme?” Aaltosalama herätti minut ajatuksistani. Valpastuin heti ja levitin kasvoilleni iloisen hymyn.
“Tottakai!” hihkaisin ja liityin neljän kissan joukkoon ulos leiristä. Tassuttelin punaturkkisen naaraan perässä iloisesti pompahdellen. Hyräilin rytmikkäästi samaa sävelmää uudelleen ja uudelleen. Muut partionjäsenet olivat hiljaa.
“Menemmekö me Eloklaanin rajalle?” kysyin hilpeästi, koska huomasin suuntamme olevan jokea kohti.
“Kyllä”, Aaltosalama, joka selvästi oli partion johdossa vastasi. Nyökkäsin ja jatkoin rallatteluan hiljempaa. Tuntui hetken epämiellyttävältä olla äänessä, mutta hyräily oli hauskaa eikä kukaan vielä ollut kieltänyt sitä minulta. Katselin muita partion jäseniä. Kärppämyrsky, Hämärähalla ja Katajanoki. Katseeni kiinnittyi hetkeksi partion perällä kulkevaanpieneen valko-oranssiin naaraaseen. Menasin kävellä puuta päin, mutta väistin sen juuri oikealla hetkellä. Hymähdin nolostuneena ja jatkoin kävelyä, mutta lopetin hyräilyni. Miksi kaikki olivat tänään niin vakavalla päällä?

//Aalto?

Elämäni oli yhtä merkityksetön kuin näillä hiiren luilla. Siinä ne vain pötköttivät aterian päätyttyä, antamatta iloa enää kellekään. Joskus ne olivat olleet osa elävää, hengittävää olentoa, joka ei olisi pärjännyt ilman niitä mitenkään. Sitten siitä elävästä olennosta oli tullut kissan ruokaa, ja lopulta jäljellä oli vain kasa hauraita luita.
Oppilaana minulla oli ollut jokin tarkoitus. Tai ainakin Lokkimieli oli saanut sen tuntumaan siltä. Ankara ja hankala mestarini oli kyllä pitänyt huolen siitä, että en ollut ehtinyt unohtua liian pitkäksi aikaa omiin ajatuksiini. Nyt soturina kaikki se elämän hohto, ruumistani ruokkinut adrenaliini, oli hiipunut pois. Jäljellä oli pelkkä varjokuva, joka yön tullen sulaisi osaksi pimeyttä.
“Mitä se tekee?”
“En tiedä, tuijottaa luita? Omituinen karvapallo!”
Minun ei tarvinnut nostaa katsettani tietääkseni, keitä puhujat olivat. Virtaviima ja Kyyhkypyrähdys pitivät kyllä huolen, että klaanin jokainen outolintu sai osakseen nälvintää ja arvostelua, enkä minä ollut heidän kohdallaan poikkeus. Toisaalta ei se minua haitannut - minun imagooni sopi hyvin outolinnun maine. Minulla ei ollut pienintäkään kiinnostusta olla tylsä ja tavallinen, niin kuin suurin osa kuolonklaanilaisista. Haikailin jonkin suuremman perään, vaikka en vielä tiennytkään, mitä se käytännössä tarkoitti.
Tuijottelin hiiren luita vielä kotvasen, ennen kuin huiskaisin ne hännälläni sekaisin ja nousin seisomaan. Minua ei oltu määrätty vielä tänään mihinkään partioon, tai vaikka Pimentovarjo olisi suunnitellutkin jotakin sen suuntaista varalleni, en aikonut antaa hänelle siihen mahdollisuutta. Kipitin leirin reunoja myöten uloskäyntitunnelille ja pujahdin humisevaan metsään.
No niin, täällä oltiin. Mitä seuraavaksi? Etsisinkö jostakin ison kiven ja kiipeäisin sen päälle murehtimaan vähän lisää? Ei, tänään ei ollut hyvä päivä sellaiselle. Minua ei huvittanut kiipeillä minkään päälle. Voisin murehtia vaikka joen rannassa. Mikä oli melankolisempaa kuin synkkä, kylmä vesi?
Tassuttelin osittain ajatuksissani joen kohinan suuntaan. Lähdin mahdollisimman kauas leiristä, minua ei huvittanut törmätä kehenkään tuttuun - ei etenkään sukulaisiini. Vanhempani alkaisivat varmasti hössöttää, miksi liikuin ulkona yksinäni enkä ollut luomassa suhteita muiden nuorten kissojen kanssa. Tai sitten saisin kuulla kunniani siitä, että välttelin partioihin osallistumista jo näin varhaisessa vaiheessa päivää.
Ajatuskuplani poksahti rikki, kun jonkun ääni tunkeutui sen läpi. Siristin silmiäni ja katselin ympärilleni. Kohta huomasin joen rannassa vaalean hahmon, joka näytti puhuvan heijastukselleen vedessä. Tai sitten jollekin muulle. Joka tapauksessa - ihmeellistä kyllä - kiinnostukseni oli herännyt.
“Kenelle sinä puhut?” töksäytin seisahtuessani vähän matkan päähän naaraasta. Yritin kaivella kissan nimeä mieleni perältä - en yleensä vaivautunut opettelemaan niitä. Katajanoki, se se olikin. Hän oli vastikään saanut soturinimensä, sen takia se oli varmaankin jäänyt mieleen.
“En kenellekään”, Katajanoki sanoi hiljaa ja katsoi minua karvat pystyssä. Ei tarvinnut olla selvännäkijä osatakseen kertoa, että kissa puhui palturia.
“Puhuit sinä”, minä intin laiskasti, astelin naaraan vierelle ja katsahdin alas veteen. Siellä ei näkynyt mitään ihmeellistä. Vain aaltoileva, epäselvä heijastus. “Miksi sinä puhuit vedelle?” En siirtänyt katsettani veden pinnasta. Yritin kovasti keskittyä ottamaan selvää, mille ja miksi soturi oli höpissyt. Minä yleensä tyydyin pysymään ajatusteni kanssa pääni sisällä, mutta kenties Katajanoki oli ajatellut ääneen. Hmm, naaras oli kyllä katsonut vettä sen verran kiinteästi, että tämän oli täytynyt puhua jollekulle muulle kuin itselleen, jollekulle vedessä.

//Kataja?

Istuin isäni, Syöksyaskeleen kanssa ulkona Hehkulammen rannalla. Hän oli halunnut viettää aikaa yhdessä, joten olimme lähteneet ulos. Ajatus oli vielä saalistaa, jos löytäisimme jonkun saaliin hajun, mutta nyt me vain istuskelimme yhdessä hiljaa.
Kylmä tuuli sai minut pörhistämään turkkini. Lehtikadon lähestymisen kyllä huomasi jo. Riista väheni vähenemistään ja ilma alkoi tuntua päivä päivältä vain kylmemmältä. Oli hyvin epämukavaa nousta aamuisin partioon, kun tiesi, että ilma tulisi olemaan kylmä.
“...Enkä ikinä antaisi hänen ottaa paikkaa viereltäni, jos toinen vaihtoehto olisit sinä. Hän on aina ollut sellainen pettymyt”, kuulin isäni lopettavan puheen siitä, miten eläisi päällikkönä. Jos totta puhuttiin, en ollut kuunnellut puoliakaan siitä, mitä hän oli sanonut, mutta ainakaan hän ei tainnut huomata sitä.
“Kuulostaa kiinnostavalta”, totesin hiljaa, jotta saisin aikaan vaikutelman, että olin oikeasti kuunnellut isäni selittelyjä, vaikka en ollut oikeasti lainkaan perillä siitä, mitä hän oli edes sanonut.
“Kiinnostavalta hyvinkin. Se voisi joku päivä olla Kuolonklaanin tulevaisuus”, Syöksyaskel totesi. Nyökkäsin ja nousin ylös haistellen ilmaa hieman. Se oli isälleni merkki siitä, että keskustelut oli keskusteltu ja lähtisin nyt mielelläni etsimään saalista.
“Kuule, Katajanoki. Uskon, että joku päivä voit saada aikaan jotain suurta, jos vain et anna muiden kissojen, kuten Hierakkapilven pidätellä sinua”, hän naukaisi samalla, kun nousi itsekin pystyyn aikeenaan etsiä saalista. Nyökkäsi. Isäni todella taisi tykätä puhua sisarestani pahasti. Se oli minusta aika surullista. En vieläkään ymmärtänut, mikä perheeni eri jäsenten väleissä teki kaikesta niin hankalaa. Miksi kaikki tuntuivat inhoavan toisiaan eri tasoilla?
En jäänyt odottelemaan sen enempää, vaan lähdin etsimään saalista vähitellen hämärtyvässä päivässä, Isäni lähti pian tassuttamaan perääni ja jonkin matkan päästä erkaantui minusta sanaakaan sanomatta. Hän taisi lähteä toisaalle etsimään omat saaliinsa.
Haistoin hiiren hajun ja lähdin seuraamaan sitä hiljaa. Kuitenkin, kun haju alkoi viimein voimistua, se ylitti Eloklaanin rajan. En siis voisi napata sitä hiirtä. En rikkoisi säätöjä vain pienen hiirulaisen takia. Se ei ollut aivan minun tapaistani kuitenkaan.
Lähdin sitten etsimään jotain muuta. Haistelin ilmaa ja yritin paikantaa edes jonkin saaliin, mutta kaikki saaliiden hajut tuntuivat laimeilta ja en uskonut, että harhailu reviirillä yöhön saakka vain yhden pieneen saaliin takia olisi hyvä idea. Siksi päätin palata takaisin leiriä kohti. Ehkä törmäisin samalla Syöksyaskeleeseenkin.
“Katajanoki! Löysitkö mitään?” kuulinkin jo pian paluumatkallani isäni nau’un siumpaa. Käännyin katsomaan häntä kohti ja pudistelin päätäni. Hän näytti hieman pettyneeltä, mutta ei ainakaan torunut minua luovuttamisesta niin nopeasti. Hänelläkään ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään saalista, joten päättelin, että hänkään ei ollut löytänyt mitään, eikä siksi ajatellut minun sättimiseni olevan niin hyödyllistä.
“Palataan vain takaisin leiriin. Ehkä voisimme mennä taas saalistamaan yhdessä myöhemmin joku toinen päivä?” isäni ehdotti. Nyökkäsin, mutten sanonut mitään. En tuntenut sen olevan tarpeellista. Syöksyaskel kyllä ymmärsi.

Tassutin joen rantaa kohti Kuolonklaanin pohjoisrajaa. Olin lähtenyt jo varhain kävelylle, jotta kukaan ei tulisi kyselemään minulta, jos pääsisivät mukaan tai mihin olin matkalla tai mitään muuta typerää. Tahdoin vain olla yksikseni ja antaa metsän rauhoittaa mieltäni. Se oli minusta kovin nautinnollista.
“Jos sitä vaikka voisikin joku päivä käydä rajojen ulkopuolella”, totesin hiljaa itsekseni. “Siellä voisi olla kaunista ja kiintoisaa. Toki en tiedä olisiko klaani siitä niin innoissaan. Kamomillapyörrekin varmasti huolestuisi. Isä varmaan pettyisi minuun.”
Seisahduin hetkeksi ja vilkaisin jokeen. Sen kirkas vesi kimalteli kauniisti ja mieleeni muistui vain Virtausklaani ja Hopeana Hohtava Simpukka. Hän oli nätti ja mukava naaras. Mikä sääli, että hän ei ollut oikea kissa Kuolonklaanissa. Olisin todella toivonut hänen olevan. Olisimme varmasti todella läheisiä. Läheisempiä kuin minä olin oman perheeni kanssa.
“Hei, Hopeisena Hohtava Simpukka”, naukaisin hiljaa veteen kuin mielikuvitusystäväni olisi ollut suoraan edessäni veden varassa uiskentelemassa kuin kala. “Kuinka Virtausklaanissa menee? Olen pahoillani, etten ole päässyt hetkeen, mutta olen kuitenkin päässyt jo viimein Kuolonklaanin soturiksi! Isä on ylpeä, kuten emokin. He eivät vain tunnu vieläkään tukevan toimeen toistensa kanssa. Toivoisin, että he tulisivat, jotta voisin viettää soturin elämääni heidän molempien kanssa yhdessä”, jatkoin selittelyä joen vedelle kuin joku olisi oikeasti kuunnellut minua.
“Kenelle sinä puhut?” takaani kuului naaraan nauku ja slmänräpäyksessä olin käännähtänyt ympäri ympäri ja katsoin nyt takaani minut säikäyttänyttä kissaa. Suuri tummanharamaa naaras katsoi minua odottaen vastausta, jota ei tulisi minulta saamaan - tai ainakaan totuutta hän ei saisi. Uiveloyön oli sitten täytynyt tulla paikalle juuri silloin, kun puhuin itsekseni kuin seinähullu.
Karvat pystyssä ja keho silkasta noloudesta tulessa tuijotin soturia ja yritin keksiä tavan, jolla voisin livahtaa pois mahdollisimman sulavasti.
“En kenellekään”, naukaisin hiljaa ja yritin peittää nolostukseni pitäen kasvoni parhaani mukaan peruslukemilla.

//Uivelo?

Jätin mainitsematta, että saattaisin katua myös Jääviillon nimittämistä varapäälliköksi koko elämäni. Tilanteeni ei todellakaan ollut ihanteellinen, mutta mielestäni tämä oli oikea päätös. Pitäisin Jääviillon tyytyväisenä, jolloin hänellä olisi vähemmän syytä tappaa minut. Samalla saisin itse ihan kelpo varapäällikön.
Huokaisin syvään.
"Asiaan. Olen miettinyt hieman, miten voisimme nopeuttaa minun päälliköksi siirtymistä", sanoin matalalla äänellä kuulostellen samalla liikkuivatko Varissulka ja Latvaruusu lähellä. Tämä ei ollut paras mahdollinen tilaisuus puhua Henkäystähden syöksemisestä vallasta ja/tai tappamisesta. Herättäisimme kuitenkin liikaa epäilyksiä, jos ottaisimme tavaksi hipsiä Jääviillon kanssa leiristä kahdestaan juonimaan. Tällaiset tilanteet oli hyödynnettävä.
"Henkäystähti on jo nyt epäsuosittu erakkosyntyisten keskuudessa. Se tarkoittaa merkittävää osaa klaanin jäsenistä, mutta yksin he eivät riitä. Myös osa muista kuolonklaanilaisista pitäisi saada vakuutettua siitä, että Henkäystähti ei sovi johtajaksi. En usko, että se voi olla kovin vaikeaa, kun mekin näemme sen. Jos useampi kokenut soturi ilmaisisi, ettei luota Henkäystähden kykyihin, muut kuuntelisivat. Käytännön toteutus on se, mitä on pohdittava: miten me saamme Henkäystähden näyttämään epäsopivalta johtamaan Kuolonklaania?"

//Jää?

Kuuntelin Lepakkohuudon sanoja sydän hakaten rinnassani. Entä jos kolli päättäisikin lähteä etsimään kahta muukalaista, joita epäilimme hänen sisaruksikseen? Pelko käänsi vatsaani. Lepakkohuuto oli läheisin ystäväni. Olimme olleet ystäviä pennuista asti. Ei hän voisi jättää minua noin vaan, eihän? Tajusin, ettei kolli ollut puhunut hetkeen. Ehkä oli minun vuoroni.
“Niin, onhan se mahdollista”, mumisin ja katsoin pois. Tutkailin ympäristöämme.
“Pitikö meidän saalistaa?” muistutin toista. Into äänessäni oli selvästi liian tekaistu, koska Lepakkohuuto katsoi minua oudosti.
“Pitihän meidän. Ei tarvitse, jos haluat mieluummin vain jutella”, hän sanoi. Aistiko tummaturkkinen ystäväni aikeeni? Miten olinkin näin huono piilottelemaan asioita… Tunsin turkissani kihelmöintiä ja vatsani käännähti vielä pari kierrosta ympäri jännityksestä.
“Saalistetaan vain”, vastasin, vaikken ollut ihan varma onnistuisinko nappaamaan mitään näin hermostuneena. Lepakkohuuto nyökkäsi. Haistelimme ilmaa ja lähdimme etsimään saalista. Pian saimmekin vainun jäniksestä.
“Kierrä sinä tuolle puolelle, niin säikäytän sen suoraan käpäliisi”, kolli päätti. Nyökkäsin ja lähdin kiertämään jänistä. Pidin huolta, että tuuli puski minun suuntaani eikä jäniksen, muuten se olisi haistanut minut ja suunnitelmamme olisi mennyt pieleen. Nappaus oli jo varmaa, kun Lepakkohuuto onnistui tömistelemään saaliin suoraan minua kohti. Loikkasin sitä päin, mutta käpäläni eivät saaneet siitä kunnon otetta ja se pääsi pakenemaan. Lensin suoraan kuonolleni maahan vinkaisten kivusta. Kömmin tassuilleni ja hieroin kuonoani tassulla.
“Kävikö pahasti?” Lepakkohuuto, joka oli jo ehtinyt luokseni kysyi. En löytänyt tämän äänestä aitoa huolta ja se ärsytti minua.
“Ei, olen ihan kunnossa”, sanoin purren hammasta. Kipu ei ollut mitään verrattuna häpeään, jota koin juuri nyt. Minun olisi pitänyt saada jänis napattua. Se oli aivan selkeän helppo hyppy. Miten en onnistunut? Sätin itseäni pääni sisällä.
“Onko sinulla jotain kerrottavaa?” Lepakkohuuto kysyi ja istuutui viereeni. Katsoin pois. Jännitykseni paistoi minusta siis täysin lävitse. Pyöräytin silmiäni.
“Ei”, murahdin.
“En ole tyhmä. Nään, että jokin on pielessä.”
“Olen ihastunut sinuun! Olen yrittänyt kertoa sinulle, mutta ne tyhmät kulkukissat keskeyttivät aikeeni viimeksi ja…” möläytin ääni vaipuen hiljaa pois. Tuijotin kollia turkki pystyssä ja jännittyneenä. Nyt se oli sanottu.
“Sanoit silloin sairaana ollessasi ja mietin, että jos kerta tunnet samoin niin voin yhtä hyvin kertoa sinulle”, jatkoin, mutta lopetin taas odottaakseni Lepakkohuudon reaktiota.

//Lepa?

Laineliekin silmissä Hilleripilvi vaikutti todella nauttivan siitä, että oli pentueensa ainoa, mutta Laineliekki ei pitänyt siitä, kuinka alentavasti kolli tuntui puhuvan naaraan pentuetovereista. Oli se sitten kuinka tahallista tai tahatonta, Laineliekki arvosti sukuaan, eikä katsonut sen vähentelemistä hyvällä. Perhe oli perhettä ja siitä oli pidettävä kova ote, jotta se ei lipeäisi.
“He pääsevät kyllä elämässään niin pitkälle kuin haluavat. Elleivät he petä klaaniaan tai tee muuta typerää, heillä on hyvät mahdollisuudet nousta oikein hyväänkin asemaan. Ehkä he eivät toki pääse niin pitkälle kuin minä, mutta etenkin minun sukulaisinaan heidän mahdollisuuntensa eivät ole ainakaan surkeat. Sentään he eivät ole puoliverisiä”, naaras saarnasi. Hän tunsi huomattavasti enemmän uskollisuuttaan omia sisaruksiaan kohtaan kuin Hilleripilveä. Jokin kollin asenteessa vain ärsytti Laineliekkiä aina vain uudelleen.
“Tai ainakaan he eivät ole parantajia. Niin turhaa. Miksei kaikille sotureille vain opeteta hieman parantamista ja sillä selvä? On niin turhaa, että klaanissa on vain aina ylimääräisiä lisäsuita ruokittavaksi. Suurimman osan ajasta heillä ei edes ole yhtään potilaita, joten miksi he saavat vain oleskella leirissä ja leikkiä ennustajia?” siniharmaa naarassoturi totesi tehden mielipiteensä selväksi. Hän ei arvostanut sitä, kuinka helpolla parantajat pääsivät sotureihin verrattuna. Soturit joutuivat raatamaan päivästä toiseen, kun sillä välin parantajat saattoivat vain juoruta ja maata leirissä kuin mitkäkin klaaninvanhimmat.
Laineliekki ei ollut oikeastaan edes varma, miksi oli tuonut parantajat esille. Ehkä hän vain halusi päästä kinaamaan jonkun kanssa asiasta, kunnes kieli tuntuisi putoavan suusta ulos.

//Hilleri?

Oli kulunut jo lähes puoli kuuta pentujen, minun pentujeni syntymästä. Pentuja oli syntynyt peräti neljä ja se oli minusta Pimeyden metsän merkki siitä, että minun sukulinjani oli määrä jatkua. Pentujeni synnyttyä olin käynyt pentutarhalla päivittäin. Halusin testata mitkä pennut olivat heikkoja ja kenestä taas saisin seuraajan. Toistaiseksi en ollut vielä oikein tyytyväinen kehenkään, mutta Lillukkapentu vaikutti sisukkaimmalta. Naaras taisteli sammalpallosta aina karvat pörhöllä ja se sai minut tyytyväiseksi. Astelin pentutarhaan rastas leuoissani ja laskin tuomisen heti Hämärähallan käpäliin. Naaras vilkaisi minua kiitollisena ja vilkaisin puolella silmällä kumppaniani. Minun oli pakko ruokkia myös Hämärähallaa, sillä halusin varmistaa pentujeni ravinnon saannin. En halunnut ottaa riskiä sen suhteen, että pennuistani kasvaisi heikkoja rimpuloita.
“Syö. Minä katson pentujeni perään”, mutisin Hämärähallalle ja astelin ketterästi naaraan ylitse. Istahdin keskelle pentutarhaa ja vilkuilin pentuja.
“Tänne sieltä”, murahdin kuuluvasti ja yksi kerrallaan pennut kipittivät pienillä jaloillaan luokseni. Nyökyttelin hyväksyvästi. Olin tehnyt pennuille selväksi, että minun käskyjäni ei kannattanut uhrata. Tiesin, että Hämärähalla ei hyväksyisi fyysistä kurittamista, mutta minä olin asiasta täysin eri mieltä. Rakas kumppanini ei kuitenkaan asiasta tiennyt ja hyvä niin. En halunnut antaa naaraalle mitään aihetta epäilyksiin. Hämärähalla oli niin pehmo..
“Muistatteko te mitä minä kerroin Eloklaanista?” kysyin pennuiltani. Olin päättänyt, että oli parempi opettaa heidät heti pienestä pitäen oikeille tavoille. Jos koulutus jäisi heidän mestareiden vastuulle, he saattaisivat kasvaa kieroon. Ja sitähän minä en sallisi.
“Että.. Että he ovat hiirenaivoja?” Käkipentu miukaisi katse isässään.
“No eihän sanonut! Vaan isä sanoi, että he eivät ansaitse elää”, Vanamopentu miukaisi ja näytti veljelleen kieltää. Myhäilin tyytyväisenä, pentuni olivat selvästi kuunnelleet edes jotain.
“Molemmat olette oikeassa. He ovat hiirenaivoisia, mutta eivät myöskään ansaitse elää”, nyökyttelin tyytyväisenä ja ojensin pennuilleni sammalpallon. Kai he voisivat hieman telmiä.
“Kaamoskukka, muista että he ovat vasta pentuja”, Hämärähalla naukaisi varovaisesti. Loin kumppaniini viilleän katseen. Minun jälkikasvuni kestäisi kyllä kuulla totuuden.
“Syö sinä vain, jätä pentujen huolet minulle”, naukaisin tyynesti. Tiesin, että emot osasivat olla hurjia, jos he kokivat pentujensa olevan vaarassa. Minä en ollut varma olisiko Hämärähallasta uhmaamaan minua, mutta en halunnut ottaa mitään riskiä sen suhteen. Nyt olisi vain parempi pysyä sovussa. Naaras oli jo minun tassuni alla ja en uskonut, että tilanne oli muuttunut mitenkään. Naaras nyökäytti päätään pienesti ja jatkoi tuoresaaliin syömistä.
“Antakaas kun isä näyttää miten sillä sammalpallolla pelataan”, virnistin pennuilleni ja kaappasin sammalpallon Lillukkapennulta. Ajattelin, että pentujen olisi myös hyvä nähdä minusta se rennompi puoli. Se oli ainoa keino rakentaa täysin toimiva luottamus.

Kylmäliekki oli lähtenyt yölliselle saalistusreissulleen. Koko päivän häntä oli vaivannut saalistusonnen puute eikä kollista tuntunut hyvältä mennä nukkumaan ilman, että hänkin oli tehnyt osansa Kuolonklaanin hyvinvoinnin eteen. Lehtikato teki tuloaan, joten jokainen saaliseläin oli tässä tilanteessa merkityksellinen.
“Hyvä Pimeyden metsä, antakaa minun saada edes jotain”, savunharmaa kolli naukaisi itsekseen hiljaisella äänellä. Metsään oli jo ikuisuus sitten laskeutunut pimeys, mutta kolli piti pimeässä ja hiljaisessa metsässä saalistamisesta. Kylmäliekki oli meinannut ensin ottaa poikansa, Susimielen mukaansa, mutta lopulta hän ei ollut tohtinut herättää toista. Kylmäliekki oli viime aikoina ryhdistäytynyt isänä olemisessa. Häntä oli käynyt niin sääliksi miten Susimieli kamppaili yksinäisyyden ja sosiaalisten taitojen kanssa. Ja oli Kylmäliekistä muutenkin mukava viettää aikaa jälkikasvunsa kanssa. Susimieli oli hänen pennuistaan ainoa kuka oli elossa, joten Kylmäliekki halusi pitää kolliin hyvät välit. Ainakin he voisivat tukea toisiaan vaikeissa tilanteissa. Kaikesta huolimatta Susimieli vaikutti Kylmäliekistä empaattiselta ja kiltiltä, jopa liiankin kiltiltä.. Kolli pelkäsi, että Jääviilto ottaisi hänen poikansa silmätikukseen. Susimieli oli niin helppo kohde, sillä toinen ei tuntunut itsekään tajuavan milloin muut kissat tekivät hänestä pilkkaa. Se oli kollista surullista, Susimieli oli liian hyväuskoinen. Kylmäliekki hidasti vauhtinsa hölkkään ja maisteli taas ilmaa. Lopulta hän sai hajujäljen jäniksestä ja se oli kaiken lisäksi tuorekin! Kolli naukaisi hiljaiset kiitokset Pimeyden metsälle. Hän oli nimittäin todella vikkelä koivistaan ja jänis oli hänelle helppo saalis. Kolli yritti parhaansa mukaan seurata hajujälkeä, mutta hänellä oli heikko hajuaisti eikä ukkospolun lähestyvä löyhkä helpottanut hänen työtään. Räks.
Kylmäliekki höristi korviaan kuullessaan rasahduksen. Hän kohensi ryhtiään ja paljasti kyntensä. Hän liikkui lähellä Kuolonklaanin rajaa ja kaiken lisäksi yksin. Jos rajojen ulkopuolella asui vihamielisiä erakoita, hän olisi niille helppo saalis. Kolli vetäisi syvään henkeä, kun hänen läheisestä puskasta pinkaisi jänis. Kolli otti käpälät alleen ja juoksi suurin loikin saaliseläimen perässä. Kollin kasvoille kohosi pieni hymy, tästä Hämärähalla pentuineen saisi sopivan aterian. Kylmäliekki antautui kokonaan vauhdin hurmalle ja unohti kiinnittää huomiota ympäristöön, joka oli vaihtunut metsämaisemasta ukkospolkuun. Kolli hätkähti tuntiessaan tassujensa alla jotain mikä ei sinne kuulunut. Kylmäliekin sydän muljahti kurkkuun. Ukkospolun tumma pinta raapi kollin anturat verille, mutta se oli Kylmäliekin murheista pienin. Lähestyvän hirviön kirkkaat valot sokaisivat kollin ja hän yritti jarruttaa, mutta aivan liian myöhään. Kylmäliekki ehti vain avata suunsa äänettömään hämmennykseen, kun hirviö törmäsi häneen ja hän lensi harmaana, verisenä myttynä ojan pientareelle.
Kolli lensi suuressa kaaressa ojaan mihin hän jäi makaamaan. Hetkeen Kylmäliekki ei edes yrittänyt liikuttaa käpäliään, vaan tunnusteli oliko hän elossa. Kollin näkökentässä vilkkui mustat pilkut ja yskiessä kollin suusta ryöpsähteli verta. Jokainen hengenveto tuntui hänen keuhkoissaan viiltävänä kipuna.
“Hehkuaskel…”, Kylmäliekki sai sanotuksi parantajan, siskonsa nimen. Hehkuaskel pelastaisi hänet. Kollikissa yritti kammeta itsensä viimeisillä voimillaan ylös, mutta hän ei tuntenut takajalkojaan. Paniikki yritti vallata Kylmäliekin kehoa, mutta hän pyrki pitämään itsensä tyynenä. *Minä selviän*, kolli hoki itselleen ja yritti uskoa sanoihinsa. Kaikesta huolimatta Kylmäliekin rinnassa sykki sinnikäs sydän eikä hän halunnut luovuttaa tähän paikkaan. Kylmäliekkin yritti ryömiä etukäpälillään itseään eteenpäin ja pääsikin liikkumaan muutaman hiirenmitan verran. Kuolonklaanin leiriin oli matkaa kuitenkin satoja hiirenmittoja… Kylmäliekki yskäisi jälleen ja veri värjäsi maan lisäksi hänen rintaturkkinsa tummanpunaiseksi.
“Joku, a-auttakaa”, soturi naukaisi käheällä äänellä ja yritti pitää itsensä hereillä, mutta hänen keltavihreät silmät meinasivat lupsahdella kiinni. Kylmäliekki ei halunnut luopua toivosta. Hän ei ollut tehnyt niin ikinä, se ei kuulunut kollin tavaramerkkiin. Hän oli selvinnyt aina, niinäkin hetkinä kun Jääviilto oli painanut hänet alas. Kylmäliekki halusi päästä leiriin edes, että hän voisi näyttää Jääviillolle olevansa jotain muuta kun epäonnistuja. Mutta jokainen kuluva hetki sammutti Kylmäliekin toiveikkaasta katseesta muutaman tähden. Kolli ei enää edes yrittänyt puhua. Hän tiesi, että hänen aikansa oli tullut. Kolli katsoi vielä viimeisen kerran tuikkivia tähtiä. Hän oli aina pitänyt tähtitaivaasta. Nähtyään kauniit tähdet kollikissa sulki silmänsä, joista elo oli jo sammunut ja antautui kuolemalle. Hän oli varma, että hänen perheensä ja Huomenkyyhky tulisivat pian hakemaan hänet. Sen jälkeen jäljellä olikin vain ikuisuus eikä Kylmäliekki tiennyt mitä mieltä hän siitä oli. Mutta hänellä oli aikaa miettiä sitä, no, ikuisuuden verran. Pieni kyynel vierähti Kylmäliekin poskelle ja kolli tunsi kuinka tuuli käväisi hänen turkissaan vielä viimeisen kerran.

Susimielen jäänsiniset silmät tuijottivat Poppelipomppua suurina. Hän ei ollut koskaan tavannut kissaa kuka oli ammattilainen käpykissojen rakentamisessa. Se titteli kuulosti hienolta. Susimieli työnsi käpykissojen rakennustarvikkeita kohti kollin käpäliä. Ehkä Kaamoskukan ja Hämärähallan pennut saisivat sittenkin leikkikaluja!
“Miten sinusta sitten tuli käpykissojen rakentamisen ammattilainen? Se mahtoi olla vaikeaa tulla niin hyväksi?” Susimieli kysyi ja hänen äänestään paistoi ihailu, mikä sai kollikissan myhäilemään tyytyväisenä.
“No, ei se nyt minulle niin vaikeaa ollut”, Poppelipomppu kertoi ja sai Susimielen nyökyttelemään innostuneena. Poppelipomppu oli niin siisti! Susimieli kysyi Poppelipompulta, jos kolli voisi opettaa häntäkin, mutta hänen harmikseen Poppelipomppu kieltäytyi ja Susimielen suuret korvat lerpahtivat. Voi ei, miten hän nyt voisi oppia tekemään käpykissoja? Kollin kertoma tarina sai hänen korvansa kuitenkin nousemaan pystyyn, mitä?
“Mi-häh? Oikeasti? Vo-voi ei, tuo kuulostaa vaaralliselta. Mitä jos joku olisi kuollut minun tekemään kä-käpykissaan? Kaamoskukka ei varmaan ikinä antaisi sitä anteeksi”, Susimieli takelteli huolestuneena. Onneksi Poppelipomppu oli osunut paikalle ja kertonut tuon!
“Paras varmaan sitten piilottaa nämä tekovälineet, että Henkäystähti ei anna sinulle rangaistusta”, kolli jatkoi ja huiski risut käpyineen kauemmaksi. Ehkä nyt Henkäystähti ei saisi tietää!
“Mutta voi, nyt minulla ei ole uusille pennuille mitään tuliaisia”, kolli jatkoi harmitteluaan. Hän olisi niin kovin halunnut tehdä pennuille jotain hienoja leluja, että kaikki olisivat iloisia. Susimieli niiskaisi hiljaa ja tapitti Poppelipomppua kysyvänä.

//Poppeli? :(

Tämä päivä oli tylsääkin tylsempi! Pimentovarjo oli käskenyt Maatuskan partioon, ja minulla oli vapaapäivä. Jostain syystä kuolonklaanilaiset eivät halunneet keskustella kanssani. Kun yritin lähestyä, he yleensä loivat minuun epäluuloisen katseen ja käskivät minut tieheni. Mutta tällä kertaa onni oli ollut puolellani, kun yritin lähestyä Susimieltä. Ei millään pahalla, mutta tämä harmaalaikukas kolli oli vähintäänkin eriskummallinen. Ei mikään kovin fiksu tapaus, mutta kyllä sekin kelpaisi minulle keskustelukumpaniksi. Hän hääri käpyjen parissa leirin pääaukiolla, kun keskeytin hänet. En voinut olla hymyilemättä, kun kissa säikähti minun tuloani. Hän kertoi rakentavansa käpykissoja. Se sai minut kurtistamaan kulmiani. En koskaan ollut kuullut moisesta, mutta päätin leikkiä mukana. Kasvoilleni piirtyi omahyväinen, itsevarma ilme.
"Minä osaan rakentaa niitä", valehtelin sulavasti ja katsoin Susimieltä hennosti virnistäen. Huomasin, kuinka soturin silmiin syttyi innostunut palo.
"Ihanko totta?" hän kysyi häntäänsä heilauttaen. Nyökyttelin.
"Kyllä kyllä, minähän olen käpykissojen rakentamisen ammattilainen", nau'uin tyytyväisesti myhäillen.
"Voisitko opettaa minutkin rakentamaan niitä?" Susimieli kysyi. Katseeni laskeutui soturista maassa lojuviin käpyihin ja risuihin. Totuus oli, ettei minulla ollut aavistustakaan mitä käpykissat edes olivat. Siispä pudistin päätäni.
"En minä saa", totesin syvän huokauksen kera, "katsos kun, yksi pentu kerran tukehtui tekemääni käpykissaan. Sen jälkeen minua on kielletty tekemästä niitä. Se käsky tuli itse Henkäystähdeltä. Hän surmaisi minut, jos näkisi minut tekemässä käpykissoja!"

//Susi?

Susimieli kokosi kävyistä ja pienistä tikuista käpykissaa. Kaamoskukan ja Hämärähallan pennut olivat syntymässä hetkenä minä hyvänsä ja Susimieli halusi toivottaa uudet kuolonklaanilaiset lämpimästi tervetulleiksi. Kolli ei ollut ihan varma mitä mieltä Kaamoskukka asiasta oli, kolli oli ollut hänelle ilkeä niin monia kertoja eikä se ollut tuntunut hyvältä.. Hämärähalla sen sijaan oli Susimielestä mukavampi ja kiltimpi tapaus. Susimieli tökkäsi käpyyn oksan turhankin voimakkaasti ja käpy lahosi pieniin osiin kollin tassuihin. Susimieli luimisti korviaan ja polkaisi käpälällään maata ärtyneesti. *Typerät kävyt*, Susimieli ajatteli turhautuneena ja huiskaisi käpykissojen tarvikkeet pois käpälistään. Ei häntä enää kiinnostanut tehdä niitä. Ei ainakaan niin kauan, kun niiden teko oli näin vaikeaa. Kissoja ei selvästikään oltu luotu tälläiseen puuhaan. Susimieli kuitenkin muisti leikkineensä tämänlaisilla leikkikaluilla pentuna, joten joku kuolonklaanilainen osasi rakentaa tämänlaisia leikkikaluja.
“Mitä sinä teet?” kuului utelias naukaisu mikä sai kollin kääntämään päätään hämmentyneenä. Yllättävät äänet saivat Susimielen yleensä säikähtämään eikä tämäkään tilanne ollut mikään poikkeus. Kysyjä oli Poppelipomppu, ruskeaturkkinen ja Susimielelle varsin tuntematon klaanitoveri. Vaikka Susimieli yleensä jännittikin uusia tuttavuuksia, oli hän jännityksestä huolimatta aina avoin tutustumaan klaanitovereihinsa. Hän viittasi käpälällään maassa lojuviin pieniin oksiin ja käpyihin.
“Käpykissoja, uusille pennuille. Ajattelin että he voisivat leikkiä näillä, mutta minä en saanut yhtäkään valmiiksi. Se on aika vaikeaa”, Susimieli naukaisi iloisesti ja hymyili Poppelipompulle hieman kömpelöä, mutta lämmintä hymyään.

//Poppeli?

Jääviillon kärsivällisyys oli jo loppumaisillaan, kun Pimentovarjo sai viimein aikaiseksi avata suunsa ja vastasi kollille. Tapojensa mukaan kolli ei aikaillut vastauksensa kanssa. Hän ei osannut harkita sanojaan, vaan sanoi kaiken juuri miten ajatukset hänen päähänsä putkahtivat.
"Älä jaksa", punaturkkinen kolli tiuskaisi, "olen todistanut sinulle luotettavuuteni jo useamman kerran mitä olisi tarve! Minusta tuntuu, että yrität vain huijata minut auttamaan sinut päällikön paikalle ja hylkäät minut aivan kuten Henkäystähtikin teki. Te olette aivan samanlaisia."
Pimentovarjon silmät kapenivat aavistuksen verran, mutta muulla tavalla hän ei näyttänyt sen hetkisiä tunteitaan. Jääviilto itse oli niin tunnekuohun vallassa, ettei hän kyennyt lukemaan naaraan ilmeestä tämän tunteita lainkaan.
"Saanen muistuttaa, että vannoit luotettavuuttasi myös Henkäystähdelle, mutta tässä sinä olet häntä pettämässä. Miksi luulet, että voisin luottaa sinuun noin vain?" mustaturkkinen naaras kysyi ja kohdisti sinertävän katseensa suurempaan soturiin.
"Niin, kunnes hän petti minut. Nyt vaikuttaa siltä, että sinäkin haluat vain palveluksiani ja käytät luotettavuuttani hyväksesi", Jääviilto murahti. Pimentovarjo ei vastannut hetkeen, joka antoi Jääviillolle aikaa miettiä. Hän inhosi tietäessään, että tämä todella saattoi olla hänen ainoa mahdollisuutensa. Jos Pimentovarjosta tulisi päällikkö, se olisi hänen ainoa mahdollisuutensa päästä varapäälliköksi ja sen myötä lopulta päälliköksi. Ennen kuin musta naaras ennätti sanoa mitään, Jääviilto avasi taas suunsa:
"Mutta aivan sama, hyvä on. Jos minä autan sinua, sinä teet minusta varapäällikkösi. Ja jos petät minut, saat katua sitä lopun elämääsi – joka ei sen jälkeen ole enää kovin pitkä."

//Pimento?