Jääviilto oli kamppaillut jo hyvän tovin partiotovereidensa kanssa kettua vastaan. Vaalean punaruskea soturi oli taistelun alussa yrittänyt tilaisuuden tullen antaa paholaiselle tappavaa iskua, mutta se oli mennyt pieleen. Soturin pyrkiessä eläimen kaulan lähelle, kettu oli painanut leukansa rintaan ja onnistunut tarttumaan hampaillaan Jääviillon oikeasta korvasta kiinni. Kipu oli ollut sietämätön, kun eläin oli riuhtaissut huomattavan palan korvasta irti. Se oli saanut raivon kasvamaan Jääviillon sisällä entisestään.
Tilanne alkoi jo vaikuttaa toivottomalta, kunnes paikalle olivat saapuneet Pimentovarjo ja Tuhkajuova. Musta naarassoturi oli syöksynyt empimättä mukaan taisteluun, kun Tuhkajuova oli hetkeksi jäänyt etäämmälle. Ellei Jääviilto olisi ollut keskellä taistelua, olisi tabbykuvioinen soturi saanut kuulla kunniansa.
Lopulta hopeanharmaa naaras oli myös liittynyt taisteluun, ja viisikko oli saanut ketun maahan. Edelleen se yritti kamppailla raivopäisesti, vaikka oli selvästi alakynnessä. Jääviilto ei ollut koskaan nähnyt minkään eläimen taistelevan hengestään sellaisella raivolla. Tuhkajuova, Varissulka ja Kuuraturkki olivat keskittyneet ketun jalkoihin, ja Pimentovarjo jakeli iskuja ketun kasvoille. Iskujen seurauksena hangelle roiskahti punaista verta. Pimentovarjo vilkaisi nopeasti Jääviiltoa, jonka suunnitelma oli selvä. Musta soturi onnistui houkuttelemaan ketun nostamaan leukansa ylös niin, että sen kaula oli täysin suojaamattomana hetken aikaa.
"Nyt!" musta soturi huudahti, ja Jääviilto syöksähti raivokkaasti kohti ketun paljasta kaulaa. Samalla Pimentovarjo iski kyntensä ketun kasvoihin. Punaruskea soturi upotti hampaansa ja kyntensä ketun pehmeään kaulaan. Hän puri empimättä leukansa yhteen, ja tunsi pedon alkavan rimpuilla. Jääviilto ei suostunut irrottamaan otettaan, vaikka kettu kierähti ympäri ja onnistui painamaan soturin painonsa alle. Kolli tunsi, kuinka lämmintä verta pulppusi hänen suuhunsa nopean sydämensykkeen tahdissa. Suurikokoinen eläin oli painanut Jääviillon alleen. Soturin oli vaikea hengittää. Hän kuuli huutoja, muttei erottanut yksittäisiä sanoja tai huutajaa. Jääviillon päässä alkoi hämärtyä, mitä kauemmin hän joutui olemaan hengittämättä. Edelleen soturi puri hampaitaan tiukasti yhteen. Hän kirosi mielessään. Näinkö hänen tarinansa päättyisi? Jonkun onnettoman ketun alle tukehtuen?
Yhtäkkiä kolli tunsi painon häviävän hänen päältään. Hänen otteensa ketun kaulasta ei irronnut, mutta ketun heittäytyessä etäämmälle, pala sen turkista jäi Jääviillon hampaisiin ja irtosi. Jääviilto kierähti kyljelleen ja sylki suustaan vihollisensa karvoja ja verta. Hän veti syvään henkeä, ja maailma alkoi taas kirkastua. Taistelun äänet olivat lakanneet, ja soturi kääntyi katsomaan taakseen. Neljä muuta soturia seisoivat maassa räpiköivän ketun ympärillä. Punaruskean eläimen kurkusta pulppusi verta, joka värjäsi hangen punaiseksi.
"Sepä oli sitkeä pirulainen", Jääviilto murisi, edelleen sylkien suustaan eläimen karvoja.
"Miten te osasitte tulla juuri oikeaan aikaan?" Kuuraturkki esitti kysymyksen kahdelle naaraalle, jotka seisoivat vieretysten ketun toisella puolen. Kumpikaan ei irrottanut katsestaan ketusta, ennen kuin se lopetti sätkimisen kokonaan.
"Kettu pääsi meidän takiamme aiemmin karkuun, joten ajattelimme hoitaa homman loppuun. Onneksi tulimme, en ole koskaan kohdannut tuollaista kettua. Sillä viirasi päässä pahemman kerran", Tuhkajuova tokaisi, pitäen edelleen vihreän katseensa tiukasti ketussa. Jääviilto tuhahti ja pudisteli päätään.
"Olisimme selvinneet ilman teitäkin", hän totesi itsevarmalla äänellä parantaen ryhtiään.
"Niinpä tietenkin", Pimentovarjo vastasi provosoitumatta toisen puheista, "teidänkin lienee paras jättää partio kesken ja palata leiriin." Jääviilto katsahti ärsyyntyneenä mustaa soturia, joka tuntui jakelevan käskyjä kuin mikäkin partion johtaja, vaikkei naaras todellisuudessa edes kuulunut heidän partioonsa. Todellisuudessa Jääviilto oli itse ajatellut aivan samaa, mutta nyt kun asian oli ilmaissut Pimentovarjo, hän halusi ihan periaatteesta kapinoida vastaan.
"Palatkaa te kaksi vain, minä ainakin aion hoitaa tämän partion loppuun kunnialla", punaruskea kolli sanoi ja kohotti leukaansa hieman ylöspäin. Kuuraturkin pisteliäs, laiska katse kääntyi Jääviillon puoleen.
"Minä ainakin palaan leiriin. En suostu jäädyttämään itseäni hengiltä, turkkini on aivan märkä verestä", mustavalkoinen soturi tokaisi. Vastaus ei yllättänyt Jääviiltoa. Kuuraturkki oli kenties koko Kuolonklaanin laiskin kissa.
"En minä sinua olisikaan huolinut mukaan. Tuhopoltosta tuskin on enää partioimaan, eli jäljelle jäät vain sinä", Jääviilto sanoi ja käänsi katseensa Varissulkaan, "oletko luovuttaja, vai hoidatko partion kanssani loppuun?"

//Varis?
// 588 sanaa

Pimentovarjo oli hetken harkinnan jälkeen tullut kanssani samaan lopputulokseen. Ketun karkuun pääseminen oli meidän vastuullamme, joten järkevintä oli lähteä etsimään sitä. Kettu oli niin sekaisin päästään, että se takuuvarmasti hyökkäisi Lehtikuusilaaksoon lähetetyn partion kimppuun, mikäli saisi sopivan tilaisuuden. Ajatuskin siitä sai aikaan kylmiä väreitä, sillä Varissulka oli osa partiota. Tietysti luotin siihen, että poikani pysyisi koko ajan valppaana, etenkin kun partio tiesi ketusta.
Pimentovarjo lähti kulkemaan kohti Lehtikuusilaaksoa minun edelläni. Mustaturkkinen soturi oli minua jonkin verran isokokoisempi, joten oli ihan hyvä, että hän kulki edellä. Lunta oli satanut kiitettävästi, joten hänen oli hieman helpompaa kahlata umpihangessa kuin minun. Pysyttelin visusti Pimentovarjon jalanjäljissä.
"Oletko huolissasi Varissulasta?" soturi rikkoi hiljaisuuden kääntäessään päätään minun suuntaani. Todellisuudessa huoli omasta pennustani sai vatsassani aikaan epämukavia muljahduksia, mutten olisi halunnut paljastaa sitä Pimentovarjolle. Olin kuitenkin varma, ettei valehteleminen auttaisi. Olimme tunteneet Pimentovarjon kanssa toisemme pennuista asti, joten huomasimme kyllä, mikäli toisella oli jotain mielen päällä. Soturi oli yksi harvoista, joiden kanssa viettämäni aika ei ollut yhtä kidutusta. Pimentovarjon kanssa saattoi toisinaan jopa keskustella asioista ilman, että halusin heti paeta paikalta.
"Minä kyllä luotan hänen taitoihinsa, enemmänkin olen huolissani partion muista jäsenistä. Jääviiltoa ja Tuhopolttoa ei ikimaailmassa pitäisi laittaa samaan partioon. He puhuvat liikaa ja häiritsevät muidenkin keskittymistä", kerroin päätäni pudistellen.
Enempää emme ehtineet keskustella, kun saavuimme jo Lehtikuusilaakson reunalle. Rajapartion jalanjäljet erottuivat selvästi hangesta. Pimentovarjo laskeutui loivaa mäkeä alas laakson pohjalle partion jälkiä pitkin. Seurasin naarasta aivan hänen kintereillään. Tarkkailin herkeämättä ympäristöäni ketun varalta. Se saattoi tälläkin hetkellä vaania meitä alastomien kuusipuiden lomasta, odottaen tilaisuuttaan hyökätä. Seurasimme partion jälkiä syvemmälle laaksoon. Aivan tyhjästä ilmoille kajahti vertahyytävä parkaisu. Jähmetyin hetkeksi aloilleni, yrittäen selvittää äänen tulosuuntaa. Kun edestäpäin alkoi kuulua taistelun ääniä, Pimentovarjo syöksyi edelläni juoksuun. En suinkaan ollut Kuolonklaanin nopeimpia kissoja, joten välimatka minun ja klaanitoverini välillä kasvoi nopeasti. Kaiken kukkuraksi pehmeä hanki oli huomattava hidaste lyhyille jaloilleni.
Erotin liikehdintää jonkin matkan päässä, ja taistelun äänet sen kun voimistuivat. Punaturkkinen, yltä päältä veressä oleva kettu kamppaili kolmea kissaa vastaan raivokkaasti. Pimentovarjo oli ennättänyt jo mukaan taisteluun. Silmäilin nopeasti ympäristöä ja erotin kermanvärisen, veren tahriman karvamytyn lojuvan etäämmällä. Kauempaa katsottuna Tuhopoltoksi tunnistamani soturi näytti elottomalta. Kuuraturkki makasi myös hangessa jonkin matkan päässä Tuhopoltosta. Laiska soturi oli kuitenkin hyvinkin elossa, vaikka hänen turkillaan komeilikin ikävän näköisiä, tuoreita haavoja.
Jääviilto, Varissulka ja Pimentovarjo kamppailivat kettua vastaan. En voinut käsittää, miten petoeläimellä riitti niin paljon voimaa ja energiaa. Vuorotellen joku sotureista roikkui sen selässä, puri jalkoja, häntää tai jakeli iskuja kasvoille, muttei kettu näyttänyt väsyvän lainkaan.
Näin tilaisuuden tulevan, joten syöksyin mukaan taisteluun. Varissulka oli loikannut pedon selkään, Pimentovarjo oli vetänyt sen huomion itseensä ja Jääviilto valmistautui myös hyökkäykseen. Ponkaisin itseni ilmaan ja loikkasin kynnet ojossa kohti kettua, jonka huomio oli täysin Pimentovarjossa. Iskeytyessäni ketun kylkeen, se horjahti, muttei riittävästi kaatuakseen. Kuin sanattomasta pyynnöstä, vaalean punaruskea hahmo upotti hampaansa ketun toisen puolen takajalkaan. Se riitti tasapainon pettämiseen, ja kettu rojahti vikisten hankeen. Varissulka ehti juuri ja juuri loikata alas pedon selästä, ennen kuin se olisi kaatunut hänen päälleen.
Kettu oli nyt maassa, ja me kaikki viisi soturia yritimme pitää sitä aloillaan tappaaksemme sen. Kettu riuhtoi päätään ja käpäliään vimmatusti minkä kerkesi, vaikka miten yritimme estellä sitä. Vuorotellen joku jakeli sille iskuja eri puolille kehoa, jotta Pimentovarjo olisi päässyt käsiksi pedon kaulaan antaakseen sille tappavan iskun. En voinut käsittää, miten kettu oli yhä hengissä. Sen turkki oli yltä päältä veressä, siellä täällä sen kehoa oli syviä haavoja. Jokin oli tosiaankin saanut sen sekoamaan totaalisesti.

//jatkan tästä Jäällä :))
// 562 sanaa

Lumikkotassu oli ajautunut seuraani, ja olin huomauttanut tuota tuon käytökseksestä hönttiä, mutta minulle tärkeää Höyhenpentua kohtaan. Tuijottelin tuota vakavana, en nähnyt tuon ilmeessä hirveemmin muutosta, vain ehkä kysyvän silmien räpäytyksen. En siltikään antanut myötätunnon käydä naaraassa, vaan toljotin tuota kylmän viileästi. Sitten tunsin naaraan katseen käpälässäni, hivuttautuen ympäri turkkiani.
”Olet hyvin kaunis.” Tuo vain sanoi, ja nostin kulmiani hiukan. Hyvin omituinen lähestymistapa. Ensin hän koittaa murhata siskoni, ja nyt hän kehuu minua.
”Kiitos, kai” vastaan hiukan arastavasti miettien tuon sanojen merkitystä. Vain emoni Pikkukaaos oli sanonut minua kauniiksi, kun oli sukinut minua. Sydäntäni lämmitti, mukavaa kun joku sanoi minullekkin mukavasti.
Harmaa naaras jatkoi isästäni, kehuen minua mutta mollaten Kalmakuuta. Myönnän ettei isäni ollut ehkä kuolonklaanin komein, mutta olihan tuo aika ilkeää häntä kohtaa. Silti nautin saamastani huomiosta hyvin mielelläni.
Sitten tulee hiljaisuus, molemmat vaipuvat omiin maailmoihinsa, minä mietin sanoikohan Lumikkotassu näin myös siskolleni. Hän se vasta oli kaunis! Kaunein naaras jonka tunsin, tai no ei pitkään,kyllä minä vanhempana tulen tapaamaan jonkun kivan naaraan..Tai kollin, miksei. Sitten huomasin Harmaan naaraan toljottavan minua sinisillä silmillään.
”Mitäs siinä tuijottelet?” Tökkäisen äkäisenä.
”Katselen vain.” Hän etäisesti naukaisi. Minua hermostutti hänen seuransa juuri nyt. Huomasin Höyhenpennun tallaavan väsyneenä Pikkukaaoksen kanssa pesälle, kun siskoni nyökkäsi minulle. Irrottauduin Lumikkotassun seurasta.
”Minäkin lähden nukkumaan, Pikkukaaos odottaa minua.” Sanoin naaraalle ja häivyin kipittäen perheeni perään. Löysin heidät pentutarhan nurkkaukselta. Hyppelin siskoni viereen kiljaisten iloisena, niin että pesän ulkopuolellakin kuullaan.
”Lumikkotassu sanoi minua kauniiksi!” Hehkutin asiaa näin jälkeenpäin, kun ajatus päässäni neutralisoitui. Mutta sitten huomasin sen seikan, että siskoni oli jo unessa, ja Pikkukaaos katsoi minua epäilevänä.
”Tuota..Tuota..” Naurahdin hermostuneesti mennen makuulle. Sydämeni oli täyttynyt lämmöstä mutta myös epävarmuudesta. Mitä tämä kaikki merkitsisi. Makasin kerällä siskoni vieressä, laittaen häntäni tuon päälle.
Minäkin nukahdin sukkelaan, vajoten omituiseen unimaailmaan.


//290 sanaa

Katselin kauempaa, kun ystäväni meni juttelemaan veljelleni. Pudistin päätäni. Lumikkotassu ei pitäisi höntin veljeni seurasta. Sydämmessäni kyti kaikista riidoistamme huolimatta rakkaus veljeä kohtaan. Tulisin kasvamaan hänen kanssaan aikuisiksi ja meistä tulisi sotureita yhdessä. Rakastan häntä ja tulen aina rakastamaan miten voisinkaan olla rakastamatta. Toivoisin vain, että hänkin ajattelisi minusta niin mutta olihan minulla emo, isä, Tattitassu ja Aaltosalama ympärilläni huolehtimassa. Sitä paitsi nyt vaikutti siltä, että pian minulla olisi myös muita ystäviä jos vain jaksaisin tutustua muihin klaanin kissoihin ja luoda siteitä. Istuuduin hölmistyneenä ja humpsahdin syvälle kaivamaani kuoppaan ja tunnelista sisään. Päälleni tuiskahti lunta ja jouduin pudistelemaan sitä kuonoltani oikein kunnolla ennenkuin se lämpeni sitten hieroin käpälälläni kylmää kuonoani ja möngin ulos tunnelista. “Huh,” huokaisin kovaäänisesti ja hyppäsin ylos kuopastani. Huiskin hännälläni en raivoissani en ollenkaan vaan, koska halusin lämmitellä hieroin vuorotellen etukäpälilläni kylmää kuonoani. Tärisin kylmästä joten hypähtelin pentutarhaan jossa asuivat myös klaaninvanhimmat. Jatkoin hyppelyäni mutta pysähdyin nopeasti nyökkäämään veljelleni ja ystävälleni. Jatkoin hyppelyäni sisään pentutarhaan ja hyppelin siellä sisälläkin. “Oletko kunnossa?” Pikkukaaos kysyi huolissaan ja vetäisi häntänsä ympärilleni ja veti minut makuulle. Nukahdin nopeasti uuvuttavan päivän jälkeen.
// 182 sanaa

Vatsassani käännähti ja siristin silmiäni hiukan mutten näyttänyt tunteitani. “Kyllä joo olen Lumikkotassu,” sanoin ja ohitin kokonaan piikikkään huomautuksen äskeisestä riidasta tämän pennun sisaren kanssa. Tunsin vahvaa haveksuntaa tuota surkimusta kohtaan mutten näyttänyt sitä vaan päätin tarkkaila häntä “kiinnostuneena”. Huomasin pennun valkoisen tassun. “Olet hyvin kaunis,” sanoin ja kuljetin katsettani pennun turkkia pitkin. “Kiitos, kai,” pentu sanoi hämmentyneenä ja tarkasteli minua hieman epäilevänä. “En kiistä ettetkö näyttäisi isältäsi mutta sanon vain hän ei ole kyllä kummoisen näköinen kissa,” sanoin sekä kehuen häntä ja mollaten hänen isäänsä vaikken ollutkaan Kalmakuulle paljon puhunut. Höyhenpentu taas näytti Hiutaleviikseltä vaikkein ole ollut ikinä nähnyt häntä koska hän kuoli jo aikoja sitten jonkun kissan käpäliin. Murhaajaa ei vieläkään ole saatu kiinni. Mäntyviiksi kertoi kerran hänestä tarinan, kun olin vielä pieni pentu. Siirsin ajatukseni takaisin nykyhetkeen ja katselin vielä hetken Sielupennun kauniita oransseja silmiä. “Mitäs siinä tuijottelet?” pennun raivostuttava ylimielisyys palasi. “Katselen vain,” vastasin etäisesti enkä tajunnut edes olla piikikäs tai edes ilkeä.
// 160 sanaa
// Sielu

Seurasin Höyhenpennun ja Lumikkotassun taistelua, joka alkoi saamaan hurjia käänteitä, karvani olivat nousta pystyyn pennun ja oppilaan kiistasta, joka leimusi ilmiliekeissä. Kummallakin oli pippurista luonnetta ilmeisen selkeästi, ja pelkäsin jo että Lumikkotassu tekisi näsäviisaasta siskostani selvää, kun tuo uhitteli tuolle. Näin tuo lähestulkoon tekikin, kun läimäisi siskoani. Kirkaisin jo lähestulkoon itsekkin, mutta ilmeisesti ei vuotanut verta. Sepä hyvä, Lumikkotassukin oli joutunut ongelmiin itsekkin. Pentuja ei ole soveliasta mätkiä muutenkaan. Onneksi tilanne rauhoittui sen jälkeen, en tiedä mitä he sanoivat, mutta rauha oli ilmeisesti palannut. Suin turkkiani rauhalisen vedoin sen jälkeen, pitäähän ulkokuoresta pitää hyvää huolta! Näin Pikkukaaos oli minulle sanonut, ja olin ottanut opista koppia. Suin hetken aikaa itseäni, mutta sitten aloin purkamaan energiaani jälleen hyppimisellä. Hetken aikaa pompin kuin mikäkin pomppumato.
Kun voimani alkoivat taas huveta, lähdin takaisin vartiopaikalleni tarkkailemaan elämää. Olin tehnyt jo itselleni istumiseen soveltuvan pienen penkereen, jossa maa oli muotoitunut pienen kehoni muotoihin.
Yhtäkkiä huomasin Lumikkotassun katsovan minua, ehkä hän oli katsonut jo minua hetken, enpä tiedä. Toivon vain ettei hän tule mättäämään minua kuonoon kuin siskoani. Sitten naaras alkoi tepsutella minua kohti, ja katselin tuota uteliaana. Mitäköhän hän minusta halusi. Katselimme toisiamme hetken aikaa. Minä vihertävän ruskeilla silmilläni, tuo taivaan sinisillään. Hetki oli hiljainen, mutta sekin oli lyhyt, kuten elämä usein on. Lumikkotassu tervehti minua, ja päätin olla ystävällinen , koska en haluaisi tuolta turpiini.
”Hei..Oliko nimesi Lumikkotassu?” Vastasin naaraalle nyökäten. Halusin varmistaa tuon nimen, koska en oikein tuntenut häntä. Tunsin aika harvoja vielä, vain perheeni oikeastaan. Toivottavasti Lumikkotassu on nyt rauhanomaisella asialla, koska jos minua aletaan lätkimään, puren tuolta vaikka kaulan auki! Pudistin päätäni mielikuvalle jossa purisin agressiivista Lumikkotassua kaulasta. Älä nyt liiottele, Sielupentu , ajattelin siirtäen katseeni takaisin naaraan sinisiin silmiin.
”Näin mitä teit siskolleni” sylkäisin silti sanat suustani kylmäävästi. En sano että Höyhenpentu olisi sitä ansainnut, mutta silti hiukan väärin tehty.


//298 sanaa, Lumikko?

“Oletkos sinä se Höyhenpentu?” kysyin leikikkään piikikkäästi. “Olen. Kuka sinä sitten olet olevinasi?!” naaras huudahti viimeiset sanat pää ylhäällä. “Olen Lumikkotassu enkä ole olevinani kukaan muu!” kivahdin todella todella raivoissani pennun ylimielysyydestä ja välinpitämättömyydestä. “Älä kiihdy!” pentu sanoi ilkeän ivallisesti ja huiskaisi hännällään väliinpitämättömänä. “Anteeksi vain!” silmäni leimusivat vihaisesti ja huiskin hännälläni sanoessani edellisen lauseeni. “Haluatko kuonoosi puupää!” pentu uhitteli silmät leiskuen tulta. “Sinä siinä kerjäät kuonoosi surkea pikku p-” sanani keskeytyivät, kun Höyhenpentu mäiskäisi minua rintaan. Liu’tin kynteni esiin ja nostin päätäni raivoissani katse edelleen pikkuruisessa pennussa. Huiskaisin pentua kasvoihin ja hänen päälaeltaan lähti hieman karvaa. “Varo vain!” suorastaan huudahdin ja tuuppasin pennun takaisin tekemäänsä tunneliin. Pentu vingahti ja tassutti Tattitassun luokse puun toiselle puolelle. “Siinä ei ole haavaa sinä selviät kyllä,” Tattitassu rauhoitteli pentua. Sydämmessäni muljahti ja kävelin puun rungon toiselle puolen Tattitassun luokse. “Höyhenpentu,” sanoin ja pentu laahusti luokseni. “Anteeksi,” sanoin rauhallisesti ja lempeästi. Kosketin myös kuonollani pikku kissan päätä ja kehräsin. Pikkuinen pentukin alkoi kehrätä hiljaa ja hänen häntänsä nousi ja katseensa kirkastui. “Ystäviä?” kysyin. “Ystäviä,” pentu sanoi ja hymyili. “Kunnioitan rohkeuttasi mutta älä isottele isommillesi,” sanoin hieman toruvasti mutten tiennyt ottiko pentu sen vakavissaan, koska hän vain nyökkäsi. Hänellä todentotta on luonnetta, ajattelin ja pudistin päätäni hiljaa hymyillen silti. Tassutin hieman eteenpäin ja huomasin Sielupennun hyppimässä. Hänen turkkinsa on todentotta kaunis, ajattelin heti. Tarkkailin pennun puuhia hetken aikaa ja huomasin, että hän huohotti hyppimisestä väsyneenä. Tassutin lähemmäs pikkuruista pentua. “Hei, Sielupentu!” tervehdin ystävällisesti ja tassutin pennun luokse. Katselin häntä hetken ja hän katseli minua. Hän on todentotta Höyhenpennun veli ja sen näkee.
// 260 sanaa
// Sielu?

Heräsin Kimurantissa asennossa Pikkukaaoksen vierellä. Pikkukaaos oli viime iltana karkoittanut vieraamme töykeästi, juuri kun oltiin pääsemässä juttusille! Mutta no, olimme väsyneitä. Liikkuminenkin käy kunnon päälle, kun on tälläinen pikku kaveri kuten minä. Mutta suuriluontoinen, sitä ei käy kieltäminen. Siskollanikin oli luonnetta, vaikka tuo on yksi hiirenaivo! Voisi kunnioittaa minuakin joskus! Nousen ylös omituisesta nukkuma asennostani jaloilleni, venytellen varovasti raajojani. Jalkani tärisivät, en ollut tottunut vielä seisomaan täysin itsenäisesti, mutta en sentään muksahtanut maahan kuten ensimmäisellä kerralla, kun seisomista kokeilin. Katselin punaruskeita tassujani, joista vasen etutassu oli valkoinen, kuten siskoni turkki. Tassuni eivät vielä olleet lähellekkään aikuisten kissojen tassujen kokoa, mutta uskon vakaavasti siihen että kyllä ne siitä kasvavat! Sitten tökkäsin Pikkukaaosta närkästyneenä.
”Minulla on tylsää, haluan ulos!” Vikisin emolleni jatkaen tuon tökkimistä. Selkänsä kääntänyt Pikkukaaos kääntyy minuun päin hiukan väsyneen oloisena.
”Selvä..” Naaras vastasi torkkuisena ja nousi ylös. Ravasin tietäni pentutarhasta kohti ulkomaailmaa.Pikkukaaos oli ollut ilmeisesti torkuilla, mutten Höyhenpentuakaan ollut missään..Ehkä hänkin olisi ulkona. Jäin seisoskelemaan pentutarhan suuaukkoon epävarmana, miettien onkohan se turvallista. En ollut koskaan käynyt ulkona, tai olin vilkaissut sinne kerran, mutta silloin oli niin hämärää. Sitten lopulta kurkistin ulos, kun emoni tökkäsi takanani minut ulkoilmaan. Suljin silmäni, mutta hetken päästä jalat täristen avasin silmäni. Olin aivan järkyttynyt..Oliko tässä koko maailma? Se oli valtava! Kaikkialla oli valtavia kissoja, ja keskellä leiriä valtava kaatunut puu! Kaikki oli niin suurta…Olen järkyttynyt, ja pysähdyin toljottamaan maailmaa järkyttyneen.sitten lopulta ryhdistäydyin hyppelemään ympäri leiriä innoissani, kompastuen aina silloin tällöin, mutta nousten aina ylös. Huomasin myös Höyhenpennun, tuo oli saamassa puhuttelua joltain vihaiselta harmaaturkkiselta kissalta, jonka siniset silmät leimusivat kuin tuli. Ihan oikein siskolleni, vaikka olihan tuo kissa aika uhkaavan oloinen. Mitäköhän siskoni oli tehnyt? No, samapa asia. Jatkoin hyppimistäni ympäriinsä tarmokkaalla puhdilla, pikkukaaoksen seuratessa touhujani sivummalta. Aina silloin tällöin väsähdin makaamaan maahan huohottaen, mutta hetken päästä noussut taas jatkamaan riehumistani. Painelin maassa olevaa lumea innokkaana, haistelin ilmaa, kierin lumessa ja tein kaikenlaista muutakin mielenkiintoista. Minua ei erityisemmin kiinnostanut se, että joku näkisi minut, saakoon vaikka koko kuolonklaani nähdä! Kyllä heitäkin varmaan jännitti ensimmäistä kertaa ulkona, aivan varmasti! Sitten taas väsähdin ja istuunnuin pentutarhan edustalle. Pikkukaaos katsoi minua huvittuneena, naurahtaen kevyesti jumppatuokiotani.
Jäin paikoilleni istumaan hengitykseni tasaannuttuakin, ja aloin seuraamaan sotureiden liikkeitä. Soturit kulkevat niin ylväästi, kuin heillä olisi koko maailman voima hallussaan, ja varmasti olikin.
Tuijottelin yksittäisiä kissoja pitkään, siirtyen aina seuravaan kun toinen katosi näkyvistäni. Häntäni hakkasi maata mietteliäänä. Minkälaista olisi olla soturi? Pitäisiköhän kysyä. Mutta mitä jos heillä on kiire. Tietäisikö Pikkukaaos? Olin kääntämässä päätäni Pikkukaaoksen suuntaan, mutta tuo olikin kadonnut. Näin tuon kävelevän poispäin minusta, ja mieleni teki huutaa hänet takaisin. Jättääkö hän minut? Ei kai? Naaras lähti kohti jonkinlaista kasaa, en nähnyt tarkalleen minkälaista kasaa. Ehkäpä riistakasaa? En enään välittänyt äidistäni sen jälkeen kummemmin vaan jatkoin soturien tarkkailua.


//453 sanaa, Kuka tahansa saa liittyä tai olla liittymättä.

Kömmin ylös kuopastani jonka olin kaivanut kaatuneen puunrungon alle suojaksi. Olin kaivanut tunnelin sen puun toiselta puolelta toiselle puolelle ja olin ylpeä tekeleestäni. “Tattitassu!” huomasin kolli istuskelemassa aukion reunalla. “Mitä Höyhenpentu?” Tattitassu vääntäytyi käpälilleen ja tassutti luokseni kaatuneen puunrungon luokse. “Katso tein tunnelin,” sanoin kollille ja kapusin sisään tunneliin. Mahduin sinne todella hyvin ja pääsin olemaan jopa kyykyssä sen sisällä. “Minä en mahtusi tuonne,” Tattitassu sanoi hieman ujosti. Heilutin häntääni puunrungon toiselle puolelle ja tunsin, kun joku nappasi siitä kiinni. “Varo vaaraa!” naaraan ääni kirkaisi takaani ja veti minut pois tekemästäni tunnelista. Yhtäkkiä olin naaraskissan alla selkä maata vasten. Murisin tosi hurjasti ja harmaa naaras pelästyi varmasti koska nousi päältäni. “Oletkos sinä se Höyhenpentu?” vieras naaras kysyi piikikkäästi. “Olen. Kuka sinä sitten olet olevinasi?!” huudahdin viimeiset sanani pää ylhäällä. “Olen Lumikkotassu enkä ole olevinani kukaan muu!” Lumikkotassu kivahti raivoissaan ylimielisyydestäni. “Älä kiihdy!” sanoin ivallisesti ja huiskaisin häntääni väliinpitämättömänä. “Anteeksi vain!” Lumikkotassun silmät leimusivat vihaisesti ja hänen häntänsä huiski. Hän jopa koukisteli kynsiään hurjasti. Minua alkoi pikkuhiljaa hieman pelottaa.
// 171 sanaa
// Lumikko

Olin käynyt äsken tervehtimässä Höyhenpentua. Hän oli ollut varsin myrskyisä tapaus. Nyt halusin mennä katsomaan mitä Orvokkitassu teki. Lumikkotassu oli varmaan metsällä mestarinsa kanssa taas ja minulla ei ollut tekemistä koska Sähkötuho joko nukkui tai oli partiossa. Veikkasin toista vaihtoehtoa mutten saanut mennä yksin ulos etsimään heitä. Tassutin sisään oppilaiden pesään ja huomasin Orvokkitassun heräilemässä juuri yöuniltaan. “Hei unikeko,” sanoin huvittuneen piikittelevästi. Orvokkitassu hätkähti ja kääntyi minuun päin. “Hei sammalkuono,” hän sanoi ja naurahti. Nuolaisin käpälääni ja pyyhkäisin sammalet pois kuonoltani. “Onko parempi?” kysyin ja tuhahdin, kun Orvokkitassu pudisti päätään. “Näin katsos,” hän sanoi ja tuli luokseni. Hän joutui kurkottamaan käpäläänsä hiukan ylettääkseen nenääni ja pyyhkäsi kuivalla käpälällään sammalet pois kuonoltani. “Noin,” hän sanoi ivalliseen sävyyn. “Kiitos,” kehräsin ja naurahdin Orvokkitassun vakavalle ilmeelle. “Mennään ulos jos vaikka joku suostuisi ottamaan meidät partioon,” sanoin ja käännähdin ympäri. Tassutin pesästä raikkaaseen talviseen ilmaan ja henkäsin keuhkoni täyteen ihanaa ulkoilmaa. “Lähdetään partioon Orvokkitassu!” Varissulka Orvokkitassun mestari huudahti heti naaras oppilaan nähdessään. “Voiko Mäyrätassukin tulla?” Orvokkitassu kysyi äkkiä ja tassutti mestarinsa luo. Menin perästä hieman hitaammin jos Varissulka ei tahtoisi minua mukaansa. “Tottakai,” kolli sanoi ja nyökkäsi minulle.
// 190 sanaa
// Orvokki tai ehkä Varis?

"Mene nukkumaan vain kyllä minä jotenkin voin tappaa aikaa." Lumikkotassu sanoi ja usutti minua sisälle pesään. Nyökkäsin väsyneenä ja kävelin pesään, kävelin omalle vuoteelleni Mäyrätassun viereen. Käperryin vuoteelleni ja haukottelin väsyneenä. Tämä oli ollut rankka päivä, olin tosi väaynyt. Yritin pitää silmiäni auki, mutta ne lupsahtivat kiinni, ja pian nukuin.
*Unessa*
Kävelin metsässä, siellä oli rauhallusta. Vieressäni solisi puro, se kuulosti minusta kauniilta. Katsoin taivaalle, aurinko paistoi kauniisti. Oli viherlehti. Huokaisin kaiken kauneudelle, maailma oli niin nätti. Yhtäkkiä kaikki muuttui. Puro muuttui myrskyisäksi koskeksi, jonka aallot nuolivat jo häntääni. Taivaslle muodostui tummia myrskypilviä auringon eteen. Lintujen sirkutus lakkasi, tunnelma oli tumma. Varjoista käveli esiin kissa. Hän oli musta, ja hänellä oli punaiset häijyt silmät. Säikähdin kissaa, hän lähestyi minua pitkät ja terävät kynnyt esillä. Yritin juosta karkuun, mutta kissa sai hännästäni kiinni. Tuijotin kauhuissani kun kissa veti minut lähemmäksi. Hän kohotti toisen käpälänsä ja raapaisi kuonoani. Näin kuinka veri ryöpsähti suuresta haavasta. Musta kissa alkoi nauraa ilkeästi.
*Hereillä*
Säpsähdin hereille. Nousin istumaan ksuhuissani. Nostin käpäläni ja tunnustelin kuonoani. Se oli vain unta. Huokaisin helpottuneena. Uni oli kauhea, kauhea paha uni. Värähdin kun ajattelin mustaa kissaa. Käperryin uudestaan makuulleni, en uskaltanut nukkua. Suljin kuitenkin silmäni, ja rauhoituin pian uudestaan uneen.

//199 sanaa
//Mäyrä? Lumikko? (Jatka vaikka suutä kun herätään)

Nukahdin edellispäivänä vieraidemme lähdettyä mutta nyt olin virkeä ja täynnä uutta energiaa. Kosketin nenälläni Pikkukaaoksen kylkeä ja tämä nosti päätään. “Emo voinko mennä ulos leiriin?” kysyin ja hymyilin herttaisesti jos se auttaisi. “Saat mennä kunhan et vain lähde leiristä tai ole kenellekkään hirmuiseksi vaivaksi, pikkuinen,” emo takoi sen päähäni ja minä nyökkäsin. “Selvä emo!” sanoin innoissani ja tepsutin ulos katsomaan keitä siellä oli. Hämmästyin leirin kokoa hirveästi ja silmäni laajenivat suuren suuriksi. “Vau,” henkäisin hiljaa itsekseni. Tassutin leirin suurelle aukiolle jossa kokoontumiset pidettiin. Pyörin ympäriinsä ja katselin taivaalle. Joku kolli, jonka turkki oli mustanharmaa ja pää valkoinen tassutti luokseni. “Hei, pikkuinen,” kolli sanoi hieman kylmällä äänellä. Säikähdin hieman mutten näyttänyt sitä. “Hei, mikä sinun nimesi on?” kysyin heti, koska en halunnut, että syntyisi noloja tilanteita nimien kanssa. “Olen Mäyrätassu,” Mäyrätassu sanoi ja tuhahti huvittuneena. “Minä olen Höyhenpentu,” sanoin ylpeänä upeasta nimestäni. “No mutta minä menen nyt,” Mäyrätassu sanoi. “Oli hienoa tavata Höyhenpentu mutta minulla on tekemistä,” kolli sanoi hieman ystävällisempään sävyyn mutta edelleen kylmä ilme kasvoillaan. Jäin yksin aukiolle mutta turkkiani kuumotti toisten kissojen katseet joten päätin löytää jonkun rauhallisen paikan. Tassutin kaatuneen puun luokse ja hivuttauduin sen alle lepäämään hiukan.
// 193 sanaa

Makasin lumella yksin oppilaiden pesän edessä. Katselin, kun kissat kävelivät ohitseni suuntaan ja toiseen. Näin myös Lumikkotassun ja Orvokkitassun sukimassa toisiaan leirin nurkalla. Painoin nenäni käpälilleni ja silmäni lupsahtelivat. Yritin pitää ne auki mutta väenväkisin ne sulkeutuivat pitkän päivän ansiosta. Nukahdin yhtäkkiä siihen lumikuoppaan johon olin hetki sitten asettunut.
*Unessa* (Hän ei tiedosta olevansa unessa)
Tassutin pilvien päällä kevyin askelin. Hyppäsin pilveltä toiselle lennähtäen korkealle ja pitkälle. Laskeuduttuani toiseen vaaleaan pilveen huomasin uppoavani ja lähdin juoksuun. Hyppäsin toiselle pilvelle. Mitä syvemmälle vajosin sitä tummemmaksi pilvet kävivät. Juoksin ja hypin ja hypin ja juoksin. Yhtäkkiä hypättyäni yhdelle uusista pilvistä vajosin vielä enemmän ja tipahdin pilvestä läpi. Tipuin ja tipuin. Laskeuduttuani huomasin olevani puun latvassa. Mitä ihmettä tämä on? mietin itsekseni hämmentyneenä. Kapusin kompelösti puuni alaoksille. Katsahdin alas maahan ja huomasin, että maa oli venynyt kauemas tai tarkalleen ottaen puu oli kasvanut pikavauhtia. Kapusin vieläkin alemas ja huomasin olevani taas ihan yhtä korkealla kuin aiemmin ellen jopa korkeammalla. Tuntui kuin olisin kiivennyt puuta ylöspäin enkä alas niinkuin oli tarkoitus tehdä. Sitten päätin hypätä alas puusta, koska olinhan minä juuri tippunut pilvestä. Hyppäsin ja toivoin, että en satuttaisi itseäni ainakaan pahasti. Tunsin tömäyksen ja huomasin olevani taas maan pinnalla. Tassutin hieman eteenpäin ja kuulin päässäni äänen: “Herää Mäyrätassu.”
*Valveilla*
“Herää Mäyrätassu,” kuulin Lumikkotassun äänen ja avasin silmäni edelleen todella uneliaana. “Jos sinua väsyttää mene pesääsi nukkumaan,” naaras sanoi lempeällä äänellä mutta hieman kiusoittelevaan sävyyn. Huomasin Orvokkitassun Lumikkotassun vierellä ja vilautin hänelle hymyn tapaisen mutta naaras ei tainnut huomata sitä koska räpyteli vain silmiään väsyneenä. “Ehkä teidänkin pitäisi painua pehkuihin,” mumisin unisena ja hieman pökkyrässä. Askesin raskaasti oppilaiden pesään. Päästyäni pesälleni rojahdin makuusijalleni mutta uni ei meinannut tulla vaikka olinkin todella uupunut. Mietin valitsemaani polkua klaanin parissa. Olisikohan elämäni onnellista tai onnellisempaa jos en olisi tullut tänne, mietin itsekseni. Pidin silmiäni kiinni ja olin melkein unessa mutta ajatukseni olivat tosi vilkaana. Ei en olisi näin onnellinen, koska minulla ei olisi todennäköisesti ketään nyt minulla sentään on Lumikkotassu ja Orvokkitassu, totesin ja pidin päätöksestäni kiinni. Lumikkotassu oli kyllä todellakin kaunis ja ihana naaras mutta miksi en valinnut häntä Orvokkitassun siasta? mietin hiljaisena. Ehkä, koska Orvokkitassu tuntui silloin luontevammalta valinnalta, tajusin. Kyllähän hän nytkin tuntuu oikealta mutta entä jos kohtaloni on Lumikkotassun kanssa sitä en saa koskaan tietää, koska hän hän päätti ettei halua olla kanssani Orvokkitassun tunteiden takia. Lumikkotassu on todella hyvä ystävä Orvokkitassulle ja tietenkin minulle tottakai, ajattelin kunnes nukahdin syvään uneen.
// 400 sanaa

"Päivää!" Orvokkitassu iloisesti ja kehräsi. Hän oli selvästi onnellinen ja iloinen. "Päivää,” vastasin raukeasti haukotellen. "Olitko juuri päiväunilla?" toinen naaras kysyi kallisti päätään herttaisesti. Nyökkäsini vastaukseksi ja venyttelin käpäliäni. Olin iloinen Orvokkitassun ja minun ystävyydestä se, että olemme olleet niin läheiset pennuista asti on aivan ihanaa! Orvokkitassu alkoi sukia minua kielellään se tuntui todella hyvältä. Aloin myös sukia häntä omalla kielelläni lempeästi. Tuntui hyvältä, kun oli joku joka välitti oikeasti ja vielä paremmalta, kun se oli juuri Orvokkitassu jonka olin tuntenut pienestä pennusta asti. Livoin rintakarvojani hieman, koska ne törröttivät. "Oletko jo kuullut uusista pennuista?" naaras kysyi hyvin pitkän hiljaisuuden päästä. "Olen, niiden nimet on kuulemma Sielupentu ja Höyhenpentu,” vastasin hänelle ystävälliseen sävyyni ja katsoin häntä taivaansinisiin kauniisiin silmiin. Olin aiemmin käynyt katsomassa vain pentutarha oviaukolta mutta en uskaltanut mennä sisään, koska Pikkukaaos oli ollut niin syvässä unessa en tahtonut häiritä heitä. Orvokkitassu katsoi minuun rohkeasti. "Mitä voitaisiin tehdä?" Orvokkitassu kehräsi ja kysyi ystävällisesti. “En tiedä,” sanoin ja mietin heti miksi naaras oli tullut minun luokseni jos hän halusi tehdä jotain kiinnostavaa. Kyllä minuakin halutti seikkailla mutta emme saaneet lähteä leiristä kahden olisimme tarvinneet aikuisen kissan mukaamme, koska reviirillä oli kettu. “Mentäisiin vaan katsomaan niitä pentuja jos he ovat hereillä,” suostuttelin Orvokkitassua. “No mennään katsomaan ovatko he hereillä,” naaras myöntyi hieman vastahakoisesti. Tassutimme pentutarhalle, johon liittyi paljon yhteisiä muistoja. Kurkistin pentutarhan suulta ja näin vain Pikkukaaoksen ruumiin käpertyneenä kahden pennun ympärille. Vedin pääni ulos ja katsahdin Orvokkitassuun. “He nukkuvat,” sanoin hieman pettyneenä, koska olisin halunnut tavata klaanin uudet pennut. Huiskaisin häntääni ja tassutin Mäyrätassun luo. Hän oli käpertyneenä kerälle oppilaiden pesän edustalle. Luotin siihen, että Orvokkitassu tuli perästäni. Laskin päätäni ja kosketin nenälläni kollin korvaa kuunnellen hänen hengitystään. “Hän nukkuu,” totesin kuiskaten sen Orvokkitassulle. “Pitäisikö hänet herättää hänhän jäätyy tänne,” Orvokkitassu kuiskasi huoleshtivasti yritin olla ajattelematta mitään muuta kuin ystävästä huolehtimista mutta se kävi hieman hankalaksi, kun Orvokkitassu loi rakastavan katseen rakastettuunsa. “Herätys Mäyrätassu,” kuiskasin ensin mutta toistin sanani lujempaa, kun ne eivät tuntuneet tehoavan: “Herätys Mäyrätassu.” Kolli nosti päänsä hämillään ja unisena. “Jos sinua väsyttää mene pesääsi nukkumaan,” sanoin lempeällä ja hieman kiusoittelevalla äänen sävyllä. “Ehkä teidänkin pitäisi painua pehkuihin,” Mäyrätassu mumisi unisena ja tallusti raskaasti pesäänsä. Hänen kadottuaan vilkaisin parhaaseen ystävääni. “Väsyttääkö?” kysyin häneltä lempeään huolehtivaan sävyyn jotta saisin hänellekin tuntee, että joku todella välittää hänestä ja huolehtii. “Hieman,” hän sanoi kiitolliseen sävyyn ja haukotteli sanojensä päälle. “Mene nukkumaan vain kyllä minä jotenkin voin tappaa aikaa,” sanoin ja usutin naarasta menemään pesään.
// 408 sanaa
// Orvokki? :D

Mäyrätassu käveli takaisin oppilaiden pesälle. Päätin olla häiritsemättä häntä loppupäivän, ehkä kolli halusi olla rauhassa hetken. Nyökäytin hänelle päätäni ymmärtäväisesti ja katselin ympäri leiriä. Jotkut kissat tuijottivat minua ja Mäyrätassu, johtuen äskeisestä hiopa leikistä. Tunsin itseni yhtäkkiä pennuksi, muistin pentu aikani hippa leikit hyvin. Etsin katseellani seuraa aukiolta, näin Lumikkotassun istumassa. Hän haukotteli ja katseli raukeasti ympärilleen. Kävelin naaraan luo hymyillen. Hänenkin naamalleen nousi pieni hymyn kaarre, kun hän näki minut. Kävelin vastapäätä naarasta ja hymyilin. Istuuduin paikoilleni. "Päivää!" Sanoin iloisesti ja kehräsin. Olin onnellinen parhaasta ystävästäni. "Päivää." Lumikkotassu vastasi hiukan väsyneenä. "Olitko juuri päiväunilla?" Kysyin ja kallistin päätäni herttaisesti. Lumikkotassu nyökkäsi vastaukseksi. Olin iloinen Lumikkotassun ja minun ystävyydestä, se on niin ihanaa! Siirryin lähemmäksi sukimaan naarasta, hän ei ollut enää väsynyt päivän harjoituksista. Lumikkotassukin suki minua, olin onnellinen. Lopetimme pian ja istuimme siinä hiljaa. Lumikkotassu nuolaisi rintakarvojaan muutaman kerran. "Oletko jo kuullut uusista pennuista?" Kysyin hyvin pitkän hiljaisuuden päästä. "Olen, niiden nimet on kuulemma Sielupentu ja Höyhenpentu." Hän vastasi ja katsoi minua silmiin. Mietin haluaisinko nähdä ne, mutta päätin että nään ne myöhemminkin. Eiväthän ne katoa minnekkään. Olin jo kyllästynyt hiljaisuuteen, jatsoin Lumikkotassua rohkeasti. Nyt teemme jotakin? "Mitä voitaisiin tehdä?" Kysyin onnellisesti kehräten ja käänsin katseeni Lumikkotassuun.

//198 sanaa
//Lumikko? :)

“En minä ole höntti! Itse olet!” huudahdin veljeni päälle vaikka tiesin ettei se auttaisi. Nyökkäsin kunnioituksen vallassa Aaltosalamalle ja vilkaisin Tattitassuun nopeasti. “Toivottavasti pääsen nopeasti oppilaaksi jotta saan saalistaa teidän kanssa,” liversin mutta väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa mieltäni joten haukottelin. Istuskelin siinä tutkailemassa sisaruksiani. Tattitassu vaikutti ujolta ja hiljaiselta silmiini mutten antanut sen häiritä. Aaltosalama taas vaikutti rohkealta ja vahvalta. Sielupentu sen sijaan oli töykeä ja epäkunnioittava pikku pirulainen! Itse halusin olla kuten Aaltosalama mutta tiesin etten kykenisi olemaan niin rohkea, kuin miltä tämä vaikutti mutta minusta tuntui, että olin perinyt Pikkukaaoksen luonteen koska emo tuntui olevan rauhallinen eikä ilkeä tai sen puoleen kilttikään. Niiskaisin nenääni arvostelevasti Sielupentua kohti mutta en halunnut vieraidemme saavan epäkunniottavaa kuvaa itsestäni joten kumarsin pienesti vielä heitä kohti. Heti sen tehtyäni minua nolotti hirveästi, kun olin käyttäytynyt ensin niin siivottomasti ja sitten yhtäkkiä siivosti. Kai sen sitten ymmärsi, kun olinhan minä pentu. Katsahdin emooni uneliaana ja hän huiskaisi hännällään vieraillemme. “Heidän täytyisi päästä nukkumaan nyt,” emo sanoi lempeään mutta hieman outoon sävyyn. “Selvä se,” Aaltosalama ilmoitti ja käännähti lähteäkseen pesästä, kun naaras ja kolli olivat menneet käperryin heti nukkumaan. Nukahdin nopeasti.
// 188 sanaa

Istuin siskoni vieressä katsellen vieraitamme, arvioiva katseeni oli muuttunut päättäväiseksi uteliaisuudeksi. Vaikka minä joisinkin vielä Pikkukaaoksen nisistä, en olisi kumminkaan mitään mössöä ja päästäisi näitä sukulaisia helpolla. Aionhan minä siirtyä tosikollin raakaravintoon heti kun aika sallii, ja tutustua tähän ”kuolonklaaniin” missä asustelen. Mutta asia kerrallaan, nyt seuraamme oli tunkeutunut kaksi sisarustamme, Aaltosalama sekä tuon veli Tattitassu. Siskoni oli koittanut nolata minut heidän edessään, ja aikoisin vielä näpäyttää noita. Seurasin uteliaisuudesta jännittynyt ilme kasvoillani sisarustemme jokaista liikettä. He eivät ottaneet minua vakavasti, vaan Aaltosalamakin alkoi härnätä minua.
”Kuule , vaikka en ole yhtä vanha ja ryppyinen kuin sinä, minä kykenen mihin tahansa mitä haluan!” Väitin vastaan kovaan ääneen pörhistäen turkkiani.
”Ja vaikka Höntti Höyhenpentu-siskoni sanoisi mitä, minä olen mestarisoturi ainesta!” Jatkoin itsevarmana, vaikken edes tarkalleen ottaen tiennyt mitä soturit tekevätkään. Varmaan jotain tärkeää ja hyödyllistä.
Pyörittelin silmiäni Aaltosalaman soturiesittelylle, mutta lopulta nyökkäsin hyväksyvästi. On varmasti hienoa olla soturi.Minustakin tulee soturi, maailman paras sellainen!

//152 sanaa

Istuskelimme siinä peseytymässä. "Haenko jotain syötävää?" Orvokkitassu lopulta, kun häen mahansa murisi kova äänisesti. Naurahdin ja nuolaisin hänen poskeaan. "Hae vain, en minäkään ole syönyt!" sanoin hymyillen lempeästi. Naaras haki meille mäyrän ja haukkasi siitä palasen silmät kirkastuen. Tykkäsin mäyrästä kovasti ja, kun saimme sen syötyä nuolin huuliani. Naaras vaipui ajatuksiinsa ja painautui kylkeeni. Itse nostin katseeni ja tutkin ympäristöäni. Sitten Orvokkitassun silmät kirkastuivat taas ja hän nappasi hännällään nenääni ja sanoi kiusoitteleva virnistys naamallaan: “Hippa!”. Katsoin häntä hämmentyneenä, kun hän lähti juoksemaan karkuun. Lähdin tietenkin hänen peräänsä ja juoksimme leirin suurelle aukiolle ja sen poikki. Saavutin Orvokkitassu pitkien jalkojeni ansiosta mutta naaras oli nopeampi ja vikkelämpi, mikä auttoi häntä paljon. Otin pitkän loikan ja toivoin sen osuvan kohdalleen. Osuin juuri ja juuri kynsilläni Orvokkitassun häntään ja tämä jarrutti mutta loikkani oli ollut niin pitkä etten ehtinyt saada jalkojani alleni joten rämähdin kyljelleni kiville. “Ei se mitään,” sanoi ja nousin maasta. “En jaksa enään,” jatkoin ja heilautin töpöhäntääni. Tassutin oppilaiden pesälle ja jostain syystä toivoin ettei naaras seurasi minua. Olisi hyvä olla hetken aikaa yksin. Pohdin miksi tunsin sellaisia tunteita muttei se haittaisi jos naaras silti tulisi.
// 203 sanaa
// sano jos jatkat Orvokki voit myös jättää Mäyrän yksin ja mennä Lumikon luokse :D

Aaltosalaman uudet sisaruspuolet olivatkin varsin nenäkästä sorttia. Noin nuoriksi he soittivat suutaan yllättävän paljon ja käyttäytyivät kuin mitkäkin isot kihot. Etenkin Sielupentu, joka kyseenalaisti saman tien Aaltosalaman soturiuden. Pikkukaaos katsahti häneen anteeksipyytävästi, mutta Aaltosalama vastasi siihen vain huvittuneella hymyllä, jolla hän yritti viestittää, ettei hän ollut ottanut pahakseen pentujen käytöksestä. Pentujahan he vain loppujen lopuksi olivat.
"Kuules, pikkupomo, mahdatkohan edes tietää, mitä soturi tarkoittaa? Et ole vielä edes käynyt emosi nisiä kauempana", Aaltosalama naukui tahallaan härnäten pentua.
Hänestä oli huvittavaa, miten pentukaksikko osasi nahistella keskenään, vaikka olivat vielä niin kovin pieniä. Heillä oli paljon luonnetta, mikä toisaalta ei ollut ollenkaan huono juttu. Jos he olivat oikein järkeviä kissoja, Aaltosalama voisi tulevaisuudessa puhua heidät puolelleen vastustamaan Eloklaania. Kuolonklaani tarvitsi vahvaluontoisia kissoja, jotka eivät pelänneet joitain erakkoja, jotka olivat luoneet säälittävän kopion Kuolonklaanista ja nimenneet sen sen vastakohdaksi, Eloklaaniksi. Miten naurettavaa!
"Mutta kyllä, uskokaa tai älkää, näette edessänne tuoreen Kuolonklaanin soturin", hän naukaisi sitten ylpeänä ja röyhisti vähän rintaansa. "Veljeni Tattitassu tässä ei ole vielä aivan suorittanut koulutustaan loppuun, mutta hänestäkin tulee varmasti pian soturi."

//Sielu ja Höyhen?
//173 sanaa

Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti. Olimme kenties syventyneet keskusteluun viheryskän alkuperästä hieman liikaa, sillä emme olleet huomanneet ollenkaan kettua, joka oli päässyt yllättämään Tuhopolton. Kolli oli meinannut jakaa ajatuksiaan aiheesta, kun punainen peto oli silmänräpäyksessä katkaissut hänen lauseensa - ja ikävästä napsahduksesta päätellen myös hänen kaulansa.
Seisoin vielä jähmettyneenä paikoilleni tilanteen äkkinäisyydestä, kun Jääviilto jo kävi vastahyökkäykseen. Näin, miten vanhempi soturi tarrasi kynsillään tiukasti ketun turkkiin ja alkoi jakelemaan iskuja tassuillaan ja hampaillaan. Kuuraturkki nappasi nopeasti hampaillaan kiinni Tuhopolton veriseen niskaan ja raahasi tämän ruumiin kauemmas. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun näin soturin elottoman katseen - ajatella, että vain hetki sitten hän oli keskustellut kanssamme jostain niinkin joutavasta kuin Jääviillon salaliittoteorioista. Elämä saattoi päättyä noin vain kuin salamaniskusta.
Nyt ei ollut aikaa sen syvällisempään ajatteluun. Jääviilto piti yhä pintansa ketun paholaisen selässä, mutta peto näytti valmiilta heittämään soturin kimpustaan. Riensin hyökkäykseen ajatuksenani harhauttaa vastustajaamme ja tarjota Jääviillolle tilaisuus iskeä sen niskaan. Läimin tassuillani villisti sen kasvoja ja tartuin hampaillani sen korvasta yrittäen viedä ketun huomion muualle. Korva kuitenkin petti ja sävähdin hiukan, kun huomasin repäisseeni palasen ketun nahkaa suuhuni. Se päästi vihaisen ärähdyksen ja haki kidallaan otetta kaulastani. Kaikeksi onneksi Kuuraturkki liittyi juuri silloin taisteluun ja iski kettua päähän.
Kolmea kissaa vastaan ketun mahdollisuudet olivat huonot, vaikka se vaikuttikin oudon raivokkaalta. Toivoin Jääviillolla olevan sen verran älyä päässä, että hän tajuaisi yrittää tappoiskua. Kuuraturkki sivalteli kynsillään ketun kasvoja, joten minä siirryin sen takaruumista kohti. Tartuin hampaillani lujasti pedon takajalkaan sen tasapainoa huojuttaen.

//Jää? Ehkä Tuhka?
//243 sanaa

Makasin Pikkukaaoksen mahan vieressä unenpöpperöisenä, olin juuri herännyt. En tiedä ajankulusta sen kummemmin, mutta aikaa oli kulunut syntymästäni. Olin oppinut tuntemaan emoni, hänen nimensä oli Pikkukaaos, isäni oli Kalmakuu. Perheenseen kuuluisi myös kaksi muuta kissaa, mutten tuntenut heitä. Olin vasta tänä aamuna avannut silmäni, kuten siskoni Höyhenpentukin.
Elämäni oli tasaantunut, vaikka oli omituista että samassa pesässä asuisi muitakin kuin minä, emoni ja siskoni. Kalmakuu asui ilmeisesti ”soturien pesässä” Huokaisin mielessäni, miksei Kalmakuu voisi asua täälläkin, meidän kanssamme. Nousin kömpelösti istumaan, seurailemaan pesän elämää. Nurkassa nukkui joitakin vanhoja kissoja, sekä täällä asui yksi pentu meidän lisäksemme, niin asui. Nyt hän oli lähtenyt pesästä, hän oli paljon isompi kuin minä ja siskoni, ja kuulin että hänet nimitetään ”oppilaaksi” ja hän saa ”mestarin” .mitä se nyt meinaa? En ymmärrä yhtään näitä nykyajan hömpötyksiä, mutta varmaan on opittava, jos asun täällä..Ja joutuisinko minäkin muuttamaan pois tästä pesästä? Sehän olisi kauheata! Karseaa suorastaan, järkyttävää! Pudistin päätäni tuijottaen päätäni. Sitten kuulin selän takaani, pentutarhan suu aukolta, ääniä. Käänsin pääni hölmistyneenä, kuten siskonikin. Kääntelin päätänä hölmistyneenä, vieraita? Näin Pikkukaaos oli sanonut, ja toljotin isoja kissoja järkyttyneenä.He olivat samanvärisiä kuin minä, kaksin kappalein. Toki ne olivat valtavia, ja niiden silmätkin tuntuivat pääni kokoisilta..Kauheaa! Yritin perääntyä kohti pikkukaaoksen vastaa, mutta kompastuin makuulle. Tuhahdin tympääntyneenä, mutta sitten vieraat lähestyivät meitä.
Sitten ne kaksi jättikokoista rottaa kutsuivat meitä pikkuisiksi.
”Itse olette ylikasvaneita!” Murahdan nousten takaisin istuelteni. Ilmeisesti nämä kaksi isoa rottaa eivät hätkähtäneet sanoistani, mutta no..olivathan he jättiläisiä. Ymmärrän vielä sen että vanhempani ovat jättiläisiä, mutta hekin! Erityisesti tuo kolli. Sitten naaras meni ääneen ja esitteli itsensä ja kollin sisaruksiksemme.
Nostin kulmaani kysyvästi. Tiedän että he ovat isoja, mutta keitä he luulevat olevansa? En kumminkaan jaksanut alkaa vänkkäämään, vaan kysyin heiltä erään asian.
”Koska olette ylikasvaneita ja syöneet oletettavasti koko klaanin sapuskat, oletteko edes sotureita?” Kysyin arvioivasti kuin mikäkin johtaja. Olenhan minä johtaja, tuleva päällikkö! Sielutähti! Silti olin innostunut vieraista, ja rummutin maata innoissani. Siistiä !

//318 sanaa Aalto tai Höyhen?

Katsahdin oranssia naaraskissaa ja toista kollia, jonka turkin väriä en erottanut varjoista. "Terve, pikkuiset", hän naukaisi ja kyyristyi pienten karvapallojen tasolle. Hän tarkasteli heitä uteliaasti oransseilla silmillään. "Minä olen teidän isosiskonne, Aaltosalama, ja tuo kolli tuossa vieressäni on teidän isoveljenne, Tattitassu," Aaltosalama esitteli itsensä ja veljensä. Ensimmäisien ajatusteni joukosta pilkahti yksi. Haluan kasvaa yhtä isoksi ja kauniiksi kissaksi kuin Aaltosalama on, mietin hiljaa ihaillen kaunista naarasta. “Hei,” sanoin ja tärisin jännityksestä vaikka minun ei olisi tarvinnut jännittää siskoni ja veljeni edessä. “Mitkäs teidän nimenne on?” Tattitassu (vai olikohan se hänen nimensä) sanoi. “Olen Höyhenpentu,” sanoin ylpeänä ja tökkäsin Sielupentua, joka soperteli jotain vierestäni. “Hän on tyhmä veljeni Sielupentu,” sanoin ärtyneenä siitä ettei veljeni voinut sanoa sitä itse. Mutta aloin kuitenkin kehrätä huolimatta ärtymyksestäni, joka oli pikkuhiljaa katoamassa jonnekin. “Olisin voinut kertoa itsekin!” veljen suusta kuului. “Mutta et sanonut,” pyörittelin silmiäni ja tuhahdin sanojeni päätteeksi. Sielupentu kurtisti otsaansa ja niiskautti nenäänsä ylimielisesti, joka ärsytti minua vain enemmän.
// 161 sanaa
// Sielu tai Aalto?

Olin juuri tullut harjoituksista Mäyrätassun(, joka tosin lähti saalistamaan mestarinsa kanssa) ja Orvokkitassun kanssa. Tassutin parhaan ystäväni perässä leirille päin mestarimme seurasivat perästämme. Tassutimme metsään ja sieltä leirin piikkiherne tunnelille. Emme puhuneet koska olimme väsyneitä ja halusimme lepäämään rankkojen harjoitusten jälkeen. Kun vihdoin pääsimme leirille, painuin suoraan pehkuihin oppilaiden pesään. Ennen nukahtamista makoilin hiljaisena makuusijallani ja revin kynsilläni makuualus sammaliani. Toppasin sammalia ja saniaisia alleni niin etten tuntenut kylmää maata allani. Painoin pääni tassuilleni ja meni hetki ennen kuin nukahdin. Heilutin häntäni nenälleni ja nukahdin syvään uneen.
*Unessa*
Juoksin taas metsässä. En koskaan kyllästyisi tähän metsään. Ehkä oman reviirini metsään mutta tähän uni metsään en ikinä kyllästy löydän täältä aina uusia paikkoja. Loikin sammalmättäältä toiselle kuin kauris. Päätin kiivetä puuhun. Kapusin puunrunkoa pitkin korkealle melkein puun latvaan asti. Kun pääsin yhdelle vahvoista oksista, otin taas vauhtia ja hyppäsin toiselle oksalle itsevarmana taidoistani. En ollut taitava kiipeilijä mutta tiedostin olevani unessa ja sen myötä uskalsin kokeilla kiipeilemistä ilman huolta loukkaantumisesta. Tunsin oloni oravaksi oksilla kiitäen ja hypellen. Huohotin ja pysähdyin jollekin puista. Katsahdin maahan ja tajusin olevani jonkun puron luona. Hiivin toiselle oksalle ja huomasin puron, joka oli jäässä. En laskenut sitä joeksi koska se oli kapeampi kuin joet yleensä.
*Heräsin*
Räpäytin silmäni auki ja tajusin, että päiväuneni olivat juuri venyneet aikalailla. Nousin virkeänä ja venyttelin jäykkiä jäseniäni. Tassuttelin ulos pesästä ja huomasin Mäyrätassun ja Orvokkitassun sukimassa toisiaan. Nyökkäsin heille mutta he eivät huomanneet. Häntäni valahti maahan mutten muuten näyttänyt tunteitani enkä miettinyt asiaa sen enempää. Tassutin leirin nurkille ja istuuduin ajatuksissani. Katselin taivaalle vaikka siellä ei ollut mitään ihmeellistä nähtävää. Katselin sinne silti vaikka minua ei olisi huvittanutkaan tehdä sitä tai mitään muutakaan. Olihan tähtien katseleminenkin jotain. Haukottelin tylsyydestä en ollut väsynyt koska olin juuri tullut nukkumasta mutta tylsää minulla oli.
// 303 sanaa
// saa tulla juttelemaan Lumikolle jos haluaa (kuka vaan saa tulla)

"Niin on", Aaltosalama vastasi hieman hajamielisesti, pystymättä siirtämään katsettaan isästään ja Pikkukaaoksesta. Kalmakuu oli viettänyt aikaa pienikokoisen naaraan seurassa epäilyttävän usein, ja Aaltosalama arveli heidän välillään olevan meneillään jotakin. Tietenkin hän halusi Kalmakuun olevan onnellinen, mutta hän ei voinut olla tuntematta pientä katkeruutta siitä, että Pikkukaaos oli nyt kollin rinnalla eikä Ruostekukka. Se oli pelkästään Eloklaanin syytä.
Aaltosalama oli niin kaukana kaksikosta, ettei kuullut heidän puhettaan, mutta hän huomasi, että Pikkukaaos näytti yhtäkkiä kovin huonovointiselta. Kalmakuu auttoi naaraan seisaalteen ja lähti taluttamaan tätä parantajan pesää kohti. Aaltosalama katsoi heidän peräänsä oranssit silmät viiruiksi kaventuneina. Hän halusi saada keskustella isänsä kanssa kahden kesken ja selvittää, mitä oli meneillään.

Illan tullen Aaltosalaman korviin kantautui uutinen siitä, että Pikkukaaos poiki parhaillaan pentutarhalla. Ilmoitus tuli punaturkkiselle naaraalle shokkina, mutta hänen ei ollut vaikea arvata, kuka pentujen isä oli.
Kalmakuu ramppasi pentutarhan edustalla edestakaisin hermostuneen oloisena. Pentutarhalta kuului aina välillä tuskallisen kuuloista mourunaa. Aaltosalama lähestyi isäänsä ärsyyntynyt ilme naamallaan.
"Uskoisin, että sinulla on jotakin selitettävää", hän sivalsi seisahtuessaan kollin eteen ja katkaistessaan tämän levottoman liikehdinnän. Kalmakuu ei ilmeisesti ollut huomannut hänen tuloaan, sillä tämä näytti yllättyneeltä nähdessään tyttärensä.
"Pikkukaaos synnyttää", kolli sanoi typertyneen oloisena. Aaltosalama katsoi häntä vihaisesti. Ilmeisesti Pikkukaaos oli ainoa ajatus hänen isänsä mielessä tällä hetkellä.
"Kyllä minä sen tiedän - ja totta vie myös kuulen! Ne ovat sinun pentujasi, eivätkö olekin?" naaras murahti ja luimisti korviaan uuden tuskanhuudon kajahtaessa ilmoille pentutarhasta. Kalmakuu sävähti ja vilkaisi pesän suuntaan kasvot huolesta jännittyneinä.
"Isä!" Aaltosalama ärähti saadakseen kollin huomion. Kalmakuun katse palasi takaisin punaruskeaan naaraaseen.
"Ovat ne", hän vastasi hiljaa. Hän näytti empivän hetken, ennen kuin lisäsi: "Pikkukaaos ja minä olemme kumppanit. Minun oli tarkoitus kertoa sinulle ja Tattitassulle, mutta en tiennyt, miten. Sinä suret yhä niin kovasti Ruostekukkaa, joten en tiennyt, miten toisin asian esille ilman, että se loukkaisi tunteitasi."
Aaltosalama tuijotti isäänsä tyrmistyksestä mykkänä. Pikkukaaosko oli Kalmakuun uusi kumppani? Hänen teki mieli tiuskaista jotakin inhottavaa takaisin, mutta silloin Hehkuaskel työnsi päänsä ulos pesästä. He molemmat kääntyivät katsomaan parantajanaarasta valpastuneina.
"Haluatko tulla tervehtimään uusia pentujasi?" Hehkuaskel kysyi pilke silmäkulmassaan. Kalmakuun katse kirkastui, mutta sitten hän kääntyi jälleen katsomaan Aaltosalamaa, jonka sisällä kävi sellainen tunteiden myllerrys, että se tuntui repivän hänet kahtia.
"Tule mukaani", Kalmakuu pyysi ja katsoi häntä anovasti. Aaltosalama halusi kieltäytyä ja kääntää kollille selkänsä, sillä koki tulleensa petetyksi. Kuitenkin jokin pieni ääni hänen sisällään kehotti häntä menemään tämän mukaan.
"Hyvä on", hän vain murahti ja seurasi isäänsä ja Hehkuaskelta peremmälle pesään.
Pentutarhassa oli hämärää, ja hänen silmiltään meni hetki tottua, ennen kuin hän pystyi näkemään kunnolla ympärilleen. Pikkukaaoksen pieni hahmo makasi keskellä pesää olevalla sammalvuoteella. Tummanruskea kuningatar näytti lopen uupuneelta, mutta siitä huolimatta naaras tarmokkaasti pesi kahta pientä karvanyyttiä, jotka vääntelehtivät hänen vatsansa vieressä.
Aaltosalama katsoi kahta pentua hämmästyneenä. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin pieniä pentuja! Toinen pennuista oli valkoinen, mutta sillä oli harmaat korvat. Toisen pennun tummanpunaruskea turkki oli puolestaan enemmän Kalmakuun näköinen.
"Valkoinen on naaras ja punaruskea kolli", Hehkuaskel naukaisi ja osoitti puhuessaan pentuja hännällään. Hän siirsi katseensa Kalmakuuhun ja hymyili. "Onneksi olkoon."
Kalmakuu oli liian mykistynyt puhuakseen. Hän vain kyyristyi kumppaninsa viereen ja katsoi kahta pienokaista silmät loistaen.
Vaikka Aaltosalama ei enää yhtäkkiä tuntenutkaan vihaa ja katkeruutta isänsä uuden kumppanin vuoksi, hän ei silti saattanut katsella, kun kolli rupesi hellästi sukimaan Pikkukaaosta ja puhelemaan tälle, miten ylpeä tästä oli. Aaltosalama peruutti vähin äänin ulos pesästä ja jätti tuoreen perheen rauhaan.

"Maustepentu on valmis aloittamaan soturikoulutuksensa, ja tästä päivästä lähtien hänet tunnetaan Maustetassuna. Hänen mestarinaan toimikoon Latvaruusu."
Aaltosalama seurasi Tattitassun viereltä uuden oppilaan nimitysmenoja. Kuten kuolonklaanilaisseremoniat yleensäkin, se oli varsin vaisu tapahtuma. Kun Maustetassu oli saanut tietää uuden mestarinsa, kissat hajaantuivat kuin näkymättömästä merkistä takaisin omiin puuhiinsa. Aaltosalama jäi istumaan Tattitassun viereen ja rupesi sukimaan turkkiaan.
"Pikkukaaoksen pennut ovat kuulemma avanneet jo silmänsä", veli maukui yllättäen ja avasi keskustelun. Aaltosalama siloitti kyljessään olevan karvatupon ja käänsi sitten katseensa vaalean punaruskeaan kolliin.
"Jassoo."
"Käytäisiinkö katsomassa heitä?" Ehdotus oli Tattitassulta varsin poikkeuksellinen. Kenties uudet sisaruspuolet kiinnostivat kollia enemmän kuin tämä kehtasi myöntää.
Aaltosalama kohautti vain lapojaan. Ei hänellä ollut mitään ajatusta vastaankaan. Oli kulunut jo melkein puoli kuuta siitä, kun Pikkukaaos oli synnyttänyt Sielupennun ja Höyhenpennun. Sen jälkeen Aaltosalama oli käynyt katsomassa uusia sisaruksiaan aina silloin tällöin, kun hänen isänsä ei sattunut olemaan paikalla. Hän ei kestänyt nähdä uutta perhettä koolla niin usein.
"Mennään sitten", naaras murahti, nousi seisomaan ja venytti nopeasti selkäänsä. Hän tallusteli Tattitassu perässään pentutarhalle ja pujahti sisälle maidolta tuoksuvaan onkaloon.
"Hei, Pikkukaaos", hän tervehti isänsä uutta puolisoa hieman tekaistu hymy kasvoillaan. Hän yritti parhaansa mukaan olla mukava naaraalle, sillä Ruostekukan kuolema ei loppujen lopuksi ollut hänen syytään.
Kuningatar kohotti päätään ja katsahti tulijoihin väsyneen näköisenä. "Hei vain." Naaras laski katseensa vatsansa vieressä nyhjöttäviin pentuihin ja nuolaisi näitä lempeästi päälaelle. "Teille tuli vierailijoita."
Sielupentu ja Höyhenpentu kääntelivät päitään hiukan hämmentyneen oloisena, kunnes huomasivat Aaltosalaman ja Tattitassun seisomassa vähän matkan päässä. Pentujen hölmistynyt tuijotus oli huvittavaa Aaltosalaman mielestä.
"Terve, pikkuiset", hän naukaisi ja kyyristyi pienten karvapallojen tasolle. Hän tarkasteli heitä uteliaasti oransseilla silmillään. "Minä olen teidän isosiskonne, Aaltosalama, ja tuo kolli tuossa vieressäni on teidän isoveljenne, Tattitassu."

//Sielu ja Höyhen?
//827 sanaa

Olin juuri vaihtamassa kieliä Mäntyviiksen kanssa, kun huomasin Mäyrätassun tulevan leiriin. Kolli vei saaliinsa tuiresaaliskasaa, ja meni lepäämään oppilaiden pesän edustalle. "Anteeksi, pitää mennä. Menen Mäyrätassun luo!" Sanoin iloisesti Mäntyviikselle ja heilautin häntääni hyvästiksi. Naaras naurahti ja jäi yksikseen. Juoksin aukion yli Mäyrätassun luo. "Mäyrätassu!" Sanoin iloisesti kollille ja asetuin häntä vastapäätä. "Orvokkitassu!" Hän sanoi ilahtuneena nuolaisujen välissä. Kolli oli juuri siistiytymässä. "Anna kun auran." Sanoin lempeästi ja aloin sukimaan kollin selkää. Mäyrätassu kumartui, että minulla olisi helpompaa. Kehräsin samalla kun suin. Sain suittua kollin selän, ja katselin häntä iloisesti. Mäyrätassu suki minuakin, kehräsin onnellisesti. Mäyrätasdun kanssa oli niin ihanaa! Lopulta lopetimme, olimme molemmat hetken hiljaa. "Haenko jotsin syötävää?" Sanoin lopulta kun kuulin mahani murinan. Mäyrätassu naurahti ja nuolaisi poskeani. "Hae vain, en minäkään ole syönyt!" Hän sanoi hymyillen. Kävelin tuoresaalis kasalle. Ajattelin tänään syödä jotain, erilaista. Vaikkapa tämän myyrän. Nappasin hiukan laihan myyrän suuhuni, mutta ei se haittaa minua. Kävelin Mäyrätassun luo, kosketin hänen kanssa neniä ja laskin myyrän maahan. Kumarruin ja haukkasin myyrästä palan, se oli hyvää! Mäyrätassun ilmeestä näki, että myyrä oli hänenkin mielestä hyvää. Söimme myyrän nopeasti, sillä meillä oli nälkä. Nuolin tyytyväisesti kehräten tassujani. Mietin mitä voisimme tehdä, en halunnut tällä kertaa istua ja vaihtaa kieliä. Halusin tehdä jotain erilaista! Mietiskelin hetken Mäyrätassujn painautuneena, ja sitten keksin sen. Nousin ylös seisomaan, Mäyrätassu katsoi minua hämmentyneenä. Kosketin hänen kuonoa hännälläni, ja virnistin. "Hippa!" Sanoin kiusoittelevan lempeällä äänellä ja pinkaisin juoksuun kohti aukiota. Viis siitä mitä muut ajattelevat meistä, kunhan minulla ja Mäyrätassulla oli kivaa.

//248 sanaa
//Mäyräliini? <3