Aaltotassu tutkaili Sulkavirtaa viileästi katseellaan. Naaras oli hänen paras ja luotetuin ystävänsä, eikä hän halunnut riidellä turhan takia. Eloklaanin kohdalla eriävistä mielipiteistään huolimatta Aaltotassu arvosti soturitarta syvästi.
"Hyvä on", hän vastasi lopulta, ja hänen katseensa lämpeni. "Kävi mitä tahansa, en halua antaa Eloklaanin tulla väliimme."
Sulkavirta vastasi hänen hymyynsä, mutta Aaltotassu oli näkevinään hänen katseessaan jotain outoa - kuin arveluttavan ajatuksen varjon, jonka naaras halusi kätkeä häneltä. Aaltotassu ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän luotti Sulkavirtaan ja uskoi tämän kertovan hänelle, jos jokin vaivasi häntä.
"Juostaan kilpaa takaisin leiriin", hän naukaisi sitten varoittamatta ja näpäytti hännällään Sulkavirtaa kuonolle samalla, kun pyrähti juoksuun tämän viereltä. Raidallinen soturi älähti yllättyneenä ja säntäsi hänen peräänsä.
Heidän naurunsa kiiri lumisessa metsässä ja peitti alleen kaiken muun.

Muutaman päivän kuluttua Aaltotassu seisoi leirin keskellä klaanitoveriensa ympäröimänä. Häntä vastapäätä oli Punatähti, jonka ilme oli arvokas ja tyyni. Aaltotassu katsoi häntä pää aavistuksen kumarassa, odottaen hänen lausuvan sanat, joiden myötä hän ei olisi enää -tassu vaan klaanin täysivaltainen jäsen. Tämä oli se hetki, jota hän oli odottanut koko elämänsä.
"Aaltotassu, olet suorittanut soturikoulutuksesi onnistuneesti. Tästä päivästä lähtien sinut tullaan tuntemaan Aaltosalamana", päällikkö julisti, ja kissat toistivat kuorossa hänen uutta nimeään pari kertaa, kunnes tuli hiljaista.
Aaltosalama näki isänsä ja veljensä eturivissä. Kalmakuun kasvot loistivat ylpeydestä, ja sen näkeminen riipaisi Aaltosalaman sydäntä. Hän toivoi, että Ruostekukkakin olisi ollut täällä tänään.
"Onnea, sisko!" Tattitassu asteli hänen luokseen heidän isänsä hänen perässään. Aaltosalama katsoi veljeään hymyillen ja kurkotti koskettamaan tämän nenää omallaan.
"Sinäkin saat varmasti pian oman soturinimesi", hän maukui ja virnisti. Tattitassun kasvoille nousi vieno hymy - sen leveämpää hymyä kollilta ei voinut odottaakaan saavan.
"Emosi olisi sinusta kovin ylpeä", Kalmakuu sanoi ja kosketti nenällään Aaltosalaman otsaa. Aaltosalama sulki silmänsä ja yritti kuvitella Ruostekukan isänsä tilalle, yritti kuvitella naaraan tuoksun leijailemaan hänen ympärillään. Kuitenkin, kun hän avasi silmänsä, hänen edessään oli yhä Kalmakuu. Suru läikähti hänen sisällään, mutta hän ei antanut sen latistaa tunnelmaa.
"Ja tietysti myös minä olen sinusta ylpeä", punaruskea kolli murahti lempeästi. Aaltosalama katsoi häntä silmiin ja hymyili.
"Kiitos, isä."
Aaltosalama kuuli takaansa lähestyvien askelten äänen ja käännähti ympäri kohtaamaan Sulkavirran. Hän väräytti viiksiään innostuneena.
"Nyt et pääse minusta eroon edes nukkumaan mennessäsi", Aaltosalama härnäsi naarasta. "Joudut sietämään kuorsaustani vastedes joka yö!"

//Sulka?
//363 sanaa

Jääviillon surkeasti alkanut päivä tuntui jatkuvan yhtä surkeana, kun hänet oli määrätty rajapartioon. Soturi oli näreissään, sillä Henkäysvarjo oli hänen sijastaan laittanut partion johtoon Kuuraturkin. Musta kolli oli laiska kuin mato ja ylipäätään surkea soturi. Jääviillon mielestä partion johtajan paikka olisi kuulunut hänelle.
Mukaan olivat lähteneet myös Henkäysvarjon nuorin poika Varissulka sekä Tuhopoltto. Jääviilto ei juurikaan tuntenut näistä kissoista kumpaakaan. Hän oli kylläkin kuullut muutamia kertoja Tuhopolton suuttuvan jollekin klaanitoverilleen, ja se oli kieltämättä tehnyt Jääviiltoon pienen vaikutuksen. Harva kuolonklaanilainen tänä päivänä uskalsi sanoa suoraan asioita. Liian moni yritti olla helläsanainen, jotta ei vahingossakaan loukkaisi toisen tunteita. Jääviilto ei voinut sitä ymmärtää, sillä jos joku otti liikaa itseensä suorasta puheesta, oli vika hänessä itsessään, ei puhujassa.
Kuuraturkki käski pitämään silmät auki Lehtikuusilaaksossa ja sen ympäristössä, sillä toinen partio oli aiemmin kohdannut reviirin siinä osassa ketun. Mokomat surkimukset eivät olleet saaneet edes yhtä kettua tapettua, vaan olivat päästäneet sen karkuun. Jääviilto tiesi, että hän saisi tapettua ketun vaikka silmät kiinni, mikäli se tulisi häntä vastaan.
Jääviilto tylsistyi miltei heti, kun partio pääsi ulos leiristä. Kolli silmäili edellään kulkevaa Varissulkaa mietteliäänä, yrittäen keksiä tapaa jolla lähestyä varapäällikön ja Tuhkajuovan poikaa. Tummanharmaa kolli oli Jääviillolle uusi tuttavuus, eikä hän tiennyt kissasta ennestään juuri mitään. Siispä hän päätti yrittää aihetta, joka oli mieluinen ainakin Henkäysvarjolle. Mikäli poika oli yhtään tullut isäänsä, tämä kiinnostaisi myös häntäkin.
Jääviilto kiristi tahtiaan päästäkseen Varissulan rinnalle. Ennen kuin nuori soturi ehti sanomaan mitään, Jääviilto aloitti:
"Oletko kuullut, että Eloklaani sairastutti tarkoituksellisesti Punatähden viheryskään, jotta tauti leviäisi klaanissamme ja heikentäisi meitä?"

// Varis?
// 251 sanaa

Lumikkopennun huomasi Orvokkipennun leikkimässä yksin pentutarhan edustalla. Lumikkopentu oli juuri tullut lämpimästä pesästään ja kavahti kylmää ulkoilmaa. Orvokkipennulla näyttää olevan hauskaa, hän tuumi ja asteli naaraspennun luokse. “Mitä teet?” Lumikkopentu kysyi muinakissoina Orvokkipennulta. “En mitään,” toinen pentu sanoi kujeilevasti ja jatkoi äkkiä ystävällisesti, “Leikitäänkö?” Lumikkopentu nyökkäsi ja mietti hetken. “Mitä leikimme?” hän kysyi. “Sammalpalloa?” Orvokkipentu ehdotti ja Lumikkopentu suostui ehdoukseen. “Haen sammalta Hehkuaskelelta,” hän sanoi ja kipaisi parantajanpesään. Hehkuaskel oli lajittelemassa yrttejään. Lumikkopentu otti hieman sammalta pesästä jossa hän oli nukkunut ollessaan parantajanpesässä viime yönä. Hän livahti hiljaa ulos pesästä nopein kevyin askelin Orvokkipennun luokse. Tehtyään sammalesta pallon he alkoivat kopittelemaan sitä. Orvokkipentu tylsistyi nopeasti kopitteluun ja pyysi Lumikkotassua heittämään pallon ja sanoi, että se oli kani jonka he nappaisivat yhdessä. Lumikkopentu lähti vaanimaan kania pehmeä vatsa melkein viistäen maata. Hän piti häntäänsä hitusen verran maan yläpuolella niinkuin yksi oppilaista oli näyttänyt toiselle. Kun hän oli ehtinyt sammalpallo “kanin” taakse, Orvokkipentu juoksi “kanin” etupuolelta ajaen sen Lumikkopennun käpäliin. “Hieno nappaus,” Pikiturkki kehui ohi mennen ja pennut nyökkäsivät kiitokseksi. “No mitä seuraavaksi?” Lumikkopentu kysyi Orvokkipennulta. Orvokkipentu nappasi sammalpallon häneltä ja kirkaisi: “Ota kiinni jos saat!” Lumikkopentu innostui ja lähti jahtaamaan toveriaan ympäri leiriä. Lumikkopentu saavutti Orvokkipentua ja loikkasi tämän kimppuun vieden pehmeän pallon häneltä nyt oli Lumikkopennun vuoro juosta mutta ennenkuin hän oli kunnolla ehtinyt edes päästä vauhtiin hän törmäsi Kaaostuhoon. Kaaostuho tupsahti kyljelleen lumeen törmäyksen voimasta. Voi ei, Lumikkopennun silmät suurenivat. “Varokin tekemästä tuota uudelleen!” kolli suorastaan murisi. Lumikkopentu säikähti ja panautui vasten maata toivoen, että voisi kadota olemattomiin. “Kynsisin sinulta korvat jos et olisi pentu!” klaaninvanhin mutisi ilkeästi. “Olen pahoillani hänen puolestaan,” Mäntyviiksi saapui Lumikkopennun suojaksi. Kaaostuho murahti vielä jotain ilkeää mutta katosi sitten pentutarhaan omaan pesäänsä. “Älkää juosko noin päättömästi leirissä pennut!” Mäntyviiksi nuhteli, mutta päätti jättää pennut tärisemään säikähtäneinä. “Oletko kunnossa?” Orvokkipentu sopersi. “Olen, oletko sinä?” Lumikkopentu vastasi vähän itevarmemmin kuin toverinsa. “Ei hätää,” hän vastasi mutta tärisi hieman vieläkin. Lumikkopentu viskasi sammalpallon kauemmas. “Kuvittele, että se on hiiri ja nappaa se!” hän sanoi ystävälleen. Orvokkipentu hihkaisi ja ryntäsi sammalpallon luo ja heitti sen taas Lumikkopennun tavoiteltavaksi. Lumikkopentu nappasi pallon ilmasta kynsiinsä ja heitti sen taas. Orvokkipentu sai myös hienon kopin siitä. Heiteltyään palloa taas hetkisen he päättivät mennä sisään pentutarhan lämpimään.
//365 sanaa
//Orvokki?

Lumikkopentu yskäisi heikosti. Hehkuaskelella oli käpälät täynnä työtä sairaiden kanssa. Hän toivoi, että edes joku olisi pitämässä hänelle seuraa koska eihän hän ollut edes niin kipeä ettei olisi voinut vaikka kävelläkin vähän. Siinä samassa Hehkuaskel tassutti hänen vuoteensa luo. “Saanko tutkia sinut nyt?” hän kysyi ja antamatta aikaa vastata hän tutki Lumikkopennun nopeasti. “Pääset pian pois täältä lupaan sen,” parantaja sanoi ja antoi kissanminttua hänelle. Lumikkopentu kiitti ja söi herkulliset yrtit. Hän käpertyi kerälle ja nukahti.

Aamulla hänen herättyään Hehkuaskel tuli taas hänen luokseen tutkimaan hänet. “Olet tarpeeksi hyvässä kunnossa mutta älä riehu liikaa pariin päivään,” hän sanoi. Lumikkopentu nousi käpälilleen ja venytteli jäykkiä lihaksiaan. “Voinko auttaa sinua jotenkin?” hän kysyi parantajalta. “Itseasiassa voisit kerätä vanhat makuualuset pois ja laittaa nuo uudet tilalle,” Hehkuaskel kehräsi hyvillään Lumikkopennun avusta. Lumikkopentu keräsi ensin omat ja sitten Kettutassun, Jokimielen, Raparperipistoksen ja Luminenän makuualuset kasaan. Hänen topatessaan uusia alusia Raparperipistoksen pesään Hehkuaskel laittoi Kettutassun pesää. He työskentelivät pitkään hiljaisina ja heidän opetettuaan Hehkuaskel sanoi: “Nyt voit mennä ja kiitos avustasi,” hän sanoi lempeästi. Lumikkopentu nyökkäsi kunniottavasti ja poistui pesästä. En malta odottaa, että pääsen oppilaaksi, hän ajatteli hiljaa mielessään. Kun Lumikkopentu oli matkalla pentutarhaan Mäntyviiksi pysäytti tämän. “Antoiko Hehkuaskel sinulle luvan lähteä pesästään jo nyt?” kuningatar kysyi. Lumikkopentu nyökkäsi. “Antoi koska olen parantunut,” hän heilautti häntäänsä innoissaan. Mäntyviiksi nyökkäsi ja jatkoi matkaansa sinne minne olikaan menossa. Lumikkotassu tassutti pentutrhan edustalle mutta kääntyi sittenkin ympäri. Hän päätti rakentaa jotain lumesta nyt kerrankin kun sitä riitti. Hän teki lumesta alustan jolle sitten hyppäsi kuvittellen sen olevan jonkillainen koroke jolta päällikkö puhuu. Hän leikki suurta ja mahtavaa päällikköä hetkisen kunnes kyllästyi ja tuhosi alustansa. Nälkä kurni Lumikkopennun sisällä ja hän asteli tuoresaaliskasan luokse ja valitsi pienimmän ja kevyimmän hiiren jonka löysi. Napattuaan saaliinsa hän asteli pentutarhan eteen syömään. Lämmin hiiri oli maukas ja Lumikkopentu nautti jokaisesta haukusta.
300 sanaa//

Lumikkopentu tassutti ympäri leiriä hiljaisena. Tuoresaaliskasa oli kohtalaisen täynnä mutta Lumikkopennulla ei ollut nälkä. Hän yskähti heikosti ja värähti. Lumikkopennulla oli ollut yskää jo vähän aikaa mutta kukaan klaanitovereista ei tuntunut välittävän se tuntui oudolta. Lumikkopentu päätti mennä sisään lämpimään pentutarhaan takaisin makuusijalleen. Hän pakkasi makuualusiaan tiukemmin kuoppaan ja yskähti taas. Lumikkopentu kellahti selälleen ja huitoi tassuillaan pentutarhan kattoa kohti kuvitellen sinne jonkun saaliseläimen. Yhtäkkiä hän sai yskän puuskan, joka ravisteli hänen koko kehoaan ja hän retkahti voimattomana kyljelleen. “Oletko kunnossa?” Mäntyviiksi tuli hänen lähelleen. Naaraan läsnäolo tuntui Lumikkopennusta hyvältä. “O-” uusi yskän puuska keskeytti hänen lauseensa. Mäntyviiksi kampesi hänet käpälilleen. “Tule mennään Hehkuaskeleen luokse tarkistuttamaan sinut,” hän sanoi lempeästi. He tassuttivat leirin poikki parantajan sairasaukiolle. “Hehkuaskel?” Mäntyviiksi kutsui parantajaa, joka pujahti esiin varjoista pesän perältä. “Mitä nyt Mäntyviiksi?” parantaja kysyi ystävällisesti. “Lumikkopennulla on yskä,” kuningatar madalsi ääntään hiukan. Joku sairaina olevista yski hiljaisesti. Hehkuaskel tutki Lumikkopennun nopeasti kuuntelemalla tämän hengitystä. “Sekin taitaa olla viheryskää,” hän huokaisi. Lumikkopennun vatsassa muljahti epämukavasti. “En halua olla vaivaksi voin kyllä jäädä pentutarhaan,” Lumikkopentu vakuutteli. Hehkuaskel pudisti päätään. “Se ei ole ehtinyt vakavaksi mutta et voi ottaa riskiä muiden tartuttamisesta,” hän kumosi Lumikkopennun vakuuttelut. Lumikkopennun häntä valahti maahan. Mäntyviiksi nuolaisi pennun korvaa ja livahti ulos pesästä. “Voit asettua tänne,” Hehkuaskel viittasi tassullaan tyhjää pesää. Lumikkopentu tassutti sen luo ja pöyhi sitä niin että sammalet pöllysivät. Hehkuaskel katsoi huvittuneena ja toi uudet makuualuset pesäkuoppaan. Lumikkopentu laittoi makuualuset kuoppaan ja käveli pari kierrosta siinä ennen maate panoa. “Ota hieman kissanminttua niin pääset aikaisemmin pois täältä,” Hehkuaskel antoi hänelle yrttiä, kun hän oli asettunut lepäämään. Lumikkopentu lipoi herkulliset yrtit suihinsa. Hehkuaskel oli laittanut kissanmintun sekaan hieman unikonsiemeniä joiden ansiosta Lumikkopentu vaipui uneen.
275 sanaa//

Aaltotassu: 16kp -

Sulkavirta: 14kp -

Jääviilto: 16kp -

Orvokkipentu: 24kp! -

Pimentovarjo: 40kp! -

Varissulka: 7kp -

Lumikkopentu: 3kp -

Sulkavirta oli äimistynyt siitä, miten Aaltotassu suhtautui eloklaanilaisiin. Ystävykset eivät olleet koskaan jutelleet naapuriklaanista tällä tavalla, mutta jostain syystä Sulkavirta oli kuvitellut punaruskean kissan ajattelevan hieman neutraalimmin. Aaltotassun syytökset Eloklaania kohtaan olivat perättömiä, Sulkavirta oli varma siitä. Joku oli varmastikin syöttänyt moisia ajatuksia nuoren naaraan päähän, kun tämä oli etsinyt syyllistä emonsa kuolemaan.
Sulkavirta tiesi, ettei hän saisi käännettyä Aaltotassun päätä noin vain. Ajatukset oli istutettu jo liian tiukasti Aaltotassun mieleen, eikä Sulkavirralla olisi aikaa muuttaa kissan mielipiteitä. Hän joutuisi todennäköisesti itse lähtemään klaanista ennen sitä, eikä hän halunnut erota Aaltotassusta riidoissa.
"En ole kanssasi samaa mieltä, mutta en tahdo sen tulevan ystävyytemme tielle", Sulkavirta sanoi mahdollisimman rauhallisella äänellä samalla kun hän kohtasi Aaltotassun oranssien silmien katseen. Katse kertoi, miten tosissaan Aaltotassu oli ajatustensa kanssa.
"En aio yrittää käännyttää sinua tai muuttaa mielipiteitäsi, mutta minulla on yksi pyyntö", raidallinen naaras totesi mietittyään sanojaan hetken aikaa. Hän halusi varmistaa, ettei Aaltotassu tuhoaisi tulevaisuuttaan vihan sokaisemana. Nuori naaras siristi silmiään.
"No?" hän tokaisi lyhyesti, jääden odottamaan taas Sulkavirran vastausta. Soturi yritti muotoilla sanat päässään niin, ettei Aaltotassu vahingossakaan ymmärtäisi häntä väärin.
"Älä tapaa enää eloklaanilaisia. Sinä voit inhota heitä, mutta älä riko sääntöjä heidän vuokseen. Jos he oikeasti ovat niin pahoja kuin uskot, Pimeyden Metsä hoitelee heidät kyllä", Sulkavirta vakuutteli ja katsoi Aaltotassua syvälle silmiin.

//Aalto?
// 213 sanaa

Pentutarhassa oli hiljaista. Lumikkopentu käännähti selälleen makuusijallaan. Olisipa minullakin perhe… hän ajattelee surullisena ja raotti silmiään. Pentutarhan hämäryyteen kesti tottua mutta kun hänen silmänsä siihen tottuivat hän vilkaisi muita pesän asukkaita. Muut pennun, kuningattaret ja klaaninvanhimmat nukkuivat rauhallisina. Lämmin maidontuoksu leijui ilmassa ja klaaninvanhimmat tuhisivat nukkuessaan. Lumikkopentu ei saanut nukutuksi joten hän lähti ulos pesästä vaivihkaa. Pujahtaessaan ulos hän huomasi Orvokkipennun pentutarhan edustalla. “Hei,” hän tervehti pesätoveriaan. “Hei,” Orvokkipentu sanoi ja käänsi katseensa taivaalle. Lumikkopentu nyökkäsi toverilleen ja jatkoi matkaansa leirin toiselle puolen lähelle piikkiherne tunnelia. Hän hyppäsi leirin kiviseinää vasten toivoen pääsevänsä kiipeämään sitä pitkin ylös mutta kiviseinä oli liian liukas ja hän liukui alas tupsahtaen takamus edellä maahan. Auts! Ei tästä tule mitään. hän päätti harjoittelun siihen. Kun hän kääntyi ympäri hän huomasi saattueen, joka kantoi Tiputassua aukion keskelle. Voi ei! hänen häntänsä lerpahti maahan. Onkohan hän kuollut? Lumikkotassun päässä liikkui. Siinä samassa hänen mielialansa laski hurjasti. Toivottavasti Synkkä Metsä pitää hänestä huolen.
155 sanaa//

Säikähdin Jääviillon matalaa murinaa. Olinko jotenkin häiriöksi?
"Mitä minä olen tehnyt?" Kysyin varovasti ja kallistin päätäni. Jääviilto tuijotti vihaisesti.
"Herätit minut!" Kolli murisi ja siristi silmiä.
"Anteeksi, en tarkoittanut" sanoin ja katselin tassujani. Jääviilto vilkaisi lumesta tehtyä leiriä.
"Mikä tuo on?" Jääviilto kysyi ja osoitti hännällä leiriä.
"Se on lumileiri, jonka rakensin ihan itse! Minun pitäisi vielä leikkiä!" Sanoin ylpeädti hymyillen.
Jääviilto tönäisi minut sivuun ja tasoitti leirin.
"No mene leikkimään muualle kakara!" Hän murahti ja poistui pesäänsä. Katsoin järkyttyneenä hänen perään, minun leirini. No, ei se haittaa. Voin siirtyä muuallekin jos Jääviltoa haittaa minun läsnä olo noin paljon. Kävelin pois päin, Jääviilto oli kyllä inhottava, mutta ei minun pitäisi suuttua siitä kun hän vain pyyhki leirin pois. Katsoin taakseni, Jääviilto oli siirtynyt pesän aukolle ja katsoi että varmasti kipittäisin pentutarhaan. Kävelin sisälle pentutarhaan, ajattelin myöhemmin päivällä mennä takaisin leikkimään. Ja ehkä ärsyttämään Jääviiltoa, heh heh. Istahdin pentutarhan edustalle. Jääviilto oli poistunut jo takaisin pesään. Varmaan nukkumaan, jos kerran herätin hänet. Näin keskellä aukiota jonkin karvamytyn, hetkinen sehän oli Tiputasdu! Kolli makasi liikkumatta keskellä aukiota, hänhän oli kuollut… Käänsin katseeni äkkiä pois kuolleesta kissasta, en kestänyt katsoa sitä. Miksi masilma oli niin julma meitä kissoja kohtaan?

// 196 sanaa

Olin herännyt Kuuraturkin äkäiseen sihahdukseen korvani juurella. Ilmeisesti minun oli määrä lähteä soturin johtamaan rajapartioon, joka olisi lähdössä hetken päästä. Minun ei ollut onneksi tarvinnut osallistua aamun partioihin, joten olin ottanut vapaudestani kaiken irti ja nukkunut pitkään. Noustuani ylös huomasin soturien pesän olevan muuten tyhjä. Kaiketi minun olisi pitänyt herätä hiukan aikaisemmin, mutta viime yön partion jälkeen koin ansaitsevani pitkät unet.
Astelin ulos pesästä ja värähdin kylmästä. Lehtikato oli armoton. Lähes joka päivä sää oli kylmää ja karua ja riistasta oli alati puutetta. Monet soturit jättivät usein syömättä tarjotakseen nuoremmille mahdollisuuden saada vatsan täytettä. Koin olevani yksi näistä nuoremmista, joten olen nälkäinen oikeastaan melko harvoin. Tunsin kuitenkin oloni syylliseksi aina, kun näin vanhemman soturin jättävän aterian välistä samalla kun itse nautin omastani. Kaiken kukkuraksi viheryskä oli saapunut Kuolonklaaniin ja vaatinut jo ensimmäisen uhrinsa, Tiputassun. Oli vaarallista, että klaanin parantajaoppilas oli kuollut juuri nyt tappavan taudin riehuessa klaanilaisten keskuudessa.
Suuntasin leirin uloskäynnille, jonka luona Kuuraturkki odotti muun partion kanssa. Mukaan lähtisivät lisäkseni Jääviilto ja Tuhopoltto. *Tästä tulee pitkä partio*, tuumin astellessani kolmikon luo. Jääviilto ja Tuhopoltto olivat kumpikin omilla tavoillaan ärsyttäviä. Toivoin, ettei kumpikaan noista kahdesta erehtyisi puhumaan minulle. Minä sentään heräsin juuri.
"Kierrämme Lehtikuusilaakson kautta ukkospolun puoleisen rajan", Kuuraturkki kertoi. "Meidän on oltava varovaisia, sillä Lehtikuusilaaksossa on tavattu kettu. Jos kohtaamme ketun, se on tapettava. Emme halua sen kulkevan reviirillämme vapaana, kuten varmasti tiedätte."
Kuuraturkki silmäili meitä hetken, nyökkäsi ja pujahti ensimmäisenä leiristä ulos. Päätin ottaa paikkani jonossa hänen jälkeensä; viimeisenä halusin jäädä Jääviillon ja Tuhopolton väliin. Vilkaisin taakseni ja näin ensimmäisenä mainitun kulkevan takanani, toinen piti jonon perää. Ainakin partiossa oli mukana hyviä taistelijoita. Itse tietenkin olin heistä yksi, mutta olin kuullut myös Jääviillon olevan taitava sillä alalla. Siksi melkein toivoin, että sattuisimme tapaamaan tuon ketun. Jos - tai kun - onnistuisimme tappamaan sen, voisimme palata leiriin sankareina. Parhaassa tapauksessa löytäisin otuksen yksin, jolloin koko kunnia kuuluisi minulle.

//Jää? jatka vaan sit kun kerkeet :)
//309 sanaa

Jääviillon uni oli katkennut, kun aamupartioon lähteneet soturit eivät olleet osanneet herätä hiljaa. Vaalean punaruskea soturi oli itselleen ominaiseen tapaan äksyillyt hänet herättäneille Pikiturkille ja Keltapilkkeelle, muttei kumpikaan sotureista tuntunut ottavan heränneen soturin valitusta tosissaan.
Ärsytys oli ollut niin suuri, ettei Jääviilto saanut enää millään unen päästä kiinni. Hän pyöriskeli sammalvuoteellaan turhautuneena, koska ei halunnut lähteä pesän lämmöstä pakkasilmaan.
Soturi pyöritteli päässään viime päivien tapahtumia. Noin neljäsosakuu sitten Punatähti oli sairastunut viheryskään, eikä mennyt kauaakaan, kun sairastuneita tuli lisää. Jokimieli, Raparperipistos, Kettutassu ja Luminenä olivat siirtyneet kukin vuorollaan parantajan pesälle sairastamaan. Kuolemilta ei oltu vältytty, sillä itse klaanin parantajaoppilas, Tiputassu oli menettänyt arvottoman henkensä viheryskän seurauksena. Kun ruumis oli raahattu keskelle leirin pääaukiota, Jääviilto oli kiertänyt sen kaukaa. Kilpikonnakuvioinen kolli oli Jääviillon mielestä aina ollut parantajaksi aivan liian koppava, joten kolli ei ollut lainkaan harmissaan kissan kuolemasta.
Punatähti sen sijaan oli päästetty jo pois sairastuvalta. Hän oli vakuutellut puhuessaan klaanille, ettei ollut enää sairas. Sotureiden kesken kiersi huhuja siitä, että päällikkö olisi menettänyt yhden hengistään, ja siksi oli toipunut niin nopeasti.
Oli miten oli, Jääviilto syytti kaikesta Eloklaania. Kapisia kotikisuja, klaanipettureita ja erakoita täynnä oleva klaani oli takuuvarmasti suunnitellut tämän kaiken. He halusivat heikentää Kuolonklaania johdattelemalla klaanipäällikön leiriinsä, jossa jylläsi viheryskä. Jääviilto olisi halunnut kertoa ajatuksistaan Henkäysvarjolle, mutta hän oli katsonut parhaaksi pysyä kaukana varapäälliköstä hetken aikaa, sillä myös tämä oli käynyt Eloklaanin leirissä Punatähden kanssa. Kun aika olisi oikea, Jääviilto ottaisi asian puheeksi varapäällikön kanssa.
Juuri kun lämpimät ajatukset olivat tuudittamassa Jääviillon uneen, ääni pesän ulkopuolelta repi hänet takaisin sotureiden pesään. Soturi puri hampaansa yhteen ja nousi seisomaan, piiskaten hännällään ilmaa. Kuka ikinä hänen alkavaa untaan oli häirinnyt, sai luvan maksaa teoistaan.
Vaikka pesä oli edelleen täynnä nukkuvia sotureita, Jääviilto ei edes yrittänyt kulkea hiljaa. Hän talloi muiden vuoteita armottomasti ja suuntasi pesän uloskäynnille. Kärttyinen soturi astui ulos pesästä. Aurinko oli noussut, ja sen ensisäteet heijastuivat valkeaan hankeen, saaden sen näyttämään entistäkin kirkkaammalta. Jääviilto siristeli väsyneitä silmiään ja silmäili pesän ympäristöä, yrittäen löytää syyllisen. Syyllinen löytyi nopeasti kaatuneen kuusen viereltä. Pieni, valkomusta karvamytty touhusi omiaan lumessa varsin keskittyneen oloisena. Jääviilto liikkui empimättä lähemmäs pentua. Pakkaslumi narisi hänen käpäliensä alla, ja pentu kuuli hänet. Naaras käännähti ympäri ja kohtasi ensin vain Jääviillon jalat, ennen kuin nosti taivaansinisen katseensa itseään huomattavasti suurempaan soturiin. Jääviillon kasvoilla oli nyrpeä ilme, pentu oli hänen silmissään alinta kastia koko klaanissa.
"Mitä sinä luulet tekeväsi?" punaruskea kolli kysyi päästäen kurkustaan hiljaista, matalaa murinaa.

//Orvokki?
// 397 sanaa

Yöllä oli taas satanut lunta, ihanaa! Menin tapani mukaan tarkastamaan oliko se hiirenaivoinen lintu istumassa oksalla. Onneksi ei ollut, ei se minua muutenkaan pelännyt ja se oli tyhmää. Ihastelin lunta joka kimmelsi kuin timantti. Minä niin rakastin lehtikatoa. Juoksin aukiolle, ja aloin leikkimään. Pompin lumessa ja kierin lumessa. Se oli niin ihanaa. Lopulta päädyin rakentamaan lumikissaa, rakensin kehon lumesta ja etsin sille kivi silmät ja kuonon. Pienistä oksista tein viikset. Minusta siitä tuli oikein hieno. Hyppäsin lumikissan selkään ja leikin ratsastavani sillä, minulla oli oikein hauskaa. Hyppäsin alas lumikissan päältä ja katselin aukiota. Oli aika hiljaista, voisin mennä leikkimään tuonne sotureiden pesälle! Jos sieltä löytyisi joku kiva leikkikaveri. Kävelin pesälle ja katselin ympärilleni. Ei ketään. Hivuttauduin kauemmas pesöstä ja aloin rakentaa lumileiriä, ja hei! Kissat voisivat olla kiviä. Rakensin pientä leiriä innolla ja lähdin etsimään kiviä, löysin muutaman kiven ja vein ne leirille. Tämä on Mäntyviiksi, ja tämä on Maustepentu. Sitten tässä on Punatähti ja tämä on minä. Sitten vielä yksi, vaikka vihollinen. Laitoin vihollisen leirin ulkopuolelle. Aloitin leikkimään ja kuulin takaani askelia.

//173 sanaa
//Jää?

Taivas oli tylsän harmaa ja aurinko paistoi sen takaa himmeänä ja vaimennettuna. Pilvet roikkuivat matalalla, mikä yleensä tarkoitti lumisadetta. Vesisateelle ilma olikin liian kylmä, ja vaikka kuinka vihasin lunta, oli se monen monta kertaa tervetulleempaa kuin kolea sade. Vielä näitä kylmiä, lumisia ilmoja enemmän inhosin lehtikadon loppua, jolloin oli märkää ja maa liukkaan jään peitossa. En ollut optimistista tyyppiä, mutta ehkä tällaisestakin säästä tulisi olla kiitollinen.
Vilkaisin taakseni johtamani partion jäseniin. Henkäysvarjo oli lähettänyt mukaani Tuhkajuovan, Kalmakuun sekä Turmaloikan, joista jälkimmäinen kulki takanani yrittäen vähän väliä saada minuun kontaktia. Tiesin, mistä soturi halusi keskustella, sillä hän ei ollut paljoa muusta viime aikoina puhunutkaan. Tiesin kumppanini haluavan jälkikasvua, mutta itse en ollut ollenkaan varma, halusinko pentuja. Olin miettinyt asiaa paljon aina siitä asti, kun Turmaloikasta oli tullut kumppanini, sillä tiesin sen olevan seuraava askel. Rehellisesti sanottuna emona oleminen pelotti minua enemmän kuin yksikään peto jota maa päällään kantoi. Turmaloikka kunnioitti minua tarpeeksi, että olisi jättänyt asian sikseen, jos olisin vastannut kieltävästi. Vastaukseni hänen kysymyksiinsä pennuista olivat kuitenkin aina olleet epämääräisiä, joten hän varmaankin uskoi minun ennen pitkää myöntyvän. Nyt en kuitenkaan jaksanut käydä samaa keskustelua, jota olimme suunnilleen joka päivä viimeisen kuun ajan käyneet. Kun soturi seuraavan kerran yritti kiriä jonossa rinnalleni, läpsäisin häntä napakasti kuonolle, jolloin kolli jätti antautuneena hiukan välimatkaa.
Partiomme oli määrä suunnata Lehtikuusilaaksoon metsästämään. En pitänyt metsässä saalistamisesta, sillä olin siinä melko kehno. Olisin mieluummin metsästänyt avoimilla nummilla, jolloin nopeudestani olisi ollut hyötyä. Toisaalta Tuhkajuova, joka oli klaanin parhaita metsästäjiä, pärjäsi hitautensa vuoksi nummia paremmin juuri metsässä. Olisi ollut typerää suunnata sinne minne itse halusin, sillä parhaimmissakin olosuhteissa en yltäisi Tuhkajuovan tasolle.
Jouduin siristämään silmiäni, kun tuuli yllättäen yltyi. Siihen ei onneksi liittynyt lumipyryä. *Ainakaan vielä*, tuumin katsoessani taivaalle harmaaseen pilvimassaan. Meidän olisi selvittävä nopeasti partiosta, jotta emme saapuisi leiriin neljänä jääkalikkana. En millään halunnut lopettaa metsästysretkeä ennen aikojaan, mutta vastuullisena partion johtajana tarvittaessa tekisin niin. Kiristin tahtiani kiitollisena lumeen muodostuneesta polusta, joka helpotti huomattavasti kulkemista.

Pian saavuimme Lehtikuusilaaksoon ja kaikeksi onneksi sää ei ollut juuri huonontunut. Haistelin vaistomaisesti ilmaa saaliseläinten varalta, ja ilokseni havaitsin paljon hajujälkiä. Kuvittelin jo mielessäni sen kasan saalista, jonka tulisimme partion aikana keräämään.
Katsoin partion jäseniä arvioiden. Meidän olisi parempi jakautua kahteen ryhmään, sillä se olisi tehokkainta. Turmaloikan kanssa en juuri nyt halunnut olla tekemisissä, joten otin omaksi parikseni Tuhkajuovan. Kalmakuu ja Turmaloikka katosivat pian nietosten taakse minun ja Tuhkajuovan jäädessä kahden.
"Kuvittelin, että olisit halunnut viettää laatuaikaa rakkaan kumppanisi kanssa", Tuhkajuova sanoi piikikkäästi, kun kaksi muuta olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella. "Alkavatko välinne rakoilla?"
Pyöräytin silmiäni ja keskityin paikantamaan hajujälkiä.
"Asia ei sinulle kuulu, mutta kumppaneillakin voi joskus olla erimielisyyksiä."
Harmaa soturinaaras ei enää vastannut, vaan suuntasi huomionsa itsekin ympäristön tuoksuihin. Meillä oli käynyt tuuri, sillä juuri tänään riistaeläimiä oli selvästi paljon liikkeellä. Hajujäljet olivat tuoreita ja niitä oli paljon. Näin silmäkulmastani Tuhkajuovan lähteneen seuraamaan yhtä niistä, ja nyökkäsin katseidemme kohdatessa. Lähdin seuraamaan omaa, oravalle kuuluvaa hajujälkeä. Toivoin, etten joutuisi kiipeämään, mutta valitettavasti nuo tuuheahäntäiset paholaiset viettivät suuren osan ajastaan korkealla puissa. Kiipeilyssä olin vielä huonompi kuin saalistamisessa. Olisin pulassa, jos joutuisin yhdistämään nämä kaksi taitoa.
Pahaksi onnekseni hajujälki johdatti minut lehtikuusen juurelle. Vilkuilin ylöspäin latvustoon, ja koska oksat olivat lehtisateen jäljiltä paljaat, silmäni osuivat nopeasti jäljittämääni oravaan. *Pahus vieköön.* Joutuisin siis kiipeilemään. Voisin vaihtoehtoisesti odottaa oravaa turvallisesti maan kamaralla. Elukka saattaisi kuitenkin viettää puussa liian kauan aikaa, jota minulla ei ollut tänään tuhlattavana. Tai se saattaisi yksinkertaisesti loikata seuraavan puun latvaan. Ei auttaisi kuin kiivetä.
Olin juuri ponnistamassa ensimmäiseen loikkaan, kun nenääni osui kummallinen haju. Kummallinen siinä mielessä, että se sai karvani nousemaan pystyyn ja aistini virittymään äärimmilleen jo ennen kuin tunnistin hajun lähteen. Eläin, jolle haju kuului, ei ollut saaliseläin - se oli saalistaja. Minun kesti hetki tunnistaa eläin, sillä en ollut tavannut tämän lajin edustajaa pitkään aikaan. Kun tajusin, että kyseessä oli kettu, riensin takaisin Tuhkajuovan luo.
Soturi ei onneksi ollut kadonnut kauas, vaan löysin hänet vaanimassa lumen alle peittyneen pensaan takana. Katseeni kohtasi ilmaan pyrähtäneen rastaan sekä Tuhkajuovan ärtyneen ilmeen.
"Sinulla on paras olla jokin hyvä syy säikäyttää riistani tiehensä", naaras murahti, mutta näytti ilmeeni nähdessään unohtavan asian nopeasti.
"Kettu", vastasin lyhyesti ja viitoin Tuhkajuovaa mukaani. Kuulin naaraan kiireiset askeleet takaani, kun astelin varuillani hajun suuntaan.
"Yksikö vain?"
"Luulen niin", sanoin vilkaisten taakseni. "En usko, että tarvitsemme Turmaloikkaa ja Kalmakuuta. Selviämme tästä kahdestaankin. Tai ainakin minä selviän."
Tuhkajuova jätti huomiotta napautukseni.
"Sinun olisi parempi olla varma siitä, että kyseessä on tosiaan vain kettu, eikä kettuja", harmaa soturi sanoi haistellen ilmaa. "En haluaisi heittää henkeäni sinun virhearviointisi takia."
Virnistin tilanteen vakavuudesta huolimatta.
"Älä huoli, en anna sen tapahtua."
Tuhkajuova ei ollut mitään klaanin parhaimmistoa taistelussa, mutta minä olin. Hoitelisimme helposti kahdestaan yhden pahaisen ketun. Johdatin soturin paikalle, jossa hajun olin kohdannut. Ketun tuoksu oli tuore mutta ei niin voimakas, että sillä olisi voinut päätellä olevan kavereita mukana. Seurasin hajujälkeä pensaikkoa kohti. Kirosin jälleen lunta, sillä se peitti tehokkaasti näkyvyyden pensaiden toiselle puolelle. Haju oli kuitenkin voimakas, joten ketun oli oltava lähellä. Kiersin pusikon taakse, mutta jokin tuntematon voima paiskasi minut välittömästi taaksepäin. Kesti hetken, että tunnistin voiman lähteen olevan juuri tuo pahainen kettu, joka nyt oli keskittynyt kynsimään ja puremaan minua mistä nyt vain kerkesikin. Sihahdin kun punaturkkinen pirulainen kynsäisi kipeästi kuonoani, ja vihan voimalla potkaisin sen kauemmas. Tuhkajuovakin oli ehtinyt paikalle ja vilkuili nyt vuoroin kettua, vuoroin minua tilannetta arvioiden. Meidän olisi parempi saada tapettua tunkeilija nyt; en halunnut jättää sitä muiden riesaksi. Kettu oli kookkaampi kuin tavallisesti ja olin iloinen siitä, etten ollut yksin.
Tuhkajuova syöksähti pedon kimppuun ja seurasin häntä hetken päästä. Kettu oli villi ja reagoi nopeasti iskuihimme omillaan. Olin enemmänkin ärtynyt kuin peloissani; tiesin, että turkkini olisi tämän kahakan jäljiltä resuisen ja epäsiistin näköinen, mutta pahempaan kettu tuskin pystyisi. Lisäsin voimaa iskuihini, mutta kettu ei näyttänyt välittävän. Se vaikutti jotenkin vauhkolta, mikä oli aina huono asia minkä tahansa eläimen tapauksessa: se tarkoitti, että ne olivat arvaamattomia. Kohtasin Tuhkajuovan katseen ja yritin tuona silmänräpäyksen aikana viestiä hänelle telepaattisesti suunnitelmastani. Kumma kyllä Tuhkajuova näytti ymmärtävän viestini - tai sitten hän vain arvioi itse tilanteen samoin kuin minä - ja soturi kiinnitti ketun huomion itseensä puremalla kiinni sen korvaan. Tunsin melkein sääliä, kun näin miten rajusti naaras repi pedon korvaa. En kuitenkaan jäänyt sen enempää epäröimään vaan riensin ketun taakse ja tarrasin hampaillani sen häntään nykäisten sitä kaikin voimin. Kettu kaatui maahan ja Tuhkajuova oli jo valmiina käymään sen kaulan kimppuun. Itse asetuin koko painollani punaturkkisen otuksen päälle. Oudosti se lopetti otteestani rimpuilun, kuin hyväksyen kohtalonsa Tuhkajuovan lukitessa leukansa sen kurkkuun. Tummaa verta alkoi pulputa, ja se värjäsi lumisen maan punaiseksi.
Luulin, että tilanne oli jo ohi, kun yhtäkkiä kettu alkoi riehua allamme tuhannen auringon voimalla. Yllättyen pedon yhtäkkisestä ja voimakkaasta liikkumisesta horjahdimme molemmat pois sen päältä. Punainen paholainen ei jäänyt arvioimaan tilannetta kummemmin vaan syöksähti paikalta oranssina salamana. Katsoin hengästyneenä sen perään, silmät hämmästyksestä levällään. Tuhkajuovan kasvoilla oli samanlainen ilme; mikä ihme tuota kettua riivasi?
"Pimeyden Metsä soikoon", kirosin pudistellessani lunta turkiltani. "Kuvittelin, että tuo pirulainen oli jo mennyttä."
"Kuvittelit väärin", Tuhkajuova vastasi huohottaen. "Sillä viiraa jotenkin päässä. Näitkö miten suurina sen silmät olivat? On vaarallista, että tuollainen otus kulkee reviirillämme."
"Tiedän. Tule."
Kiirehdimme ketun perään, mutta vaikka kuinka etsimme sitä, peto oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Juuri parahiksi tunsin turkillani lumipyryn ensimmäiset hiutaleet ja vilkaisin vihaisena taivaalle. Tuulikaan ei ollut hellittänyt, joten ainoaksi vaihtoehdoksemme jäi leiriin palaaminen. Olisi vaarallista jäädä tänne, etenkin, kun taivas oli jo alkanut pimentyä. Tässä lumimyrskyssä emme muutenkaan olisi kettua enää löytäneet.
Tapasimme Turmaloikan ja Kalmakuun, jotka ihmettelivät heti ärtyneitä olemuksiamme. Selitimme nopeasti, mistä oli kyse, ja suuntasimme sitten takaisin leiriin. Kirosin mielessäni kettua ja lumipyryä koko matkan takaisin. Miten olimmekin olleet näin epäonnisia? Ei riittänyt, että kohtasimme partiossamme ketunpaholaisen, sen piti lisäksi olla jotenkin hullu. Eikä riittänyt, että vauhko petoeläin karkasi tassuistamme, ei, kaiken lisäksi sään oli käännyttävä näin huonoksi. Kaiketi Turmaloikka aisti vihaisuuteni, sillä hän ei maininnut pentuja sanallakaan koko loppupäivänä.

//1291 sanaa

Sulkavirran kysymys herätti Aaltotassussa muistoja, joista hänen alati palava vihansa eloklaanilaisia kohtaan sai lisää polttoainetta. Punaturkkinen naaras tuijotti raidallista ystäväänsä kylmästi, yrittäen hillitä sisällään roihuavaa vihan liekkiä.
"Olet oikeassa: Eloklaani on liian heikko ollakseen uhka meille", hän maukui hyytävästi. Hän porasi katseensa syvälle Sulkavirran kellertävän vihreisiin silmiin tehostaakseen sanomaansa. Hän halusi soturin ymmärtävän, miten paljon hän inhosi ja väheksyi Eloklaania ja sen kissoja. "Heikoille ei kuitenkaan ole paikkaa tässä metsässä. On heidän syytään, että minun emoni kuoli. Jos he olisivat käyttäytyneet kuin oikeat klaanikissat, he olisivat tappaneet sen ketun omalla reviirillään, ja Ruostekukka olisi yhä elossa! Mutta ei - sen sijaan he johdattivat sen suoraan meidän partiomme kimppuun!"
Aaltotassu pystyi yhä kuvittelemaan sen, miltä Ruostekukan lämmin veri tuntui, kun sitä oli ryöpsähtänyt hänen päälleen. Hän näki yhä mielessään ruosteenruskean naaraan lasittuneet silmät, joiden katse seurasi häntä, minne ikinä hän menikin. Kaikki se tuska ja suru, jota hänen perheensä oli joutunut kokemaan, johtui yksin Eloklaanista. Ilman Eloklaania Lauhalaukka ei olisi koskaan loikannut, Karhumyrsky ei olisi seonnut eikä Ruostekukka kuollut.
"Eloklaanilaiset ovat valehtelijoita ja esittäjiä, Sulkavirta", Aaltotassu maukui, tällä kertaa hänen äänensä oli kuitenkin menettänyt pistävimmän teränsä ja jäljellä oli murheen murtama kuiskaus. "He eivät kuulu tänne. He ovat saattaneet omaksua klaanikissojen piirteitä ja ottaa klaanikissojen nimet, mutta pohjimmiltaan he ovat silti vain joukko kulkukissoja, jotka Mesitähti onnistui houkuttelemaan lupauksillaan puolelleen." Hän huokaisi syvään ja antoi jännittyneiden lihastensa rentoutua. "Kuolonklaanilla menisi paremmin, jos he eivät koskaan olisi tulleet tänne. Niin se vain on."

//Sulka?
//240 sanaa

Sulkavirta katsoi huvittuneena Aaltotassua, joka oli kavunnut kuusen oksalle ja tasapainotteli parhaillaan sen päällä. Oksa taipui kohti maata oppilaan painosta, ja välillä naaras horjahteli sen päällä. Aaltotassu uhosi kovasti, ja se sai Sulkavirran olon epämukavaksi. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt vihaa, joka kumpusi monesta kuolonklaanilaisesta ja kohdistui erityisesti eloklaanilaisiin. Siinä missä he näkivät naapuriklaanin uhkana, Sulkavirta piti heitä kiinnostavina.
"Eloklaani ei ole meidän vihollisemme", raidallinen soturi huomautti sivuuttaen täysin Aaltotassun ehdotuksen puissa asumisesta. Oppilas katsahti ystäväänsä ja loikkasi alas maasta. Punaruskea oppilas upposi pehmeän hangen syleilyyn miltei päätään myöten, ja rämpi takaisin Sulkavirran luokse vaivalloisesti. Oppilas ravisteli suurimman osan lumista pois turkistaan ja kääntyi Sulkavirran puoleen.
"Niinkö sinä uskot?" oppilas kysyi päätään kallistaen. Sulkavirta nyökytteli päätään.
"Minun mielestäni eloklaanilaiset ovat lähinnä mielenkiintoisia. He eivät koskaan ole käyttäytyneet uhkaavasti Kuolonklaania kohtaan, ennemminkin alistuvasti. Hehän vaalivat rauhaa ja elämää, eivätkä tapa turhaan", Sulkavirta selitti ja toivoi, ettei Aaltotassu alkaisi kyselemään, että mistä soturi oli saanut kaiken tietonsa eloklaanilaisista. Hän ei voinut paljastaa suhdettaan Ruskalintuun, koska tiesi miten uskollinen Aaltotassu oli Kuolonklaanille.
"Ellei se olisi kiellettyä, minusta olisi kiinnostavaa elää vaikka kuu Eloklaanissa ja nähdä, millaista elämää he siellä elävät. Miksi sinä pidät Eloklaania meidän vihollisenamme, Aaltotassu?" naaras esitti kysymyksen nuoremmalle kissalle ja kohtasi tuon pistävän oranssin katseen. Hän pelkäsi, että Aaltotassu oli saanut turhan paljon vaikutteita Kuolonklaanin pahimmilta öykkäreiltä, jotka jakelivat negatiivisia ajatuksiaan Eloklaanista turhankin avoimesti.

//Aalto?
// 224 sanaa

Sähähdin linnulle joka istui taas samaisella oksalla, mokomakin hiirenaivo. Muistan kun eilen tiputit lunta päälleni. En enää pitänyt lainkaan linnuista, en sitten yhtään. Luovutin koska tiesin ettei lintu huomioisi minua. Kohautin lapojani ja käännyin ympäri. Ulkona oli jo tosi kylmä. En oikein sietänyt tätä pakkasta, turkkini oli liian lyhyt. Ei se sovi talvisäälle, mutta onneksi lumihiutaleet olivat kauniita. Tykkäsin katsella lumihiutaleita. Ne kimaltelivat hienosti auringonvalossa. En malta odottaa hiirenkorvas ja viherlehteä. Aurinko pilkisti pilvin takaa ja lumihannki alkoi kimallella valossa. Katsoin ihaillen kinosta, kunnes aurinko meni pilveen. Katsoin hiukan pettyneenä hankea joka ei enää kimallellut. Huokaisin, ja kävelin disälle pesään. Mäntyviiksi makasi vuoteella pitkästyneen näköisenä. Kömmin naaraan vuerren ja tiirailin karhunvatukka verhon läpi klaanin tapahtumia. Olisinpa pian oppilas, ei tarvitsisi koko ajan nukkua päiväunia tai joutua suituksi. Odotin jo innolla tulevia aikoja. Näin taivaalla lintuparvia, en tiennyt mitä lintuja ne olivat mutta niitä oli paljon! Kuinkas monta, yksi varvas, kaksi varvasta… äh menin jo sekaisin. Noh, kuitenkin niitä oli hyvin paljon. Linnut lentelivät jonkin aikaa taivaalka ja lopulta ne katosivat. Ne erosivat ja lensivät eri suuntiin. Merkillistä, miksi ne noin tekivät? Lintujen juttuja varmaan, toivottavasti joku opettaisi sitten minulle lintulajeja. Lintujen katseleminenkin oli hauskaa, vaikka ne käyttäytyivätkin oudosti. Ne osaavat lentää! Onkohan se maailman hienoin asia? Millaistakohan on osata lentää, ainakin pääsi petoja karkuun helpommin. Kohautin lapojani ja suljin unisena silmäni, oli jo korkea sika nukkua päiväunet.

//227 sanaa

Kun Sulkavirta ehdotti ulos lähtemistä, Aaltotassu virkistyi. Hän nyökytteli rivakasti päätään ja nieleskeli sitten nopeasti viimeiset murenet myyrästä, jonka he olivat jakaneet naaraan kanssa. Molempien ollessa valmiita he ottivat suunnaksi leirin sisäänkäyntitunnelin.
Vasta, kun he olivat jo leirin ulkopuolella, Aaltotassu tajusi, ettei ollut kysynyt mestariltaan lupaa poistua leiristä. Toisaalta hän oli Sulkavirran seurassa, ja raidallinen soturi oli Sähkötuhon sisko. Hän kyllä pitäisi Aaltotassun puolia, koska olihan ulos lähteminen alunperin ollut hänen ideansa.
Viime päivien aikana lunta oli satanut reippaasti. Siellä täällä risteili osittain uuden lumen alle jääneitä polkuja, joista useimmat olivat ehtineet hävitä melkein kokonaan. Ystävykset päättivät lähteä syvemmälle metsään - kenties he törmäisivät matkalla johonkin kiinnostavaan.
Suurten kuusipuiden oksat taipuivat lumen painosta alaspäin. Aaltotassun mielestä ne näyttivät siltä, kuin ne olisivat kumartaneet heille. Hän tirskahti ajatukselle. Sulkavirta katsahti häneen kysyvästi. Aaltotassu virnisti vain takaisin ja harppoi sitten naaraan edelle. Hän meni lähimmän kuusen luo, koukisti takajalkansa ja loikkasi oksalle. Oksa notkahteli hänen allaan ja lunta tippui maahan sen tuuheiden, tummanvihreiden neulasten päältä.
Aaltotassu kiepahti varovasti ympäri oksan päällä ja katsahti Sulkavirtaan. Naaras seisoi kuusen juurella ja seurasi oppilaan touhuja huvittuneen näköisenä.
"Eikö olisikin huomattavasti kätevämpää, jos kissat asuisivat puissa?" Aaltotassu mourusi leikkisästi. "Puista meitä ei pystyttäisi yllättämään niin helposti ja oraviakin riittäisi." Hän kääntyi uudestaan ympäri ja tasapainotteli itsensä oksan toiseen päähän, josta hän pystyi helposti tarttumaan puun rungosta kiinni kynsillään. Punaruskea oppilas lähti nostamaan itseään varovasti ylöspäin, kunnes oli taas pari oksaa ylempänä. Hän hiipi seuraavalle oksalle ja kurkisti alas: maahan oli ainakin kahden ketunmitan verran matkaa.
Hän nousi oksan päällä seisomaan vähän suoremmassa ja suuntasi katseensa siihen suuntaan, missä Eloklaanin reviiri oli. "Eloklaanilaisista ei olisi meille mitään vastusta! He olisivat silmissämme pelkkiä maanmatosia", Aaltotassu uhosi ja nauroi päälle.

//Sulka?
//280 sanaa

Taivas oli alkanut jo pimentyä, kun viimein kuljin Routatassun kanssa harjoituksista takaisin leiriin. Olimme lähteneet leiristä aikaisin aamulla, joten päivä oli ollut pitkä. Oppilas oli varmasti väsynyt, ja niin olin minäkin, niin kehoni kuin mieleni osalta. Siitä huolimatta en kyennyt vielä hylkäämään mestarin roolia tämän päivän osalta. Tämän päiväinen taistelukoulutus oli nimittäin ollut itselleni hienoinen pettymys - olin saanut huomata, ettei taisteleminen tosiaan ollut Routatassun alaa. Yritin kuumeisesti pohtia, mikä koulutuksessani oli mennyt vikaan. Aiemmista oppilaistani oli tullut erinomaisia taistelijoita, ja olisin mielissäni jos Routatassu jatkaisi samaa teemaa. Taistelu oli kuitenkin omasta mielestäni tärkein taito: jokaisen kissan oli kyettävä puolustamaan itseään. Oikeastaan saalistuskin oli vain taistelemisen alalaji, jos nyt oikein syvällisiksi alettiin. Tavalla tai toisella minun olisi siis muovattava oppilaastani taitava taistelussa, ensin pitäisi vain keksiä miten se tapahtuisi.
Ajatuksissani olin jo ehtinyt johdattaa oppilaan takaisin leirin sisäänkäynnille, ja minä edellä pujahdimme sisään. En halunnut uuvuttaa Routatassua liikaa, joten annoin nuorelle naaraalle luvan aterioida ja vetäytyä sitten lepäämään. Huomenna häntä odottaisi jälleen aikainen herätys ja kaiken lisäksi metsästyspartio. Huokaisin syvään kun tajusin, että samat koitokset olivat minullakin edessä. Tietysti oli hienoa olla mestari, mutta oppilaan kouluttamisessa oli myös huonot puolensa.
Sysäsin ajatukset taisteluharjoituksista pois mielestäni ja suuntasin itsekin tuoresaaliskasalle. Lehtikadon vuoksi riistaa oli niukasti, joten jokaisen oli siedettävä jonkin verran nälkää. Valikoin itselleni laihan hiiren, klaaninvanhimmat ja pentutarhan asukit saisivat nauttia ravitsevimmista saaliseläimistä. Toivoin, että Routatassukin muisti syödä kunnolla.
Istuuduin tuttuun tapaani soturien pesän edustalle. Oletin Turmaloikan olevan partiossa, sillä kolli ei ollut vielä ilmaantunut vierelleni eikä häntä näkynyt leirissä. Hymähdin pettyneenä. Olin kumartumassa syömään hiirtäni kun yllättäen tunsin kasvoillani silmieni välissä jotain kylmää ja kosteaa. Heilautin päätäni taaksepäin säikähtäneenä. Pian sain tajuta, ettei kimppuuni ollut hyökännyt mikään lumihiutaletta vaarallisempi olento. Pyyhkäisin hiukan nolona valkoisen pirulaisen kasvoiltani ja katsahdin taivaalle. Samanlaisia kiusankappaleita putoili maanpinnan, puiden havukerrosten sekä viattomien turkkien peitoksi. Ne olivat kummallisen suuria ja leijailivat alaspäin laiskalla tahdilla. Niillä ei tuntunut olevan kiire minnekkään, ja olisin ehkä kadehtinut niitä, jos en olisi kokenut ajatusta typeräksi.
"Ihailetko lumisadetta?"
Käänsin katseeni äänen suuntaan. Henkäysvarjon kasvoilla ei ollut hänen kommenttiinsa sopivaa leikkisää ilmettä, mutta tiesin hänen yrittävän saada minusta reaktiota irti.
"En näe siinä paljoa ihailtavaa", sanoin välinpitämättömästi, kun varapäällikkö istahti tuoresaaliskasasta noukkimansa päästäisen kanssa viereeni. "Mutta kumman kookkaita nuo hiutaleet ovat."
Henkäysvarjo hymähti nyt jo selvästi huvittuneen kuuloisena.
"Eli ihailet niitä."
Vilkaisin kollia terävästi, mutten vaivautunut vastaamaan. Vaikka olinkin päättänyt, etten olisi enää yhtä kylmä muiden kissojen kanssa kuin ennen, en silti jäisi noin helposti Henkäysvarjon syöttiin.
Vatsani kurisi ja muistutti minua nälästäni. Kumarruin jälleen hiireni puoleen, kun tällä kertaa silmäni sai osuman. Räpyttelin silmääni kiivaasti hiutaleen karistaakseni ja katsoin vihaisesti taivaalle. Tuntui, että luonto piti minua pilkkanaan.
"Joku ei halua minun syövän", mutisin itsekseni, mutta Henkäysvarjon hiljaisesta naurahduksesta päättelin hänen kuulleen. Sentään varapäällikkö tajusi antaa minulle ruokarauhan, kun viimein lumihiutaleet jättivät minut rauhaan ja saatoin nauttia hiirestäni. Henkäysvarjokin keskittyi päästäiseensä, ja istuimme hiljaisuudessa syömässä lumen sadellessa turkeillemme. Hetken kuluttua varapäällikkö kuitenkin nosti yllättäen päätään ja pudisteli sitä rivakasti. Virnistin, kun huomasin lumihiutaleen rippeet hänen kuonollaan. Ainakaan en ollut niiden ainoa uhri.

//501 sanaa

Katsoin uteliaasti ulos pentutarhasta, satoi lunta! Hymyilin ja katsoin Mäntyviikseen joka nukkui yhä. Eilen Punatähti oli sairastunut tautiin, josta ei kerrottu meille. Katsoin haltioituneena hiutaleita jotka leijuivat maahaan. Menin makuulleni ja katselin hiljaa lipuvia hiutaleita. Mäntyviiksi kutsui minut pian sisälle, etten vilustu. Olin hiukan pettynyt, mutta vahtijani käski minua. Mäntyviiksi teki meille pikapesun ja laittoi viereensä. Oli kai tarkoitus nukkua, mutta en halunnut nukkua vielä! Nousin naaraan vierestä ja hyppäsin pois vuoteesta.
"En halua vielä nukkua" sanoin kiivaasti ja Mäntyviiksi nosti minut takaisin. Nyt olin kiivastunut, mutta silti nukahdin pian. Kun heräsin juoksin heti ulos katsomaan satoiko vielä ja kyllä, vieläkin satoi lunta. Hymyilin onnellisena ja tunnustelin maata pystyin muodostamaan pallon. Katselin ympärilleni, etsin kohdetta jonka päälle olisi hauska huiskauttaa lunta. En löytänyt kohdetta joten aloin rakentaa taas lumileiriä. Se onnistui ihan hyvin, mutta mäntyviiksi tahtoi minut syömään. Kipitin sisälle syömään noprasti ja syöksyin heti ulos. Leiriäni ei näkyny, no tietysti se hautauitui lumen alle. Huokaisin ja menin takaisin siälle. Aivastin ja pörhistin lumet pois turkistani. Kipitin sammalvuoteen luo ja revin siitä sammalta. Pyysin Mäntyviikseä pyörittämään siitä pallon. Kun pallo oli valmis, niin aloin leikkiä että se oli Eloklaanilainen.
"Hah, siitäs sait senkin karvapallo!" naukaisin voiton riemuisena. Kynsin oalloa piskuisilla kynsilläni ja olin voitonriemuinen. Lopulta sammalpallosta oli enää jäljellä riekaleet.
"Höh" sanoin pettyneenä ja kipitin ulos. Lunta satoi paljon ja hymyilin innokkaana. Hyppäsin ilmaan ja koitin napata lumihiutaleen tassujeni väliin. Kun olin maassa käpälissäni oli van vettä. Ihmettelin mitä tapahtui ja jatkoin nappaamista. En kuitenkaan saanut yhtäkään lumihiutaletta kiinni. Lopulta lopetin ja istuin hengästyneenä lumihangessa. Katselin ympärilleni ja katsoin muita, he tekivät normaaleja asioita vaikka satoi lunta. Päähäni tippui puusta lunta ja katsoin vihaisena ylös. Puun oksalla kökötti lintu, mokoma lumenpudottaja. Sähisin linnulle mutta ei se kuunnellut, se vain otti mukavamman asennon. Käänsin linnulle tylysti pääni ja kävelin häntä pystyssä takaisin pentutarhaan. Myhäilin linnulle, se varmasti loukkaantui kun tein noin äsken. Pistin pääni ulos pentutarhasta ja katsoin oksaa kohti, lintu oli onneksi häpynyt. Kävelin ulos ja katsoin taivaalle. Lumisade oli jo jatkunut pitkään. Muutama muukin kissa näytti huolestuneelta. Tähyilin kohti sotureiden pesää. Siellä ei ollut ketään. Kohautin lapojani ja aloin kasaamaan lunta, vaikka se oli ihan turhaa. Sen jälkeen aloin miettimään asioita mutä en ollut ennen miettinyt. Millaista oli olla kotikisu. Sai asya kaksijalan pesässä. Olikohan ruoka hyvää? Oliko pesässä lämmin? Miltä tuntuisi olla päällikkö? Orvokkitähti, kuulosti pöhköltä minun korviini. Naurahdin itsekseni, olinpa hassu. Ei normaalit oennut mieti tuollaisia! Lumihiutale putosi nenälleni ja aivastin. En halunnut mennä vielä sisälle! Oli niin kaunis päivä vielä. Ja aurinkokin oli vielä näkyvillä. Vaikka oli jo alkanut hämärtää. Pörhistin karvojani, omistaisinpa pidemmän turkin! Se olisi talvisin kätevä, mutta kesällä varmasti aivan liian kuuma. Olikohan keskipitkä turkki sopiva? Miksi muuten mietin turkin pituutta? Nuolaisin pari kertaa tassuani ja kävelin oentutarhan ympäri. Kun ei ollut muuta tekemistä. Menin takaisin sisälle ja käperryin Mäntyviiksen viereen. Kehräsin lämmöstä joka suorastaan hohkasi naaraasta. Otin mukavamman asennon ja tiirailin lumihiutaleita vatukkaverhon läpi. Ne olivat niin kauniita, mutta toivon että lumisade loppuisi pian. Pian sen jälkeen kun suljin silmäni, nukahdin. Ja näin unia talvesta.

//503 sanaa

Jääviilto asteli partion perässä hämärään piikkihernetunneliin. Kolli oli ollut auringonlaskun partiossa. Hän oli lievästi sanottuna pettynyt, ettei ollut päässyt partion johtoon. Henkäysvarjo oli laittanut partion johtajaksi Jokimielen hänen sijastaan. Vaalean punaruskea kolli oli ollut hiljaa koko partion ajan, lukuun ottamatta pientä purkausta kesken partioinnin. Pikkukaaos ja Raparperipistos olivat kälättäneet miltei koko partion ajan, ja se jos jokin oli käynyt kunniakkaan soturin hermoille. Hän oli käskenyt klaanitovereitaan pitämään suunsa kiinni, ellei heillä ollut jotain järkevää sanottavaa.
Loppupartio olikin sujunut oikein hyvin hiljaisuuden vallitessa. Partiolaiset lähtivät kukin omiin suuntiinsa. Jääviilto suuntasi tuoresaaliskasalle, joka hänen onnekseen ei ollut tyhjä kuten aiemmin tänään. Tosin valinnanvaraa ei juurikaan ollut, sillä klaanitoverit olivat jättäneet kasaan vain surkeimmat saaliit. Jääviilto valikoi ateriakseen pienen oravan. Se ei ollut enää lämmin, joka tosin ei ollut mikään ihme. Orava oli maannut kuolleena tuoresaaliskasassa varmaankin jo hyvän aikaa.
Punaturkkinen kolli etsi katseellaan itselleen seuraa. Hän olisi halunnut vaihtaa pari sanaa Harakkanaurun kanssa, mutta mustavalkoista kollia ei näkynyt pääaukiolla. Ketään muutakaan potentiaalista juttukaveria ei näkynyt.
Jääviilto oli jo lähdössä kävelemään kohti kaatunutta kuusta, kun hän näki Punatähden astelevan kohti parantajan pesää. Päällikkö näytti melko huonovointiselta, ja Jääviillon mielenkiinto heräsi. Soturi käveli muina kissoina lähemmäksi parantajan pesää, jotta kuulisi päällikön ja parantajan välisen keskustelun.
Kolli istuutui alas vilkaisematta Punatähden ja tämän luokse saapuneen Tiputassun suuntaan. Yrttien inhottava katku lehahti hänen nenäänsä. Kolli yritti peittää yrttien lemun tuoresaaliilla alkaessaan syömään sitä samalla, kun hän kuunteli kaksikon juttelua.
"Tunnistan kyllä oireet, tämä on ihan varmasti viheryskää. Eloklaanilaiset tartuttivat sen ilmeisesti", päällikkö murahti rohisevalla äänellä. Jääviilto kääntyi yllättyneenä katsomaan päällikön ja parantajaoppilaan suuntaan.
Kolli nousi nopeasti ylös ja siirtyi varmuuden vuoksi vähän kauemmaksi parantajan pesän sisäänkäynniltä. Hän ei halunnut vahingossakaan saada viheryskää. Parantajaoppilas kyseli jotakin päällikön voinnista, ja lopulta pyysi tuon perässään sisään parantajan pesälle. Jääviilto katsoi inhoten heidän peräänsä. Hän ei voinut olla miettimättä, etteikö tämä olisi ollut jokin Eloklaanin suunnitelma. He olivat johdattaneet Punatähden leiriinsä vain tartuttaakseen tälle viheryskän, jotta Kuolonklaani heikkenisi. Raivo kiehahti soturin sisällä. Oli äärimmäisen tärkeää, että eloklaanilaiset häädettäisiin metsästä. Eikö kukaan oikeasti nähnyt, mitä Mesitähti tovereineen yritti?

// 337 sanaa

Sulkavirta katsoi yllättyneenä ystäväänsä, joka oli esittänyt yllättävän kysymyksen. Aaltotassu oli kysynyt, oliko raidallisella naaraalla mielessään ketään erityistä kissaa. Naaras ei käsittänyt, mistä moinen oli tullut oppilaalle juuri nyt mieleen. Sulkavirta oli aivan hetki sitten nimittäin ajatellut Ruskalintua ja kasvavaa ikäväänsä kollia kohtaan. Soturin piti hetki miettiä, miten reagoisi Aaltotassun kysymykseen. Hän kyllä luotti naaraaseen, mutta olisiko rakkaus eloklaanilaista kohtaan Aaltotassullekin liikaa?
Sulkavirta päätyi lopulta valheeseen, ja purskahti hervottomaan nauruun. Aaltotassu katsoi häntä päätään kallistaen.
"Ei tietenkään ole! Jos löydän jonkun, lupaan kertoa sinulle heti ensimmäisenä", naaras onnistui valehtelemaan oikein vakuuttavasti, ainakin omasta mielestään. Hän hymyili Aaltotassulle ystävällisesti kohdatessaan tämän oranssin katseen. Punaturkkinen naaras nyökkäsi, kuin hyväksyen soturin vastauksen. Sitten naaraan katse kääntyi leirin pääaukiolla hääräileviin kissoihin.
Sulkavirta oli saanut vatsansa täyteen. Ennen syömistä hän oli taas muistanut unohtaneensa syödä. Edellisin ateria oli ollut eilen ennen harjoituksia oppilaiden kanssa.
Aaltotassun ja Sulkavirran välillä vallitsi hiljaisuus, jonka raidallinen naaras päätti rikkoa. Hän halusi ottaa kaiken irti ajastaan Aaltotassun kanssa, ennen kuin Sulkavirta jättäisi Kuolonklaanin. He olivat sopineet tekevänsä jotakin aamiaisen jälkeen.
"No, mitä sinä tahdot tehdä? Lähdetäänkö ulos?" Sulkavirta esitti kysymyksen veljensä oppilaalle. Sähkötuholla tuskin olisi mitään sitä vastaan, että Sulkavirta vietti aikaa hänen oppilaansa kanssa leirin ulkopuolella.

//Aalto?
// 197 sanaa

Aaltotassu oli juuri aikeissa ehdottaa jotain, kun hänen ajatuksensa katkaisi kurluttava ääni, joka oli lähtöisin hänen vatsastaan. Hän katsahti Sulkavirtaan hiukan nolostuneesti virnistäen.
"Mitä jos syötäisiin ensiksi aamupala? Minulla on kamala nälkä!" oppilas maukui ja vilkaisi haikailevasti tuoresaaliskasan suuntaan. Sulkavirta kehräsi huvittuneena ja nyökkäsi.
"Sopii minulle."
Kaksikko nousi ylös ja lähti tassuttamaan tuoresaaliskasaa kohti. Kävellessään ystävänsä vierellä Aaltotassu huomasi kasvaneensa miltei raidallisen soturin ohi. Hän muisti yhä, miten puoli vuodenajan kiertoa takaperin hän oli ollut vasta hintelä rääpäle, joka oli joutunut juoksemaan pysyäkseen soturittaren tahdissa. Nyt hän oli melkein täysikasvuisen kissan kokoinen, ja se tuntui mahtavalta!
Aamupalatarjoilussa ei ollut paljon kehumista: pari hassua myyrää ja kulahtaneen näköinen varis. Aaltotassu ja Sulkavirta vaihtoivat inhoksuvia katseita irvistäen.
"Mitä jos syödään tuo myyrä puoliksi?" Aaltotassu ehdotti ja kurkotti käpälällään tökkäämään kuollutta jyrsijää.
Sulkavirta kohautti lapojaan. "Käy se minulle."
Aaltotassu nappasi myyrän hampaisiinsa ja vei sen syrjempään leirin reunalle. Sulkavirta asettui kyyryyn hänen viereensä.
Aterioidessaan ystävykset seurasivat heräilevän leirin puuhia. Haukkasiipi astui ulos soturien pesästä ja pysähtyi venyttelemään. Kollin lihakset värähtelivät raidallisen turkin alla, kun hän lähti jälleen liikkeelle. Aaltotassu vilkaisi ystävänsä suuntaan nähdäkseen, oliko tämäkin seurannut katseellaan Haukkasiipeä. Naaras kuitenkin mutusti myyrää vaitonaisena, omiin ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä. Aaltotassun kasvoille levisi kiusoitteleva virne.
"No, Sulkavirta", hän maukui oikein sanojaan venyttäen ja tuuppasi ystäväänsä leikillään herättäkseen tämän mietteistään, "onkos sinulla mielessä ketään erityistä kissaa?"

//Sulka?
//219 sanaa

Roihutassu: 7kp -

Orvokkipentu: 15kp -

Harakkanauru: 5kp -

Tuhkajuova: 17kp -

Sulkavirta: 20kp! -

Aaltotassu: 8kp -

Hymy levisi Sulkavirran kasvoille, kun hän kuuli Aaltotassun sanat. Soturi ei ollut kokenut pientä tehtäväänsä lainkaan epämiellyttävänä palveluksena, vaan ennemminkin kiinnostavana seikkailuna. Soturi pudisti päätään.
"Ei tarvitse, minä nautin joka hetkestä. Oli virkistävää kokea pieni seikkailu harmaan arjen keskellä", raidallinen naaras virnisti leikkisästi. Aaltotassu näytti edelleen yhtä helpottuneelta ja iloiselta kuin äskenkin.
"Mutta sinun kannattaa ihan oikeasti pysyä jonkin aikaa kokonaan erossa niistä eloklaanilaisista. Luulen, että Ruusutuike aikoo pitää sinua silmällä", Sulkavirta sanoi vakavoituen. Hymy hävisi myös Aaltotassun kasvoilta, kun naaras huomasi ystävänsä vakavan katseen.
"Sovitaan vaikka, että se on sinun hyvityksesi minulle. Tai jos aiot vielä tavata sitä veljeäsi, saat kyllä ottaa minut mukaan", soturi lisäsi virnistäen. Hymy palasi Aaltotassun kasvoille, kun oppilas nyökäytti päätään.
"Minä lupaan", punaturkkinen kissa vakuutteli. Sulkavirran mieli muuttui haikeaksi, eikä Aaltotassu varmastikaan voinut olla huomaamatta sitä. Soturi oli kiintynyt Aaltotassuun ja heidän välinen ystävyytensä oli hänelle tärkeä. Sulkavirran sydäntä riipi, sillä hän tiesi ystävyyden katkeavan ainakin toistaiseksi, kun soturi lähtisi pian klaanista Ruskalinnun kanssa. Aaltotassulla ei ollut harmainta hajuakaan tulevasta, vaan naaras eli siinä uskossa, että Sulkavirta pysyisi klaanissa aina.
"Onko jokin hassusti?" Aaltotassu kysyi, kun Sulkavirran hymy haihtui ja tilalle hiipi surkea ilme. Soturi ravisteli synkät ajatukset pois mielestään ja palasi takaisin tähän hetkeen.
"On on, totta kai", naaras vakuutteli, "on vain haikeaa, että sinusta ja Tattitassusta tulee pian sotureita. Emme pääse sitten enää harjoittelemaan yhdessä." Valheessa oli osa totuutta, jonka vuoksi asiasta valehteleminen oli käynyt Sulkavirralta niin helposti. Kun kaksikko ansaitsisi soturinimensä, mikään ei pidätellyt Sulkavirtaa enää Kuolonklaanissa.
"Mitä me sitten keksisimme? Ehkä tällä kertaa jotakin vähän vähemmän jännittävää kuin viime öinen", raidallinen naaras virnisti. Hän halusi viettää ystävänsä kanssa aikaa ennen kuin se olisi liian myöhäistä.

//Aalto?
// 275 sanaa

Sinä yönä Aaltotassun oli vaikea asettua levolle. Hän tiesi Sulkavirran olevan matkalla Kuuluolalle partion mukana, mutta oli toinen asia, saisiko raidallinen soturi muut partiossa olijat houkutelluksi kurkistamaan luolaan, jossa Lauhalaukka ja Mahlahalla todennäköisesti olivat odottelemassa Aaltotassun saapumista. Aaltotassu ei voinut sanoa, että hänestä tuntui pahalta saattaa kollit ansaan, mutta klaanien lakien noudattaminen oli hänelle juuri nyt tärkeämpää kuin mitkään sukulaissuhteet naapuriklaanin kissoihin.
Kun Ruostekukka oli kuollut, Aaltotassu oli kokenut vastuun heidän perheensä kunniasta siirtyneen itselleen. Lauhalaukka saattoi olla kenties vanhin Ruostekukan elossa olevista pennuista, mutta kolli oli päättänyt pettää klaaninsa, ja sitä kautta hän oli myös pettänyt perheensä. Lauhalaukka saisi nyt luvan kärsiä tekemästään virheestä.
Jossain vaiheessa Aaltotassu oli ilmeisesti nukahtanut, sillä, kun hän heräsi, osa oppilaista oli jo tekemässä lähtöä pesästä. Aaltotassu kömpi ylös vuoteessaan ja suki nopeasti turkkinsa, ennen kuin kiiruhti aukiolle. Sulkavirta oli ulkona häntä vastassa ja kutsui oppilaan mukaansa hännän huiskaisulla, ja he kiersivät kaatuneen kuusen taakse vesiputouksen lähelle.
"No?" Aaltotassu kysyi ensimmäisen kerran, ja hän tunsi vatsaansa vääntävän jännityksestä. Sulkavirran katse - ja ilmeisesti myös ajatuksenjuoksu - harhaili kuitenkin aivan jossakin muualla.
"No? Miten se partio meni?" Aaltotassu kysyi toisen kerran, kestämättä sitä näkymätöntä painetta, joka tuntui leijuvan hänen yläpuolellaan ikään kuin valmiina rysähtämään hänen niskaansa. Hän tunsi sydämessään kylmän iskun, kun Sulkavirta kääntyi vakavailmeisenä katsomaan häntä.
"Sinä jäit kiinni", soturi huokaisi päätään pudistellen. Aaltotassu tuijotti ystäväänsä silmät järkytyksestä ammollaan ja suu vähän auki. Hän oli jäänyt kiinni? Voi ei!
Vakava ilme pyyhkiytyi pois Sulkavirran kasvoilta, kun tämä maukui: "Vitsi vitsi, et jäänyt kiinni. Lauhalaukka kyllä kertoi totuuden, mutta Ruusutuike lupasi olla kertomatta sinusta, koska et ilmestynyt paikalle. Sen sijaan hän kertoi kai juuri Punatähdelle, että eloklaanilaiset olivat luvatta Kuuluolassa."
Helpotus sai Aaltotassun käpälät tuntumaan tutisevalta hyytelöltä, ja hän veti vapisten henkeä. Kun oppilas onnistui kokoamaan jälleen itsensä, hän tuuppasi Sulkavirtaa ensin vihaisena siitä, että tämä oli valehdellut, mutta leppyi kuitenkin nopeasti. Hän tirskahti hiljaa ja katsoi ystäväänsä hymyillen huojentuneena.
"Kiitos, Sulkavirta!" hän kehräsi iloisesti. "Olet hengenpelastaja! Minä hyvitän tämän sinulle vielä - lupaan sen!" Aaltotassu tunsi suunnatonta kiitollisuutta naarasta kohtaan. Sulkavirta oli hänen ainoa oikea ystävänsä koko klaanissa, eikä tiennyt, mitä olisi tehnyt ilman tätä.

//Sulka?
//348 sanaa