Mitä enemmän Jääviilto keskusteli Harakkanaurun kanssa, sitä enemmän hän alkoi pitämään luisevasta kollista. Erakkotaustaiset soturit tai erakot eivät koskaan olleet olleet punaruskean soturin suosiossa, joten oli huojentavaa, ettei Harakkanaurukaan välittänyt niistä. Oli epäreilua asettaa erakot ja erakkotaustaiset soturit samalle viivalle niiden kanssa, joiden esi-isät olivat kautta aikojen puolustaneet näitä maita. Erakoiden tarvitsi vain saapua paikalle ja nauttia klaanin antimista.
Reviirin ympärillä risteili pelottavan paljon erakoita. Erakot eivät kunnioittaneet Kuolonklaanin rajoja, vaan kulkivat toisinaan klaanin metsissä kuin mitkäkin maailmanvaltiaat.
"Niinpä", Jääviilto murahti päätään nyökytellen ja sitten taas jatkaen, "mutta eloklaanilaisia ei saa unohtaa. Olen varma, että heistä koituu meille vielä paljon vaivaa, sano minun sanoneen."
Harakkanauru siristi hopeanharmaita silmiään niin, että ne kapenivat ohuiksi viiruiksi. Kuin hyväksyen Jääviillon sanat, hän nyökäytti pienesti päätään, mutta ei kommentoinut enempää.
"Osaatko pitää salaisuuden?" Jääviilto vaihtoi taas aihetta lennosta. Kolli kumartui itseään aavistuksen matalamman soturin tasolle ja tuijotti tuota herkeämättä silmiin. Harakkanauru kohtasi katseen ilmeettömänä. Kollin ilme ei värähtänytkään, kun tämä nyökkäsi.
"Olen kuullut huhuja, että pieni joukko kuolonklaanilaisia tahtoisi puhdistaa Kuolonklaanin epäaidoista sotureista", kolli kuiskasi hiljaa. Henkäysvarjo oli vannottanut Jääviiltoa pitämään suunsa kiinni asiasta. Soturi kuitenkin uskoi Harakkanaurun pysyvän hiljaa, eikä hän paljastaisi valkomustalle kollille nimiä. Henkäysvarjon suunnitelma oli junnannut paikallaan Karhumyrskyn tuhoista saakka, eikä punaruskea kolli ollut edes varma, aikoiko varapäällikkö toteuttaa sitä. Tuskin ainakaan ennen Punatähden kuolemaa, Jääviilto pohti.

//Harakka?
//217 sanaa

Tietenkin Jääviilto ilmoitti olevansa sitä mieltä, että Eloklaanin läsnäolo heikensi Kuolonklaania. Minun täytyi myöntää kollin puheessa olevan itua, sillä kourallinen kuolonklaanilaisia oli todellakin vaihtanut klaania, luikkinut häntä koipien välissä Mesitähden helmoihin. En voinut muuta kuin pohtia, miksi niin moni soturi oli päättänyt lähteä synnyinklaanistaan. Ehkä päätöksellä livistää oli jotain tekemistä sen kanssa, että kuolonklaanilaisten elämäntapa oli vaativa ja klaanin langettamat rangaistukset kovia - moni herkkäluontoisempi saattoi tuntea tasapainoilevansa veitsenterällä. Tavallaan ymmärsin, mikä Eloklaanissa veti kissoja niin kovasti puoleensa ja vastaavasti miksi Kuolonklaanista tahdottiin päästä pois.
Jääviillon todettua, että hän uskoi eloklaanilaisten juonivan jotakin Kuolonklaanin pään menoksi, katsoin punaruskeaa kollia hieman epäilevästi. Salajuonet eivät olleet Eloklaanin tapaista, joten pidin yllätyshyökkäystä Kuolonklaanin reviirille tai vastaavaa sattumusta hyvin epätodennäköisenä. En kuitenkaan sanonut mitään, ei sillä että Jääviilto olisi edes antanut minulle tilaisuuden, vaan nyökkäsin hitaasti ja annoin kollin jatkaa paatostaan.
Kun Jääviilto otti puheeksi ketun, joka oli surmannut Ruostekukan ja Sirpalepisaran, minun entisen oppilaani, siristin kysyvästi silmiäni. Vaikka en pahemmin ollut välittänyt hiljaisesta Sirpalepisarasta, olin yhä aavistuksen näreissäni siitä, että ketun takia kova työ naaraan koulutuksen parissa oli mennyt hukkaan. Olin tietoinen siitä, että kettu oli tullut Eloklaanin puolelta, mutta että eloklaanilaiset olisivat tahallaan ajaneet sen Kuolonklaanin reviirille, ehkä jopa suoraan partion kimppuun, sitä minun oli vaikea uskoa todeksi.
“Sellaisia tapauksia sattuu sen verran harvoin, että kyse tuskin on mistään juonesta”, tokaisin hajamielisesti ja käänsin mietteliään katseeni välkehtivän vesiputouksen puoleen. “Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
Jääviillon kertomus oli antanut minulle uutta ajateltavaa. Ehkä minun pitäisikin pitää Eloklaania hieman tarkemmin silmällä, jotta tietäisin ensimmäisten joukossa jos jokin yllättäen muuttuisi.
“Minun mielestäni erakot ovat eloklaanilaisia isompi ongelma. Ne eivät kunnioita mitään lakeja ja ovat siksi arvaamattomia”, sanoin sitten ja katsoin taas Jääviiltoa. En olisi halunnut kertoa kollille paljon itsestäni ja mielipiteistäni, mutta niiden avulla toivoin saavani punaruskean soturin luottamaan minuun enemmän ja sokeammin.

// Jää?
// 297 sanaa

Pieni pettymys valtasi Jääviillon levottoman mielen, kun Harakkanauru ei kertonutkaan omaa mielipidettään Eloklaanista, vaan esitti kysymyksen. Hetken emmittyään, punaruskea kolli päätyi kuitenkin vastaamaan toisen kysymykseen.
"Eloklaani heikentää Kuolonklaania, enkä käsitä miten kukaan ei huomaa sitä. Heti kättelyssä he veivät meiltä Minttuliekin ja Lauhalaukan, sitten pian sen jälkeen Hopeaputouksen, Mahlahallan ja varmasti aikovat viedä vielä monia muita", Jääviilto lausahti päätään pudistellen.
"On häpeällistä, että minun entinen oppilaani, Punatähden tytär Minttuliekki elää nyt Eloklaanissa opettamassa kaikkia oppejani eteenpäin meidän vihollisillemme. Tilanne ei ole lainkaan reilu. Olen varma, että eloklaanilaiset esittävät vain kilttejä ja ystävällisiä, mutta todellisuudessa he juonivat jotain", punaruskea kolli vilkaisi ympärilleen, jottei kukaan varmasti kuullut hänen puheitaan. Putouksen pauhu piti siitä huolen, eikä kuuloetäisyydellä ollut muita kuin Harakkanauru. Kolli nosti hetkeksi jäänsinisen katseensa Harakkanauruun, joka näytti kuuntelevan tarkasti. Jääviilto ei antanut hänelle vieläkään suunvuoroa, vaan jatkoi itse:
"Sitä paitsi, joitain kuita sitten eloklaanilaispartio oli ajanut ketun suoraan Kuolonklaanin reviirille. Ei siitä hirveästi huudeltu, mutta on eloklaanilaisten syytä, että Sirpalepisara ja Ruostekukka kuolivat."
Jääviilto ei koskaan ollut arvostanut etenkään hiljaista Sirpalepisaraa, eikä hänen kuolemallaan ollut niinkään väliä. Mutta kuitenkin nyt kun kuolema oli Eloklaanin syytä, se ei ollut enää yhdentekevä. Jääviilto hiljeni viimein ja siirsi katseensa luisevaan kolliin antaen tälle puhevuoron.

//Harakka?
// 200 sanaa

Aiemmasta kohtaamisesta Saukkotassun kanssa oli jäänyt minulle inhottava, melkein syyllinen olo. Tiesin varsin hyvin ettei naaras tarkoittanut mitään pahaa, päinvastoin halusi vain olla minulle seuraksi. Huokaisin syvään ja lähdin tassuttelemaan naarasta kohti, joka nyt istui yksinään tuoresaaliskasan luona. Hän nosti katseensa ilmeettömänä, kun pysähdyin muutaman metrin päähän tästä.
"Ehditkö puhua hetken?" Kysyin Saukkotassulta, joka vain katsoi minua nyt miltei tyrmistyneen näköisenä. Hetken hiljaisuuden jälkeen naaraan suu kuitenkin kääntyi hymyyn, josta paistoi voiton ilo.
"Minkkitassu haluaa puhua minun, hänen ei-ystävänsä kanssa?" ruskea naaras vastasi kysymykseeni kysymyksellä ja virnisti vielä suuremmin. Pyöräytin silmiäni ja astelin tämän eteen.
"Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, joskus sanat vain tulevat ulos ennen kuin ehdin edes tajuta" selitin ja heiluttelin hännänpäätäni vähän hermostuneena. Naurettavaa että oloni oli tällainen.
"Tiedän. Olen varma että tiedän aika pitkälti millainen kissa sinä olet" Saukkotassu totesi lapojaan kohauttaen. Olin hyvin yllättynyt lauseesta ja hetken vain katselin naarasta, joka ei vaikuttanutkaan olevan moksiskaan aiemmasta pienestä välikohtauksesta.
"Emme ole niin erilaisia kuin luulet, Minkkitassu." pieni naaras maukui ja katsoi minua suoraan silmiin, kumman itsevarman oloisena. En tiennyt mitä sanoa, koko keskustelu oli lähtenyt aivan toiseen suuntaan kuin odotin.
"Tiedän että olet yksinäinen, tiedän että olet kylmä ja tiedän että muut eivät lähesty sinua. Oletko nähnyt minua isoissa porukoissa? Et tietenkään, koska minä en sellaisissa viihdy. Olen ihan syystäkin jatkuvasti hakeutunut nimenomaan sinun seuraasi." Saukkotassu jatkoi selittelyään, joka hetki hetkeltä alkoikin kuulostaa järkevämmältä. Ehkä meillä olikin potentiaalia ystävystyä.
"Ymmärrän. On oikeastaan ihan mukavaa, että joku pitää seuraa vaihteeksi." Vaihdon hymyn Saukkotassun kanssa ja istuin nyt tämän vierelle. Ystävyys ei ehkä päivän päätteeksi olisikaan aivan kamala konsepti.


// 261 sanaa

Olin tyytyväinen, kun Jääviilto ilmoitti olevansa kanssani samaa mieltä. En olisi halunnut ryhtyä väittelemään kollin kanssa, sillä arvelin soturin olevan sen verran omapäinen, ettei tämä varmaankaan olisi suostunut edes kuuntelemaan omasta mielipiteestään eroavia näkemyksiä.
Seuraavaksi punaruskea kolli sanoi jotain sangen mielenkiintoista, nimittäin olevansa tyytymätön Punatähden päätökseen sallia Eloklaanin asettua Kuolonklaanin rajanaapuriksi nummelle. Hyvä, juuri tällaisia paljastuksia olin Jääviillolta odottanutkin. Kasvoillani käväisi katala virne ajatellessani, että Punatähteä varmasti kiinnostaisi tietää kookkaan soturin arvostelevan häntä ja hänen tapaansa johtaa klaania - ja jos vielä hieman kärjistäisin Jääviillon sanoja, tilanne saattaisi kehkeytyä hyvinkin nopeasti vallan mielenkiintoiseksi ja suloisen kaoottiseksi. Ravistin kuitenkin kieron suunnitelmani pois mielestäni, sillä ainakaan vielä minulla ei varsinaisesti ollut mitään syytä käyttää punaruskean kissan puheita tuota itseään vastaan, mutta nyt minulla ainakin oli tapa suojella itseäni Jääviillon raivolta, mikäli se ikinä syystä tai toisesta minuun kohdistuisi.
“Kuinka niin?” kysäisin viimein, sillä halusin tietää lisää siitä, mitä mieltä Jääviilto oli Eloklaanista. Itse en oikeastaan kokenut naapuriklaania ongelmaksi, en ainakaan vielä, sillä sen kissat olivat pysytelleet pääasiassa omalla reviirillään ja käyttäytyneet verrattain hyvin kuolonklaanilaisia kohtaan. Sen sijaan minun kaunani kohdistui erakoihin, vaikka ne olivatkin luonnoltaan hieman samanlaisia kuin minä - kekseliäitä selviytyjiä, jotka ymmärsivät pitää huolen vain itsestään. Tai ehkä juuri siksi en pitänyt erakoista, koska ne muistuttivat minua liiaksi itsestäni.

// Jää?
// 207 sanaa

Raotin silmiäni havahduttuani aamun kirkkauteen joka tunkeili pesän sisäänkäynniltä. Siristelin hetken edelleen maaten paikallani ja nousin sitten istumaan, venyttäen leukaani ylöspäin ja haukotellen. Katselin ympärilleni oppilaidenpesässä ja huomasin että olimme Saukkotassun kanssa ainoat jotka eivät olleet vielä nousseet. Naaras vaikutti olevan edelleen unessa. Tämä oli kaunis, huomattavasti kooltaan pienempi kuin minä itse. Tutkiskelin Saukkotassua katseellani, hänen kylkensä kohosivat ja laskivat rauhalliseen tahtiin. Ruskea turkki oli sileää ja valo kiilsi karvoissa aivan eri tavalla kuin omissani. Naaraan korvat värähtelivät tämän todennäköisesti nähdessä unta. Huokaisin syvään, edelleen hieman unisena ja siirsin katseeni pesän suulle. Istuin vielä hetken rauhassa, kuunnellen vain Saukkotassun tasaista hengitystä.
Kun vihdoin nousin, suuntasin ulos pesästä ja tarkkailin ympäristöäni. Leiri oli rauhallinen, pari soturia istui tuoresaaliskasan luona keskustellen ties mistä. Tassuttelin tavalliseen, rauhalliseen tapaani pitkin leirin kylmää ja kivistä maata kohti sammaleen peittämää kiveä lammen rannassa. Loikkasin kivelle ja istuuduin kietaisten häntäni etutassujeni ympärille. Laskin katseeni veteen ja katselin heijastusta. Kohtasin pistävät, meripihkaiset silmät ja tiukaksi viivaksi kiristyneen suun.
-olenko aina näin kireän näköinen? mietin ja kurtistin kulmiani peilikuvalle. Hiljalleen pieni hymy kuitenkin levisi kasvoilleni. Ilkeä ulkomuoto oli tässä klaanissa ylpeyden aihe, jopa hyöty. Hymähdin itsekseni ja käännyin katsomaan taivasta, joka näytti hetki hetkeltä tummuvan. Tänään saattaisi sataa. Itse pidin sateesta, etenkin sen jättämästä raikkaasta tuoksusta ja rentouttavasta äänestä joka tuli pisaroiden osuessa kovaan maahan. Samassa selkäni takaa kuuluva tuttu ääni keskeytti haaveiluni.
"Huomenta! Olisit herättänyt minutkin, tunnuin nukkuvan jotenkin epätavallisen syvää unta." Saukkotassu jaaritteli, tämän äänen lähestyessä. Niin paljon kun halusinkin pitää naaraasta, tähän aikaan aamusta tuo takertuvainen säheltäjä vain ärsytti.
"Emme ole ystäviä." Totesin turhankin kylmään sävyyn, siirtämättä katsettani taivaan tummuudesta. Naaras istui kiven viereen eikä enää hetkeen puhunut. Ilmapiiri oli kiusallinen, mutta kumpikaan meistä ei noussut.
"En tarvitse ystäviä." Sanoin hieman edellistä hiljempaa, se tuli ulos melkein kuiskauksena. Tunsin Saukkotassun katseen kääntyvän minuun.
"Olet aina yksin. Pennusta asti. Miksi?" Ruskeaturkkinen naaras kysyi. Huokaisin jälleen ja vastasin nyt tämän katseeseen.
"Niinkuin juuri sanoin, en tarvitse ystäviä. Minulla on klaanini ja Pimeydenmetsä." vastasin miltei monotonisella äänellä. Saukkotassun korvat kääntyivät hieman ja tämän ilme synkkeni. Hän nousi, nyökkäsi minulle ja poistui.
Olinko ollut turhan ilkeä? Se oli toisaalta piirre joka minulla oli veressä. Se oli luonnollista. Siitäkin huolimatta rinnassani säteili pieni inhottava tunne.


// 364 sanaa

Jääviilto hymyili maireasti kuunnellessaan Harakkanaurua. Hän mietti mielessään, miksei koskaan aiemmin ollut tutustunut kolliin. Toki Harakkanaurun ulkonäkö ja olemus olivat harvinaisen luotaantyöntäviä, joka taisi olla syy. Jääviilto oli aina pitänyt valkomustaa kollia epäsiistinä ja sellaisena, jonka mielipiteet muovautuivat muiden mukaan.
"Olen samaa mieltä sinun kanssasi", Jääviilto totesi päätään nyökytellen. Hänen jäänsinisten silmiensä katse harhautui pois luisevasta kollista ympäristöön. Vesiputouksen pauhu piti huolen siitä, etteivät ulkopuoliset kuulleet heidän keskusteluaan. Päällikön kritisointia ei katsottu hyvällä Kuolonklaanissa.
"Punatähti teki myös ison virheen antaessaan Eloklaanin jäädä asumaan rajanaapuriksemme", punaturkkinen kolli ärähti päätään pudistellen. Hän kumartui taas kyyhkysen äärelle haukaten siitä suullisen. Vaikka Punatähti pitikin pääasiassa hyvää huolta Kuolonklaanista ja toimi lähes aina sen parhaaksi, Jääviilto piti joitain päällikön valintoja huonoina. Päällikkö suhtautui liian lempeästi kaikkiin, joista ei oikeasti olisi ollut tällaisen klaanin sotureiksi.
Soturin mieli palasi vuodenaikojen takaiseen piinaan, kun kuolonklaanilaisia oli mystisesti tapettu ympäri metsää. Lopulta syylliseksi oli paljastunut Karhumyrsky. Vaikka Jääviilto olikin äärimmäisen uskollinen synnyinklaanilleen, salaa hän arvosti Karhumyrskyn tekoa. Kaikki Karhumyrskyn tappavat kissat olivat nimittäin olleet juurikin niitä, jotka eivät ansainneet olla Kuolonklaanin sotureita. Mukaan lukien Jääviillon sisar Hiutaleviiksi. Se typerä pehmo ansaitsi kohtalonsa.

//Harakka?
// 183 sanaa

Kun olimme löytäneet sopivan syrjäisen paikan sotureiden pesän lähettyviltä, Jääviilto kävi ahnaasti kiinni harmaankirjavaan kyyhkyseen ja alkoi näykkiä irti sen höyheniä - kunhan minun ei tarvinnut syljeskellä loppuiltaa untuvia, en ollut moksiskaan punaruskean kollin itseriittoisesta etuilusta. Kun Jääviilto oli saanut mehevän linnun kynittyä ja repinyt itselleen ensimmäisen, lihaisan suupalan, kumarruin minäkin tuoresaaliin ylle ja ryhdyin herkuttelemaan pehmeällä, tummalla kyyhkynlihalla.
“Mitä mieltä sinä olet Punatähden tavasta johtaa Kuolonklaania?” Jääviilto kysyi sitten, suorasukaisesti, kun minä vielä makustelin suussani riittoisaa lihanpalaa. Otsani rypistyi hieman kollin kysymyksen myötä. Kookas soturi ei todellakaan ollut sellainen, jolla oli tapana jaaritella turhia, enkä ollut minäkään. Ikäväkseni sain huomata alkavani pitää Jääviillosta hetki hetkeltä yhä enemmän. Kollin esittämä kysymys olikin vaikea, ja jouduin olemaan kauan aikaa vaiti pohtiessani sopivaa vastausta kysymykseen, jota en ollut aikaisemmin sen syvemmin ruotinut.
“Punatähti pitää hyvää huolta kuolonklaanilaisista”, lausahdin viimein ja nyökkäsin sanojeni vakuudeksi. Katseeni harhaili hitaasti Jääviillosta vesiputoukseen, jonka takana olevassa luolassa Kuolonklaanin päällikkö piti majaansa, ja sitten takaisin punaruskeaan kolliin, joka siristeli kirkkaansinisiä silmiään. “Mutta hänen suhtautumisensa klaanin ulkopuolisiin kissoihin on mielestäni liian lepsua. Entä sinä, mitä mieltä sinä olet?”

// Jää?
// 178 sanaa

Harakkanauru: 25kp! -

Jääviilto: 16kp -

Varistassu: 6kp -

Tuhkajuova: 3kp -

Sulkavirta: 6kp -

Minkkitassu: 5kp -

Seurasin katseellani kun illan viimeiset auringonsäteet tanssivat hiljalleen harmaalla turkillani. Päivä oli kulunut hyvin hiljaisissa merkeissä, melkein jopa tylsissä. Pitkin päivää olin seuraillut soturien toimia leirissä, kuunnellut ohimennen keskusteluja ja piipahtanut pentutarhallakin siinä toivossa että klaaninvanhimmat olisivat tarinankerronta päällä. Molemmat vanhukset olivat kuitenkin vaikuttaneet väsyneiltä, enkä viitsinyt häiritä heidän rauhaansa.
Nostin katseeni turkistani, vain säikähtääkseni yllättävän lähellä seisovaa ruskeaturkkista naarasta.
"Hei Minkkitassu, oletko kiireinen?" Saukkotassu kysyi ja otti askeleen taaksepäin, istuen alas minua vastapäätä.
"No miltä näyttää?" murahdin takaisin hieman ärtyneenä yllättävän seuran johdosta. Oppilaaksi nimitykseni jälkeen naaras tuntui jatkuvasti roikkuvan perässäni. Toisaalta, ehkä seura ei olisi hitaasti kuluneen päivän päätteeksi sittenkään kovin huono asia.
"Olen tässä viimeaikoina miettinyt, miksi kuljet niin usein pentutarhalla? Näen sinut melkein päivittäin sujahtamassa sinne." Saukkotassu sanoi ja tutki minua suurilla silmillään. Mietin hetken ennen vastausta.
"Suurimmaksi osaksi käyn siellä pitämässä seuraa klaaninvanhimmille. Varsinkin Kaaostuholla on paljon tarinoita nuoruudestaan, usko tai älä." totesin ja nousin jaloilleni, lähtien hidasta tahtia kävelemään kohti oppilaiden pesää. Saukkotassu nousi myös paikaltaan ja tassutteli tasaisesti vierelläni.
"Minusta hän on vähän turhankin pimeän oloinen, aina äreä" Naaras kommentoi ja vilkaisi minuun päin. Minä vain pudistin hieman päätäni ja naurahdin. Kaaostuho oli ehkä välinpitämätön ja kylmä, mutta kerrottavaa hänellä riitti.
"Kukin tehköön omat mielipiteensä." vastasin lyhyesti sujahtaessani pesän suulta sisään, Saukkotassu aivan perässäni.
Kummallinen pieni naaras. Hyvin seurallinen toki, mutta kummallinen.


// 219 sanaa

Ilta hämärsi jo, kun partio saapui leiriin Jääviillon johdolla. Vaalean punaruskea soturi tepasteli suorinta reittiä tuoresaaliskasalle ja valikoi puolitäydestä kasasta parhaan näköisen saaliin. Kolli viittoi perässään kulkeneen Harakkanaurun mukaansa sotureiden pesän edustalle. Kaatuneen kuusen ympärille oli kerääntynyt muitakin illalliselle. Siispä Jääviilto valitsi kaksikolle paikan sopivan etäisyyden päästä muista syöjistä.
Koska Jääviilto tiesi - tai ainakin luuli tietävänsä - olevansa Harakkanaurua korkeammassa asemassa, hän katsoi oikeudekseen aloittaa syömisen. Ennen kuin hän pääsi käsiksi kyyhkysen lihaan, piti lintua kyniä hieman. Jääviilto nyki linnun höyheniä tieltään ja sylki ne ympärilleen.
Kun Jääviilto lopulta pääsi aloittamaan aterioinnin, hän ei peitellyt nautintoaan. Pehmeä, vielä aavistuksen lämmin liha oli mitä loistavin ateria. Kolli antoi vuoron Harakkanaurulle, joka upotti hampaansa kyyhkyseen. Jääviilto kohotti katseensa mustavalkeaan soturiin ja nielaisi hyvin pureskellun lihan palan.
"Mitä mieltä sinä olet Punatähden tavasta johtaa Kuolonklaania?" Jääviilto esitti luisevalle klaanitoverilleen suoran kysymyksen. Soturi koki, että he olivat tutustuneet jo tarpeeksi partion aikana, joten nyt oli aika siirtyä keskustelemaan oikeasti tärkeistä asioista.

//Harakka?
// 156 sanaa

Sydämenlyönnin ajan ehdin jo kuvitella, että Jääviilto aikoi sivaltaa minua kynsillään. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi puhumista, ja pian kolli leppyi ja tämän hurjistuneen katseen korvasi leveä, itsetyytyväinen virnistys.
Keskustelumme hiipui jälleen, kun ukkospolun karvas katku saartoi partion. Maiseman poikki matelevan mustan käärmeen lemu oli pistävä ja sen pinnalla juoksevien hirviöiden jylinä kumisi korvissa kuin raivoisa ukkospuuska. Löyhkän tunkeutuessa silmiin ja sieraimiin kaikki partion jäsenet tuntuivat tietävän, että rajakierros oli tullut päätökseen ja että olisi aika palata leiriin. Kuuraturkki, Keltapilke ja Sinilintu kääntyivätkin kiireen vilkkaa kannoillaan, ja Jääviillon johdolla partiomme lähti raivaamaan tietään takaisin reviirin siimekseen.
Lähemmäs matkan puolivälissä Jääviilto kääntyi taas puoleeni ja ehdotti, että meidän tulisi jakaa leiriin päästyämme saalis ja jatkaa pientä keskusteluamme. Ehdotus kuulosti tässä tapauksessa pikemminkin käskyltä, mistä en lainkaan pitänyt, mutta punaruskea kolli ei antanut minulle tilaisuutta inttää vastaan saati kieltäytyä. Hetken harkittuani päätin kuitenkin suostua mukisematta, sillä Jääviilto oli alkanut vaikuttamaan sangen mielenkiintoiselta ja tahdoin tietää kookkaasta soturista lisää - ehkä siitä olisi vastaisuudessa hyötyä.

Pujahdin leiriaukiolle aivan Jääviillon kannoilla ja seurasin sivusilmällä, kun partion muut jäsenet hajaantuivat kukin omille teilleen. Jääviilto sen sijaan marssi suorinta tietä tuoresaaliskasalle ja valikoi kantoonsa muhkean, mehevän kyyhkysen. Hännällään kolli viittoi minua seuraamaan, ja jolkotin silmiäni siristellen punaruskean kissan jäljessä sotureiden pesän edustalle. Jääviilto pudotti tuoresaaliin maahan ja kyyristyimme molemmat sen äärelle aterioimaan. Toivoin todella, että kookas kolli antaisi minun syödä rauhassa, ennen kuin alkaisi jälleen puhumaan, todennäköisesti itsestään.

// Jää?
// 229 sanaa

Kun Harakkanauru kielsi Jääviillon kysymyksen raukkamaisuuteen liittyen, kolli oli vähällä raivostua. Pienen hiljaisuuden ajan Jääviilto oli varma, että potentiaaliselta ystävävaihtoehdolta vaikuttanut Harakkanauru olikin pehmo, joka itki kuolleiden perään. Mutta luisevan kollin seuraavat sanat saivat punaruskean soturin rauhoittumaan. Tyytyväinen virne paistoi Jääviillon kasvoilta, kun hän saikin kuulla Harakkanaurun ajattelevan pitkälti amoin kuin hän itse.
Keskustelu keskeytyi jälleen. Ukkospolku häämötti viisihenkisen partion edessä. Se kertoi, että oli aika palata takaisin leiriin. Itäinen raja oli tarkastettu, eikä partiolla ollut tällä erää muuta tehtävää. Ukkospolun katku voimistui, mitä likemmäs kissat kulkivat. Partionjohtaja nyrpisti nenäänsä, hän inhosi ukkospolulta tulevaa katkua ja hirviöiden melua yli kaiken.
Jääviillon ei pitänyt komentaa muita partion jäseniä, vaan jokainen tuntui tietävän, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Keltapilke, Sinilintu ja Kuuraturkki jättivät aiemman tehtävänsä ja palasivat Jääviillon ja Harakkanaurun luokse. Kun Jääviilto heilautti ohutta häntäänsä, muut lähtivät hänen perässään kulkemaan kohti leiriä.
Kun Ukkospolun katku oli jäänyt taakse, Jääviilto kääntyi jälleen kannoillaan kulkevan Harakkanaurun puoleen.
"Sinä taidat olla yksi harvoista kuolonklaanilaisista, joka tänä päivänä ajattelee noin. Minun mielestäni meidän ei pitäisi jättää juuri alkanutta tuttavuuttamme tähän. Jaetaan saalis leirissä ja jatketaan keskustelua sitten", kookas kolli lausahti, muttei antanut Harakkanaurulle tilaa vastata. Johdossa oleva soturi käänsi katseensa pois Harakkanaurusta ja kiristi tahtiaan kävelystä kevyeksi juoksuksi. Hän kuuli partion muiden jäsenten tekevän samoin, mutta ei vaivautunut vilkaisemaan, pysyivätkö kaikki perässä.

// 215 sanaa

En voinut muuta kuin irvistää Jääviillon itseluottamukselle. Kuitenkin, kun kookas kolli puhui ja puhui, huomasinkin yllättäen ja suureksi harmikseni pitäväni tämän tavasta ajatella. Olin tyytyväinen, että joku muukin käsitti miten vähäpätöinen oli yhden kissan henki. Hetken mielihyvästä huolimatta pidin kasvoni ilmeettöminä, sillä en halunnut Jääviillon tajuavan esittäneensä aidosti kelvollisen näkemyksen ja saaneensa minussa aikaan jonkinlaisen reaktion, vieläpä positiivisen - se olisi varmasti vain entisestään lisännyt soturin koppavuutta, mikäli moinen oli edes mahdollista. Vaikka olin täysin samaa mieltä punaruskean soturin kanssa yksittäisten elämien mitättömyydestä, en pitänyt siitä miten uskollinen Jääviiltokin oli Kuolonklaanille. Minä sentään ymmärsin olla uskollinen vain itselleni, sillä kukaan muu ei minua ruokkisi, auttaisi tai pelastaisi, ei toinen kissa eikä kokonainen klaani. Ajattelutavassani oli varjopuolensa, koska se kosketti myös minua - myös minä olin vain yksi kissa ja siitä minä en pitänyt.
“Eikö se ole merkki raukkamaisuudesta, jos itkee jonkun toisen kuolemaa?” Jääviilto päätti puheensa arvoitukselliseen kysymykseen.
“Raukkamaisuudesta? Ei suinkaan” tuumasin ja hymyilin kylmästi. “Kyse on pikemminkin kiintymyksestä. Se on paljon raukkamaisuutta vastenmielisempi piirre, koska se vie kyvyn ajatella. Raukkamainen soturi ainakin tietää pelastavansa oman henkensä.”
Joku olisi saattanut kuvailla minua raukkamaiseksi. En kuitenkaan ollut koskaan itkenyt toisen kissan kylmenevän ruumiin äärellä, enkä tulisi koskaan itkemäänkään. Sen sijaan olisin milloin tahansa valmis taktisesti vetäytymään taistelukentältä, jopa ennen taistelun alkua, sille itsensä tapattaminen ehdoin tahdoin oli vain sulaa hulluutta ja typeryyttä. Ja minkä tähden? Minä en suostuisi kuolemaan sellaisen klaanin ja kissojen eteen, jotka eivät kuitenkaan välittäneet minusta, eivät välittäneet kenestäkään - sellaisia me kaikki pohjimmiltaan olimme, itsekkäitä ja pelkurimaisia. Tuhahdin hivenen huvittuneena omille ajatuksilleni ja käänsin katseeni Jääviiltoon. Soturi näytti kuumeisesti miettivän, mitä sanoisi seuraavaksi.

// Jää?
// 263 sanaa

“Kerro toki, miksi sinä sitten olet tutustumisen arvoinen?” Harakkanauru esitti kysymyksen, johon Jääviillon mielestä oli naurettavan helppoa keksiä vastaus tai useampikin. Punaruskea soturi ei pelännyt itsensä kehumista, sillä olihan hän itse täydellisyys - ainakin omasta mielestään.
"Montako syytä sinä tahdot?" Jääviilto heitti valkoturkkiselle klaanitoverilleen kysymyksen. Harakkanauru kohautti luisevia lapojaan.
"Määrällä ei ole väliä. Vakuuta minut", soturi tokaisi heilauttaen tummaa häntäänsä. Jääviilto otti Harakkanaurun sanat haasteena.
"Minä olen Kuolonklaanin paras taistelija, päihitän kenet tahansa koska tahansa. Itse Punatähti luotti minuun niin paljon, että antoi ainoan tyttärensä koulutettavakseni. Harmi vain, että Minttuliekki päätti pettää synnyinklaaninsa ja varmasti jakaa minun oppejani nyt vihollisille", puhuessaan entisestä oppilaastaan, Jääviillon hännänpää alkoi nykiä ärsytyksestä. Jos hän olisi saanut päättää, Minttuliekki olisi jo kuollut, jokainen eloklaanilainen olisi.
"Olen myös mieleltäni aito soturi: minä en välitä yhdestäkään yksilöstä. Vain Kuolonklaanilla on väliä, eikä yhden kissan henki ole koskaan iso menetys klaanille. Harvat osaavat suhtautua kuolemaan yhtä kypsästi kuin minä. Eikö se ole merkki raukkamaisuudesta, jos itkee jonkun toisen kuolemaa?" vaaleaturkkinen kolli esitti ksysymyksen Harakkanaurulle. Samalla se oli testi, jonka oli tarkoitus paljastaa, millainen tämä luiseva mustavalkoinen kolli pohjimmiltaan oli. Jääviilto ei hyväksyisi pehmoja tarkasti valittuun ystäväpiiriinsä.

//Harakka?
// 187 sanaa

"Sinä suoriuduit moitteettomasti. En missään vaiheessa huomannut, että vaihdoit paikkaa", Sulkavirta vastasi kysymykseen, jonka Aaltotassu oli selvästi osoittanut Sähkötuholle. Tällä kertaa veli oli ollut liian hidas, ja Sulkavirta saikin soturilta tuiman katseen. Oppilaiden näkökulmasta kookkaan soturin katse saattoi vaikuttaa vihaiselta, mutta Sulkavirta näki sen pikemminkin lempeänä huomautuksena siitä, että Sähkötuho olisi halunnut itse kommentoida oppilaansa suoritusta.
"Tattitassu, sinun täytyy vielä hieman harjoitella hiipimistä. Jos tarkoituksenasi on yllättää vastustaja, ääneti liikkuminen on tärkeä osa hyökkäystä. Vaikka en katsonut sinuun päin, kuulin koko ajan kuinka liikuit", Sähkötuho kommentoi puolestaan Sulkavirran oppilaan hyökkäystä. Raidallinen naaras oli oikeastaan huojentunut, että veli oli tehnyt niin. Sulkavirta inhosi antaa Tattitassulle negatiivista palautetta, sillä koskaan ei voinut olla varma, mikä kollilla menisi ihon alle. Eniten Sulkavirta pelkäsi sitä, että Tattitassu alkaisi inhoamaan omaa mestariaan, eikä koulutuksesta tulisi mitään. Naaras kuitenkin halusi tulla toimeen jokaisen kuolonklaanilaisen kanssa, joten turha arvostelu ja negatiivinen kommentointi vain ärsytti Sulkavirtaa. Ne latistivat tunnelman aina, oli tilanne mikä tahansa.
"Kun Lehtisade tulee, voitte hyödyntää turkkejanne piiloutuessa", Sulkavirta keksi katsellessaan sisaruksia, joiden turkit muistuttivat ruskan värejä.
"Niin, ainakin Lehtikuusilaaksossa ja alueilla, joissa kasvaa lähinnä lehtipuita", Sähkötuho lisäsi. Sulkavirta kohautti lapojaan. Veli oli oikeassa, mutta niin oli ollut Sulkavirtakin. Eli siis tasapeli, naaras ajatteli mielessään.
Tavalliset harjoitukset saivat Sulkavirran pitkästymään. Hän keksi keinon, jolla päivään saisi vähän piristystä ja samalla oppilaat saisivat harjoitusta.
"Ehkä voisimmekin vaihtaa lennosta harjoitusten ideaa ja leikkiä vähän", Sulkavirta ehdotti ja vilkaisi kysyvästi veljeään, "Tattitassukin saisi samalla harjoitusta hiipimiselleen, jos leikkisimme piilosta Lehtikuusilaaksossa. Molemmat oppilaat voisivat myös kehittää sen ohessa jäljittämistaitojaan."

//Aalto tai Sähkö?
// 250 sanaa

“Mistä sinä olet sellaista kuullut?”
Olin aikeissa avata suuni ladellakseni napakan vastauksen punaruskean kollin typerään, vaikkakin retoriseen kysymykseen. Jääviilto ei kuitenkaan antanut siihen tilaisuutta vaan jatkoi itse sanelemista.
Köykäisesti alkanut keskustelumme tyrehtyi hetkeksi partion saavuttaessa reviirin itärajan ja Jääviillon alkaessa jakaa käskyjä partion jäsenille. Kun kolli määräsi muut soturit tarkistamaan rajamerkit ja minä sain jäädä pitämään silmällä ympäristöä, olin suorastaan huojentunut - edes Jääviillon seura ei haitannut, kunhan minun ei tarvinnut rämpiä enää yhtään pidemmälle kostealle suolle. Keltapilke näytti hetken aikaa tyytymättömältä punaruskean kollin käskyyn, mutta päätti kuitenkin lopulta antaa asian olla ja liittyi hivenen vastahakoisen oloisena Sinilinnun ja Kuuraturkin seuraan tarkastamaan rajaa.
Partion edetessä hitaasti rajaa pitkin melko avaralla niityllä, jossa kasvoi vain harvakseltaan puita, minä ja Jääviilto astelimme hieman etäämmällä muista silmäillen tarkkaavaisesti ympäristöä, tuulessa huojuvia heinänkorsia ja hiljalleen kellertämään alkaneita koivuja ja leppiä, jotka valmistautuivat jo kovaa vauhtia lehtikadon ja pakkasten tuloon. Hiljaisuus aukiolla oli miellyttävä, kunnes Jääviilto ilmoitti epäsuorasti haluavansa jatkaa aiemmin aloittamaamme jutustelua. Aavistuksen kyllästyneenä vedin syvään henkeä ja käänsin katseeni kookkaaseen soturiin, kasvoni niin ilmeettöminä kuin vain suinkin kykenin ne pitämään. Katseeni sen sijaan oli yhtä pistävä kuin aina, mutta sille en voinut mitään.
“Sinä olit juuri kertomassa, miten muut ovat vain kateellisia sinulle”, muistutin Jääviiltoa, joka nyökytteli päätään kasvoillaan leveä virne.
“Niin, niin ovatkin”, kookas kolli vakuutti itsepintaisesti ja leuka ylimielisesti korkealla. “Erinomaista soturia kadehditaan aina.”
Siristin jokseenkin epäuskoisena silmiäni ja pohdin hetken Jääviillon melko rohkeita sanoja. Myönnettäköön, että kollin sanottiin olevan erinomainen taistelija, mutta soturiuteen kuului niin paljon muutakin kuin se, miten nopeasti ja verisesti saattoi repiä vastustajan riekaleiksi. Hyvät soturit olivat uskollisia ja rohkeita, valmiita uhraamaan itsensä klaanin edun tähden. Minä en ollut hyvä soturi. Sen sijaan minä olin jotain muuta, jotain parempaa kuin Jääviillon kaltaiset omahyväiset räyhääjät.
“Kerro toki, miksi sinä sitten olet tutustumisen arvoinen?” kysäisin sitten palatakseni keskustelun alkuperäiseen aiheeseen ja estääkseni ajatuksiani karkaamasta omille teilleen. Minua kiinnosti tietää, miten pitkälle Jääviilto saattoi viedä itsensä ihannoinnin.

// Jää?
// 316 sanaa

Kun Varistassu otti puheeksi isäkseen luulemansa Henkäysvarjon, tunsin oloni epämukavaksi. Oppilas tuskin oli koskaan edes jutellut Henkäysvarjon kanssa ja takuulla ajatteli, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä. Nytkö hän kuitenkin tahtoi tehdä vaikutuksen varapäällikköön? Turha toivo, mietin mielessäni.
"Ei hän osaa. Minä uskon, että Henkäysvarjo arvostaa jokaista kuolonklaanilaista, joka osaa uida. Se on klaanille eduksi, jos kissoja ei enää hukkuisi jokeen tai Hehkulampeen", vastasin tummanharmaalle pojalleni. Oli ollut oikea ratkaisu valehdella pennun isästä muille, mutta Varistassulle valehteleminen ei enää tuntunutkaan niin hyvältä. Pelkäsin, että hän alkaisi kaivata elämäänsä isää ja yrittäisi lähentyä Henkäysvarjon kanssa. En tiennyt, paljastaisiko varapäällikkö salaisuuteni Varistassulle. Olin varma, että se tuhoaisi välimme pitkäksi aikaa. Yritin kuvitella itseni hänen tilanteeseensa. Jos Jyrkänneloikka olisi eläessään kertonut, ettei ollutkaan isäni, koko minäkuvani olisi tuhoutunut. Niin ei saisi käydä Varistassulle.
"Palataan takaisin leiriin ennen pimeää", vaihdoin aihetta, jotta Varistassu ei pääsisi kyselemään Henkäysvarjosta enempää. Kolli veti kielellään vielä muutaman pitkän vedon tummaa turkkiaan pitkin, kunnes oli valmis lähtemään.


//Varis?
// 157 sanaa

Tuhkajuovan oppitunnin loppupuolella räpiköimiseni alkoi jo vähän muistuttaa uimista. Huomasin, että pysyin pinnalla pidempiä aikoja ja välillä pääsin liikkumaankin melko nopeasti. Siltikin jokainen yritykseni päättyi siihen, että sekosin liikkeissäni ja aloin upota, jolloin minun oli pakko laskeutua seisomaan takaisin pohjaan. Ainakaan en enää ollut veden varassa täysin avuton, vaikken mikään vesipeto ollutkaan. Ja tuskin koskaan tulisinkaan olemaan; en uskonut, että minulla riittäisi motivaatiota tulla hyväksi uimariksi. Missään ei voisi olla mestari ilman kiinnostusta ja intohimoa asiaa kohtaan. *Tuo kuulosti viisaalta*, ajattelin röyhistäen rintaani. Harmi, etten ollut sanonut oivallustani ääneen, Tuhkajuova olisi varmaan ihaillut minua.
Tuhkajuova oli hetki sitten antanut minulle luvan lopettaa uintituokioni ja kuivasin nyt turkkiani nurmella lähellä rantaa. En ollut edes tajunnut ajatella tätä puolta - inhosin uintia seuraavaa kylmyyttä ja märkyyttä.
"No, mitä mieltä olit uintiharjoituksista?" emoni kysyi sukiessaan omaa harmaata turkkiaan. Mitäköhän Tuhkajuova halusi minun sanovan? Halusiko hän minun vastaavan, että ehkä uiminen sittenkin oli ihan tähdellistä tekemistä?
"Suoraan sanottuna ne olivat aika syvältä", vastasin rehellisesti. "Uiminen on hankalaa enkä pidä vedestä. Jäljelle ei jää paljoa, mistä pitää. Paitsi olet ihan hyvä opettaja."
Minun oli pakko sanoa jotain hyvää harjoituksista, sillä vaikka rehellisesti sanottuna olisin mieluummin siivonnut klaaninvanhimpien makuualusia, en halunnut pahoittaa emoni mieltä. Välitin paljon siitä, miten Tuhkajuova näki minut. Halusin hänen olevan minusta ylpeä, mikä ei tietenkään onnistuisi, jos hän ei pitäisi minusta. Halusin ainakin toisen vanhempani olevan iloinen siitä, että olin hänen poikansa.
"Osaako Henkäysvarjo uida?" kysyin, kun ajatukseni harhailivat isääni. Ehkä jos oppisin uimaan, hän huomaisi kyvykkyyteni. "Olisiko hän tyytyväinen siihen, että opettelen uimaan?"

//Tuhka?
//252 sanaa

Tyytyväinen virne hiipi Jääviillon kasvoille, kun Harakkanauru jatkoi keskustelua omatoimisesti. Tylsä partio saattaisi sittenkin muuttua ihan mukavaksi, soturi ajatteli.
"Mistä sinä olet sellaista kuullut?" punaruskea kolli kysyi antamatta klaanitoverilleen aikaa vastata kysymykseen, "tietenkin olen tutustumisen arvoinen, pahaa puhuvat kissat ovat varmaankin vain kateellisia minulle."
Keskustelu keskeytyi hetkeksi, kun partio saavutti rajamerkit.
"Tarkastakaa te rajat, niin me Harakkanaurun kanssa tarkkailemme ympäristöä", Jääviilto komensi kolmea muuta soturia. Keltapilke vilkaisi partion johtajaa ja näytti hetken ajan siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Naaras avasi suunsa, mutta se sulkeutui nopeasti ja naaras tyytyi noudattamaan Jääviillon käskyä. Se tuntui punaturkkisesta kissasta todella hyvältä. Jääviilto rakasti sitä, kun muut tottelivat häntä.
Kun partio eteni hitaasti rajaa pitkin, Jääviilto silmäili ympäristöään. Tässä osassa reviiriä puita kasvoi vain harvakseltaan, joten näkyvyys joka suuntaan oli moitteeton. Alkavan lehtisateen merkit olivat selvät. Ne harvat lehtipuut, joita Kuolonklaanin reviirillä kasvoi, olivat alkaneet valmistautua kylmään Lehtikatoon. Lehdet värjäytyisivät pian vihreästä ruskan sävyihin ja putoaisivat lopulta kokonaan.
Partiointi oli tylsää, ja Jääviilto sai nopeasti tarpeekseen ympäristön tarkkailusta. Hän kääntyi vierellään kulkevan Harakkanaurun puoleen jatkaakseen aiemmin alkanutta keskustelua.
"No niin, mihin me jäimmekään?" Jääviilto esitti kysymyksen, antaen tällä kertaa Harakkanaurulle aikaa vastata siihen.

//Harakka?
// 189 sanaa

Minulla oli ollut hyvä päivä. Aamutuimaan olin herkutellut mehevällä varpusella, päivällä käynyt kävelyllä aina joella asti ja iltapäivän loikoillut leiriä ympäröivän kiviseinämän vilvoittavassa varjossa. Kun minut sitten hämärän alkaessa sulkemaan metsää syleilyynsä komennettiin osaksi auringonlaskun rajapartiota, en olisi voinut olla närkästyneempi. Minä vihasin partiointia, se pilasi hyvän päiväni.
Saapuessani piikkihernetunnelin edustalle paikalla olivat jo Kuuraturkki, Jääviilto ja Sinilintu. Keltapilke saapui hieman minun jälkeeni ja Jääviilto lähti johdattamaan partiota kohti itää.

Matka lehtikuusien verhoamaan laaksoon taittui nopeasti ja miellyttävän hiljaisuuden vallitessa. Pian lähdettyämme olin kiilannut joukkion eteen, etunenässä marssivan Jääviillon kintereille, sillä en tahtonut keskustella ainakaan partion muiden jäsenten kanssa. Muussa tapauksessa olisin mieluummin jättäytynyt jonon hännille, mutta tällä kertaa perää piti Sinilintu, jonka seuraa tahdoin välttää. Kuka tietää, mistä kummallisesta aiheesta omalaatuinen naaras olisi tällä kertaa alkanut tarinoida, mikäli tätä erehtyisi katsomaan silmiin. Kuuraturkki ja Keltapilke taas olivat niin tavattoman tavallisia, ettei heidänkään seuransa onnistunut minua houkuttelemaan. Jääviilto sen sijaan johti partiota, joten en viitsinyt ravata hänen ohitseen, mutta toivoin todella, ettei punaruskea kollikaan olisi juttutuulella. Kookas soturi oli vihastuttava tapaus, kaikki sen tiesivät. Minäkin, vaikka olin kaikkea muuta kuin helposti ärsyyntyvää sorttia.
Matkan puolessavälissä ehdin jo uskoa, että saisin viettää koko partiointikierroksen syvässä hiljaisuudessa ja omissa ajatuksissani, mutta Jääviillon jättäydyttyä yllättäen aivan rinnalleni kävelemään, tiesin toiveeni turhaksi ja kurtistin happamana kulmiani.
“Kuules Harakkanauru”, joukkiota johtanut kolli aloitti leveästi ja silmäili minua kasvoillaan jotain omahyväistä. “miksi me emme ole koskaan tutustuneet toisiimme?”
“En tiedä”, vastasin ja mulkoilin punaruskeaa kissaa sivusilmällä, vaivautumatta kohtaamaan tämän hyistä katsetta. “Oletko sinä tutustumisen arvoinen? Olen nimittäin saanut sellaisen kuvan, että kovin monet eivät sinusta pidä.”
Hetken hiljaisuudessa huomasin pohtivani, että onnistuisinkohan vielä ennen partion loppua suututtamaan Jääviillon. Moisessa pelissä oli aina riskinsä, mutta enhän minä ollut kookkaasta kollista ystävää hakemassakaan. Pieni huvitus sen sijaan saattaisi vielä pelastaa iltani.

// Jää?
// 293 sanaa

Varistassu: 11kp -

Aaltotassu: 9kp -

Sähkötuho: 6kp -

Tuhkajuova: 11kp -

Jääviilto: 10kp -

Jääviilto loikoili leirin pääaukiolla nauttien viherlehden viimeisistä lämpimistä päivistä. Aukio oli rauhallinen, sillä aurinkohuipun partiot olivat lähteneet hetki sitten. Jääviilto nautti hiljaisuudesta ja rauhasta, kun oppilaatkaan eivät olleet riehumassa pesänsä liepeillä.
Jääviilto painoi korvansa luimuun kuullessaan lähestyviä askeleita. Kuka kehtasi häiritä hänen rentoutumishetkeään? Vaalean punaruskea kolli avasi jäänsiniset silmänsä ja kohtasi murhaavalla katseellaan raidallisen kissan. Henkäysvarjo ei näyttänyt otetulta vastaanotosta, jonka oli saanut soturilta.
"Saat kunnian johtaa auringonlaskun rajapartiota", Henkäysvarjo lausahti välittämättä Jääviillon katseesta, "kunhan pidät huolen siitä, että käyttäydyt kuin soturi."
Varapäällikön sanat saivat punaturkkisen kissan ärsyyntymään. Tämä nousi hitaasti ylös, jottei olisi Henkäysvarjon alapuolella. Raidallinen kolli ei ollut klaanin kookkaimpia, joten Jääviillon seistessä vastakkain, jäi Henkäysvarjo koossa kakkoseksi.
"Minä käyttäydyn aina kuin soturi. Ilman minua, Kuolonklaani ei olisi mitään", Jääviilto tuhahti ja piiskasi hännällään ilmaa. Henkäysvarjo kohautti välinpitämättömästi lapojaan.
"Ihan miten vain. Kunhan pidät kaikki hengissä ja tarkastat itäisen rajan, kaikki on hyvin", varapäällikkö sanoi ja käänsi selkänsä Jääviillolle. Henkäysvarjo käveli leirin aukiolla sijaitsevan kaatuneen kuusen taakse, mitä ilmeisimmin Punatähden pesälle.
Jääviiltoa ärsytti. Hän istui alas ja katsoi tympiintyneenä eteensä. Kollin häntä heilui ärsytyksen merkiksi, lakaisten leirin kivistä maata. Hiekanmurut pöllysivät soturin ympärillä ja sotkivat hänen turkkinsa, mutta Jääviilto ei välittänyt. Jonain päivänä hän näyttäisi kaikille häntä epäileville ja nousisi Kuolonklaanin päälliköksi.

Auringonlaskun aika koitti, ja Jääviilto suuntasi ensimmäisenä piikkihernetunnelille odottamaan muita partion jäseniä. Hän odotti näkevänsä, keitä kaikkia Henkäysvarjo oli partioon tunkenut. Hienoinen pettymys valtasi punaruskean kissan, kun partioon ilmoittautuivat tylsääkin tylsempi Kuuraturkki, kajahtanut Sinilintu, hiljainen hissukka Keltapilke ja naseva Harakkanauru.
Henkäysvarjo oli varmasti tehnyt sen tahallaan, Jääviilto ajatteli. Kaikki partioon osallistuvat kissat olivat sellaisia, joiden ärsyttäminen olisi käytännössä mahdotonta. Jääviilto tiesi sen, koska hän oli kokeillut. Soturi oli koetellut jokaisen klaanitoverinsa hermoja ja saanut mielihyvää nähdessään, kuinka joku tarttui syöttiin ja menetti hermonsa.
"Lähdetään", Jääviilto ärähti, kun partio oli koossa. Soturi johdatti neljä muuta soturia piikkihernetunnelin läpi leirin ulkopuolelle, josta partion johtaja jatkoi matkaa kohti Lehtikuusilaaksoa. Sitä kautta pääsisi nopeiten koilliseen, josta rajojen tarkastus alkaisi.
Kun partio oli kulkenut hyvän matkaa kaikessa hiljaisuudessa, Jääviiltoa alkoi ärsyttää. Hän oli koko päivän viihtynyt omissa oloissaan, joten hän kaipasi edes jotakin juttuseuraa. Kolli mietti hetken vaihtoehtojaan, joista mikään ei houkutellut. Sinilinnusta hän pysyisi kaukana, siitä hän oli varma. Jos sekopäälle erehtyi puhumaan, koko päivä menisi pilalle, kun joutuisi kuuntelemaan ties mitä hölynpölyä linnuista ja niiden elämästään. Kuuraturkki ja Keltapilke todennäköisesti lopettaisivat keskustelun siihen paikkaan, mutta Harakkanaurusta Jääviilto ei ollut varma.
Hän ei kovinkaan paljoa ollut keskustellut luisevan valkomustan kissan kanssa. Hän taisi siis olla nyt ainoa varteenotettava vaihtoehto, Jääviilto pohdiskeli mielessään.
"Kuules Harakkanauru", punaturkkinen soturi aloitti ja käänsi katseensa luisevaan kissaan, "miksi me emme ole koskaan tutustuneet toisiimme?"

//Harakka?
// 429 sanaa

"Tuo muistutti jo vähän enemmän uimista", sanoin Varistassulle ilmeettömänä, "nyt sinun täytyy vain uida enemmän ja enemmän, jotta pääsemme hiomaan tekniikkaasi ja oppimaan uusia asioita. Uiskentele tässä rantavedessä loppuharjoitusten ajan. Jatkamme jonain toisena päivänä uusilla asioilla."
Varistassu ei näyttänyt järin innostuneelta, mutta kolli tyytyi nyökkäämään. Hän näytti harkitsevan hetken, ennen kuin irrotti jalat hiekkapohjasta ja antoi veden kannatella itseään. Varistassun uiminen oli hidasta ja jokainen liikkeet harkittuja, välillä kolli sekosi niissä ja alkoi upota pinnan alle. Silloin hän löi jalat takaisin pohjaan ja yritti uudestaan.
Seurasin poikani toimia sivusta. Pieni pettymys kaihersi rinnassani, kun jouduin myöntämään, että harmaasta kissasta tuskin tulisi taitavaa uimaria. Saatoin vain toivoa, että Varistassu tajuaisi jonain päivänä uimisen tärkeyden ja tahtoisi sen myötä opiskella ahkerammin. Nyt kollin työskentely näytti väkinäiseltä, eikä kissan turhautumista voinut olla huomaamatta.
Oloni oli hyvin ristiriitainen, sillä normaalisti olisin halveksinut kissaa, jota jouduin opettamaan vasten kissan omaa tahtoa. Nyt tahdoin vain yrittää kovemmin, halusin saada Varistassun ymmärtämään, miten tärkeää taitoa hän parhaillaan opetteli. Halusin, että Varistassusta tulisi koko klaanin taitavin ja kunnioitetuin soturi. Minä olin päättänyt tehdä hänestä sellaisen, halusi hän itse sitä tai ei. Sellaista emon rakkaus pentuaan kohtaan oli. Olisin valmis tekemään Varistassun vuoksi mitä vain, jopa kuolemaan.
"Eiköhän se riitä jo tältä päivältä", sanoin ravisteltuani päästäni pois häiritsevät ajatukset kuolemasta ja rakkaudesta. Varistassu lopetti uimisen heti ja käveli rantaan.
"Kun nouset vedestä, on tärkeää kuivata turkkisi jottet vilustu. Ravistele enimmät vedet pois, ja kuivaa nuolemalla sen verran, että pystyt kävelemään leiriin", ohjeistin kissaa, joka oli kuullut ohjeeni aiemminkin. Varistassu seurasi esimerkkiäni ja ravisteli turkkiaan kuivaksi. Vesipisarat lensivät rantahietikolle. Poikani seurasi perässäni pois hiekalta. Nurmella turkin kuivaaminen oli miellyttävämpää, sillä hiekka sotki inhottavasti koko turkin.
"No, mitä mieltä olit uintiharjoituksista?" esitin Varistassulle kysymyksen, johon uskoin tietäväni jo vastauksen.

//Varis?`
// 288 sanaa

Päästin dramaattisen huokauksen ja lähdin uuteen yritykseen. Vaikka en ollut koskaan kuvitellutkaan uimisen olevan helppoa, se oli paljon vaikeampaa kuin olin olettanut. Etu- ja takaruumiini tuntuivat olevan kykenemättömiä toimimaan yhdessä - äsken yrittäessäni uida olin vajonnut pää edellä kohti pohjaa. Onneksi räpellystäni katsomassa oli vain Tuhkajuova, muuten itsetuntoni olisi ottanut hieman kovemman iskun.
Tuhkajuova kehotti minua liikkumaan voimakkaammin. Se kai kävi järkeen - tänä lyhyenäkin aikana olin ehtinyt oppia, että liian heiveröisillä liikkeillä vaivuin herkästi pinnan alle. Laskin tassuni hetkeksi pohjaan ja seisahduin, mutten ehtinyt nauttia maanpinnan tuomasta turvasta kauaa ennen kuin lähdin seuraavaan yritykseen. Voimakkaammin siis. Aloin huitoa villisti koivillani, yrittäen kauhoa vettä mahdollisimman paljon kerralla. Hetken tunsin voiton tunteen, sillä pysyin pinnalla; olinko tosiaan näin nopeasti oppinut uimaan? Veden kanssa taistelu kävi kuitenkin raskaaksi, ja aloin epäillä, teinkö sittenkään oikein, eihän uiminen näin voinut ottaa voimille. Sain epäilyksiini vahvistuksen, kun jälleen kerran aloin upota.
"Pelkkä voima ei riitä, jalkasi pitää liikkua tahdissa. Et voi vain huitoa ympäriinsä", emoni sanoi kun seisahduin ja katsoin häntä nyrpeänä. "Katso mallia."
Seurasin katseellani, miten Tuhkajuova solahti veden varaan. En halunnut myöntää emolleni, että jotenkin ihailin sitä, miten hän oli yhtä veden kanssa; Tuhkajuovan harmaa turkki sulautui veden hopeaan pintaan naaraan liikkeiden synnyttäessä siihen hentoja aaltoja. Kaipa jokaisella oli oltava jokin "juttu", ja Tuhkajuovalle se oli kaiketi uiminen. Minun juttuni se ei kuitenkaan koskaan tulisi olemaan.
Tuhkajuovan liikkeet näyttivät huolellisilta ja harkituilta, vaikka ne hänelle todennäköisesti tuntuivat automaattisilta. Pian soturi seisahtui ja katsoi sitten odottavaisesti minuun. Huokaisin syvään. Ehkä tällä kertaa minua lykästäisi ja onnistuisin. Kun Tuhkajuova oli lähtenyt uimaan, vesi oli kuin toivottanut hänet tervetulleeksi; minä molskahdin veteen raskaan kiven lailla. Vielä ei kuitenkaan ollut hienosäädön aika, ensin minun oli ylipäätään opittava uimaan.
Aloin jälleen kauhoa vettä, mutta tällä kertaa yritin voiman käytön lisäksi keskittyä liikkeideni ajoitukseen. Ensin vasen etujalka, sitten oikea takajalka, Tuhkajuovan mallin mukaan. Vähän kuin kävelisin vedessä. Aloin edetä, joskin hitaasti, mutta sekin oli parempi kuin uppoaminen. Muutaman hiirenmitan etenemän jälkeen katsahdin odottavaisesti Tuhkajuovaan. Mitähän taas tein väärin?

//Tuhka?
//329 sanaa