Aaltotassu kyyristeli pensaan takana, yrittäen kovasti keksiä, mikä olisi parhain tapa toteuttaa yllätyshyökkäys. Hän näki sivusilmällä Tattitassun kauempana saman pensasmuurin kohdalla. Kolli näkyi vilkuilevan hänen suuntaansa vähän väliä, ikään kuin odottaen lupaa hyökätä. Aaltotassu huiskaisi hänelle häntäänsä närkästyneenä - kumpikin suorittaisi oman yllätyshyökkäyksensä, eikä hän todellakaan aikonut ryhtyä lapsenvahdiksi enää tässä kohtaa. Tattitassu saisi selviytyä tästä yksinään.
Lehtien läpi Aaltotassu näki Sähkötuhon ja Sulkavirran hahmot. Hän päätti kiertää veljensä näkymättömiin, jotta tämä ei pilaisi hänen hyökkäystään. Tattitassu ei onneksi seurannut, joten hän sai rauhassa pohtia seuraavaa siirtoaan.
Mestarit olivat hänestä parin hännänmitan päässä. Joko he eivät olleet vielä huomanneet hänen piilottelevan aivan lähistöllä tai sitten vain yrittivät esittää, etteivät huomanneet. Aaltotassu päätti odottaa Tattitassun iskua ja improvisoida sen jälkeen. Suora hyökkäys nyt, kun he tiesivät odottaa sitä, ei kuulostanut kovin järkevältä.
Kuin hänen ajatuksensa lukien, Tattitassu pölähti esiin toiselta puolelta aukiota, käyden suoraan Sulkavirran kimppuun. Naaras oli kuitenkin vikkelämpi ja onnistui väistämään oppilaan hyökkäyksen. Nyt kun Sähkötuhon katse oli hetkeksi suunnattuna muualle, Aaltotassu iski. Hän syöksähti esiin pensaasta, loikaten mestarinsa selän päälle. Suurikokoinen kolli horjahti ja päästi yllättyneen älähdyksen. Aaltotassu mourusi voitokkaana.
Hän pudottautui alas soturin päältä ja tassutti tämän eteen tyytyväisenä omaan suoritukseensa. Hänen mielestään se oli mennyt paremmin kuin olisi voinut toivoakaan. Kiitos Tattitassun, joka oli luonut hänelle tietämättään hyvän harhautuksen.
"Eikö se mennytkin hyvin?" hän tiedusteli malttamattomana mestariltaan, toivoen ja odottaen saavansa tältä jonkinlaisia kehuja. Hänen katseensa käväisi myös Sulkavirrassa, jolta hän erityisesti toivoi saavansa jonkinlaista palautetta, olihan naaras hänen esikuvansa ja hyvä ystävä.

//Sähkö tai Sulka?
//246 sanaa

Varistassun veteentulo oli aluksi vaikuttanut pelkältä empimiseltä, mutta pienen kannustamisen jälkeen harmaa oppilas oli päässyt leukaa myöten veteen. Pettymyksekseni huomasin, ettei jälkeläiseni nauttinut vedessä olemisesta samalla tavalla kuin minä. Olin kuitenkin iloinen, että Varistassu suostui harjoittelemaan, ja kenties nautinto vedessä olemisesta heräisi vasta myöhemmin.
"Sitten alamme hioa uintitekniikkaasi. Tärkeintä on, että kaikki jalkasi tekevät yhteistyötä, muuten uppoat. Takajalkojen tehtävä on potkia vettä ja työntää sinua eteenpäin. Etujalkojen liike auttaa liikkumisessa, mutta ennen kaikkea pitää sinut ja pääsi pinnalla. Aluksi kun uit ja opettelet oikeaa tekniikkaa, suosittelen pitämään leuan ylhäällä, silloin hörppäät vettä pienemmällä todennäköisyydellä", selostin Varistassulle, näyttäen samalla esimerkkiä, miten kollin tulee tehdä. Varistassu kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäsi.
"Sitten voit yrittää. Ui aina rantaan päin, jotta yllät varmasti pohjaan koko ajan", opastin ja kehotin kollia yrittämään.
Tumma kolli näytti keskittyvän, kun hän alkoi ensin ohjeideni mukaan kauhoa vettä etukäpälillään. Huomasin ensimmäisen vian, kun Varistassu kauhoi liian voimattomasti ja hitaasti. Pysyin kuitenkin vaiti, koska oppilaan täytyi kokea epäonnistumisia, jotta hän voisi oppia niistä. Sitten Varistassu nosti leukansa ylös ja irrotti takajalkansa lammen hiekkapohjasta. Hän potki vauhtia kuin sammakko, mutta ennen kuin ehti huomatakaan, hänen etuvartalonsa alkoi vajota pinnan alle. Ennen kuin Varistassu katosi kokonaan näkyvistä, hän lopetti yrittämisen ja laittoi jalkansa takaisin pohjaan, nousten ylös pinnan yläpuolelle taas.
"Kun kauhot etukäpälilläsi, tee se voimakkaammin. Voimattomalla räpellyksellä ei tapahdu mitään", sanoin ja nyökkäsin kollille merkiksi yrittää uudestaan. Olin kärsivällinen poikani suhteen. Olin valmis harjoittelemaan alkeita vaikka koko loppuviherlehden ajan, kunhan Varistassu vain oppisi uimaan.

//Varis?
// 242 sanaa

“Tänään harjoittelemme yllätyshyökkäyksiä ja sitä, kuinka sellaisen iskiessä sinulla on mahdollisuus saada yliote takaisin itsellesi”, vastasin Aaltotassulle, mutta katsoin myös Tattitassua silmiin hänen huomionsa takaamiseksi, sillä en toistaisi sanojani enää.
Sulkavirta oli asettunut rinnalleni ja silmäili myöskin oppilaita kuten minäkin, vaikkakin jokseenkin rennommalla olemuksella.
“Aloitetaan heti. Haluan, että te piiloudutte molemmat aukion reunoille ja teette niin hyvän yllätyshyökkäyksen mitä osaatte. Sen jälkeen katsomme mikä on paras tapa jalostaa teille luonnollisimpia hyökkäystyylejä paremmiksi ja toimivimmiksi”, selitin ja pidin katseeni vuoroin Tattitassussa ja vuoroin Aaltotassussa huomatakseni heti jos heidän keskittymisensä lipuisi jonnekin muualle. “Kysymyksiä?”
Kaksikko pudisti päätään. Heilautin häntääni sen merkiksi, että voitaisiin ryhtyä tositoimiin. Oppilaat nousivat ylös ja lähtivät etsimään sopivaa piilopaikkaa. Käännyin Sulkavirran puoleen ja sitten vasta ymmärsin jättäneeni hänelle hyvin vähän tilaa harjoitusten johtamiseen.
“Anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus jyrätä sinua”, pahoittelin. Sulkavirta pudisti päätään:
“Älä huoli. Minä kyllä osaan pitää puoleni. Sinulla vain näytti niin hoituvan se käskyttäminen.” Sisareni kasvoilla kävi hymähdys ja hänen silmänsä kiiluivat auringossa. Nyökkäsin.
Muutaman päivän päästä tapaisin Sulkavirran esittelemän Ruskalinnun. Naaras oli viime keskustelukerrallamme kertonut sydämensä valloittaneesta kollista ja heidän suunnitelmistaan lopulta jättää klaani. Olin suhtautunut ulkoisesti asiaan tyynen rauhallisesti, mutta olin oikeastaan hieman loukkaantunut - mikä oli typerää. Minusta tuntui siltä, kuin Ruskalintu astuisi kuvioihin ja veisi Sulkavirran kokonaan luotani. Samaan aikaan olin kuitenkin onnellinen sisareni puolesta, että hänelle aukenisi juuri sellainen elämä josta hän oli unelmoinut. Minua hävetti, kun edes annoin itseni tuntea oloni surulliseksi. Minä en voisi vaatia Sulkavirtaa ajattelemaan minua hänen onnensa ylitse, enkä tekisi niin. Sellaisen vaatiminen oli halveksittavaa.
Palautin itseni maanpinnalle ja valmistauduin odottamaan jommankumman oppilaan iskua. Nyt ei olisi aikaa tunteilulle.

//Aalto? Sulka?
264 sanaa

Aaltotassun ajatukset vaeltelivat toisaalla, kun tämä käveli muiden mukana harjoituspaikkaa kohti. Hän vastasi hajamielisesti Tattitassun kysymyksiin, joita kaikkia hän ei edes kuunnellut kunnolla. Pian kolli tuntui tajuavan, ettei sisaren keskittyminen ollut mukana keskustelussa, ja tämä lopetti kyselemisen.
Sähkötuho ja Sulkavirta kävelivät heidän edellään puhellen keskenään jostakin. Aaltotassu kuuli vain epäselviä sanoja ja pieniä pätkiä jostakin syvemmästä keskustelusta, mutta ei kiinnittänyt niihin sen kummemmin huomiota. Hänen päänsä sisällä oli melkoinen myllerrys, jonka keskellä kummitteli tämän iltainen tapaaminen eloklaanilaisten kanssa, johon hän itse ei aikonut osallistua.
Ongelmana oli vain, miten hän saisi klaanitoverinsa houkuteltua Kuuluolalle ilman, että se saattaisi häntä itseään epäilyksen alaiseksi. Jos hän vain marssisi suoraan Henkäysvarjon tai Punatähden puheille ja kertoisi tapaamisistaan Kuuluolassa sekä eloklaanilaisten sinne löytämästä reitistä, hänen lojaaliutensa epäilemättä kyseenalaistettaisiin.
Hän vilkaisi taivaalle, jonne oli alkanut kerääntyä vaaleanharmaita pilviä. Aikaa oli iltaan asti. Hän ehtisi vielä keksiä jotakin suunnitelmansa toteuttamiseksi.
Kun kahdesta oppilaasta ja näiden mestareista muodostuva ryhmä lopulta pääsi määränpäähänsä, Aaltotassunkin oli alettava kiinnittää enemmän huomiota olennaiseen. Hänen olisi yritettävä näyttää normaalilta muille, jotta häntä uskottaisiin paremmin myöhemmin, kun hän toisi eloklaanilaiset puheeksi.
"Mitä me tänään harjoittelemme?" hän kysyi Sähkötuholta, yrittäen kuulostaa mahdollisimman skarpilta.

//Sähkö?
//188 sana

Oli helppo luvata, etten koskaan menisi veteen yksin ilman Tuhkajuovan suostumusta, sillä en ikinä menisi veteen muuten kuin hänen pakottamanaan. Hehkulammelle saapuessamme minua kadutti, että olin suostunut tähän. Ainakin Tuhkajuova vaikutti olevan hyvällä tuulella.
Tuhkajuova asteli veteen varmalla ja tottuneella tavalla. Hän sai veden näyttämään melkein lämpimältä ja mukavalta, mutta tuo kuva särkyi heti, kun kokeilin tassullani veden pintaa. Se oli jäätävää. En edes halunnut kuvitella, miten kylmää vesi olisi lehtikadon aikaan; nyt aurinko sentään oli lämmittänyt sitä jonkin verran.
Kirosin mielessäni ja otin varovaisen askeleen veteen. Minuakin heikommat kissat olivat selvinneet tästä, joten yhden uintiretken ei pitäisi olla haaste eikä mikään. Laskin toisenkin etutassuni veteen.
"Helpointa on, jos astut veteen vain kerralla rohkeasti, etkä mieti liikaa kylmyyttä", Tuhkajuova sanoi huomattuaan verkkaisen tahtini. Hän oli todennäköisesti oikeassa, mutta ajatus tuntui erittäin epämukavalta. *Kaikki ei voi aina olla mukavaa*, tuumin. Soturina joutuisin tekemään asioita, jotka olivat vastenmielisiä. En voinut ajatella olevani valmis soturiksi, jos en selviäisi edes tästä.
Otin Tuhkajuovan neuvosta vaarin ja pulahdin veteen. Se oli tasan niin inhottavaa kuin olin kuvitellutkin, mutta ainakin olin viimein vedessä.
"Mitä seuraavaksi?" kysyin toivoen, että Tuhkajuova sanoisi tämän riittävän tältä päivältä.

//Tuhka?
//188 sanaa

Tuhkajuova: 16kp -

Pimentovarjo: 20kp! -

Huomenkyyhky: 10kp -

Sulkavirta: 21kp! -

Aaltotassu: 29kp! -

Harakkanauru: 8kp -

Sähkötuho: 23kp! -

Varistassu: 13kp -

Varistassun haluttomuus lähteä uintiharjoituksiin ei tuntunut erityisen hyvältä. Harmaa kolli tiesi, että jokainen sukumme jäsen osasi uida, joten se oli myös hänen velvollisuutensa. Kun Varistassu myöntyi, olin helpottunut. Hän tiesi varmasti itsekin, että niskurointi ei tässä tilanteessa auttaisi.
"Menee niin kauan kuin menee. Se riippuu siitä, miten kovasti sinä yrität", vastasin ja viitoin oppilaan perässäni kohti piikkihernetunnelia. Leirin lammessakin olisi voinut harjoitella, mutta putouksen pauhu oli niin kova, että olisin joutunut huutamaan. Hehkulammen ranta oli nyt paras vaihtoehto. Siellä muutkin opetuksessani olleet olivat harjoitelleet uimista pääsääntöisesti. Varistassu käveli perässäni, välilä jääden hieman jälkeen, mutta aina kirien minut taas kiinni. Tummanharmaa kissa piti huolen, että pysyi visusti takanani. En sietänyt sitä, että oppilaat kirmasivat soturin rinnalle heidän kävellessään.
Päivä oli lämmin, vaikka viherlehti läheni loppuaan. Pian saisimme taas heittää hyvästit tällaisille säille ja toivottaa kylmät ja sateiset lehtisateen päivät tervetulleiksi.
Matka Hehkulammelle sujui ripeästi. Yllätyksekseni olimme matkalla kohdanneet Aaltotassun, jonka suuntana näytti olevan leiri. Olin yrittänyt etsiä katseellani Sähkötuhoa, mutta raidallista soturia ei ollut näkynyt oppilaansa seurassa. Kenties hän oli laittanut Aaltotassun saalistamaan.
"Olet jo totutellut olemaan vedessä, joten voimme siirtyä suoraan itse uimiseen. Ennen sitä sinun täytyy luvata, ettet koskaan mene veteen ilman minua, ennen kuin olen sanonut, että olet kyllin hyvä pärjätäksesi vedessä yksin", kohdistin vihreän katseeni Varistassun vaaleanharmaisiin silmiin. Oppilaan katse siirtyi nopeasti kirkkaansinisestä vedestä minuun.
"Minä lupaan", hän vastasi nyökytellen päätään.
"Hyvä. Ensimmäisten uintikertojen tavoitteena on oppia pysymään pinnalla ja löytää oikea tekniikka. Kaikkien jalkojesi tulee tehdä töitä yhdessä hallitusti. Aluksi oikean rytmin löytäminen voi olla vaikeaa, mutta onneksi sinä et helpolla luovuta", totesin aluksi vakavailmeisenä, mutta väläyttäen sitten kollille hennon hymyn, joka kesti silmänräpäyksen ajan. Minä nautin Varistassun seurasta ja halusin luottaa siihen, että hänestä tulisi Kuolonklaanin paras soturi kautta aikojen. Hänen kanssaan olin löytänyt sen rakkauden kaltaisen tunteen, jota emo normaalisti tunsi pentuaan kohtaan.
Kävelin Varistassun edellä rantaveteen. Vesi kasteli hitaasti jalkani, sitten vatsakarvani ja lopulta pääsi jo kyljilleni. Käännyin ympäri Varistassua kohti, viittoen hänet perässäni veteen.

//Varis?
// 322 sanaa

Tunsin Lehtituulen tarkan katseen niskassani silloinkin, kun hän ei ollut lähettyvillä. Ehkä se oli hyvä asia; ainakin keskityin kunnolla ottaessani vaanimisasennon. En pitänyt metsästämisestä enkä ollut siinä hyvä. Tämä aiheutti typerän kierteen: koska en pitänyt metsästämisestä, en halunnut kehittyä siinä, mutta toisaalta pidin siitä vähemmän huonojen taitojeni takia. Lehtituuli oli kuitenkin viime taisteluharjoitusten jälkeen huomauttanut epätasapainosta taitojeni välillä, joten nyt minulle helpon taistelun sijaan keskityimme lähes pelkästään saalistamiseen, jossa oikein loistin surkeudellani.
Jos en saisi tätä hiirtä kiinni, Lehtituuli ei varmaan koskaan päästäisi minua soturiksi. Hiiri oli tyhmä, mutta se oli nopea ja valmis säntäämään pakoon sillä hetkellä kun huomaisi minut. Tässä metsästyspartiossa olin saanut kiinni jo yhden päästäisen, mutta se oli ollut nuori ja surullisen pieni. Voisin yhtä hyvin palata leiriin tyhjin tassuin; tähän mennessä keräämäni saalis riittäisi ehkä pennun välipalaksi.
Otin varovaisen askeleen eteenpäin ja epähuomiossa astuin kuivan lehden päälle. Rapina sai hiiren jähmettymään paikoilleen ja katsomaan suoraan minuun. Kumpikaan meistä ei liikahtanut, tyydyimme vain arvioimaan tilannetta omista näkökulmistamme. Tiesin, että pikku otus loikkisi tiehensä jos vain värähtäisin sitä kohti. Minun olisi oltava nopea. Silmänräpäyksessä olin ponnistanut loikkaan saalistani kohti, mutta tällä kertaa jäin vikkelyydessä toiseksi. Hiiri oli kadonnut kuin salaman iskemänä.
Sadattelin tuuriani kulkiessani takaisin paikalle, jossa partion oli määrä tavata. En joutunut odottelemaan kauaa, sillä Lehtituuli asteli pian esiin pensaikon syövereistä, pari hiirtä ja rastas suustaan roikkuen. Hän laski ne maahan huolellisesti, silmäili minua hetken arvioiden ja huokaisi sitten kyllästyneenä.
"Missäs sinun saaliisi on?" mestarini kysyi. En varmasti myöntäisi, että pahainen hiiri oli päässyt minulta karkuun.
"En löytänyt mitään", valehtelin vaivattomasti. "Yritin seurailla hajujälkiä, mutta yksikään niistä ei johtanut minua minnekään."
"Noinko valehtelet mestarillesi päin naamaa?" Lehtituuli kysyi, muttei kuulostanut vihaiselta. Ehkä hän oli jo tottunut käytökseeni.
"Metsä on näinä aikoina pullollaan riistaa. Sinun pitäisi tosissasi yrittää vältellä saalista, ettet törmäisi siihen. Oikeastaan se kuulostaa asialta, jota sinä voisit tehdä."
Pyöräytin silmiäni. Lehtituuli oli kyllä oikeassa; heti kun pääsisin soturiksi, lopettaisin metsästämisen kokonaan. Minua ei oltu luotu siihen. Tiesin, että oli minun tehtäväni tulevana soturina huolehtia siitä, että klaanilla riitti syötävää. Minusta olisi kuitenkin enemmän hyötyä, jos voisin keskittää kaiken aikani taistelemiseen tai sen harjoittelemiseen. Sitä paitsi voisin saalistaa itse oman riistani, ehkä muut voisivat tehdä saman.
Pian Kuuraturkki ja Keltapilke ilmestyivät myös paikalle ja pääsimme viimein lähtemään. Päivä ei ollut vielä pitkällä, aurinko oli vasta saavuttanut huippunsa. Metsästyspartiomme oli nimittäin lähtenyt jo auringonnousun aikaan leiristä. Lehtituulikaan ei olisi niin ankara, ettei antaisi minulle loppupäivää vapaaksi. Halusin nauttia lämpimästä säästä auringossa loikoillen.
Tuhkajuova oli selvästi eri mieltä suunnitelmieni kanssa, sillä emoni pysäytti minut heti, kun ehdin astua sisääntulosta leirin aukiolle.
"Mitä sinä haluat?" kysyin pahaa enteillen. Jos minulla kävisi tuuri, Tuhkajuova haluaisi vain viettää aikaa kanssani ja kenties kysellä kuulumisiani. Sekään ei ollut järin hyvä vaihtoehto, mutta paljon parempi kuin se, että emoni opettaisi minulle jonkun taisteluliikkeen tai pyytäisi metsästämään kanssaan. Tuhkajuova jätti ärsyyntyneen äänensävyni huomiotta ja meni suoraan asiaan.
"Opetan sinut uimaan", hän sanoi, ja tunsin mielialani romahtavan. Miksi emoni oletti, että mieluummin pärskisin jääkylmässä vedessä kuin loikoilisin auringon ihanan kuumaksi lämmittämillä kivillä?
"Onko pakko? Tulin juuri partiosta", sanoin valmiina suuntaamaan oppilaiden pesään murjottamaan.
"Nyt on hyvä sää uimiselle", Tuhkajuova puolusteli. "Opettelisitko uimaan mieluummin sateessa ja kylmässä?"
Olin astumassa jo pesän suuntaan, mutta pysähdyin sitten. Tiesin, että Tuhkajuova halusi minun oppivan uimaan - se oli hänelle tärkeää. Siksi emoni ei varmaankaan lopettaisi asialla ahdistelua ennen kuin suostuisin hänen uintioppilaakseen. Jos joka tapauksessa jossain vaiheessa joutuisin uimaan, ehkä oli järkevämpää tehdä se mahdollisimman mukavissa olosuhteissa.
"Selvä sitten", sanoin hetken päästä. "Mutta en halua, että tässä menee koko päivä."

//Tuhka?
//582 sanaa

Mahlahallan kertoman mukaan Karhumyrsky oli kylvänyt paljon tuhoa Kuolonklaanissa elinaikanaan. Aaltotassu saattoi vain kuvitella, miten suurta häpeää kolli oli toiminnallaan tuonut heidän suvulleen - eritoten heidän emolleen. Totta puhuen hän ei tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Luopio oli kuitenkin ollut sukua sekä hänelle että tuolle eloklaanilaiselle ja ollut ilmeisesti myös hyvin läheisissä väleissä tämän Mahlahallan kanssa. Mikään kaksikon olemuksessa ei antanut vihjata siihen suuntaan, että nämä olisivat yrittäneet vetää häntä höplästä, joten Aaltotassu uskoi kuulemansa.
"Tässä on varmasti paljon sulattelemista", Lauhalaukka naukaisi, ja hänen äänensä oli… myötätuntoinen? Eloklaanilaiset olivat varsinaisia pehmokissoja. Aina näyttämässä vihollisille heikoimmat puolensa - kuitenkaan tässä tapauksessa Aaltotassu ei osannut sanoa, mitä Lauhalaukka hänelle oikeastaan merkitsi. He olivat kyllä sukua, mutta että perhettä? Hän hädin tuskin tunsi tuota!
"Miksi kerrotte minulle tämän?" hän kysyi lopulta, ensi kertaa antaen jonkin tunteen - tässä tapauksessa hämmennyksen - kuulua äänessään. Kollikaksikon logiikka oli olematon. Viime kohtaamisen jälkeen he olisivat vain voineet yrittää unohtaa tapauksen ja leikkiä kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta Lauhalaukka oli kuitenkin päättänyt pyytää häntä uuteen tapaamiseen. Miksi? Siihen ei kovalla pähkäilylläkään ollut onnistunut saamaan vastausta.
Lauhalaukka vilkaisi vaivihkaa ystäväänsä. Sitten siniset silmät kääntyivät taas Aaltotassua kohti. "Siksi, koska sinä ansaitset tietää totuuden. Jossain vaiheessa asia olisi kuitenkin tullut taas esille, ja olisit joutunut käsittelemään koko asian yksinäsi", tämä selitti pehmeällä äänellä puhuen. "Nyt sinä voit keskustella siitä minun - meidän - kanssamme. Me kaksi olemme ne, jotka tietävät Karhumyrskystä ja hänen teoistaan parhaiten."
Toisaalta Aaltotassua vietteli ajatus siitä, että vastaukset hänen mieltään puolen kuun ajan kaihertaneisiin kysymyksiin olivat niin helposti saatavilla. Hänen olisi tarvinnut vain kysyä, ja nuo kaksi olisivat epäilemättä kertoneet kaiken juurta jaksaen. Samaan aikaan kuitenkin hänen takaraivossaan kyti epävarmuus, joka johtui klaanitovereilta salaa vehkeilystä vihollisklaanin jäsenten kanssa. Eikö tämä tapaaminen käytännössä tehnyt hänestä petturin? Puhuihan hän parhaillaan kahden klaanista lähteneen entisen kuolonklaanilaisen kanssa, jotka eivät olleet mitenkään erityisemmin suosiossa Kuolonklaanissa. Mikäli Aaltotassu jäisi kiinni, alettaisiinko häntäkin epäillä? Vai oltiinko häntä aina epäilty, koska hän oli sukua Karhumyrskylle?
Aaltotassu nousi seisomaan. "Minun on nyt mentävä", hän sanoi ilmeettömänä. "Muuten muut alkavat epäillä, missä viivyn. Mutta ensi kerralla voisin haluta kuulla lisää. Vaikka kolmen päivän päästä samaan aikaan?"
Mahlahalla ja Lauhalaukka nyökkäilivät.
"Se sopii", Lauhalaukka hymyili.
Aaltotassu ei hymyillyt takaisin. Hän käännähti kannoillaan ja lähti tassuttamaan tunnelia kohti. Turkissaan hän tunsi yhä kaksikon katseet. Hän työnsi tunteen syrjään ja keskittyi kävelyyn.
Klaanin pettäminen ei tullut kuuloonkaan. Ruostekukka oli tehnyt parhaansa kasvattaakseen hänestä hyvän soturin Kuolonklaanille, ja sen odotuksen Aaltotassu aikoi myös täyttää.
Kolmen päivän päästä eloklaanilaisten uusi tunneli paljastuisi Kuolonklaanille, ja petturit napattaisiin verekseltään rikkomasta klaanien välisiä rajoja. Sen jälkeen kukaan ei voisi enää epäillä Aaltotassun lojaaliutta, ei kukaan. Ei, jos se hänestä itsestään riippui.

//Mahla?
//436 sanaa

Sulkavirta hämmentyi kuullessaan veljensä pehmeät sanat. Hämmennystä seurasi helpotus. Naaras huokaisi hiljaa, kun kuuli, miten veli lupasi olla kertomatta Ruskalinnusta kenellekään.
Sähkötuho jatkoi sisarensa yllättämistä, kun seuraavaksi hän kertoi haluavansa tavata Ruskalinnun. Sulkavirta ei epäröinyt hetkeäkään. Hän luotti Sähkötuhoon täysin.
"Me tapaamme neljäsosakuun kuluttua keskiyöllä Eloklaanin rajalla. Sinä voit tulla mukaamme silloin", Sulkavirta sanoi hiljaisella äänellä ja vilkaisi ympärilleen taas siltä varalta, että paikalle olisi sattunut ylimääräisiä korvapareja, "Ruskalintu on aivan mahtava. Kuolonklaanissa ei ole yhtäkään hänenkaltaistaan kissaa, hän on aivan erityinen."
Sulkavirran kasvoille levisi hymy, kun hän puhui oranssiturkkisesta kollista. Pelkkä ajatuskin Ruskalinnusta poisti kaikki negatiiviset ajatukset noin vain. Soturi tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi pamppailla, mitä enemmän hän ajatteli eloklaanilaiskollia ja heidän tapaamisiaan.
Sulkavirran oli kuitenkin palattava takaisin maanpinnalle ja harmaaseen kuolonklaanilaiselämäänsä, kun Sähkötuho esitti kysymyksen:
"Mitä sinä aiot tehdä?"
Nyt soturin sydän alkoi pamppailla taas holtittomasti, mutta aivan eri syystä. Naaras nosti kellertävän vihreät silmänsä Sähkötuhoon. Hän tiesi, että veljen ymmärrys oli nyt jo äärirajoilla, eikä naaras tiennyt miten hän kestäisi seuraavan uutisen.
"En ole vielä ehdottanut Ruskalinnulle, mutta minä ajattelin lähteä hänen kanssaan klaanista. Aion odottaa ainakin siihen asti, että Tattitassusta tulee soturi", Sulkavirta sanoi ja nosti nopeasti katseensa taivaaseen. Hän pelkäsi veljensä reaktiota. Sulkavirta olisi halunnut sulkea silmänsä ja kadota jonnekin muualle, mutta hän tiesi sen olevan mahdotonta. Siispä hän vain tyytyi katselemaan kirkkaansinistä taivasta, joka toi mieleen Ruskalinnun lumoavan katseen. Se rauhoitti häntä.

//Sähkö?
// 229 sanaa

Tämä oli yksi niistä harvoista kerroista kun hallittu ulkokuoreni särkyi täysin. Kasvoiltani paistoi puhtaasti tuntemani häkeltyneisyys. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta päädyin vain vetämään henkeä ja sulkemaan sen oitis. Olin hetken ihan täysin sanaton.
Käänsin katseeni vesiputouksen pauhuun. Sulkavirta oli rakastunut. En ymmärtänyt tuollaista rakkautta, koska en ollut koskaan kokenut sitä. Rakkauden perhettä kohtaan käsitin paremmin kuin hyvin, mutta en saanut siitä johdettua tarvitsemaani käsitystä tähän tilanteeseen. Tämä tilanne oli minulle uusi ja vaikea. Olin kuitenkin tietoinen siitä, kuinka rakkaus teki osan kissoista onnelliseksi, mutta samalla se myös satutti monia.
Kuviossa oli myös mukana elementti laittomuutta. Kielletty rakkaus vai miten se menikään. Olin huolissani seuraamuksista, jotka kohtaisivat sisareni, jos tämä tieto pääsisi leviämään. En tiedä mitä tekisin, jos Sulkavirta karkotettaisiin lopullisesti.
Käännyin sisareni puoleen, mutta hän ei vieläkään nostanut katsettaan ylös minuun.
“Sulkavirta”, sanoin rauhallisesti, “en tietenkään kerro, enkä varsinkaan inhoa.”
Sulkavirran pää nousi varovasti ylös ja hänen suuret silmänsä kohtasivat tavallista aremmin omani. Olin näkevinäni hänen kasvoillaan tietynlaista helpotusta.
“Sinä siis.. rakastat häntä?”
Sulkavirta nyökkäsi. Naaras kietaisi häntänsä lähemmäs itseään, kuin rauhoittavana eleenä.
Yritin kaivaa muistini kätköistä Ruskalinnun kuvaa. Kolli oli se sama, jonka kimppuun Karhumyrsky oli hyökännyt siinä samaisessa partiossa, jossa olimme saaneet ruskean kollin kukistettua.
Hiljaisuus oli laskeutunut ympärillemme. Minun piti punnita hetken seuraavia sanojani. Tunsin kuinka auringon kuumat säteet nuolivat turkkiani miltei liian polttavina. Mietin Ruskalintua ja sitä, kuinka en tiennyt hänestä juuri mitään. Se, että hän kuului Eloklaaniin teki hänestä oletusarvoisesti kunnon kissan. Kuitenkin kyllä Eloklaaniinkin mahtui kaikenlaisia käärmeitä. Ei Sulkavirta ollut sokea. Kyllä minä luotin hänen arvostelukykyynsä, mutta en halunnut häneen sattuvan.
“Onko hän tarpeeksi hyvä sinulle?” kysyin ja ennen kuin sisareni ehti sanoa mitään, jatkoin, “Minä haluaisin tavata hänet.”

//Sulka?
276 sanaa

Aaltotassun viiltävä katse siirtyi kermanväriseen kolliin, joka oli tuonut Lauhalaukan hänen luokseen. Eloklaanilainen oli ottanut puheeksi Aaltotassun toisen veljen, josta hän tiesi aivan yhtä paljon kuin tiesi tästä petturistakaan - ei mitään. Karhumyrsky oli tuttu nimi. Hän oli kuullut kissasta puhuttavan vaivihkaa ja halveksuen, aivan kuin nimen pelkkä mainitseminenkin olisi avannut uudelleen märkivän haavan, jota kukaan ei ollut halukas hoitamaan. Mutta ettäkö Karhumyrsky oli ollut hänen veljensä? Hänen ja tuon ei edes kuolonklaanilaiselta näyttävän Lauhalaukan veli? Tieto tuli järkytyksenä, ja hetken Aaltotassusta tuntui, että koko hänen elämänsä oli ollut pelkkää petosta ja kieroja valheita, joilla oltiin yritetty kätkeä perheen kurja salaisuus petturipennuista.
"Etkö sinä tiennyt, että Karhumyrsky on veljesi?" Lauhalaukka katsoi Aaltotassua yllättyneenä. Kolli oli kaiketi osannut tulkita oppilaan järkyttyneestä ilmeestä, että hän ei ollut tiennyt mitään toisesta veljestään ennen kuin tuon kermanvärinen ystävä oli ottanut asian puheeksi.
Aaltotassun kurkusta kohosi epäystävällinen murina. "Ilmeisesti minulle on jätetty kertomatta monia asioita. Koko sukuni on joukko halpamaisia selkäänpuukottajia, joista koko klaani kuiskii ivaten selkäni takanat", sanat putosivat hänen suustaan ulos kuin katkerat myrkkypisarat. "Onko minunkin tulevaisuuteni kirjoitettu etukäteen? Onko minunkin tarkoitus olla täydellinen epäonnistuminen, kuten sinä ja se Karhumyrsky olitte?"
Lauhalaukka pysyi hiljaa. Ilma oli muuttunut painostavaksi, eikä se johtunut pelkästään tästä tulenarasta tilanteesta. Yhtäkkiä taivaan halkaisi kirkas valojuova, josta levisi haaroja pitkin poikin. Näky kesti vain silmänräpäyksen ajan, ja sen sokaiseva kirkkaus sokaisi Aaltotassun hetkellisesti. Kului jonkin aikaa, ja sitten taivas alkoi mylviä. Jyrinä tuntui luissa ja ytimissä asti.
"Aaltotassu!" Metsästä hänen takaansa kuului Sähkötuhon ääni. Mestari etsi häntä. Aaltotassu vilkaisi epävarmana olkansa yli, mutta kääntyi sitten vielä katsomaan kahta eloklaanilaista, joiden turkit olivat pörhistyneet joko säikähdyksestä tai ilman sähköisyydestä.
"Tämä ei jää tähän." Sen sanottuaan Aaltotassu otti jalat alleen ja katosi tiheään metsään etsimään mestariaan. Leirissä hän aikoi etsiä käsiinsä jonkun, joka osaisi vastata hänen kysymyksiinsä. Hänen olisi myös kerrottava Tattitassulle inha totuus heidän perheensä menneisyydestä.

//Mahla?
//305 sanaa

Edellisestä tapaamisesta Ruskalinnun kanssa oli kulunut jo neljäsosakuu. Sulkavirta tunsi jatkuvasti suunnatonta ikävää. Aina partioidessaan Eloklaanin rajalla, naaras toivoi näkevänsä edes vilauksen soturin oranssista turkista. Muttei hän ollut nähnyt mitään. Sulkavirta oli onnistunut välttelemään Sähkötuhoa partioiden ja harjoitusten verukkeella, Sulkavirta esitti hyvin kiireistä kissaa aina veljensä nähdessään.
Päivä oli lämmin, ja aurinko porotti korkealta taivaalta klaanien reviirien yllä. Se lämmitti turhankin paljon Sulkavirran raidallista turkkia. Pääaukiolla ei juurikaan ollut varjoja, koska aurinko oli niin ylhäällä. Sulkavirta oli ollut aamun partiossa Tattitassun kanssa. Oppilas oli edistynyt, ja Sulkavirta oli onnekseen löytänyt jonkinlaisen yhteyden tähän. Ei menisi montaakaan kuuta, kunnes Tattitassu ansaitsisi jo soturinimensä.
Raitaturkkinen soturi oli päättänyt elää klaanissa ainakin siihen saakka, että Tattitassun soturikoulutus olisi ohitse.
Sulkavirta istuskeli lammen vieressä ja katseli ajatuksissaan, miten vesi putosi korkealta lampeen. Vesipisaroita roiskahteli naaraan turkille, mutta tällaisena lämpimänä päivänä se teki vain hyvää.
"Miksi olet pakoillut minua?" takaa kuuluva kysymys sai Sulkavirran säikähtämään. Naaras säpsähti ja kääntyi katsomaan tuttua tulijaa. Sähkötuho oli onnistunut hiipimään sisarensa taakse, kun vesiputouksen pauhu peitti askeleet alleen. Sulkavirta oli hetken hämillään, eikä osannut vastata veljensä suoraan kysymykseen. Naaras tiesi, että nyt hänen olisi viimein kohdattava veljensä ja kerrottava tälle kaikki Ruskalinnun ja hänen tapaamisistaan. Soturitar rentoutui ja kääntyi taas veden puoleen. Sähkötuho istuutui sisarensa vierelle valmiina kuulemaan, mitä tällä oli sanottavana.
"Olen tavannut Ruskalintua", naaras kuiskasi hiljaa, "minä taidan rakastaa häntä."
Sen sanoessaan Sulkavirta tunsi suunnatonta häpeää. Hän pelkäsi Sähkötuhon reaktiota. Naaras tiesi, miten tarkasti veli noudatti sääntöjä ja ei koskaan pitänyt siitä, kun Sulkavirta rikkoi niitä. Mutta nyt naaras tiesi menneensä niin pitkälle, ettei Sähkötuho välttämättä enää jakaisi ymmärystään. Sulkavirta oli rikkonut sääntöä, josta rangaistuksena olisi ikuinen karkotus. Klaanista lähteminen ei pelottanut, mutta se, ettei hän voisi koskaan enää nähdä pentuetovereitaan, teki Sulkavirran olon lohduttomaksi.
"Inhoatko sinä minua? Aiotko kertoa Punatähdelle?" Sulkavirta kysyi edelleenkään uskaltamatta nostaa katsettaan Sähkötuhoon. Hän varautui siihen, että raidallinen kolli hyökkäisi hänen kimppuunsa ja hukuttaisi hänet lampeen.

//Sähkö?
// 314 sanaa

Aamulla avatessa silmäni aurinko ei ollut vielä noussut, mutta silti jo oli mahdollista tuntea sen säteiden vaikutus paahtavaksi muuttuvassa ilmassa. Ilma oli matta ja painostavalla tavalla lämmin jo päivän ensitunneista saakka, enteillen fyysisesti rankkaa päivää kissalle kuin kissalle.
Aamupartion jäsenet alkoivat hiljalleen kerääntyä paikalle; itse Punatähti oli päättänyt lähteä mukaan johtamaan partiota. Minun lisäkseni mukana olivat myös Kalmakuu ja Lehtituuli.
Kun partio viimein työntyi ulos varjoisaan havumetsikköön, loin katseeni taivaalle. Se oli aivan odotusteni lailla pilvetön ja kirkkaan sininen.
Jättäydyin pitämään partion perää, sillä mielestäni kyseinen tehtävä jäi liian usein ilman minkäänlaista arvoa. Monet soturit pyrkivät niin eteen kuin mahdollista, sillä paikat nähtiin portaina lähemmäs itse partion johtamista. Häntäpäässä kulkeminen oli kuitenkin turvallisuuden kannalta aivan oma lukunsa. Jos kissat eivät pitäneet selustaansa silmällä, turvallisuus oli uhattuna.
Hätkähdin, kun edessäni kulkeva Lehtituuli pysähtyi hetkeksi ja törmäys oli hyvin lähellä. Sain kuitenkin hidastettua ennen kuin olin tömähtänyt honteloon naaraaseen kivenmurikan lailla.
“Varoittaisitko ensi kerralla, ennen kuin pysähdyt?” ehdotin ja loin tasaisen ilmeettömän silmäyksen minun suuntaani vilkaisevaan naaraaseen. Hän kohotti kulmiaan ja katseli hetken minua, kuin arvioiden olinko tarpeeksi tärkeä, jotta voisi ottaa sanani kuuleviin korviinsa. Lopulta kirjavaturkkinen kissa päätyi vastaamaan:
“Totta kai, mutta pidäthän sinäkin huomiosi eteen yhtäkkiä ilmenevistä esteistä.” Naaraan äänensävy oli kuin vasta teroitetut kynnet: terävä ja kaiken tielle tulevan helposti leikkaava. Hän ei ollut muuttunut yhtään oppilasajoista. Muistin yhä elävästi kaiken Karhumyrskyn aiheuttaman kaaoksen ja sen, kuinka se oli pakottanut meidät tutustumaan toisiimme. Kaikesta yhdessä kokemastamme huolimatta, emme olleet juurikaan enää tekemisissä. Lehtituuli oli veljensä kanssa samaa maata. Molemmat omasivat terävääkin terävämmän kielen. Kaksikko oli kuitenkin kiinnostava, sillä tuntui, etteivät he missään nimessä halunneet elää valtavirran mukana.
En vastannut enää mitään ja päädyimme vain jatkamaan matkaa. Kuulin, kuinka Kalmakuu ja Punatähti juttelivat edemmällä keskenään jostain yhtä hyödyllisestä kuin säätilasta. Jokainen keskustelun yksityiskohta nimittäin ei kantautunut aivan korviini asti ympärilläni kovaan ääneen surisevan ötökän takia. Sen kummemmin miettimättä huiskautin hännälläni ilmaa karkottaakseni pörriäisen tiehensä, mutta samalla tulin suututtaneeksi sen oikein kunnolla. Ennen kuin ehdin edes ajatella sen pidemmälle tunsin pistävää kipua lavassani. Ärähdin ja ravistin turkkiani kunnolla, jotta viheliäinen pistiäinen lentäisi tiehensä. Kun viimein se pörisi tiehensä, huomasin Lehtituulen vihreät laskelmoivat silmät vähän matkan päästä. Lehtituulen pokerinaamalta oli kuitenkin havaittavissa mietteliäisyyttä. Aavistin kuitenkin, että jokainen tunteen murunen, mitä minä pääsin arvioimaan oli tarkkaan harkittu ja naaras hallitsi tunteensa täysin.
“Ampiainen pisti”, vastasin kissan kysyvään ilmeeseen ja lähdin tassuttamaan eteenpäin muun partion perään, ennen kuin se katoaisi näkyvistä kokonaan. Irvistin kuitenkin vähän liian näkyvästi, kun liikkuessa polttava, sykähtelevä kipu pahentui.
“Sinun pitäisi varmaan palata leiriin”, Lehtituuli sanoi ja vilkaisi partion perään, kuin valmiina nelistämään heidän luokseen asiasta ilmoittaakseen.
“En vuoda verta tai ole muutenkaan kuoleman partaalla, joten kaikki on ihan hyvin”, vastasin ja katsoin tyynesti kilpikonnakuvioisen naaraan silmiin. Naaras näytti kuitenkin epäilevältä ja se ärsytti minua.
“Sinusta ei ole muuta kuin haittaa tuon pistoksesi kanssa. En halua partion jäävän jälkeen aikataulusta tuollaisen jääräpäisyyden takia”, naaras sanoi ja ei jäänyt odottamaan mielipidettäni, vaan käveli reippain askelin Punatähden ja Kalmakuun luokse. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, olisin ollut samaa mieltä Lehtituulen kanssa ja patistanut kissan leiriin hoidettavaksi, mutta minä en halunnut laiminlyödä velvollisuuksiani tällaisen asian takia. Ei pienen pieni vamma vaikuttaisi työni laatuun millään tavalla. Eikä tässä ollut kyse mistään voimakkaan ja tuhoutumattoman olemuksen pönkittämisestä, vaan en oikeasti halunnut olla tekemättä omaa osaani.
Hetken päästä Lehtituuli tuli takaisin ja ilmoitti, että lähtisi kanssani takaisin leiriin. Katsoin naarasta ilmeettömästi, mutta lopulta lähdin hänen kanssaan kohti leiriä. Mietin, oliko naaras junaillut kaiken tarkoituksella sillä tavalla, että pääsisi livistämään veljensä luokse.
Matka taittui hiljaisuudessa. Kummallakaan ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa toiselle ja se kävi minulle erinomaisen hyvin.
Kun saavuimme leiriin, suuntasimme heti suoraan parantajan pesälle. Hehkuaskel oli ilmeisesti tarkistamassa klaaninvanhimpien vointia ja Tiputassu oli yksin paikalla.
“Hei”, olin kuulevinani pienen lämpimän sävyn naaraan äänessä tämän puhuessa parantajakollille, “häntä pisti ampiainen.” Kun Lehtituuli alkoi puhua minusta, hänen äänessään oli taas puhdas kylmyys ja kasvoilla loisti särkymätön tyyneys. En voinut olla ihailematta naaraan taitoa kätkeä tunteensa. Se oli jopa niin vaikuttavaa, että minulla kesti hetki hätkähtää takaisin tähän hetkeen.
“Kerrotko minne? En minä osaa lukea ajatuksia”, Tiputassu ärähti ja loi melko tarkasti minun suunnalleni katseen.
Tein työtä käskettyä ja kerroin parantajaoppilaalle mihin ampiainen oli pistänyt. Tiputassu aloitti vetämällä piikin irti, jonka jälkeen hän sekoitti jotain haudetta. Kun kolli asetteli mönjän pistoskohdan päälle, sen viileys tuntui taivaalliselta. Sitten Tiputassu käski minun levätä lopun päivää ja huomenna minun pitäisi olla jo kunnossa. Onneksi pistos kohta oli niin mitättömässä kohtaa, eikä haittaisi elämääni juurikaan.
“Kiitos.” Kiitokseni taisi häkellyttää parantajaoppilaan hetkeksi, mutta pian hän kuitenkin nyökkäsi tuimasti. Toisaalta, kissan reaktio ei ollut mikään yllätys, sillä oli ihan yleisesti tiedostettu asia, ettei parantajat saaneet parasta kohtelua Kuolonklaanissa.
Loin vielä nopean silmäyksen Lehtituuleen ja Tiputassuun, ennen kuin nousin ylös ja poistuin pesästä.

//780 sanaa

En pitänyt partioinnista. Mielestäni se oli tavattoman pitkästyttävää touhua, mutta viime päivät leirissä olivat olleet vielä pitkästyttävämpiä. Siispä olin miltei hyvilläni, kun varapäällikkö määräsi minut Tuhkajuovan johtamaan rajapartioon, johon itseni ja harmaankirjavan naaraan lisäksi tulisi kuulumaan vielä kolme muuta henkeä: Sähkötuho ja hänen oppilaansa Aaltotassu sekä Varistassu. Keräännyimme ensiksi yksitellen piikkihernetunnelin edustalle, ja jahka kaikki olivat saapuneet paikalle, Tuhkajuova lähti johdattamaan meitä ensin kapean tunnelin läpi ja sitten yhä syvemmälle ja syvemmälle hämärän havumetsän siimekseen.
Matkan taittuessa minä jättäydyin vaivihkaa joukkion hännille. Juuri nyt mieleni ei tehnyt vaihtaa sanoja partion muiden jäsenten kanssa, sillä minulla oli vallan muuta ajateltavaa. Sirpalepisara oli kuollut. Samaisessa ketun hyökkäyksessä, jossa nuori naaras oli menettänyt henkensä, surmansa oli saanut myös Ruostekukka ja Varistassu oli loukkaantunut, mutta heidän kohtalonsa eivät minua juuri liikuttaneet. Ei sillä, että minä olisin koskaan välittänyt Sirpalepisarasta, en ainakaan oikeasti, mutta hiljainen soturinalku oli kuitenkin ollut minun oppilaani, jonka koulutuksen eteen olin nähnyt aikaa ja vaivaa. Nyt se kaikki oli valunut hukkaan yhden pahaisen punaturkin takia, joka oli taistelun tuoksinassa onnistunut riistämään nuoren naaraan elämän.

Ukkospolun luona partiotamme kohtasi vastenmielinen yllätys. Kantojen lomassa luimisteli iljettävän näköinen nuori kissa, jolla oli ruskea, rähjäinen turkki ja vaarallisen uhmakkaat silmät. Ensialkuun en kokenut vierasta naarasta uhaksi, mutta tämän avattua lopulta suunsa karvani nousivat suuttumuksesta hivenen pystympään. Tuijotin tuota rumaa, rääväsuista kissaa silmät viiruina ja irvistin. Erakot saati kotikisut eivät kuuluneet Kuolonklaaniin taikka sen reviirille, siitä minäkin aloin hiljalleen olla täysin varma. Se, mitä viimeksi tapahtui muistutti hyvin siitä, ettei klaanin ulkopuolisiin kissoihin kannattanut luottaa. Toisaalta, en minä loppujen lopuksi luottanut klaanikissoihinkaan, mutta sotureiden elämää hallitsivat velvollisuudet ja jonkinlainen kunniantunto, mikä teki osasta heistä hyvinkin ennalta-arvattavia. Minua moiset piirteet eivät tietenkään hidastaneet, sillä oli luonnollisesti järkevintä ajatella aina ensin itseäni ja vasta sen jälkeen muita, mikäli se edesauttaisi omia tavoitteitani. Juuri nyt oli kuitenkin tärkeintä keskittyä kokonaiskuvaan, sillä mitä kauemmin Kaunottareksi itsensä esitellyt kissa puhui, sitä ärtyneemmiltä partion muut jäsenet vaikuttivat. Kuitenkin, kun harvaturkkinen kissa oli saanut sanoa sanottavansa, tämä kääntyi kannoillaan ja lähti tassuttamaan nokka pystyssä poispäin. Kohtaaminen erakkonaaraan kanssa jäi lyhyeksi, ja hyvä niin. Ken tietää, millaiseen raivoon kulkuri olisi piikikkäillä sanoillaan voinut kuolonklaanilaiset suistaa. Rääväsuisen otuksen kadottua näkyvistä Tuhkajuova komensi rajapartion jälleen liikkeelle. Toivoin hartaasti, ettei eteen sattuisi enää lisää epämiellyttäviä yllätyksiä.

// 369 sanaa

Eloklaanilaisen aiemmin niin vakuuttava esiintyminen oli alkanut rakoilla. Hän takelteli sanoissaan ja oli silminnähtävän hermostuneen oloinen, aivan kuin jokin Aaltotassussa olisi saanut sen aikaan. Punaruskealla naaraalla ei ollut mitään hajua siitä, mitä kollin mielessä liikkui tuona hetkenä, mutta kun tämä mainitsi Lauhalaukka-nimisen kissan - kuulemma Ruostekukan pentu, kuten hänkin - Aaltotassu hämmästyi entisestään. Hän oli saanut tietää salapoliisityötä tekemällä, että Ruostekukalla oli kuin olikin kaksi aiempaa pentuetta ennen häntä ja Tattitassua, mutta jostain syystä näiden kahteen pentueen pennuista ei tunnuttu haluavan puhua. Nyt palapelin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen: yksi pennuista oli petturi.
Hänen kasvoilleen levisi kylmä hymy, jonka takana hautoi monia meheviä ajatuksia. Hän halusi ehdottomasti tavata tämän Lauhalaukan, joka oli tuonut heidän perheelleen niin suurta häpeää liittymällä vihollisklaanin leiviin. Olihan tietenkin Ruostekukan pojalla oikeus saada tietää oman emonsa poismenosta.
Aaltotassu siirsi mietteliäänä oranssit silmänsä takaisin tähän kermanväriseen kolliin, joka oli paljastanut hänelle petollisen veljensä olinpaikan. Soturi pysyi ilmeettömänä, mutta Aaltotassu näki hänen silmiensä takana liikahtavan pelon varjon.
"Hyvä on. Käy hakemassa tämä Lauhalaukka, niin saat ehkä pitää häntäsi." Aaltotassu ei tiennyt, miksi, mutta jostain syystä hän sai suunnatonta mielihyvää uhkaillessaan tätä eloklaanilaista. Hän koki olevansa tilanteessa niskan päällä, eikä kollilla ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin totella häntä. Klaanissa hän oli vain keskenkasvuinen kakara, jonka oli toteltava vanhempaa soturia, mutta nyt tilanne oli nurinkurinen, ja soturin oli toteltava nuorempaansa. Valta tuntui hyvältä.

//Mahla?
//219 sanaa

Aaltotassu puski tiheän saniaispensaikon läpi ajatukset kuin myrskyn jäljiltä. Sähkötuho oli lähettänyt hänet saalistamaan, mutta hän olisi ollut paljon mieluummin tekemässä jotakin vähemmän tärkeätä juuri nyt. Hän ei ollut kuitenkaan jaksanut ruveta inttämään vastaan mestarilleen, joten hänen ei auttanut kuin vain niellä närkästyksensä ja tehdä, kuten oli käsketty.
Koska oli viherlehti, metsä kuhisi kaikenlaisia pikkueläimiä, joiden kaikkien nimiä Aaltotassu ei edes tiennyt. Hän oli näkevinään liikettä nuorten pajujen muodostaman lehtiseinämän takana ja hyökkäsi sen suuntaan enempiä miettimättä. Hän sai kynsiinsä vain tukon vihreitä lehtiä.
Turhautuneena hän jätti pensaan rauhaan ja jatkoi matkaansa syvemmälle metsään, kauemmaksi Kuolonklaanin leiristä. Hänen jalkansa tuntuivat kuljettajavan häntä tiettyyn suuntaan. Ikävät muistot nousivat hänen mieleensä maiseman muuttuessa ahdistavan tutuksi. Täällä hän oli nähnyt emonsa elossa viimeisen kerran.
Suuren puun kohdalta alkoi Eloklaanin reviiri. Sieltä ne kurjat olivat jahdanneet ketun Kuolonklaanin puolelle rajaa, ja emo ja Sirpalepisara olivat joutuneet maksamaan eloklaanilaisten vastuuttomasta toiminnasta omalla hengellään. Aaltotassun karvat pörhistyivät pelkästä ajatuksesta. Kaikki tapahtunut Eloklaanin ja sen kissojen syytä. Ilman heitä Ruostekukka eläisi yhä, eikä Aaltotassusta olisi tullut niin katkeroitunutta ja vihaista kuin oli nyt.
Hän oli aikeissa lähteä takaisin päin tunnekuohun vallassa, kun yhtäkkiä kuuli takaansa äänen, joka kuulosti siltä, kuin joku olisi astunut kuivan oksan päälle. Aaltotassu käännähti ympäri silmät leimuten ja odotti näkevänsä sen saman ketun kuin pari kuuta sitten. Sen sijaan häntä tuijottikin vaalea kermanvärinen kissa, jonka vihreät silmät olivat hämmästystä täynnä. Aaltotassu mulkoili muukalaista uhkaavasti.
"Tämä on Kuolonklaanin reviiriä", hän murisi kissalle, työntäen kyntensä ulos niin, että eloklaanilainen varmasti ymmärsi hänen olevan tosissaan. Kolli perääntyi askelella, mutta pysähtyi sitten.
"Minä olen omalla puolellani rajaa. Ei ole mitään syytä ruveta riitelemään." Kissa puhui rauhallisella äänellä, mutta hänen elekielensä viesti hermostuneisuudesta.
"Täällä ei teikäläisiä kaivata!" murina kumpusi syvältä Aaltotassun rinnasta. Veri kohisi hänen korvissaan sellaisella paineella, että hän hädin tuskin kuuli omia sanojaan. "On teidän syytänne, että Kuolonklaani menetti kaksi hyvää soturia! Minä ja veljeni menetimme emomme!" Viha ja kauna olivat hetkellisesti saaneet Aaltotassun otteeseensa. Tämä sattumalta paikalle eksynyt kissa oli se, joka joutui ottamaan sen vastaansa

//Mahla?
//331 sanaa

Sulkavirran katse pyyhki öisen nummimaiseman lävitse. Soturi etsi katseellaan merkkiä oranssista turkista peläten, että näkisi jonkun muun lähestyvän. Olisi ollut vaikea selittää eloklaanilaiselle, miksi kuolonklaanilainen istuskeli heidän rajallaan ja silmäili reviiriä kuin mikäkin vakooja. Naaras oli tavannut Ruskalintua enemmän kuin olisi pitänyt, lähinnä öisin klaanien rajalla.
Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän erotti tutun hahmon lähestyvän häntä ruohikon seasta. Ruskalinnun kirkkaansininen katse kohdistui Sulkavirtaan, saaden raidallisen naaraan sydämen pamppailemaan.
"Hei", Sulkavirta henkäisi Ruskalinnun päästyä kuuloetäisyydelle. Oranssi kolli hymyili ja vastasi nyökkäyksellä. Kissan katseessa oli kuitenkin haikeutta, jota Sulkavirta ei voinut sivuuttaa.
"Onko kaikki hyvin?" naaras kysyi ja kallisti pienesti päätään. Ruskalintu nyökkäsi taas.
"Iltakaiku, Taivaslaulu, heidän pentunsa ja Corona lähtivät klaanista. Olin kyllä tiennyt, etteivät he aio jäädä ikuisiksi ajoiksi, mutta silti se tuntuu pahalta, olivathan he osa perhettäni", Ruskalintu selitti tasaisella äänellä. Oli Sulkavirran vuoro nyökytellä päätään. Hän olisi kokenut samoin, jos Sähkötuho tai Sinilintu olisivat jättäneet Kuolonklaanin. Tuhkajuovan, Henkäysvarjon ja Varistassun kohdalla tilanne tuskin olisi ollut sama.
"Olen pahoillani", Sulkavirta lausahti samalla nostaen katseensa taivaalle. Tähdet olivat jääneet pilvien taakse, eikä kuunvalokaan läpäissyt koko taivaan peittävää pilviverhoa.
"Mutta miten sinulla menee?" Ruskalintu vaihtoi aihetta. Kaksikko jatkoi keskustelua aivan kuten aina, jakaen toisilleen silloin tällöin lempeitä katseita. Sulkavirta tunsi sydämessään piston muistaessaan, ettei voisi koskaan olla Ruskalinnun kanssa oikeasti yhdessä.

Kuu oli ohittanut huippunsa jo hyvän aikaa sitten ja Sulkavirran täytyi taas hyvästellä Ruskalintu. Kaksikko oli katsonut toisiaan syvälle silmiin ennen kuin he olivat kääntäneet toisilleen selkänsä ja lähteneet takaisin omiin koteihinsa. Joka kerta kun raidallinen naaras asteli Eloklaanin rajalta Kuolonklaanin leiriin, hän tunsi piston rinnassaan.
Sulkavirta tiesi, ettei hän halunnut elää loppuikäänsä näin. Sinilintua lainaten, Sulkavirta koki olevansa lintu, joka ei päässyt koskaan lentämään. Kuolonklaanin rajat ja säännöt pitivät häntä tiukasti otteessaan. Ainoa vaihtoehto olisi kai jättää klaani, mutta ajatus tuntui epämiellyttävältä. Sulkavirta rakasti pentuetovereitaan, eikä olisi halunnut jättää heitä. Mutta he ymmärtäisivät varmasti. Tuskin arvostaisivat, mutta oppisivat ymmärtämään.
Kun Sulkavirta saapui leiriin, aamu oli jo valkenemassa. Soturi säpsähti tunnistaessaan Sähkötuhon leirin pääaukiolla. Veli katsahti yllättyneenä sisartaan. Sulkavirta hymyili kohteliaasti, vaikka hän tiesikin olevansa pulassa.
“Missä sinä olet ollut?” Sähkötuho esitti suoran kysymyksen, kun Sulkavirta pääsi tämän luokse.
“Ulkona”, Sulkavirta vastasi toivoen, että harmaa kolli hyväksyisi vastauksen. Sulkavirta tiesi, ettei niin kävisi. Sähkötuho siristi sinertäviä silmiään ja katsoi naarasta suoraan silmiin.
“Kerron myöhemmin, minä lupaan. Nyt on käytävä nukkumaan, jotta jaksan pitää myöhemmin harjoitukset Tattitassulle”, Sulkavirta sanoi ja kiisi jo veljensä ohitse kohti sotureiden pesää. Sähkötuho ei lähtenyt perään, joten soturitar huokaisi helpotuksesta. Hänen täytyisi miettiä, miten kertoisi veljelleen Ruskalinnusta ja heidän tapaamisistaan.

//416 sanaa

Olimme lähteneet suorittamaan tehtäväämme minä edellä kulkien. Tietysti Huomenkyyhky oli heti alkanut puhua pälpättää. Yritin antaa nuoremman naaraan puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Oli kuitenkin hankalaa olla huomioimatta hänen juttujaan; soturin porina oli niin läpitunkevaa, että vaikka olisin kuollut, heräisin siihen. Olin tiennyt, että Huomenkyyhky oli kova puhumaan. En ollut osannut odottaa, että tilanne olisi näin paha.
"Niin, ehkä", vastasin happamasti naaraan hiljennyttyä hetkeksi, kaiketi odotellen minun vitsailevan hänen kanssaan. Vaikka olisin ollut vitsiä heittävää tyyppiä, aihe oli hiukan liian kipeä minulle. Puhe hukkumisesta oli saanut minut muistamaan Haahkasurman kuoleman. Olin yrittänyt vakuutella itselleni, etten tuntenut syyllisyyttä klaanitoverini hukkumisesta. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta sitä, että jos olisin vain osannut uida, hän olisi selvinnyt. Tuhkajuovan syyttävät sanat tunkivat mieleeni, mikä ei ainakaan auttanut syyllisyydentunnettani.
"Jos sinun on pakko räpättää koko ajan, voitko edes puhua jostain muusta?" kysyin kiukkuisesti unohtaen hetkeksi ylläpitää jäistä ulkokuortani. Huomenkyyhkyn minussa synnyttämä ärtymys sekä Haahkasurman kohtalon muistaminen tekivät siitä vaikeaa.

//Huomen?
//157 sanaa

Huomenkyyhky makoili Kuolonklaanin leirissä kyljellään ja suki laiskasti kylkensä takkuja. Naaraan tummankeltaiset silmät olivat ummessa, mutta naaras nautti auringon suomasta lämmöstä. Viherlehti tiesi aina hyvää ja tämä viherlehti tuntui erityisen nautinnolliselta pitkän, ja kylmän lehtikadon jälkeen. Tänä viherlehtenä Huomenkyyhky oli myös päättänyt opetella uimaan, hänen pitäisi vain löytää sopiva mestari! Huomenkyyhkyn kirjavainen turkki hipoi hennosti ja varovaisesti viereisen Kylmäliekin lapaa. Harmaaturkkinen kollikissa suki omaansa turkkia hiljaisesti, kun taas naaraan sukimisesta kuului pieni liplatus, Huomenkyyhky ei osannut olla hiljaa edes turkkiaan sukiessa. Lips, lips- kuului kun naarassoturin karhea kieli kävi hänen takkuista ja pölyistä turkkiaan läpi. Huomenkyyhky värähti katsoessaan Kylmäliekkiä, hiljainen kolli oli hänen hyvä ystävänsä.
"Ajattele jos oppisin viimein uimaan! Se olisi mukavaa, voisin jopa kalastaa kaloja", naaras hykerteli iloisena suunnitelmistaan ja hänen viiksensä vapisivat innosta. Kylmäliekki hymähti ja nyökkäsi.
"Uskon että sinusta tulee vielä hyvä uimari. Vaikka sitten kyllä muistutat, heh heh", harmaaturkkinen kolli aloitti hiljaisella äänellä ja kumartui lähemmäs ystäväänsä.
"Eloklaanin kissoja, heh", Kylmäliekki hekotti leikkisästi ja Huomenkyyhky kurottautui läpsäisemään toista huvittuneena. "Hei! Ainakaan minä en hukkuisi, siinä uppoaisit järven pohjaan kuin kivi", Huomenkyyhky nauroi rennosti ja nousi istumaan. Kylmäliekki katseli rauhallisesti eloisaa aukiota ja hänen hännänpäänsä nyki.

"Minun pitäisi tästä varmaan lähteä, en ole vielä käynyt saalistamassa tänään", keltasilmäinen kolli naukaisi nopeasti ja katosi Huomenkyyhkyn seurasta yhtä nopeasti, kun naaras oli silmiään räpäyttänyt. Jokin muljahti naaraskissan vatsassa, vaikka hän tiesi Kylmäliekin arvostavan omaa tilaa. Olihan soturinaaras roikkunut toisen seurassa takiaisen lailla, ängennyt samaan partioon mukaan ja tupannut Kylmäliekin seuraan, kun kollikissa oli viettänyt aikaa ystäviensä tai perheenjäsentensä kanssa. Hän nosteli käpäliään mietteliäänä, mutta naaraan harmittelun keskeytti Henkäysvarjon kutsu. Huomenkyyhky nosti hämmentyneen katseensa maasta ja räpäytti silmiään. Soturi lähti tassuttelemaan kohti kaksikkoaan ja hänen kasvoilleen hiipi ystävällinen hymy. "Henkäysvarjo, Pimentovarjo! Heh, nimenne sopivat yhteen", naaras naurahti ja katsoi varapäällikköä pää kallellaan. Mitähän asiaa toisella oli? Henkäysvarjo sitten selitti kettukuvion ja Huomenkyyhkyä alkoi hermostuttamaan. "

Mennään sitten!" naaraskissa naukaisi reippaasti ja väläytti tummalle, vanhemmalle naaraalle iloisen hymyn. "Mitäs sinulle kuuluu Pimentovarjo? Emme tunnekaan kovin hyvin, mutta tässähän sitä tutustuu. Eikös?" naaras jatkoi puheluaan, vaikkei tummaturkkinen kissa vaikuttanut järin innostuneelta kuuntelemaan häntä. Naaras ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan jatkoi jutteluaan ärsyttävän sinnikkäästi. Naaraat lähtivät sitten Pimentovarjon johdolla ulos leiristä, Huomenkyyhkyn säestäessä heidän matkaansa tarpeeksi äänekkäästi, jotta jokainen takuulla kuulisi missä he kulkisivat. "Ajattelin opetella uimaan, osaatko sinä uida? Kylmäliekki, siis ystäväni ja klaanitoverimme Kylmäliekki, kai sinä hänet tiedät? Noh, hän ei halua opetella uimaan. Hänestä se on turhaa, olen yrittänyt maanitella häntä opettelemaan, mutta hän vain pitää itsepintaisesti pintansa! Ehkä Kylmäliekki sitten haluaa hukkua, hih", naaras kikatti ja antoi lopulta, pitkän puheenvuoronsa jälkeen Pimentovarjolle puheenvuoron. Huomenkyyhky silmäili toista odottavasti ja uteliaasti.

//Pimentoinen?
//430 sanaa

Viherlehden aika oli koittanut. Tuuli ei enää ollut armoton ja kylmä, vaan lempeä ja lämmin. Se heilutteli hellästi Turmaloikan harmaata karvaa kollin kulkiessa verkkaisesti edessäni. Aurinko porotti korkealla taivaalla, muttei osunut turkilleni liian kuumana. Pidin sen lämmöstä ja sen valosta, joka pilkahteli esiin mäntyjen latvojen välistä.
"Pidätkö viherlehdestä?" Turmaloikka kysyi vieden huomioni taivaalla lentelevistä linnuista.
"Tietysti. Elämä on helpompaa, klaani voi hyvin", vastasin melko tylsällä tavalla. Viherlehdessä oli kuitenkin muutakin. Metsä oli elossa, maailma oli värikkäämpi. Lehtikadon aikaan kaikki oli kuin pysähtynyttä; vesistöt olivat jäätyneet, aurinko liikkui laiskemmin. Taivas pysyi tylsissä sävyissä, harmaana, mustana, joskus sinisenä. Nyt purot solisivat iloisesti ja kukat kukkivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
Turmaloikka tuntui tietävän, että mielessäni oli muutakin kuin klaanin hyvinvointi. Tuntui kuitenkin nololta ja pentumaiselta myöntää edes hänelle, että näin luonnossa jotain "taikaa".
"Niin", hän vastasi hetken päästä ja jatkoi matkaa takaisin leiriin. "Viherlehti tuo mukanaan uutta elämää."
Kollin sanat tekivät minut yhtäkkiä hermostuneeksi. Tarkoittiko soturi uudella elämällä pentuja? Ehkä vain analysoin hänen puheitaan liikaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Turmaloikka vihjaili jälkikasvusta - ei ollenkaan. Vasta eilen hän oli pohtinut ääneen sitä, miten pentutarhalla ei tällä hetkellä ollut yhtä ainoata pentua. Hän oli jo joitakin kuita jättänyt näitä vihjeitä, mutta viime aikoina ne olivat käyneet koko ajan vähemmän hienovaraisiksi. En pitänyt siitä, miten kolli kierteli ja kaarteli aiheen ympärillä; hän olisi vain voinut kysyä minulta asiasta suoraan.
Turmaloikka pysähtyi, kun ei kuullut enää askeleitani takaansa. Ajatuksissani olin seisahtunut ja vasta kumppanini ruskeiden silmien kysyvä katse havahdutti minut mietteistäni. Pennut olivat aihe, jota en olisi halunnut koskea pitkällä tikullakaan. Turmaloikka ehkä tiesi asian laidan, eikä siksi uskaltanut nostaa asiaa esille. Ehkä hän pelkäsi minun suuttuvan tai jotain.
En kuitenkaan jaksanut enää hänen typerää vihjailuaan.
"Haluatko sinä pentuja?" kysyin topakasti. Harmaa kolli näytti yllättyneeltä siitä, että avasin tämän keskustelun. Pyöräytin silmiäni. Ihan kuin hän ei olisi tuonut ajatuksiaan hyvin selvästi esille.
Turmaloikka oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten.
"Haluan, mutta minusta tuntuu, että sinä et halua", hän sanoi ja osui kutakuinkin oikeaan. En ollut koskaan ajatellut haluavani pentuja. Olisi hienoa, jos minulla olisi jälkikasvua; jotain, jonka jättää jälkeeni kun aikani tässä elämässä tulisi päätökseen. Pelko siitä, että en onnistuisi tehtävässäni emona, oli kuitenkin liian suuri.
"Olet oikeassa, en halua", kerroin katsoessani kollia suoraan silmiin. Minun oli saatava hänet ymmärtämään tämä. Tiesin nimittäin sisimmässäni, että oikea kissa saisi minut uskomaan itseeni ja siihen, että en välttämättä epäonnistuisikaan. Turmaloikka oli tuo kissa, enkä halunnut hänen saavan päätäni käännettyä. Siitä huolimatta, että viime kuina olin oudon paljon ajatellut sitä, miltä jälkikasvumme saattausi näyttää. Kuvittelin pienet Turmaloikat isänsä harmaalla turkilla ja ruskeilla silmillä, sekä vielä piskuisemmat Pimentovarjot, jotka perisivät minun mustan turkkini ja siniset silmäni.
"Mutta meidän pennuistamme tulisi klaanin parhaita sotureita", Turmaloikka selitti ja kallistin kyseenalaistavasti päätäni. "Ajattele nyt! Minä olen vahva ja kookas, sinä olet älykäs ja nopea. He perisivät meidän parhaat ominaisuutemme."
Minusta tuntui, ettei se ihan toiminut noin, mutten hennonnut puuttua Turmaloikan unelmointiin. Tiesin, että pennuistamme tulisi loistavia sotureita. Pitäisin siitä huolen. Ja Turmaloikka olisi loistava isä. Minä olin tässä ongelmana.
"Minun on mietittävä asiaa", sanoin astellessani kollin ohi. Turmaloikka vaikutti siltä, että olisi vielä halunnut jatkaa keskustelua. Hän kuitenkin päätti parhaaksi antaa minun tuumia pentujen mahdollisuutta rauhassa, mistä olin kiitollinen. Arvostin sitä, miten hän oli oppinut ymmärtämään minua. Tiesin, että Turmaloikka jos kuka ansaitsi olla isä, mutten voinut suostua siihen vain hänen takiaan.

Leiriin astuttuani kohtasin heti Henkäysvarjon sinisen katseen; varapäällikkö näytti siltä, että oli odotellut minua. Siristin silmiäni epäilevästi. Olin käynyt aamupartiossa, ja loppupäivä ennen kuuhuipun partiota oli minulla vapaava. Mitä ihmettä hän halusi?
"Pimentovarjo", vaaleanharmaa kolli esitti tervehdyksen puolikkaan ehdittyään luokseni.
"Henkäysvarjo", vastasin tympeästi. Soturi ei kiinnittänyt huomiota happamaan ilmeeseeni vaan meni suoraan asiaan.
"Rajapartio raportoi ketusta reviirillämme. Annan sinulle tehtäväksi hankkiutua siitä eroon."
"Miksei partio tehnyt sille mitään?" kysyin hitusen ärsyyntyneenä. En ollut koskaan ollut laiska kissa, hoidin velvollisuuteni soturinani ja enemmänkin. Arvostin kuitenkin vapaa-aikaani enkä niinkään sitä, miten muut aiheuttivat minulle lisää työtä.
"He yrittivät jäljittää mokoman, mutta kettu pääsi pakoon", Henkäysvarjo selitti. "Se saattoi livahtaa reviiriltämme, mutta asia on varmistettava. Etsi se ja tapa se."
Niinpä tietysti. Huomasin nyt, ettei Henkäysvarjon vanavedessä kulkenut ketään. Lisäksi hän puhui kuin tehtävä olisi kokonaan minun vastuullani.
"Onko minun tarkoitus tehdä se yksin?" kysyin epäilevästi. Selviäisin varmaankin omin nokkineni, mutta siitä huolimatta oli parempi, jos joku muukin tulisi mukaan.
"Ei tietenkään", Henkäysvarjo sanoi ja vilkaisi sitten ympärilleen etsien minulle auttavaa tassua. Pian hän näytti huomaavan jonkun ja kutsui tätä luokseen.
"Huomenkyyhky!"
Nimi sai mielialani romahtamaan yhä alemmas. En tuntenut Huomenkyyhkyä, ja hyvä niin. Olin kuullut, että naaras oli kova puhumaan ja tunkemaan nenäänsä muiden elämään. Pelkäsin hänen olevan juuri sellainen kissa, jota vihasin.

//Huomen?
//762 sanaa

Kaunottareksi itsensä esitellyt kissa ei tuntunut arvostavan lainkaan reviiriämme. Sitä en sietänyt joissain kissoissa, miten he kuvittelivat voivansa tehdä mitä tahansa ja astella reviirillemme kuin maailman omistajat. Onnekseni harmahtava kotikisu oli noussut ylös ja suuntasi nyt hitaasti ukkospolun laitaa. Tuo kulki häntä pystyssä kantojen ohitse häntä pystyssä, ja välillä kissan katse harhaili taas partioon, joka seurasi sen liikkeitä tarkasti.
"Ei meillä ole tapana tappaa sellaisia, jotka ymmärtävät lähteä. Sinä olet onnekas, että minä johdan tätä partiota. Moni muu ei olisi jäänyt keskustelemaan eikä olisi antanut mahdollisuutta lähteä", totesin niin kovalla äänellä, että Kaunotar kuuli minut. Itseensä verrattuna liian kaunista nimeä kantava, ruma kissa kääntyi meidän puoleemme taas ja pysähtyi. En antanut hänelle suunvuoroa, vaan jatkoin vielä:
"Jos vielä joskus eksyt jonkun muun reviirille, älä tuhoa mahdollisuuksia pilkkaamalla heitä. Ei kukaan tahdo majoittaa kissaa, joka ei arvosta heitä, joiden reviirille on eksynyt."
En tiennyt, oliko harmahtavan ruskea kissa edes ymmärtänyt tekemäänsä virhettä. Tuskinpa, sillä mitä muuta hänen kaltaisestaan saattoi kuvitella. Johan tuon kissan ulkonäkö kertoi, ettei hän ollut mikään fiksuin yksilö. Vaikka kissa olikin ollut kiinnostunut Kuolonklaanista, ei tälle ollut järkeä avata klaanimme elämää lainkaan. Tuskin menettäisimme paljoa, jos emme ottaisi yhtä kotikisua joukkoomme. Kotikisut elivät liian pehmeää elämää ymmärtääkseen, millainen oikea maailma saattoi olla. Ei heistä ollut sotureiksi.

//Kaunotar?
// 208 sanaa

En pitänyt klaanimme reviirille tupsahtaneen kissan tavasta puhua. Hän pilkkasi joko tarkoituksella tai tarkoituksetta Kuolonklaania ja kehtasi vielä pyytää meitä kertomaan siitä lisää. Tunsin piston sydämessäni, kun mieleeni muistui ensimmäinen kohtaaminen Väärävarjon kanssa. Hänkin oli tahtonut tietää enemmän Kuolonklaanista ja sittemmin liittyä joukkoomme. Päätös viedä Punatähti erakon luokse oli ollut elämäni suurin virhe, joka varjosti yhä elämääni. En erehtyisi tekemään samaa virhettä toiste. Kotikisu oli häädettävä reviiriltämme pikimmiten, eikä hän saisi enää tulla takaisin.
"Kuolonklaani on joukko kissoja, jotka puolustavat viimeiseen asti toisiaan ja reviiriään sellaisilta, jotka sinne luvatta erehtyvät. Me emme pelkää tappaa, mikäli tunkeilija ei suostu lähtemään vapaaehtoisesti", totesin pysyen rauhallisena. Toivoin, että Varistassu kuunteli tarkasti keskustelua ja ottaisi siitä opikseen. Ulkopuoliset eivät kuuluneet Kuolonklaanin reviirille.
Huomasin, että kotikisu mietti nyt tarkasti seuraavia sanojaan. Oli ilmeistä, että hän ymmärsi ylivoimamme. Mikäli hän ei suostuisi lähtemään vapaaehtoisesti, harvaturkkinen kissa olisi mennyttä vain pienessä hetkessä. Ei kotikisulla ollut mitään mahdollisuuksia voittaa Kuolonklaanin partiota. Tunsin taas kerran ylpeyttä siitä, että olin Kuolonklaanin soturi.

//Kaunotar?
// 162 sanaa

Sulkavirta: 5kp -

Järkäletassu: 24kp! -

Mäihä: 21kp! -

Jääviilto: 6kp -

Sähkötuho: 9kp -

Harakkanauru: 6kp -

Tuimakatse: 39kp! -

Kylmäliekki: 8kp -

Aaltotassu: 26kp! -

Varistassu: 12kp -

Tuhkajuova: 9kp -

Viherlehti oli viimein saapunut, ja olin viimein päässyt ihan kunnolla uimaan. Myös Varistassu oli saanut osansa uintiharjoituksista, sillä halusin nuorimman pentuni oppivan uimaan. Tumma kolli ei ollut mikään luonnonlahjakkuus, mutta sinnikkään harjoittelun jälkeen hän pysyi jo pinnalla. Olin päättänyt, että tänä viherlehtenä pyrkisin opettamaan mahdollisimman monen kuolonklaanilaisen uimaan. Aikaa siihen oli paljon, sillä Latvatassu oli ansainnut soturinimensä puolisen kuuta sitten. Latvaruusun koulutus ei tosiaankaan ollut helpoimmasta päästä, mutta kun hänen kanssaan oli pitkät hermot, selvisi kyllä.
Odottelin partion jäseniä piikkihernetunnelin edustalla. Henkäysvarjo oli nimennyt minut aurinkohuipun rajapartion johtoon. Mukaani lähtisivät Harakkanauru, Sähkötuho, Aaltotassu ja Varistassu. Kun Ruostekukka oli kuollut ketun hyökkäyksessä pari kuuta sitten, Varistassu oli loukkaantunut. Onnekseni kolli oli selvinnyt, ja nyt tämä vaikutti olevan jo kunnossa. En tosiaankaan ollut mikään ihana ja lämmin emo, mutta en halunnut Varistassun kuolevan. Kun hän oli saapunut loukkaantuneena leiriin, olin tuntenut epämukavan muljahduksen rinnassani. Se oli ollut sama tunne kuin Jyrkänneloikan kuoleman jälkeen. Väärävarjo oli opettanut minulle, että se tunne saattoi olla pelko tai suru. Ravistelin ajatukset pois päästäni, kun näin Sähkötuhon ja Varistassun lähestyvän minua rinnatusten.
Kaksikko ei tietääkseni olleet läheisiä, mutta ilmeisesti he tulivat toimeen. Olin oikeastaan kiitollinen siitä, ettei Varistassu liiemmin viettänyt aikaa ensimmäisen pentueeni kanssa. He eivät olleet järin hyviä roolimalleja nuorelle kissalle, joka valmistautui soturiuteen. Nyökkäsin tervehdykseksi Sähkötuholle, kun tuo istui alas lähelle minua. Ei kulunut kuin hetki, ja muukin partio oli jo kasassa. Viitoin heidät hännän heilautuksella perässäni hämärään piikkihernetunneliin.
Kun pääsimme ulos leiristä, lämmin tuuli leikitteli turkillani. Se toi mukanaan metsän tuoksun leirin takaa. Me suuntasimme kohti etelää ja ukkospolkua. Sen katku ei ollut puoleksikaan yhtä miellyttävä kuin se, joka tuli metsästä. Matka taittui hiljaisuudessa. Sähkötuho sanoi välillä jotakin Aaltotassulle, mutta muuten kaikki olivat hiljaa.
Ukkospolun kupeessa me pysähdyimme. Kantojen seasta erottui hahmo. Lihakseni jännittyivät, kun tuntematon kissa nosti katseensa ylös ja katsoi meitä. En ollut koskaan nähnyt niin rumaa kissaa. Tummalla kissalla oli harva turkki, jossa oli siellä täällä miltei kaljuja kohtia. Toista korvaa koristi lovi. En kokenut tunkeilijaa uhkana, sillä hän tuskin oli edes oppilaan ikäinen.
Kissan ilmettä oli mahdoton tulkita. Hän piti korvansa pystyssä ja silmäili meitä tarkkaavaisesti. Lähdin kulkemaan rauhallisin askelin kohti kissaa. Kun pääsimme tämän lähelle, kissan uskottavuus katosi täysin. Kaksijalkojen löyhkä oli niin voimakas, että kissan täytyi olla kotikisu.
"Mitä kotikisu tekee näin kaukana kotoaan? Tämä on Kuolonklaanin reviiriä, eivätkä ulkopuoliset saa olla täällä", pysähdyin ketunmitan päähän kissasta ja kohtasin tuon vihertävät silmät. Itse asiassa tilanne oli varsin miellyttävä, sillä olin kaivannut toimintaa. Kotikisun häätäminen reviiriltä oli juuri sitä, mitä minä kaipasin.

//Kaunotar?
// 413 sanaa