Normaalisti tällaisessa tilanteessa olisin pyytänyt ei-niin-kauniisti Järkäletassua suksimaan kuuseen, mutta koska minun oli yritettävä ylläpitää hyvää imagoa suunnitelmamme onnistumista ajatellen, en voinut muuta kuin leikkiä peiteroolini mukana ja esittää ystävällismielistä erakkoa, joka oli sattumalta törmännyt Kuolonklaaniin rakkaan kumppaninsa kanssa. Siispä levitin kasvoilleni hurmaavimman hymyni samalla kun yritin keksiä, mitä näpäkkää voisin sanoa vastaukseksi kuulostamatta liian loukkaavalta.
"En oletakaan sinun ymmärtävän tilannettani. Olethan syntynyt ja kasvanut tässä yhteisössä, jonka jäseniksi minä ja rakkaani yritämme niin kovasti tulla", aloitin puhuen pehmeästi, pyrkien antamaan oppilaalle vaikutelman siitä, etten ollut halukas haastamaan riitaa asiasta mutta pidin kyllä puoliani tarvittaessa. "Katsos kun minulla ja Keijukaisella - tai siis Hentotassulla - ei ollut tuolla ulkona ketään muita paitsi toisemme. Pidimme toisillemme seuraa samalla kun kamppailimme joka päivä eloonjäämisestä. Oli suoranainen onnenpotku, että satuimme löytämään tiemme tänne. Nyt meidän ei tarvitse jatkuvasti olla peloissamme siitä, että jompikumpi meistä löytyy aamulla kuolleena joko nälkään tai kylmään. Me siis kyllä suoritamme oman osuutemme ja huolehdimme siitä, ettei meidän kahden välinen suhde häiritse koulutustamme sotureiksi."
Pidin kollin kasvoilla läikähtävästä hämmennyksestä, joka oli lähes yhtä nopea ja huomaamaton kuin kalaparven vaistomainen väistöliike varjon osuessa veteen. Olin ilmeisesti onnistunut kiinnittämään myös edellämme kulkevien soturien huomion itseeni, mikä sai minut sulkemaan suuni nöyränä ja keskittymään kävelemiseen. En tahtonut Hentotassun antavan minulle ympäri korvia leirissä vain koska olin herättänyt liikaa huomiota jutuillani.
"Sinäkin vaikutat ihan kelpo kissalta", lisäsin vielä saarnani jälkeen kepeään jutustelusävyyn. "Siis klaanikissaksi."
Järkäletassu ehti ainoastaan kohottaa toista kulmaansa, kun olimme jo perillä paikassa, jossa tämänpäiväiset harjoitukset pidettäisiin. Lumessa oli paljon tassunjälkiä ja sitä oli tallattu paikoin hyvin tiiviiksi. Siitä päättelin, että tänään oli luvassa taisteluliikkeiden hiomista. Ei sillä, että olisin kehuskellut asialla, mutta olin jo kerran päihittänyt täysikasvuisen kissan. Järkäletassun maahan lyömiseen ei tarvittaisi siis paljoakaan. Olihan hän ehkä hieman isompi kuin minä, mutta koolla ei ollut mitään merkitystä, jos ei osannut käyttää päätään ensin.

//Järkäle?
//302 sanaa

En ymmärtänyt, miksi Henkäysvarjo oli nimennyt Pimentovarjon partion johtoon. Olisin itse ollut siihen tehtävään paljon sopivampi. Pimentovarjo johdatti neljän kissan joukkoa kohti läntistä rajaa. Kiersimme Hehkulammen, ja jatkoimme sitten suoraan Eloklaanin rajalle.
Aivan tahallaan, vain ärsyttääkseni mustaa naarasta, kiristin tahtiani päästäkseni Pimentovarjon rinnalle. Tälläkään kertaa soturi ei provosoitunut yrityksestäni huolimatta, vaan lähti muina kissoina merkkaamaan rajaa. Vilkaisin kahta muuta kissaa mietteliäänä. Heidän ärsyttämisensä ei ollut vaikeaa, ja olinkin onnistunut siinä lukemattomia kertoja. Haahkasurma oli aina pahalla päällä, ja ärsyyntyi jo ensimmäisestä sanasta.
Päätin siis keskittää kaiken energiani Pimentovarjoon. Kylmäpäinen soturi inhoaisi jokaista hetkeä tässä partiossa.
Eloklaanin ja Kuolonklaanin vastainen raja tuli päätökseensä, ja Pimentovarjo lähti johdattamaan meitä kohti jokea ja astinkiviä.
"Sinun ei kannattaisi ylittää jokea, kun olet noin huonossa kunnossa. Miten oikein jaksat, kun et ole saanut syödäksesi?" kysyin Pimentovarjolta. Naaras vilkaisi minua, mutta tyytyi pysymään vaiti. Tuo tarkkaili ympäristöään ja sulki minut mitä ilmeisimmin pois mielestään. Raivostuttava tapaus, ajattelin.
Kun saavuimme astinkivien luokse, Pimentovarjo pysähtyi. Joki oli suurilta osin vielä jäässä, mutta astinkivien kohdalta se oli melkein kokonaan sula.
"Minä menen ensin", sanoin kiilaten törmällä seisovan Pimentovarjon ohitse. Loikkasin ensimmäiselle astinkivelle ja vilkaisin taakseni hymyillen.
"Katso, kun oikea soturi näyttää mallia", sanoin virnistäen ja keskityin taas loikkaamaan seuraavalle kivelle. Kun viimein olin päässyt vastarannalle, käännyin katsomaan taakseni. Pimentovarjo oli jo puolivälissä jokea, ja Haahkasurma tuli aivan tämän perässä. Turhamyrsky odotteli toisella puolen vielä, ja valmistautui ensimmäiseen loikkaansa.
Aivan tahallaan seisoin rannalla niin, ettei Pimentovarjo pääsisi rannalle. Kun soturi saavutti viimeisen kiven, tuo nosti harmaansinisten silmiensä katseen minuun.
"Siirry syrjään", Pimentovarjo käski, mutta minä en kuunnellut.
"Miksi? Voisit ihan hyvin hypätä vaikka uimaan", sanoin väläyttäen soturille hymyn. Käänsin hetkeksi katseeni taivaalle. Sitten kuulin, kuinka jokin putosi veteen. Iloitsin sen olevan Pimentovarjo, mutta ikäväkseni tumma soturi seisoi edelleen astinkivellä, ja tuon katse oli kääntynyt virtaavaan veteen, joka imaisi hetkessä kellanpunaisen kissan pinnan alle. Silmät suurina katsoin tilannetta. Haahkasurma pääsi hetkeksi pinnalle, mutta kylmän veden virta oli liian kova. Se lähti viemään soturia eteenpäin jään alle.
"Apua!" Haahkasurma huusi, mutta vesi nielaisi tämän taas kadoksiin.
"Tee jotakin, hiirenaivo!" komensin Pimentovarjoa ja väistyin viimein syrjään tehden naaraalle tilaa loikata rannalle.

//Pimento?
// 348 sanaa

Vilkaisin kyllästyneenä Jääviiltoa.
"Kiitos huolenpidosta, mutta koen olevani aivan kunnossa", vastasin kylmästi. "Toisaalta voisin harkita ehdotustasi. Klaaninvanhimmat ovat ainakin parempaa seuraa kuin sinä."
Jääviilto ei ehtinyt vastata mitään, kun Henkäysvarjon hahmo astahti eteemme.
"Pimentovarjo, johda auringonhuipun partiota", harmaa varapäällikkö sanoi ja pahaksi onnekseni hänen silmänsä osuivat Jääviiltoon. "Ota mukaan Jääviilto ja sitten vaikka Haahkasurma ja Turhamyrsky. Kiertäkää Eloklaanin raja."
"Oletko tosissasi?" mutisin hiljaa, mutta Henkäysvarjon terävän katsauksen seurauksena suoristin ryhtini kuuliaisena.
"Selvä", vastasin ja vilkaisin taivaalle. Aurinko oli jo huipussaan, joten lähtisimme heti. Haahkasurmaa ja Turhamyrskyä ei tarvinnut etsiä kaukaa, toinen norkoili soturien pesän seutuvilla, toinen astui juuri ulos klaaninvanhimpien pesästä. Kävin nopeasti keräämässä partioni kasaan. Kun olimme kaikki kerääntyneet leirin uloskäynnille, otin suunnan piikkihernetunnelin läpi.
"Lähdetään sitten."
Ehkä Jääviilto jättäisi minut rauhaan ja keskittyisi kiusaamaan kahta muuta. Turhamyrsky nuorempana soturina olisi varmasti melko helppo kohde.
Lähdimme kulkemaan Hehkulammen suuntaan, josta sitten jatkaisimme Eloklaanin rajalle. Olin muutama päivä sitten kohdannut partiossa joukon erakoita, jotka olivat päässeet melko syvälle Kuolonklaanin reviirille. Henkäysvarjo oli tappanut heistä yhden. Minusta hän oli kuitenkin tappanut väärän kissan. Siitä valkoisesta naaraasta, joka oli vaikuttanut joukon johtajalta, saattaisi olla tulevaisuudessa harmia. Etenkin nyt, kun Henkäysvarjo meni tappamaan tämän ystävän.

//Jää?
//192 sanaa

Järkäletassu suki mustaa takajalkaansa ja tarkkaili ympäristöään väsähtäneenä. Hän oli herännyt hetki sitten uniltaan ja kollin turkki näytti räjähtäneeltä, suorastaan sähköiskun saaneelta. Järkäletassu oli myös uninen ja rehellisesti olisi halunnut nukkua pidempään, mutta hän oli herännyt kesken unien. Soturioppilas aavisti, että Tuimakatse hakisi hänet pian harjoituksiin ja hän ei ehtisi nukkumaan pientä hetkeäkään. Mustanharmaakirjava haukotteli hiljaa, pesä oli aika tyhjillään, joten hän tohti näyttää väsyneemmältä. Järkäletassu suki etukäpäläänsä suorastaan hyvin laiskasti ja yritti kerätä jostain energiaa tulevia harjoituksia varten. Järkäletassu lähes nuokkui istuaalteen, mutta säpsähti kun hänen mahansa kurisi nälkää. Hiirenkorva teki onneksi tuloaan ja pian riistaa riittäisi taas kaikille. Oppilas päätti, että taistelisi riistastaan ensi kerralla paremmin, niin ei olisi yhtä kova nälkä. Pitkän kaulaturkin omaava kissa nousi ylös ja löntysteli oppilaiden pesästä hieman lauhempaan ilmaan. Nyt ei ainakaan ollut niin kylmä, ainakaan pitkäturkkisilla kissoilla. Järkäletassu ei ollut varma oliko lyhytturkkisilla kylmä, mutta hänellä ei ainakaan ollut. Kolli katseli maisemaa tarkkaavaisena, lumet olivat alkaneet sulamaan ja se oli positiivinen asia. Tuimakatse oli kertonut hänelle, että pian riistakin alkaisi palailla. Veisiköhän Tuimakatse häntä sitten enemmän harjoituksiin, kolli toivoi ettei. Saalistaminen ei ollut yhtä mukavaa, vaikka soturielämä ei kuulemma aina ollutkaan. Ja kaipa se asia oli niin. Järkäletassu oli haukottelemassa, kunnes soturi näpäytti häntä hännällään, jotta saisi oppilaansa huomion.
"Lähdemme harjoittelemaan, meillä on yhteisharjoitukset Kylmäliekin ja Tyrskytassun kanssa. Ja osaat näköjään olla oma-aloitteinenkin", tummaturkkinen kolli naukaisi, viitaten Järkäletassun moniin myöhästymisiin ja pedistä repimisiin. Järkäletassu ei ollut varma oliko se kehu, mutta päätti nousta jatkossa itse ylös. Tuimakatse lähti tassuttelemaan vanhempien kissojen luokse ja nyökkäsi kaksikolle tervehdykseksi. Kylmäliekki viritteli pientä keskustelua Tuimakatseen kanssa, mutta Tuimakatse lähinnä nyökkäili toisen hiljaisille naukaisuille. Järkäletassu hidasti tarkoituksella tahtiaan, jotta ei ohittaisi sotureita. Hän vilkaisi Hentotassua, joka lirkutteli Tyrskytassulle. Kolli ei ymmärtänyt tuota kumppanijuttua oppilasaikana, pitäisi keskittyä harjoittelemaan. Mustanharmaa vilkaisi sotureihin, jotka lähtivät tassuttelemaan reippaassa tahdissa ja loi taas vilkaisun raidalliseen oppilaaseen. "Eikö tuo kumppanuus häiritse oppilasaikojasi? Kannattaa keskittyä harjoittelemaan", Järkäletassu naukaisi ja kohautti olkiaan. "Kuolonklaani ei tarvitse kissoja, jotka keskittyvät lirkuttelemaan muille. Mutta jos sitä ei lasketa, vaikutat hyvältä oppilaalta. Erakoksi", Järkäletassu jatkoi, möreähköllä äänellään. Kaipa tuosta kollista oli johonkin, se nähtäisiin pian.

//Tyrsky?
// 347 sanaa + KP-boosti

"Olet ihan surkea mestari!" Latvatassu marisi, kun tuo kaatui jo kolmatta kertaa hankeen.
"Tai sitten sinä et vain ole hyvä oppija", lausahdin kylmästi, "nouse ylös."
Latvatassu katsoi minua tuimasti, mutta nousi ylös.
"Tämä liike on ihan huono. Opeta jotakin muuta", vaaleanruskea naaras käskytti nostaen leukansa pystyyn, kuin olisi omistanut koko metsän. Vaikka nuori oppilas kävi joka päivä enemmän hermoilleni, päätin pysyä asiallisena. Tekisin Latvatassusta soturin vaikka väkisin.
"Opetan jotakin muuta, kun opit tämän. Yritä uudelleen", käskin. Latvatassu pudisti päätään.
"En yritä", hän sanoi, istui alas ja heilautti häntänsä ympärilleen. Oppilas sulki silmänsä ja nosti leukansa yhä vain ylemmäs. Myös minä istuin alas.
"Toinen vaihtoehto on, että siivoat seuraavat kolme päivää pesiä", sanani saivat Latvatassun avaamaan silmänsä. Nuoren naaraan ilmeestä pystyi lukea, kuinka raivoissaan tämä oli. Ihmettelin, miten raidallinen oppilas onnistui säilyttämään malttinsa, sillä aina hän ei siihen kyennyt.
"Ihan sama, näytä se liike sitten uudelleen", Latvatassu ärähti väläyttäen minulle pieniä hampaitaan. Nousin tyytyväisenä ylös ja näytin neljättä kertaa, miten liike tulee tehdä oikeaoppisesti.

Harjoitukset tuntuivat kestävän ikuisuuden, sillä Latvatassulla meni kauan oppia liike. Normaalisti raidallinen kissa oli etevä taistelussa, mutta tänään ei selkeästikään ollut hänen päivänsä.
"Jos keskittyisit enemmän, voisit kehittyä nopeammin", sanoin perässäni kulkevalle oppilaalle.
"Opettaisit itse paremmin", Latvatassu vastasi kärkkäästi. En vaivautunut provosoitumaan oppilaan turhista syytöksistä. Hän vieritti syyn aina minun tai muiden niskoille, eikä koskaan ymmärtänyt itsekin tekevänsä virheitä. Aluksi olin yrittänyt saada naaraan pois huonosta tavasta, mutta olin todennut, ettei toisen luonteen muuttamisesta tullut mitään. Latvatassu oli mitä oli, ja minun täytyi mestarina mukautua sen mukaan. Latvatassu sai marista niin paljon kuin halusi, mutta soturia hänestä ei tulisi ennen kuin hän olisi siihen valmis. Minä en aikonut luovuttaa oppilaan suhteen.
Päivä oli kirkas, ja aurinko suostui näyttäytymään ensimmäistä kertaa päiviin. Tunsin, kuinka sen säteet lämmittivät hennosti tabbykuvioista turkkiani. Odotin kovasti hiirenkorvaa, erityisesti jäiden sulamista. Kenties tänä hiirenkorvana yhä useampi kuolonklaanilainen voisi oivaltaa, miten tärkeä uintitaito oli. Opetin mielelläni kaikkia, jotka olivat innokkaita oppimaan.
Pujahdin hämärään piikkihernetunneliin Latvatassun edellä. Tunnelin toisessa päässä kohtasin Varjokarvan, joka teki minulle ja nuorelle oppilaalleni tilaa. Tervehdin kokenutta soturia nyökkäämällä, ja tuo teki samoin.
"Syö jotakin, mikäli saalista on jäljellä. Huomisaamuna lähdemme aikaisin saalistusharjoituksiin", sanoin kääntyen Latvatassun puoleen. Oppilas näytti taas siltä, että hän olisi halunnut valittaa jotakin, mutta yllätyksekseni tuo vain nyökkäsi ja lähti pois luotani.
Kohautin lapojani, ja silmäilin hetken aikaa pääaukiolla olevia kissoja. Aurinko oli ohittanut huippunsa hyvän aikaa sitten, eli aukiolla kävi melkoinen vilinä, kun kissat sinkoilivat sinne tänne toistensa seurassa. Minä en kaivannut juuri nyt seuraa, joten etsin rauhaisan paikan läheltä piikkihernemuuria ja kävin makuulle käpälieni päälle. Tunnistin Varistassun tummanharmaasta turkistaan. Oppilas istui kaatuneen kuusen lähettyvillä muiden oppilaiden kanssa. Kolli oli selkeästi verkostoitunut, sillä hän näytti keskustelevan muille. Olin hieman pettynyt siitä, miten kokemattoman mestarin nuorimmainen pentuni oli saanut. Lehtituuli oli nimetty soturiksi vain joitakin kuita aiemmin. Hänen onnekseen Varistassu oli kasvatettu pentutarhalla hyvin, joka tekisi tästä helpon opetettavan. Kunhan Lehtituuli muistaisi vain opettaa kaiken oleellisen, kaikki oli hyvin.
Ajatukseni harhautuivat Varistassusta valkeaan oppilaaseen, jonka olin kohdannut kokoontumisessa. Pohjatassu oli ollut kuin isänsä kopio, ja erittäin hyvätapainen kissa. Ellei kolli olisi ollut väärän klaanin jäsen, olisin jopa voinut olla tästä ylpeä, mikäli hän siis olisi ollut minun poikani. Olin kieltänyt itseäni kutsumasta Pohjatassua pojakseni. Hän oli vain eloklaanilainen muiden joukossa, ja se siitä.
Ikävä vihlaisi rintaa aina, kun ajattelin Väärävarjoa. En päässyt yli enkä ympäri siitä, että kolli pyöri edelleen mielessäni. Hänen unohtamisensa oli vaikeaa, ja se tuntui pahalta. En halunnut ajatella häntä, koska pelkäsin Pimeyden Metsän rankaisevan minua taas, tällä kertaa vielä pahemmin kuin edelliskerralla. Minulla oli jo kumppani, Henkäysvarjo. Väärävarjo oli vain kissa, joka oli käynyt elämässäni, ja lähtenyt sitten.

// 595 sanaa

Vastasin Keijukaisen - tai siis Hentotassun - hymyyn vähintäänkin yhtä aurinkoisesti. "Punatähti ylitti itsensä keksiessään nämä nimet hienot, uniikit meille", totesin heilauttaen häntääni ilmassa juhlavasti. "Olemme hänelle paljon velkaa."
Sama hymy kasvoillaan Hentotassu - vai olisiko minun sittenkin pitänyt käyttää Keijukaista? Äh, mitä suotta, tämä uusi nimi sopi hänelle kuin nenä päähän - nyökkäsi. "Niin, olet oikeassa, kultaseni." Vaikka kaikki muu naaraan olemuksessa viestitti ystävällisyydestä, tämän silmien takana välähti uhkaava varjo, joka miltei sai vereni hyytymään.
"Tyrskytassu", Kylmäliekin ääni keskeytti herkän hetkemme. Käännyimme molemmat häntä kohti, vaikka soturin asia selvästi kosketti vain minua. "Oletko valmis lähtemään harjoituksiin?"
Korjasin vähän ryhtiäni ja vedin kasvoilleni hurmaavan hymyn. "Tietenkin. Nyt kun olen virallisesti Kuolonklaanin oppilas, mikään ei voi estää minua harjoittelemasta entistä kovemmin tullakseni jonakin päivänä yhtä hienoksi kissaksi kuin sinä ja kaikki muut tämän klaanin soturit."
Kylmäliekin kasvoilta huokui tyytyväisyys, minkä tulkitsin voitoksi itselleni. Jos saisin kuolonklaanilaiset vakuutettua siitä, että minusta olisi heille jotain hyötyä, suunnitelmamme pääsisi etenemään.
"Nytkö me siis lähdemme?" kysyin samalla kun otin malttamattomana pari askelta uloskäynnin suuntaan. Kylmäliekki kuitenkin pudisti päätään, mikä sai minut kohottamaan toista kulmaani kysyvästi.
"Odotamme Tuimakatsetta ja Järkäletassua. Pidämme heidän kanssaan yhteisharjoitukset", savunharmaa kolli kertoi ja viittasi hännällään kahta tummaturkkista kissaa kohden, jotka kävivät ilmeisesti parhaillaan jonkinlaista palautekeskustelua.
Tukahdutin huokauksen ja käännyin vielä Hentotassun puoleen, jonka naamalta hymy ei ollut pyyhkiytynyt mihinkään minun ja mestarini keskustelun aikana. "No, me kai näemme sitten myöhemmin", tokaisin hymyillen mukamas hieman haikeasti, vaikka todellisuudessa olin vain hyvilläni saadessani valekumppaniini vähän välimatkaa.
"Minä odotan sinua täällä", Hentotassu lirkutti suloisesti ja räpytteli silmiään luonnottomalla tavalla, varmaankin yrittäen tehostaa sanomansa vaikutusta. Vastasin siihen sävyttömällä hymähdyksellä.
Viimein Tuimakatse oppilaineen oli valmiita lähtemään. Tuimakatse otti paikkansa Kylmäliekin vierestä joukon nenästä, ja minä ja tämän oppilas Järkäletassu jouduimme tuttuun tapaan pitämään perää, kuten arvojärjestyksessä oli sopivaa. Ensin mestarit ja sitten vasta oppilaat.

//Järkäle?
//294 sanaa

Pimentovarjon sanat saivat veren kohisemaan korvissani. Väläytin soturille valkeita, teräviä hampaitani nostamalla ylähuulta ylöspäin. Se ei säikäyttänyt kokenutta soturia, joka katsoi minua kuin roskaa!
"Ei minun tarvitse saalistaa, kun kaltaisesti hiirenaivot tekevät likaisen työn puolestani. Oikeat soturit eivät katsos saalista", sanoin sähisten hampaideni välistä. Niskakarvani olivat nousseet pystyyn, ja olin aivan valmis syöksymään mustan kissan kimppuun. Pimentovarjon ilme ei värähtänytkään, ja se sai minut entistä vihaisemmaksi.
"Pitäisiköhän sinun käydä soturikoulutus uudestaan, kun olet noin pihalla?" soturi kysyi väläyttäen minulle kylmän hymyn. Soturin kehotus oli kaikkea muuta kuin ystävällinen, hän yritti varmasti ärsyttää minua tahallaan.
"Voi kuule, minä olen Kuolonklaanin paras soturi, eikä siitä voi kiistellä", totesin virnistäen Pimentovarjolle oikein leveästi. Mustan naaraan ilme pysyi edelleen tismalleen samana kuin aiemminkin. Tämä kissa oli suorastaan surkeaa seuraa, aivan liian vakava.
"Pitäisiköhän sinun käydä parantajan pesällä? Näytät niin huonokuntoiselta, että ehkä siirryt pian klaaninvanhimpien pesään", päätin yrittää vielä kerran, vaikka ajattelin sen olevan turhaa. Pimentovarjo nyt vain oli sellainen kivikasvo, joka oli jo tottunut minuun. Oli kuitenkin edistystä, että naaras oli nauttinut seurastani näinkin pitkään!

//Pimento?
// 172 sanaa

Huomenkyyhky tiiraili maisemia hyväntuulisena ja odotteli Sähkötuhon vastausta. Pienoisen keskustelun perusteella hän oli tullut siihen tulokseen, että kolli ei pitänyt liiasta tunkeilusta, vaan halusi itse päättää mitä kertoisi. Kolli lopulta naukui mietteitään perhe-elämästä ja naaras kuunteli toista mielenkiinnolla. Hänestä toisen sanat olivat mielenkiintoisia, sillä perheettömänä ei naaras osannut samaistua. Naaras näpäytti toista hännällään lapaan, kun Sähkötuho antoi hänelle vinkin, ettei kannattaisi olla sinisilmäinen. Ennemmin kuulemma skeptinen. Kolli vielä ehdotti, että he saalistaisivat ennen leiriin paluuta. Huomenkyyhky kohautti lapojaan pohtivaisena.
"Pidätkö sinä minua sitten sinisilmäisenä?" paksuturkkinen naaras kysyi hiljaisella äänellä ja katsoi kollia silmiin. Molempien katseet olivat vakavat, kunnes naaras hymyili hieman. Huomenkyyhkyn hymy oli ujohkon kiitollinen. "Kiitos Sähkötuho, pidän vinkkisi mielessä. Se oli kohteliaasti kerrottu, Kuolonklaanin kissat.. Kyllähän sinä heidät tiedät", Huomenkyyhky naukaisi, hän ei halunnut puhua muista pahaa tai pitää heitä läpikotaisin ilkeinä. "Jopa Jääviillossa. Hänelläkin on pehmeä kohtansa", Huomenkyyhky kikatti ja katsoi toista pää kallellaan. Pitäisi vain selvittää se; mikä olisi Jääviillon pehmeä kohta? Ainoa mitä hän tiesi toisesta, oli kollin ilkeys.
"Ja siitä perheestä, kiitos kun kerroit. Arvostan näkökulmaasi", valkokirjokilpikonnakuvioinen naukaisi lyhyesti, sillä hänellä ei ollut aiheesta paljoa puhuttavaa. Ja Sähkötuhokin oli varmasti Sulkavirrasta huolissaan, tuskin perheestä puhuminen olisi silloin mieluista. Ei ainakaan Huomenkyyhkylle olisi, mutta mistähän hän voisi tietää.

"Ja siitä saalistamisesta, sehän kuulostaa hyvältä. Saalistaminen onkin erityisalaani ja tärkeää tähän aikaan lehtikadosta, saaliit eivät ole vielä palailleet. Ja ylimääräistä ruokaa ei ainakaan heru, jos siitä ei pidä itse huolta. Ei sillä, että minä tarvitsisin, mutta entäs oppilaat? Voi että, minun pitää viedä heille henkilökohtaisesti saalista. Kuinka muuten he jaksavat harjoitella? Ja Kettupentu, hänkin tarvitsee murkinaa kasvaakseen", Huomenkyyhky hössötti huolestuneena ja suorastaan karkotti saaliit räpätyksellään. "Jakaannutaan, tavataan tässä hetken kuluttua", Sähkötuho päätti vähäsanaisesti ja naaras ei ehtinyt mitään sanoa, kun Sähkötuho lähtikin hiljaisesti omille teilleen. Huomenkyyhky katseli hetken kollin matkaamista, kunnes siirtyi tutkailemaan lumisia maisemia saaliiden toivossa. Naaras rämpi lumessa ja odotti jo hiirenkorvan alkua. Elettiin lehtikadon loppua, joten kyllä se sieltä pian saapuisi. Sitten koittaisi lämpimät säät ja muhkeat saaliit. Kissat saisivat lihaa luiden ympärille ja kaikilla olisi parempi mieli. Ärtynytkin ilmapiiri hälvenisi, kun kissat saisivat vatsansa täyteen herkullista riistaa. Ei tulisi myöskään riitoja Eloklaanin kanssa tai vedenvuodatusta. Tai ei tulisi ainakaan riistasta, eihän se kävisi järkeen. Ei sitten ollenkaan. Naaras vain halusi, että kaikilla olisi hyvä mieli. Se tuskin onnistuisi, mutta parhaansa hän yrittäisi. Naaras tiiraili hämärää taivasta ja kuunteli metsän ääniä toiveikkaana. Lintuja hän tuskin saisi kiinni tai pörröhäntäisiä punaturkkeja, mutta jos hän olisi ovela ja taktikoisi.. Huomenkyyhky hymähti itsekseen ja liikkui reippaammin, jotta hänen käpälänsä eivät kylmettyisi. Onneksi hänellä oli pitkä-ja paksuturkki. Vaikka lumi tarttui hänen turkkiinsa inhasti, lämpimyys korvasi sen.

Huomenkyyhky maisteli ilmaa ja sai hajujäljen, vihdoin! Hän ei halunnut näyttää aivan onnettomalta saalistajalta Sähkötuhon silmissä. Naaras laskeutui vaanimisasentoon ja piti tummankeltaiset silmänsä saaliseläimessä. Metsähiiri seisoi takakäpälillään ja maisteli ilmaa. Hiiri tonki maasta syötävää ja naaras lähti vaanimaan toista hiljaa. Hän piti häntänsä mahdollisimman paikoillaan, vaikka se oli pituuden vuoksi vaikeaa. Huomenkyyhky astui epähuomiossa risun päälle, joka räksähti inhottavan kuuluvasti rikki. Hiiri piippasi pelästyneenä ja vilisti läheisen puun juurakon tuomaan suojaan. Paksuturkkinen naaras säntäsi hiiren perään ja älähti harmistuneena, kun hiiri pakeni pesäänsä. Soturi kyyristyi katsoakseen juurakkoon, mutta lähestyvän pimeyden vuoksi ei nähnyt kunnolla. Hiirien tuoksu oli kuitenkin läsnä ja niitä oli taatusti enemmän, siitä Huomenkyyhky oli varma. Maa oli kuitenkin kohtalaisen routainen eikä hän voisi kaivaa pesää esiin. Naaras työnsi käpälänsä pesään ja tutki juurakon sopukoita varovaisesti. Hän tunnusteli maata ja naaraan tassu meni läpi pehmeämmästä kohdasta. Hän ehti tuntea hiirten turkit, mutta aikuiset hiiret säntäsivät piippaillen pakoon ja pesään jäi vain muutama poikanen. Huomenkyyhky kauhaisi tassullaan toiveikkaana ja pudotti pesän sisällön käpäliensä eteen. Hänen tassustaan putosi kasa pesän roskia ja pieni poikanen, joka vikisi hätääntyneenä. Huomenkyyhky luimisti korviaan hiljaisena ja katsoi lumessa mönkivää poikasta. Naaras nielaisi ja nosti karvattoman poikasen juurakon lähettyville. Hän työnsi sen tassullaan takaisin pesäänsä surullisena, kuinka hän voisi tappaa pienen poikasen? Hiirilläkin olivat perheet, toivottavasti he tulisivat takaisin. Naaras keräsi itsensä maasta ja huomasi pimeyden todella vallanneen metsän. Olikohan Sähkötuho jo palannut?

Soturi lähti laahustellen takaisin heidän tapaamispaikkaansa, josta löysikin raidallisen kollikissan. Huomenkyyhky hymyili toiselle varovaisesti, vaikka olikin jäänyt ilman riistaa. "Hiiri, se pääsi pakoon", naarassoturi kertoi nopeasti, sillä hän tuoksui hienoisesti saaliseläimeltä. Ei siitä poikasesta olisi edes saanut vatsaansa kunnolla täyteen, sillä ajatuksella Huomenkyyhky lohdutti klaanikissa-omatuntoaan. Sähkötuho nyökkäsi hänelle ja lähti sitten hiljaisena johdattamaan häntä takaisin leiriin. Naaras alkoi olla jo väsynyt, joten hän ei viitsinyt herätellä keskustelua sen enempää. "Kenties Sulkavirta odottaa jo leirissä", Huomenkyyhky naukaisi toiveikkaana ja pohti kadonneen naaraan kohtaloa. Mitäköhän oli tapahtunut? Hän ottaisi siitä selvää, kunhan Sulkavirta palaisi. Matka kului joutuisasti, sillä he eivät olleet lähteneet hirmuisen kauas leiristä. Huomenkyyhky huokaili hiljaa itsekseen ja yskäisi, jotta hiljaisuus ei kuulostaisi niin tappavalta. "Mitäköhän täällä tapahtuu?" naarassoturi pysähtyi heidän päästessään leirin suuaukolle ja vilkaisi hämmentyneenä vanhempaa kissaa. Ilmassa löyhkäsi veri ja vasta nyt hän kiinnitti huomiota hälinään. Sähkötuho selvästi huomasi jotain ja katosi kissajoukkioon naaraan viereltä. Huomenkyyhky huolestui, oliko joku tai jokin hyökännyt heidän kimppuunsa? Naaras pujotteli kissojen lomasta kauemmas soturien pesälle ja istahti siihen katselemaan huolestuneena tapahtumia. Väsymys alkoi kuitenkin painaa huolestuneen kissan silmäluomia ja hänen suustaan karkasi haukotus. Paksuturkkinen naaras otti parempaa asentoa ja venytteli käpäliänsä. Hän voisi aivan mainiosti ottaa pienet torkut tässä, hänen paksuturkki pitäisi huolen siitä, ettei hän ainakaan elävältä jäätyisi.

// Sähkö?
//865 sanaa

Seuraani oli liittynyt kissa, jonka kanssa kenties kaikkein vähiten halusin olla missään tekemisissä. Jääviilto oli aina ollut piikki jokaisen kuolonklaanilaisen lihassa; tuntui, että soturin elämän tavoitteena oli saada muut vihaamaan häntä. Siinä hän oli jo hyvää tahtia onnistumassa minun kohdallani, vaikka olin aina ajatellut, ettei ollut fiksua täyttää ajatuksia muilla kissoilla. En halunnut tuntea muita kissoja kohtaan mitään, sillä niin oli helpompaa.
"Minua ei haittaa olla syömättä, jos joku muu tarvitsee riistaa minua enemmän", sanoin viileästi. Karuimmat lehtikadon ajat olivat jo takana, mutta riistasta oli silti pulaa. Kuolonklaanille parasta oli se, että klaaninvanhimmat, kuningattaret, pennut ja oppilaat saivat syödäkseen. Minä olin pelkkä soturi ja sen verran sitkeä, että nälkä kuului rooliini.
"Sinä voisit harkita jättäväsi pari ateriaa välistä. Alat vielä näyttää pulskalta kuin kotikissa", napautin hymtillen jäisesti. "Ehkä voisitkin jo muuttaa kaksijalkalaan? Kuolonklaani ei tee mitään soturilla, joka ei siedä edes pientä nälkää. Milloin olet edes viimeksi saanut kiinni riistaa klaanille?"

//Jää?
//151 sanaa

Huomenkyyhky tuntui ottavan juuri niin paljon liekaa, kuin hänelle antoi. Mietin tarkkaan mitä vastaisin seuraavaksi, sillä en halunnut antaa naaraalle tosiaankaan sitä käsitystä, että kertoisin hänelle ihan mitä tahansa hän kysyisikään. Yritin miettiä perheeseen kuulumista objektiivisesta näkökulmasta, sillä minulla oli aina ollut perhe ja se tuntui välillä liiankin itsestäänselvyydeltä. Viimeaikaisten tapahtumien takia kuitenkin ymmärsin, etteivät läheiseni olleet vakio. He voisivat kadota yhtä nopeasti elämästäni kuin räpäyttäisin silmiäni.
“Kun sinulla on perhe, sinulla on aina verkosto takanasi kehen tukeutua”, sanani olivat tavallaan totta, mutta ei välttämättä omalla kohdallani. Sulkavirta oli ainoa, kenen puoleen käännyin ongelmia esiintyessä. En totta puhuen ollut läheinen vanhempieni kanssa ja Sinilinnunkin kanssa vietetty aika oli vähäistä. Kaikesta huolimatta koin perheen tärkeäksi itselleni.
“Se on vähän niinkuin molemminpuolista avunantoa, kun sinulla on ongelmia muut auttavat sinua ja toisin päin. Sisarukset taas ovat kuin ystäviä, joihin sinun ei ole tarvinnut tutustua vaan he ikään kuin vain ovat alusta asti sinun tukenasi. Ketään ei kuitenkaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä, oli sitten kysymys perheestä tai ystävistä, sillä monesti käy niin, että tiukan paikan tulle jokainen ajattelee ainoastaan itseään. Kannattaa olla ennemminkin skeptinen kuin sinisilmäinen - ihan vain vinkiksi tulevaisuuteen. Pidä mielessä, että minäkin voisin vain valehdella päin kasvojasi”, selitin ja katsoin Huomenkyyhkyä silmiin vakavasti. Puheenvuoroni oli ehkä tällä kertaa pitkä, mutta kaikki siinä oli puhdasta asiaa. Huomenkyyhky vaikutti liian hyvältä kierojen kissojen klaaniin, ellei sitten vain höynäyttänyt muita täydellisesti roolillaan, ja halusin muistuttaa häntä hänen ympärillään olevien kissojen mahdollisesti kieroutuneista tarkoitusperistä. En minä oikeastaan välittänyt siitä, ottaisiko hän varoitukseni tosissaan vai ei, mutta se tuntui ehkä enemmänkin vastapalvelukselta siitä, että Huomenkyyhky oli ensimmäinen kissa joka oli näyttänyt oikeasti vilpittömältä luvatessaan pitää silmänsä auki sisareni varalta.
“Jos nyt saalistetaan ja sitten palataan leiriin?” ehdotin vielä, ennen kuin annoin kissalle puheenvuoroa.

//Huomen?
286 sanaa

Sulkavirta: 39kp! -

Tuhkajuova: 22kp! -

Tyrskytassu: 4kp -

Tuimakatse: 22kp! -

Hentotassu: 7kp -

Järkäletassu: 26kp! -

Jääviilto: 13kp -

Leirin pääaukio oli hiljainen, ja minulla oli ihan kamala nälkä. Aurinko oli noussut jokin aika sitten, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Enemmistö kuolonklaanilaisista oli partioissa tai nukkumassa. Istuin aukion laidalla odottaen, että saalistuspartio toisi minulle syötävää. Nälkä kurni vatsassani, ja jokainen leirissä oleva kissa varmasti kuuli sen. Miksei partio voinut saalistaa yhtään nopeammin? Olin odotellut jo ikuisuuden! Sen siitä sai, kun klaanissa oli pelkkiä laiskamatoja. Olisi itse pitänyt mennä näyttämään, miten hommat hoituivat.
Viimeinkin partio saapui leiriin. Tuhkajuova johdatti perässään kulkevat partion jäsenet tyhjälle paikalle, jossa tuoresaaliskasa yleensä oli, ja laski ensimmäisenä saaliinsa kasaan. Sitten tabbykuvioinen soturi teki tilaa muille partion jäsenille, jotka seurasivat soturin esimerkkiä. Tungin partion jäsenten välistä tuoresaaliskasalle ja tutkiskelin hetken aikaa vaihtoehtojani. En halunnut hiirtä, se ei veisi kovaa nälkää pois. Varpunenkin oli liian pieni, ja jänistä minä en halunnut, koska se pitäisi jakaa jonkun kanssa. Sitten katseeni osui tuuheahäntäiseen oravaan, joka oli juuri täydellinen! Mutta juuri kun olin nappaamassa sitä hampaisiini, harmaa kissa syöksyi eteeni ja upotti hampaansa elottomaan saaliiseen. Hentotassuksi tunnistamani kissa siirtyi etäämmälle tuoresaaliskasasta, mutta minä seurasin häntä. En luopuisi saaliistani.
"Irti siitä, kakara!" ärähdin oppilaalle paljastaen valkeat hampaani. Punatähti oli antanut erakolle vastikään oppilasnimen. Harmaa naaras katsahti minuun päin leveästi hymyillen.
"Ai, olisitko sinä halunnut tämän?" oppilas kysyi viitaten hampaissaan olevaan oravaan.
"Minä näin sen ensin. Irrota hampaasi siitä, tai otan sen väkisin!" käskin. En hyväksynyt sitä, että erakot veivät minun saaliini. En alkuunkaan ymmärtänyt, miksi Punatähti halusi tuollaisia tottelemattomia kirppukasoja Kuolonklaaniin. Olisimme pärjänneet vallan mainiosti, jos kaikki klaanin ulkopuolella syntyneet kissat heivattaisi kauas täältä. Ei klaani ollut erakoiden paikka, vaan puhdasveristen kuolonklaanilaisten, kuten minun. Hentotassu pudotti oravan lumiselle maalle hymyillen ja työnsi sen käpälällään minulle.
"Ole hyvä. Minä voin ottaa jotakin muuta."
Tartuin hampaillani oravaan, ennen kuin kukaan muu ehti varastaa sitä nenäni edestä. Vilkaisin vielä Hentotassua muristen, jonka jälkeen kannoin saaliin turvalliseen paikkaan.
Mulkoilin kaikkia, jotka vahingossakaan kulkivat liian läheltä minua. Halusin syödä rauhassa ilman, että kukaan keskeytti ateriointiani.

Kun orava oli kaluttu kokonaan, vatsani oli mukavan täynnä. Olin seurannut sivusilmälläni, miten osa kuolonklaanilaisista oli käynyt pyörähtämässä jo tyhjentyneellä tuoresaaliskasalla vain todetakseen, että he jäisivät tänä aamuna ilman ruokaa. Minusta oli mukavaa katsella nälkää näkeviä kissoja, kun itse olin saanut vatsani täyteen. Minä en suostunut jäämään saaliitta. Joinain päivinä olin laittanut Kylmäliekin saalistamaan minulle, kun tuoresaaliskasa oli tyhjillään. Hiirenaivoinen veljeni oli tietenkin suostunut, sillä eihän hän voinut väittää minulle vastaan. Pidin siitä, ettei Kylmäliekillä tuntunut olevan omaa tahtoa lainkaan. Hän teki aina kaiken, mitä minä käskin.
Joitakin kuolonklaanilaisia minä inhosin, sillä he eivät totelleet minua. Olin jo luovuttanut vanhimpien sotureiden suhteen, mutta klaanin nuorisoa oli mukava kiusata. Aina, kun joku lakkasi tottelemasta minua, tuli uusi nuori kissa, joka ei uskaltanut olla tottelematta.
Katsahdin oppilaiden pesästä ulos astuvaa Leopardia, joka oli pari päivää aiemmin hyväksytty koeajalle Kuolonklaaniin. Punatähti antoi erakoiden tulla oman mielensä mukaan Kuolonklaanin jäseniksi, enkä ymmärtänyt päällikön logiikkaa. Ei erakoista vain ollut klaanikissoiksi, se oli totuus. Ikäväkseni päällikkö oli luottanut klaanin uuden jäsenen minun vastuulleni. Joutuisin kouluttamaan Leopardista soturin. Olisin pärjännyt ihan hyvin sitäkin vastuuta, en halunnut viettää aikaani epäkuolonklaanilaisten kanssa.
Kun olin istuskellut tarpeeksi kauan yksikseni, päätin lähteä etsimään itselleni seuraa. En nauttinut yksinolosta, sillä se oli tylsää, eikä aika kulunut eteenpäin millään. Kissojen toimien seuraaminenkaan ei ollut mukavaa. Halusin itse tehdä jotakin ja olla muiden seurassa. Ensimmäisenä katseeni osui Pimentovarjoon, joka oli juuri saapunut leiriin, ja erkaantunut muusta partiosta. Soturi asteli kohti olematonta tuoresaaliskasaa vain huomatakseen, ettei saaliita ollut jäljellä. Tassuttelin soturin luokse tyytyväisesti virnuillen.
"Voi, taisitkin jäädä tänään ilman ateriaa. Onneksi joku sentään sai vatsansa täyteen", naurahdin pahantahtoisesti.

//Pimento?
// 582 sanaa

Sulkavirta oli rämpinyt Ruskatassun ja Coronan kanssa hangessa muutaman päivän ajan. Corona oli kertonut mielenkiintoisia tarinoita pitkästä seikkailustaan, ja se oli vain kasvattanut Sulkavirran intoa lähteä seikkailemaan kaksijalkalan kujille. Kun kolmikko oli hiljaa, Sulkavirta suunnitteli jo seuraavaa seikkailuaan. Hän tahtoi nähdä kaksijalkalan, sen valtavat kivipesät, hirviöt, kaksijalat ja köynnöksien päässä kulkevat koirat.
Sulkavirrasta oli mukavaa jutella kissojen kanssa, jotka eivät tiuskineet koko aikaa tai olleet muuten vain ilkeitä. Etenkin Ruskatassun seura teki raidallisen naaraan hyvin iloiseksi. Hänen sydäntään oli lämmittänyt joka kerta, kun oli nähnyt oranssivalkean kollin hymyilevän. Hän oli saanut tutustua täysin uuteen Ruskatassuun. Matkan alkaessa kirjava kolli ei ollut hymyillyt paljoa, ja oli vaikuttanut muutenkin vakavamieliseltä ja poissaolevalta. Nyt Ruskatassun silmät olivat suorastaan sädehtineet, kun tuo oli puhunut ja kuunnellut muiden puheita.
"Ettehän kerro muille, että olin mukananne?" Sulkavirta pyysi, ennen kuin kolmikko joutui eroamaan klaanien rajojen tuntumassa. Ruskatassu vilkaisi kysyvästi Coronaa, joka nyökkäsi.
"Se olkoon meidän salaisuutemme", kastanjanruskea kolli sanoi leveästi hymyillen.
"Kiitos. Ruskatassu, tapaammeko me vielä?" Sulkavirta kysyi ja katsoi eloklaanilaisoppilasta suoraan silmiin. Ruskatassu hymyili, muttei vaikuttanut yhtä iloiselta kuin aiemmin.
"Jos muut saavat tietää, joudumme isoihin ongelmiin", oranssi kolli takelteli ja laski katseensa käpäliinsä. Sulkavirta oli pettynyt. Hän oli koko ajan tiennyt, ettei voisi olla Ruskatassun ystävä, mutta se tuntui niin väärältä. Miksi klaanien säännöt kielsivät klaanien välisen ystävyyden? Sulkavirta ei kyennyt ymmärtämään sitä.
"No, ehkä me törmäämme vielä joskus. Minun täytyy nyt mennä. Ja Corona, onnea veljesi tapaamiseen!" Sulkavirta huudahti samalla, kun lähti jo kävelemään kohti Kuolonklaanin rajaa.
"Hyvästi, Sulkavirta!" harmaanruskea naaras kuuli Coronan huutavan tämän perään. Sulkavirta kulki pienen metsän halki pyöritellen mielessä, mitä kertoisi klaanitovereilleen. Hän ei voisi kertoa olleensa seikkailulla eloklaanilaisen kanssa, vaan oli keksittävä valhe. Sulkavirta oli päättänyt, että Sähkötuholle hän ei valehtelisi. Veli ansaitsi tietää, missä hänen siskonsa oli ollut, vaikkei tämä olisikaan iloinen kuullessaan siitä. Kyllä Sähkötuho leppyisi, Sulkavirta ajatteli.
Kun raja häämötti jo edessäpäin, Sulkavirta jähmettyi aloilleen. Hän haistoi joukon erakkoja sekä rautaisen veren tuoksun. Naaras puri hampaansa yhteen ja epäröi hetken ajan. Olivatko erakot hyökänneet Kuolonklaanin kimppuun? Sulkavirta päätti hetken harkinnan jälkeen ylittää rajan ja seurata hajuja syvemmälle reviirille.
Hän näki monta kissaa, ainakin kymmenen, jotka keskustelivat varsin kireäsävyisesti avaralla alueella. Harmaanruskea naaras ei tunnistanut muita, kuin joukossa olevan kuolonklaanilaispartion, jonka johdossa oli Henkäysvarjo. Kollin turkki oli rähjääntynyt, mitä ilmeisimmin taistelun seurauksena. Valkea erakkokissa vuosi verta. Kissat olivat selkeästi taistelleet.
Sitten Sulkavirran kellertävän vihreä katse osui hangessa makaavaan kissaan. Punaruskea naaras makasi elottomana maassa lähellä muita kissoja. Sulkavirran karvat nousivat pystyyn. Mitä täällä oli oikein meneillään?
Kun erakot alkoivat tekemään lähtöään, Sulkavirta astui piilostaan esiin. Hän kohtasi valkean kissan harmaansinisen katseen. Se oli kylmä kuin mikä, ja sai kylmät väreet kulkemaan soturin selkää pitkin.

Kun erakkojoukko oli poistunut, Sulkavirta asteli isänsä eteen kohdaten tuon sinisen katseen. Henkäysvarjon katse oli kylmä ja moittiva, eikä Sulkavirta ihmetellyt sitä lainkaan. Naaras oli ollut seikkailuillaan neljäsosakuun ajan, eikä kukaan tiennyt missä tämä oli ollut.
"Missä sinä olet ollut?" varapäällikkö kysyi matalasti muristen. Sulkavirta katsoi yhä tiukasti isäänsä suoraan silmiin.
"Nuo erakot vangitsivat minut", Sulkavirta ilmoitti ääni väristen, "olin rajan tuntumassa saalistamassa, kun he hyökkäsivät kimppuuni ja veivät minut leiriinsä."
Henkäysvarjo ei näyttänyt yllättyneeltä. Isä murahti jotakin siitä, miten kapiset erakot saisivat kadota koko maailmasta.
"Niistä ei seuraa mitään muuta kuin ongelmia", raidallinen kolli ärähti päätään ravistellen, epäilemättä tyttärensä sanoja. Sulkavirta oli huojentunut.
"Mitä täällä tapahtui?" raidallinen naaras kysyi viitaten veriseen hankeen, jolla lojui siellä täällä karvatukkoja.
"Se, mitä erakot aiheuttavat aina. He varastivat riistaamme, ja minä tein siitä yhdestä varoittavan esimerkin. Tuskin ovat tulossa reviirillemme ihan pian uudestaan", kolli naurahti, kuin olisi tehnyt hienonkin työn. Sulkavirtaa ei naurattanut. Hän todella toivoi, etteivät erakot saapuisi enää lähellekään Kuolonklaanin rajaa. Sulkavirta oli saattanut erakkojoukon yhä suurempiin ongelmiin, kun hän oli valehdellut kaappauksesta. Jos yksikään joukon erakoista eksyisi rajan tuntumaan, kuolonklaanilaiset repisivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.

Sulkavirta asteli isänsä jalanjäljissä Kuolonklaanin leiriin. Mitä lähemmäksi hän kulki piikkihernemuureja, sitä enemmän hän halusi kääntyä takaisin ja juosta niin kauas Kuolonklaanin reviiristä kuin saattoi. Hetken kestänyt vapaus sai naaraan janoamaan lisää. Miten hän voisi enää koskaan olla onnellinen Kuolonklaanin rajojen sisäpuolella, kun hän oli kerran saanut nauttia oikeasta vapaudesta?
Pelkkä Kuolonklaanin reviirin ilma tuntui paksummalta mitä rajan toisella puolella. Päästyään sisään leiriin piikkihernetunnelin kautta, Sulkavirta kohtasi kuolonklaanilaisten kysyvät katseet. Lähinnä he varmaan miettivät, mitä Henkäysvarjolle oli käynyt, ennemmin kuin sitä, missä Sulkavirta oli ollut.
Sulkavirta tunnisti Sähkötuhon kissajoukosta nopeasti. Vaikka veli pysyikin yhtä kivikasvoisena kuin aina, Sulkavirta saattoi erottaa mikroilmeitä veljen kasvoilla. Ne kertoivat, miten onnellinen Sähkötuho oli siitä, että raidallinen naaras oli palannut takaisin.
Ennen kuin Sulkavirta pääsi keskustelemaan veljensä kanssa, Punatähti kutsui hänet ja Henkäysvarjon luokseen. Naaras tallusti isänsä perässä kaatuneen kuusen takana sijaitsevan vesiputouksen taakse koloon, jossa Punatähden pesä sijaitsi. Hämärä, kostea kolo oli epämiellyttävän kolkko. Pesässä oli vain yksi sammalvuode, jonka päälle Punatähti asettui istumaan.
"Kertokaa, mitä täällä on meneillään", Punatähti komensi. Sulkavirta antoi isänsä vastata. Henkäysvarjo kertoi erakkojoukosta, joka oli varastanut Kuolonklaanin riistaa. Isä kertoi, miten hän oli tehnyt riistavarkaasta esimerkin riistämällä tämän henkensä. Punatähden ilme oli koko ajan ilmeetön.
"Uskon, että teit oikean ratkaisun tappaessasi sen kissan. Erakot on pidettävä pois klaanimme reviiriltä. Nyt meidän täytyy vain toivoa, etteivät he yritä kostaa. Lisää partioiden määrää etelärajalla", Punatähti sanoi vakavalla äänellä, ja Henkäysvarjo nyökkäsi.
"En usko, että heistä on enää harmia", Henkäysvarjo sanoi ja jatkoi sitten kertomalla, miten erakot olivat vanginneet Sulkavirran. Punatähti tietenkin kysyi Sulkavirralta, mitä kaikkea oli tapahtunut.
Naaras valehteli päällikölle päin naamaa ja kertoi sen, miten erakot olivat kaapanneet hänet rajan tuntumassa. Hän kertoi menettäneensä tajuntansa ja heränneensä kissojen leirissä. Sulkavirta valehteli olleensa siellä vankina koko neljäsosakuun ajan, ja karaten sitten, kun vartijan silmä vältti. Sulkavirrasta ei tuntunut pahalta valehdella, vaan hänestä tuntui pahalta erakoiden puolesta. Hän tahri viattomien kissojen maineen, tehden heistä Kuolonklaanin ikuisia vihollisia.
Kun juttelut oli juteltu, Sulkavirta pääsi lähtemään pois pesästä. Henkäysvarjo jäi vielä juttelemaan päällikön kanssa, mutta Sulkavirta kiiruhti nopeasti Sähkötuhon luokse.
Veli katsoi naarasta huolestuneena.
"Missä sinä olet oikein ollut?" tuo kysyi piiskaten hännällään ilmaa. Sulkavirta viittoi raidallisen kollin peräänsä. Olisi liian vaarallista jutella, kun leirissä paikalla oli liian monta korvaparia.
Kaksikko poistui leirin ulkopuolelle, vaikka alkoikin jo hämärtää. Päästyään tarpeeksi kauas leiristä, Sulkavirta jättäytyi veljensä rinnalle.
"Et voi uskoa, mitä tapahtui! Lähdimme Ruskatassun-", Sähkötuho keskeytti Sulkavirran jo alkuunsa.
"Ruskatassun? Sen Ruskatassunko, jonka Karhumyrsky yritti tappaa?" veljen ääni oli terävä. Sulkavirta nyökkäsi.
"Älä keskeytä minua. Hän menetti muistinsa siinä Karhumyrsky-kohtauksessa, eikä muistanut mitään kun ensimmäisen kerran tapasimme rajalla. Lähdin hänen kanssaan etsimään hänen muistiaan Ruskatassun vanhaan kotiin. Et voi uskoa, mutta kun saavuimme sinne, hän sai muistinsa takaisin! Ja minä tutustuin häneen ja hänen setäänsä, Coronaan. Voi, klaanien reviirin ulkopuolella oli niin paljon kaikkea! Kaikki ne uudet tuoksut, uudet maisemat ja ihan kaikki! Pääsisinpä takaisin sinne, en ole koskaan tuntenut oloani niin.. Niin vapautuneeksi!" Sulkavirta intoili ja katsoi veljeään silmät suurina. Hän tiesi, ettei Sähkötuho ollut lainkaan innostunut naaraan tarinasta.

//Sähkö?
// 1117 sanaa

Järkäletassu oli huokaisemassa väsymyksestä, mutta tyytyi vain puhaltelemaan ilmaa ulos. Hän ei mielellään näyttänyt väsymystään mestarilleen, vaikka se olikin ymmärrettävää. Olihan kolli nuori oppilas, joka ei ollut tottunut harjoittelumäärään ja toistaiseksi väsyi helposti. Kolli oli kuitenkin päättänyt olla kestävä, joten hän harjoittelisi myös vapaa-ajallaan. Sitten Tuimakatse kyllä yllättyisi! Vai yllättyisi, odottikohan Tuimakatse sitä? Järkäletassu vilkaisi mestariaan kulmiensa alta ja yritti ottaa selvää vanhemman kissan ajatuksista. Järkäletassu oli avaamassa suutaan, kunnes päätti sulkea sen. Kaipa Tuimakatse kertoisi myöhemmin tai sitten kolli kysyisi itse. Hän ei ollut aivan varma mitkä olivat soveliaita kysymyksiä, miksei voinut puhua kaikesta? Kolli jolkotteli hangessa mestarinsa takana ja katseli hiljaisena pimentyviä maisemia. Mitähän Tuimakatse keksisi huomiselle? Harjoittelisivatkohan he yöllä? Järkäletassu pohti myös muita oppilaita ja niiden harjoitteluja. Hänhän voisi oppia heiltäkin jotain, suurin osa pesän oppilaista oli häntä vanhempia ja täten luultavasti kokeneempia. Ja olisihan se hyvä tuntea pesätoverinsa, niin osaisi olla varuillaan ja hänen asemansa olisi varmemmin turvattu. Ja hän voisi löytää oman joukkionsa, paikkansa. Järkäletassu katsoi mestariaan hieman odottavaisena, hän ei nähnyt mitään syytä miksi Tuimakatse kieltäytyisi hänen kanssaan aterioinnista. Kollin olemus kuitenkin muuttui, mutta millaiseksi?

Järkäletassulla oli vaikeuksia lukea muita kissoja, häntä alkoi hermostuttamaan kun ei tiennyt tarkkaan Tuimakatseen tuntemuksia.
"Olemuksesi, se muuttui. Millaiseksi? Oletko iloinen kysymyksestäni vaiko vihainen? Surullinen? Mitä muita tunnetiloja on?" Järkäletassu pommitti mestariaan kysymyksillä ja yritti ravata toista kiinni, mutta hitaista askelistaan johtuen ei saavuttanut Tuimakatsetta. "Opetan sinulle soturielämään tarvittavia taitoja, en tunnetiloja. Mutta jos vaadit tietää, minä vain hieman yllätyin sanoistasi", kolli vastasi hänelle ja pian sen jälkeen tokaisi, että ehdotus kävi. Vaikkei kolli sanonut mitään, hän ei ymmärtänyt Tuimakatsetta. Rehellisesti sanottuna hän ei ymmärtänyt miksei ehdotus kävisi. Söiväthän kissat aina yhdessä? Kummallista. Ja yllättyneisyys, kuinkahan hyvä tunne se oli? Luokiteltiinko se positiivisiin tunteisiin? Järkäletassu niiskaisi ja kiristi vauhtiaan, jotta ei jäisi täysin jälkeen.

Mustaturkkinen oppilas huokaisi helpottuneena, kun hänen sinertävä katseensa havaitsi häämöttävän piikkihernetunnelin ja sujahti lähes Tuimakatseen hännässä kiinni sisään leiriin. Hän suuntasi kollisoturin mukana tuoresaaliskasalle. Kissojen harmitukseksi kasa ei ollut tähän aikaan vuodesta kasa, vaan ennemmin epämääräisiä saaliita siellä sun täällä. Tuimakatse naukaisi, että hän voisi valita kasasta jotain. "Onko sinulla toiveita?" kollioppilas kysyi ja yritti hymyillä hieman, että hän näyttäisi ystävällisemmältä. Todellisuudessa hänen kasvoillaan oli lähinnä kummallinen ilme, joka ei juurikaan hymyä muistuttanut. Tai tuonut ensimmäisenä mieleen ystävällisyyden. Kolli aivasti, kun hänen nenänsä hipaisi linnun höyheniä ja hänen oli pakko kääntää päätään, jotta ei räkisi saaliiden päälle. Kun hänen aivastelukohtauksensa tuli päätökseen, Järkäletassu vilkaisi saaliita uudelleen ja valitsi sieltä myyrän. Kolli vilkaisi vielä jäljelle jääviä saaliita haikeana, olisipa siellä sammakoita. Hän oli kerran maistanut sellaista ja sen jälkeen karvalliset saaliit eivät olleet maistuneet yhtä hyvältä. Vaikka ei kolli ollut nirso, kaikki maistui hänelle. Oppilaan mielestä nirsoilu oli turhaa, sillä lehtikadon aikaan saalista ei muutenkaan ollut. Mustaturkki nappasi myyrän hampaisiinsa ja kääntyi Tuimakatseen suuntaan.

Järkäletassu havaitsi Tuimakatseen keskustelevan Raparperipistoksen kanssa ja jäi epäröimään liittyisikö heidän seuraansa. Hän ei tuntenut Raparperipistosta, olikohan hän Tuimakatseen ystävä? Vai kuuluikohan toinen kenties kollin perheeseen? Järkäletassu mittaili Raparperipistosta katseellaan ja yritti muistella oliko kuullut toisen perheestä mitään. Järkäletassu ei oikein ollut perillä muiden kissojen suhteista, mutta ei hän halunnutkaan olla kissatietäjä tai liian utelias. Järkäletassu tuhahti ajatellessaan kilpikonnakuvioista naarassoturia, joka oli ties kuinka monta kertaa udellut hänen perheestään. Hänestä ei kyllä sen kaltaista kissaa kasvaisi! Kolli osasi pitää nokkansa erossa muiden asioista ja keskittyä itsensä kehittämiseen. Järkäletassu ei ehtinyt kauaa odotella kauempana, kun Raparperipistos naukaisi jotain ja hänen askeleensa loittonivat kauemmas. Mustanharmaa kissa ei kysynyt Tuimakatseelta heidän keskustelustaan, vaan lähti seuraamaan mestariaan, joka halusi aterioida kauempana. Järkäletassu seurasi toista kuuliaisesti ja kun he pääsivät kollin valitsemaan paikkaan, hän laski myyrän toisen käpälien juureen ja nyökkäsi kohteliaasti. Hän halusi Tuimakatseen aloittavan, sillä kolli oli vanhempi ja korkeavaltaisemmassa asemassa. Siitä syystä Järkäletassu koki, että kollin olisi parempi aloittaa.
"Kiitos kun suostuit aterioimaan kanssani, se merkitsee minulle paljon", Järkäletassu naukaisi ja "hymyili" omaa hymyntapaista virnuaan. Tuimakatse nyökkäsi hänelle rauhallisesti ja haukkasi myyrästä palasen.
"Tiedätkö sinä milloin sammakot palaavat? Ja olisikohan muita sen kaltaisia riistoja?" Järkäletassu pohdiskeli hiljaisella, mutta pohtivalla äänellään. Hän oli toiveikkaalla päällä, kenties lehtikadonkin aikaan voisi nauttia hyvästä riistasta. Hänen ikäväkseen Tuimakatse kohautti olkiaan. "Kaipa ne viimeistään viherlehden aikaan palaa, en ole seuraillut sammakoita ja niiden kasvua sen enempää. Tuosta toisesta en ole ihan täysin varma, kaipa siellä jotain on", kolli naukaisi ja haukkasi luisevasta myyrästä vielä viimeisen palasen, kunnes työnsi sen oppilaalleen.

"Voit syödä sen loppuun. Minun täytyy mennä. Me jatkamme sitten huomenna, joten saat loppupäivän vapaaksi", Tuimakatse sanoi katsellessaan leirin uloskäynnille. Järkäletassu vastasi toisen nyökkäykseen ja vilkaisi myös uloskäyntiä, jonka liepeillä oli kissajoukkio. Kolli arvasi välittömästi, että hänen mestarinsa oli menossa partioimaan. Hetken lähtöä tekeviä kissoja katseltuaan, hän keskittyi taas ateriaansa. Järkäletassu olisi halunnut närppiä myyrää vain nirsosti, sillä karvalliset eläimet eivät houkuttaneet todella. Hän kuitenkin tyytyi suorastaan hotkaisemaan tuoresaaliskasasta haetun eläimen syötävät osat ja röyhtäisi hiljaa ateriahetkensä päätteeksi. Kolli työnsi myyrän rippeet kauemmas ja vilkuili aukion tapahtumia.

Pitäisiköhän hänen jutella jollekin? Muihin tutustuminen voisi olla jopa hyödyllistä puuhaa. Hänen vaaleansiniset silmänsä huomasivat Kettupennun jekkuilevan ja häärivän Mäntyviiksen ympärillä, mutta Järkäletassu ei ollut pentujen suuri ystävä, joten kolli löntysteli laiskoin askelin oppilaiden pesälle. Kolli ajatteli ottavansa unet, mutta hänen ja Tattitassun katseet kohtasivat suurikokoisen Tattitassun kanssa. Järkäletassu ei tuntenut Tattitassua sen paremmin, mutta tiesi toisen olevan herkkä ja pelokas.
"Iltoja", kolli maukui möreähköllä äänellään ja nyökkäsi toiselle ottaessaan parempaa asentoa sammalillaan. Vanhempi kollioppilas nyökkäsi hänelle ujosti ja ja katseli sitten muualle. Kaksikon välille iskeytyi hieman vaivaantunut tunnelma, joten Järkäletassu keskittyi sukimaan turkkiaan.

Hänen turkkinsa oli mennyt harjoitellessa sotkuiseksi, pitkään turkkiin oli tarttunut lunta ja roskia. Hiirenkorvaan aikaan roskaisuus vain lisääntyi ja hänen pitäisi sukia turkkia jatkuvaan otteeseen. Mustanharmaa kissa muljautti silmiään ajatukselle, hänen mielestään turkin sukiminen oli jopa hieman turhaa hommaa. Järkäletassu sukaisi käpäläänsä ja haki sitten parempaa asentoa. Kerta hänellä olisi loppupäivä aikaa, hän käyttäisi osan siitä lepäämiseen ja harjoittelisi sitten itsekseen. Kolli ajatteli pyytävänsä jonkun myöhemmin taisteluparikseen, ehkä hän hankkisi kolmannenkin, jotta he voisivat harjoitella tiimitaistelua. Sellainen kuulosti hyödylliseltä ja hyvältä taktiikalta, mitäköhän mieltä Tuimakatse oli siitä? Lopulta kolli löysi hyvän asennon ja laski päänsä sammalilleen. Kolli haukotteli unisena, päivän askareista tullut väsymys alkoi näkyä hänen olemuksestaan. Kolli sulki siniset silmänsä ja haukotteli vielä toisen kerran uupumuksensa merkiksi. Järkäletassu sai yleensä helposti unta eikä tämäkään kerta ollut poikkeus, joten pian pesästä alkoi kuulua hiljainen tuhina.

//1027 sanaa

Tyrskytassu oli vähintäänkin yhtä tympääntynyt kuin minä siihen, että Mäihä oli ilmoittamatta pamahtanut klaanin pääaukiolle ja ilmoittanut haluavansa liittyä Kuolonklaaniin.
"Et ehdi, jos minä teen sen ensin", totesin Tyrskytassulle naurahtaen, kuin olisin kertonut jotakin hauskaa.
"Olisi pitänyt olla ottamatta häntä mukaan koko suunnitelmaan", totesin.
Kirosin mielessäni Mäihän niin pahasti, kuin vain pystyin. Olimme nimen omaan sopineet, että hän pysyttelee reviirin ulkopuolella Leopardin ja Arven kanssa, ja me Tyrskytassun kanssa hoidamme asiat Kuolonklaanissa. Pitäisin kyllä varmasti huolen siitä, ettei Mäihän elämästä Kuolonklaanissa tulisi vahingossakaan helppoa.

Tuntui, kuin Mäihä olisi ollut Punatähden pesässä ikuisuuden. Vihoviimein kaksikko palasi kuitenkin leirin pääaukiolle. Mäihä jättäytyi lähelle kaatunutta kuusta, kun Punatähti jatkoi matkaansa leirin pääaukion keskustaan.
"Katsopa vain, niin hän ilmoittaa "Leopardin" liittyvän Kuolonklaaniin koeajalle", kuiskasin Tyrskytassulle, kun Punatähti kutsui Kuolonklaanin koolle.
"Tässä kokouksessa käsittelemme muutamankin asian, mutta aloitetaan soturinimityksellä. Sirpaletassu, tule tänne eteen", punaruskea päällikkö pyysi. Minulle tuntematon, sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa astui päällikön eteen ja kohtasi tuon katseen empimättä.
"Koulutuksesi on tullut päätökseen, ja ansaitset nyt soturinimesi. Tästä lähtien nimesi on Sirpalepisara", Punatähti totesi lyhyesti, mutta ytimekkäästi. Tiesin, ettei vielä pitänyt huutaa soturin uutta nimeä, sillä Punatähdellä oli vielä asiaa. Klaani-Keijukainen oli aina innoissaan mukana hurraamassa uusien oppilaiden ja sotureiden nimiä.
"Tyrsky ja Keijukainen, astukaa eteen. On teidän vuoronne ansaita klaaninimenne", päällikkö sanoi luoden katseensa minuun ja Tyrskytassuun. Leveästi hymyillen kuljin rinta rinnan Tyrskytassun kanssa Kuolonklaanin päällikön eteen.
"Tyrsky, sinun oppilasnimesi on Tyrskytassu. Kylmäliekki jatkaa koulutustasi. Keijukainen, sinun oppilasnimesi on Hentotassu. Sinilintu hoitaa koulutuksesi loppuun", punaruskea kolli sanoi nopeasti ja siirtyi taas seuraavaan aiheeseen, joka oli Mäihä.
Punatähti ilmoitti, miten hän oli hyväksynyt "Leopardin" koeajalle Kuolonklaaniin, aivan kuten olin arvellutkin. Kun kokous viimein päättyi, klaani alkoi hurrata Sirpalepisaran, Tyrskytassun ja minun uusia nimiä. Minä tietenkin hurrasin mukana kaikki, paitsi oman nimeni.
Inhosin klaaninimeäni. Kuka kumma halusi nimekseen jonkun Hentotassun? Aivan kamala nimi!
"Voi että miten rakastankaan uutta nimeäni!" hehkutin Tyrskytassulle hymyillen iloisesti, "sinullakin on oikein mahtava nimi."

//Tyrsky tai Mäihä?
// 311 sanaa

Katsahdin uloskäynnin suuntaan huomatakseni, että partion muut jäsenet olivat jo kaikki kokoontuneet odottamaan minua. Aterian jakaminen Järkäletassun kanssa oli ollut erikoinen kokemus, mutta oikeastaan se oli auttanut minua ymmärtämään oppilastani hieman enemmän. Yksi tärkeä asia koulutuksessa olikin tuntea koulutettava, sillä se auttoi suunnittelemaan paremmin harjoituksia ja täten oppilas kehittyisi nopeammin juuri häntä varten tarkasti suunnitelluilla harjoituksilla. Hain vielä koulutustapojani, mutta mestaruus alkoi pikkuhiljaa hahmottumaan selkeäksi. Uskoin olevani täysin yhtä pätevä mestari Järkäletassulle, mitä monet muutkin kokeneet mestarit. Koin tapani melko toimiviksi, mutta ne eivät tietenkään olleet samalla tasolla niiden kanssa, jotka olivat päässeet soveltamaan niitä useamman oppilaan kanssa. Järkäletassun koulutus oli kuitenkin vielä ihan alkuvaiheessa, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että hänestä vielä kouliintuisi osaava soturi. Ainakin tekisin itse parhaani asian tapahtumiseksi.
“Minun täytyy mennä. Me jatkamme sitten huomenna, joten saat loppupäivän vapaaksi”, sanoin Järkäletassulle. Nyökkäsin hyvästiksi ja kiirehdin samassa sisäänkäynnin luokse. Raparperipistos oli varmasti kertonut muille, että odottavat minua. En oikein pitänyt myöhästelystä, oli sitten kuinka pienesti myöhässä tahansa, mutta olin luvannut aterioida Järkäletassun kanssa. Yleensä menin sillä mentaliteetilla, että jos jotain sovittiin, niin siitä pidettiin kynsin ja hampain kiinni. Uskoin sen auttavan pitkälle soturin polulla.
Nyökkäsin yleisesti tervehdyksen kaikille. Raparperipistoksen lisäksi partioon oli lähdössä Hämypilvi, joka toimi partion johtajana, sekä Rapakynsi oppilaansa Saukkotassun kanssa. Saukkotassu oli yksi klaanin vanhimmista oppilaista, joten oletettavasti tämän oppilasajat vetivät viimeisiään. Oppilaiden pesässä oli ihan kiitettävästi oppilaita tällä hetkellä, jos vertasi tilannetta siihen, kun itse olin saanut soturinimeni ja muuttanut sieltä pois. Toisaalta minua ei ollut kiinnostanut sosiaalistua vähäisenkään oppilastovereiden kanssa, joten pienempi määrä oli sopinut itselleni hyvin. Lehtituuli oli jo jokin aika sitten saanut soturinimensä, ja hänellä oli koulutettavanaan jo oppilaskin. Vaikka en perustanut keskustelusta tai turhanpäiväisestä löpinästä, minun jostain syystä teki mieli vaihtaa muutama sana naaraskissan kanssa. Olin ollut Lehtituulen ja hänen veljensä kanssa pentutarhalla samaan aikaan, joka luultavasti oli syynä sille, etten halunnut katkaista kaikkea ihan kokonaan. Tarvitsisin ympärilleni luotettavia kissoja. En voisi jatkaa klaanissa kuin minäkin erakkona erillisenä muista sotureista, sillä se olisi tulevaisuuden kannalta huono asia. Tarvitsisin toimivia suhteita, joista olisi vielä joskus tulevaisuudessa hyötyä. En voisi jatkaa samaa mallia tämän kauempaa, sillä yleensä klaanilaisista muodostui tietynlainen kuva. Olisi epäilyttävää alkaa luoda suhteita vasta siinä vaiheessa, kun olisi luotu sellainen kuva, ettei sellaista harrastaisi. Silloin se olisi myös hankalampaa.
“Mennään sitten!” Hämypilvi naukaisi kaikkien ollessa lähtövalmiina. Naaras kärjessä partio lähti liikkeelle piikkihernetunnelin läpi, ja leirin ulkopuolella jättäydyin Raparperipistoksen kanssa partion hännille. Rapakynsi ja hänen oppilaansa jolkottivat Hämypilven kannoilla vierekkäin.
Rajapartiot olivat mieleeni. Sai uppoutua rajaa saavuttaessa omiin ajatuksiinsa ja vain ravata menemään. Rajalla sitten keskityttiin ja hoidettiin homma, joka oli jo osaltaan mekaanista. Harvemmin rajan tuntumassa tapahtui mitään normaalissa rajapartiossa. Rajan tuntumassa sitä aina virittäytyi valmiuteen, oli vastassa mitä tahansa.
Olimme matkalla kohti Eloklaanin rajaa. Minulla ei ollut enää mitään Eloklaania vastaan, sillä kahden klaanin välillä ei ollut suurempia ongelmia. Eloklaanin kissat olivat kyllä harvinaisen pehmoja, ja oudon ystävällisiä kokoontumisissa, mutta rajanaapurina he eivät olleet täysin vastenmielisiä. Ymmärsin kyllä hyvin, minkä takia edelleen oli kuolonklaanilaisia, jotka vastustivat ajatusta Eloklaanista. Mielestäni asia ei ollut ongelma, kunhan Eloklaani vain käyttäytyi kunnolla kunnioittaen Kuolonklaania.
Minulla oli paljon uutta energiaa kiitos vasta syömäni aterian, joka painoi edelleen vatsassa tuoden täyden tunteen. Vaikka nälän tunne oli enemmänkin kuin tavallinen tähän vuodenaikaan, oli silti mahtava tunne tuntea olevansa täynnä. Varsinkin kuluttaessaan enemmän kuin osa kuolonklaanilaisista, tuntui hieman syylliseltä syödä enemmän kuin muut, vaikka se normaalia isorakenteisemmalle olikin. Sen takia huomasin useasti kärsivän mieluummin nälässä, kun hakemassa riistaa.
Raparperipistos oli hiljentänyt juoksemaan vierelleni. Valkea lumipeite tuntui kylmältä käpälien alla, mutta olin huomannut ilman lämmenneen. Pakkanen ei enää pureutunut samalla tavalla luihin ja ytimiin, mikä joku aika sitten oli tavallista. Paksun turkkini ansiosta oloni oli kerrassaan mainio tällaisessa lämpötilassa. Lumi ei ollut vielä aloittanut sulamistaan, mikä hieman vaikeutti kulkua hangessa, mutta muuten keli oli mitä mainioin. Oikeastaan ärsytti jo ajatella hiirenkorvaa tai varsinkin viherlehteä, jolloin turkkini muuttuisi jälleen paahtavaksi kiusankappaleeksi. Ainoa asia, mikä onnistui helpottamaan silloin oloa, oli varjo ja viileä tuuli.
“Minä ja Raparperipistos jatkamme tähän suuntaan”, Hämypilvi sanoi päästyämme Eloklaanin rajan tuntumaan ja viittoi hännällään suuntaa, minne hän kohta jatkaisi mustaoranssin naaraan kanssa. Hämypilvi kääntyi katsomaan Rapakynttä ja Saukkotassua. “Te merkkaatte rajan tuohon suuntaan Tuimakatseen kanssa. Tavataan tässä ennen kuin aurinko on ehtinyt laskea kokonaan.”
“Hienoa, pääsemme juoksemaan leiriin kilpaa säteiden kanssa”, Raparperipistos naukaisi vieressäni ja hymähdykseni kuultuaan jatkoi Hämypilven luokse. Käännyin kohti loppuja partion jäseniä. Rapakynsi oli yleensä melko hiljainen, joten en ihmetellyt lainkaan, kun hän alkoi toimimaan sanaakaan sanomatta. Asetelma kävi minulle varsin hyvin. En olisikaan jaksanut muuta kuin ärähdellä enää tässä vaiheessa päivää. Tämän oppilas taas oli hivenen rasittavampi tapaus. Hän oli matkan aikana jo kompuroinut useampaan otteeseen omiin tassuihinsa ja säätänyt ties mitä turhaa lörpötellen koko matkan. Olin keskittynyt itse vain sulkemaan saukolta etäisesti näyttävän oppilaan äänen ja syventynyt omiin ajatuksiini. Se oli toiminut ainakin osittain, sillä minulla ei ollut mitään muistikuvaa, mistä Saukkotassu oli edes puhunut. Oman oppilaani asioita saatoin juuri ja juuri jaksaa kuunnella, mutta samaa ei voinut velvoittaa toisten sotureiden oppilaiden kohdalla.
Rajaa merkatessa aurinko alkoi hiljalleen laskeutumaan taivaanrantaan ja se loi taivaalle uusia värejä sekä hämärsi näkökenttää. Palasimme paikalle, jonne Hämypilvi oli meidät halunnutkin tähän aikaan. Partiossa ei ollut tapahtunut mitään normaalia poikkeavaa, kun Hämypilvi ja Raparperipistoskin saapuivat takaisin. Lähdimme partion johtaja kärjessä kulkemaan ripeästi kohti leiriä. Ympäristö hämärtyi hämärtymistään aina yhä enemmän, mitä lähemmäksi leiriä pääsimme.
Päivä alkoi jo painamaan käpälissä, ja se todella oli tuntunut pitkältä. Partion alussa kehossani virrannut energia oli ehtinyt jo kadota kokonaan, enkä odottanut enää mitään muuta yhtä paljon kuin sammalvuodettani sotureiden pesän nurkassa. Sujahdettuani piikkihernetunnelin läpi leiriin suunnistin suoraa päätä askeleeni kohti houkuttelevaa sotureiden pesää valmiina päättämään tämän päivän hyvillä yöunilla. Minulla olisi aamulla aikaa suunnitella paremmin Järkäletassun päivän ohjelmaa, nyt kun tiesin hänestä tämän päivän perusteella hieman enemmän. Aamulla ajatus kulkisi varmasti myös paremmin ottaen huomioon, että en enää pystynyt ajattelemaan muuta kuin vuodetta ja lepoa. Hyvä, että olin aterioinut jo aikaisemmin, sillä siihenkään ei olisi enää jaksamiseni riittänyt. Tänään en aikonut tehdä enää yhtikäs mitään, olin pitkät yöuneni ansainnut. Sotureiden pesässä rysähdin vuoteelle. Venyttelin hieman raskaita jäseniäni, eikä kulunut aikaakaan kun silmäni painuivat automaattisesti kiinni ja nukahdin nopeasti syvään uneen.

// 1004 sanaa

Yhdessä asiassa olimme Keijukaisen kanssa samaa mieltä: Mäihän saapuminen klaaniin tiesi vain ongelmia. Oli vähän epäilyttävää, että näin lyhyen ajan sisällä Kuolinklaaniin oli onnistunut eksymään jo kolmas nuori erakko, joka halusi liittyä siihen. Jos Punatähti antaisi Mäihän jäädä, meidän olisi yritettävä pitää matalaa profiilia Keijukaisen kanssa ja välteltävä Mäihää.
Toki olisi ihan selitettävissä, mikäli kolme entistä erakkoa löytäisivät toisensa klaanissa, mutta jos käytöksemme alkaisi olla liian tuttavallista toistemme seurassa, se saattaisi saada muut epäilemään.
"Kaipa hän tietää, mitä tekee", tuhahdin yrittäen pitää kasvoillani tekopirteää hymyä, mutta se oli miltein mahdotonta nyt, kun tiesin Mäihän oleskelevan lähistöllä. Oli jo tarpeeksi nöyryyttävää leikkiä rakastunutta Keijukaisen kanssa, mutta kun Mäihä astuisi mukaan kuvioihin, en tiennyt, miten kanttini kestäisi.
Keijukainen palautti kasvoilleen aurinkoisen hymyn, mutta hänen viuhtovasta hännänpäästään osasin tulkita, että naaras oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen tähän järjestelyyn. Toivoin vain, etteivät oikea Leopardi ja Arpi seuraisi kollin holtitonta esimerkkiä ja tupsahtaisi perässä leiriin. Keijukaisessakin yksinään oli ihan tarpeeksi kestämistä.
"Toivotaan, etteivät ne kaksi muuta ole aikeissa tulla tänne myös", mörähdin edelleen hymyillen, katsomatta Keijukaiseen päin. "Minä kyllä nirhin siltä kollilta korvat päästä, jos hän on suunnitellut omin päin jonkun tempauksen ja pilaa suunnitelman."

//Keiju tai Mäihä?
//190 sanaa

En saanut nauttia omasta rauhastani kovinkaan kauaa, kun joku huonokäytöksinen ikäloppu saapui luokseni. Tummanruskeaa naaraskissaa varjosti tummanruskea kolli, joka pysyi koko yksipuolisen keskustelun ajan vaiti. Hän vain mulkoili minua jäänsinisillä silmillään.
Pidin miltei koko puheen ajan katseeni tähtitaivaassa. Päivällä taivaan peittäneet pilvet olivat siirtyneet syrjään paljastaen tummanpuhuvan taivaan, tuikkivat tähdet ja suuren täysikuun.
Tämä vanha naaraskissa oli varsin tungetteleva, eikä selkeästikään ollut kartalla klaanien välisistä rajoista. Hän ehdotti minulle, että tutustuisin hänen poikaansa. Koko monologin ajan istuin aloillani selkä suorana yrittäen kuvitella, ettei vanhuksia olisi ollutkaan.
Kiitin Pimeyden Metsää siitä, että tummanruskea kollikissa saapui komentamaan vanhukset pois luotani. En minä pelastusta olisi kaivannut, mutta saisinpahan ainakin kuunnella rauhassa päälliköiden puheet, kun he alkaisivat puhumaan. Olin nähnyt ruskean tabbykuviolla kuvioidun kollin aiemminkin kokoontumisessa ja muutaman kerran partioissa. Kun hän seisoi juron näköisen, hiljaisen kollivanhuksen vieressä, heidän sukulaisuudestaan ei voinut erehtyä. Oliko poika tullut vahtimaan vanhempiaan kokoontumiseen?
Kun eloklaanilainen oli saanut puhuttua klaaninvanhimmat pois luotamme, hän käänsi katseensa taas minuun ja alkoi heti selitellä sitä, miten vanhukset olivat uusia eloklaanilaisia. Niinpä tietenkin, ajattelin. Eikö Eloklaanissa opetettu kokoontumiseen lähtijöille mitään?
Katseeni karkasi nopeasti tabbykuvioisesta kollista tuon vierellä istuvaan oppilaaseen. Vakavakasvoinen, valkea kolli silmäili minua tarkkaavaisesti. Sydämeni jätti lyönnin, kenties toisenkin välistä, kun tunnistin valkean kissan. Oppilas oli arviolta kuuden kuun ikäinen. Siitä ei voinut erehtyä. Siro ruumiinrakenne, vaalean meripihkan väriset silmät ja niiden ympärillä oleva tuhkanharmaa kuviointi. Tuntui siltä, kuin ilma olisi muuttunut hetkessä raskaammaksi tehden hengittämisestä haastavaa. Tein kaikkeni, jotta eloklaanilaiset eivät huomaisi sitä.
"Tässä on oppilaani Pohjatassu. Hän on vastikään päässyt oppilaaksi", tabbykuvioinen kolli lausahti laskien häntänsä oppilaan lavoille. Soturin silmistä paistoi ylpeys, kun hän katsoi oppilasta. Pohjatassua. Minun poikani nimi oli Pohjatassu.
"Minä olen muuten Hiilihammas", kolli lisäsi vielä. Pakotin katseeni irtaantumaan Pohjatassusta takaisin Hiilihampaaksi esittäytyneeseen soturiin.
"Minä olen Tuhkajuova", vastasin matalalla äänellä.
Katseeni lipui taas pois Hiilihampaasta. Se käväisi Pohjatassussa, mutta pakotin sen eteenpäin kohti kissajoukkoa. Kissat parveilivat lähellä Puhujankiveä odottaen, että päälliköt aloittaisivat puheensa. Etsin kuumeisesti valkeaa turkkia. Tiesin, etten olisi saanut tehdä niin, mutten voinut itselleni mitään. Siitä oli kuusi pitkää kuuta, kun olin edellisen kerran nähnyt Väärävarjon. Aina, kun katseeni osui väärään kissaan, tiesin, että minun pitäisi lopettaa. En olisi saanut etsiä Väärävarjoa. Olin luvannut unohtaa hänet ja mahdottoman rakkautemme. En voinut sille mitään, etten voinut lopettaa.
Unohdin Hiilihampaan ja Pohjatassun olemassaolon, kun tunnistin valkean kollin Kivikukkulan reunalla. Väärävarjo oli yksin. Hän oli kääntänyt selkänsä muille ja katseli Hehkulammelle päin. Kun kuunvalo osui soturin valkeaan turkkiin, se suorastaan hehkui. En tiennyt mitä ajatella, pääni tuntui olevan sekaisin. En ollut kuvitellut, että tämä olisi ollut näin vaikeaa.
Tuntui, kuin sydämeni hiljalleen parantuvat haavat olisi taas revitty auki. Mieleeni palasivat kaikki ne hetket, kun olimme olleet yhdessä. Muistin valkean kollin turkin tuoksun ja hymyn. Nyt Väärävarjo ei hymyillyt. Hänen ilmeensä oli vakava, vähän jopa surumielinen hänen tuijottaessaan jäätynyttä Hehkulampea.
Koko ajan minä tein kaikkeni pitääkseni kasvoillani aivan tavallisen, kylmän ilmeeni. Arvasin, että yhteen kohtaan jähmettynyt katse herättäisi seuralaisteni huomion.
"Oletko sinä kunnossa?" nuoren kissan ääni tunkeutui sekaisiin ajatuksiini, ja käänsin nopeasti katseeni Pohjatassuun. Valkea kolli muistutti pelottavan paljon isäänsä.
"Olen. Yritin vain etsiä poikaani. Hän on suurin piirtein sinun ikäisesi, vastanimetty oppilas, Varistassu", takeltelin tajuamatta, kuinka paljon puhuin.
"Ai. Miltä hän näyttää? Ehkä voimme auttaa", Pohjatassu tarjoutui ja käänsi vaalean katseensa kissajoukkoon. Pudistin päätäni.
"Punatähti varmasti esittelee hänet pian", totesin ja kohtasin hetkeksi Pohjatassun katseen. Hän ei ole minun poikani, toistelin ajatusta päässäni. Pohjatassu on eloklaanilainen, hän ei ole minun poikani. Minun poikani on Varistassu, ja Varistassun veli kuoli synnytyksessä. Pohjatassu ei ole minun poikani, vaan jonkun toisen.
Jo toistamiseen tämän kokoontumisen aikana kiitin mielessäni Pimeyden Metsää, kun Punatähti ja Mesitähti aloittivat kokoontumisen viimeinkin. Vaikka kuinka kovasti yritin keskittyä päälliköiden sanoihin, en voinut. Ajatukseni harhailivat Väärävarjossa ja Pohjatassussa, sekä yhteisessä menneisyydessämme.
Katseeni karkasi Puhujankivellä seisovista kissoista Väärävarjoon, joka oli kääntynyt katsomaan päälliköitä. Oli väärin toivoa, että valkea kolli kääntyisi katsomaan minua, mutten voinut sille mitään. Punatähden ja Mesitähden puheosuus tuntui kestävän ikuisuuden, eikä Väärävarjo edes vilkaissut minua.
Hurja pettymys valtasi mieleni. Oliko valkea soturi unohtanut minut, vai kamppailiko hän tunteidensa kanssa samalla tavalla kuin minä nyt? Hän oli luvannut muistaa minut ikuisesti, mutta olivatko ne vain puheita? Oliko Väärävarjo leikkinyt tunteillani? Ei, hänen oli täytynyt olla tosissaan. Olin nähnyt hänen kyyneleensä ja hänen epätoivonsa.
Ehkä hän vain vihasi minua niin paljon, ettei halunnut nähdä minua. Minäkin inhosin itseäni sen vuoksi, että olin koskaan rakastunut. Yritin kasata ajatuksiani, yritin pyyhkiä Väärävarjon ja hänen pentunsa pois mielestäni, muttei se onnistunut, kun tunsin Pohjatassun katseen niskassani.
"Tahdotko sinä nyt esitellä poikasi meille?" Hiilihammas kysyi, kun päälliköt olivat puhuneet. Käänsin katseeni kolliin puntaroiden vaihtoehtoja mielessäni. Vilkaisin Pohjatassua, jonka jälkeen käänsin katseeni jälleen kissajoukkoon yrittäen etsiä Varistassun tummanharmaata turkkia.
Olisi liian suuri riski tutustuttaa Varistassu ja Pohjatassu toisiinsa. En halunnut ottaa sitä riskiä, että salaisuuteni paljastuisi koskaan. Se olisi soturiuteni loppu, uskottavuuteni olisi tiessään, jos kukaan saisi tietää.
"Hänellä näyttää olevan juuri nyt seuraa", sanoin huomatessani, että Varistassu oleskeli Aaltotassun kanssa Puhujankiven varjossa. Jos olisin ollut yksin, olisin nyt huokaissut helpotuksesta.
"No, ei voi mitään", Hiilihammas hymähti.

Kokoontuminen päättyi, ja Punatähti antoi Mesitähden johdattaa edeltä eloklaanilaiset alas Kivikukkulalta. Pohjatassu ja Hiilihammas hyvästelivät minut lyhyesti, mutten vastannut. Olin taas etsinyt Väärävarjon valkean turkin, jota nyt seurasin. Kolli lipui hiljalleen kissajoukon mukana kohti Kivikukkulan reunamaa, jota pitkin meni polku alas maan pinnalle.
Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, kun kolli asteli ohitseni. Hänen meripihkainen katseensa käväisi minussa. Katsekontakti kesti aivan pienen hetken ajan, mutta se riitti minulle. Valkean soturin katse välitti minulle sen tiedon, minkä tahdoin tietää. Surumielinen kaipaus suorastaan hohkasi soturin meripihkaisista silmistä. Väärävarjo ei ollutkaan unohtanut minua, hän ei vihannutkaan minua. Samaan aikaan oloni oli helpottunut, mutta myös pettynyt.
Olin äärettömän pettynyt itseeni, kun en osannut hillitä tunteitani. En ollut osannut unohtaa Väärävarjoa, vaikka olin luvannut tekeväni niin. Minä pelkäsin, että Pimeyden Metsä rankaisisi minua uudestaan, vieläkin pahemmalla tavalla kuin viimeksi.
Olin viimeinen kissa, joka poistui Kivikukkulalta kuolonklaanilaisten perässä. Koko matkan leiriin pidin katseeni taivaalla, välillä varmistaen, että pysyin kissajoukon perässä enkä astunut harhaan polulta.
Tähtitaivas oli kirkas, ja täysikuu mollotti taivaalla valaisten lumisen metsän. Pakkanen oli lauhtunut sitten kokoontumiseen lähdön, mutta silti minua palelsi, vaikkei edes tuullut.

// 1004 sanaa

Sulkavirta raotti silmiään väsyneenä. Naaras huomasi Ruskatassun olevan jo hereillä. Oranssi kolli istui vuoteellaan ja katsoi pesän uloskäynnin suuntaan. Vaikka raidallinen naaras olisi niin kovasti halunnut sulkea vielä hetkeksi silmänsä, hän pakotti itsensä heräämään. Naaras kampesi itsensä unisena pystyyn ja räpytteli väsyneitä silmiään. Hän oli nukkunut todella huonosti viime yön.
"Huomenta", Ruskatassu naukui huomatessaan kuolonklaanilaisen olevan hereillä. Sulkavirta tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi. Hetken ajan raitaturkkinen soturi vain nökötti aloillaan ja tuijotti tyhjyyteen. Hän ravisteli päätään karkottaakseen väsymyksen.
"Ovatkohan muut jo hereillä?" Sulkavirta kysyi kera haukotuksen. Ruskatassu nyökkäsi.
"Kuulin heidän puhuvan äskettäin", eloklaanilaiskolli vastasi.
Sulkavirta pesi turkkiaan, joka oli yön jäljiltä sotkuinen. Sitten kaksikko poistui yhdessä kivirykelmässä olevasta pesästä. Pesän edustalla oli kaksi kissaa, joista ruskea kolli lähti kulkemaan heitä vastaan.
"Huomenta, nukuitteko hyvin?" tuo kysyi rauhallisella äänellä. Sulkavirta antoi Ruskatassun vastata, sillä hänen tuttavansahan tämä kissa oli.
"Erittäin hyvin, paremmin kuin aikoihin", Ruskatassu vastasi ja hymyili lämpimästi kastanjanruskealle kollille. Hento hymy nousi erakon kasvoille.
"Se on hyvä kuulla. Mitä oikein on tapahtunut, ja mitä te teette täällä?" Sulkavirralle edelleen nimetön kolli kysyi. Jälleen kerran Sulkavirta tyytyi olemaan hiljaa ja antoi Ruskatassulle vastausvuoron.
"Se on pitkä tarina, mutta kaikessa lyhykäisyydessään menetin muistini ja tulimme tänne, jotta voisin taas muistaa", kolli kertoi. Kastanjanruskea kolli nyökkäsi.
"Auttoiko se?"
Ruskatassu ei voinut olla hymyilemättä, ja oppilas nyökytteli mielissään.
"Eilen kun saavuimme pesään, minun muistini palasi. Se oli ihmeellistä. Kuiden ajan olin tehnyt kaikkeni muistaakseni, ja sitten ihan yhtäkkiä minä muistin. Olisinpa tajunnut tulla tänne aiemmin", kolli sanoi ja käänsi katseensa Sulkavirran puoleen. Kuolonklaanilainen hymyili lämpimästi kollille.
"Tuota noin, voisitkohan tähän väliin esitellä nämä ystäväsi?" Sulkavirta kysyi, kun kolmikon ylle oli laskeutunut hetken hiljaisuus. Hän ei pitänyt siitä, ettei tiennyt edes tämän kastanjanruskean kissan nimeä.
"Aivan, totta. Tässä on Corona, hän on kasvatti-isäni veli, eli minun setäni. Tuo harmaanruskea naaras on Dakota, ja mustavalkea kolli on Timi", Ruskatassu sanoi ja näytti hetken mietteliäältä. Hän kääntyi Coronaksi nimetyn kollin puoleen.
"Missä sinä olet ollut? Ja missä Fetus on?" Ruskatassu kysyi. Kastanjanruskean erakon ilme synkkeni, ja tuo laski keltaisen katseensa alas päätään pudistellen.
"Kaksijalat kaappasivat meidät. Onnistuimme pakenemaan, mutta... Fetus on poissa", Corona totesi vaimealla äänellä, kohtaamatta Ruskatassun katsetta. Sulkavirta ei tiennyt, kuka tämä Fetus oli, mutta hän tunsi sääliä erakkoa kohtaan. Ilmeisesti kissa oli ollut tälle tärkeä, Sulkavirta ajatteli.
"Olen niin kamalan pahoillani", Ruskatassu sanoi.
"Miten Merkurius ja Taivaslaulu voivat?" Corona vaihtoi aihetta ja nosti jälleen katseensa Ruskatassuun. Sulkavirta tunsi olonsa varsin ulkopuoliseksi. Hän oli kuullut Taivaslaulusta, mutta tämä Merkurius oli hänelle täysin uusi tuttavuus.
"Hyvin. He saivat juuri pentueen, josta kaksi pentua selvisivät hengissä. Kun he yrittivät saada muistiani palautumaan, he puhuivat paljon sinusta. Erityisesti isä kaipaa sinua kovasti", Ruskatassu sanoi.
Sulkavirta kohotti katseensa taivaalle, jota peitti paksu pilvipeite. Hän tiesi, että aurinko oli nousemaisillaan, vaikkeivat pilvet päästäneet sen säteitä lävitseen. Sulkavirran ajatukset pyörivät Kuolonklaanissa. Olivatkohan klaanilaiset huolissaan hänestä? Sähkötuho oli varmasti huolesta soikeana, kun ei tiennyt minne hänen sisarensa oli lähtenyt. Sulkavirta ikävöi veljeään ja siskoaan, mutta muita kuolonklaanilaisia naaras ei ikävöinyt. Hän olisi lähtenyt klaanista jo ajat sitten, ellei Sinilintua ja Sähkötuhoa olisi ollut. Edelliset päivät olivat olleet kenties hänen elämänsä parhaita. Hän oli nähnyt niin paljon uusia maisemia, ettei hän voinut edes itse ymmärtää sitä.
"Sulkavirta? Haloo, kuunteletko sinä?" Ruskatassun hellä tönäisy sai naaraan palaamaan takaisin tähän maailmaan. Hän säpsähti ja laski katseensa alas taivaalta oranssiin kolliin.
"Ai mitä?" hän kysyi.
"Sopiiko sinulle, jos me lähdemme takaisin ennen auringonlaskua? Syödään ensin vatsamme täyteen", Ruskatassu sanoi. Sulkavirta nyökkäsi.
"Tietenkin, mennään ihan teidän toiveiden mukaan. Minulla ei ole kiirettä kotiin", naaras totesi lapojaan kohauttaen. Häntä ei olisi haitannut, mikäli matka olisi kestänyt pidempäänkin. Sulkavirta kuitenkin tiesi, että tämä Corona tuskin jaksaisi odottaa enää yhtään päivää. Sulkavirta ymmärsi hyvin kollin ikävän veljeään kohtaan. Vaikka kuolonklaanilainen oli ollut erossa veljestään vasta muutaman päivän ajan, hän kaipasi Sähkötuhoa hurjasti.

//Coro?
// 622 sanaa

Järkäletassu: 28kp! -

Varistassu: 20kp! -

Sulkavirta: 17kp -

Tuimakatse: 35kp! - 500kp täynnä, joka tarkoittaa sitä, että kokenut soturi -pakkaus aktivoituu! Ilmoita liittyneiden viekkuun, mihin taitoihin laitat 2tp.

Keijukainen: 19kp -

Huomenkyyhky: 21kp! -

Sähkötuho: 15kp -

Aaltotassu: 9kp -

Harakkanauru: 14kp -

Tuhkajuova: 7kp -

Pimeyden Metsän lähettämä rangaistukseni oli viimein päättynyt, kun Varispentu oli ansainnut oppilasnimensä täytettyään kuusi kuuta. Oli ollut sanoinkuvailemattoman uskomaton tunne, kun olin päässyt partion perässä ulos leiristä. Juuri sitä minä olin ikävöinyt, soturin tehtäviä.
Henkäysvarjo oli edelleen etäinen, mutta se taisi olla vain hyvä asia. Minulle riitti se, että hän laittoi minua mukaan partioihin ja välillä niiden johtoonkin.
Pari päivää Varistassun nimityksen jälkeen Punatähti oli yllättänyt minut antamalla uuden oppilaan, Latvatassun kontolleni. Raidallinen vaaleanruskea naaras oli varmasti yhtä surkea oppilas, mitä aiempani olivat olleet. Tosin erona Lauhalaukkaan ja Raparperipistokseen, Latvatassu ei ollut liian kiltti. Ennemminkin päinvastoin. Kaikki mitä naaras suustaan päästi, oli jollain tavalla negatiivista ja hyvin raskasta kuunneltavaa.
Tänä aamuna Punatähti oli ilmoittanut jälleen kerran kokoontumiseen lähtijät. Tyytyväinen virne oli noussut kasvoilleni, kun kuulin oman nimeni mainittavan. Sitten ilmeeni synkkeni. Toivoin, etteivät Väärävarjo poikansa kanssa olleet kokoontumisessa mukana. En varmastikaan kestäisi nähdä heitä siellä.

Kun aurinko oli laskenut ja kuu oli kavunnut ylös taivaalle, Punatähti alkoi keräämään kokoontumiseen lähtijöitä kasaan. Kaikki lähtijät asettuivat leirin pääaukiolle yhteen rykelmään, kun päällikkö varmisti kaikkien olevan paikalla. Pennuistani vain Sähkötuho ja Varistassu olivat päässeet kokoontumiseen. Sulkavirta oli kadonnut joitakin päiviä sitten, eikä hänestä ollut jälkeäkään. Moni arveli tämän lähteneen omin päin seikkailulle. En ihmetellyt sitä ollenkaan.
"Lähdetään", Punatähti ilmoitti kovalla äänellä, kun kaikki olivat paikalla. Punaruskea kolli astui ensimmäisenä piikkihernetunneliin. Olin ottanut oman paikkani melko läheltä Punatähteä, joten pääsin ensimmäisten joukossa ulos leiristä.
Punatähti oli jälleen valinnut kokoontumiseen sellaisia kissoja, jotka kuvasivat parhaiten kuolonklaanilaista kissaa. Lempeät ja ystävälliset kissat oli jätetty leiriin, ja minusta se oli ihan oikein. Heistä ei koskaan tiennyt, mitä he päättäisivät lörpötellä vihollisklaanille.
Päällikkö johdatti meitä eteenpäin hangessa. Päivällä oli satanut lunta, joka vaikeutti liikkumista. Punatähti joutui tarpomaan hangessa ensimmäisenä ja tekemään polun muille.
Kivikukkulalle päästyämme, Eloklaani oli juuri saapunut paikalle. Kuuhuipun hetki olisi pian, joten kapusimme kaikki kukkulan huipulle. Pakkanen kiristyi yötä myöten, eikä korkealla käyvä tuuli varsinaisesti lämmittänyt.

//joku kokoontumisesta saa heittäytyä halutessaan Tuhkan seuraan
// 311 sanaa

Aaltotassu oli viimeinkin palannut tähän hetkeen, ja keksinyt jopa ihan hyvän suunnitelman. Kesken keskustelun katseeni nauliutui tummanruskeaan kissaan, joka oli astunut sisään piikkihernetunnelista. Tyrskytassu oli huomannut minun juttelevan muille, eikä näyttänyt olevan tulossa luoksemme.
"Minä myös", vastasin lisäten sitten, "en tiedä, pitäisiköhän minun kertoa Tyrskylle."
Varistassu siristi silmiään ja käänsi katseensa omani mukana Tyrskytassuun, joka maleksi nyt tuoresaaliskasan liepeillä etsien syötävää.
"Entä jos hän tahtookin mukaan? Neljä kissaa on ihan liikaa", Varistassu totesi päätään pudistellen. Voi, miten pettynyt olinkaan. Väänsin surkean ilmeen kasvoilleni ja nyökkäsin.
"Ehkä minun täytyy pitää tämä sitten omana salaisuutenani. Kerron hänelle sitten huomenna", valehtelin. Ei, en todellakaan kertoisi Tyrskytassulle mitään, ellemme jäisi kiinni. En luottanut häneen lainkaan, ja ihan hyvin hän voisi mennä juoruamaan jollekin ja hoitaa meidät ongelmiin.
"Itse asiassa minun pitää ehkä nyt mennä hänen luokseen, ettei hän ala ihmetellä mitään. Tavataan pesän takana ennen partion lähtöä", totesin pikaisesti ja nousin ylös. Hyvästelin Aaltotassun ja Varistassun hymyillen, jonka jälkeen lähdin tallustelemaan kohti rakasta kumppaniani. Väänsin ylipirteän hymyn kasvoilleni, kun Tyrskytassu huomasi minut.
"Voi miten ihanaa, että olet taas leirissä!" hihkaisin ja painoin pääni kissan turkkiin.
Asetuimme yhdessä istumaan syrjäiseen nurkkaan, kuten meillä oli tapana. Olimme hyvin lähekkäin, sillä niinhän kumppanit yleensä olivat.
Sitä seuraavia tapahtumia en olisi koskaan osannut odottaa. Tai no kun tarkemmin miettii, niin olisihan minun pitänyt. Mäihä ei ollut taaskaan totellut käskyjäni, ja hän oli ilmestynyt Kuolonklaanin leiriin. Hän oli valehdellut nimekseen Leopardi, ja keksinyt aivan järjettömän selityksen niin sanotusta nimestään. Eikä kolli tietenkään suostunut kertomaan, miksi hän oli tullut leiriin. Kierteli vain ja vastaili ihan typerästi.
"Sinä et sitten tunne meitä, emmekä me sinua!" tiuskaisin hiljaa, hymy edelleen kasvoillani. Sitten huomasin Punatähden lähestyvän.
"Hauska tutustua, Leopardi. Kenties meistä tulee vielä oikein hyviä ystäviä", totesin kovaan ääneen leveästi hymyillen, niin että Punatähtikin vilkaisi minua. Sitten päällikkö kutsui Mäihän luokseen. Käännyin Tyrskytassun puoleen, kun kaksikko oli kadonnut kaatuneen kuusen taakse.
"Miksi tuon pitää aina pilata kaikki?" kysyin turhautuneena.

//Tyrskyläinen tai Mäihyli?
// 316 sanaa

Kuuntelin Aaltotassun suunnitelmaa ja hänen lopetettua siristin silmiäni epäilevästi.
"Olet oikeassa, se kuulostaa typerältä. Luuletko etteivät he huomaa meitä?" kysyin oppilaalta. Partion jäsenet saattaisivat helposti hoksata joukkiomme. Toisaalta se olisi todennäköisesti paras ja toimivin vaihtoehto.
"Se voisi toimia", Keijukainen sanoi, muttei kuulostanut kovin varmalta. "Meidän vain pitää olla varovaisia."
Illalla suurin osa klaanin kissoista olisi ainakin jo nukkumassa, joten uteliaita silmäpareja olisi vähemmän. Ongelmaksi jäi tosiaan kissat itse partiossa.
"Jos ajoitamme lähtömme oikein, he eivät huomaa meitä", Aaltotassu keksi. Tietysti; emme voineet kulkea suoraan heidän perässään. Toisaalta meidän tulisi edelleen näyttää siltä, että olimme osa partiota.
"Tai sitten vain valehtelemme. Keksimme jonkun tarinan sille varalle, että partio huomaa meidät", ehdotin ja katsahdin kumpaankin oppilaaseen. Oikeastaan, mitä väliä sillä edes olisi jos jäisimme kiinni? Ehkä saisimme jonkin rangaistuksen, mutta miksi sitä pitäisi noudattaa? Tuskin minua tai Aaltotassua tämän pikkujutun takia ajettaisiin klaanista. Keijukainen oli sitten asia erikseen, mutta se oli hänen oma huolensa.
"Aaltotassu, minä luotan suunnitelmaasi. Olen mukana", naukaisin ruskealle oppilaalle. Vilkaisin varuillani ympärilleni siltä varalta, että joku kuuli. Vaikka en älyttömästi pelännyt kiinni jäämistä, olisi silti helpompaa, jos niin ei kävisi.

//Aalto? Keiju?
//182 sanaa

Mielestäni oli hyvä antaa oppilaalle alusta asti esimakua vastuusta. Vaikka mestari oli vastuussa oppilaan koulutuksesta, paljon pystyi oppilas itse vaikuttamaan omalla panoksellaan. Lisäsin tämän oman panoksen harjoittamista myös antaessani päätösvallan oppilaalle, vaikka Järkäletassu melko tuore oppilas vielä olikin.
“Jatkamme jonain toisena päivänä. Ei ole hyvä haalia liikaa opittavaa yhdelle kerralle, eikö? Ja haluan onnistua mahdollisimman hyvin. Mutta jos sinun mielestäsi on hyvä jatkaa, jatkamme. En ole väsynyt!” Järkäletassu vastasi. Oli hyvä asia, että oppilaalla olisi riittänyt vielä energiaa harjoitella enemmän. Se olikin oletettavaa, sillä emme olleet harjoitelleet fyysisesti kuormittavasti. Enemmänkin kyse oli siitä, kuinka paljon tietoa pystyi painamaan päähänsä yhden harjoituskerran aikana. Ajan myötä voisimme myös pidentää harjoituksia, kun uuden oppimisen lisäksi harjoituksiin sisältyisi myös paljon kertaamista. Tietysti oli myös Järkäletassun itsenäisestä harjoittelusta kiinni, kuinka nopeaan tahtiin voisimme edetä uusiin asioihin. En kuitenkaan odottanut kollin itsenäiseltä työskentelyltä paljoa, sillä tärkeämpää oli olla vireessä minun järjestämien harjoitusten aikana.
Lähdin edeltä verkkaiseen tahtiin ravaamaan leiriä kohden. En pitänyt kauhean kovaa vauhtia päällä, jotta Järkäletassun oli helppo pysyä mukana. Kiristin tahtia vasta, kun näkyviin tuli jonkun partion tallomaa reittiä, jota pitkin oli huomattavasti helpompi loikkia leiriä kohti. Valmiiksi tehty reitti helpotti varmasti Järkäletassunkin askellusta.
“Tuimakatse?” kuulin kollin äänen takaani. Hiljensin vauhtiani, jotta pitkäturkkinen kolli pääsi lähes vierelleni. Siirsin katseeni oppilaaseen.
“Tahtoisitko tuota… Aterioida kanssani? Vaikutat hyvältä mestarilta ja soturilta, ja ajattelin jos saisin kunnian jakaa kanssasi”, kolli jatkoi ja katsoi vuorostaan minua vaaleansinisillä silmillään. Olin hieman yllättynyt toisen sanoista, sillä itse en olisi ikimaailmassa ehdottanut entiselle mestarilleni ateriointia kanssani. Hänen kanssaan olin kyllä tullut, ainakin omasta mielestäni, toimeen ihan hyvin, mutta emme koskaan viettäneet aikaa muuten kuin harjoitellen tai muita mestarini käskyjä noudattaen. Ehkä minun oli kuitenkin päästettävä irti siitä, minkälainen suhde minulla oli ollut mestarini kanssa, ja keskittyä siihen, minkälainen suhde Järkäletassun kanssa kehittyisi. Ei ajatus huonolta kuulostanut. Minulla oli vielä jonkin verran aikaakin ennen seuraavia velvollisuuksiani, kun olimme lopetelleet Järkäletassun kanssa hieman aikaisemmin.
“Käyhän se”, tokaisin pitkäturkkiselle nopean nyökkäyksen kera. Kiristin vauhtia, jotta pääsisimme rivakammin leiriin.
Piikkihernetunnelin häämöttäessä edessä sujahdin sen läpi ensimmäisenä oppilaani kannoillani vanavedessä. Ennen kuin täysin suostuisin aterioimaan, oli tarkistettava tuoresaaliskasan riistan määrä. Järkäletassu halusi ilmeisesti jakaa jotain, joten voisin antaa hänen syödä suurimman osan riistasta. Nälkä ei kourinut vatsassa samalla tavalla kuin joinain toisina päivinä sydänlehtikatona, mutta pieni suupalaa ei koskaan ollut pahitteeksi. Helposti nälän tunteeseen myös tottui, jolloin jaksoi pidemmälle, vaikka olisi todennäköisesti tarvinnutkin jostain lisäenergiaa. Olin lupautunut vielä mukaan rajapartioon, joten sen tähden olisi kai ihan suotavaa syödä. Vaikka minulla olikin nyt oppilas koulutettavana, partiot eivät olleet vähentyneet muiden velvollisuuksien saralla. Varmasti ajan kuluessa Järkäletassukin olisi valmis mukaan.
“Voit valita kasasta jotain”, sanoin viitaten tuoresaaliskasan suuntaan. Se näytti edelleen kurjalta ilmestykseltä, mutta ei se sentään täysin tyhjyyttä huutanut.
“Onko sinulla esittää toiveita?” Järkäletassu kysyi vielä.
“Valitse sinä vain”, hymähdin takaisin ja oppilas tassutti kasan luokse vaaleansinisillä silmillä sen antimia valikoiden. Järkäletassun valikoidessa saalista Raparperipistos tassutti luokseni. Tämän kirkkaanoranssit silmät olivat kiinnittyneet minuun, jonka tähden nyökkäsin naaraalle tervehdykseksi.
“Tuimakatse”, mustaoranssi naaras naukaisi hänkin nopeasti nyökäten ja seisahtui viereeni. Hänen katseensa siirtyi mustanharmaaseen oppilaaseeni, joka vasta oli päässyt tuoresaaliskasan luokse.
“Sinäkin sait sitten viimein oppilaan”, Raparperipistos sanoi tavalliseen rauhalliseen tapaansa puhuen. En ollut vaihtanut muutamia sanoja enempää Raparperipistoksen kanssa partioiden ulkopuolella sitten hiirenkorvan aikaisten suurten harjoitusten, joissa olin ollut naaraan kanssa samoihin aikoihin. Tänään olinkin juuri palannut ajatuksissani oppilasaikoihini useampaan otteeseen, joten oli toisaalta yllätys Raparperipistoksen lähestyessä minua. Muistelin kuitenkin, että soturi oli myös seuraavaksi lähtevässä rajapartiossa osallisena, joten ei se loppujen lopuksi ollut ihmekään nähdä naarasta tässä vaiheessa lähettyvillä.
“Miten koulutus on alkanut?” Raparperipistos saattoi huomata minun syventyneen mietteisiini, kun en vastannut hetkeen. Kysymys johtui kai siitä. En oikein välittänyt puhua turhista, mutta Järkäletassukin oli saanut minut tänään aterioimaan kanssaan, joten ihmeiden aika ei ilmeisesti ollut vielä ohi.
“Järkäletassu on ihan kelpo oppilas”, sanoin nopeasti, kun huomasin Järkäletassun jo tulevan meitä kohti. Tietenkin oppilasta kuului kehua toiselle soturille, mutta en tuollaisia asioita päästäisi itse oppilaan kuullen ilmoille. Hän ei näyttänyt täysin varmalta siitä, pitäisikö hänen liittyä seuraan vai ei, nyt kun Raparperipistos oli ilmestynyt vierelleni.
“Se on hyvä kuulla. Teillä näyttää olevan jotain kesken, joten siirryn odottamaan jo uloskäynnin luokse”, mustaoranssi naaras naukui.
“Tulen pian itsekin, mutta saatte odottaa hetken”, tokaisin loittonevien askelten perään.
“Minä olen vain ajoissa, Hämypilvellä taitaa vielä hänelläkin kestää”, Raparperipistos huikkasi vielä ennen kuin tassutti kuuloalueen ulkopuolelle. Toisaalta ei minulla olisi ollut enää naaraalle muutakaan sanottavana.
Katsahdin Järkäletassuun ja tuon hampaissa roikkuvaan otukseen.
“Siirrytään vähän syrjemmälle”, hymähdin. En aterioinut yksinkään lähellä muita vaan pidin yleensä rauhallisemmista paikoista. En yleensä kylläkään aterioinut kenenkään seurassa, joten tämä oli iso poikkeus. Ajattelin sen kuitenkin helpottavan asioita Järkäletassun kanssa, joten kaipa minun oli nieleskeltävä menetetty rauha ja kestettävä.

// Järkäle?
// 758 sanaa

Yhtäkkiä kaikki olivat hiljenneet ja kääntyneet katsomaan Aaltotassua odottavasti. Mielessään Aaltotassu oli käynyt itsensä kanssa mielenkiintoisempaa keskustelua kuin tämä, mutta ehdotus leirin ulkopuolelle livahtamisesta oli kieltämättä jonkin arvoinen. Kiinnijäämisen riski oli aina olemassa, mutta hän oli tehnyt sen jo kerran Sulkavirran kanssa, ja kaikki oli sujunut ongelmitta. Miksei siis tämäkin?
"Hyvä on", hän naukui lopulta ja vilkaisi kumpaakin oppilasta vuorollaan. "Mennään vain. Mutta meillä on oltava jonkinlainen suunnitelma. Onko kellään ideoita?"
Varistassu ja Keijukainen olivat hetken hiljaa, varmaankin syventyneinä pohtimaan suunnitelmaa. Aaltotassu odotti kärsivällisesti, että jompikumpi avaisi suunsa.
"Lähdemmekö nyt vai myöhemmin?" Varistassu kysyi, madaltaen ääntään puhuessaan, jotta lähistöllä olijat eivät kuulisi.
"Myöhemmin olisi parempi", vastasi Keijukainen. "Eikö olisi epäilyttävää, jos meidät kaikki kolme nähdään ensin yhdessä aukiolla ja sen jälkeen me vain katoamme?"
Aaltotassu muisteli suunnitelmaa, jonka he olivat laatineet yhdessä Sulkavirran kanssa. Hämärä tulisi nopeasti, joten pimeyden turvin he pääsisivät hiipimään helposti ulos. Yöaikaan ongelmaksi saattaisi koitua mahdollinen vartija, jonka tehtävänä oli valvoa, että kaikki sujui rauhallisesti leirissä yön laskeuduttua. Ellei sitten…
"Minulla on idea." Aaltotassu koukisteli kynsiään miettien kuumeisesti, miten selittäisi juuri saamansa ajatuksen sillä tavalla, että kaikki varmasti ymmärtäisivät.
"Mikä se on?" Varistassu tiukkasi. Keijukainenkin höristeli korviaan malttamattomana.
Aaltotassu vilkuili ympärilleen varuillaan. "Kun illan viimeinen partio lähtee matkaan, me livahdamme jotenkin sen mukana ulos leiristä", hän maukui hiljaisella äänellä. "Tiedän, että se kuulostaa typerältä, mutta sillä tavoin saattaisimme onnistua välttämään yövartijan."

//Varis ja Keiju?
//225 sanaa