Huomenkyyhky käänsi uteliaan katseensa Sähkötuhon suuntaan, kun kolli kertoi hänen kantaansa klaanien yhdistymiseen. Naaraan oli myönnettävä, Sähkötuholla oli paljon hyviä pointteja ja olihan kolli kokeneempi soturi, hän oli varmasti perehtynyt näihin paremmin.
"Tietyt äkäpussit tuskin, mutta osa voisi tullakin toimeen. Sinulla on kieltämättä hyviä pointteja ja myös kokemusta, se näkyy pointeissasi. Ja toki olisi enemmän suita ruokittavana, mutta se meillä olisi myös isompi reviiri. Kenties isompi joukko olisi tarpeeksi iso laajentamaan reviiriä yli nykyisten, mitä olet mieltä? Sillä ajatuksella tietenkin, että klaanit tulisivat toimeen yhtenä klaanina. Mutta olisihan se ainakin alkuun omituista, klaani täynnä vieraita kissoja. Kummankohan nimen klaani ottaisi?" Huomenkyyhky mietti pohdiskelevalla äänellä ja väräytti korvaansa, kun Sähkötuho heitti ilmoille omia ajatuksia klaaneihin liittyen. Vaikka Huomenkyyhky ei tuntenut avoimena kissana eloklaanilaisia kohtaan vihaa, ei hän välttämättä haluaisi sen nimeä kantaa. Huomenkyyhky oli Kuolonklaanille ikuisesti kiitollinen. Naaras piti Sähkötuhon ajatustyöstä, hän halusi ehdottomasti ottaa toisesta enemmän selkoa.
"Se on kyllä totta, olet oikeassa. Jos muita kissoja ei olisi täällä päin, kissat voisivat laiskistua enemmän ja tottua siihen, ettei tarvitse kilpailla mistään. Siitä tulisi oletusarvo ja kissalauman yllättäessä, emme olisi välttämättä valmiina. Tai näin minä ajattelisin, kuulen mielelläni kokeneemman soturin mielipidettä", Huomenkyyhky naurahti ja väläytti sitten lämpöä säteilevän hymyn. Kollikin vilkaisi hänen suuntaansa, vaikka harmaaturkin katse harhailikin enimmäkseen lumisessa metsikössä. Mitäköhän mieltä kollikissa oli klaanin ulkopuolisista ja niiden ottamisesta klaaniin? Naaras ilahtui soturin kiitoksista ja hänen kasvonsa kirkastuivat välittömästi.
"Totta kai, ilmoitan sinulle, jos näen Sulkavirtaa", Huomenkyyhky lupasi lempeästi ja kallisti päätään pohtivana. Millaistahan se oli, kun oli kissoja keistä huolehtia? Naaras huolehti kyllä mielellään koko klaanista, mutta läheisiä hänellä ei ollut. Ei se naarasta sen koommin haitannut, hän oli nuori ja koko elämä edessä! Siinähän ehtisi tutustua vaikka klaanin jokaiseen kissaan; nykyisiin ja tuleviin.
"Millaista se on, kun on perhe ja sisaruksia?" Huomenkyyhky päätti kysyä ja sisimmässään toivoi, että kysymys ei olisi Sähkötuholle liian henkilökohtainen. "Toivottavasti se ei ollut liian henkilökohtainen ja kurja, et taida olla yhtä avoin kuin minä. Ei siinä siis mitään pahaa ole. Olen utelias, mutta en halua kuitenkaan loukata ketään", valkokirjokilpikonnakuvioinen naurahti ja toivoi, että heidän ylleen ei laskisi vaivaantunut tunnelma. Eiväthän he tunteneet, Huomenkyyhky tuskin tiesi Sähkötuhosta mitään. Naaras ei edes muistanut Sähkötuhon isän nimeä.

//Sähkö?
//360 sanaa

Lehtikato oli vuodenaika, joka herätti minussa perin ristiriitaisia tunteita. Metsästä tuli uskomattoman kaunis, kun se verhoutui paksuun lumivaippaan, ja kun pakkanen oli kova, kirkas hanki sädehti luomavasti, ikään kuin sen pinnalla olisi levännyt miljoonia taivaalta pudonneita tähtiä. Minä pidin siitä, nietosten kimalluksesta, se tuotti minulle valtavasti sanoinkuvaamatonta iloa, jota edes lehtikadon taukoamaton, läpitunkematon pimeys ei pystynyt pilaamaan. Toisaalta, pakkasen suoma kauneus oli laiha lohtu, kun sää lämpeni ja lumi muuttui vastenmielisen kosteaksi sohjoksi, joka kasteli luita ja ytimiä myöten ja teki kulkemisesta naurettavan vaikeaa. Suojasään aikaan lehtikadossa ei ollut mitään hyvää, silloin mieleen muistui vain vuodenajan masentava harmaus ja karuus, joka ajoi riistankin tiehensä ja pani klaanin näkemään nälkää. Parantajan yrttivarastot kävivät vähiin ja minusta tuntui, että lehtikadon aikaan kissoista oli veto poissa, he eivät olleet läheskään niin energisiä kuin viherlehden porottavan auringon alla.

Tänään sää oli minun mieleeni, ja vaikkei olisikaan ollut, olin luvannut pitää Sirpaletassulle aamutuimaan metsästysharjoitukset. Nuori naaras oli leiristä lähtiessämme puhkunut intoa ja tarmoa, eikä meidän ollut tarvinnut taivaltaa edes kovin kauas, kun oppilas oli pannut merkille melko tuoreen oravan jättämän jäljen. Korkealla puissa vipeltävien pörröhäntien saalistaminen oli vaikeaa, mutta voi olla, että päivämme olisi kulunut täysin hukkaan, ellen olisi antanut Sirpaletassun lähteä seuraamaan ensimmäistä löytämäänsä hajujälkeä. Tähän aikaan päivästä saaliseläimiä oli liikkeellä vähän ja oli suoranainen ihme, että siniharmaa naaras oli löytänyt niin uuden jäljen niin nopeasti.
Orava oli suunnannut kohti lehtikuusilaaksoa ja olimme seuranneet sitä jo hyvän matkaa, Sirpaletassu edellä katse päättäväisesti eteenpäin kohdistettuna ja minä parin ketunmitan päässä oppilaani jäljessä. Välillä Sirpaletassu pysähtyi nuuhkimaan ja makustelemaan ilmaa ennen kuin jatkoi taas matkaa hännänpää innokkaasti heilahdellen. Aina kun tuntui siltä, että nyt oravan täytyisi tulla näkyviin seuraavan pensaan takaa, se olikin jo ehtinyt viipottaa kauas edellemme ja jahti jatkui.
Juuri kun neulasistaan luopuneet laakson lehtikuuset alkoivat siintää edessämme ja olin aikeissa käskeä Sirpaletassua luovuttamaan oravan suhteen ja etsimään jonkin toisen eläimen, oppilas jännittyi niille sijoilleen ja painautui matalaksi hyytävään lumeen. Myös minä pysähdyin kuin seinään ja jäin seisomaan kauemmaksi koettaen nähdä, missä Sirpaletassu oli oravan oikein huomannut. Sain silmäillä vitivalkoista maisemaa hetken, ennen kuin katseeni osui harmaaruskeaan turkkiin, joka kiipesi pitkin poikin hangessa retkottavaa puunrunkoa. Hiljaa ja taitavasti Sirpaletassu alkoi ottaa askelia lähemmäksi eläintä, jota hän oli niin periksiantamattomasti jäljittänyt. Otus ei ollut huomaavinaan koko ajan lähestyvää oppilasta, niin keskittyneesti se kaiveli lahoa runkoa ilmeisesti yrittäen löytää itselleen jotain nakerrettavaa henkiriepunsa pitimiksi.
Kun Sirpaletassu oli päässyt riittävän lähelle, naaras ponkaisi hurjan loikan ja samassa korviani vihlaisi oravan säälittävä kuolinhuuto. Sirpaletassun keltaiset silmät kiiluivat tyytyväisyydestä oppilaan nostaessa veltoksi venähtäneen saaliin näytille. Nyökkäsin hyväksyvästi tarpoessani hangen poikki oppilaan luokse ja tunsin jopa rinnassani pienen ylpeyden piston, vaikka olin edelleen sitä mieltä, ettei Sirpaletassusta tulisi kummoista soturia Kuolonklaanille. Tabbykuvioinen naaras oli aivan liian hyväluontoinen ja herkkä, enkä uskonut, että tämä oppisi koskaan kunnolla taistelemaan. Ei ainakaan minun hoteissani, niin ikävältä ja nöyryyttävältä kuin se tuntuikin myöntää. No, ainakin Sirpaletassusta tulisi kelvollinen saalistaja, klaani tarvitsi ruokaa yhtä paljon kuin se tarvitsi sotureita.
“Luuletko, että löytäisin vielä jotain muuta? Saanko yrittää?” Sirpaletassu sopersi orava leuoissaan ja näytti koettavan hymyillä varovaisen toiveikkaasti. Siinä missä minä olin ylpeä Sirpaletassusta, naaras oli ylpeä itsestään ja suorituksestaan ja osoitti ihailtavaa innokkuutta jatkaa ja toivon mukaan onnistua taas. Oppilas oli kuitenkin jäljittänyt oravaa niin kauan ja selvinnyt sen verran mallikkaasti, että järkevintä olisi palata jo leiriin, ettei Sirpaletassu totaalisesti uuvuttaisi itseään emmekä jäätyisi pystyyn kevyeen, mutta purevaan pakkasviimaan.
“Jos haistat paluumatkalla jotain, voit yrittää napata sen”, ehdotin, ja vaikka hyväntuulinen pilke Sirpaletassun silmissä hiipuikin, naaras nyökkäsi lyhyesti ja lähti tarpomaan jäljessäni kohti leiriä.
Matkalla Sirpaletassu löysi kyllä useita jälkiä, mutta yksikään niistä ei ollut niin tuore, että sitä olisi kannattanut lähteä seuraamaan. Sitä paitsi, tuuli oli alkanut hieman yltyä ja vilunväristykset tanssahtelivat inhottavasti pitkin selkäpiitäni. Henkäisin tyytyväisenä, kun työnnyin viimein piikkihernetunnelin läpi leirin aukiolle Sirpaletassu kannoillani ja kehotin oppilasta viemään oravan tuoresaaliskasaan ja menemään lepäämään oppilaiden pesän lämpöön. Ehkä huomenna voisin viedä naaraan harjoittelemaan jotakin muuta.

// 642 sanaa

Kerrankin! Jokin järkevän kuuloinen ehdotus klaanikissalta. Varistassu ei ehkä ollutkaan niin menetetty tapaus, mitä olin aluksi ajatellut. Väänsin kasvoilleni yllättyneen ilmeen, joka osittain oli jopa aito. Sitten pudistin päätäni.
"Sinilintu, Lehtituuli tai Sähkötuho eivät varmasti pitäisi siitä", henkäisin hiljaa ja vilkuilin ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan kuullut puheitamme. Sitten käänsin katseeni Aaltotassuun, jonka ilme oli edelleen yhtä tylsä kuin koko keskustelun ajan. Punaruskea naaras vain tuijotti ilmeettömänä eteenpäin, aivan kuin tuon päässä ei olisi ollut minkäänlaista elämää.
Minä laskin kaiken nyt Aaltotassun varaan. Rukoilin, että naaras saisi edes jonkin pienen ajatuksen syntymään päässään, jotta tämä voisi olla Varistassun idean kannalla.
Varistassun keksimä idea saattoi kertoa, ettei kolli välttämättä ollut mitään maailman uskollisinta sorttia, tai sitten tuo ei vain välittänyt tippaakaan Kuolonklaanin säännöistä. Kenties tuo tummanharmaa kolli voisi olla kätyrini, kun hyökkäisimme Mesitähden ja tuon sukulaisten kimppuun.
"Niin, paitsi jos he eivät saa koskaan tietää", Varistassu lisäsi. Kolli oli vähällä menettää ne pienetkin pisteet, mitä olin mielessäni tälle jakanut. Mikä älynväläys, jos me karkaisimme, ei kenenkään ollut tarkoituskaan saada tietää. Hymyilin kiusaantuneena ja piirtelin etukäpälälläni maahan ympyrää odottaen, että Aaltotassu saisi avattua suunsa.

//Aalto tai Varis?
// 181 sanaa

Minusta tuntui, että valheeni kuulsivat läpi ainakin Keijukaiselle. Hän vaikutti kissalta, jolle ei ollut helppo valehdella, vaikka en mikään huonoin valehtelija ollutkaan. En halunnut jäädä kiinni - se olisi aika noloa - joten päätin pitää kieleni paremmin kurissa Keijukaisen seurassa.
"Minusta tuntuu, ettei hän pidä oikein kenestäkään, joten ette ole mitenkään ainutlaatuisia", sanoin hetken mietittyäni. Minusta hän ei ainakaan pitänyt. "Mutta ehkä hän suhtautuu erakoihin epäluuloisesti. Hän on varapäällikkö, joten hänen tehtävänsä on pitää klaani turvassa. Ja hän on aivan oikeassa, ei teihin pitäisikään luottaa. On parempi, jos kaikkeen suhtautuu vähän varauksella, vaikka en uskokaan, että kumpikaan teistä voisi koskaan olla todellinen uhka yhdellekään klaanikissalle."
Vilkaisin Aaltotassua. Ärsyttiköhän häntä tämä keskustelu? En kauheasti välittänyt, mutta en halunnut hänen heti vihaavan minua.
"En voi uskoa, että Lehtituuli aikoo näyttää minulle reviiriä vasta huomenna. Tehän tunnette jo reviirin? Sinäkin varmaan", sanoin nyökäten Keijukaisen suuntaan. Yllättäen sain erinomaisen ajatuksen. En vain tiennyt, pitäisivätkö kaksi muuta siitä.
"Tehän voitte näyttää minulle reviiriä niin pääsen heti huomenna harjoittelemaan Lehtituulen kanssa! Mennäänkö?"

//Keiju? Aalto?
//166 sanaa

Kuuntelin tarkasti Varistassun kertomusta perheenjäsenistään ihan vain siltä varalta, jos hän lipsauttaisi jotakin, joka voisi olla hyödyksi suunnitelmissani. Puheessa häiritsi erityisesti tapa, miten Varistassu korosti itseään ylitse vanhempien sisaruksiensa. En voinut kiistää Sinilinnun kummallisuutta, mutta mielestäni nämä kaksi muuta kissaa vaikuttivat ihan suhteellisen normaaleilta. Ehkäpä Varistassu oli keksinyt päästään sen, mitä hän äsken sanoi. Sähkötuho vaikutti varsin arvostetulta soturilta, joten miksi heidän emonsa ei olisi ylpeä hänestä?
"Ai, minun mielestäni Sinilintu on ainutlaatuinen, mutta kuitenkin ihan kelpo soturi", naukaisin kirkkaalla äänellä jatkaen sitten aivan toisella aiheella "tiedätkö sinä, minne Sulkavirta on kadonnut?"
Tummanharmaa oppilas kohautti lapojaan.
"Varmaan jonnekin seikkailulleen. Tuhkajuova kertoi, että Sulkavirta on vähän sellainen, joka ei jaksa pysyä paikallaan", Varistassu totesi. Keijukaisesta oli outoa, ettei Varistassu tuntenut sisaruksiaan sen paremmin.
"Sinun isäsihän on varapäällikkö? Hän ei tunnu oikein pitävän minusta ja Tyrskystä", totesin luimistaen korviani. Henkäysvarjo oli mulkoillut minua ja Tyrskytassua siitä saakka, kun olimme saapuneet Kuolonklaaniin. En tiennyt, johtuiko se siitä, ettei kolli vain pitänyt erakoista, vai oliko meissä jotakin muuta vialla.

//Varis tai Aalto?
// 165 sanaa

Huomenkyyhkyn ajatus oli kiinnostava, ehkä vähän erikoinen, mutta kiinnostava. En ollut ennen kohdannut kissaa, joka olisi ehdottanut moista.
“Olet tavallaan oikeassa”, aloitin rauhallisesti ja hain hetken aikaa oikeita sanoja lausua seuraavaksi, “olisimme toki lukumäärämme takia vahvempia ja yhteistyö auttaisi meitä päihittämään suuremmankin vaaran, mutta silloin olisi myös lisää suita ruokittavana ja enemmän kissoja joista pitää huolta. Ja muutenkin, uskotko tosiaan, että Eloklaanilaiset ja Kuolonklaanilaiset voisivat tulla toimeen keskenään? Yhdestä suuresta klaanista ei olisi mitään hyötyä, jos se ei olisi yhtenäinen, vaan lopulta se hajoaisi pienempiin osiin tai aiheuttaisi klaanin sisäisen sodan, kun kissat eivät ole asioista yhtä mieltä.” Halusin ymmärtää naaraan näkemystä ja ajatuksenjuoksua. Kyseenalaistukseni ei ollut tarkoitettu henkilökohtaisena hyökkäyksenä, vaan olin puhtaasti kiinnostunut. Huomenkyyhkyn ei tarvinnut kauaa miettiä, vaan pian hän totesi varmalla äänensävyllä:
“Tietyt äkäpussit tuskin, mutta osa voisi tullakin.” Nyökyttelin mietteliäänä, en ehkä siksi, että olin samaa mieltä, mutta Huomenkyyhkyn teoria oli sen verran erilainen, että se laittoi ajatustyöni käyntiin.
“Selvä. En ehkä kannata niin läheistä klaanienvälistä yhdessäoloa kuin sinä, mutta minäkin uskon Eloklaanilaisten olevan - ainakin jokseenkin - meidän kaltaisiamme ja hyvä asia Kuolonklaanille. Aina kun on kilpailija niin kissat tuntuvat suoriutuvan paremmin”, selitin ja katsahdin naaraan keltaisiin silmiin.
“Ja vielä siitä aikaisemmasta. Olisin kiitollinen, jos tosiaankin pitäisit silmäsi auki Sulkavirran varalta”, sanoin hieman jäykästi. Sen vuolaampia kiitoksia hän ei saisi ja hänen tulisi ymmärtää, että kiitokseni oli aivan yhtä arvokas vähäsanaisena kuin monisanaisenakin.

//Huomen? Toivottavasti en jättäny kauheen vaikeeseen kohtaan jatkamisen näkökulmasta :'D
226 sanaa

Olin vastaamassa Aaltotassulle kun tajusin, etten oikeastaan tiennyt mitä sanoa. Sinilintu ja Sähkötuho olivat molemmat sisaruksiani, mutta en tuntenut heitä käytännössä ollenkaan. He olivat ehkä joitain kertoja käyneet pentutarhalla katsomassa lähinnä emoani. Se ei kuitenkaan tehnyt heistä minulle yhtään sen tutumpia. Joskus tunsin oloni ulkopuoliseksi perheessäni. Isääni ei kiinnostanut miten minulla meni, sisarusteni kanssa en ollut ollenkaan läheinen. Olin joskus heille kateellinen siitä, miten he olivat kaikki syntyneet samassa pentueessa. Minä olin yksin.
"No, he ovat mitä ovat. Eivät he mitään klaanin parhaimmistoa ole. Emommekin on sanonut, että minä olen meistä neljästä lupaavin ja todennäköisesti tulevaisuudessa menestynein. Hänen mielestään oli ihme, että se kolmikko edes pääsi sotureiksi ajoissa", selitin ja huomasin, että valehtelu oli yllättävän helppoa. "Mutta sotureiksi he ovat päässeet, joten kaipa he osaavat teidät kouluttaa. Sähkötuho on ihan hyvä typpi, Sinilintu taas vähän... outo."
Sitä minä en keksinyt itse. Olin kerran tavannut hänet, ja siskoni oli lievästi sanottuna kummallinen. Hän ei ollut mikään paha kissa ja luonteeltaan hän oli muistaakseni ystävällinen. Silti kiertäisin hänet tulevaisuudessa kaukaa.

//Keiju? Aalto?
//168 sanaa

Varistassun ja Keijukaisen välinen sananvaihto oli muuttunut poliittiseksi keskusteluksi erakoista Kuolonklaanissa, ja siihen tuntui olevan haudattuna inhottava piikki, joka vain odotti, että joku tökkäisi tassunsa siihen vahingossa ja aloittaisi metakan. Onneksi Keijukainen oli tyyppiä, joka ei ruvennut haastamaan riitaa helposti, eikä tilanne päässyt kärjistymään. Varistassukin tajusi vaihtaa puheenaihetta johonkin vähemmän provosoivaan.
"Ketkä teidän mestarit ovat? Minulla on Lehtituuli. En ole varma, osaako hän kouluttaa minua kovin hyvin, hänhän on aika nuori."
"Minun mestarini on Sähkötuho", vastasin kollille, ja sillä hetkellä kaksikko näytti vasta muistavan minun olevan paikalla. Tai siis, olihan nuoremman oppilaan kysymys osoitettu meille molemmille, mutta hän kai oli olettanut Keijukaisen vastaavan. Äh, mistä minäkin muka tiesin, mitä kenenkin päässä liikkui milläkin hetkellä. Saatoin vain arvailla.
"Hänhän on sinun veljesi." Tarkastelin Varistassua pää vähän kallistettuna. "Teissä on kyllä kieltämättä jotain samaa."
"Sinilintu on minun mestarini", Keijukainen naukui ennen kuin Varistassu ehti sanoa mitään.
"Eikö olekin hauska sattuma, että meidän molempien mestarit ovat sinun sisaruksiasi", hymähdin. "Sinä osaat varmaan parhaiten kertoa, millaisia mestareita he ovat."

//Varis ja Keiju?
//165 sanaa

Huomenkyyhky hymyili Sähkötuholle pirteästi ja suorastaan hehkui aurinkoisena. Oli hieno päivä, linnut lauloivat ja lumihanki kiilsi, ei ollut syytä murjotukseen. Tai varjostihan Kuolonklaania huoli Sulkavirran katoamisesta Ja Huomenkyyhkykin oli huolissaan naaraasta. Sulkavirta oli kuitenkin Huomenkyyhkyn klaanitoveri ja hän antaisi kaiken avun naaraskissan etsintään. Huomenkyyhky kallisti päätään, Sähkötuhohan oli kadonneen kissan veli. Naaras katseli vanhempaa kollia varovaisesti ja päätti, että kysyisi Sulkavirrasta hivenen myöhemmin. Eihän sitä nyt heti alkuun kehtaisi kaikkea udella. Naaraan ilokseen Sähkötuho vastasi myöntävästi hänen ehdotukseensa ja Huomenkyyhkyn tummankeltaisiin silmiin syttyi iloinen pilke.
"Mahtavaa! Eiköhän sitten mennä, ettei vallan palelluta!" Huomenkyyhky tokaisi iloiseen sävyyn ja kosketti hännällään Sähkötuhon lapaa. Kolli ei ainakaan ilahtunut hänen eleestään, vaan siirtyi hieman kauemmas puheliaasta räkättirastaasta. Huomenkyyhky kallisti päätään tarkkaavainen ja utelias ilme kasvoillaan.

Huomenkyyhky loikki lumessa leikkisänä ja tirskui aina välillä.
"...Ja sitten minä sanoin Ruusutuikkeelle, että miten voikaan olla mahdollista, että me kaksi; lempeää naarasta elää yrmyjen kissojen keskellä. Ajatella!", Huomenkyyhky selitti Sähkötuholle tarinaa hänen ja savunharmaan naarassoturin keskustelusta, jonka hän oli käynyt muutamia auringonlaskuja sitten. Valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras vilkaisi Sähkötuhoa, joka ei sen enempää hänen juttujaan kommentoinut, kunhan nyökkäili.
"Ja herttinen sentään, ihmetteletkö koskaan miten lumi on vielä näin korkeaa?" Huomenkyyhky taivasteli ja seisahti odottamaan kollin vastausta. Harmaaraidallinen kissa äännähti hiljaisella äänellä ja tarkkaili maisemia.
"Turkissasi on lunta, tiedän hyvän keinon kuinka sen saa pois! Tahdotko kuulla?" Huomenkyyhky naukaisi lempeähkösti, mutta ei lähestynyt Sähkötuhoa, sillä kolli todella vaikutti siltä, että kuka tahansa ei saisi tulla iholle ja lähestyä. "Oletko saanut Sulkavirrasta uusia vihjeitä? Minä niin toivon, että löytäisimme hänet pian! Olisihan se kamala menettää hyvä soturi ja sinä tietenkin menettäisit siskosi. Jos voin jotenkin olla avuksi, niin sano. Autan kaikin keinoin", Huomenkyyhky hössötti hiljaisella äänellä ja Sähkötuho vilkaisi häntä hivenen jurosti. "En halua puhua siitä enkä halua, että kyselet siitä. Mitä mieltä olet Eloklaanista?" Sähkötuho naukaisi välinpitämättömällä äänensävyllä ja vaihtoi keskustelunaihetta sulavasti. Huomenkyyhky ilahtui toki siitä, että kolli viritteli keskustelua ja hänen kasvoilleen ilmestyi pohtivainen ilme. Kollin kysymys oli hyvä, mitä mieltä hän oli heistä? Rauhanomaisena ja lempeänä kissana ei Huonekyyhky heitä vihannut, kissoja siinä missä hekin olivat. "Samanlaisia kuin mekin. En ymmärrä, miksi meillä on oltava kaksi klaania? Voisimme olla vahvempia yhdessä klaanissa, vai mitä mieltä olet?" Huomenkyyhky naukui tavallista hiljaisemmalla äänellä.

// Sähkö?
// 362 sanaa

Sulkavirta ei ollut koskaan palannut käynniltään leirin ulkopuolella. Partiot eivät olleet löytäneet mitään jälkiä, sillä lunta oli satanut piakkoin Sulkavirran lähdön jälkeen. Olin kolunnut jokaisen reviirimme nurkan, eikä mitään löytynyt. Ei yhtään mitään. Tämä ketunmielinen tunne sai minut tuntemaan oloni kuristetuksi. Taivas soikoon, ei Sulkavirralle ollut voinut käydä mitään. Ei voinut. Se kuka hänet minulta riistäisi saisi katua sitä lopun ikäänsä. Minä en lopettaisi etsintöjä ennen kuin löytäisimme hänet. Minä inhosin niitä sääliviä katseita, joita osa kissoista minulle antoi, tai sitä kun kissat vain omaa tunnetilaansa helpottaakseen toivottivat minulle onnea etsintöihin. Ihan kuin mikään niistä auttaisi löytämään hänet. Kenestäkään ei ollut mitään hyötyä. Mikä pahinta, Tuhkajuova ei edes tuntunut olevan huolissaan. Tässä sitä näki ketkä olivat oikeasti uskollisia. Kehenkään ei pitänyt luottaa, vaan kaikki piti aina tehdä itse. Maailmassa ei selviä, jos elää jonkun toisen varassa.
Puristelin tassujeni alla olevaa lunta, sillä en yksinkertaisesti vain kyennyt olemaan paikallaan. Tuntui, että olin menettänyt kaiken kärsivällisyyteni Sulkavirran katoamisen jälkeen. Lunta tuprutti taivaalta taas kilokaupalla ja ainoa asia, mikä mielessäni pyöri oli se kuinka sisareni saattaisi värjötellä jossain tuolla paksun hangen keskellä ja juuri nyt paleltua kuoliaaksi, koska en onnistunut löytämään häntä. Pimeys ympäröi minut ja ainoat äänet joita kuulin, oli hiljainen lumen narske kun kissat kulkivat ja pieni puheensorina. Kuu loisti taivaalta miltei täytenä ja valaisi aukiota heikosti. Katsoin vielä hetken kuuhun ja lausuin hiljaa rukouksen. Heti sen sanottua pidin itseäni typeränä ja häpesin epätoivoani, mutta jos oli mitä tahansa mikä saisi Sulkavirran pääsemään ehjänä perille, niin sen olin valmis tekemään. Teki se minusta kuinka typerän tahansa.

Aamulla pesästä astuessani, en ehtinyt oikeastaan tekemään mitään kun luokseni laukkasi erittäin pirteän oloinen Huomenkyyhky. Hän alkoi heti touhottaa jotain, ensiksi säästä ja sitten omaksi yllätyksekseni pyysi minua kävelylle kanssaan. Epäilykseni herätti moinen spontaanius, sillä voi olla etten ollut oikeastaan vaihtanut montaakaan sanaa naaraan kanssa aikaisemmin. Me emme edes tunteneet toisiamme, joten naaraan tapa jutella minulle tuttavallisesti sai melkein niskakarvani pystyyn. Ja jos se ei saanut, niin ainakin lopulta hänen häntänsä hipoessa jalkojani otin askeleen huomaamattomasti taaksepäin. Inhosin keskustelukumppaneita, jotka tulivat liian lähelle. Huomenkyyhkyn tapauksessa kuitenkin uskoin hänen olevan vilpitön. Suostuin naaraan ehdotukseen yhdestä syystä; saisin mahdollisuuden katsella ympärilleni Sulkavirran varalta.
“Selvä”, vastasin yksinkertaisesti. Myöntävä vastaus sai Huomenkyyhkyn silmät syttymään aivan uudella tavalla.
“Eiköhän sitten mennä, ettei vallan palelluta!” naaras tokaisi iloinen ilme kasvoillaan ja lähti askeltamaan kohti uloskäyntiä. Olin joskus etäältä katsellut Huomenkyyhkyn touhuilua ja olin lähes varma, että naaraan täytyi olla jonkinasteinen ikiliikkuja. Hän ei koskaan näyttänyt väsyvän vaan aina painoi tarmokkaasti eteenpäin.
Minun osaltani taipaleemme alku kului hiljaisuudessa, mutta Huomenkyyhky päinvastoin vähän väliä höpisi jotain. Osoitin kyllä kuuntelevani kohteliaasti välillä äännähtäen tai nyökkäillen, vaikka minua ei välttämättä oikeasti kiinnostaneetkaan päivittelyt lumen korkeudesta sun muusta.
Lumi alkoi ikävästi paakkuuntua pitkään turkkiini, mutta ei vielä niin pahasti, että se olisi vaikeuttanut kulkuani liiaksi. Pian naaras kääntyi puoleeni ja ilmeestä päätellen aikoi sanoa jotain.

// Huomen? :D
469 sanaa

Vaikka olinkin käyttäytynyt vähän piikikkäästi, Keijukainen käyttäytyi edelleen ystävällisesti. En tiennyt, oliko se naaraan todellinen luonne vai esittikö hän vain. Totuudella hänen persoonastaan ei kuitenkaan juuri ollut väliä, sillä en erityisemmin pitänyt Keijukaisesta. Ei hän ollut varsinaisesti tehnyt mitään, mikä olisi saanut minut ajattelemaan niin. Minulla oli vain tunne, että emme tulisi toimeen keskenämme.
"Minä en totisesti aiokaan koskaan nähdä nälkää", sanoin pyöräyttäen silmiäni. "Älytöntä, että minun pitäisi jakaa saaliini muiden kanssa. Jos minä saan jotain kiinni, minä myös syön sen."
En varmasti säästäisi riistaani jollekin puolikuolleelle klaaninvanhimmalle. Hekin saisivat tehdä osansa klaanissa, eivätkä vain maata pesän nurkassa koko päivää.
Olisin voinut sanoa vielä jotain tylyä Keijukaiselle, mutta minun ei tehnyt mieli. Ja tosiaan, en halunnut heti ensimmäisenä päivänäni oppilaana ajaa muita pois. Päätin siis vaihtaa puheenaihetta.
"Ketkä teidän mestarit ovat? Minulla on Lehtituuli. En ole varma, osaako hän kouluttaa minua kovin hyvin, hänhän on aika nuori", tuumin ja pettymyksen tunne valtasi jälleen minut kun ajattelin, että mestarinani olisi voinut olla jopa itse Punatähti - tai mikä parempaa, Henkäysvarjo.

//Keiju? Aalto?
//169 sanaa

Huomenkyyhky venytteli käpäliään raukeana ja haukotteli äänekkäästi noustessaan. Naaras räpytteli kellertäviä silmiään, sillä hän olisi vielä mielellään jatkanut uniaan. Mutta päivän hommat kutsuivat naaraskissaa. Huomenkyyhky katseli hetken pesästä poistuvia kissoja ja iski silmänsä Sähkötuhoon. Hän ei tiennyt kollista paljoa mitään, tunsi toisen jurona ja rauhallisena kissana.
"Sähkötuho! Odota minua", Huomenkyyhky huikkasi toisen perään ja hymyili hennosti. Hän lähti kipittämään lyhyillä koivillaan kollisoturin perään ja lopulta pääsi toisen rinnalle. Sähkötuho käänsi päätään naaraan suuntaan ja kohotti toista kulmaansa hivenen kysyvänä, neutraali ilme kasvoillaan. Naarassoturi mietti hetken, hän ei ollut tainnut puhua vanhemmalle kissalle paljoa. Sosiaalisena kissana hän piti muiden seurasta eikä pitänyt yksinolosta. Heti kun he astuivat ulkoilmaan, Huomenkyyhky pörhisti hennosti turkkiaan, mitenhän ne lyhytturkkiset kissat täällä pärjäilivät?
"Onneksi hiirenkorva kolkuttelee jo, vai mitä? Minun käy lyhytturkkisia kissoja sääliksi, hehän paleltuvat lehtikatoon. Onneksi lämpimiäkin säitä on nähty", naaras jutusteli tapansa mukaisesti leppoisasti ja hymyili Sähkötuholle hieman lempeästi.
"Tahtoisitko lähteä kävelylle? Minun tekee mieli venytellä käpäliäni ja yksin on tylsää lähteä. Mehän voisimme vaikka saalistaa, jos pelkkä kävely tuntuu laiskottelulta?" Huomenkyyhky naurahti pirteästi ja heilautti häntäänsä niin, että se osui kollin takajalkoihin. Huomenkyyhkystä Sähkötuho tuntui hieman välinpitämättömältä, eikä lainkaan niin avoimelta verrattuna naaraaseen, joka jakeli asiansa jokaiselle vastaantulevalle kissalle. Siitä huolimatta kunnianhimoisena tunnetussa soturissa oli jotain, mistä Huomenkyyhky piti. Ja hän halusi tutustua Sähkötuhoon paremmin.

Katselin Varistassua lämpimästi hymyillen, vaikka todellisuudessa olisin halunnut repiä tuolta pikkuvanhalta pennulta korvat päässä. Vasta oppilaaksi nimitetty pikkuinen puhui kuin mikäkin johtaja ja vähätteli minua minkä kerkesi. Kaiken lisäksi hän oli pilkannut minun nimeäni. Eikö tuo kissa tajunnut, miten typerältä hänen oma nimensä kuulosti? Todennäköisesti ei, sillä klaanikissojen aivot olivat selkeästi pelkkää mössöä.
"Kiitos vain, mutta olen aivan varma. Tiedän kyllä millaista klaanielämä on, ja olen valmis elämään sen mukaan. Klaanielämä on melkoista luksusta verrattuna erakon elämään", totesin häntääni huolettomasti heilauttaen. Varistassu siristi silmiään, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt puhettani. Ellei minulla olisi ollut esitys päällä, olisin toistanut sanomani äärimmäisen hitaasti niin, että vähä-älyiset klaanikissatkin ymmärtäisivät.
"Tarkoitan siis, että vaikka ruuan hankinnassa ei olisikaan onnea jonain päivänä, jollain toisella voi olla. Joka päivä saa syödäkseen, eikä tarvitse nähdä nälkää", selitin ystävällisesti. En voinut kuvitella, että esitin juuri sellaista kissaa, jota minä vihasin. Olin vähän kuin Leopardi, rakas laikukas ystäväni. Niin iloinen ja positiivinen, mukava jokaiselle vastaantulijalle. Toisinaan jouduin sinnittelemään hurjasti, etten työntäisi roolia syrjään ja olisi oma itseni.

//Varis tai Aalto?
// 169 sanaa

Järkäletassu istui välittömästi alas, kun Tuimakatse pyysi. "Käskysi on lakini", hän naukaisi vakavahkona, joka oli tilanteeseen nähden turhan vakavaa. Kolli piti katseensa mestarissaan ja oppilaan kasvoilla oli vakavahko, jopa hivenen tuima ilme. Kolli oli kysymässä oliko Tuimakatseella muita pyyntöjä, mutta soturi vain huiskaisi hännällään ja murahti hiljaisuuden merkiksi. Sitten heidän ylleen laski hiljaisuus, kumpikaan kolleista ei avannut suutaan. Järkäletassu arvasi, että kolli mietti jotain, mutta ei osannut arvailla mitä hänen mestarinsa mietti. Siispä Järkäletassukin lipui ajatuksiensa joukkoon, lähinnä taisteluharjoituksia pohtimaan. Ajatus saalistamisesta tuntui kollin mieleltä hieman turhalta, hän koki sen olevan lahjattomien taistelijoiden hommaa. Hän halusi keskittyä taisteluun ja asemansa nostamiseen, hän oli kuullut luottosotureista ja halusi olla itse sellainen. Ehkä hän voisi satunnaisesti saalistaa, mutta kolli oli päättänyt keskittyä muihin asioihin, jotka olivat hänen mielestään tärkeämpiä. Järkäletassu järkeili, että hänen tuntemuksensa johtuivat hänen kipinästään taisteluun. Kyllä se meni niin, että jos joku tunsi vetoa saalistamista kohtaan, hän saalistaisi. Sama toimi jokaiseen suuntaan. Mustanharmaa kolli nosti katseensa ja kuunteli mestariaan. Hän selitti asioista, mitkä olivat tärkeitä koulutuksessa ja mitkä pitäisi jättää pois. "Asia on selvä ja ymmärretty, Tuimakatse! Jatkossa puhun vähemmän ja suoritan enemmän. Sinun ei tarvitse sanoa tästä toiste. Jos kuitenkin saan vielä kysyä, niin enhän tuottanut pettymys-", raskasrakenteinen kolli naukaisi kysyvänä ja nyökkäsi vakavana vielä sanojensa päätteeksi.

Järkäletassu sai Tuimakatseelta vain hännän heilautuksen ja hienoisen murahduksen, joka sai oppilaan hiljenemään. Kolli siirteli lumipaakkua käpälällään, olivatko kaikki mestarit näin hiljaisia? Ehkä hänenkin pitäisi olla, Järkäletassu halusi olla hänen veroisensa soturi. Ei kolli tavoittelut parhaan soturin titteliä, vaan kolli halusi ennemmin olla arvostettu ja luotettu, jonka käpäliin luotettiin vastuuta ja tehtäviä. Päälliköksi hän ei sopisi, oppilas oli ennemmin seuraajatyyppiä.

Järkäletassu kuunteli korva kovana, kun Tuimakatse selitti mitä hän voisi tehdä vapaa-ajallaan ja kertoi seuraavasta harjoittelun kohteesta, joka oli puolustaminen. Järkäletassu painoi toisen sanat mieleen, hän päätti harjoitella vapaa-ajallaan paljon ja keksiä nokkelia harjoituksia itselleen. Hänhän voisi vaikka pyytää jonkun mukaan, jos joku haluaisi. Kun tuimakatseinen kolli käski häntä ottamaan samanlaisen hyökkäysasennon, kun hänellä itsellään oli ollut alussa, oppilas alkoi miettimään asentoa. Hän oli kyllä painanut sen mieleensä, mutta se tuntui karkaavan hetkeksi. Järkäletassu nousi ylös ja asettui asentoon, jonka hän ajatteli vastaavan hyökkäysasentoa. Kolli seisoi nyt tavallista leveämmin. “Onko tämä oikein? Mistä tiedän, että asento on oikea?" Järkäletassu kyseli välittömästi ja valmistautui puolustamaan itseään, kun Tuimakatse asteli hänen luokseen. Kolli huitaisi Järkäletassun toista etutassua ja sen johdosta oppilas horjahti eteenpäin. Mustanharmaa kissa oli kuitenkin varautunut siihen, että hänen mestarinsa iskisi, joten kolli sai nopeasti tasapainonsa takaisin eikä tuiskahtanut maahan.

Järkäletassu nyökkäsi Tuimakatseen sanoille, kun hän kertoi miten asento pitäisi jäsentää ja mikä puolustamisessa oli tärkeää. Oppilas poimi sanojen joukosta omasta mielestään tärkeimmät sanat ja opit, jotta hän muistaisi ne tulevaisuudessa. Puolustaminenkin oli totta kai tärkeää, olisi typerää vain syöksyä päätä pahkaa taisteluun ja vaarantaa oma henki typeryyden takia. Järkäletassu ei arvostanut uhkarohkeita - etenkään tyhmänrohkeita kissoja. Rohkeus oli hyvästä ja tarvittava työkalu, mutta hengellä leikkiminen oli hiirenaivoista.

Järkäletassu nyökkäsi toisen hymähdykselle ja hymyili itsekin hassua hymyään. Kolli olisi halunnut kysellä koulutuksestaan lisää, mutta ajatteli kuitenkin jättää osan kysymyksistä toisaalle. Juurihan tästä oltiin puhuttu. Kun Tuimakatse esitti kysymyksen harjoitusten jatkumisesta, kolli meni hieman lukkoon. Oliko tähän oikeaa tai väärää vastausta..? Harjoitteluhan olisi aina hyvästä, eli sitten pitäisi jatkaa? Mutta taas tässä oli hänelle jo ajateltavaa ja harjoiteltavaa, kolli ei halunnut haalia itselleen liikaa. Ja olihan heillä mennyt ilmeisen hyvin, Tuimakatse ei ollut ainakaan sanonut, ettei hän osaisi. Ja hänhän osaisi. "Jatkamme jonain toisena päivänä. Ei ole hyvä haalia liikaa opittavaa yhdelle kerralle, eikö? Ja haluan onnistua mahdollisimman hyvin", oppilas naukaisi ja katsoi mestariaan varmana. "Mutta jos sinun mielestäsi on hyvä jatkaa, jatkamme. En ole väsynyt!" hän kiirehti sanomaan, mutta Tuimakatse vain heilautti häntäänsä seuraamisen merkiksi. Palaisivatkohan he leiriin?

Järkäletassu kiirehti toisen perään, mutta ei kuitenkaan ohittanut mestariaan. Hän kulki alemman asemansa merkiksi toisen takana ja tarkkaili lumista ympäristöään. Hän oli syntynyt lehtisateen aikana eikä näin ollen ollut kohdannut viherlehden lämpöä. Järkäletassu odotti sitä uteliaisuudella, sillä kaikki puhuivat siitä. Hän ei perustanut kylmästä ilmasta ja jos lämmin ilma vastaisi pesän lämpöä, hän pitäisi siitä. "Tuimakatse? Tahtoisitko tuota.. Aterioida kanssani? Vaikutat hyvältä mestarilta ja soturilta, ja ajattelin jos saisin kunnian jakaa kanssasi", kollioppilas ehdotti ja katsoi vanhempaa kisaa toiveikkaana. Olikohan pyyntö ollut jotenkin typerä tai asiaton?

// Tuima?
// 692 sanaa

Järkäletassu kampesi itsensä tassuilleen. Hänen kasvoillaan aikaisemmin loistanut luottavainen ilme oli vaihtunut pettyneempään naamaan.
“Miten minulla meni? Tuotinko pettymyksen? Olinko hyvä?” Järkäletassun suusta pulppusi kysymyksiä kysymysten jälkeen. Oppilaani näytti siltä, että hän pian steppaisi itselleen kuopan, jos ei pääsisi rauhoittumaan kunnolla.
“Istu alas”, tokaisin jättäen vastaamatta yhteenkään kollin kysymykseen. Järkäletassu istui pyynnöstä alas, mutta hän oli jälleen avaamassa suutaan. Huiskaisin hännälläni tuon kuonon edestä ja murahdin merkiksi olla hiljaa. Järkäletassun istuessa vihdoinkin rauhassa ja hiljaa kiersin tämän ympäri kerran, kunnes asetuin istumaan kollikissaa vastapäätä pienen välimatkan päähän.
Osasin vain arvailla, mitä Järkäletassun mielessä liikkui tällä hetkellä. Toki se oli helpompaa oppilaan kanssa, josta näki selvemmin, mitä hän ajatteli milläkin hetkellä, ja joka myös ilmaisi asioita ääneen. Konsepti oli itselleni varsin kummallinen ja ihmettelinkin Pimentovarjon taitoja kanssani, kun en lähes koskaan ollut antanut entiselle mestarilleni vihjeitä siitä, millainen tilanne oli menossa milläkin hetkellä. Mestarini oli vain osannut lukea taitojani ja opettaa minua niiden avulla, eikä minun ollut kertaakaan tarvinnut kysellä siitä, tuotinko joskus pettymyksen vai en. Tiesin sen itsekin, milloin olin pettänyt itseni ja muut.
Oli erittäin tervettä oppilaalle epäonnistua. Se oli enemmänkin normaalia, ettei onnistunut ensimmäisissä harjoituksissa. Toiset saattoivat olla joillain osa-alueilla luonnollisesti lahjakkaita, mutta lahjakkaaksi pääsi harjoittelemallakin. Jos olisin olettanut olevani luonnonlahjakkuus saalistuksessa ja olettanut sen vain onnistuvan joskus, en olisi varmasti päässyt eteenpäin oppilasajan vaikeuksistani asian suhteen. Harjoittelun tuloksena kykenin nykyään metsästämään Kuolonklaanille ja hoitamaan oman osani ainakin joten kuten metsästyspartion joukossa.
Järkäletassu oli toiminut fiksusti ajatellessaan hämätä minua lumen avulla. Oppilasta oli kuitenkin ollut melko helppo lukea, joten hämäys ei ollut onnistunut. Sen takia kollin pitäisikin ymmärtää piilottaa ajatuksensa, jotteivat ne voisi näkyä ulospäin vastustajalle. En kuitenkaan olettanutkaan Järkäletassun onnistuvan heti ensimmäisissä harjoituksissa niin täydellisesti. Olisi typerää olettaa tuoreelta oppilaalta sellaisia. Mestaruudessa oli itsellenikin vielä opittavaa, olihan Järkäletassu ensimmäinen oppilaani.
“Tekemisessäsi on ideaa. On kuitenkin typerää olettaa onnistuvansa heti. Äläkä ajattele liikaa sitä, mitä minä sinusta ajattelen. Selvästi se häiritsee keskittymistäsi. Tärkeää on keskittyä itse koulutukseen, ja että kuuntelet minua. Kun harjoittelemme, silloin sinä puhut vähemmän ja kuuntelet enemmän. Onko selvä?” sanoin painottaen viimeisintä kysymystä enemmän.
“Selvä! En siis tuottanut pettymystä?” Järkäletassu ehti aloittaa, mutta huitaistessani hännälläni ilmaa kolli hiljeni. Nyökkäsin tyytyväisenä siihen, että Järkäletassu ainakin yritti. Hän saisi jatkaa omaan malliinsa muiden oppilaiden kanssa, mutta harjoituksiin moinen käytös ei soveltunut. Ajan kanssa Järkäletassu varmasti ymmärtäisi, vaikka tällä hetkellä hiljaisuus saattoi olla hänen mielestään epäreilua toimintaa minun taholtani. Varmasti oppilaalla oli jotain järkevääkin sanottavanaan, mutta en aikonut opettaa oppilastani voittamaan sanaharkkaa vaan puolustamaan ja taistelemaan Kuolonklaanin joukoissa.
“Hyökkäysstrategioita voit suunnitella omalla ajallasi seuraaviin harjoituksiin, jossa jatkamme sitä. Se jääkööt nyt hautumaan mieleesi. Seuraavaksi otamme toisen tärkeistä perusteista, puolustamisen. Käydään molempia läpi ensimmäisellä kerralla, niin pääsemme kunnolla harjoittelemaan seuraavissa harjoituksissa”, selitin Järkäletassulle, joka vaikutti myöntyvistä sanoistaan päätellen siltä, että oppilas aikoisi harjoitella myös omalla ajallaan. Sekin oli tärkeää oman koulutuksen tähden. Olin itse viettänyt paljon aikaa itsenäisesti harjoitellen oppilaana, joka oli tuottanut tulosta.
“Ota samanlainen asento, mikä minulla oli alussa silloin kun yritit hyökätä”, sanoin. Järkäletassu näytti miettivän hetken, kunnes kolli nousi ylös ja asettui hieman normaalia leveämpään asentoon. Tämä näytti seisovan melko tukevasti tasapainossa kaikilla neljällä käpälällään.
“Onko tämä oikein? Mistä tiedän, että asento on oikea?” pitkäturkkinen kolli kyseli. Nousin ylös ja astelin oppilaan luokse. Huitaisin käpälälläni toista etutassua ja samassa Järkäletassu horjahti eteenpäin. Hän sai kuitenkin nopeasti tasapainonsa takaisin, eikä kuono ehtinyt edes koskettamaan maata.
“Asennon tulisi olla tukevampi ja muista käyttää häntääsi tarpeeksi asennon tasapainottamiseen. Puolustamisessa on kuitenkin tärkeää tarkkailla vastustajaa, ja olet onnistunut siinä hyvin ottaen huomioon, kuinka hyvin pystyit kopioimaan omaa asentoani”, kerroin nyökkäyksen kera, jonka oletin kertovan kollille olevani tyytyväinen hänen suoritukseensa. Järkäletassun vaaleansiniset silmät kirkastuivat hieman, ja kollin olemus muuttui aiempaa luottavaisemmaksi, mitä se oli jossain vaiheessa jo ollutkin. Terve itseluottamus oli hyvästä. Soturioppilaan ajatus näytti olevan muualla, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja tuuppasin voimakkaasti tätä kyljestä. Järkäletassu kompuroi sivummalle, mutta asettui heti valmiusasentoon valmiina puolustautumaan, jos yrittäisin jotain uudestaan.
“On tärkeää olla aina valmis, oli tilanne mikä tahansa”, hymähdin. Alussa sattui aina mahdottoman paljon virheitä, eikä niiltä voinut välttyä mitenkään. Järkäletassu ei välttämättä vielä ymmärtänyt, että oli oikein epäonnistua ja se auttoi vain kehittymään paremmaksi versioksi. Sen tajuamiseen oli mennyt itseltäkin kauan. Huomasin kuitenkin paljon hyvää oppilaani tekemisessä, ja pääasiahan oli yrittäminen. Hänestä saisi koulittua vielä hyvän taistelija, sillä potentiaalia kollilta löytyisi. Näin alkuvaiheessa halusin kuitenkin olla armollinen Järkäletassua kohtaan, ankarampi koulutus saisi alkaa myöhemmin.
“Nyt saat päättää: harjoittelemmeko vielä vai jatkammeko toisena päivänä?” esitin Järkäletassulle kysymyksen. Uusia asioita oli vaikea oppia liikaa kerralla, ja niistä moni saattoi mennä tällöin ohi. Harjoittelun jättäminen toiseen kertaan taas antaisi Järkäletassulle aikaa muistaa oppimansa ja käyttää muistijälkiä paremmin seuraavalla kerralla. Jo opittujen asioiden kertaus taas painaisi asiat paremmin mieleen, mutta se myös saattaisi väsyttää kehon huomiselle. Sen takia päätin antaa päätösvallan oppilaalle, joka toivon mukaan lisäisi tämän päätöksentekokykyä sekä antaisi esimakua vastuusta, jota olisi vastassa oppilasaikojen jälkeen ihan riittämiin soturina.

// Järkäle?
// 797 sanaa

Matka jatkui niin pitkään, että Sulkavirta ja Ruskatassu saapuivat metsän rajaan ja katsoivat parhaaksi pysähtyä. Raja oli selkeästi merkattu useamman kissan toimesta, eli he olivat joidenkin reviirin liepeillä.
"Uskallammeko kulkea tuon reviirin halki, vai kierrämmekö sen?" Ruskatassu pohti puoliääneen.
"Entä jos se on sinun kotisi? Sinähän kerroit, että vanhempiesi ystävät jäivät asumaan vanhaan kotiinne", Sulkavirta ehdotti innostuen. He saattoivat olla aivan Ruskatassun vanhan kodin rajalla! Ruskatassu näytti mietteliäältä.
"Kannattaako riskiä ottaa?" oranssi kolli pohti ja tuijotti metsään. Alastomat lehtipuut huojuivat tuulessa, ja metsä näytti kaikin puolin elottomalta. Siellä ei näkynyt kissoja tai metsän eläimiä, mutta hajumerkkien mukaan joku oli käynyt rajalla tänään tai eilen. Sulkavirta ei jäänyt odottamaan, että Ruskatassu keksisi ratkaisun kysymykseensä, vaan astui päättäväisenä rajan yli.
"Syteen tai saveen", naaras mutisi ja kuuli Ruskatassun askeleet perässään. Soturi tarkkaili valppaana ympäristöään vihollisten varalta. Kissojen hajujälkiä risteili siellä täällä metsässä. Ainakin kolme kissaa, Sulkavirta ajatteli. Hän vilkaisi mietteliäänä Ruskatassua. Voisivatko he pärjätä kahdestaan kolmelle kissalle?
"Katso!" Ruskatassu hihkaisi, kun puut alkoivat harventua kaksikon ympärillä. Sulkavirta tuijotti edessäpäin häämöttävää kivikasaa. Sen ympärillä oli ainakin kaksi kissaa, jotka näyttivät keskustelevan keskenään.
"Me teimme sen! Onko tämä sinun kotisi?" Sulkavirta kysyi innoissaan. Ruskatassu katsoi tarkasti joen varrella nököttävää kivikasaa ja sen vierellä olevia kissoja. Kolli pudisteli päätään.
"En tiedä. Kaikki kuvaukset sopivat tähän paikkaan, mutta en minä muista edelleenkään", oranssi kissa sanoi piiskaten hännällään ilmaa. Sulkavirta ymmärsi, että Ruskatassua ärsytti. Häntä itseäänkin olisi ärsyttänyt olla sellaisessa tilanteessa.
"Mennään kysymään noilta kissoilta, että tuntevatko he sinua", Sulkavirta ehdotti ja vastausta odottamatta lähti lampsimaan kohti kivikasaa. Kaksi eri ruskean sävyistä kissaa käänsivät katseensa Sulkavirtaan. Kumpikaan ei vaikuttanut erityisen uhkaavilta. He katsoivat hämmentyneinä lähestyvää kuolonklaanilaista. Pettymyksekseen Sulkavirta huomasi, ettei Ruskatassu ollut seurannut häntä. Kolli oli jäänyt lehdettömien pensaiden ja lumikinosten suojaan niin, etteivät erakot nähneet oranssia kollia.
"Hei, minä olen Sulkavirta", raidallinen naaras esittäytyi varovasti pitäen silmällä koko ajan kahta tälle tuntematonta kissaa. Kissat näyttivät siltä, kuin olisivat juuri keksineet ratkaisun lehtikadon riistan vähyyteen.
"Klaanikissako?" harmaanruskea naaras varmisti, ja käänsi sitten innoissaan katseensa kastanjanruskeaan kolliin. Sulkavirta oli aluksi hämmentynyt, mutta ymmärsi nopeasti, mistä oli kyse.
"Kyllä! Olen Kuolonklaanista. Oletteko te Ruskatassun ystäviä?" Sulkavirta varmisti innoissaan ja kääntyi sitten katsomaan sinne päin, missä Ruskatassu piilotteli. Oranssit korvanpäät näkyivät kinoksen takaa.
"Olemme, tiedätkö missä Ruskatassu, Merkurius ja Taivaslaulu ovat?" kastanjanruskea kolli kysyi ja astui niin lähelle Sulkavirtaa, että kaksikon kuonot miltei koskettivat. Sulkavirta koki olonsa varsin ahdistuneeksi, ja otti askeleen taaksepäin.
"En minä niistä kahdesta muusta tiedä, mutta Ruskatassu on tuolla noin", Sulkavirta totesi kääntyen eloklaanilaisen puoleen, "Ruskatassu! Tule esiin! Me olemme oikeassa paikassa!"
Huuto sai Ruskatassun astumaan esiin kinoksen takaa. Varovaisin askelin oranssi eloklaanilainen lähestyi kolmikkoa. Sulkavirran kasvoilla oli leveä hymy, seikkailu oli tuottanut tulosta!
"Oletpa sinä kasvanut!" kollikissa totesi silmäillessään esiin astunutta Ruskatassua, joka ei näyttänyt tunnistavan puhujaa.
"Anteeksi, mutta en tiedä kuka sinä olet", näytti siltä, kuin Ruskatassun sanat olisivat olleet kynnet, jotka iskeytyivät ruskean kissan rintaan.
"Missä sinun vanhempasi ovat? Missä Merkurius ja Taivaslaulu ovat?" kissa vaati saada tietää. Sulkavirtaa hämmensi se, miten raivokkaasti tämä kolli tahtoi tietää kahden kissan sijainnin. Kenties he olivat olleet hyviäkin ystäviä.
"He ovat Eloklaanissa", Ruskatassu selitti rauhallisella äänellä.
"Tuota noin, ennen kuin jatkamme, voisimmeko vähän hengähtää. Matkamme oli pitkä ja Ruskatassu näyttää olevan aika hämillään", Sulkavirta sanoi ja katsoi erakkoja vakavoituneena. Ruskatassu tosiaankin näytti siltä, kuin olisi vajonnut aivan toiseen maailmaan.
"Niin tietenkin. Voin viedä teidät lepäämään, jatketaan tästä sitten vaikka aamulla", harmaanruskea naaras ehdotti ja katsoi kysyvästi ruskeaa kollia, joka vaikutti hyvin malttamattomalta. Sulkavirta nyökkäsi ja seurasi Ruskatassun edellä harmaanruskeaa kissaa. Hän vei kaksikon erääseen kivenkoloon, jonka perällä oli kolme sammalvuodetta. Sammaleet näyttivät vanhoilta ja kuivahtaneilta.
Ruskatassu jäi seisomaan hämärän pesän keskelle, tuijottaen ilmeettömänä eteensä.
"Voitte viettää yön täällä. Toivottavasti nämä vanhat vuoteet kelpaavat, parempaa ei juuri nyt ole", suurikokoinen naaraskissa sanoi.
"Ne kelpaavat oikein hyvin. Kiitos", Sulkavirta sanoi, koska ei kehdannut alkaa valittamaan. Kissa poistui pesästä, ja Sulkavirta kääntyi Ruskatassun puoleen.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi yrittäen saada kontaktin kolliin, mutta Ruskatassu tuijotti yhä tyhjyyteen. Sulkavirta tönäisi hellästi oranssia kollia, joka säpsähti ja veti syvään henkeä. Kolli kohdisti sinisen katseensa Sulkavirtaan.
"Olen ollut täällä aiemmin", Ruskatassu henkäisi, "tämä oli meidän pesämme."
Riemu täytti Sulkavirran mielen, kun hän kuuli Ruskatassun muistavan edes jotakin. Leveä hymy nousi molempien kissojen kasvoille.
"Hyvä Ruskatassu! Mitä kaikkea sinä muistat?" Sulkavirta uteli innoissaan.
"Minä muistan tämän pesän, ja emon ja isän. Voitko kuvitella, minä muistan heidät! Muistan Coronan, Dakotan, Timin, Fetuksen ja Kaarlon! Osa muistoista tuntuu etäisiltä, mutta en voi uskoa, että minä oikeasti muistan!" Ruskatassu intoili ja näytti siltä, kuin olisi purskahtamassa itkuun. Sulkavirta oli varmasti vähintäänkin yhtä innoissaan kuin eloklaanilaiskolli.
"Hieno juttu, todella hieno juttu. Nyt meidän täytyy nukkua, jotta jaksamme huomenna lähteä takaisin kotiin", Sulkavirta sanoi rauhallisesti, vaikka todellisuudessa hän ei olisi malttanut mennä nukkumaan. Ruskatassu hengitti syvään ja nyökkäsi.
"Olet oikeassa. Täytyy yrittää nukkua."

//Corona?
// 786 sanaa

Tunsin hiukan ylpeyttä siitä, että Keijukainen huomasi. Naaras vaikutti ihan mukavalta, vaikka olikin entinen erakko. Aika näyttäisi, miten hän klaaniin sopeutuisi. Erakoilla oli aivan erilaiset tavat kuin meillä klaanikissoilla, joten hänen olisi pian opittava ne.
"Jaa", sanoin yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. "No, onneksi saat uuden nimen. Keijukainen on outo nimi."
En tiennyt, miksi olin yhtäkkiä näin hyökkäävällä tuulella. Halusin vain päästä tuon kissan ihon alle. Keijukainen vaikutti kuitenkin kissalta, joka ei helposti suuttuisi.
"Oletko varma, että koeaikasi pitäisi jo loppua? Erakolle on varmasti vaikeaa sopeutua näihin oloihin", sanoin naurahtaen. "Yläpuolellasi on kissoja, joita on toteltava. Et voi ajatella vain itseäsi, on kissoja joista on huolehdittava. Voit syödä muutakin kuin jätteitä."
Tutkin kiinnostuneena katseellani Keijukaista. Tiesiköhän kukaan, mistä hän ja Tyrsky olivat tulleet tai millaisissa oloissa he olivat eläneet? Ehkä he olivatkin salaa kotikissoja.
En kuitenkaan nähnyt huonona asiana sitä, että klaaniin saapui ulkopuolisia. He voisivat mukanaan tuoda tärkeitä tapoja ja oppeja.

//Aalto? Keiju?
//150 sanaa

Järkäletassu tarpoi mestarinsa Tuimakatseen rinnalla ja tarkkaili maastoa valmiina kaikkeen. Oppilas ei halunnut tyriä, päinvastoin. Kolli halusi tehdä vaikutuksen mestariinsa, jota nuori oppilas ihaili ja kunnioitti jo nyt. Järkäletassu toivoi, että Tuimakatse kouluttaisi hänet hyväksi soturiksi ja, että hän voisi olla toisen ylpeydenaihe. Järkäletassu katsoi toista kauhuissaan, lähes järkyttyneenä, kun Tuimakatse torui häntä. Kollin ääni oli tyyni, ei lainkaan vihainen tai toruva. Mutta Järkäletassu ymmärsi kyllä, ettei hän ollut käytökseensä tyytyväinen. Kolli nosteli käpäliään varovaisena ja tapitti toista tyynenä. "Anna anteeksi Tuimakatse, lupaan olla jatkossa... Hillitympi? Parempi?" Järkäletassu naukui tyynellä äänellä, tuo ei ollut selvästikään se tapa miten kuuluisi toimia. Oppilas ei vieläkään tiennyt miten tämä homma oikein sujui, mutta lumisota oli selvästi enemmän vapaa-ajan juttuja. "Tuimakatse? Onko lumisota oppilasajan juttuja? En ole oikein varma, haluan vain toimia oikein", kolli mumisi hiljaa, mutta sai mestariltaan vain tuiman katseen. Järkäletassu kohautti olkiaan, olikohan toinen edes kuullut häntä? Kolli alkoi pohtimaan oliko Tuimakatseella koskaan kasvoillaan iloinen ilme ja hän alkoi itsekseen hihittämään ajatukselle, että kollin kasvoilla olisi nyt iloinen ja nauravainen ilme. "Hymyiletkö koskaan?" Järkäletassu töksäytti, sillä hän ei ollut varma siitä. Eihän kolli ollut tuntenut mestariaan järin kauaa, ehkä hänellä oli vain soturihommissaan tuima ilme. Tuimakatse kohotti kulmaansa, sama ilme kasvoillaan ja alkoi ohjeistamaan nuorta oppilasta harjoituksien suhteen. "Ja kysymykseesi vastaus, me harjoittelemme nyt. Älä kysele turhia tai tyhmiä", kolli naukaisi lyhyesti ja ytimekkäästi oppilaalleen.

Järkäletassu painoi lyhyet ja ytimekkäät ohjeet mielensä sopukoihin. Vapaa tyyli, kynsiä ei saa käyttää ja hänen tehtävä olisi hyökätä. Järkäletassu mittaili mestariaan katseellaan, myös Tuimakatse oli suurikokoinen. Kasvaisikohan hän joskus kollin ohitse? Järkäletassu ei ollut siitä varma, sen näkisi kuiden päästä. Kolli alkoi pohtimaan taktiikkaansa hyökkäämisen suhteen. Järkäletassu päätti kiertää Tuimakatseen sivulle ja kaataa toisen maahan. Kolli syöksähti Tuimakatsetta kohti ja kiersi sivulle. Mustaturkki keräsi takajalkoihinsa voimaa ja valmistautui hyökkäämään toisen kylkeen. Järkäletassun suunnitelmana oli kaataa toinen maahan, muuta hän ei ollut vielä ajatellut. Hitautensa vuoksi hän tömähti lumikinokseen, onneksi tassut edellä. Järkäletassun tassut eivät hipaisseetkaan mestarinsa turkkia, vaan ainoastaan pöllytti lunta. Järkäletassu aivasti lumipölystä ja katsoi Tuimakatsetta hölmistyneenä. Järkäletassu kallisti päätään, kun Tuimakatse hymähti hänelle. Kaipa yritys oli ollut ihan hyvä? Kolli ravisteli enimmät lumet mustasta turkistaan ja katsahti toiseen päättäväisenä. Tällä kertaa hän onnistuisi vielä paremmin, olisi pakko onnistua. Järkäletassu pelkäsi kovin tuottavansa pettymyksen Tuimakatseelle.

Järkäletassu asettui hyökkäysasentoon ja valmistautui yrittämään uudestaan. Hänen pitäisi yrittää selvittää Tuimakatseen heikkoudet ja vahvuudet, jotta hän voisi hyödyntää niitä harjoituksissa. Ja etenkin hänen pitäisi selvittää omat taitonsa. Järkäletassu värähti seisoessaan kylmässä hangessa, hänen olisi yllätettävä Tuimakatse. Oppilas ei ollut nopea tai ketterä, voima voimaa vastaan ei kuulostanut nuorukaisen korviin hyvältä. Etenkin kun hän oli se heikompi osapuoli, ainakin niin hän oletti. Järkäletassu keksi, hän voisi viskoa lunta Tuimakatseen silmiin. Se tuntui kurjalta silmissä, joten hän voisi saada etulyöntiaseman. Kolli lähti nelistämään hitaassa juoksussa kollia kohti ja kohotti käpäläänsä hidastaessaan. Hän kauhaisi lunta ja viskaisi sen suoraan päin Tuimakatsetta. Kolli tuntui kuitenkin ennakoineen sen Järkäletassun hitaista eleistä, joten Tuimakatse laski päätään sopivasti ja lumet osuivat hänen päälakeensa. Järkäletassu yritti siitä huolimatta kaataa kollisoturin ja tällä kertaa hän onnistui horjauttamaan vastustajansa tasapainoa. Tuimakatse horjahti taaksepäin, mutta Järkäletassun heiluva häntä oli sopivasti soturin ulottuvilla. Niinpä Tuimakatse kiskaisi oppilaan hännästä, joka sai mustaturkkisen kissan menettämään tasapainonsa lopullisesti ja tuiskahtamaan maahan. Järkäletassu tuhahti turhautuneena, hän oli ollut liian luottavainen ja itsevarma yllätysiskuaan kohtaan. Oppilas kömpi käpälilleen ja katsahti mestariinsa pettyneenä. "Miten minulla meni? Tuotinko pettymyksen? Olinko hyvä?" kolli hätäili ja jäi hivenen epätoivoisena odottamaan mestarinsa vastausta.

//Tuima?
//563 sanaa

Aaltotassu: 8kp -

Keijukainen: 12kp -

Sulkavirta: 22kp! -

Pimentovarjo: 4kp -

Tuhkajuova: 3kp -

Varistassu: 13kp -

Sulkavirta ja Ruskatassu olivat yöpyneet pensaaseen rakentamassaan pesässä. Harmaanruskea soturi oli herännyt aikaisin aamulla siihen, kun kylmyys pureutui tämän ohuen turkkinsa läpi pakottaen kissan ylös. Kylmä oli helpottanut saalistaessa, ja saalisonni olikin ollut Sulkavirran puolella tänään.
Aurinko ei ollut vielä noussut, ja soturin ympärillä oleva metsä oli hiljainen. Lehdettömät puut ympäröivät Sulkavirtaa joka puolella. Kantaessaan saalistaan kohti pesää, Sulkavirta pysähtyi hetkeksi ja laski yhä lämpimän jäniksen hankeen. Soturitar nosti kellertävän vihreän katseensa ylös kohti tähtitaivasta ja ihaili sitä hetken ajan. Olo oli aivan toisenlainen kuin Kuolonklaanin reviirillä. Kukaan ei voinut määrätä Sulkavirtaa, ja se oli ihanaa. Hän tunsi olonsa niin vapautuneeksi kuin vain voi, ja koki olevansa maailman onnekkain kissa.
Sitten Sulkavirta jatkoi matkaansa rauhallisin askelin.
Ruskatassu oli jo herännyt, ja oranssi kolli istuskeli parhaillaan pesän ulkopuolella. Nouseva aurinko pilkisti puiden latvojen takaa, edessä olisi kylmä päivä.
"Toin ruokaa", Sulkavirta ilmoitti, vaikka Ruskatassu oli varmasti asian jo huomannut. Naaras työnsi jäniksen kohti eloklaanilaisoppilasta, joka suostui aloittamaan ruokailun.
Kaksikko jakoi jäniksen, jonka jälkeen matka jatkui.
"Mikäli olemme oikeassa suunnassa, saavumme perille tänään", Ruskatassu kertoi pitäen katseensa edessäpäin, kun kaksikko kulki joen viertä pitkin. Lehtikadon pakkanen oli jäädyttänyt joen, mutta siellä täällä oli sulia kohtia, jotka paljastivat jään alla virtaavan pikimustan veden. Vaikka Sulkavirta piti uimisesta, niin juuri nyt joki ei näyttänyt houkuttelevalta. Jääkylmä vesi tekisi taitavimmastakin uimarista hetkessä selvää, ja pienikin virta veisi helposti mukanaan.
"Osaatko sinä uida?" Sulkavirta viritteli keskustelua, kun hiljaisuus oli jatkunut tukahduttavan kauan. Ruskatassu nyökkäsi:
"Eloklaanissa lähes kaikki osaavat."
Sulkavirta oli kuullut asiasta, mutta ei ollut uskonut sitä todeksi.
"Luulin, että ne olivat vain puheita", Sulkavirta ei peitellyt yllättyneisyyttään. Ruskatassu pudisti päätään.
"Entä sinä? Osaatko sinä uida?" oranssi kolli kysyi kääntäen nyt ensimmäistä kertaa sinisen katseensa Sulkavirtaan päin. Naaras nyökkäsi ylpeänä.
"Emoni opetti minua ja veljeäni. Olen aika hyvä, vaikka itse sanonkin", raidallinen naaras virnisti, ja Ruskatassunkin kasvoilla käväisi huvittunut hymy.
"Epäilemättä."
Sulkavirtaa lämmitti nähdä Ruskatassun hymyilevän.
"Kaipaatko koskaan elämää klaanien ulkopuolella?" Sulkavirta kysyi ja tajusi heti, miten typerä hänen kysymyksensä oli ollut, "tai siis, tahtoisitko joskus elää erakkona?"
Ruskatassu ei onneksi tuntunut pahastuvan Sulkavirran tökeröstä kysymyksestä.
"Enpä tiedä, en ole miettinyt sitä", kolli vastasi lapojaan kohauttaen.
"Välillä minusta tuntuu, että olen kuin mikäkin vanki Kuolonklaanissa. Tahtoisin nähdä maailmaa ja kokea uusia asioita, enkä elää päivästä toiseen sitä samaa tylsää elämää ilman mitään muutoksia", Sulkavirta sanoi. Hän vilkaisi Ruskatassua, joka näytti siltä, ettei tiennyt mitä sanoa.
"Ai, kuulostaa harmilliselta. Miksi et lähde klaanista?" kolli kysyi.
"Perheeni vuoksi. En tahdo jättää sisaruksiani, koska olemme aina olleet yhdessä. Se ei olisi oikein heitä kohtaan", Sulkavirta sanoi lapojaan kohauttaen, "eikä yksinelokaan houkuttele. Seikkailut täytyy kokea jonkun kanssa, ei yksin."
Ruskatassu siristi sinisiä silmiään.
"Kuulostaa ihan järkevältä", eloklaanilainen tokaisi virnistäen.
"Muistatko mitään näistä paikoista? Tuovatko ne joitakin muistoja mieleesi?" Sulkavirta kysyi ja katseli ympärilleen. Metsä oli kadonnut ja muuttunut avaraan nummimaisemaan. Ruskatassu pudisteli päätään:
"Ei niin mitään."

// 466 sanaa

Aaltotassun puheista tuli hyvin selväksi, etteivät kuolonklaanilaiset tosiaankaan arvostaneet Eloklaania pätkän vertaa. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Mitä huonommat välit klaaneilla oli, sitä helpompi minun olisi värvätä liittolaisia Mesitähteä vastaan.
Naurahdin väkinäisesti Aaltotassun heitolle siitä, miten olisimme kuolleet Eloklaanissa tylsyyteen.
"Minulla onkin hyvin onnekas olo täällä. Olen oppinut Kuolonklaanissa hurjasti kaikkea", kerroin kirkkaalla äänellä edelleen leveästi hymyillen. Aaltotassua ei hymyilyttänyt. Loppujen lopuksi punaruskea kissa oli ilmeiltään varsin tylsä. Silloin tällöin oppilas miltei hymyili, mutta se olikin sitten siinä.
Keskustelu keskeytyi, kun Punatähti asteli leirin keskustaan ja kutsui Kuolonklaanin koolle. Samalla erotin Tyrskytassun tummanruskean turkin leirin sisäänkäynnin luona. Kolli ei tehnyt elettäkään tullakseen luoksemme, ja se oli pieni pettymys.
Punatähti nimitti Varispennuksi kutsutun kissan oppilaaksi. Kokous oli koruton ja tylsä, Punatähti puhui lyhyesti kuten aina, eikä jaaritellut turhia. Päällikkö päätti kokouksen yhtä nopeasti kuin oli sen aloittanutkin, ja kissat palasivat takaisin hommiinsa.
"Kuinka kauan kissat ovat oppilaina Kuolonklaanissa?" esitin Aaltotassulle kysymyksen. Pennuista tuli oppilaita kuuden kuun iässä, mutta kukaan ei ollut kertonut, miten kauan soturikoulutus kesti.
"Niin kauan, että oppilas osaa kaiken tarvittavan. Se riippuu kissasta", punaruskea naaras sanoi lapojaan kohauttaen. Tuon katse harhaili jossakin takanani. Kenties Tattitassu oli saapunut leiriin, ja naaras kaipaili veljensä seuraa.
Keskustelu ei ehtinyt jatkumaan, kun Varistassu saapui luoksemme. Tummanharmaa kolli lyöttäytyi tylysti seuraamme, aivan kuin olisi ollut jokin maailman valtias. Hän kyseli Aaltotassun kuulumisia, mutta ei antanut naaraalle aikaa vastata, kun tämä esitti jo uuden kysymyksen minulle.
Se sama hymy, joka kasvoillani oli ollut sen aikaa mitä olimme Kuolonklaanissa olleet, oli siinä edelleen.
"Minä olen Keijukainen. Kyllä, olemme kumppanini Tyrskyn kanssa koeajalla Kuolonklaanissa. Koeaika tosin on pian ohi, ja ansaitsen sitten klaaninimeni", kerroin kohteliaasti tummalle kissalle.
"On helppo arvata, mistä sinun nimesi tulee. Sinä olet kyllä ihan ilmiselvä Varistassu", lisäsin viitaten kissan tummanharmaaseen turkkiin.

//Varis tai Aalto?
//290 sanaa

Kuuntelin tyytyväisenä, miten emoni kehui minua. Minusta ei tulisi vain hyvää soturia, vaan Kuolonklaanin paras! Kaikki ihailisivat minua. Sitten Henkäysvarjokin huomaisi minut. En tiennyt, mitä Tuhkajuova tarkoitti "helpolla oppilaalla", mutta minusta tulisi sellainenkin aivan varmasti!
Pimentovarjoksi esittäytynyt musta kissa tuhahti.
"Älä mene asioiden edelle. Hänhän on vasta pentu", soturi naukaisi viileästi ja silmäili minua jäisillä silmillään. "Et voi tietää millainen hänestä kasvaa soturikoulutuksen aikana."
Tuhkajuova oli vastaamassa jotakin, kun ulkoa kuului Punatähden ääni. Hän kutsui klaanin kissoja koolle leirin aukiolle. Tuhkajuova nousi seisomaan vierelläni.
"Taitaa olla aika", hän sanoi ja asteli ulos pesästä. Seurasin häntä, kun emoni kulki muiden kissojen ohi lähelle Punatähteä. Hän viittoi minua hännällään asettumaan viereensä. Yhtäkkiä palaset loksahtelivat paikoilleen - kyseessä oli pakko olla minun nimitykseni oppilaaksi. En halunnut innostua liikaa, jos kyseessä olisikin jokin muu asia, mutta luulin kuitenkin olevani oikeassa.
Pian klaanin kaikki kissat olivat saapuneet aukiolle. Punatähti antoi katseensa kiertää kuolonklaanilaisten yli ennen kuin aloitti.
"Olemme kokoontuneet nimittämään uuden oppilaan", punaruskea päällikkö aloitti. Okei, olin siis oikeassa. Ellei kyseessä olisi sitten Kettupentu, mutta en uskonut siihen. Miksi muuten olisin istunut näin edessä?
"Varispentu on saavuttanut kuuden kuun iän ja voi aloittaa soturikoulutuksensa. Hänen nimensä olkoon Varistassu", Punatähti sanoi ja katsoi suoraan minuun. Tunsin koko klaanin katseet turkissani, mutta tilanne ei jännittänyt minua - päinvastoin, pidin siitä valtavasti. Kaikki ajattelivat jo, miten hyvä soturi minusta tulisi. Seuraavaa asiaa kuitenkin jännitin, nimittäin sitä, kuka mestarikseni tulisin. Toivoin, että se olisi Henkäysvarjo, mutta se ei kaiketi olisi mahdollista, olihan hän minun isäni. Ehkä mestarini olisi Varjokarva, hän oli yksi klaanin parhaista taistelijoista. Tai Hämypilvi, hän oli kokenut ja kunnioitettu soturi.
"Mestarinasi toimii Lehtituuli", Punatähti ilmoitti, ja yritin peitellä tyytymätöntä ilmettäni. Lehtituuli? Hänhän oli yksi nuorimmista sotureista. Osaisiko Lehtituuli muka kouluttaa jo oppilaan? Puhumattakaan siitä, että minä olin kyseessä, tuleva Kuolonklaanin paras soturi. En tiennyt, osaisiko Lehtituuli kouluttaa minusta potentiaaliani vastaavan soturin.
Nimitysmenot olivat nopeasti ohi ja klaanin kissat palasivat takaisin askareisiinsa. Lehtituuli asteli luokseni.
"Minä olen Lehtituuli, mestarisi. Mukava tavata, Varistassu", hän sanoi ja tyydyin nyökkäämään.
"Kierrämme reviirin läpi huomenna. Nyt suosittelisin, että menet kasaamaan itsellesi makuusijan soturien ja oppilaiden pesään."
Sen sanottuaan Lehtituuli nyökkäsi ja asteli pois. Tuhahdin ärsyyntyneenä kun mestarini oli kuuloetäisyyden ulkopuolella. Pitikö minun heti alkaa tekemään jotain turhia askareita? Toisaalta en halunnut nukkua routaisella maalla, eikä kukaan varmaan hommaa minun puolestani hoitaisi. Siispä tartuin toimeen yrittäen unohtaa pettymyksen siitä, ettemme kiertäneet reviiriä jo tänään.

Makuusijan tekemisessä oli tuntunut kestävän hävettävän kauan, mutta viimein olin valmis. En tiennyt, mitä tekisin sitten. Olisin ehkä voinut kysyä Lehtituulelta, muuttaisiko hän mieltään ohjelman suhteen. En kuitenkaan nähnyt häntä missään, joten mestarini oli kaiketi lähtenyt partioon tai jotain. Minun olisi ehkä mentävä jonkun seuraan. En pitänyt yksin olemisesta, mutta nyt tajusin, etten oikeastaan tuntenut muita kissoja emoni ja Kettupennun ulkopuolelta. Enkä todellakaan menisi Tuhkajuovan luo heti ensimmäiseksi. En ollut enää pentu.
Katselin ympärilleni leirissä, kun huomasin kahden oppilaan keskustelevan kauempana. Toinen oli Aaltotassu, joka oli nimitetty oppilaaksi pian syntymäni jälkeen. Hän ei siis ollut ainakaan täysin vieras naama, sillä olimme olleet pentutarhalla yhtä aikaa. Toinen kissa oli kuitenkin tuntemattomampi. Olin nähnyt tuon harmaan naaraan pari kertaa aiemmin. Hänestä oli vasta tullut oppilas, mutta hän ei ollut koskaan ollut pentutarhalla. Hän oli siis klaanin ulkopuolelta. Yhtäkkiä muistin Tuhkajuovan puhuneen erakoista, jotka olivat tulleet klaaniin koeajalle. Hänen oli pakko olla yksi heistä.
Sen enempää ajattelematta astelin kaksikon luo.
"Hei Aaltotassu, miten menee?" tervehdin välittämättä siitä, että olin ehkä keskeyttänyt keskustelun. Käännyin harmaan naarasoppilaan puoleen. "Entä kuka sinä olet? Olet kai yksi niistä erakoista, eikö niin?"

//Aalto? Keiju?
//576 sanaa

Katsoin Pimentovarjoa sama kylmä ilme kasvoillani, joka siinä oli ollut siitä saakka, kun soturi oli astunut sisään pentutarhaan. Vihjailiko hän jotakin ottaessaan Henkäysvarjon esille? Toki olin arvannut, että tarkkasilmäisimmät kuolonklaanilaiset kiinnittäisivät huomiota Henkäysvarjon välinpitämättömyyteen, joten onneksi olin varautunut vastaamaan siihen. Pentutarhalla oli aivan liikaa aikaa miettiä kaikkea.
"On hän täällä käynyt, mutta kuten sanoit, varapäällikön elämä on kiireistä. Olemme sopineet, että minä kannan vastuun Varispennun kasvatuksesta, enkä pidä Henkäysvarjon tavasta kasvattaa pentuja. Hän antaa liikaa periksi, ja se kostautui aiemmassa pentueessamme, joista Sinilintu on toivoton tapaus, Sulkavirta liian välinpitämätön ja Sähkötuhokin välittää liikaa sisaruksistaan. Minä pidän huolen siitä, että Varispennusta tulee soturi, josta Kuolonklaani saa olla ylpeä aina", totesin vilkaisten sivusilmälläni pentua, joka kuunteli tarkkaavaisesti puheitamme. Kuolonklaani saisi vielä kiittää minua siitä työstä, jonka olen Varispennun kanssa tehnyt.
"Se soturi on onnekas, joka saa Varispennun oppilaakseen. Hän tulee olemaan maailman helpoin oppilas, vaikka itse sanonkin", äänestäni paistoi ylpeys siitä, miten upeasti olin suoriutunut kuningattarena olemisesta.

//Pimento?
//155 sanaa

Siristin silmiäni Tuhkajuovan napautukselle.
"Sinä taas näytät lihoneen", tokaisin takaisin. Tuhkajuovan pentu istui emonsa vieressä. Jos Tuhkajuova olisi emona yhtään sellainen, mitä hänen käytöksestään voisi päätellä, oli pennun muovaaminen klaanin parhaaksi soturiksi jo hyvää tahtia käynnissä. Ehkä naaras oli Varispennulle enemmän mestari kuin emo. Ainakin koulutus näytti toimineen, Varispentu istui kuuliaisesti harmaan naaraan vierellä eikä hyppinyt edes takaisin, vaikka vieras kissa oli saapunut pentutarhaan.
Minusta ei ikinä tulisi kuningatarta. Vaikka minulla nyt olikin kumppani, en koskaan suostuisi pentuihin. En uskonut, että minusta voisi tulla heille hyvä emo. Minulla olisi samat tavoitteet kuin Tuhkajuovalla, mutta toteutus varmasti kylmempi ja rajumpi. En halunnut olla kuin emoni ja pilata pentuni.
Tuhkajuovan aiempi pentue oli ollut kolmen vahvuinen. Ehkä yksi pentu keräsi nyt kaiken huomion, mikä oli aiemmin jakaantunut useammalle. Toinenkin asia oli tässä pentueessa erilaista. Olin nimittäin pannut merkille, ettei Henkäysvarjo paljoa käynyt pentutarhalla. Tietenkin hänellä oli kiire varapäällikkönä. Henkäysvarjo oli kuitenkin kissa, jota hänen jälkikasvunsa kiinnosti.
"Henkäysvarjo ei taida käydä täällä kovin usein", naukaisin kuin ohimennen. "Varapäällikkönä on toki kiireistä. Ajattelisin kuitenkin, että isän tehtävänä olisi käydä edes silloin tällöin katsomassa pentuaan."

//Tuhka?
//180 sanaa

Aaltotassu kallisti pikkuisen päätään miettiessään, mitä kertoisi Keijukaiselle Eloklaanista, sillä hänen omatkin tietonsa siitä olivat huolestuttavan vajavaiset, vaikka klaanit asuivatkin aivan vieretysten. No ei nyt aivan, mutta melkein. Kuolonklaanilaisilla ei nyt vain ollut tapana puhua rajanaapuriklaanista paitsi silloin kun nämä olivat tehneet jotakin sellaista, mikä ärsytti heitä
"Eloklaani on toinen klaani, joka sijaitsee Kuolonklaanin naapurissa." Aaltotassu piti lyhyen tauon kasatakseen ajatuksensa. "Sen kissat ovat aivan meidän kaltaistemme uljaiden soturien vastakohtia. He ovat heikkoja ja yhtä tyhmiä kuin päättömät linnut. On ihme, että se on yhä pystyssä, vaikka se koostuu suurimmalta osin erakoista ja kotikisuista."
Aaltotassua ei oikeastaan edes pelottanut, että hän saattaisi sanomisillaan loukata jotenkin Keijukaista, vaikka hän ei siihen mitenkään tahallisesti pyrkinytkään. Hän ei muutenkaan osannut sanoa, mitä mieltä oli ylipäätään klaanien ulkopuolisista. Kaipa he olivat kissoja siinä missä kuolonklaanilaisetkin. Ainakaan Keijukainen ei vaikuttanut niin pahalta.
"Teitä lykästi, kun satuitte eksymään juuri Kuolonklaanin reviirille", hän jatkoi ja kohdisti läpitunkevan oranssin katseensa jälleen Keijukaiseen, jonka kasvoille hymyntapainen oli näyttänyt jähmettyneen lopuniäkseen. Aaltotassu piti kasvonsa peruslukemilla. Hän ei jaksanut ilvehtiä juuri nyt, ja häntä ihmetyttikin, miten Keijukainen jaksoi olla aina niin positiivinen ja hymyilevä. "Jos olisitte joutuneet Eloklaaniin, olisitte varmaankin kuolleet siellä jo nälkään - tai muuten vain ikävystyneet hengiltä."

//Keiju?
//198 sanaa