Katseeni oli vielä tiukasti kiinni Varispennun pienessä hahmossa, kun Sulkavirta kysyi pitäisikö meidän lähteä kävelylle Sinilinnun kanssa. Käänsin katseeni sisareni suunnalle ja huomasin, kuinka hän jo innokkaana katseli ympärilleen etsien sisartamme aukiolta.
“Tuo on hyvä idea, mutt-”, ennen kuin ehdin sanoa muuta sain osakseni Sulkatassun “ihanko tosi” katseen.
“Sinulla tuntuu olevan aina jotain lisättävää”, Sulkavirta naukaisi - ei kuitenkaan tosissaan loukkaantuneesti. Katsoin naarasta kulmieni alta ja olin hetken hiljaa. Sitten jatkoin:
“Ajattelin vain sanoa, että täytyy ilmoittaa uusille oppilaillemme, että heidän ensimmäinen seikkailunsa leirin ulkopuolella siirtyy huomiseen”, sanoin rauhallisesti samalla kun pieni kiusoitteleva hymy karehti kasvoillani. Painotin sanaa ensimmäinen aivan tarkoituksella, sillä me molemmat tiesimme ettei asia ollut aivan niin. Sulkavirta mulkaisi minua hyväntahtoisesti ja nousi ylös.
“Ja minun sitten pitää ehtiä illan partioon takaisin.”
“Selvä. Kyllä sinä ehdit”, Sulkavirta vakuutteli. Hän ei välttämättä henkilökohtaisesti ymmärtänyt tarvetta suoriutua tehtävistä kirkkaasti tai parhaan suorituksen tavoittelua, mutta hän kyllä tiesi miten tärkeää se oli minulle.
“Jos minä käyn sanomassa heille ja sinä käyt etsimässä Sinilinnun?” ehdotin. Sulkavirta suostui ja minä lähdin tassuttamaan kohti oppilaiden pesää, jonne sisaruskaksikko oli hetki sitten kadonnut. Olin todella tyytyväinen siihen, että Punatähti oli nähnyt sopivaksi antaa meille oppilaat. Kun Aaltotassu olisi koulutettu, olisi askeleen lähempänä varapäällikkyyttä ja päällikkyyttä. En antaisi kenenkään astua tielleni ja jos joku astuisikin harha askeleen suunnalleni, minä yksinkertaisesti raivaisin hänet tieltäni.
Ennen kuin saavutin pesän, Tattitassu ja Aaltotassu putkahtivat ulos oppilaiden pesästä keskenään jutellen. Kun Aaltotassu huomasi minut, hän tökkäsi suurikokoista veljeään kylkeen saadakseen tämän kääntymään. Kaksikon - tai enimmäkseen Aaltotassun - silmät loistivat täynnä odotusta. Tattitassu näytti enemmänkin huolestuneisuuden ja jännityksen sekamelskalta.
“Jos olette saaneet petinne valmiiksi, voitte lopun päivää pitää vapaata ja valmistautua huomiseen, sillä ensimmäinen päivä on aina rankka”, sanoin ja katsoin vuoroin kumpaakin oppilasta silmiin. Tattitassu kylläkin vältteli katsettani ujosti.
Aaltotassu näytti pettyneeltä, ettei pääsisi vielä tänään rajakierrokselle. Ennen kuin naaras ehti sanoa mitään, jatkoin:
“Ottakaa tämä harjoituksena kärsivällisyydestä. Se on kaiken a ja o, jos haluaa hyväksi soturiksi.” Sitten vain käännyin pois nyökäten hyvästit, enkä jäänyt odottelemaan vastalauseita.
Kääntyessäni ympäri huomasin Sulkavirran jo löytäneen Sinilinnun, sillä kaksikko istuskeli paikalla, jossa vähän aikaa sitten olimme vasta keskustelleet.
“Päivää Sinilintu”, sanoin saavuttaessani kaksikon. Naaraan kaunis valkea turkki tuntui hehkuvan päivän kalvakassa valossa.
“Eiköhän sitten lähdetä”, totesin ja jäin odottamaan, että kaksikko pääsisi jaloilleen ennen kuin lähdin kävelemään kohti uloskäyntiä.

//Sulka?
376 sanaa

Aaltotassu pöyhi uusia sammalia mukavammaksi, jotta hän nukahtaisi helpommin seuraavana yönä. He olivat juuri saaneet Tattitassun kanssa raahattua vanhat makuualustansa pentutarhalta oppilaiden pesälle, mutta olivat heti sen jälkeen joutuneet käymään hakemassa vielä lisää uutta sammalta vuoteisiinsa, sillä ne olivat jo aika pahasti kuluneet ja kova maa tuntui nukkuessa kuhmuraisena sen läpi.
"Mitä luulet, pitääköhän Sulkavirta minusta?" Tattitassu mutisi hänen vieressään. Aaltotassu keskeytti tekemisensä ja kääntyi katsomaan veljeään yllättyneenä silmiään räpytellen.
"Mikä kysymys tuo nyt muka oli?"
Tattitassu nappasi kynsillään sammalien mukana tulleen oksan pois vuoteestaan, eikä katsonut sisareensa päin puhuessaan. "No kun te kaksi olette niin läheiset. Hän olisi varmasti halunnut saada sinut oppilaakseen minun sijastani."
Aaltotassu tunsi syyllisyyttä, vaikkei osannutkaan sanoa, miksi. Hän ja Sulkavirta olivat olleet ystäviä jo muutaman kuun ajan. Heidän yhteisen leirin ulkopuolelle tehdyn seikkailunsa jälkeen he olivat lähentyneet entisestään. Aaltotassu oli joka päivä käynyt tiedustelemassa naaraalta, millainen päivä tällä oli ollut, ja oli samalla itse kertonut pentutarhan kuumimmat jutut ja juorut soturille. Eikä hän kieltänyt sitä, etteikö olisi halunnut Sulkavirtaa mestarikseen, mutta ennen kaikkea hän halusi, ettei hänen veljensä tuntenut oloaan jotenkin huonoksi tai ei-halutuksi.
"Pötyä!" hän puhahti ja kääntyi jatkamaan vuoteensa asettelua. "Sulkavirrasta tulee sinulle hyvä mestari. Hän on tosi hauska ja siisti! Te tulette varmasti hyvin juttuun, usko pois!"
Tattitassu ei sanonut enää mitään, joten hän oletti, että veli oli jokseenkin tyytyväinen saamaansa vastaukseen. Aaltotassu aikoi puhua jossain Sulkavirralle ja pyytää tätä olemaan erityisen mukava Tattitassulle, jotta kolli löytäisi rohkeutensa ja tulisi ulos kuorestaan. Jos niin ei kävisi, hänestä tulisi hylkiö Kuolonklaanissa ja kaikki voisivat komennella häntä mielensä mukaan.
"Mahtavaa, että tekin olette nyt oppilaita!" Aaltotassu kääntyi kohti kahta naarasta, jotka hän oli tiennyt koko ikänsä. Saukkotassu ja Sirpaletassu olivat tulleet seisomaan heidän taakseen. Kummankin turkki oli tuulen tuivertama ja he näyttivät väsyneiltä, mistä Aaltotassu päätteli, että kaksikko oli juuri tullut harjoituksista.
"Niin on", Aaltotassu kehräsi. Tattitassu hänen vieressään piirteli kynnellään maahan, eikä suostunut edes katsomaan heidän vanhoja ystäviään. Myös Sirpaletassu näytti välttelevän katsekontaktia.
"Joko te olette päässeet käymään leirin ulkopuolella?" Saukkotassu kysyi silmät loistaen. Aaltotassun olisi tehnyt mieli sanoa hänelle, että oli käynyt leirin ulkopuolella jo ennen tätä, mutta hän tuli nopeasti toisiin aatoksiin ja pudisteli vain päätään kielteiseksi vastaukseksi.
"Emme, mutta menemme varmaan pian", hän naukaisi ja yritti sitten päästä naaraiden ohi. "Itse asiassa meidän taitaakin olla jo aika lähteä etsiskelemään mestareitamme, jotta voimme ilmoittaa heille olevamme valmiita."
Jäämättä odottamaan kaksikolta mitään erikoisempaa vastausta, hän työntyi Tattitassu kömpelösti perässään tullen näiden ohi pesän suuaukolle. Hän pujahti edeltä ulos ja jäi hetkeksi seisomaan suuaukon eteen nauttiakseen raikkaasta ilmasta ympärillään. Sitten hän siirtyi ja antoi Tattitassun kömpiä pois pesästä.
"Seuraavaksi meidän kai täytyy etsiä Sulkavirta ja Sähkötuho. He kertovat meille, mitä meidän täytyy tehdä."

//Sulka ja Sähkö saa tästä halutessaan jatkaa sitten xd
//441 sanaa

Käännyin katsomaan Varispentua. Olin valmistautunut siihen, että pentu alkaisi vanhetessaan kysellä Henkäysvarjosta ja siitä, miksei kolli käynyt katsomassa poikaansa.
"Hän on varapäällikkö, ja varapäälliköt ovat kiireisiä", totesin rauhallisella äänellä luoden katseeni pilvien peittämälle taivaalle, "tietenkin hän välittää sinusta, olet hänen poikansa."
Ajatukseni harhautuivat Väärävarjoon ja valkoiseen pentuun, jonka kolli oli vienyt mukanaan. Varispentu ei tulisi koskaan näkemään oikeaa isäänsä tai veljeään ja niin oli parempi. Pennun oli parempi olla varapäällikön poika kuin klaanin hylänneen erakon. Se antaisi hänelle paremmat eväät elämään.
Ravistelin ajatukset pois päästäni. Olin luvannut olla miettimättä Väärävarjoa ja pentua, joka ei enää ollut minun. Käännyin Varispennun puoleen. Tummanharmaa pentu katseli yhä taivaalta leijailevia lumihiutaleita.
"Tule, haetaan tuoresaaliita ja mennään pentutarhalle. Olet varmasti väsynyt leikeistä", sanoin rauhallisella äänellä ja viitoin Varispennun perääni. Kolli seurasi minua aina tuoresaaliskasalle saakka. Valikoin saaliiksi oravan, jonka tuuhea häntä oli rispaantunut ja harventunut. Varispentu seurasi minua tuoresaaliskasalta takaisin pentutarhalle. Astuin hämärään pesään pennun edellä ja kuljin sen perälle, missä vuoteemme sijaitsi.
Varispentu asettui ensin sammalvuoteen vierelle istumaan ja odotti, että olisi hänen vuoronsa syödä. Olin opettanut pennulle, että vanhemmat söivät aina nuoria ennen. Hän joutui katsomaan, kun söin oman osuuteni tuoresaaliista. Varispentu katseli tyynenä, kuinka söin kaikessa rauhassa oman osuuteni saaliista.
En koskaan lehtikadon aikaan syönyt vatsaani täyteen. Täytyi ajatella muitakin. Työnsin puoleksisyödyn oravan Varispennun luokse. Kolli katsoi minua ja nyökkäsi ikään kuin kiitoksen merkiksi. Sitten tummanharmaa pentu alkoi syödä osuuttaan saaliista.
Kun pentu söi, suunnittelin mielessäni kasvatustapaani. Varispentu alkoi olla jo sen verran iso, että hän voisi alkaa ansaitsemaan itse teoillaan saaliinsa. Päätin, että tästä eteenpäin kolli saisi syödäkseen vasta, kun oli tehnyt tehtäviä, joita hänelle järjestäisin. Pennun täytyisi pienestä pitäen oppia ansaitsemaan itse ruokansa. Mikään ei tullut nenään eteen ilmaiseksi, etenkään Kuolonklaanissa.
Kun Varispentu oli saanut syödyksi sen mitä jaksoi, hän nappasi oravan miltei täysin kalutun raadon ja vei sen klaaninvanhimmille, jotka mielellään söivät kaiken sen, mitä saaliista jäi jäljelle.
"Tämä oli viimeinen ateriasi, jonka sait ilmaiseksi. Tästä eteenpäin joudut tekemään erilaisia tehtäviä ansaitaksesi ruokaa", kerroin pennulle, kun tuo oli palannut luokseni. Varispentu kallisti pienesti päätään, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun jo jatkoin:
"Tehtävä voi olla esimerkiksi sammalpallossa uuden liikkeen oppiminen tai piilotetun asian löytäminen hajun perusteella. Ei mene kauaakaan, kun ansaitset oppilasnimesi, joten sinun on aika oppia ansaitsemaan itse ruokasi."

//Varis?
// 370 sanaa

Tunsin jonkin viileän laskeutuvan pääni päälle ja loin katseeni taivaalle. Valkoiset lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan. Niillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, ne tanssahtelivat sinne tänne kuin niillä olisi ollut kaikki aika maailmassa. Ne olivat sen verran suuria, että matka maahan kesti tovin, ja tuuli riepotteli niitä niin, etten osannut ennustaa minne ne lopulta laskeutuisivat. Jotenkin niiden leppoisuus ärsytti minua ja tuntemukseni niitä kohtaan olivat yhä happamammat, kun yksi päätti lennähtää suoraan silmieni väliin. Hoipertelin yllätyksestä askeleen taakse ja pudistin päätäni karistaakseni kiusankappaleen. Katsoin taivaalle ja siristin silmiäni vihaisesti. Kuultuani naurahduksen takaani käännyin nopeasti ympäri.
"Oletko vihainen lumihiutaleille?" Turmaloikka kysyi virnistäen ja pudotti kiinni saamansa myyrän maahan. Tuhahdin, mutta en lähtenyt kiistelemään kollin kanssa enempää. Olin päättänyt lähteä saalistamaan, kun minulla ei kerran muuta tekemistä ollut. Olisi ollut oudompaa, jos Turmaloikka ei olisi tullut mukaan, joten tässä me nyt seisoimme, saalispino välissämme. Se oli suorastaan säälittävä, yksi hiiri ja nyt myös harmaan soturin tuoma myyrä. Emme kumpikaan olleet mitään saalistusmestareita, mutta koska sotureita sentään olimme, meidän olisi pitänyt pystyä parempaan. Lehtikato oli kuitenkin selvästi saapumassa ja saaliseläimet katoilivat yksi kerrallaan talviunille ja ties minne.
"Me olemme epäonnistuneita sotureita", Turmaloikka sanoi huvittuneena saalistamme tarkastellessaan. Muuten tulos ei olisi ollut niin karsea, mutta olimme lähteneet liikkeelle paljon ennen aurinkohuippua ja nyt taivas oli jo hyvään tahtiin pimenemässä.
"Puhu vain omasta puolestasi", naukaisin viileästi. Turmaloikka katsahti minuun pilke silmässään.
"Huomauttaisin, että sinun hiiresi on huomattavasti pienempi kuin tämä mehukas myyrä, jonka minä pyydystin. Kuka tässä onkaan huonompi saalistaja?"
Kohautin lapojani yrittäen olla välinpitämätön, mutta en voinut estää hymynpoikasta nousemasta huulilleni. Hymy kuitenkin katosi äkkiä, kun tunsin jonkin kylmän iskeytyvän poskeeni. Haukoin henkeä ja yritin räpytellä toisesta silmästäni lunta pois, samalla pyörähtäen raivoisasti Turmaloikkaan päin.
"En ollut minä."
Ravistin kasvoiltani lumet pois ja siristin silmiäni kollin tekopyhälle ilmeelle. Kaapaisin äkkiä lunta tassuuni ja sinkosin sen soturin naamaa päin. Virnistin voitonriemuisesti, mutta iloni ei kestänyt pitkään voimakkaan tuulenpuuskan iskeytyessä turkkiini. Lumi ei enää leijaillut laiskaan tahtiinsa, vaan sinkoillen tuulen mukana kuin pistelevinä neuloina. Sää oli muuttunut melko yllättäen, ja minulla oli paha tunne, että se muuttuisi vain rajummaksi.
"Meidän pitäisi mennä takaisin", sanoin Turmaloikalle, joka hänkin oli huomannut myräkän. Hän nosti hiiren ja myyrän suuhunsa ja astahti luokseni.
"Olet oikeassa. Meidän olisi pitänyt lähteä jo aiemmin, katso taivasta."
Taivaankansi oli jo tummansininen ja ensimmäiset tähdet pilkistivät tummien pilvien välistä. Yö oli saapumassa nopeammin kuin kuvittelin.
"Mennään sitten."
Olimme aika kaukana leiristä, Lehtikuusilaakson toisella puolen. Minulla oli paha tunne, joka voimistui entisestään samaan tahtiin myrskyn kanssa. Etenimme hitaasti, sillä jouduimme kulkemaan vastatuuleen. Hento lumi oli muuttunut rännäksi, joka kasteli turkkimme. Turmaloikka oli tarjoutunut kulkemaan edessäni suojatakseen suuremmalla kehollaan minua piiskaavalta tuulelta. Minusta tuntui pahalta, että hän joutui tekemään niin vuokseni, mutta etenin ilmankin hänen apuaan jo niin hitaasti, että näin oli parempi kummankin kannalta. Turmaloikka ei nimittäin suostunut jättämään minua myrskyn keskelle, vaikka hän olisi yksin ehtinyt leiriin paljon nopeammin. Olin sanonut sen hänelle moneen kertaan ja kollin jääräpäisyys ärsytti minua. Sitä paitsi nyt ei ollut niin kylmä, että olisimme olleet missään todellisessa vaarassa. Tämä oli enimmillään vain hyvin epämukavaa.
Pian näkyvyys voimakkaan tuulen ja rännän keskellä oli niin huono, että jouduimme luovuttamaan leiriin pääsemisen suhteen. Näin kauempana suuren, vanhan puun juurakon, jonne näytti mahtuvan hyvin kaksi kissaa. Lähestyin sitä varuillani, mutta mikään eläin ei hajun perusteella ollut asustanut siellä vähään aikaan.
"Mitä sanot?" kysyin kurkistaen juurten alle. Kolo näytti tosiaan olleen jonkun elukan pesä joskus painellun maan perusteella.
"Jos se pitää meidät suojassa myrskyltä, kelpaa se minulle."
Nyökkäsin ja astuin ensimmäisenä suojapaikkaan. Turkkini oli kauttaaltaan märkä ja ravistelin sitä ärsyyntyneenä. Vilkaisin Turmaloikkaa ja jouduin pidättelemään naurunpurskahdusta, kun näin missä kunnossa hän oli, turkki sekaisin ja märkänä. Pimeydessä hän ei kuitenkaan nähnyt ilmettäni. Erotin hämärässä hänen hahmonsa asettuvan maahan makaamaan. Ruskeat silmät katsoivat suuntaani pimeässä.
"Onko sinulla kylmä? Voit tulla nukkumaan viereeni", Turmaloikka ehdotti, ja kuulin hänen äänestään soturin virnistävän.
"Älä luulekaan", tuhahdin asettuen hänestä mahdollisimman kauas. Minun tosiaan oli kylmä. Yritin nuolla turkkiani kuivemmaksi, mutta se ei juuri hillinnyt vilunväristyksiäni. Päätin siis yrittää nukkua ja siten unohtaa tilanteen, jossa olimme.
"Olen miettinyt, miksi olet tuollainen", Turmaloikka sanoi hiljaa. "Miksi et uskalla luottaa muihin kissoihin. Miksi suojelet itseäsi muilta noin."
Kohotin päätäni yllättyneenä soturin sanoista. En halunnut käydä tätä keskustelua. En halunnut ajatella tätä asiaa edes itse, yksin omassa turvassani, saati kenenkään muun kanssa. Olin kuitenkin tajunnut, että salaa halusin Turmaloikan murtavan ne muurit, jotka olin ympärilleni rakentanut. Halusin niin kovasti avautua hänelle kaikesta, mutta en ollut varma uskaltaisinko. Ajatus tuntui pelottavammalta kuin kuoleminen. Totuus oli, etten halunnut olla yksin. Halusin epätoivoisesti jonkun, johon voisin luottaa koko olemuksellani. Jonkun, joka voisi hyväksyä minut. Mutta pelko siitä, että avattuani sydämeni Turmaloikalle hän hylkäisi minut, oli liian suuri.
"Pelkään, että jos luotan muihin, he pettävät luottamukseni ja satuttavat minua."
Kuulin noiden sanojen pääsevän suustani ennen kuin ehdin pysäyttämään itseni. Sydämeni hakkasi rinnassani kuin olisin juossut jäniksen perässä. Pelkäsin Turmaloikan vastausta.
"Sen verran minä arvasin. Mutta miksi? Uskaltaisin väittää, että tunnen sinut parhaiten koko klaanissa. Olen tuntenut sinut oppilaasta saakka, etkä ole luottanut koskaan keneenkään. Kuka sinun luottamuksesi on siis voinut pettää?"
Vedin syvään henkeä. Tätä olin pelännyt; tämä keskustelu oli siirtymässä alueelle, johon en itsekään uskaltanut. Muistot, jotka olin niin huolellisesti haudannut ja jotka olin jo kuvitellut unohtaneeni tulvahtivat yllättäen mieleeni. Yritin häätää ne pois ajatuksistani, mutta mitä kovemmin yritin, sitä selkeämpinä ne näkyivät. Huomaamattani olin tarrannut kynteni kylmään maahan.
"Pimentovarjo."
Hätkähdin ja katsahdin Turmaloikkaan, joka oli noussut istumaan.
"Luotatko minuun?" hän kysyi. Mietin hetken. Totta kai minä luotin häneen. Hän oli ensimmäinen kissa, johon tosissani olin luottanut. Minua kuitenkin pelotti myöntää se.
"Luotan", vastasin hetken päästä. Kolli katsoi minua hetken silmiin ja nyökkäsi sitten.
"Jos haluat kertoa, mikä sai sinut pois tolaltasi, voit kertoa minulle. Minä lupaan, etten satuta sinua."
Tajusin, ettei Turmaloikka ollut varmaan koskaan nähnyt minua tällaisena: tärisevänä, itkun partaalla ja pelosta ja järkytyksestä huohottavana. Katsoin soturin huolestuneita silmiä ja tajusin, että hän oli tosissaan. Otin suurimman riskin koko elämäni aikana ja kerroin hänelle.
"Emoni", naukaisin hiljaa. Vedin henkeä ennen kuin jatkoin. "Hän ei ollut kaiketi huonoin mahdollinen emo. Hän oli vain... todella välinpitämätön. Hän teki sen, mikä oli välttämätöntä, eli tarjosi minulle maitoaan. Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä hän minulle teki. Koko sen ajan kun tunsin hänet, hän ei sanonut minulle sanaakaan. Hän ei katsonut suuntaani kertaakaan. Eikä hän tietenkään leikkinyt kanssani."
Muistelin, miten olin katsellut muiden pentujen pelaavan emojensa kanssa sammalpalloa. Kun ulkona oli satanut ja pentujen turkit olivat märkinä vedestä, he olivat lempeästi nuolleet ne kuiviksi. Olin oppinut klaanin tavoista vain koska olin kuunnellut, mitä toisten pentujen emot olivat kertoneet heille.
"Hän ei edes nukkunut kanssani. Muut pentutarhan kuningattaret huomasivat, miten emoni kohtelivat minua ja tarjoutuivat huolehtimaan minusta. Hän ei kuitenkaan sallinut sitä. Isänikin oli kuollut, joten hän oli ainoa, joka pystyi minut kasvattamaan."
Turmaloikka oli hiljaa. Se ei kuitenkaan tuntunut painostavalta. Hän antoi minun rauhassa kerätä ajatukseni.
"Ajattelin, että ehkä minussa on jotain vikaa. Halusin, että emoni pitäisi minusta. Ja tein aivan kaikkeni sen eteen. Harjoittelin jo pentuna ahkerasti, jotta minusta tulisi hyvä soturi. Hain hänelle riistaa syötäväksi. Hän ei koskaan syönyt sitä. Sitten emoni sairastui viheryskään, ja päätin käyttää viimeisen oljenkorteni. Olin kuullut kuningatarten sanovan sen pennuilleen. En tiennyt tarkalleen, mitä se tarkoitti. Mutta olin huomannut, että aina sen kuultuaan kissat näyttivät hyvin onnellisilta. Niinpä päätin sanoa sen hänelle."
Minusta tuntui, etten vieläkään ymmärtänyt täysin tuon yhden lauseen merkitystä. Miten olisin voinutkaan?
"Mitä sanoit hänelle?" Turmaloikka kysyi oltuani pitkään hiljaa. Hän tuntui jo aavistavan vastaukseni.
"Sanoin hänelle, 'Minä rakastan sinua.' Hän ei ollut ikinä huomioinut minua mitenkään, mutta nyt hän paiskasi minut tassullaan pentutarhan seinään. 'Ainakin pääsen sinusta nyt eroon', hän sanoi. Emoni kuoli seuraavana päivänä."
Saatuani nuo sanat ulos olin hiljaa. Minua kadutti välittömästi se, miten olin paljastanut synkimmän muistoni toiselle kissalle. En kuitenkaan voinut enää ottaa sanojani takaisin. Minun oli vain toivottava, ettei Turmaloikka nyt hylkäisi minua. Sen sijaan, että hän olisi juossut pakoon tai nauranut minulle, tunsin soturin laskevan kuononsa hellästi pääni päälle.
"Olen niin pahoillani, Pimentovarjo."
Se oli viimeinen pisara. Purskahdin itkuun, mitä en kai ollut koskaan aiemmin tehnyt. Hautasin kasvoni sen enempää ajattelematta Turmaloikan harmaaseen turkkiin, etsien turvaa ja lohtua hänen tutusta hajustaan.
"Onneksi hän on kuollut. Jos ei olisi, tappaisin hänet itse."
Tärisin hillittömästi itkustani ja Turmaloikka silitti hännällään selkääni. Emoni kuoleman jälkeen olin sulkeutunut kokonaan omiin oloihini. Minussa oli tosiaan oltava jotain vikaa. En halunnut luottaa muihin enkä avata sydäntäni kellekään, sillä silloin minut heitettäisiin menemään aivan kuten emoni oli tehnyt.
Tunsin Turmaloikan nostavan päätänsä ja katsoin häntä silmiin.
"Se kissa, jota rakastat, on maailman onnekkain", harmaa soturi sanoi vakaalla ja rauhallisella äänellä. "Sinun emosi ei vain tajunnut sitä."
Katsoin ihmeissäni hänen ruskeisiin silmiinsä. Hän vaikutti seisovan täysin sanojensa takana. Minä olin kuitenkin se, joka tunsi olonsa maailman onnekkaimmaksi. Mikä tuuri, että olin löytänyt Turmaloikan kaltaisen kissan. Tajusin tuona hetkenä, että minä tarvitsin häntä. En voisi ikinä olla onnellinen ilman Turmaloikkaa.
"Minä rakastan sinua", sanoin hiljaa, ja Turmaloikka hymyili leveämmin kuin koskaan.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi ja minäkin hymyilin. Myrsky kuulosti yllättäen laantuvan, tuuli ei enää pauhannut puun oksistossa ja räntäsade oli loppunut. En kuitenkaan halunnut vielä palata leiriin, en ennen kuin sain kysyttyä Turmaloikalta erästä polttavaa kysymystä, jota olin päässäni viime kuut pyöritellyt.
"Minä mietin... pitäisikö meidän olla kumppaneita?" kysyin hieman hermostuneena. Soturi virnisti tuttuun tapaansa.
"Ehdottomasti pitäisi."

//1526 sanaa

Valkoiset lumihiutaleet leijailivat taivaalta hitaasti. Seurasin ihmeissäni katseellani niiden kulkua maahan, johon ne jäivät hetkeksi lepäämään ennen kuin katosivat kuin tuhka tuuleen. Yksi lähestyi kasvojani ja yritin väistää sitä irvistäen, mutta lumihiutale oli ketterämpi ja laskeutui nenälleni. Se tuntui kylmältä. Vilkaisin uteliaasti emoani, joka näytti suhtautuvan ilmiöön melko neutraalisti. Ilmeisesti lumi oli aika normaali tapahtuma.
"Lehtikato?" kysyin mietiskellen ja muistelin, mitä Tuhkajuova oli kertonut eri aikakausista, jotka lämpötila ja sääolosuhteet pitkälti määrittelivät. Lehtikatona olisi kylmää, ja silloin klaanin olisi vaikeinta selvitä. Kissoja kuoli usein sairauksiin ja oikein kylminä ja karuina lehtikatoina riistaa oli niin vähän, että jotkut kuolivat nälkäänkin. Lumi, joka nyt katosi lähes heti maahan osuessaan, tulisi peittämään seudut kokonaan, mikä minusta tuntui uskomattomalta. Hetken pohdin, olisiko Tuhkajuova huijannut minua, mutta se ei ollut oikein hänen tapaistaan.
Huomasin kauempana vaaleanharmaan hahmon rientämässä kohti päällikön pesää. Se oli Henkäysvarjo, minun isäni. Odotin, että hän olisi kiinnittänyt minuun jotain huomiota, mutta Kuolonklaanin varapäällikkö ei näyttänyt huomaavankaan minua. Tajusin sen verran, että syy miksei hän käynyt katsomassa minua pentutarhalla oli varmaan se, että varapäällikkönä hänellä oli paljon kiireitä. Oli tietenkin siistiä, että oma isä oli varapäällikkö. Mutta usein toivoin, että hän olisi vain tavallinen soturi, jos se tarkoittaisi, että hän edes tervehtisi minua.
"Miksei isä voi käydä katsomassa minua useammin? Eikö hän välitä minusta?" kysyin emoltani hiukan varovaisesti, sillä jotenkin vaistosin, ettei hän varmaan halunnut puhua asiasta.

//Tuhka?
//225 sanaa

Lehtituuli: 12kp -

Harakkanauru: 14kp -

Tuhkajuova: 23kp! -

Kettupentu: 13kp -

Sähkötuho: 11kp -

Aaltotassu: 6kp -

Sulkavirta: 10kp -

Varispentu: 5kp - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu, pisteet oppilaaksi kasassa.

Kettupennun katse kiersi melko tyhjää leiriä, Varispentu ja Tuhkajuova leikkivät jollain sammalpallolla, taivas oli täynnä tummanharmaita, raskaita pilviä ja pari soturia lähtivät pois leiristä, varmaankin isolle seikkailulle.
“Kohta sataa lunta, aivan varmasti”, kuului niiskaus pennun takaa, Luminenä! Harmaanvalkea kolli hyppäsi jaloilleen ja loikki vanhemman kissan luokse, alkaen kehräämään äänekkäästi. Klaaninvanhin naurahti hiljaa ja katseli hetken innoissaan olevaa Kettupentua, mutta käänsi huolestuneen katseensa pian takaisin taivaalle.
“Miksi olet surullinen lumesta?”, pentu kysyi hämmentyneenä ja istui lähelle Luminenää, hänestä huokui lämpöä. Vanhempi oli hetken hiljaa.

“Lehtikato on rankkaa aikaa meille vanhoille kissoille, nivelet särkevät ja usein on liian kylmä kävelyille. Parantajallakaan ei ole helppoa, monet yrtit ovat paksun lumen peitossa ja jos jotain löytyy, se on kuihtunut kuoliaaksi.”, tummanruskea kissa selitti värisevällä äänellä, ei Kettupentu tuollaista tarinaa ollut olettanut! Pentu odotti isoja lumikasoja, jossa voisi leikkiä muiden kanssa piilosta sekä lämpimään pesään nukahtamista pitkän päivän jälkeen. Ei hän ajatellut kylmyyttä tai kaiken kuolemista. Lehtikato ei ollutkaan niin kiva.
“Mutta sinulla ei ole mitään hätää pikkuinen, sinusta pidetään huolta”, Luminenä lohdutti, kun näki kuinka hiljaiseksi Kettupentu oli mennyt ja nuolaisi toisen otsaa hellästi.

“Saat niin paljon riistaa kuin tarvitset ja voit tulla viereeni nukkumaan jos on kylmä”, rauhallinen ääni kertoi ja nämä sanat saivat nuoremman kissan hymyilemään. Kettupentu mietti vievänsä klaaninvanhimmalle isoimman saaliinsa tai muita lahjoja ja yllätyksiä sitten kun hänestä tulee oppilas. Aaltopentu ja Tattipentu pääsivät jo oppilaiksi! Nuoren kissan ajatukset hyppivät aiheesta toiseen.

Taivaalta alkoi leijailemaan valkoisia hiutaleita alas, yksi niistä laskeutui pennun kuonolle ja tuo aivasti. Pian huolet katosivat hiljalleen pois Kettupennun mielestä, samalla tavalla kuin nämä aikaiset lumihiutaleet sulivat maahan, ja nuori kissa oli hyppimässä ja pomppimassa saadakseen näitä hassuja hiutaleita kiinni. Harmaa häntä innostuksesta heiluen, hän lähti tassuttelemaan ympäri leiriä, etsien parhainta paikkaa mistä voisi vaania lumihiutaleita.
Kettupentu jäi kaatuneen kuusipuun lähelle katselemaan taivasta ja muita klaanilaisia, täristen hieman kylmästä. Pentu oli hämmästynyt tästä kaikesta, vaikka ei sitä halunnutkaan näyttää.

//312 sanaa

Pentutarhalla aika kului nopeasti, muttei se mitään herkkua ollut. Minusta tuntui, että Varispentu oli alkanut nauttimaan ärsyttämisestäni. Pentu toisteli samoja kysymyksiä päivästä toiseen. Kyllä minä pienen pennun ärsyttämisen kestin, tärkeintä vain oli se, ettei Varispentu ollut ihan toivoton tapaus.
Pennulla riitti intoa moniin asioihin. Tämän päivän valituksen aihe oli se, miten vanhemmat pennut olivat päässeet oppilaiksi ja Varispentu ei. Lopulta kyllästyin kuuntelemaan tummanharmaan pennun jatkuvaa valitusta, joten päätin keksiä tälle muuta tekemistä. Ehdotus sammalpallon pelaamisesta sai Varispennun innostumaan.
"Se aiemmin käyttämämme sammalpallo taitaa olla vielä pentutarhalla. Hae sinä se", komensin Varispentua. Tummanharmaa kolli katsahti minuun aluksi kai aikomuksenaan valittaa taas, mutta tyytyi sitten kohtaloonsa. Mielestäni oli tärkeää, että jokaista kissaa käskytettiin vähän jo pentuina. Silloin soturikoulutus tuskin olisi niin kamalaa, kun komenteluun oli totuttu jo pentuna.
Istuskelin pentutarhan edustalla odottaen Varispennun paluuta pentutarhalta. Aurinko oli huipussaan, muttei se lämmittänyt samalla tavalla kuin viherlehden aikaan. Auringon lämpö oli lähinnä vain muisto menneisyydessä. Paksu pilvipeite mateli taivaalla Eloklaanin reviirin suunnasta kohti aurinkoa, joka katoaisi pian pilvien taakse.
Säpsähdin, kun tunsin jonkin iskeytyvän selkääni vasten. Käännyin Varispennun suuntaan katsoen pentua aluksi ankarasti, mutta sitten vähän lempeämmin.
"Hyvä heitto", totesin ja iskin käpälälläni sammalpallolle vauhtia. Se singahti kohti Varispentua, joka ei kai ollut valmistautunut niin nopeaan aloitukseen. Pallo vierähti pennun ohitse jatkaen matkaansa maata pitkin kohti leirin kiviseinämää Varispentu perässään. Pentu sai pysäytettyä pallon ennen kuin se tömähti leirin seinämään. Varispentu kantoi sen lähemmäksi ja pudotti sitten maahan. Välimatkaa minulla ja pennulla oli muutamia ketunmittoja. Tummanharmaa Varispentu veti syvään henkeä ja valmistautui lyömään pallon vauhdilla liikkeelle. Isku osui täydellisesti juuri oikeaan kohtaan, ja sammalpallo lähti vauhdilla lentämään minua kohti.
En tietenkään pelannut tosissani, mutta päätin vaikeuttaa peliä vähän. Ennen kuin sammalpallo ehti pysähtyä, iskin sitä käpälälläni niin, että se nousi ilmaan ja lensi kaaressa kohti Varispentua. Pentu nosti katseensa ylös ja yritti juosta sinne, minne pallo putoaisi.
Ihme kyllä, Varispentu päätyi juuri oikeaan paikkaan ja onnistui lyömään palloa heti sen pudottua maahan.
"Näitkö tuon?!" pentu hihkaisi ylpeänä, mutten ehtinyt vastaamaan, sillä keskityin peliin ehkä vähän liian täysillä.

Olimme pelanneet sammalpalloa jo hyvän tovin, muttei Varispentu tuntunut kyllästyvän. En pitänyt ajatuksesta, että pelaaminen olisi pelkkää ajatuksetonta pallon heittelyä, joten opetin Varispennulle aina uusia tapoja käsitellä sammalpalloa. Tänään opetin, miten sammalpallon sai nousemaan ilmaan sitä lyödessä.
Aurinko oli kadonnut pilvien taakse ja leiri oli tyhjentynyt partioiden lähdettyä matkoihinsa.
Varispentu heitti pallon kaaressa minua kohti, mutta ajatukseni herpaantui nähdessäni, kuinka jokin lähestyi minua taivaalta. Aluksi kuvittelin sen olevan jokin hyönteinen, mutta tajusin nopeasti mistä oli kyse. Valkea lumihiutale leijaili hallitsemattoman näköisesti kohti maata. Sitä seurasi toinen, kolmas ja niin monta, etten olisi pystynyt kaikkia laskemaan.
"Mitä nyt?" Varispentu kysyi, kun pallo kiisi ohitseni. Pentu ei kaivannut vastausta, kun hänkin huomasi taivaalta tulevat lumihiutaleet. Silmät suurina kollipentu katseli valkeita hiutaleita.
"Se on lunta. Lehtikato on saapunut", lausahdin vakavalla äänellä vilkaisematta Varispentua.

//Varis?
// 463 sanaa

Seurasin katseellani Aaltopentua, joka asteli Tattipennun kanssa Punatähden eteen. Kaikki klaanin kissat olivat kerääntyneet kolmikon ympärille kuuntelemaan, mukaan lukien minä ja emoni Tuhkajuova. Tunsin kateuden piston, kun klaanin päällikkö ilmoitti kaksikon uudet nimet ja mestarit. Aaltotassu ja Tattitassu saisivat aloittaa koulutuksensa, kun minä joutuisin vielä odottamaan pentutarhalla.
Pian seremonia oli ohi ja kävelin Tuhkajuovan perässä takaisin pentutarhaan. Täällä oli tylsää. Kuvittelin, miten uudet oppilaat lähtisivät piakkoin kiertämään reviiriä mestariensa kanssa, ja päästin turhautuneen tuhahduksen. Se ei jäänyt huomaamatta Tuhkajuovalta, joka loi minuun terävän silmäyksen.
"Miksi Aaltopentu ja Tattipentu pääsivät oppilaiksi ja miksi minä en?" tivasin mielestäni aivan oikeutetusti. He eivät olleet yhtään sen kyvykkäämpiä kuin minä, ja itse asiassa saatoin olla heidän edellään vaikka olinkin kaksikkoa nuorempi. Tuhkajuova näytti kyllästyneeltä, mutta vastasi silti.
"Tuo oli suunnilleen kymmenes kerta kun olet kysynyt samasta asiasta tänään", emoni sanoi ja katsoin häntä kärsimättömästi. "Pennut pääsevät oppilaiksi kuuden kuun iässä. Et ole vielä tarpeeksi vanha."
Siinä ei ollut järkeä. Miksi iän piti olla ratkaiseva tekijä tässä asiassa? Koko klaanille olisi ollut enemmän hyödyksi se, että minusta koulutettaisiin soturi mahdollisimman pian.
"Entä sitten? Etkö voi puhua Punatähdelle ja pyytää häntä tekemään minusta oppilasta aiemmin?"
Jatkoin inttämistäni, mutta Tuhkajuova ei ottanut valitusta kuuleviin korviinsa. Sen sijaan hän taikoi jostain tassuihinsa pallon sammalta.
"Sen sijaan että valitat asioista, joita ei voi tällä hetkellä muuttaa, voisit tehdä jotain hyödyllistä. Miten olisi erä sammalpalloa?"
Unohdin valittamisen aiheeni heti emoni ehdotuksesta.
"Kiinni veti!"

//Tuhka?
//233 sanaa

Sulkavirta oli kuunnellut rauhassa, kuinka Punatähti oli nimittänyt Aaltopennun ja Tattipennun oppilaiksi, ja vielä aivan ajallaan. Sulkavirta ja Aaltopentu olivat selvinneet seikkailustaan ilman, että kukaan muu Tuimakatsetta lukuun ottamatta oli saanut tietää.
Sulkavirta oli hieman pettynyt kuullessaan, kuinka Punatähti nimitti Aaltotassun mestariksi Sähkötuhon. Ikään kuin lohdutukseksi, Sulkavirta oli saanut Tattitassun oppilaakseen. Naaras katseli punaruskeaa kollia epäröiden. Sulkavirralla ei ollut kokemusta oppilaan kouluttamisesta, eikä Tattitassun hiljainen ja ujo luonne tehnyt siitä varmastikaan yhtään helppoa.
"Eiköhän käydä sitten tervehtimässä uusia oppilaitamme", Sulkavirta sanoi vierellään istuvalle Sähkötuholle. Kollin ilme pysyi yhtä vakavana kuin aina, mutta veli nyökkäsi. Kaksikko käveli leirin aukion halki kahden tuoreen oppilaan luokse.
Sulkavirta huomasi Aaltotassun vilkaisevan häntä, mutta pentu käänsi nopeasti oranssin katseensa Sähkötuhoon. Sulkavirta yritti saada katsekontaktia Tattitassun kanssa, muttei oppilas nostanut katsettaan maasta.
"Nyt kun te olette meidän mestarit, niin mehän voidaan pitää yhteisiä harjoituksia!" Aaltotassu hihkaisi ja katsoi nyt hetken ajan myös Sulkavirtaa. Totta! Hymy levisi Sulkavirran kasvoille, kun hän ymmärsi, ettei olisi lainkaan yksin Tattitassun koulutuksen kanssa. Kenties olisi helpompaa saada yhteys ujoon kissaan, kun Aaltotassu oli myös mukana.
"Olet oikeassa", Sulkavirta virnisti. Tattitassukin oli nyt uskaltanut nostaa katseensa pois maasta. Punaruskea kolli tarkkaili varovasti kahta soturia kulmiensa alta, mutta edelleen vältteli Sulkavirran katsetta.
"Menemmekö nyt heti?" Aaltotassu kysyi ja näytti siltä, kuin olisi valmistautunut ryntäämään ulos leiristä. Sulkavirta ei ehtinyt sanoa mitään, kun Sähkötuho liittyi keskusteluun:
"Emme. Ennen kuin voimme pitää yhteisharjoituksia, teidän täytyy löytää paikkanne oppilaiden pesästä ja tehdä rajakierros oman mestarin kanssa."
Sulkavirta katsoi veljeään. Aikoiko hän tosiaan laittaa Sulkavirran rajakierrokselle kaksin Tattitassun kanssa? Sähkötuho lähetti kaksi oppilasta oppilaiden pesään vuoteitaan tekemään. Veli kääntyi sisarensa puoleen. Sulkavirran kasvoilla oli epävarma ilme.
"Ota tämä seikkailuna, siskoseni. Mutta pidätkin huolen, ettet joudu ongelmiin", Sähkötuho sanoi kohdaten sisarensa katseen. Sulkavirta hymyili hennosti. Vaikka veljen pitikin aina esittää niin kovin vakavaa ja kunniallista, sisimmissään Sähkötuholla oli kultainen sydän.
"Ajattelin ensitöikseni viedä Tattitassun tutkimaan kaksijalkalaa heti huomenna", raidallinen naaras vitsaili. Sähkötuho pudisteli päätään pieni hymynkaltainen ilme kasvoillaan.
Sulkavirran katse lipui Sähkötuhosta pentutarhan edustalle, jossa Tuhkajuova istui yhdessä tummanharmaan pennun kanssa. Pentu oli Varispentu, joka itse asiassa sattui olemaan Sulkavirran ja Sähkötuhon veli. Sulkavirran mielestä oli kummallista, miten Tuhkajuovasta oli tuoreimman pentunsa synnyttyä tullut erinomainen emo. Kun Sulkavirta pentuetovereineen olivat olleet pieniä, naaras oli hädin tuskin viettänyt aikaa pentutarhalla.
Nyt naaras vietti kaiken aikansa pentutarhalla nuorimman pentunsa luona. Sulkavirta oli jopa yhtenä päivänä nähnyt, kuinka kuningatar oli heitellyt Varispennulle sammalpalloa. Siinä vaiheessa naaraan oli ollut pakko katsoa uudestaan, sillä hän oli luullut nähneensä harhoja. Sulkavirta oli päätellyt, että Tuhkajuova oli mennyt sekaisin.
"Lähdetäänkö kävelylle? Voisimme ottaa Sinilinnun mukaan", Sulkavirta ehdotti veljelleen saatuaan katseensa irti emostaan ja pienestä veljestään. Harmaanruskea soturi alkoi heti etsiä katseellaan Sinilinnun valkeaa turkkia.

//Sähkö?
// 439 sanaa

"Ruostekukan ja Kalmakuun pennut ovat nyt kuusikuisia ja täten valmiita aloittamaan soturikoulutuksensa." Kuolonklaanin kissoja oli kerääntynyt aukion keskustaan Punatähden ympärille kuuntelemaan alkavaa nimitysseremoniaa. Aaltopentu seisoi päällikön edessä Tattipennun kanssa, ja hänestä tuntui, ettei hän uskaltanut hengittää tuntiessaan muiden tuijotuksen nahassaan. Kohta Punatähti jatkoi: "Aaltopentu ja Tattipentu tunnetaan tästä lähin Aaltotassuna ja Tattitassuna. Aaltotassun koulutuksesta vastaa Sähkötuho, ja Tattitassun mestariksi tulee Sulkavirta."
Pettymys ryöpsähti Aaltotassun ylitse kuin kallioon iskeytyvä aallokko. Miksi hänen veljensä oli saanut Sulkavirran mestarikseen, vaikka hän ja Sulkavirta olivat tutustuneet ensin? Sulkavirta oli jopa vienyt hänet leirin ulkopuolelle tutkimusretkelle! Ei ollut reilua, että naaraasta ei tullut hänen mestariaan.
Tattitassu jökötti jäykkänä hänen vieressään, kun kissat liikehtivät heidän ympärillään. Lopulta Kalmakuu tuli yhdessä Ruostekukan kanssa onnittelemaan. Jopa Ruostekukan tavanomaisesti välinpitämättömän kylmissä silmissä oli nyt pieni ylpeyden hehku.
"Teistä tulee vielä hienoja sotureita", isä kehräsi silminnähden mielissään ja kurkotti koskettamaan heitä kumpaakin poskelle kuonollaan. Aaltotassu röyhisti rintaansa ylpeänä, kun Ruostekukka soi hänelle hyväksyvän hymyn. Hän aikoi tuoda perheelleen kunniaa!
"Olkaa sitten kissoiksi", emo sanoi vielä tiukasti, ennen kuin lähti Kalmakuun kanssa ja jätti heidät uusien mestariensa hoteisiin.
Aaltotassu käännähti ympäri yhtä aikaa veljensä kanssa; Sulkavirta ja Sähkötuho astelivat heitä kohti. Aaltotassu vilkaisi Sulkavirtaan päin kaihoisasti, mutta suuntasi sitten katseensa uuteen mestariinsa. Kolli oli aivan sisarensa vastakohta, niin luonteensa kuin ruumiinrakenteensa puolesta: hän oli iso ja jykevä, ja hänen kasvoillaan olevaa ilmettä oli mahdoton tulkita.
"Nyt kun te olette meidän mestarit, niin mehän voidaan pitää yhteisiä harjoituksia!" Aaltotassu hihkaisi tajutessaan asian valoisan puolen ja katsahti sotureihin odottaen näiltä vähintään yhtä hilpeää reaktiota. Sähkötuho ja Sulkavirtakin olivat pentuetovereita, joten ei ollut mitään syytä, mikseivät nämä olisi olleet mielissään saadessaan viedä oppilaitaan yhdessä harjoittelemaan.

//Sähkö tai Sulka?
//271 sanaa

Vetäisin aamun viileää ilmaa runsaasti keuhkoihini siitä huolimatta, että se pisteli purevana kurkussani. Ennen kuin ehdin vetämään henkeä uudestaan, kun pieni musta kolli iski käpälällään minua. Loikkasin hänen suunnalleen, mutta kun heilautin käpäläni eteeni, se halkoi vain ilmaa. Paikansin pian Varjokarvan vikkelän hahmon, kun hän aloitti uutta iskuaan, mutta tällä kertaa osasin olla varautunut ja hänen yrittäessään saada hyökkäystään perille puolustauduin, jonka seurauksena pitkäjalkainen kolli lennähti vähän matkan päähän minusta.
“Olet kehittynyt”, Varjokarva totesi hengästyneenä. Olin herännyt aikaisin aamulla ja vapaan aamun johdosta olin ehdottanut myöskin vapaana olevalle Varjokarvalle taisteluharjoituksia. Klaanissa yleisesti julistettiin Varjokarvan erinomaisia taistelutaitoja, mutten tosiaan ollut tiennyt hänen olevan noin hyvä.
Nyökkäsin kiitollisena kehusta. Varjokarvan kehu tuntui hyvältä, vaikka inhosinkin sitä, kuinka tunsin oloni eheäksi vasta muiden hyväksynnän jälkeen. Tai no, en minä kaivannut muiden kuin vanhempieni hyväksyntää, mutta sen pohjalta olin oppinut inhoamaan sitä tunnetta mikä minulle kehuista jäi.
Sydän hakkasi rinnassani kuin saalistajaa pakoon juokseva kani ja hengitykseni oli nopeaa ja pinnallista hetki sitten tapahtuneen suorituksen takia. Varjokarva asteli takaisin luokseni samalla itsekin hengitystään tasaten.
“Klaanin puheet pitävät paikkansa sinun kohdallasi”, sanoin yksinkertaisesti samalla kohdentaen katseeni suoraan kollin mantelinmuotoisiin silmiin. Hän väläytti minulle hymyn ja nyökkäsi.
Aurinko oli kavunnut jo vähän korkeammalle taivaalla, mutta se ei ollut vielä tarpeeksi ylhäällä lämmittääkseen ilmaa. Pienen tuulenvireen pörröttäessä turkkiani tunsin pienen vilunväristyksen paksusta turkistani huolimatta. Taistellessa lämmin karvani oli muuttunut kosteaksi ja nyt hien laskiessa olotila alkoi olla hieman turhan viileä. Varjokarva oli tainnut huomata saman, sillä seuraavaksi hän ehdotti, että palaisimme leiriin.
Kävelimme melko reippaasti monien tassujen tallaamilla poluilla ja, vaikka astelimmekin rinnakkain, välissämme oleva etäisyys oli tarpeeksi pitkä miellyttääkseen minua.
“Miten Sulkavirralla menee? En ole jutellut hänen kanssaan vähään aikaan”, Varjokarva kysyi ja tuntui aidosti kiinnostuneelta entisen oppilaansa kuulumisista. Vaikka kuulumisten vaihto saikin minut erittäin vastahakoiseksi yleisellä tasolla, niin kunnioitin Varjokarvaa liikaa ilmaistakseni sitä hänelle millään tasolla.
“Hänellä menee erinomaisesti, hän on samanlainen vapaa sielu kuin aiemminkin”, vastasin kohteliaasti. Varjokarvan ei tarvinnut tietää kuinka lähellä Sulkavirta oli käynyt rangaistusta vähän aika sitten tämän käydessä yöllä ulkona Aaltopennun kanssa. Asia oltiin onneksi saatu sovittua kaikkia tyydyttävällä tavalla ja koko retki oli jäänyt meidän neljän salaisuudeksi.
“Kuulostaa oikealta”, kolli naurahti kohteliaasti. Jatkoimme jutustelua leiriin asti, vaikka oikeastaan mitään hyödyllistä tietoa emme vaihtaneetkaan. Kun lopulta päädyimme takaisin omiin oloihimme leirissä, aurinko alkoi lähennellä huippuaan. En ollut nähnyt Sulkavirtaa vielä tänään, joten oletin hänen olevan hoitamassa velvollisuuksiaan.
Katseeni kävi aukion läpi tasaista vauhtia, mutta pysähtyi sen osuessa kahteen suureen kiveen, joiden väliin muodosti sammalverhon peittämä kolo. En ollut vielä käynyt tapaamassa Tuhkajuovan synnyttämää pentua - sisarustani. Halusin todella käydä tapaamasta Varispennuksi nimettyä uutta veljeäni, mutta olin ajatellut odottaa sen aikaa, että Tuhkajuova oli saanut toivuttua synnytyksestä. Se oli vain kohteliasta. Myönsin jopa itselleni sen pienen innostuksen kipinän, jonka veljen saaminen minussa aiheutti. Olin ajatellut pyytää Sulkavirtaa kanssani tapaamaan uutta sukulaistamme, mutta en ollut vielä sitä ehtinyt tekemään. En tiennyt miten tärkeää tämä Sulkaviralle olisi, mutta ajattelin, että olisi kiva kokea ensitapaaminen yhdessä. Ja koska ajattelumallini oli tämä, en voinut mennä yksin pentutarhalle ja siksipä päätin jäädä istumaan paikalleni ja katsella jos sattuisin näkemään edes pienen vilauksen Varispennusta.

// Halutessaan kuka vaan saa jatkaa :'D
506 sanaa

Kettupentu työnsi päänsä ulos pesästä, tuntien kirpeän ilman pistävän kuonoaan. Pesässä oli hänen lisäkseen kolme muuta pentua. Sirpaletassu ja Saukkotassu olivat päässeet sieltä jo pois ja saaneet mestarit! Kolli oli ollut hirmuisen kateellinen, ja on edelleen. Pian olisi hänen vuoronsa, aivan varmasti.

Leirissä on iltaisin kauhea melu, partioita lähetetään sinne tänne, jotkut vaihtelevat kieliä ja oppilaita hyppii ympäriinsä, ainakin pienen Kettupennun silmissä. Vaalea kolli työntyi sammalverhon ali pesän ulkopuolelle ja pörhisti ohutta turkkiaan. Ilma on kylmä, vaikka Lehtikato ei ole vielä tullut purevien pakkasten kanssa.
“Älä mene liian kauas, tai siitä tulee kaikille ongelmia!”, Mäntyviiksi varoitti terävästi, mutta pentu ei huomioinut sitä, ulkona oli kiinnostavampia asioita. Hän päätti seikkailla leirin ympäri, jotta tietäisi missä kaikki paikat ovat ja ylpeillä myöhemmin nuoremmalle Varispennulle siitä. Siitä tulisi hyvä tarina.
Muutamat soturit kääntyivät katsomaan Kettupentua, kun toinen käveli pää pystyssä, kompastellen aina välillä omiin tassuihinsa. Ruskeat silmät uteliaisuudesta isoina hän jäi tutkimaan isoa lampea, pitkä häntä suoraan pystyssä. Ilta-auringon viimeiset säteet heijastuivat siitä kirkkaina ja pennun piti siristellä silmiään, kun tuo tassutteli lähemmäs heikosti aaltoilevaa vettä. Tämä oli kolmas kerta kun Kettupentu näki tämän, mutta ensimmäinen kerta yksin. Klaanivanhimmat olivat kertoneet pelottavia tarinoita, miten pentuja ja oppilaita on hukkunut lampeen, mutta pieni kissa ei ollut varma olivatko he vain koittaneet uhkailla vai ovatko nämä selitykset totta. Pitää joskus kysyä vanhemmilta kissoilta sitä.

Pentu huomasi tärisevänsä kylmästä sekä väsymyksestä, pian pitäisi mennä takaisin pesään, mutta tuo vain ravisteli tylsät ajatukset pois mielestään. Ei vielä! Pitää käydä tarkistamassa piikkihernetunneli, ettei siellä olisi tunkeilijoita vakoilemassa Kuolonklaania. Pieni kissa jatkoi seikkailuaan taas kysyvien katseiden alla, kohti leirin sisäänkäyntiä. Jos siellä olisi joku vieras kissa, se ei pääsisi Kettupennulta pakoon! Virne nousi toisen suupielille.

“Minusta tulee parhain soturi ikinä”, nuori kissa mumisi itsekseen innostuneena, häntä heiluen puolelta toiselle.

//290 sanaa

Hoipertelin sisään leiriin piikkihernetunnelista. Oloni oli voimaton, mutta olin päättänyt jaksaa kävellä pentutarhalle saakka. Matkaa ei ollut helpottanut pieni pentu, joka vikisi onnettoman kuuloisesti ja yritti kiemurrella irti otteestani. Henkäysvarjo murahti minulle jotakin siitä, miten hän pyytäisi parantajan tarkastamaan minun ja pennun voinnin.
Aamu oli jo valjennut, ja leirin pääaukiolle oli kerääntynyt kissoja aamun partioita varten. He katsoivat, kuinka kannoin pennun aukion halki pentutarhalle saakka. Joku taisi onnitellakin minua, mutta olin liian väsynyt keskittyäkseni.
Kun viimein pääsin hämärään pentutarhaan sisään, suuntasin suoraan omalle vuoteelleni. Laskin tummanharmaan pennun alas ja asetuin tuon eteen makaamaan. Pienessä hetkessä vasta elämänsä aloittanut pienokainen löysi vatsani luokse ja alkoi imeä tarmokkaasti maitoa.
"Yksikö vain?" kuulin jonkun kysyvän, mutta en jaksanut enää pysyä hereillä. Painoin pääni sammaliin ja vajosin uneen.

Heräsin siihen, kun joku tökki kuonollaan lapaani. Raotin silmiäni ja katsahdin tuimasti pikimustan naaraan puoleen. Hehkuaskel hymyili pehmeästi, eikä näyttänyt välittävän tuimasta katseestani.
"Tulimme tarkastamaan sinun ja pienokaisesi voinnit. Tiputassu, tarkasta sinä pentu", parantajakissa lausahti ystävällisellä äänellä oppilaalleen, joka alkoi heti hommiin. Tummanharmaa pentu vingahti, kun parantajaoppilas tarttui tuon niskanahasta kiinni.
"Kuinka sinä voit?" Hehkuaskel kysyi ja katsoi minua silmiin. Naaraan hymy ei tarttunut, vaikka jotkut niin sanoivatkin.
"Hyvin", vastasin lyhyesti. Olo oli edelleen melko voimaton, mutta se kuului asiaan, eikä parantajan sitä tarvinnut tietää.
"Sepä hyvä, ilmeisesti maitokin on jo noussut. Oletko saanut jo syötyä?" naaras kysyi. Pudistin päätäni, johon parantaja vastasi nyökkäämällä.
"Käyn hakemassa sinulle jotakin syötävää, jos se sopii", musta naaras lausahti ja oli jo lähdössä. Normaalisti olisin halunnut itseä hakea oman ruokani, mutta en jaksanut alkaa väittämään vastaan, joten nyökkäsin vain. Paasatkoon, jos kerta tahtoi. Hehkuaskel katosi pesästä, jonka vasta nyt huomasin olevan tyhjä.
Vain Pihkatassu nukkui omalla vuoteellaan pesän toisella puolen. Kun Hehkuaskel oli kadonnut pääaukiolle, pieni pää kurkisti jäkäläverhon alta. Aaltopentu katsoi hetken aikaa minua ja vastasyntynyttä pentuani, mutta kun siristin silmiäni, pentu katosi nopeasti sinne mistä oli tullutkin. Olipa töykeä pentu, eikö Ruostekukka osannut pitää kuria jälkeläiselleen? Varmaankin ruosteenruskea naaras oli kyllästynyt moiseen, kun hänen aiemmat pentunsa olivat olleet vähän mitä olivat. Lauhalaukka ja Karhumyrsky olivat olleet toistensa vastakohdat, mutta eräs yhteinen asia kaksikolla oli; molemmat olivat pettäneet Kuolonklaanin. Karhumyrsky oli sekopäämurhaaja, ja Lauhalaukka sekaisin toisella tavalla. Lauhalaukka oli liian lempeä ja ystävällinen, eikä tuo ymmärtänyt muutenkaan sitä ajatusmaailmaa, joka Kuolonklaanissa oli.
"Pentu on terve kuin mikä", Tiputassu totesi laskettuaan pennun sammalvuoteelleni. Nyökkäsin, vaikkei sokea kissa sitä nähnytkään.
Hehkuaskel palasi pesään hiiri suussaan.
"Toivottavasti tämä kelpaa", parantaja sanoi, "tarvitsetko vielä jotakin?" Pudistin päätäni. Halusin vain omaa rauhaa.
Parantajakissat poistuivat pesästä peräkanaa, ja minä jäin kaksin pentuni kanssa.
Väärävarjon lähtö tuntui pahalta. En näkisi kollia enää koskaan. Jäljelle oli jäänyt vain tämä pentu, jonka Pimeyden Metsä oli lähettänyt rangaistakseen minua siitä, miten pahasti olin mokannut.

Varispennuksi nimetty pentu oli jo puolen kuun ikäinen. Olin huolehtinut omasta mielestäni pienokaisesta paremmin kuin kukaan muu omista pennuistaan. Yhden pennun kanssa oli huomattavasti helpompaa kuin kolmen. Varispentu lähinnä oli vain nukkunut ja syönyt siihen saakka, kun tuon silmät olivat auenneet. Pentu liikkui vielä ryömien, mutta pian sen jalat alkaisivat kantaa, ja kissa pääsisi paremmin liikkumaan.
Olin yllättynyt siitä, miten ylpeä olin aina, kun Varispentu oppi jotakin uutta. Kun Varispentu oli avannut ensimmäistä kertaa silmänsä, lämmin tunne oli vallannut minut. Joka päivä katsellessani pennun siniharmaita silmiä toivoin, etteivät ne muuttuisi meripihkaisiksi. En tiennyt miten selittäisin klaanille, jos minun ja Henkäysvarjon pennulla oli meripihkaiset silmät. Henkäysvarjoa ei Varispentu paljoa kiinnostanut. Kolli oli muutaman kerran käynyt katsomassa meitä, mutta kuten kolli oli sanonut, hän ei halunnut olla vastuussa Varispennusta. Oikeastaan meidän oli vain parempi kaksin. En kaivannut toista kissaa kertomaan, miten minun pitäisi pentuni kasvattaa.

//Varis kenties?
// 588 sanaa

Rapakynsi oli tullut aikaisin aamulla luokseni ja ehdottanut, että järjestäisimme Saukkotassulle ja Sirpaletassulle yhteiset taisteluharjoitukset lehtikuusilaaksossa. Koska olin muutenkin ollut aikeissa viedä oppilaani tänään metsään, suostuin oikopäätä vanhemman soturin ehdotukseen.
Aluskasvillisuutta peitti vielä harsomainen sumu ja ruohonkorsilla kimmelsi valkoista kuuraa, kun neljän hengen joukkiomme taivalsi pitkin kapeaa, neulasten verhoamaa metsäpolkua. Rapakynsi ja Saukkotassu kulkivat rinnatusten edellä, Sirpaletassu kipitti heidän jäljessään ja minä pidin jonon perää. Katselin mietteliäs ilme kasvoillani kilpikonnakuvioisen turkin omaavaa Sirpaletassua, joka antoi uneliaan katseensa harhailla havumetsän siimekseen. Minun oli yhä hieman vaikea uskoa, että Punatähti oli tehnyt minusta tuon hiljaisen nuoren kissan mestarin, että Sirpaletassu oli minun oppilaani. Vaikka olin pitänyt naaraalle jo muutamat harjoitukset, en ollut juurikaan tutustunut tähän. Oppilas vaikutti aivan liian aralta ja ystävälliseltä tullakseen hyväksi soturiksi, eivätkä odotukseni tämän suhteen olleet järin korkealla. Aioin kuitenkin tehdä parhaani opettaessani Sirpaletassua, jotta naaras saisi valjastettua edes sen vähäisen potentiaalin, joka tuon sisällä piili.
Saukkotassu taas vaikutti vielä Sirpaletassuakin toivottovammalta tapaukselta. Ruskean turkin ja hassun pyöreät kasvot omaava naaras oli mahdoton säheltäjä, joka teki ensin ja ajatteli vasta sitten, kun kaikki oli jo mennyt auttamattomasti pieleen. Niin kokenut soturi kuin Rapakynsi olikin, arvelin tämän joutuvan tekemään paljon töitä sen eteen, että Saukkotassu oppisi edes kuuntelemaan mestariaan ja noudattamaan tämän antamia ohjeita. Sirpaletassulta minä en moista käytöstä tulisi suvaitsemaan vaan naaraan täytyisi oppia tottelemaan mukisematta jokaista antamaani käskyä.

Kun saavuimme lehtikuusilaakson laidalle, oppilaiden aamuinen väsymys oli tiessään ja kaksikko pinkaisi hyväntuulisesti nauraen alas pengertä neulasistaan hiljalleen luopuvien puiden katveeseen.
“Oletteko te Sirpaletassun kanssa harjoitelleet jo paljonkin taistelua?” Rapakynsi tiedusteli, kun laskeuduimme oppilaiden jäljessä laaksoon.
“Emme paljon”, vastasin. “Sirpaletassu on halunnut keskittyä mieluummin saalistamiseen.”
“Saukkotassu on innokas puolustamaan klaania, mutta emme mekään ole harjoitelleen kuin vain paria yksinkertaista liikettä”, kilpikonnakuvioinen soturitar kertoi ja tuijotti mietteliään näköisenä eteensä. “Molemmat oppilaat ovat siis vielä lähtökuopissa.”
“Tänään voisi olla parasta keskittyä vain kaksinkamppailun alkeisiin”, ehdotin koettaen kuulostaa niin asiantuntevalta kuin vain suinkin mahdollista. Koska en ollut järin hyvä taistelija, Rapakynsi saisi ottaa ohjat näissä yhteisharjoituksissa. Kokeneempi soturi nyökkäsi ja kutsui Sirpaletassun ja Saukkotassun luoksemme. Epäilin jälkimmäisen kompastuneen vähintään kerran juostessaan, sillä tämän sileään turkkiin oli jo ehtinyt tarttua muutama märkä ruskalehti.
“Teille molemmille on opetettu joitain yksinkertaisia taisteluliikkeitä”, Rapakynsi aloitti, kunhan molemmat oppilaat olivat ensin rauhoittuneet kuuntelemaan mitä naaraalla oli sanottavana. “Tänään saatte kokeilla niitä käytännössä. Ja jos kaikki menee hyvin, saatamme opettaa teille vielä jonkin uuden liikkeen.”
“Kuulostaa kivalta!” Saukkotassu hihkaisi. Oppilaan häntä heilahteli kärsimättömästi puolelta toiselle. Sirpaletassu hymyili varovasti ruskean turkin omaavan naaraan vierellä.
“Osaatte molemmat kampittaa. Sen taidon avulla vihollinen on helppo painaa maahan, jolloin hänestä tulee haavoittuva”, sanoin vuorostani. “Saukkotassu saa ensin koettaa liikettä Sirpaletassuun, jonka tehtävänä on joko väistää tai torjua hyökkäys.”
Rapakynsi nyökkäsi ja heilautti häntäänsä kehotuksena oppilaille ottaa hieman etäisyyttä toisiinsa. Kun molemmat olivat paikoillaan, Rapakynsi käski heidän aloittaa. Mieleeni muistui vasta nyt, että mustan ja ruskean kirjava soturitar oli Punatähden kumppani.
Saukkotassu syöksähti päättäväinen ilme kasvoillaan kohti Sirpaletassua, joka oli asettanut jalkansa leveästi haralleen ja painanut päänsä alas valmiina vastaanottamaan toisen oppilaan rynnäkköön. Olin opettanut tämän liikkeen hyvin sinikilpikonnakuvioiselle naaraalle, joten uskoin tämän onnistuvan torjumaan Saukkotassun hyökkäyksen kuin kokenutkin soturi. Kun Rapakynnen oppilas oli vain hännänmitan päässä, Sirpaletassu kierähti sulavasti pois tämän edestä ja kiersi oppilastoverinsa taakse kuin varjo. Saukkotassu ärähti turhautuneesti ja kääntyi sen enempää kyselemättä uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa Sirpaletassu ei ehtinyt reagoida vaan paiskautui maahan Saukkotassun iskeydyttyä voimalla oppilaan kylkeen. Sirpaletassu älähti ja kaksikko päätyi kierimään kosteassa maassa yhtenä karvojen ja kynsien sekamelskana. Samassa Rapakynsi astui eteen ja komensi kahinan poikki.
“Yrittäkää uudelleen. Tällä kertaa Sirpaletassu hyökkää ja Saukkotassu puolustautuu”, kilpikonnakuvioinen soturitar kehotti, kun oppilaat könysivät takaisin jaloilleen. Kaksikko harjoitteli vielä muutaman kerran kampittamista ennen kuin minä ja Rapakynsi näytimme heille esimerkkiä eräästä toisesta liikkeestä, jota oppilaiden tuli seuraavaksi yrittää jäljitellä. Saukkotassu ja Sirpaletassu paneutuivat uuden oppimiseen kumpikin kunnioitettavan määrätietoisesti, kunnes lopulta ensiksi mainittu alkoi valittaa nälkäänsä. Sirpaletassu ilmoitti myös olevansa nälkäinen ja väsynyt ja Rapakynsi teki päätöksen palata takaisin leiriin. En voinut kieltää, etteikö minunkin vatsani olisi jo hieman kurninut.

// 651 sanaa

Kurotuin poimimaan vastapyydetyn saaliini -pulskan oravan- ja näin silmäkulmastani mestarini Punatähden. Hän oli vaivautunut viemään minut metsästämään. Olin totta puhuen närkästynyt siitä, ettei minua oltu vielä nimitetty soturiksi, mutta oletin Punatähden haluavan nähdä, osasinko oikeasti soturin tehtävät. Vanhan mestarini oli pitänyt mennä kuolemaan. En ollut oikein koskaan kiintynyt Pähkinäkorvaan, mutta en sentään ollut toivonut toisen kuolevan. Mutta nyt olin saanut mestarikseni itse päällikön. Jos saisin toisen vain huomaamaan taitoni. Sisälläni kihelmöi. Jos onnistuisin tekemään vaikutuksen Punatähteen, minut nimitettäisiin soturiksi ja päälliköllä olisi hyvä kuva minusta. Se oli kaikin puolin hyödyllistä. Varoin siis tarkoin tekemästä pienintäkään aloittelijan virhettä; en valittanut, en sählännyt, olin aina varautunut. Ei sillä, etten normaalisti olisi tuossa tilassa, mutta liikkeeni olivat erityisen tarkat aina ollessani hänen seurassaan. Nytkin käännyin päällikköä kohden suussani puolueettomasti sanotusti miltei täydellisesti saalistettu orava. Sain vastaukseksi pienen nyökkäyksen. Sen saattoi tulkita monella tavalla, mutta todennäköisimmin hyväksymisen merkiksi. Käännyin sanaa sanomatta haistelemaan ilmaa uusien saaliiden varalta, mutta Punatähti keskeytti minut asettamalla häntänsä lavalleni pysäyttävästi. Pieni ele sai minut miltei säpsähtämään, mutta onneksi vain miltei.
“Tuo on tarpeeksi. Kohta tulee muutenkin pimeää”, päällikön ääni oli miltei poikkeuksetta itsevarma, mitä kunnioitin. Nyökkäsin pienesti ja kaivoin esiin toisen, aiemmin saamani hiiren. Ne suussani lähdimme tallustelemaan pientä hölkkää leiriä kohti. Punatähti ei puhunut, joten en minäkään avannut suutani. En halunnut puhua liikaa. Se voitaisiin tulkita yli-innokkuudeksi, joka viittasi lapsellisuuteen. Halusin antaa itsestäni arvokkaan kuvan kaikille, etenkin päällikölle joka saattaisi olla avain nousemiseen klaanin hierarkiassa. Halusin palavasti soturiksi. Tuimakatsekin oli nimitetty aikaa sitten. Ei sillä, että olisin erityisemmin kollista piitannut, mutta oppilaiden pesä tuntui tyhjältä. Nyt siellä oli vain kasa hieman nuorempia oppilaita. Oli heidänkin kanssaan pari sanaa vaihdettu. Heidän aloitteeltaan, tietenkin. Veljeänikään olin tuskin nähnyt. Toinen oli ollut niin kiireinen parantajankoulutuksensa parissa. Tuntui vain epäreilulta, että vain aavistusta vanhempi kolli oli jo soturi. Tiesin realistisesti hänen olevan parempi joissain asioissa, kuten taistelussa, mutta olin mielestäni jo valmis soturiksi. Kuin ajatukseni lukien, Punatähti avasi yht’äkillisesti suunsa.
“Mielestäni koulutuksesi on loppuun suoritettu. Olet valmis soturiksi.” Nuo kaksi lausetta jäivät soimaan päähäni. Hillitsin reaktioni rajusti, ja vain nyökäytin päätäni osoittaen aavistuksen kiitollisuutta.
“Selvä.”
Loppumatkan olimme hiljaa. Kummallakaan ei ollut sanottavaa, ja hyvä niin. Mitään puhumatta tarkastelin tapaa, jona oksat kaartuivat taivasta vasten. Joistakin puista kaikki lehdet olivat pudonneet, jättäen maahan ruskean lehtimaton. Peitin kylmästä johtuneen värähdykseni. Tänä vuodenaikana tajusin, miten hyödyllinen paksu turkki olisi. Onneksi leiri ei ollut kaukana. Mietin kaikkia kissoja, jotka olivat kulkeneet tästä. Kuolonklaani oli asunut täällä jo sukupolvia. Teoreettisesti saattaisin siis astella kuolleiden jalanjäljissä. Ajatus oli toisaalta kiehtova, toisaalta karmiva. Terästin katsettani eteenpäin palaten tosimaailmaan. Leirin sisäänkäynti häämötti edessäpäin. Punatähti kiristi tahtia, ja seurasin mukisematta perässä. Tuntui hyvältä päästä ojentelemaan lihaksia kunnon vauhdissa ennen kuin palaisin leiriin. Leiriin, jossa minusta tulisi pian soturi. Hillitsin pienen hymyni, ja juoksin leirin sisäänkäynnille. Pujahdin päällikön perässä sisälle, ja kävin tipauttamassa saaliini tuoresaaliskasaan. Punatähti asteli suoraan leirin keskustaan ja kuuluvalla äänellä ilmoitti klaanin koolle. Vatsassani kihelmöi, mutten antanut sen näkyä viiksikarvan värähdyksenäkään.
“Lehtitassu on suorittanut soturinkoulutuksensa, ja hänen uusi nimensä on Lehtituuli”, päällikkö ilmoitti kovaa ja selkeästi. Ilmeessäni oli pieni hymynkare. Kuitenkin vain pieni. Nyökkäsin kiitokseksi, ja pienen tauon jälkeen Punatähti naukaisi:
“Ei muuta.” Kissat hajaantuivat, ja käännyin välittömästi etsimään veljeäni. Hänet paikansinkin leirin reunamilta Hehkuaskeleen viereltä. Tassuttelin ryhdikkäänä Tiputassun luo.
“Hei”, nau’uin veljelleni. Tiesin Tiputassun kykenevän arvaamaan tämänhetkiset ajatukseni melko osuvasti, joten en alkanut puhumaan sen enempää, vaan annoin hänelle vuoron sanoa jotakin.

//Tipu?
//553 sanaa

Aaltopentu: 9kp -

Sähkötuho: 14kp -

Tuimakatse: 15kp -

Sulkavirta: 11kp -

Tuhkajuova: 39kp! -

Pimentovarjo: 4kp -

Varispentu: 5kp -

Sulkavirta halusi mahdollisimman nopeasti leiriin. Hän olisi halunnut kantaa pennun, muttei tuo suostunut moiseen. Aaltopentu piti päänsä ja lähti tassuttelemaan pientä polkua myöten kohti leiriä. Kissat olivat kulkeneet tästä kohdasta vuodenaikojen saatossa niin monia kertoja, että maahan oli painautunut polku. Sulkavirta seurasi, miten punaruskea pentu kipitti aluskasvillisuuden seassa huterin askelin. Naaras oli aivan varma, että pienokainen kaatuisi nenälleen hetkenä minä hyvänsä.
Soturi vilkaisi vierelleen jäänyttä Tuimakatsetta, joka tarkkaili pennun liikkeitä. Odottamatta soturin liikkellelähtöä, Sulkavirta lähti ottamaan askeleita Aaltopennun perään. Leiri ei ollut kaukana, mutta Aaltopennun tahdissa matka kestäisi takuulla puoli ikuisuutta.

Sulkavirta ei loppumatkassa enää jaksanut kulkea pennun perässä, vaan hän tarttui lupaa kysymättä tuon niskanahasta kiinni. Aaltopentu säikähti ja yritti rimpuilla pois soturittaren leuoista, mutta Sulkavirta ei irrottanut otettaan. Hän ravasi Tuimakatseen edellä piikkihernetunnelin luokse. Vasta leirin pääaukiolle päästyään, Sulkavirta laski rauhoittuneen pennun leirin kivipinnalle.
Ensimmäisenä Sulkavirta kohtasi Sähkötuhon pettyneen katseen. Naaras vilkaisi valkenevaa taivasta. He totta tosiaan olivat todella myöhässä.
"Hyvä, että löysitte Aaltopennun", Sähkötuho lausahti vilkaisematta Sulkavirran perässä saapunutta Tuimakatsetta. Raidallinen soturi piti tiukasti katseensa sisaressaan. Sulkavirta sen sijaan käänsi kellertävän vihreän katseensa tummaan soturiin. Hän päätteli, että Sähkötuho oli tosiaankin pyytänyt kollia hakemaan leiristä karannut pentu takaisin leiriin.
"Olemmeko kaikki samaa mieltä siitä, ettei tästä pitäisi kertoa Punatähdelle? Minä häiritsin Sähkötuhoa, jonka vuoksi tuo kakara pääsi karkaamaan. Ei ole järkeä huolestuttaa ketään kertomalla tästä", Sulkavirta sanoi ja katsahti taas Sähkötuhoon. Hän toivoi, ettei veljellä ollut muita suunnitelmia, tai ettei tuo ollut sanonut Tuimakatseelle jotakin, joka poikkesi hänen tarinastaan. Sulkavirta tahtoi vain hyvittää veljelleen sen, että hän oli rikkonut lupauksensa ja tullut myöhässä takaisin.

//Sähkö, Tuima tai Aalto?
// 257 sanaa

Säpsähdin hereille. Se tuntui oudolta, sillä niin ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut. Tuntui, että olin ensimmäistä kertaa tietoinen siitä, että olin olemassa. Silmäluomieni takaa kuulsi valoa, ja hetken päästä aloin aistia muitakin asioita. Tunsin makaavani jonkin suuren ja pehmeän vieressä. Se oli lämmin ja jotenkin vaistosin, että pystyin luottamaan siihen. Se tuoksui tutulta ja turvalliselta.
Haistoin valtavasti tuoksuja. Maidon, jota olin unissani, epätietoisena maailman menosta juonut. Maan multaisen hajun. Sekä ennen kaikkea joukon jotain olentoja, joiden oletin olevan samanlaisia, kuin tämä suuri möykky. Tuoksut olivat ainakin samankaltaiset.
Kokeilin kohottaa hiukan päätäni, joka tuntui alkuun oudon raskaalta. Silmiäni en uskaltanut aivan heti avata; valo tuntui aivan liian kirkkaalta.
Kurotin raajallani eteenpäin. Tunsin sen alla taas jotain pehmeää ja lämmintä. Oletin, että se kuului tuolle samalle suurelle möykylle. Kuulin ääniä ympäriltäni, toiset olivat matalia, toiset korkeita. Epätietoisuus alkoi ärsyttää minua. Muut aistini toivat minulle toki jo paljon tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta halusin silti nähdä, missä olin. Ja mikä minä ylipäätään olin.
Siispä raotin hitaasti silmiäni. Suljin ne melkein välittömästi, valo tosiaan oli kirkas. En kuitenkaan halunnut luovuttaa niin helposti, vaan kokeilin räpsytellä silmiäni uudelleen auki. Kesti hetken, että totuin tähän uuteen ulottuvuuteen. Sitten katseeni kiinnittyi siihen isoon ja pehmeään, johon olin nojannut. Kohtasin ihmeissäni sen vihreiden silmien katseen.

//Tuhka?
//206 sanaa

Aaltopentu ei enää pysynyt kärryillä siitä, missä mentiin. Yhtäkkiä Tuimakatse oli tullut heitä vastaan metsässä ja Sulkavirta oli pudottanut Aaltopennun maahan siksi aikaa, että tämä keskusteli kollin kanssa.
Pentu kömpi käpälilleen ja katsahti tummanharmaaseen Tuimakatseeseen silmiään hämmentyneenä räpytellen. Sulkavirta vieressäni seisoi jäykkänä, vaikka hän koko muulla olemuksellaan viesti, ettei ollut syytä huoleen. Siispä Aaltopentu ei edes ajatellut olevansa ongelmissa, kun hän oli naaraan kanssa.
"Joko me mennään takaisin?" hän kysyi kyllästyessään odottamaan. Tuimakatse laski keltaisen katseensa häneen ja tutki häntä hetken rauhallisesti, kunnes nyökäytti hitaasti päätään.
"Mennään." Sitten tämä kääntyi vielä Sulkavirran puoleen. "Jaksatko kantaa häntä vielä?" hän kysyi.
Ennen kuin Sulkavirta ehti vastata mitään, Aaltopentu sanoi jämäkästi: "Minä haluan itse kävellä." Unisuus oli karissut hänestä pois samalla tavalla kuin tuuli varisteli puusta lehtiä. Tuimakatseeseen törmääminen oli saanut hänet taas virkeäksi ja palaamaan tähän hetkeen.
Osoittaakseen olevansa sanojensa takana Aaltopentu lähti huterin askelin tassuttamaan siihen suuntaan, mihin he olivat olleet alkujaankin menossa. Hän odotti pian kuulevansa Sulkavirran ja Tuimakatseen käpälänaskelet perässään.

//Sulka ja Tuima?
//161 sanaa

Olin kerännyt rohkeuteni ja pyytänyt Väärävarjon kanssani kävelylle. Se olisi viimeinen kävelymme yhdessä. Kolli käveli vierelläni kohti Hehkulampea. En tiennyt mitä sanoa. Oli ilmiselvää, että valkea soturi tiesi tiineydestäni. Siitä taisivat tietää kaikki, mutta ei kukaan sitä tietenkään suoraan kysynyt.
"En tiedä, miten tämän sanoisin", aloitin vaitonaisena pitäen katseeni tiukasti maassa. Vielä aamulla maa oli ollut kuuran peitossa, mutta nouseva aurinko oli sulattanut sen nopeasti.
"Ei sinun tarvitse sanoa mitään, kyllä minä huomaan sen. Sinä olet tiine", soturi lausahti. Nostin katseeni entisen erakon suuntaan. Väärävarjon kasvoilla oli pehmeä, kenties jopa ylpeä hymy. Soturin vaalean meripihkaisten silmien katse oli niin rakastava, että minun teki pahaa katsoa häntä. Käänsin synkän katseeni pois kollista.
"Mikä on? Onko kaikki hyvin? Ymmärrän kyllä, että tämä on sinulle haastava paikka, mutta kyllä me pärjäämme, yhdessä", Väärävarjo lupasi lempeällä äänellä. Minua alkoi huimata, joten oli pakko pysähtyä. Ilma tuntui muuttuneen paksummaksi, sitä oli vaikea hengittää. Käännyin taas soturin puoleen. Nyt Väärävarjo näytti huolestuneelta, pelokkaalta. Pudistelin päätäni ja yritin työntää itkun pois, mutta pääni oli niin kovin sekaisin, ettei siitä tullut mitään.
"Ei", se oli ainoa asia, joka tuli ulos suustani. Vain se yksi sana tuntui särkevän Väärävarjon. Kollin kasvoille muodostui pettynyt, suunnattoman surumielinen ilme. Olin varma, että soturi purskahtaisi hetkenä minä hyvänsä lohduttomaan itkuun. Väärävarjo avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sitten hän sulki sen uudelleen.
"Olen niin pahoillani", kuiskasin ääni väristen ja katsoin soturia katseeni sumentavien kyyneleiden lävitse, "minä rakastan sinua, mutta tämä ei ole oikein. Nämä pennut ovat Pimeyden Metsän rangaistus siitä, että koskaan rakastuin sinuun."
En ollut koskaan nähnyt ketään niin surullisena. Väärävarjon olemus oli muuttunut täysin. Vahva ja itsenäinen soturi oli nyt kuin pieni pentu, joka oli kokenut elämänsä ensimmäisen pettymyksen. Kolli ravisteli päätään.
"Älä sano noin! Ei kukaan voi rangaista toista rakastumisesta. Pennut ovat lahja, ne ovat merkki siitä, että me kuulumme yhteen", kolli yritti, mutta en halunnut kuunnella.
"Älä. Minä olen tehnyt jo päätökseni. Sinun täytyy lähteä Kuolonklaanista. Kun pennut syntyvät, vie osa mukanasi ja unohda minut. Niin minäkin aion tehdä, aion unohtaa sinut. Ennen kaikkea olen soturi, eikä rakkaus sinua kohtaan voita koskaan sitä rakkautta, joka minulla on Kuolonklaania ja soturiutta kohtaan."
Minuun sattui. Kipu vihloi rintaani, tuntui kuin happi olisi loppunut maailmasta. Yritin pysyä kovana, mutta en mahtanut pahalle ololle mitään. Katsoin kuinka valkea soturi musertui edessäni. Väärävarjo yritti sanoa jotain, mutta mitään ei kuulunut.
"En minä aio unohtaa sinua koskaan", Väärävarjo sai soperrettua itkun seasta.
Käännyin poispäin kollista. En voinut katsoa sitä, miten onnettomaksi olin tehnyt kissan, jota rakastin enemmän kuin mitään. Lähdin laahustamaan takaisin kohti leiriä. Itku ei vain tuntunut loppuvan. Hetken minusta tuntui, että elämältäni olisi hävinnyt pohja. Sen yhden silmänräpäyksen ajan halusin vain kääntyä ja perua puheeni. Kuitenkin sisimmässäni tiesin, ettei se olisi oikein. Rakkaus oli yhdentekevää, kun vastapainona oli soturius ja muiden arvostus.

Se oli ollut viimeinen kerta, kun puhuin Väärävarjolle. Siirryin seuraavana päivänä pentutarhalle. Samana päivänä juttelin Henkäysvarjon kanssa. Päätimme, että synnyttäisin pennut leirin ulkopuolella. Kenenkään ei tarvinnut tietää sitä, että kaikki pennut eivät saapuisi leiriin. Väärävarjo veisi omansa mukanaan sinne minne hän ikinä Kuolonklaanista lähtisikään. Henkäysvarjo oli välittänyt viestin valkealle soturille. Minä en voinut enää kohdata häntä. Pelkäsin, että kohdatessani Väärävarjon muuttaisin mielipidettäni. Kun oikeasti rakasti jotakuta niin palavasti, se sai pään sekaisin.
Minun olisi pitänyt olla vahvempi, en olisi saanut rakastua. Tämä oli minun rangaistukseni, josta syntyvät pennut muistuttaisivat minua koko loppuikäni. En tekisi samaa virhettä uudelleen. Tästä lähtien elämäni oli pyhitetty vain ja ainoastaan Kuolonklaanille. En rakastuisi enää ikinä, eikä kukaan saisi tietää hairahduksestani, ei koskaan.

Joidenkin päivien kuluttua tunsin samanlaisia pieniä kipuja, joita olin tuntenut edellisen synnytyksen käynnistyttyä. Henkäysvarjo vei minut ulos leiristä. Ennen sitä hän oli kertonut Väärävarjolle, että synnytys oli alkanut. Kolli saapuisi sovittuun paikkaan myöhemmin. Välillä jouduin nojaamaan harmaan soturin kylkeä vasten, kun kivut yltyivät. Saavutimme Henkäysvarjon aiemmin löytämän paikan, jonne kolli ohjasi minut makaamaan.
Aurinko oli laskenut, ja yö oli saapunut metsän ylle. Taivas oli kirkas ja ilma hyytävän kylmä. Olisin sata kertaa ennemmin ollut lämpimässä pentutarhassa, kuin kylmässä kiven kolossa kahdestaan Henkäysvarjon kanssa. Jos kuolisin tähän synnytykseen, en olisi katkera kenellekään. Se olisi silloin Pimeyden Metsän tahto ja minun rangaistukseni.
Kivut jatkuivat ja jatkuivat, aivan kuten viimeksikin. Koko ajan Henkäysvarjo istui vierelläni, muttei kolli sanonut mitään. Hän katsoi minua kylmä ilme kasvoillaan syyttävästi. Olin häpeissäni. En ollut koskaan ollut näin häpeissäni, mutta hyväksyin tilanteen täysin. Tämä tilanne oli ainoastaan itseaiheutettu, eikä Henkäysvarjoa voinut syyttää hänen tunteistaan ja syyttävästä katseestaan.
Synnytys eteni aivan samalla tavalla kuin viimeksikin. Sanoinkuvailemattoman tuskallinen kipu kulki lävitseni, kun jouduin ponnistamaan. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin ohi nopeasti. Kaksi pentua, ei enempää. Henkäysvarjo ei vaivautunut auttamaan minua pentujen nuolemisessa. Hän vain katsoi vieressä. Toivoikohan kolli minun kuolevan? Toivoikohan hän pentujen kuolevan?
Odottelimme vielä tovin, muttei pentuja tullut enempää. Oloni helpottui, vaikkakin minua väsytti hurjasti. Kaksi pientä pentua kyyhöttivät vatsani vierellä ja imivät tarmokkaasti maitoa. Ne vikisivät hiljaa ja painelivat pienen pienillä käpälillään yhä turvonnutta vatsaani. Toinen pennuista oli vitivalkoinen, mutta toisen turkki oli tummanharmaa. Sen tiesin, etten voisi pitää valkeaa pentua. Henkäysvarjo nousi ylös ja poistui hetkeksi luotamme.
Pian varapäällikkö palasi takaisin Väärävarjo seurassaan. Hetken ajan valkea soturi katsoi kahta pientä pentua ja minua. Minä en voinut kohdata kollin katsetta.
"Valkoinen pentu on sinun", Henkäysvarjo murahti ja kumartui pennun luokse. Raidallinen kolli tarttui pentua niskanahasta kiinni. Se sai pienokaisen säikähtämään ja vinkaisemaan onnettomasti. Kumppanini laski pennun Väärävarjon jalkojen juureen. Hetken ajan kolli tuntui epäröivän.
"Nämä ovat kai sitten hyvästit", Väärävarjo totesi. Kenties kolli odotti meidän sanovan jotakin, mutta oli aivan hiljaista. Vain pentujen vikinä ja yön jäljiltä heräilevien lintujen laulu rikkoivat hiljaisuuden. Väärävarjo tarttui pentua niskanahasta kiinni ja lähti. Vasta silloin nostin katseeni harmaasta pennusta kollin perään. Katsoin, kuinka kissa loittoni entisestään, lopulta katosi näkyvistä.
Ellei Henkäysvarjo olisi seissyt vierelläni enkä olisi ollut niin väsynyt, olisin takuulla juossut kollin perään. Olisin perunut kaikki puheeni ja pyytänyt häntä jäämään. Mutta niin ei käynyt. Makasin aloillani ja tuijotin tyhjyyteen onnettomana.
"Nouse ylös, me palaamme nyt leiriin", Henkäysvarjo murahti. Minä tein työtä käskettyä. Henkäysvarjo ei suostunut kantamaan pentua, joten jouduin tehdä sen itse. Välillä olin vähällä menettää tasapainoni, mutta onnekseni pysyin pystyssä.
Siinä hetkessä päätin, että huolehtisin tästä pennusta parhaani mukaan. Kasvattaisin hänestä soturin, josta Kuolonklaani saisi olla ylpeä. Kärsisin rangaistukseni mukisematta.

// Varis kentiess?
// 1017 sanaa

"En tiedä. Mitä sinä kuvittelet minun haluavan kuulla?" kysyin hymyillen hiukan, kun huomasin Minttuliekin ärsyyntyneisyyden. "Katsos, minä en osta sinulta tietoja - eli en pyydä sinulta mitään. Sinä taas ostat minulta sanani siitä, etten kerro sinun ja Pähkinäkorvan tapaamisista. Kerro siis, mitä sinulla on minulle tarjottavana, ja minä päätän, haluanko pitää suuni kiinni."
Minttuliekki katsoi minua mietiskelevän näköisenä. Minulla ei ollut kiire mihinkään; harkitkoon rauhassa sanojaan. En tosiaan tiennyt, olisiko Minttuliekistä minulle loppujen lopuksi ollenkaan hyötyä. Vaikka hän antaisi minulle jotain tietoja, joista voisi Kuolonklaanille olla apua, en minä yksin saisi niistä mitään irti. Kuitenkin tunne siitä, että Eloklaanin varapäällikkö oli tällä tavalla minun tassuni alla, osittain korvasi koko sotkun hyödyttömyyden.
"Oletko saanut selville, onko klaanissanne Pimeyden Metsään uskojia?" kysyin Minttuliekiltä oltuani hetken hiljaa. "Entä miten Eloklaani voi nyt, kun ilmat kylmenevät? Onko teillä pulaa riistasta tai yrteistä?"
Olin ajatellut, että voisin pyytää Minttuliekkiä tärvelemään hänen klaaninsa yrttivarastot. En kuitenkaan uskonut, että hän menisi aivan niin pitkälle. Ja luulin, että silloin minäkin menisin liian pitkälle. Minun oli kai hyväksyttävä, etten voisi saada Minttuliekistä irti muuta kuin tietoja.

//Minttu?
//177 sanaa

Joitakin päiviä aiemmin olin jättänyt Väärävarjon yksikseen joen rannalle, kun hän oli kertonut epäilyksensä siitä, että hän saattoi olla Mesitähden ja Liljatuulen isä. Se ei olisi mahdottomuus, vaikka toivoinkin koko sydämeni pohjasta, että kolli olisi väärässä. Yhteiselämällämme oli ollut aivan pieni mahdollisuus, mutta se katoaisi heti, jos isyys varmistuisi. En voisi olla kissan kanssa, joka on Eloklaanin päällikön ja parantajan isä, eikä edes syntyjään kuolonklaanilainen.
Olin ahdistunut ja yritin purkaa sen saalistukseen. En halunnut jutella kenenkään kanssa, kun ajatukseni olivat näin sekaisin. Samaan aikaan halusin vain olla Väärävarjon kanssa ja olla kaukana hänestä. Yrittikö Pimeyden Metsä viestiä minulle, että olin tekemässä valtavan virheen?
Kaikki merkit viittasivat siihen, että Väärävarjo ei ollut oikea vaihtoehto minulle. Elämäni oli ollut tasaista ja rauhallista ennen hänen saapumistaan. Olin pystynyt keskittyä täysillä soturiuteen. Nyt keskittymiseni tuntui olevan heikko. Ajatukseni pyörivät vain Väärävarjon ympärillä.
Kuljin hiiren hajujäljen perässä. Tuoreet hiirenpapanat kertoivat, että otus oli kipitellyt tästä hetki sitten. Väistelin sujuvasti maassa lojuvia risuja. En halunnut varoittaa saalista saapumisestani. Ikäväkseni hajujälki johti suuren kiven alla sijaitsevaan koloon. Olisin toki voinut jäädä väijymään paikalle, jos hiiri sattuisi tulemaan ulos, mutta ajattelin sen olevan turhaa ajanhukkaa. Olisi järkevämpää etsiä uusi saalis, jota ei pitäisi kaivaa kiven alta esiin.

Päivät kuluivat vauhdilla, sää viileni päivä päivältä ja riista väheni entisestään. Puut olivat pudottaneet lehtensä, ja yöpakkaset olivat saapuneet. Eilen olin tajunnut jotakin, joka oli saanut minut poissa tolaltani. Vaikka riistaa oli vähän ja pyrin syömään vain sen verran että pärjäsin, olin huomannut pyöristyneeni huomattavasti. Liikkeeni olivat kömpelömpiä kuin normaalisti ja olin koko ajan nälkäinen. Enkä ollut ainoa, joka sen oli huomannut.
Henkäysvarjo oli silmäillyt minua pitkään ja näyttänyt kovin pettyneeltä ja vihaiselta. Hän oli huomannut samat merkit siitä, että olin tiine. Minä odotin pentuja.
Tilanteen teki pahemmaksi se, ettei Henkäysvarjo ollut pentujen isä. Pennut olivat Väärävarjon. En tiennyt mitä tehdä, kaikki tämä tuntui uskomattomalta. En minä kaivannut pentuja, halusin elää soturin elämää. Mitä minulle kävisi, kun klaani saisi tietää?
Istuin leirin laitamilla ja tuijotin käpäliäni. Aurinko oli jo laskenut, joten aukio oli tyhjillään. Yritin keksiä keinon, miten tilanne hoidettaisi niin, että kunniani säilyisi. Pahin mahdollinen vaihtoehto olisi se, että kuolonklaanilaiset alkaisivat halveksua minua ja menettäisin kaikkien arvostuksen. Olin tehnyt kovasti töitä sen eteen, että olisin mahdollisimman hyvä ja arvostettu soturi.
“Miten aiot ratkaista tuon ongelmasi?” kysymys sai minut säpsähtämään. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut Henkäysvarjon saapuneen. Nostin vihreän katseeni raidalliseen soturiin.
“Minkä ongelman?” kysyin yrittäen esittää, etten tiennyt mistä kolli puhui. Varapäällikkö katsoi vatsaani, eikä hänen tarvinnut sanoa enempää.
“Kyllähän minä tiesin, ettet sinä minua rakasta. Olisit kuitenkin voinut olla edes sen verran uskollinen minulle, ettet olisi tehnyt näin. Etkö sinä arvosta minua ollenkaan?” kolli kuiskasi hiljaisella äänellä. Tuon katseesta paistoi pettymys, suru ja viha. Henkäysvarjon tunteilla ei ollut minulle mitään merkitystä. Kissana hän oli minulle yhdentekevä, mutta hänen asemansa ei ollut. Muiden silmissä näytti hyvältä, kun olin varapäällikön kumppani. Vaikka rakastinkin Väärävarjoa, minun täytyi ajatella asemaani.
Ratkaisu ongelmaani oli loppupeleissä aika yksinkertainen; minun täytyi unohtaa Väärävarjo.
“Arvostan, tietenkin. Se oli vain typerä hairahdus, jota ei olisi saanut tapahtua. Sinun täytyy auttaa minua. Minä tahdon olla sinun kanssasi, en muiden”, valehdellessani tunsin piston rinnassani. Todellisuudessa en olisi halunnut olla Henkäysvarjon kumppanina enää päivääkään, mutta kohtaloni oli kai päätetty jo ajat sitten. Soturius oli minulle kaikista tärkeintä. Henkäysvarjo katsoi minua harkiten. En tiennyt, mitä raidallinen kissa nyt ajatteli.
“Ei se tule koskaan onnistumaan, jos Väärävarjo on täällä”, kolli lausahti kylmällä äänellä ja vilkuili ympärilleen. Tämä keskustelu oli sellainen, jota kukaan muu ei saanut kuulla.
“Minä käsken hänen lähteä”, keksin nopeasti, vaikka ajatus siitä tuntuikin sanoinkuvailemattoman pahalta. Tämä oli minun rangaistukseni, ja se täytyisi hyväksyä.
Tunteet eivät saaneet enää hallita elämääni.
“Sitten kun hän on poissa, voimme jatkaa kuin tätä ei olisi koskaan tapahtunut. Klaanin ei tarvitse tietää, se saisi minut näyttämään vain hölmöltä. Klaani luulkoon pentujen olevan minun, mutta tiedä se, etten minä aio kasvattaa erakon pentuja. Saat hoitaa ne aivan yksinäsi”, Henkäysvarjo sihahti inhoten. Kuulosti reilulta. En ollutkaan olettanut, että pääsisin pälkähästä niin helpolla.
“Kiitos”, kuiskasin hiljaa siirtäen katseeni taas käpäliini. Henkäysvarjo nousi ylös ja käveli pois sanomatta mitään.
Toivoin, ettei isäni näkisi minua nyt. Hän oli takuulla suunnattoman pettynyt toimintaani. Lupasin itselleni, että tekisin kaikkeni, jotta Pimeyden Metsä antaisi virheeni anteeksi. Tästä lähtien olisin kaikkein kuuliain soturi, enkä tekisi enää yhtäkään virhettä.

// 705 sanaa

Aaltopentu oli selvinnyt reissustaan ehjin nahoin. Onneksi niin. Ehkäpä tulevat moitteet myös rankaisisivat pentua tarpeeksi. Ei ollut kuitenkaan minun asiani miettiä moitteita Aaltopennulle, ja olihan hän vielä pentu. Ei vielä tarpeeksi järkevä ajattelemaan omaa saatikka muiden parasta. Pennut saivat vielä tehdä typeryyksiä. Niiden kautta taisi myös oppia parhaiten. Sitä vanhemmilta typeryyksiä ei enää sallittukaan, ja hyvä niin. Mutta kyllä pennuilla olisi pitänyt jo Aaltopennun ikäisenä liikkua jotain korvien välissä. Ehkäpä punaruskea naaras ei ollut ajatellut tekonsa seurauksia. Ken tietää, mitä pennun päässä liikkui tälläkään hetkellä. Kai tuo sentään ymmärsi tehneensä väärin?
"Mitä sinä teet tähän aikaan metsässä?" Sulkavirta esitti kysymyksen vuorostaan minulle. Toki se saattoi näyttää erikoiselta, kun kaksikko törmäsi minuun tähän aikaan leirin ulkopuolella. Minulla ei ollut mitään esteitä liikkumiselle tähän aikaan, mutta saattoi se silti herättää kysymyksiä.
“Lähdin tarkistamaan, että olette kunnossa”, tokaisin asian sellaisena kuin se oli. Sulkavirta ei voinut kuitenkaan tietää, miten olin saanut selville Aaltopennun karkaamisesta. Olinhan itsekin vielä vähän aikaa sitten ollut nukkumassa. Sulkavirtakin saattoi olla Sähkötuhon kanssa samalla kannalla siinä, ettei koko klaania tarvinnut hälyttää yhden pennun perään. Ja nythän kyseinen pentu oli muutenkin jo löytynyt.
“Sähkötuho lähetti minut”, sanoin vielä tarkennuksena. Meidän pitäisi varmasti palata piakkoin leiriin, jotta Sähkötuho tietäisi myös pennun löytyneen. Sulkavirrallakin saattaisi olla vielä päivällä partioita hoidettavana, joten hän saattaisi jo haluta lepäämään.
Käännyin sammalilla tapittavan Aaltopennun puoleen. Punaruskea naaras oli pysynyt hiljaa, joka sekin saattoi johtua siitä, etteivät pennun silmät tahtoneet pysyä auki. Jaksaisikohan Sulkavirta kantaa hänet vielä leiriin asti?

// Aalto? Sulka?
// 242 sanaa

Sulkavirta oli tarrannut Aaltopentua niskanahasta kiinni ja kantoi tuota parhaillaan kohti leiriä. Soturi kulki ripein askelin, muttei juossut. Juuri nyt ei vain ollut varaa kaatua. Hän oli kuullut punaruskean pennun kysymyksen, mutta sivuutti sen tyystin. Nyt ei ollut aikaa vastailla turhiin kysymyksiin. Soturi puikkelehti kuunvalossa suurien kivien ja kuusipuiden lomassa kohti leiriä. Maa oli paikoin pehmeän sammalen peitossa, joka teki matkasta haastavampaa. Naaras säpsähti kuullessaan jonkun lähestyvän. Suuri, tumma hahmo asteli esiin kuusien takaa ja katsoi Sulkavirtaa suoraan silmiin.
"Löysit hänet! Onko Aaltopentu kunnossa?” Tuimakatse kysyi rauhallisella äänellä. Harmaanruskea soturinaaras pudotti varoittamatta pennun sammalten sekaan. Aaltopentu tömähti pehmeälle maalle ja kampesi itsensä hämillään pystyyn.
"On, hän oli vaeltelemassa tuolla päin yksikseen", Sulkavirta lausui mahdollisimman uskottavasti ja viittoi hännällään sinne, mistä kaksikko oli juuri tullut.
Raidallinen naaras kirosi mielessään. Miksei hän ollut huomannut ajan kuluneen niin nopeasti? Tummanharmaa kollikissa silmäili hetken ajan kaksikkoa. Tuimakatseen ilme oli tuima, kuten kissan nimikin jo kertoi, muttei se ollut asia, josta olisi pitänyt huolestua. Tuimakatse katseli niin aina oikeastaan kaikkea.
"Mitä sinä teet tähän aikaan metsässä?" Sulkavirta jatkoi kysymyksellä, ettei soturi alkaisi kyselemään enempää. Sulkavirta vilkaisi jalkojensa juuressa istuvaa Aaltopentua, joka tapitti kirkkaanoransseilla silmillään vuorotellen saapunutta soturia ja Sulkavirtaa. Soturitar pelkäsi, että Aaltopentu joutuisi vaikeuksiin. Hän yrittäisi saada Tuimakatseen pitämään suunsa kiinni.

//Tuima tai Aalto?
// 207 sanaa