Olin havahtunut hereille kuullessani nimeni. Katsoessani ympärille erotin Sähkötuhon jykevän kehon sotureiden pesän suuaukolla. Seuraavaksi soturi avasi suunsa, mutta unenpöpperöisenä suurin osa sanoista meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kolli kuitenkin odotti merkkiä, joten nyökkäsin hänelle, jolloin toinen työntyi ulos pesästä. Mitä ikinä Sähkötuholla olikaan asianaan, ei sen tähden kannattanut uhrata muiden yöunia. Nousin itsekin ylös ja lähdin toisen soturin perään. Sotureiden pesästä päästyäni uskalsin ravistella itseni paremmin hereille. Vaikka omasinkin paksun turkin, tähän aikaan ilma tuntui tavallista viileämmältä. Minulla oli suuri halu palata takaisin vuoteelleni keräämään voimia päivän partioon, mutta samalla minua suunnattomasti kiinnosti tietää Sähkötuhon aikeista, joista tämä todennäköisesti oli pian kertomassa.
Kolli kertoi Aaltopennun karanneen, ja että pentua oli jo yksi soturi etsimässä. Tuo soturi oli Sähkötuhon sisarus. Reviiri oli kuitenkin laaja, joten en ihmetellyt miksei pentu löytynyt ihan niin helposti. Aaltopentu taisi jo olla sen ikäinen, että pääsisi vikkelästi kauemmaskin leiristä. Toisaalta pentu ei jaksaisi kovin pitkää matkaa, joten etsinnän voisi kohdistaa lähemmäksi leiriä.
“Mutta pyydän, et saa puhua tästä kenellekään. Se vain aiheuttaisi turhaa päänvaivaa. Ota tämä henkilökohtaisena palveluksena minulle, jonka seurauksena olen sinulle palveluksen velkaa”, Sähkötuhon kasvoilla oli vakava ilme hänen puhuessaan. Olin valmis auttamaan muutenkin, sillä pennut olivat tärkeitä Kuolonklaanille. Jokainen kuolonklaanilainen oli tärkeä. Pennut toimivat useasti typerästi, eikä sitä tiennyt minkälaisiin vaikeuksiin ne saisivat itsensä yksin leirin ulkopuolella.
“Ymmärrän. Lähden heti Sulkavirran avuksi”, sanoin vielä nyökäten ymmärryksen merkiksi. Käänsin vaaleanharmaaraidalliselle kollille selän ja kuulin toisen vielä sanovan jotain perääni. Koska aikaa ei ollut hukattavaksi, minun oli lähdettävä heti. Jos Sulkavirta ei ollut löytänyt vielä Aaltopentua, oli pentu varmasti jo lopen uupunut karkureissustaan. Hänet pitäisi löytää ennen kuin pentu asettautuisi jonnekin nukkumaan. Vielä ei onneksi ollut pakkasöitä, joten pentu kyllä varmaan selviäisi, mutta tätä olisi silloin vaikeampi löytää. Vilkaisin vielä taakseni Sähkötuhoon ennen kuin sujahdin piikkihernetunnelin läpi leirin ulkopuolelle. Seisahduin hetkeksi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan pentu tai edes Sulkavirta olisi mennyt. Maa oli tässä kohdin niin hyvin tallottu, ettei siitä voinut erottaa yksittäisiä jälkiä. Katselin ympärilleni. Jos olisin pentu, mihin haluaisin ensimmäisenä?
Erotin kauempana liikettä. Siristelin silmiäni erottaakseni lähenevän hahmon. Sulkavirta! Harmaanruskea naaras liikkui nopeasti kohti. Olin lähdössä soturia vastaan, kunnes huomasin tämän kantavan Aaltopentua. Olikohan pennulle sattunut jotain, kun Sulkavirta oli noin vikkelästi kuljettamassa sitä leiriin?
“Löysit hänet! Onko Aaltopentu kunnossa?” ääneni oli tasainen ja tyyni, sillä kaksikon saavuttua lähemmäksi, en erottanut punaruskeassa naaraassa näkyviä vammoja. Mitenköhän Aaltopentu oli oikein päässyt karkuun? Luulisi, että Sähkötuhon vartioinnista ei noin vain olisi päässyt pentu karkuun. Se tuntui jopa mahdottomalta. Ei ollut kuitenkaan minun asiani esitellä kysymyksiä tai jäädä pohtimaan asiaa sen pidempään, kun olin jo luvannut pysyväni hiljaa. Pääasia oli, että pentu oli kunnossa. Oli erittäin tärkeää, että Kuolonklaani pystyi vahvistumaan Eloklaanin rinnalla.

// Sulka? Aalto?
// 442 sanaa

Istuin vartiopaikallani tuijotellen yön samettiseen pimeyteen, joka yö toisensa jälkeen muuttui synkemmäksi saapuvan lehtisateen seurauksena. Maa oli painunut tiiviiksi etutassujeni alla ja kastepisarat roikkuivat turkillani herkkinä helminä.
Sulkavirrasta ja Aaltopennusta ei ollut vielä kuulunut mitään. Vielä ei ollut kiire. En uskonut sisareni palaavan yhtään ennempää kuin olisi pakko.
Lentoon lehahtaneen linnun siipien kahahdus leikkasi hiljaisuutta, jonka jälkeen ympärilleni laskeutui taas niin syvä hiljaisuus, että tunsin menettäneeni kuuloaistini.
Vähän ajan päästä sivusilmäni havaitsi liikettä ja katseeni ampaisi leirin aukiolle. Havaitsin kuitenkin vain yöhön sulautuvan Kuuraturkin hahmon, joka pysähtyi kesken laiskanpuoleisten askeltensa venyttelemään pikaisesti vain jatkaakseen pian taas vaellustaan hieman vetreämmin.
En arvostanut Kuuraturkin työmoraalia ja juuri hänen laiska olemuksensa teki hänestä epämiellyttävän. Kolli kulki aina siitä mistä este oli matalin tai huonoimmassa tapauksessa jätti koko esteen ylittämättä. Sellaisiin tyhjäntoimittajiin ei koskaan kannattanut tukeutua.
Käänsin katseeni taivaalle arvioidakseni ajankulua. Aika alkaisi olla pian kypsä ja ellei Sulkavirta palaisi, minun täytyisi ryhtyä jonkinlaisiin toimiin. Uskoin kuitenkin hänen ymmärtäneen vaatimukseni ajan suhteen melko kirkkaasti, enkä arvellut hänen myöhästyvän.
Erikoisen myöhään liikkuva kärpänen päätti alkaa pyörimään ympärilläni kovaäänisesti suristen, kuin jotain upeampaakin saalista tarkkaillen ja jouduin heilauttamaan häntääni muutaman kerran hätistääkseni sen pois. Se kuitenkin heitti ajatukseni Sinilinnun suunnalle. Pian olisi liian kylmä tarkkailla ötököiden möngerystä tai naaraan suosikkilintujen lentoa. Minua vähän säälitti se surumielisyys, joka tämän toimesta valtaisi sisareni. Hän oli jo kauan puhunut, kuinka monet linnut pian lentäisivät pois, ötökät vaipuisivat maan alle ja kasvit kuolisivat julman pakkasen kynsiin, eikä mikään niistä palaisi ennen kuin olisimme kahlanneet lehtikadon läpi. Myönnettäköön, Sinilintu oli hieman outo kissaksi, mutta harmittomalla tavalla. Ja pidin siitä ilosta, joka hänen kasvoillaan loisti hänen kertoillessaan kaikista löydöistään. Siinä mielessä he olivat Sulkavirran kanssa samankaltaisia. Molemmat heistä tuntuivat intohimoisella tavalla rakastavan tutkimista; Sulkavirta uusien paikkojen, Sinilintu luonnon antimien.
Hiljainen huoli alkoi kalvaa sisälmyksiäni, kun kaksikon palaamisaika valui ohitse. Jokainen minuutti joka kului ilman heidän askeltensa lähestymistä aluskasvillisuuden seasta, sai mieleni vielä enemmän hälyttämään.
*Ehkä he vain kävelevät hitaasti ja Sulkavirta arvioi matkan keston väärin.*
Aika kului tappavan hitaasti, enkä enää jossain kohtaa ollut varma oliko kulunut minuutti vaiko kymmenen. Odotus sai ajantajuni sekaisin.
Lopulta aikaa oli kulunut tarpeeksi. Nousin ylös tassuilleni ja lähdin kävelemään kireästi kohti soturienpesää. En voisi itse jättää vartiopaikkaani tai leiri olisi alttiina vaaroille. Pysähdyin pesän suulle ja kuuntelin hetken ennen kuin astuin suuaukosta sisälle.
Katseeni kulki terävästi läpi moniväristen turkkien peittämän lattian ja lopulta porautua suureen tummanharmaaseen kerään, jonka peti oli aivan pesän laidalla - joko omasta tahdosta tai asemasta tuoreimpana soturina johtuen.
“Tuimakatse.” Ääneni oli terävä ilmaa halkova kuiskaus.
Kun kolli ei reagoinut, toistin hänen nimensä uudestaan. Se sai hänet nostamaan raskasta päätään ja avaamaan silmänsä hitaasti. Niiden katse oli tuima, unisuudesta johtuvasta sumeudesta huolimatta.
Hänen kasvonsa olivat kuin elävä kysymysmerkki, kun tapahtuma-aika ja epätavallinen tarpeeni herättää hänet iskeytyivät kollin tajuntaan.
“Minulla on sinulle asiaa. Tulisitko pesän ulkopuolelle”, sanoin ja kun näin Tuimakatseen nyökkäävän, työnnyin ulos.
Kolli oli ollut ensimmäinen valintani tähän tehtävään muutamasta eri syystä. Meillä oli yhteistä historiaa ja joku löysällä tassulla muita pareiksi määrittelevä saattaisi kutsua meitä kavereiksi. Toiseksi hän oli soturi ja hänellä oli lupa liikkua yksin leirin ulkopuolella mihin kellonaikaan tahansa ilman muiden hyväksyntää. Ja lopulta, koin hänet kissaksi, joka saattaisi olla luottamuksen arvoinen. Sellainen, joka ei puhuisi tästä eteenpäin jos pyytäisin.
Kun Tuimkatse asteli ulos pesästä paksua turkkiaan ravistellen, menin aikaa tuhlaamatta asiaan:
“Tarvitsen sinulta palvelusta.”
Tuimakatse kohotti kulmiaan.
“Aaltopentu on karannut ja Sulkavirta lähti hänen peräänsä, mutta heistä ei ole kuulunut hetkeen mitään. Voisitko lähteä katsomaan, ettei mitään ole käynyt?” sanoin valehdellen. En halunnut saattaa Sulkavirtaa pulaan jos Tuimakatse päättäisikin puhua tästä jollekin.
“Mutta pyydän, et saa puhua tästä kenellekään. Se vain aiheuttaisi turhaa päänvaivaa”, selitin ja katsoin kollia vakavana, “ota tämä henkilökohtaisena palveluksena minulle, jonka seurauksena olen sinulle palveluksen velkaa.”

//Tuima?
611 sanaa

Sulkavirran kuin puskista puhjennut hätäisyys sai Aaltopennun menemään hetkeksi hämilleen. Mistä nyt oikein oli kyse? Mistä he olivat muka myöhässä? Aamunkoittoonhan oli vielä hyvin aikaa, ja he ehtisivät kaikessa rauhassa hiipiä takaisin leiriin ennen kuin kukaan muu huomaisi, kun Sulkavirran veli oli vartiossa.
Sulkavirta tuuppasi häntä uudemman kerran, ja Aaltopentu liikkui kömpelösti eteenpäin. "Meidän täytyy mennä. Käpälää toisen eteen!" raidallinen naaras patisteli kärsimättömänä.
Lopulta Aaltopentu lähti töpöttämään kiltisti soturittaren rinnalla takaisin leiriin päin, koska tällä oli selvästi kiire palata. Syytä hän ei sille tiennyt, mutta oikeastaan se ei haitannut häntä sen kummemmin: hän ei ollut koskaan kävellyt näin pitkälle, ja hänen lyhyitä jalkojaan väsytti niin, että niiden nostelu tuntui siltä kuin olisi yrittänyt liikuttaa neljää isoa kiveä.
Jossain vaiheessa matkaa jalkojen liikuttaminen muuttui entistä vaivalloisemmaksi, ja hänen askelluksestaan tuli holtitonta hoipertelua. Silloin Aaltopentu tunsi Sulkavirran nostavan itsensä keikkumaan maanpinnan yläpuolelle löysästä niskanahasta ja ryhtyvän kantamaan tätä leiriin ripein askelin.
Aaltopentu katseli heidän alapuolellaan viistävää maata, joka liikkui niin nopeasti, että häntä melkein huimasi. Sulkavirta oli niin vikkelä! Hän olisi varmasti ehtinyt juosta reviirin päästä päähän yhden yön aikana.
"Sulkavirta", Aaltopentu miukaisi ja haukotteli heti perään leveästi. Hänen silmäluomensa olivat alkaneet tuntua liian raskailta auki pidettäviksi. "Miksi meillä on niin kiire leiriin? Eihän auringonnousu ole vielä lähelläkään."
Jos hän olisi ollut yhtään virkeämpi, hän olisi saattanut luulla, ettei Sulkavirta ollut kertonut hänelle kaikkia heidän seikkailuunsa liittyneitä ehtoja. Mutta miksi Sulkavirta muka valehtelisi hänelle?

//Sulka?
//232 sanaa

Aaltopentu: 21kp! -

Kettupentu: 4kp - 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu!

Sulkavirta: 17kp -

Tuhkajuova: 53kp! -

Sähkötuho: 11kp -

Pimentovarjo: 7kp -

Tuimakatse: 9kp -

Soturitar kehräsi katsellessaan Aaltopentua. Vaikka pentu olikin meinannut hetki sitten loukata itsensä, Sulkavirta ei ollut vihainen. Mitään ei ollut sattunut, joten ei ole syytä olla vihainen pienelle pennulle. Aaltopentu vain nautti elämästään ja tästä seikkailusta, aivan kuten soturikin.
Naaras oli ylpeä itsestään, kun pentu kertoi olevansa niin kuin hän. Naaraalla oli sellainen olo, että hän oli hyödyllinen ja hyvä soturi. Sähkötuho ja muut soturit hankkivat muiden arvostuksen omilla taidoillaan taistelukentällä tai saalistaessa, mutta tämä oli Sulkavirran tapa. Ei raidallinen naaras oikeastaan kunnioitusta kaivannut, mutta tiettyjen kissojen kohdalla se tuntui ihan hyvältä.
Naaras auttoi Aaltopennun alas kiveltä.
"Noin", hän totesi puoliääneen, kun pentu pääsi taas maankamaralle. Soturitar vilkaisi taivaalle ja irvisti. Hän ei ollut huomannut ajan kulua!
"Tule Aaltopentu, meidän täytyy mennä nyt! Olemme jo myöhässä!" harmaanruskea soturi sanoi ja työnsi Aaltopentua eteenpäin. Pentu tapitti hetken ajan soturia. Mene jo! Sulkavirta ajatteli ja marssi hermostuksissaan paikallaan maassa. Sähkötuho herättäisi pian jonkun, joka lähtisi heidän peräänsä. Sitten Aaltopentu olisi ongelmissa, eikä Sulkavirta halunnut sitä.

//Aalto?
// 162 sanaa

Mitä pidemmäksi yö ehti, sitä synkemmiksi heitä kohti venyvät ja kurottavat varjot muuttuivat. Aaltopentu tunsi vilunväristysten hiipivän selkärankaansa pitkin turkkinsa alla; vaikka kuutamo loi heidän polulleen valoa, ei hän voinut olla ajattelematta pimeyttä, joka kiertyi heidän ympärilleen paksuna ja tukahduttavana kuin leiriin vesiputouksesta pulppuavan lammen vesi.
Sulkavirtaa pimeys ei tuntunut kuitenkaan haittaavan; hän käveli eteenpäin tyynenä, askelet keveinä kuin höyhen. Aaltopentu yritti jäljitellä hänen liikkeitään, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä Sulkavirralla oli paljon pidemmät jalat kuin hänellä.
Siellä täällä ympäri metsää oli isoja kiviä, joista yhden päällä Sulkavirta oli aiemmin pyörähtänyt, ehkä vain leveilläkseen. Aaltopentu kuitenkin oli ollut vaikuttunut soturin notkeudesta ja turkin alla värähtelevien lihasten voimasta; jonakin päivänä hän halusi olla yhtä vahva.
Hän yritti etsiä katseellaan vähän pienempää kiveä, jonka päälle olisi voinut yrittää kiipeämistä. Hän halusi näyttää Sulkavirralle, että hänkin osasi. Kun hän viimein löysi sopivan kokoisen, hän kiri raidallisen soturinaaraan ohitse ja loikki viimeiset askelet aina kiven juurelle saakka.
"Ole varovainen", Sulkavirta maukui hänen takaansa, selvästi arvaten, mitä pentu aikoi yrittää. Aaltopentu ei vilkaissutkaan häneen päin, huiskaisi vain hännällään vähättelevästi ja keskittyi etsimään sopivinta kulmaa hypätä.
Kun hän viimein oli varma siitä, että pystyisi ehkä saamaan itsensä tuonne kiven päälle, hän koukisti lonkkansa, kuten oli nähnyt Sulkavirrankin tekevän ponnistaessaan, ja vapautti sitten niihin keräämänsä voiman.
Alkuun hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi lentänyt. Se oli mahtava tunne. Hänen ponnistuksestaan saama vauhtinsa tuntui riittävän kiidättämään hänet aina Kuolonklaanin reviirin toiselle puolelle asti.
"Varo!" Ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi: Sulkavirran äänen kuullessaan hän tajusi, ettei loikka ollutkaan ollut tarpeeksi hyvä. Hän mätkähti vasten kylmää, sammaleista kiveä ja tunsi alkavansa liukua alaspäin ja yritti estää itseään putoamasta upottamalla kyntensä siihen.
Juuri kun hänen heikko esityksensä oli saamassa ruman lopun, hän tunsi Sulkavirran työntävän päänsä holtittomasti heiluvien takajalkojensa alle ja auttamaan työntämään hänet ylös. Viime viiksenmitat hänen onnistui itse kavuta rosoista pintaa pitkin, kunnes hän seisoi hengästyneenä ja turkki jännittyneen pörrössä kiven huipulla.
Tuuli hönki kylmää ilmaa vasten hänen naamaansa ja kutitti hänen viiksiään. Hän katsahti alapuolellaan seisovaan Sulkavirtaan, joka katseli pentua suu hymyyn venyneenä. Aaltopentu röyhisti rintaansa ja vastasi soturittaren hymyyn.
"Katso, miten korkealla olen!" hän hihkaisi innostuksissaan ja heilutteli pörröistä häntäänsä. "Olen melkein niin kuin sinä!" hän lisäsi silmät loistaen ja kuvitteli itselleen pidemmät jalat ja samanlaisen loven korvaan kuin Sulkavirralla.

//Sulka?
//375 sanaa

Kokoontumisen jälkeinen aamu tuli nopeammin kuin toivoin. Aluksi oli haastavaa saada edes silmiäni auki. En olisi millään halunnut nousta ylös lämpimästä pesästä kylmään aamuun. Tiesin, että päivä oli kuitenkin aloitettava. Mateleminen vaikeuttaisi ylösnousemista entisestään. Siispä suin hetken turkkiani, jonka jälkeen puikkelehdin nukkuvien karvamyttyjen ohitse leirin uloskäynnille.
Jo ennen kuin astuin ulos, tunsin kuinka viileä puhuri kävi sisään pesään. Kiitin onneani, että en joutunut nukkumaan pesän sisäänkäynnin lähettyvillä. Astuin ulos pääaukiolle ja pysähdyin tuntiessani kylmyyden. Kohotin katseeni taivaalle. Yön viimeiset tähdet sinnittelivät vielä vaaleansinisellä taivaalla. Täysikuu mollotti matalalla, ja pian se katoaisi näkyvistä kokonaan.
Aurinko oli jo noussut, ja pääaukion hiljaisuudesta päätellen auringonnousun partion olivat jo lähteneet liikkeelle. Vain muutamat kissat oleskelivat aukiolla. Punatähti ja Rapakynsi istuivat lähekkäin piikkihernemuurin varjossa. Punaruskea päällikkö katsoi kovin rakastuneena kumppaniaan. En ollut aiemmin huomioinut tällaista, mutta nyt tuntui kuin sitä ei voisi olla näkemättä. Olin aina ajatellut, että tunteiden näyttäminen teki kissoista heikkoja. Nyt vasta huomasin, ettei se ehkä ollutkaan niin. Punatähti ei ollut heikko, mutta hän ei nähtävästi pelännyt näyttää, mitä tunsi Rapakynttä kohtaan.
Kun saalistuspartio saapui jonkin ajan kuluttua leiriin, enemmistö kuolonklaanilaisista oli viimein uskaltanut ulos pesistä. Tuoresaaliskasalla meinasi jopa olla tungosta.
"Ette te vielä nälkään kuole. Voitte ihan hyvin jakaa tuon jäniksen ja ottaa mukaan yhden hiiren. Varautukaa lehtikatoon, älkääkä syökö liikaa", tiuskaisin Sähkötuholle, Sulkavirralle ja Sinilinnulle, jotka olivat kaikki parhaillaan tuoresaaliskasan äärellä. Jokainen oli valikoimassa itselleen omaa saalista. Sähkötuho vilkaisi minua.
"Taidammekin tehdä niin", kolli vastasi rauhallisesti ja pudotti jo kasasta nappaamansa oravan takaisin. Raidallinen soturi nappasi hampaisiinsa jäniksen. Sulkavirta huolehti mukaansa pienen hiiren. Kyllä kolmikko saisi siitä syödäkseen. Tyytyväisenä astelin jälkikasvuni jälkeen kasan eteen, ja nappasin hampaisiini Sähkötuhon jättämän oravan. Se oli vielä lämmin.

Päivät kuluivat salaillessa minun ja Väärävarjon tapaamisia. Ilmat viilenivät, mutta siitä huolimatta aina tapaamisten jälkeen kävin pulahtamassa leiriin virtaavassa, pienessä joessa. Sillä hämäsin muut uskomaan, että leiristä poistuessani kävin vain uimassa.
Väärävarjo ei ottanut enää kokoontumisen tapahtumia puheeksi. Hän käyttäytyi normaalisti, joten en nähnyt syytä tehdä itse aloitetta sen suhteen. Mitä tahansa kolli olikaan oivaltanut, ei hän selkeästi tahtonut jakaa asiaa kanssani, eikä se minua suoranaisesti haitannut.
"Oletko miettinyt sitä ehdotustani, että lähtisimme Kuolonklaanista?" Väärävarjo kysyi kävellessämme sekametsässä joen viertä pitkin. Katsahdin soturiin yllättyneenä.
"En ole", vastasin rehellisesti. Valkea kolli mietti hetken.
"Onko se ihan mahdoton ajatus? Emme me voi tätä ikuisuutta salailla", meripihkasilmäinen kolli sanoi ja katsoi minua. Vauhtimme hidastui ja lopulta pysähtyi kokonaan.
"Kuolonklaani on minun kotini. En minä voi täältä lähteä. Olen koko elämäni velkaa tälle klaanille", vastasin rauhallisella äänellä. Väärävarjo näytti mietteliäältä. Kolli avasi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen pian. Hänen katseensa karkasi minusta joen toiselle puolen kuusimetsään. Soturi näytti hyvin mietteliäältä. En osannut sanoa, mitä tuon päässä pyöri.
"Koitetaan vain kestää. En minäkään tästä tilanteesta suoranaisesti nauti", sanoin ja yritin saada kollia taas katsomaan minuun päin, mutta yritys oli turha. En tiennyt, oliko Väärävarjo edes kuullut sanojani.
"Minusta tuntuu, että Mesitähti ja Liljatuuli ovat minun pentujani", kollin sanat saivat minutkin hämmentymään. Kavahdin askeleen taaksepäin.
"Mitä?" kysyin varmistaakseni, että olin kuullut oikein. Väärävarjon kasvoille oli piirtynyt epämukava ilme, jota en ennen ollut nähnyt. Kolli ei vieläkään katsonut minua.
"Minun entinen kumppanini kertoi tarinoita Tähtiklaanista. Hän uskoi siihen täysillä, ja halusi opettaa pentummekin uskomaan. Minä en välittänyt hänen tarinoistaan, vaikka oli niissä kyllä mielikuvitusta. Eihän se voi olla sattumaa, että vieressämme asuva klaani uskoo samaan kuin aiempi kumppanini? Entä jos Orkidea ei kuollutkaan siinä tulipalossa?" Väärävarjo kysyi ja käänsi viimein katseensa minuun. En tiennyt mitä sanoa. Lähdin vain perääntymään pois. Saattoiko olla, että Väärävarjo oikeasti olisi Kuolonklaanin rajanaapuriklaanin päällikön ja parantajan isä? Jos niin olisi ja muut saisivat tietää, hänet varmasti ajettaisi pois. En voisi koskaan olla hänen kanssaan Kuolonklaanissa.

//599 sanaa

Sulkavirta hymyili katsoessaan punaruskean pennun iloa ja innokkuutta. Naaras huomasi nyt, ettei seikkailu ollutkaan hänen osaltaan niin ihmeellinen, mitä hän aluksi oli ajatellut. Metsässä kulkeminen oli Sulkavirralle jokapäiväistä. Naaras oli kuitenkin hyvillään huomatessaan, miten haltioissaan Aaltopentu oli. Tämä oli pennulle takuulla valtavan iso asia.
"Tiesitkö, että kauan sitten tätä metsää kutsuttiin Kuolometsäksi?" harmaanruskea naaras kysyi ja katsahti vierellään kipittävää pentua. Aaltopentu katsoi hämmästyneenä soturia.
"En tiennyt", naaras ilmoitti valehtelematta ja kohotti katseensa puiden latvoihin, jotka kurottelivat kohti tähtitaivasta.
"Kun Kuolonklaani asettui tänne asumaan, Viiltotähti nimesi klaanin Kuolonmetsäksi. Silloin myös Pimeyden Metsä sai alkunsa, kun Viiltotähdestä tuli ensimmäinen päällikkö", Sulkavirta kertoi tarinaa, jonka hän oli kuullut useaan otteeseen pentutarhalla asuessaan.
"Olethan sinä sentään Viiltotähdestä kuullut, etkö olekin?" raidallinen naaras varmisti, ja Aaltopentu mietti hetken. Pienen hetken ajan pentu nyökkäsi.
"Luminenä taisi joskus puhua siitä", pentu totesi. Sulkavirta katseli ympärilleen ja hetken mielijohteesta loikkasi suuren kiven päälle. Soturitar asettui makaamaan kivelle ja katseli pentua, joka kurotteli käpälillään kohti soturia. Sulkavirta virnisti.
"Mitä sinä teet, Sulkavirta?" Aaltopentu kysyi.
"Lepään vain hieman", naaras virnisti ja nousi vaivihkaa ylös. Soturi loikkasi alas kiveltä ja laskeutui sulavasti aivan Aaltopennun viereen. Pentu ihasteli soturin suoritusta.
"Tiesitkö, että Eloklaanin reviirillä metsä on erilaista kuin täällä? Joen toisella puolen on kuusien lisäksi myös lehtipuita ja mäntyjä", Sulkavirta kertoi, "minä olen käynyt Eloklaanin reviirillä. Jos tahdot, voin joskus viedä sinutkin sinne, kun olet vain vähän vanhempi."
Naaras ei oikeasti ollut varma, pystyisikö hän edes pitämään lupaustaan. Ainakin Sähkötuho olisi suunnitelmaa kovasti vastaan, sillä seikkailu Eloklaanin reviirille aikoinaan pidensi kaksikon soturinimityksiä peräti yhdellä ja puolella kuulla. Tosin tällä kertaa Sulkavirta olisi soturi, eikä kukaan voisi enää viedä hänen soturinimeään pois.

//Aalto?
// 269 sanaa

Olin valinnut paikkani Kuuraturkin ja tämän oppilaan Tuhotassun viereltä. En kokenut tarvetta sekoittautua Eloklaanin kissojen sekaan, enkä huomannut kovin monen kuolonklaanilaisen vapaaehtoisesti menevän eloklaanilaisten puheille. Enemmänkin tapahtui toisinpäin. Mielestäni kokoontuminen oli mielenkiintoinen tapahtuma. Siinä toinen klaani kertoi avoimesti tapahtuneista asioista, kuka oli uusin pentu ja kuka viimeisin menehtynyt. Jopa oma nimeni mainittiin Punatähden toimesta, kun Mesitähti oli vaatinut tätä luettelemaan uusien pentujen ja sotureiden nimet. Tuntui oudolta, kun osa väkijoukosta kiinnitti huomionsa hetkeksi minuun, vaikka eihän Eloklaanin puolelta minua edes tunnettu. Ehkä juuri ja juuri nimeltä.
Päälliköt antoivat kissoille lopuksi vielä aikaa vaihtaa kuulumisia toisten kanssa. Nousin ylös. Olin valmis lähtemään takaisin leiriin. Sitä ennen annoin katseeni kiertää Eloklaanin kissoissa. Ei ollut pahitteeksi tarkkailla, millaista sakkia toisessa klaanissa majaili. Erotin joukosta Hopeaputouksen, joka oli entinen kuolonklaanilainen. Klaanissa oltiin kyllä puhuttu, miksi kolli oli päättänyt vaihtaa klaania. En voinut edes kuvitella selkäni kääntämistä Kuolonklaanille. Tuntui typerältä ajatukselta vaihtaa klaania heikompaan klaaniin. Toki Eloklaani oli pärjännyt, mutta en halunnut uskoa, että Mesitähti kertoi koko totuutta. Tuskin noinkin tuoreella klaanilla oli kaikki kunnossa. Kyllä siihen vaadittiin enemmän, että päästäisiin tasapainoisempaan arkeen, eikä pienet takaiskut enää horjuttaisi klaania.
Hyväksyin kyllä, että Eloklaani toimi nykyään rajanaapurinamme, mutta se ei tarkoittanut, että olisin pitänyt siitä. Heidän kissansa olivat… jotenkin erilaisia, jos heitä lähti oikein kunnolla vertaamaan kuolonklaanilaisiin. Saattoi johtua myös siitä, etten ollut antanut kenellekään mahdollisuutta näyttää sitä, millaisia he todella olivat. En myöskään halunnut sitä. Olin toisaalta jo ehtinyt tottua siihen, että rajapartiossa länsiraja oli myös Eloklaanilaisten merkkaama. Jostain syystä ajatus kahdesta klaaniyhteisöstä ei tuntunut edes pahalta - varsinkaan, kun Eloklaanista ei ollut koitunut suuria ikävyyksiä meille.
Punatähti ilmoitti kokoontumisen päättyneeksi, ja eloklaanilaiset virtasivat toistensa luokse lähelle päällikköään, joka lähti johdattamaan klaaniaan pois Kuolonklaanin reviiriltä. Suuni aukesi makeaan haukotukseen, sillä tiesin pääseväni pian nukkumaan. Minua ei onnekseni oltu määrätty aikaisimpiin partioihin, vaan sain rauhassa levätä kokoontumisen jäljiltä. En minä olisi pistänyt vastaan, vaikka olisin aamupartioon joutunut, mutta onni oli näköjään puolellani. Toisaalta ei olisi ollut Henkäysvarjolta viisasta laittaa huonosti nukkuneita kissoja ensimmäisiin partioihin.
Lähdin kohti leiriä Kuuraturkin kannoilla, mutta vähitellen erkanin tästä ja hänen oppilaastaan. Emme olleet vaihtaneet kokoontumisen aikanakaan muutamaa sanaa enempää. Musta kolli oli tunnettu pisteliäänä tapauksena Kuolonklaanin riveissä, mutta en ollut partioinnin ja muun sanan heiton lisäksi laittanut energiaani toiseen soturiin tutustumiseen. Tiesin kyllä, että se energia menisi järkevään asiaan, sillä minun tulisi pitää paremmat välit kanssasotureihini. Se varmasti auttaisi minua eteenpäin muiden silmissä, varsinkin näin klaanin tuoreimpana soturina. Kyllä kaikki tiesivät, että olin uusin. Muutamat myös kohtelivat sen mukaisesti. Minulla oli vielä töitä tehtävänä, että saisin uuden soturin stigman pois painamasta.

// 419 sanaa

Aaltopentu ei osannut pukea kokemaansa tunnetta sanoiksi: se oli jotain ilon, innostuksen, hämmennyksen ja pelon väliltä. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa koskaan leirin ulkopuolella - asian hehkua tosin himmensi se painava tosiasia, että hän teki sen salaa. Hän tiedosti riskin kiinnijäämisen mahdollisuudesta, sekä sen, että hän itse joutuisi ottamaan kaiken vastuun tästä, jos joku näkisi heidät, vaikka idea olikin alunperin tullut Sulkavirralta.
Neulaspeite tuntui pehmeältä ja kimmoisalta pennun käpälien alla tämän tepastellessa eteenpäin paksujen puunrunkojen lomassa. Sulkavirta kulki tyylikkään ilmavin askelin vähän matkan päässä hänen edellään ja katseli samalla ympärilleen, ilmeisesti seuraavaa reittiä etsiskellen. Oikeastaan Aaltopennulle oli ihan sama, missä he kävisivät tämän yön aikana: hän oli jo innoissaan pelkästään puiden näkemisestä.
Kuutamo heitti pitkiä, tummia varjoja heidän polulleen. Aina välillä Sulkavirran solakka hahmo hopeoutui hetkellisesti puiden välistä kurkottelevien valojuovien osuessa häneen, kunnes pimeys taas nielaisi hänet. Aaltopentu kiri askeliaan, jotta voisi kävellä hänen vierellään. Hänestä tuntui nyt vanhemmalta ja aikuismaisemmalta, kun hän sai kävellä yhtä matkaa soturin kanssa leirin muurien toisella puolella, silmänkantamattomiin jatkuvassa metsässä.
"No, mitä pidät?" Sulkavirta kysyi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden rikkoen. Hän katsahti vierellään tassuttavaan pentuun suu pienessä virneessä - soturitar taisi huomata, miten innoissaan Aaltopentu oli tästä pikku retkestä.
"Täällä on niin hienoa!" punaruskea pentu hihkaisi vastaukseksi ja otti muutaman hataran juoksuaskelen, mutta hidasti sitten, jottei olisi kaatunut naamalleen ja nolannut itseään Sulkavirran edessä. "Mitä nyt tehdään?" hän kysyi sitten ja vilkaisi soturiin malttamattomana. Hän halusi ottaa kaiken ilon irti tästä seikkailusta!

//Sulka?
//237 sanaa

Sellaiset asiat, joista normaalisti nautin, tuntuivat turhauttavilta ja tylsiltä. Kun partioin tai saalistin, ajatukseni harhailivat Väärävarjossa. Tein kaikkeni keskittyäkseni sataprosenttisesti tehtäviini, mutta se tuntui haastavalta. Inhosin itseäni sen vuoksi, miten tunteet veivät minua mukanaan huomaamattani. Ajattelin vain, koska näkisin Väärävarjon taas. Muistelin aiempia kohtaamisiamme ja yritin löytää ratkaisua ongelmaamme. Olisiko tulevaisuus pelkkää salailemista? Miten kauan tämä kaikki pysyisi muilta salassa?
"Kokoontumiseen lähtevät sotureista Tuhkajuova, Kuuraturkki, Haahkasurma, Väärävarjo, Sähkötuho ja Tuimakatse. Oppilaista kokoontumiseen pääsevät oppilaani Lehtitassu, Kuuraturkin oppilas Tuhotassu ja Haahkasurman oppilas, Turhatassu. Myös Ruostekukka ja Pihkatassu osallistuvat kokoontumiseen", Punatähti oli kertonut aiemmin tänään, kun klaani oli kutsuttu koolle. Kokoontumiseen pääseminen oli hyvä asia. Vaikka Kuolonklaanilla meni hyvin, ei pitänyt unohtaa sitä, että rajanaapurinamme oli toinen klaani, jonka periaatteet ja ajatusmaailma olivat täysin erilaiset kuin Kuolonklaanissa.
Kokoontuminen oli ihan hyvä keino tiedustella, mitä vieraassa klaanissa oli meneillään. Punatähti oli vannottanut, ettei Kuolonklaani alkaisi haastamaan riitaa Eloklaanin kanssa, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Niin kauan kuin Eloklaani osasi käyttäytyä, ei minulla ollut syytä vihoitella heille.

Yö saapui, ja Punatähti johdatti kuolonklaanilaisia kohti Kivikukkulaa. Taivas oli kirkas, vain muutama pilvenhattara mateli eteenpäin taivaalla. Täysikuu mollotti taivaalla. Sen hopeinen valo sai kissojen turkit miltei hohtamaan. En voinut olla huomioimatta sitä, miten Punatähti oli valinnut kokoontumiseen vain kissoja, jotka olivat selkeästi uskollisia Kuolonklaanille ja toimivat klaanin edun parhaaksi. Lempeät ja ystävälliset kissat oli jätetty kylmästi leiriin. Se oli lähinnä hyvä asia, sillä hyväntuuliset kissat antoivat Kuolonklaanista toiselle klaanille aivan vääränlaisen kuvan.
Kiipesimme päällikön perässä Kivikukkulan päälle. Hajujen perusteella Eloklaani oli jo paikalla. Kuu ei ollut vielä huipussaan, joten eloklaanilaisilla ei olisi varaa moittia meitä siitä, että olimme paikalla vasta heidän jälkeensä. Punatähti tervehti kohteliaasti Mesitähteä, joka istuskeli Puhujankiven liepeillä, mutta nousi ylös meidät nähdessään. Eloklaanin päällikön olemus, ulkonäkö ja eleet kiinnittivät taas huomioni. Jos kolli olisi ollut vitivalkoinen, tuota olisi voinut luulla Väärävarjoksi. Kaksikon samannäköisyys oli hämmentävä sattuma.
"Etsikää mukavat paikat itsellenne. Kokoontuminen alkaa pian", Punatähti huikkasi klaaninsa jäsenille, jotka lähtivät käskystä etsimään paikkaa, josta kuulisi ja näkisi Puhujankivelle hyvin. Minä jäin aloilleni seurailemaan muiden kissojen touhuja. En halunnut tutustua eloklaanilaisiin, vaan tarkkailla heidän liikkeitään. Pidin vähän myös silmälläni Sähkötuhoa. En halunnut, että ainoa edes vähän järkevä pentuni ystävystyisi vahingossakaan vihollisklaanin jäsenen kanssa.
Henkäysvarjo pyyhälsi ohitseni ripein askelin. Kolli vilkaisi minua terävällä katseellaan, mutta käänsi sitten päänsä eteenpäin. Harmaaraidallinen kolli piti leukansa että häntänsä pystyssä kävellessään Puhujankiven luona maleksiviin kissoihin. Kolli tervehti kylmästi Minttuliekkiä, joka oli entinen kuolonklaanilainen ja Punatähden ainoa jälkeläinen.
"Etkö aio tutustua eloklaanilaisiin?" Väärävarjo kysyi astellessaan luokseni. Valkea kolli istui alas. Vilkaisin häntä, mutta en antanut katseeni jäädä soturin valkeaan turkkiin tai meripihkaisiin silmiin. Pudistin päätäni.
"Parempi katsella etäältä", totesin lapojani kohauttaen.
Enempää emme ehtineetkään puhua, kun Punatähti ja Mesitähti loikkasivat Puhujankivelle. Eloklaanin päällikkö puhui ensin. Hän jaaritteli pitkät pätkät kaikkea melko turhaa ja tylsää uusista pennuista, sotureista ja oppilaista. Kun kolli mainitsi Eloklaanin leirissä majailevasta erakosta, katseeni siirtyi välittömästi Henkäysvarjoon. Kolli suorastaan inhosi erakoita, ja tuon korvansa luimistuivat nopeasti Mesitähden sanat kuullessaan. Siinä oli Henkäysvarjolle taas yksi syy enemmän vihata Eloklaania; klaani majoitti väliaikaisesti erakoita leirissään, jotka tarvitsivat apua.
Punatähti puhui lyhyesti ja ytimekkäästi. Myös hän otti fiksuin sanoin kantaa Eloklaanin päällikön sanoihin erakosta. Ennen puheosuuden päättymistä Mesitähti tahtoi kuulla uusien sotureiden ja pentujen nimet. Punatähti empi hetken, mutta myöntyi sitten. Kuolonklaanilaisten nimet eivät olleet mitään salaista tietoa.
Enempää kerrottavaa päälliköillä ei ollut. He ilmoittivat, että kokoontuminen päättyisi pian. Kissat saisivat taas aikaa keskustella keskenään ja vaihtaa klaanien välisiä kuulumisia.
Minä en aikonut jaaritella eloklaanilaisten kanssa mitään, vaan käännyin Väärävarjon puoleen.
"Oletko huomannut, miten paljon sinä ja Mesitähti muistutatte toisianne?" kysyin harkittuani hetken, miten ottaisin asian puheeksi. Väärävarjo katsahti minua kummastuneena.
"Miten niin? Eivät kaikki lyhytkarvaiset, valkoiset kissat ole samannäköisiä", kolli naurahti hieman huvittuneesti.
"Ei se ole pelkkä turkin väri. Te olette molemmat kolleiksi melko siroja ja hoikkia, pitkäjalkaisia ja muutenkin ilmeenne ja eleenne muistuttavat kovasti toisiaan", selitin ilmeettömänä, vaikka oikeasti pelkkä keskusteleminen Väärävarjon kanssa sai perhoset lentelemään vatsassani. Väärävarjo naurahti taas hieman kiusaantuneena.
"Kuvittelet vain", kolli lausahti ja käänsi katseensa Mesitähteen. Huvittunut virhe pyyhkiytyi valkean soturin kasvoilta, ja tuo muuttui vakavaksi.
"Mitä sinä oikeastaan tiedät tuosta Mesitähdestä? Mistä hän oikein on tullut tänne?" Väärävarjo katsahti minua vakavissaan. Kollin vakavuus hämmensi minua. Miksi häntä yhtäkkiä kiinnosti vieras kissa niin paljon?
"Sen mitä olen kuullut muilta. Hän ja sisarensa Liljatuuli vaelsivat jostakin kaukaa tänne kuulemma Tähtiklaanin johdattamana. Tähtiklaani on kai jonkinlainen korvike Pimeyden Metsälle sellaisille, jotka pelkäävät ikuista pimeyttä. He vain hakivat Minttuliekin ja perustivat Eloklaanin", kerroin kaiken sen, mitä itse tiesin. Henkäysvarjo oli kertonut minulle kaiken tämän.
"Tähtiklaani", Väärävarjo henkäisi ja katsoi minua suoraan silmiin. Kollin katse ei ollut sellainen rakastuneen kissan katse, jolla Väärävarjo minua usein katsoi. Se oli pohtiva, hieman jopa järkyttynyt. Sitten soturi käänsi katseensa pois, eikä sanonut enää mitään. Hän vain vajosi omiin ajatuksiinsa, enkä aikonut häiritä häntä. Väärävarjo ei selkeästikään halunnut keskustella, ja se sopi minulle. En tiennyt, oliko hän joskus kuullut Tähtiklaanista. Oli tai ei, se ei minua kiinnostanut.

Viimeinkin tuli aika, kun kokoontuminen päättyi. Täysikuu oli jo laskemaan päin. Aurinko nousisi jonkun ajan kuluttua. Taivaalle oli kerääntynyt rykelmä harmahtavia pilviä. Pian saattaisi sataa.
Punatähti johdatti Kuolonklaanin ensin alas Kivikukkulalta. Väärävarjo oli jättäytynyt joukon perälle, ja minä kuljin aivan Henkäysvarjon ja Punatähden perässä. Loikin kivenmurikoita pitkin alas maan tasalle.
Punaruskea päällikkö odotti, että kaikki kuolonklaanilaiset olivat päässeet alas. Sitten kolli lähti johdattamaan meitä kohti leiriä. Vilkaisin taakseni. Myös eloklaanilaiset kapusivat alas kukkulalta.
Olin suunnattoman väsynyt, kun saavuimme leiriin. Suuntasin suoraan muiden tavoin sotureiden pesään nukkumaan. Onnekseni saisin nukkua ohi auringonnousun huomenna. Henkäysvarjo oli laittanut minut vasta aurinkohuipun rajapartioon.

//904 sanaa

Kuun valo kajasti soturien pesän katon raoista valaisten kissojen turkit hopeaisiksi. Oli puolikuu, mikä merkitsi minun ja Minttuliekin tapaamista. Huokaisin syvään. Viime päivinä olin tuntenut pientä katumusta koko jutusta. En varsinaisesti siksi, että minusta tuntuisi pahalta olla kertomatta Pähkinäkorvan kuolemasta Minttuliekille - vaikka pitkin hampain myönsinkin, että tunsin ripauksen syyllisyyttä tiedon pimittämisestä. Ei, kyse oli siitä, että pelkäsin jääväni kiinni. Nyt minä nimittäin tein sen rikkeen, millä Minttuliekkiä kiristin. Entä, jos olisinkin arvioinut soturin väärin? Jos naaras vasikoisi päällikölleen, hän todennäköisesti saisi helpommin anteeksi kuin minä.
Kuitenkin, tiedot mitä Minttuliekiltä voisin saada saattaisivat olla arvokkaita. Tätä kautta minulla oli nimittäin mahdollisuus saada liittolaisia. Olin huomannut, ettei minulla ollut ketään, minkä myöntäminen tuntui surulliselta ja nololta. Olin aina janonnut valtaa ja kunniaa, mutta mitään oikeaa voimaa minulla ei voisi olla niin kauan kuin olin itseni ainoa luotettu.
Siispä minä tapaisin Minttuliekin, oli mikä oli. Kiinnitin katseeni vähän matkan päässä nukkuvaan harmaaseen soturiin; Turmaloikka oli toisinaan riesa. Hän oli kaiketi huomannut, että mieleni päällä oli jotain - kolli oli nimittäin alkanut utelemaan liikaa minun tekemisistäni. Nyt hän kuitenkin näytti nukkuvan sikeästi, ja jos Turmaloikkaa yhtään tunsin, ei hän ollut kummoinen näyttelijä.
Nousin hiljaa jaloilleni ja hiivin ulos pesästä. Vartiossa oleva Liekkimyrsky väistämättä näkisi minut. Joskus halusin kirota sen, joka oli päättänyt rakentaa leirin, josta pääsi vain yhtä kautta ulos. Saatoin kuitenkin olla toistaiseksi huoletta, sillä tuskin olin vielä mitään epäilyksiä herättänyt.
Liekkimyrskyn katse oli lievästi utelias kävellessäni häntä kohti, mutta ennen kuin nuorempi naarassoturi oli ehtinyt kysellä menemisistäni, olin jo rientänyt ulos nopean nyökkäyksen kanssa. Kuu ei ollut vielä aivan huipussaan; taivas oli vielä osittain vaaleampi. Lähdin kulkemaan kohti Eloklaain rajaa.

Minttuliekki ei ollut vielä saapunut, joten istuuduin odottamaan. Olin varuillani; tämän epäilyttävämmältä tuskin voisin eloklaanilaisten silmissä näyttää. Jos joku sattumoisin olisi iltakävelyllä ja hoksaisi minut näin lähellä rajaa heidän puolellensa pälyilemässä, herättäisin varmasti epäilyksiä.

//Minttu?
//303 sanaa

Istuin pienellä sateista kostealla nurmikaistaleella ja katselin aukealla touhuavia kissoja. Eloklaani oli ollut paikalla ennen meitä.
Ympärilläni kuului tasaista huminaa muistuttavaa ääntä, jonka sai aikaan suuri määrä toisilleen puhuvia kissoja. Heidän turkkinsa hohtivat öistä kuunvalosta johtuvaa loistoaan ja se värjäsi minunkin harmaan turkkini hopeansävyiseksi.
Sulkavirtaa ei oltu valittu kokoontumiseen mukaan ja tämä oli ensimmäinen kokoontumiseni ilman häntä. En sano, että en pärjäisi ilman sisartani, mutta oloni oli aavistuksen tyhjä ilman hänen innostunutta persoonaansa. Hymähdin.
Silmäni kiinnittyivät kukkulan juurella hääräileviin klaanien johtohenkilöihin. Mesitähden kirkkaana loistava valkea turkki ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Katselin kollin rauhallisia, mutta varmoja liikkeitä hänen puhuessaan Punatähdelle. Vähän matkan päässä Eloklaanin päällikön rinnalla istui punaturkkinen Minttuliekki, joka tuntui tiirailevan Punatähteä asiallisella kylmyydellä, joka tuntui hieman oudolta heidän sukulaissuhteensa tietäessä. Toisaalta, kukapa minä olin arvioimaan heidän välejään.
Päälliköt lähtivät kiipeämään kukkulalle, jonka päältä he puhuisivat vain hetken kuluttua ja se sai kissa joukon hiljenemään automaattisesti ja aukean valtasi juhlallinen äänettömyys - tai no muutamia oppilaiden yli-innokkaita kuiskauksia lukuun ottamatta.
Kun päälliköt olivat hakeneet paikkansa, Mesitähti astui eteen ja alkoi kertomaan Eloklaanin kuulumisia kasvoillaan asiallinen ilme, joka kuitenkin oli aavistuksen verran lämpimämpi kuin muutaman askeleen päässä olevan Punatähden oma.
"Mukavaa, että tapaamme täällä taas. Eloklaanilla menee hyvin, vaikka lehtikato häämöttääkin edessäpäin. Olemme saaneet uusia pentuja, oppilaita ja sotureita. Liljatuuli sai ensimmäisen parantajaoppilaansa, Leimutassun”, päällikkö sanoi ja kohdensi katseensa jonnekkin kissajoukon syövereihin. Kun seurasin hänen katsettaan, kohtasin mustavalkoisen kollin, jonka pienikokoinen vartalo istui ryhdikkäästi silmät ylpeinä loistaen.
Sitten Mesitähti jatkoi vielä kertoen muista oppilaiden ja soturien nimityksistä ja uusista pennuista, joista yksi oli valitettavasti menettänyt henkensä jo hyvin nuorena.
Sen jälkeen oli Punatähden vuoro puhua. Hän kertoi ylipäätään, että uusia sotureita oli nimitetty ja pentuja syntynyt. Mesitähti puuttui kuitenkin asiaan ja sain kissajoukossa aikaan pienen supinan, joka oli kissoista ja heidän klaaneistaan riippuen paikoin hyväksyvää tai paheksuvaa ja silmiään pyörittelevää. Tämä korosti klaanien välistä vastakkainasettelua.
"Olisi hienoa, jos voisit esitellä klaanisi uudet pennut ja soturit."
Punatähti myöntyi. Mielestäni se oli erinomainen päätös, sillä tämä ei ollut riidan arvoinen asia. Punatähti oli mielestäni järkevä päällikkö - ainakin niiden valintojen mukaan, mitä hän oli elinaikanani tehnyt. Arvostus kuitenkin piti ansaita aina uudestaan ja yksikin virhelaskelma saattaisi romuttaa sen. Johtajan asema oli aina haastava, mutta myös palkitseva.
Lopulta päälliköt antoivat kissoille luvan mennä juttelemaan toisilleen ja vaihtamaan kuulumisia.
Nousin ylös ja lähdin astelemaan joukon välissä pujotellen. En varsinaisesti ollut menossa kenenkään tietyn luokse, vaan katselin kissoja ja arvioin voisinko mennä puhumaan heidän kanssaan.
Tielleni sattui kaunis valkea naaras, jonka silmät olivat erikoiset ja huomiota herättävät. Hänen katseensa paljasti hänen jostain syystä tuntevansa olonsa eksyneeksi.
“Öh anteeksi”, naaras pahoitteli tientukkona olemistaan, “oletko nähnyt hopeanvalkeaa kollia vaaleanharmailla raidoilla etutassuissa? Hukkasin hänet ja en meinaa nähdä näiden kissojen ylitse.”
Naaras oli tosiaan pieni ja ymmärsin hänen ongelmansa. Vilkaisin ympärilleni.
“Hän on aivan aukion laidalla”, sanoin yksinkertaisesti ja nyökkäsin oikealle suunnalle.
Naaraan kasvoille nousi kiitollinen pieni hymähdys: “Kiitos kovasti.” Sitten hän lähti etsimään kuvailemaansa kissaa.
Jatkoin matkaani rauhallisesti ja pian huomasin puhujankiven varjossa istuvan tutun kilpikonnakuvioisen kaksikon. Päätin mennä heidän luokseen, sillä he tuntuivat mielessäni suhteellisen miellyttävältä seuralta. He eivät ainakaan haluaisi kuulla koko elämäntarinaani Kuolonklaanissa, niin kuin joku utelias eloklaanilainen saattaisi tyydyttääkseen kiinnostustaan kuolonklaanista.

//Lehti tai Tipu? :D
516 sanaa

Leirin pääaukiolla oli tungosta, kun Punatähti oli kutsunut klaanin koolle kuulemaan nimityksiä. Saukkopentu ja Sirpalepentu olivat ansainneet oppilasnimensä ja saaneet mestareikseen Rapakynnen ja Harakkanaurun.
Samalla päällikkö ilmoitti lähestyvästä täysikuun kokoontumisesta. Tapaisimme Eloklaanin jäseniä taas Kivikukkulalla huomisyönä.
"Ilmoitan kokoontumiseen lähtijät huomisaamuna", Punatähti sanoi rauhallisella äänellä ja päätti kokouksen siihen. Kissat lähtivät omille teilleen kokoontumisen jälkeen. Osa lähti partioon, toiset harjoituksiin, pesään lepäämään ja osa jäi vain maleksimaan leirin pääaukiolle.
Olin kääntymässä ympäri suunnatakseni sotureiden pesään, mutta kun käännyin, Väärävarjo seisoi takanani. Säpsähdin säikähtäen ja astuin askeleen taaksepäin.
"Mitä sinä hiiviskelet?" sihahdin valkealle soturille, jonka kasvoilla oli pahoitteleva ilme.
"Ei ollut tarkoitus. Olin juuri tulossa puhumaan sinulle", entinen erakko lausahti matalalla äänellään. Katsoin hetken ajan kollia silmiin. Minä tunsin, kuinka sydämeni alkoi taas laukata. Hetken ajan tuijotimme vain toisiamme silmiin, kunnes ravistelin päätäni rikkoen katsekontaktin.
"Mentäisiinkö kävelylle?" ehdotin varovasti ja vilkaisin ympärilleni. Kukaan ei katsellut meitä, ja se sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Väärävarjo nyökkäsi, joten lähdin johdattamaan soturia perässäni ulos leiristä.
Sää oli kolea, ja kylmä viima sai minut tärisemään. Kiristin vauhtini kevyeen juoksuun, jotta lihakseni pysyisivät lämpiminä. Väärävarjo kiri minut kiinni ja ravasi vierelläni kohti Lehtikuusilaaksoa. Viima ei pääsisi laakson pohjalle samalla tavalla kuin tasaisella maalla. Voisimme keskustella siellä kaikessa rauhassa. Välillä vilkaisin Väärävarjoa, mutta käänsin vaivihkaa katseeni poispäin kollin vilkaistessa minua.
Sydäntäni raasti suunnattomasti. Joitain päiviä aiemmin kolli oli ilmoittanut, että Pikiturkki tahtoisi olla tuon kumppani. Hän oli kertonut, että voisin saada hänet unohtamaan tumman soturittaren. Ei se kuitenkaan ollut minun asiani päättää, mitä toinen kissa teki elämällään ja olin kertonut sen Väärävarjollekin. Arvelin, että Väärävarjo tahtoi keskustella kanssani siitä aiheesta taas.
Yöunet olivat muutaman yön ajan jääneet miltei olemattomiksi, joten minulla oli ollut aikaa miettiä. Olin miettinyt ihan liikaa.
Mietteeni pohjautuivat uneen, jonka olin nähnyt eräänä yönä. Unessa olin joen rannalla Väärävarjon ja kolmen pennun kanssa. Pennut olivat olleet meidän pentujamme. Unessa minä olin ollut Väärävarjon kanssa, en Henkäysvarjon. Ajatus moisesta oli saanut mieleni sekaisin.
Laskeuduin Väärävarjon rinnalla loivaa mäkeä alas Lehtikuusilaakson pohjalle. Kuljimme hetken aikaa hiljaisuudessa, kunnes Väärävarjo pysähtyi. Kolli vilkaisi ympärilleen, ja kohdisti sitten vaalean meripihkaisten silmiensä katseen minuun.
"Minä päätin, mitä minä tahdon", soturi vastasi irrottamatta katsettaan minusta. Olin uppoutunut soturin silmiin, enkä saanut edes suutani avatuksi kysyäkseni, mitä kolli tarkoitti. Eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä Väärävarjo jatkoi pian:
"En tahdo olla Pikiturkin kumppani, sillä hän ei tee minua onnelliseksi."
Minua ärsytti kollin tapa kertoa asioita. Hän piti turhan pitkiä taukoja. Olisi vain sanonut kaiken suoraan ilman mutkitteluita.
"Tuhkajuova, minä tahtoisin olla sinun kanssasi", kolli totesi lopulta huokaisten. Hänen sanansa saivat minut kavahtamaan askeleen taaksepäin. Sydämeni takoi holtittomasti rinnassani tehden oloni epämukavaksi. Hännänpääni nyki ja tuntui, kuin korvani olisivat olleet tulessa. Olin umpikujassa vailla ratkaisua ongelmaani.
"Mikset voisi vain jättää minua rauhaan?" henkäisin säröilevällä äänellä ja katsoin onnettomana Väärävarjoa. Kolli näytti hämmentyneeltä, soturista huokunut itsevarmuus tuntui kadonneen hetkessä.
"Mikset sinä voi myöntää, että tahdot olla kanssani?" kolli ärähti turhautuneen oloisena.
"Ei minun tahtomisellani ole mitään väliä! Vaikka haluaisinkin olla kanssasi, ei se tule koskaan olemaan mahdollista. Jos jätän Henkäysvarjon, hän ei ikinä jätä minua rauhaan", tiuskaisin päätäni ravistellen.
"Jos olisit klaanisyntyinen, kaikki olisi voinut mennä toisin", kuiskasin hiljaa tietämättä, kuuliko Väärävarjo sitä. Laskin katseeni maahan pystymättä katsoa valkeaa soturia silmiin.
"Lähdetään pois, perustetaan perhe jossakin kaukana täältä. Voimme perustaa oman lauman, tai vaikkapa klaanin. Ei Kuolonklaani ole korvaamaton", Väärävarjo henkäisi. Pelkkä ajatuskin sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Olin vannonut palvelevani Kuolonklaania koko ikäni. Ilman Kuolonklaania ei olisi minuakaan. Klaanin jäsenet olivat kasvattaneet minusta soturin, joka halusin olla. Mutta toisaalta. Silloin kukaan ei voisi kertoa, kenen kanssa minun täytyisi olla.
"Sinä tiedät, että Kuolonklaani on minun kaikkeni", huokaisin ja pudistelin taas päätäni. Nyt vasta uskalsin nostaa katseeni Väärävarjoon. Kollin kasvoille oli ilmestynyt surumielinen katse.
"Eikö se voisi muuttua? Anna minun näyttää sinulle, miten onnellinen voisit olla kanssani", kolli pyysi. Olisi ollut järkevintä lähteä tästä tilanteesta, mutta en pystynyt. Jalkani eivät suostuneet viemään minua kohti leiriä.
"En usko, että voisin olla onnellinen ilman Kuolonklaania", lausuin huomaten, kuinka pettynyt ilme valtasi Väärävarjon kasvot.
"Olisiko tilanne toinen, jos Henkäysvarjoa ei olisi?" valkea kolli kysyi hiljaisella äänellä. Katsoin kollia tietämättä mitä sanoa. Ehdottiko hän juuri, että tappaisimme Henkäysvarjon?
"Olisi, mutta hänen tappamisensa ei ole ratkaisu", sanoin, "tämä on umpikuja."
Vaikka kuinka aina painotin järjellä ajattelemista tunteiden sijaan, nyt tilanne oli katastrofaalinen. En voinut enää vältellä tuntemasta. En tahtonut valehdella itselleni, yrittää naamioida tunteitani joksikin muuksi mitä ne eivät olleet. Jo kuiden ajan Väärävarjo oli saanut sydämeni takomaan ja vatsanpohjani kihelmöimään.
Kun katseemme taas kohtasi, Väärävarjo otti hitaasti askeleen minua kohti. En enää tahtonut kamppailla vastaan, vaan painauduin vasten soturin rintakehää. Kehräsin hiljaa unohtaen sen, ettei tämä kestäisi. Me emme voisi olla yhdessä, ellen tekisi valtavia luopumisia tai menettäisi asemaani klaanissa. Mutta sen pienen hetken, olimme vain me kaksi ilman mitään ongelmia.

Vietimme sen päivän aina kuuhuippuun saakka yhdessä leirin ulkopuolella. Se oli ensimmäinen kerta, kun koskaan puhuin tunteistani toiselle kissalle sillä tavalla, oikeasti. Pienen hetken ajan olin jopa toivonut, että olisimme lähteneet karkumatkalle. Mutta sitten totuus iski vasten kasvojani kuin vesipisarat sadepäivinä; en selviäisi ilman klaania. Ikävöisin takaisin liikaa, ja se olisi sen rakkaustarinan loppu.
Nyt vasta ymmärsin, miksi suhde Henkäysvarjoon oli kaiken aikaa tuntunut niin vastenmieliseltä ja inhottavalta. Minä en ollut koskaan rakastanut harmaaraidallista kollia. Mutta nyt minä olin rakastunut. Jos isä näkisi minut nyt, hän vetelisi minua korville. Tuntui kuin mieleni olisi ollut kirkas, viimeinkin. Tunsin olevani elossa.
Mutta kun saavuin leiriin, kaikki tuntui taas yhtä harmaalta kuin lähtiessänikin. En voinut edes katsoa Väärävarjoa, sillä pelkäsin jonkun huomaavan. Olimme tulleet eri aikaan leiriin, Väärävarjo ensin ja minä hänen jälkeensä.

// 909 sanaa

Aaltopentu tapitti kirkkaanoransseilla silmillään Sulkavirtaa, joka oli johdattanut pennun piikkihernemuurin varjoon. Naaras uskalsi myöntää vain itselleen sen, miten innoissaan hän oli. Seikkailu oli alkamaisillaan.
"Kerro jo, mitä nyt tapahtuu?" Aaltopentu kuiskasi kärsimättömänä. Punaruskea pentu marssi paikoillaan kärsimättömänä. Sulkavirta pysyi mahdollisimman tyynenä. Naaras vilkaisi piikkihernetunnelin liepeillä seisovaa Sähkötuhoa, joka oli päässyt yövartioon tänä yönä.
"Me lähdemme seikkailulle. Sinun täytyy koko ajan kulkea niin, että näen sinut", Sulkavirta sanoi, ja Aaltopentu nyökkäsi, "kun minä sanon, sinä lähdet kanssani takaisin leiriin, mukisematta."
Nyt Aaltopentu joutui jo vähän miettimään, mutta pentu nyökkäsi lopulta.
"Viimeinen ehto on se, että jos me jäämme kiinni, minä en aio tulla rangaistuksi enää uudestaan. Se tarkoittaa sitä, että minä kerron löytäneeni sinut metsästä harhailemasta yksin, ja satuin vain löytämään sinut", raidallinen soturi sanoi ja pidätti hetken ajan jännittyneenä hengitystään. Jos Aaltopentu ei suostuisi tähän ehtoon, seikkailua ei tulisi. Hetken harkinnan jälkeen naaraspentu kuitenkin nyökkäsi. Sulkavirta oli vähällä hihkaista innosta, mutta naaras malttoi mielensä. Oli tärkeää pysyä hiljaa, jottei kukaan kuulisi heitä.
Sitten soturi viittoi pennun peräänsä kohti piikkihernetunnelin edessä seisovaa soturia. Harmaaraidallinen Sähkötuho katsoi vakava ilme kasvoillaan Sulkavirran perässä kulkevaa pentua. Sulkavirta arveli, että Sähkötuho olisi halunnut moittia sisartaan, muttei kolli sanonut mitään.
"Muista mitä me sovimme", soturi sanoi ja nosti sinivihreän katseensa pennusta Sulkavirtaan.
"Tietenkin. Me palaamme pian", Sulkavirta kuiskasi ja hymyili leveästi. Paksuturkkinen soturi astui tunnelin suun edestä sivuun tehden tietä kahdelle muulle kissalle.
"Kiitos, Sähkötuho", Sulkavirta hymyili ja paineli tunneliin Aaltopentu kannoillaan. Sulkavirta hidasti tarkoituksellisesti vauhtiaan ennen kuin he astuivat ulos tunnelista. Hän seisahtui tunnelin ulkopuolelle ja kääntyi punaruskean pennun puoleen.
Aaltopentu katseli silmät suurina eteensä aukeavaa maisemaa. Vasemmalla oli muutama lehtipuu, joiden taakse avautui kuusimetsä. Oikealla puita kasvoi vain harvakseltaan, ja siellä täällä lojui valtavia kivenlohkareita. Myös tuuli oli leirin ulkopuolella hieman voimakkaampi kuin leirin muurien suojassa. Sulkavirran mieleen muistui hänen ensimmäinen kertansa leirin ulkopuolella.
"Olemme onnekkaita, sillä taivas on tänä yönä pilvetön. Minun mielestäni kaikki on kauniimpaa kuun ja tähtien valossa", Sulkavirta huokaisi ja viittoi hännän heilautuksella Aaltopennun perässään syvemmälle metsään.

//Aalto?
// 327 sanaa

Kettupentu avasi silmänsä haukotellen, valkea pentu oli nähnyt kamalaa painajaista jossa isot, tummat kissavarjot jahtasivat häntä ja kun ne saivat tämän kiinni, kaikki alkoi alusta. Ihan kuin valtavat kuolonklaanilaiset olisivat häätämässä Kettupentua pois reviiriltä.
"Vikisit kauheasti unissasi!" kuului lempeä ääni Kettupennun takaa, Mäntyviiksen katse oli huolestunut mutta pian leveä hymy nousi toisen kasvoille ja pesä täyttyi kehräämisestä. Naaras alkoi sukimaan nuorta kissaa, sileä karva oli jäänyt pystyyn huvittavan näköisesti ja irtonaista sammaletta oli kaikkialla, mutta karhea kieli sai kaiken taas näyttämään puhtaalta. Sirpalepentu sekä Saukkopentu olivat jo hereillä ja hykersivät keskenään jostain.
"Enkä!" pentu vastusteli ja peruutti pois kuningattaren luota, ravistaen päätänsä. Häntä hävetti että oli muka vikissyt ääneen, mitä jos se jatkuisi vielä oppilaana? Ei kukaan haluaisi olla Kettupennun ystävä silloin.

Yhtäkkiä Saukkopennun tassut painoivat kollin maahan ja rinnassa pisti, hän ei saanut kunnolla henkeä ja alkoi tönimään toista pentua pois päältänsä. Pian Kettupentu sai hengitettyä ja tuo pörhisti valkean turkkinsa, loikkasi vuorostaan naaraan päälle ja läimäisi häntä päähän.
"Mene pois!" Saukkopentu nyyhkäisi ja koitti kiemurrella karkuun, mutta kolli painoi pienempää pentua viileään maahan, kunnes Mäntyviiksi nosti Kettupennun ylös niskakarvoista. Ruskea naaras näytti ärsyyntyneeltä ja palasi takaisin leikkimään Sirpalepennun kanssa, he eivät selvästi halunneet olla väsyneen pennun kanssa tekemisissä tänään.
Kettupentu katui mitä teki, mutta oli liian ylpeä pyytääkseen anteeksi. Oli hänen syytänsä että sai kollin kimppuunsa, mitä meni tekemään yllätyshyökkäyksen Kettupennulle.
Mäntyviiksi näytti hirveän pettyneeltä.

//227 sanaa

Aaltopentu loikki takaisin pentutarhalle jokainen karva innostuksesta pystyssä sojottaen. Hän pyrki pitämään pokerinaaman sukeltaessaan kivien välistä peremmälle pesään, sillä ei halunnut herättää tarpeetonta huomiota pesän muissa asukeissa. He saisivat uskoa, että Aaltopentu oli juuri käynyt ulkona haukkaamassa nopeasti happea, eikä juonittelemassa täysikasvuisen kissan kanssa leiristä karkaamisesta.
Mutta kun hän ehti Tattipennun kohdalle, hänen pokkansa oli jo pettämäisillään. Veljen kohotetuista kulmista tiesi jo, että tämä epäili jotakin. Aaltopennun turkkia pisteli hermostuneesti; velipoika oli tällä hetkellä suuri riski heidän suunnitelmilleen. Jos kolli saisi selville Aaltopennun heikot kohdat ja menisi laulamaan ne Ruostekukalle, hän voisi yhtä hyvin unohtaa yöllisen seikkailun leirin ulkopuolella.
Aaltopennun pitäisi siis vain pysytellä tyynen rauhallisena ja olla aivan muina kissoina, jos mieli Sulkavirran mukaan. Ei se nyt niin kovin vaikeaa voinut olla?
"Hei, Tattipentu, kuinka hurisee?" Heti avattuaan suunsa Aaltopentu tiesi sössineensä. Kuka muka puhui tuolla tavoin? Täysin hiirenaivoinen ajatus, hän ajatteli itseään paheksuen ja yritti vielä korjata tilannetta vetämällä kasvoilleen rennon letkeän virnistyksen, joka kuitenkin sai Tattipennun rypistämään otsaansa entistä epäileväisemmän näköisenä.
"Ihan hyvin, luulisin", veli kuitenkin vastasi lopulta, vaikkakaan ei kovin vakuuttuneena sisarensa huterasta esityksestä.
Aaltopentu tukahdutti helpotuksen huokaisun, kun Tattipentu kutsui hännän heilautuksella hänet mukaansa katsomaan pentutarhan uusinta tulokasta, Kettupentua. Hän lähti enemmän kuin mieluusti kollin mukaan, sillä ei halunnut tämän saavan lisää vihiä hänen ja Sulkavirran aikeista.

Aaltopentu avasi silmänsä kuullessaan outoa ääntä. Hän kohottautui vuoteessaan sen verran, että näki pentutarhan suuaukolle, josta erottui pimeyttä vasten vain aavistuksen verran vaaleampi siluetti. Siinä samassa pesään lensi pikkuinen kivi, joka päästi lattiaan osuessaan napsahduksen. Aaltopentu höristi korviaan uteliaasti ja kapusi sitten pois sammalista.
Hän tassutti kylmän lattian poikki pesän suulle, kurkisti varovasti sammalverhon ali sen toiselle puolelle ja näki käpälät edessään. Työntyessään kokonaan ulos hän tajusi katselevansa Sulkavirtaa, jonka hännänpää nyki hieman ärtyneesti. Aaltopentu ei tiennyt, kuinka pitkään naaras oli joutunut häntä täällä odottamaan.
"Odotitko jotakuta muuta, kun näytät niin yllättyneeltä?" Sulkavirta puuskahti. Aaltopentu loi häneen pahoittelevan katseen. Hän ei ollut aikonut odotuttaa soturia tahallaan; he olivat leikkineet Tattipennun ja muiden kanssa hippaa ennen nukkumaanmenoa, joten uni oli vienyt hänet heti mukanaan, kun hän oli kömpinyt pentuetoverinsa viereen.
Punaruskea pentu hiippaili Sulkavirran perässä syvemmälle aukion varjoihin, jossa he olisivat vähän paremmin suojassa. Hän kohotti katseensa Sulkavirtaan odottavasti. Naaras oli sanonut kertovansa hänelle lisää auringonlaskun jälkeen ensi yöstä, jona heidän oli määrä panna suunnitelma käytäntöön.

//Sulka?
//377 sanaa

Aaltopentu: 46kp! -

Harakkanauru: 9kp -

Tuhkajuova: 14kp -

Sulkavirta: 50kp! -

Tiputassu: 4kp -

Tuimakatse: 9kp -

Sähkötuho: 37kp! -

Kun huomasin Henkäysvarjo harmaaraidallisen hahmon saapuvan aukiolle, iskin heti kiinni. Kasvoiltani eivät kuitenkaan näkyneet aikeeni auttaa sisartani toimimaan käskyjen vastaisesti, vaan ilmeeni oli aivan yhtä tyyni ja tylyhkö kuin yleensä.
“Tervehdys Sähkötuho”, kolli naukaisi ja tarkasteli minua sinisillä silmillään terävästi. Nyökkäsin ja kasvoillani kävi pieni, tunnepitoisuudeltaan mitätön hymy, jonka ainoana tarkoituksena oli olla kohtelias osa tervehdystä.
Arvostin Henkäysvarjoa, mutten voinut sanoa rakastavani häntä. Hän omasi kunnioitukseni ja pidin hänen mielipiteitään arvossa, mutten tuntenut tavallista klaanitoverusta suurempaa kiintymystä häneen.
“Olitko menossa ruokailemaan? Jos sopisi, voisin liittyä seuraasi. Ajattelin”, tässä kohtaa minun teki mieli irvistää, “että voisimme vaihtaa samalla vaikka kuulumisia.” Kuulumisia. Niitä typeriä pinnallisia sanoja, joilla leikittiin välittävänsä toisen elämästä, vaikka useimmiten keskustelukumppaneita ei voinut vähempääkään kiinnostaa se, kuinka toinen oli kompastunut kiveen partiossa ja nyrjäyttänyt tassunsa tai viimein ansainnut paikkansa ihastuksensa silmissä. Yleensä minä halusin keskustella muiden kanssa oikeista asioista ja jättää muodollisuudet sikseen.
“Selvä. Eiköhän sitten mennä”, Henkäysvarjo sanoi ja huomasin hänen kasvoiltaan hetken ilmenevän hämmästyksen, joka kuitenkin katosi lähes aivan yhtä pian kuin olin sen huomannutkin. Eikä ihmekään, että yhtäkkinen kiinnostukseni hänen seuraansa tuntui oudolta. Kyllä me puhuimme silloin tällöin, mutta emme me varsinaisesti juuri viettäneet aikaa.
Kun saavuimme tuoresaaliiden luokse, huomasin kuinka pino oli viime kuita hieman pienempi. Klaanille riitti edelleen riistaa ja vähän ylimääräistäkin, mutta vaihtuva vuodenaika alkoi hiljalleen heijastua saaliin määrässä. Tiesin, että Henkäysvarjo huomasi saman ja uskoin häntä mietityttävän luoksemme tasaisesti valuva kylmyys, joka veisi ruoan mennessään. En tietenkään varmaksi osannut sanoa mitä hänen päässään liikkui, sillä hyvä kun tunsin hänet.
Henkäysvarjo valitsi itselleen pienikokoisen linnun ja laski sen etutassujensa väliin. Kurotuin itsekin saaliskasan suunnalle ja katsoin sitä hetken. Nälkäni ei ollut suuri ja vaihtoehtoina oli joko pieni hiiri tai suhteellisen värikäs lintu.
Nappasin kasasta harmaanruskean hiiren, jonka turkki tuntui kostealta suussani. Valinta oli arkinen, mutta sen taustalla oli jotain tärkeää. Nimittäin lupaus. Olin antanut Sinilinnulle sanani siitä, etten söisi lintuja jos henkeni ei riippuisi siitä.
Asetuin yhtä lailla syömään pientä eläintä ja ennen kuin sain keskustelun aloitettua, Henkäysvarjo kysyi silmät puhtaasti uteliaisuudesta kiiluen:
“Oliko sinulla jotain asiaa? Minun on vaikea uskoa, että haluaisit vain puhtaasti viettää aikaa yhdessä.”
Osasin odottaa Henkäysvarjon reaktiota ja kohdistin katseeni rauhallisesti hänen sinisiin silmiinsä.
“No, minun alkuperäisenä ajatuksenani oli tulla vain kysymään muutamaa asiaa, mutta koska minun täytyy myös ehtiä syömään ennen partioita ajattelin, että tällä tavoin saisin hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla”, selitin. Henkäysvarjo näytti hyväksyvän vastaukseni ja jatkoi syömistä odottaen, että pääsisimme asiaan.
“Tosiaan, olisiko mahdollista esittää toiveita huomisen suhteen? Haluaisin pitää aamun vapaana ja voisin ottaa esimerkiksi jonkun iltapäiväpuoliskon partion ja sen lisäksi vartioida leiriä yöllä. Olisiko se mitenkään mahdollista?” kysyin, ennen kuin otin seuraavan haukun hiirestäni.
Lyhyen ajatellun jälkeen Henkäysvarjo totesi:
“Eiköhän sen pitäisi sopia.”
Henkäysvarjo näytti sadasosasekunnin ajan tyytyväiseltä innostani klaaniaskareisiin. Vaikka vaadinkin yövartiointia itselleni Sulkavirran takia, jokin isän hyväksyvässä ilmeessä sai minut tyytyväiseksi, vaikka en pitänytkään kyseistä tunnetta aina hyvänä asiana. Se vain kertoi, että jollain toisella kissalla oli valtaa minuun.
“Hienoa”, sanoin yksinkertaisesti ja viimeistelin ateriani. Nousin ylös istumaan ja varapäällikkö teki samoin. Lyhyiden hyvästin jälkeen polkumme erkanivat; Henkäysvarjo lähti leiriin saapuneen Tuhkajuovan suunnalle ja minä lähdin partion mukaan ulos kiertämään rajoja.

//En päässy ihan yhtä hyvin Sähkön päänsisälle tänää, joten tää tarina paikoin saattaa olla vähä epäsähkömainen :'D
511 sanaa

Sähkötuhon ehdot kuulostivat kohtuullisilta, joten Sulkavirta nyökkäsi.
"Sopii", naaras lausahti virnistäen. Sähkötuho ei hymyillyt. Veljen kasvoilla oli kivikova ilme, joka viesti sitä, ettei soturi pitänyt suunnitelmasta Sulkavirran tavoin.
"No, minä yönä aiot pyytää pääsyä yövartioon?" raidallinen naaras kysyi ja katseli yhä veljeään. Sähkötuho mietti hetken.
"En ainakaan tänään, mutta huomenna se voisi onnistuakin", kolli sanoi matalalla äänellä. Sulkavirta nyökkäsi innostuneena.
"Olisimmepa mekin päässeet ulos leiristä pentuina", Sulkavirta hihkaisi. Sähkötuho pudisti päätään.
"Kenties on parempi, ettemme päässeet", harmaa kolli sanoi. Veljen katse kiersi leirin ympäri, ja Sulkavirta jäi hetkeksi yksin ajatustensa kanssa. Hän suunnitteli mielessään seikkailua, joka tapahtuisi pian. Naaras päätti, että hän kertoisi ajankohdan Aaltopennulle vasta huomenna. Naaras ei ollut varma, pitäisikö pennulle kertoa ehdosta, joka voisi saattaa Aaltopennun vaikeuksiin. Pentu varmasti suuttuisi verisesti, jos Sulkavirta mitään varoittamatta pettäisi pienokaisen luottamuksen, jos joku löytäisi heidät kahdestaan leirin ulkopuolelta.
"Onko Sinilintu mielestäsi normaalia enemmän allapäin?" Sähkötuhon kysymys sai Sulkavirran palaamaan takaisin tähän maailmaan. Naaras katsahti veljeensä, jonka sinivihreä katse oli kohdistettu jonnekin leirin toiselle laidalle. Sulkavirta huomasi, että veli katseli Sinilintua. Valkea naaras katseli pilviselle taivaalle ja istui yksin leirin laitamilla.
"Haloo, nyt on lehtisade. Tietenkin hän on allapäin, kun joutsenet ja muut linnut lähtevät pois", Sulkavirta irvisti, "välillä minusta tuntuu, ettei Sinilintu ole kissa, vaan lintu jolla ei ole siipiä." Sähkötuho käänsi nyt katseensa Sulkavirtaan ja kohautti lapojaan.

Loppupäivä kului hitaasti. Sulkavirta kävi itsekseen kävelyllä leirin ulkopuolella. Mielessään naaras päätti, missä hän kävisi Aaltopennun kanssa. He kiertäisivät leirin pohjoisesta metsään, ja Sulkavirta esittelisi pennulle siitä pienen osan. Sitten he palaisivat leiriin, jossa Sähkötuho odottaisi heitä. Eikä kukaan saisi koskaan tietää seikkailusta.
Sulkavirta oli mennyt aikaisin nukkumaan, ja seuraavana aamuna hän päätti kertoa Aaltopennulle uutiset. Heti auringon noustua Sulkavirta poistui pesästä vesisateeseen. Yöllä oli satanut kaatamalla, mutta nyt enää vain tihkutti. Aamu oli synkkä ja paksu pilvipeite oli vallannut koko taivaan, eikä auringosta näkynyt merkkiäkään. Ukkonen jyrisi jossakin kaukaisuudessa.
Soturi väisteli vesilammikot kävellessään kallion seinämän luokse. Sulkavirta jäi istuskelemaan aukiolle siltä varalta, että Aaltopentu sattuisi astumaan ulos pentutarhalta. Naaraan aamupäivä oli vapaa. Aurinkohuipun aikaan hän oli luvannut mennä rajapartioon.
Tuskaisen odottelun päätteeksi, Sulkavirta erotti tutun pään pilkistävän esiin pentutarhalta. Punaruskea Aaltopentu katseli ympärilleen. Pentu havaitsi Sulkavirran, ja pinkaisi juoksuun kohti naarasta. Aaltopennun askeleet olivat yhä hieman huterat, mutta naaras pysyi pystyssä.
"Huomenta, Sulkavirta!" pentu hihkaisi ja istui alas naaraan eteen.
"Lähdemme ensi yönä seikkailulle", Sulkavirta ilmoitti yrittäen vaikuttaa mahdollisimman välinpitämättömältä, jotta kukaan leirissä oleva ei kiinnittäisi huomiota naaraaseen. Aaltopentu näytti hieman hämmentyneeltä.
"Eikö se olekaan hyvä juttu?" pentu kysyi ja kallisti päätään kysyvästi.
"On, mutta me emme saa herättää huomiota. Mene nyt, tulen hakemaan sinut auringonlaskun jälkeen niin jutellaan lisää", Sulkavirta tuhahti, kuin olisi hätistellyt häntä häiritsevää pentua matkoihinsa. Naaras oli tyytyväinen esitykseensä. Sivulliset eivät takuulla voisi arvata, että kaksikko suunnitteli jotakin.

//Aalto?
// 451 sanaa

Katselin Sulkavirtaa tyynesti ja pidättelin huokausta. Mihin ikinä joutuisikaan sisareni takia?
“Sulkavirta, ymmärrätkö minkälaisiin ongelmiin joudut jos sille pennulle käy jotain?” kysyin. Sulkavirran täytyisi miettiä tämä loppuun ennen kuin hän lähtisi tekemään jotain typerää.
“Me emme ole tekemässä mitään vaarallista. Vien hänet vain vähän katselemaan. Ei oppilaatkaan palaa partiosta henkihievereissään pelkästä leirin ulkopuolella olosta”, Sulkavirta puolusteli silmät päättäväisesti tuikkien.
Hän oli oikeassa. Ehkä jarruttelin liikaa, mutta en vain ollenkaan halunnut sisareni joutuvan ongelmiin. Luulin, että hän olisi oppinut jo saamastamme rangaistuksesta, mutta se oli pelkkää toiveajattelua. Hän tuntui vetävän tällaisia asioita puoleensa. Hän taisi tarkoituksella etsiä kaikenlaista jännittävää värittämään elämäänsä arjen harmauden keskellä. Minä pidin harmaasta, mutta tiesin, että Sulkavirta ei ollut sellaiseen tyytyväinen. Hän ei olisi onnellinen elämäänsä jos ei välillä sotkeutuisi johonkin ja minun piti hyväksyä se. Voisin aina silti yrittää jarrutella häntä tai vähintäänkin auttaa häntä pääsemään pälkähästä.
Siksi minä suostuin. Hänen onnellisuutensa tähden.
“Selvä”, aloitin ja soturin silmät kirkastuivat, “mutta muutamalla ehdolla.”
Sulkavirta näytti edelleenkin toiveikkaalta, vaikkakin hänen kasvoillaan oli aavistuksen epäluuloinen ilme vaatimusteni suhteen.
“Kun menette, kerrot minulle minne olette menossa ja koska teidän on määrä tulla takaisin”, selitin ja katsoin sisartani vakavasti, “sillä jos ette ole palanneet silloin kuin teidän oli tarkoitus, tulen hakemaan teitä. Silloin odotan teidän joutuneen ongelmiin. Lisäksi, jos törmäätte johonkuhun ylimääräiseen kriittisellä hetkellä, sanot, että se pentu karkasi leiristä ja sinä lähdit hänen peräänsä. En halua sinun joutuvan ongelmiin. Sen pennun rangaistusrekisteri on vielä puhdas, eikä kukaan oleta pentujen tekevän fiksuja päätöksiä, joten hän pääsee helpolla. Kun taas sinä et. Sinä tiedät, että sinä joutuisit moninkertaisiin ongelmiin häneen verrattuna.”
Kohensin ryhtiäni ja kietaisin häntäni etutassujeni editse ja annoin Sulkavirran punnita asiaa hetken. En vaatinut paljoa ja kaikissa vaatimuksissani olin ajatellut hänen omaa parastaan.
“Sopiiko?”

//Sulka?
285 sanaa

Sulkavirta oli ollut tänään ehtivä. Soturi oli käynyt aamulla saalistuspartiossa, vaikkakaan saalistusonni ei ollut ollut hyvä. Se saattoi toki johtua siitä, ettei harmaanruskea naaras malttanut keskittyä täysillä saalistamiseen. Oli hän yhden vaivaisen hiiren saanut, mutta siihen se oli sitten jäänytkin.
Astuttuaan leiristä ulos, Sulkavirta oli huomannut ilman olevan viileämpi kuin eilen. Kylmä puhuri oli takertunut soturin ohueen turkkiin, saaden tuon miltei tärisemään. Kylmään kuitenkin tottui melko nopeasti, kun lähti liikkeelle.
Lopulta soturi palasi partion matkassa leiriin. Naaras oli jo viemässä hiirtään tuoresaaliskasaan, mutta muutti mieltään viime tipassa. Oli taas aika syödä. Siispä Sulkavirta perääntyi parin askeleen verran ja kääntyi poispäin tuoresaaliskasasta. Soturi kantoi hiirensä melko syrjäiselle paikalle pääaukion laitamille. Täältä Sulkavirta näki kaiken, mutta harva soturi kiinnitti häneen sen koommin huomiota.
Naaras alkoi juuri syömään, mutta hänet keskeytettiin. Punaruskea pentu pomppi naaraan luokse ylpeä ilme kasvoillaan.
Tehtävä suoritettu! Ruostekukka antoi minun lopulta jäädä katsomaan tähtiä", Aaltopentu totesi ja suoristi ryhtinsä ylpeänä. Pentu näytti lähinnä huvittavalta, vaikka tarkoitus oli kai näyttää mahdollisimman isolta ja arvostetulta. Sulkavirta tönäisi hellästi pennun kumoon. Aaltopentu oli niin yllättynyt liikkeestä, ettei hän voinut tehdä mitään. Punaruskea pentu tömähti leirin kovalle kivipinnalle. Tönäisy oli kuitenkin sen verran hento, ettei naaraalle näyttänyt sattuvan.
"Älä ylpistele siinä", naaras naurahti, mutta vakavoitui pian sen jälkeen. Raidallinen soturi nosti katseensa taivaalle. Aurinko oli noussut jokin aika sitten. Rajapartiot olivat lähteneet, ja enemmistö mestareista ja oppilaista oli kadonnut pääaukiolta metsään tai muualle reviirille harjoituksiin.
"Mikä on seuraava tehtäväni?" Aaltopentu kysyi ja noustuaan ylös.
"Seuraava tehtäväsi on olla pentu. Sinä olet nyt tehnyt oman osuutesi. Voit toki mennä ensi yönäkin katselemaan tähtiä, ihan vain suunnitelman vuoksi. Minä hoidan loput", Sulkavirta totesi pitäen katseensa tiukasti taivaalla nopeasti liikkuvissa pilvissä. Tummat pilvet lähestyivät leiriä nopeasti. Ei menisi kauaakaan, kun pilviverho saavuttaisi auringon ja peittäisi sen alleen. Sitten alkaisi taas sataa.
"No niin, menehän siitä", Sulkavirta totesi ja vilkaisi taas Aaltopentua, joka näytti hieman pettyneeltä. Pentu kuitenkin nyökkäsi ja lähti omille teilleen.

Sulkavirta odotteli pääaukiolla niin kauan, että Sähkötuho saapui partion matkassa leiriin. Soturi odotti hetken, että partion jäsenet erkanivat toisistaan. Sitten raidallinen naaras käveli aukion halki veljensä luokse. Sähkötuho katsahti Sulkavirtaa ensin hieman tuimalla ilmeellä, mutta tunnistettuaan naaraan, ilme muuttui hieman pehmeämmäksi.
"Huomenta, Sähkötuho", Sulkavirta lausahti kohteliaasti. Kolli kohotti kulmiaan kysyvästi. Niin, Sähkötuho taisi tuntea Sulkavirran aika hyvin. Hän oli aina tiennyt heti, jos Sulkavirta kaipasi jotakin. Soturitar vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaen, ettei lähettyvillä ollut ylimääräisiä korvia. Sitten naaras katsahti taas veljeensä.
"Tee minulle palvelus, ja pyydä päästä lähipäivinä yövartioon", Sulkavirta meni suoraan aiheeseen. Sähkötuho huokaisi ja pudisteli turhautuneena päätään.
"Sulkavirta, sinä et voi viedä sitä pentua ulos, jonka kanssa olet viettänyt huomattavan paljon aikaa viime päivinä", harmaa soturi vastasi. Sulkavirta ärähti. Veli tosiaan tunsi hänet liian hyvin, mutta onneksi hän ei ollut ainoa. Sulkavirta oli aina osannut käsitellä Sähkötuhoa. Naaras virnisti.
"Se pentu janoaa seikkailua! Me vain käymme nopeasti katsomassa leirin ulkopuolella, ja palaamme takaisin ennen kuin ehdit sanoa nimeni", naaras lupasi ja katsoi anoen veljeään, "tämä on minulle todella iso asia, Sähkötuho! Jokaisen pennun täytyy kokea edes yksi seikkailu pentuaikoinaan!"

//Sähkö?
// 497 sanaa

Katselin parantajakollia sivusilmällä ja arvioin hetken tämän kysymystä. Olin oikeastaan aika tyytyväinen siihen, että hän päätti esittää ihan oikean kysymyksen jonkun pinnallisen rupattelun sijaan.
“Olen aina ajatellut, että soturius on paras tapa minulle palvella klaania. Soturina voin käyttää vahvuuksiani yhteisömme hyväksi”, selitin tyynesti.
En oikeastaan ikinä ollut edes harkinnut muita polkuja vaan se oli aina ollut minulle itsestäänselvyys ruveta soturiksi. En nähnyt itseäni parantajan pesän varjoissa lajittelemassa yrttejä.
Tahdittomampi kissa olisi varmaan esittänyt saman kysymyksen Tiputassulle hänen polkuvalinnastaan, mutta tiesin, että kollilla ei ollut ollut juuri vaihtoehtoja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut etteikö hän voisi pitää asemastaan.
“Pidätkö sinä parantajaoppilaana olosta?” esitin ja vilkaisin Tiputassun arpisia silmiä ikään kuin hän voisi huomata katseeni, vaikkei voinutkaan. Kirjava kolli vaikutti siltä ettei hänen tarvinnut juuri miettiä vastaustaan.
“Kyllä. Kyllä minä pidän.”
Tuntui helpottavalta päästä kävelemään metsässä ja venyttelemään jäseniään jossain muualla kuin leirissä. Ja olin todella kaivannut metsän hiljaisuutta.
Viherlehti oli jo lopuillaan ja jotkut kasvit alkoivat näyttää lakastumisen merkkejä. En oikeastaan tiennyt minkälaisia kasveja Tiputassu etsi varastoonsa, joten annoin vain kollin johdattaa minua. Uskoin, että parantajilla oli tiedossa paikat, josta mitäkin yrttiä löytyisi.
Huomasin Tiputassun pysähtyvän ja pysähdyin itsekin. Hän alkoi nuuhkia polun varren kasvustoa.
“Otamme tätä”, parantajaoppilas sanoi rauhallisesti, vaikkakin hänen äänensävynsä oli yhtä piikikkään oloinen kuin aina.
Tiputassu katkoi vihreälehtisten kasvien varret siististi, jonka jälkeen otti suun täyteen näitä minulle tuntemattomia kasveja. Nappasin oman osuuteni hampaisiini ja yritin kantaa niitä hellästi, etten pilaisi niitä. Lehtien voimakas ja kitkerä tuoksu peitti alleen kaiken muun, enkä kyennyt haistamaan mitään sen lävitse.
Lähdimme tassuttamaan takaisin päin kantolastimme aiheuttaman hiljaisuuden vallitessa, mutta toisaalta ei meillä välttämättä olisi ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme.
Olin miltei törmätä edellä kävelevään pieneen kolliin, kun hän teki äkkipysähdyksen ja laski yrtit suustaan polulle.
Hän mutisi jotain itsekseen ja kumartui tutkimaan jotain pitkän ja kostean ruohon seasta.
“Varoita ensikerralla ennen kuin pysähdyt”, sanoin aavistuksen tylysti.
“Kuono kiinni senkin taliaivo”, Tiputassu ärähti ja jatkoi touhuaan. Tarkkailin parantajaoppilasta miettien yhä, mitä kiinnostuksen herättävää hän oli löytänyt. Sitten hän nosti muutaman varren röpelöreunaiset lehdet ja jo kuihtuneen näköiset sinertävät kukat omaavaa kasvia.
“Kissanminttua”, Tiputassu mutisi kuin itsestäänselvänä syynä pysähdykselleen, “Sitä on vaikea löytää muualta kuin kaksijalkalasta ja varsinkin sitten kun kelit kylmenevät.”
Kaikki tiesivät - vaikka tietäisivät kuinka vähän yrteistä - , että miten arvokas kasvi kissanminttu oli ja myös sen, että sitä saattoi kulua paljon, kun kylmän saapuessa viheryskä alkaisi vaivata klaania.
Sitten nappasimme taas yrttipinomme ja jatkoimme matkaamme.

Aamu oli hieman kolea ja auringon säteet eivät olleet enää kovin lämpimiä. Sen suomaa lämpömäärää verotti myös taivaalla parveilivat synkät sadepilvet, jotka olivat pudotelleet vettä niskaamme koko yön. Onneksemme Kuolonklaanin pesät olivat vankkaa tekoa, eikä pisarat valuneet meidän päällemme.
Istuskelin aukiolla muutaman muun kissan kanssa ja odotin partion viimeistä jäsentä saapuvaksi.
Eilen illalla Hehkuaskel oli todennut haavani parantuneen tarpeeksi hyvin, jotta saatoin siirtyä hoitamaan soturintehtäviä. Tämä oli ensimmäinen partioni soturina ja minua vähän harmitti, että parantajanpesällä oleskelu oli saanut minut jälkeen muista. Nyt vointini oli kuitenkin jo parempi kuin hyvä ja saatoin keskittyä tehtäviini kokonaisvaltaisesti.
Jääviillon punaruskea hahmo saapui viimein luoksemme kasvoillaan tavanomainen ylimielinen ilme. Silti partiomme lähtö viivästyi entisestään, sillä kuulin leirissä kaikuvan päällikön kutsun klaaninkokoukseen.
Keskitin huomioni leirin keskustaan asettuneeseen punaruskeaan kolliin ja odotin kissojen kampeavan itsensä pesistään aukiolle kuuntelemaan päällikön ilmoitusta. Kun kissat alkoivat viimein olla kokonaisuudessaan kuulolla, Punatähti kutsui luokseen Tuimatassun tummanharmaan hahmon. Ei ollut vaikeaa arvata, mitä päällikön kutsu eteen tarkoitti.
“..tunnetaan tästä lähtien Tuimakatseena”, kolli viimein julisti. Tuimakatse oli saanut osuvan nimen, sillä hänen keltainen katseensa tosiaan oli huomattavan tuima. Emme olleet viettäneet sen erityisemmin aikaa sitten suunnitelmamme murhaajan kiinniottamiseksi, mutta silti tassuni kuljettivat minut hänen luokseen.
“Onnittelut”, sanoin tyynesti ja katsoin tuoretta soturia silmiin. Saatoin jopa väläyttää pienen sekä erittäin vaikeasti huomattavan hymyn. Tuimakatse nyökkäsi kiitoksensa ja sen jälkeen polkumme taas erkanivat.
Liityin takaisin partion seuraan ja aloimme valmistella lähtöä.

Partio alkoi olemaan loppusuoralla, kun taivas puhkesi sateeseen. Se laittoi tassuihimme vauhtia ja aloimme nelistämään eteenpäin päästäksemme niin pian sateen suojaan kuin vain kykenimme. Pidin partion perää edessäni Jääviilto, joka oli marmattanut koko alkupartion siitä, kuinka hänen olisi kuulunut johtaa partiota veljensä Kylmäliekin sijaan. Kolli oli jopa melkein alentunut Jääviillon tahtoon, mutta partiomme neljäs jäsen Kuuraturkki oli pisteliäästi muistuttanut varapäällikön valinneen partion johtajan ja siitä, että varapäällikön mielipidettä tuli noudattaa.
Nelistäessäni eteenpäin huomasin jotain, mikä sai minut pysähtymään siihen paikkaan. Mieleeni muistuivat Tiputassun sanat katsoessani kannon vierellä kohoavia kissanmintun varsia. Mieleeni olivat porautuneet niiden siniset kukat ja terävät lehdet, joka sai minut melko varmaksi siitä, että ne olivat oikeita kasveja. Niitä oli vain muutama, mutta Tiputassu oli painottanut niiden harvinaisuutta tulevana vuodenaikana.
Sen enempää miettimättä upotin hampaani kasveihin ja yritin matkia Tiputassun siistiä katkaisutyyliä. Ne katkesivat rumasti, mutta uskoin niiden silti kelpaavan. Parantajat saisivat ottaa tämän vähän kuin maksuna saamastani hoidosta. Tämän jälkeen olisimme tasoissa.
Otin ne määrätietoisesti suuhuni ja lähdin ottamaan kiinni partioita, joka ei vielä ollut ehtinyt liian kauas. Kun viimein saavutin heidät, sain osakseni Jääviillon ivallisen naurahduksen.
“Päätitkö sittenkin vaihtaa alaa mitättömäksi parantajakissaksi.”
En jaksanut nyt Jäävillon epäkypsää persoonaa, joten jätin kollin vain huomiotta. Minun arvoni soturina ei laskisi tippaakaan, vaikka veisin muutaman kasvin parantajille.
Viimein saapuessamme leiriin, turkkimme olivat jo litimärät. Minun pitäisi päästä kuivattelemaan pikimmiten. Kuitenkin ennen, kuin suuntasin mihinkään muualle, otin muutaman harppovan askeleen parantajanpesälle ja astuin sisään vettä valuen.
“Satuin näkemään nämä”, sanoin ilmeettömästi sen jälkeen, kun olin laskenut kärsineen kissanmintun pesän hieman hiekkaiselle lattialle, “toivottavasti niistä on jotain hyötyä tuollaisinakin.”
Sen jälkeen lähdin sanaakaan sanomatta kohti soturienpesää.

//Tipu halutessaan tai sit kuka vaan :D
885 sanaa

Oppilastaipaleeni tuntui kestäneen ikuisuuden, vaikka kaipa se oli muillakin saman mittainen. Tietenkin liikkumisrajoitukset Karhumyrskyn takia olivat silloin vaikuttaneet negatiivisesti kehitykseeni. Nyt rajoitukset oli onneksi purettu, joten kaikki olivat saaneet jatkaa elämäänsä edes hieman normaalimpaan suuntaan. Minulla oli ollut edellisenä päivänä oppilasurani viimeinen loppuarviointi. En ainakaan uskonut, että Pimentovarjolla olisi minulle enää mitään. Koin olevani enemmänkin kuin valmis pääsemään soturiksi.
Olin jo hereillä, mutta en ollut vielä viitsinyt avata silmiäni. En mitenkään esittänyt tarkoituksella nukkuvaa, mutta silloin minut yleensä jätettiin rauhaan kaikelta muulta hälinältä. Tyydyin kuuntelemaan, kuinka toisetkin oppilaiden pesässä heräilivät, alkoivat sukimaan itseään tai nousivat ripeästi ylös suuntana harjoitukset tai mitä muuta heidän mestarinsa olisivatkaan oppilaidensa pään menoksi keksineet.
Tällä hetkellä pesässä oli todella tilavaa, sillä oppilaita oli sen verran vähän. En tiennyt heistä paremmin muita kuin Lehtitassun, ja tähänkin olisin voinut tutustua paremmin. Kahden muun oppilaan kanssa olin kai vaihtanut vain pari sanaa, tosin en yllättynyt itse siitä lainkaan. Ajatuksen kulkuni katkesi, kun pesän ulkopuolelta kajahti Punatähden ääni. Muiden mukana raahauduin leirin keskustaan kuuntelemaan, mitä päälliköllä oli ilmoitettavana. Kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet Punatähden ympärille istumaan. Suuri punaruskea kolli odotti hetken, jotta kissat saivat asettua paikoilleen, kunnes hän viimein aloitti.
“Tuimatassu”, päällikkö upotti minuun kirkkaanvihreän katseensa sanoen samalla tyynellä äänensävyllä nimeni. Astelin lähemmäs erottautuen muista kuolonklaanilaisista. Tunsin katseet turkissani polttavana. En ollut tottunut tällaiseen huomioon. “Tuimatassu on suorittanut koulutuksensa loppuun ja ansainnut soturinimensä. Hänet tunnetaan tästä lähtien Tuimakatseena.”
Ylpeänä röyhistin rintaani hetkeksi, kunnes Punatähti kertoi, ettei hänellä ollut enää muuta ilmoitusluontoista. Etsin väkijoukosta katseellani entistä mestariani Pimentovarjoa. Kohdatessani mustan naaraan katseen nyökkäsin hänelle. Entiselle mestarilleni saattoi riittää tuokin, eikä hän välttämättä etsisi minua enää myöhemmin kynsiinsä. Kyllä hän jo tiesi, etten välittänyt turhasta rupattelusta - varsinkaan jos sellaisen pystyi jollain keinolla välttämään. Nyt kun olin kovalla työllä ansainnut soturinimeni, muuttaisin oppilaiden pesästä sotureiden pesään. Kieltämättä oli hieman hämmentävää ajatella, etten tulisi enää nukkumaan ainuttakaan yötä siinä pesässä, jossa olin aamulla herännyt. Sotureiden pesä saattoi olla myös ahtaampi, sillä olihan sotureitakin rutkasti enemmän. Olin kuvitellut silti tuntevani jotain erilaista astuessani soturin tassuihin. Tuntui kuin jotain olisi puuttunut. Tämä ei riittänyt. Pelkkä soturin titteli antoi minulle ylpeyden aihetta suunnilleen parin silmänräpäyksen ajaksi. Ja siinä se oli. Hetki, jotka olin odottanut niin pitkään ja hartaasti. Mitä varten olin herännyt joka aamu ja harjoitellut ahkerasti. Samassa ymmärsin, että halusin saavuttaa jotain suurempaa. Suoritettuani pitkäaikaisen tavoitteen, olin saanut jo tilalle uuden. En aivan vielä tiennyt, mikä tuo uusi tavoite tarkalleen ottaen oli. Tiesin kuitenkin, että se oli olemassa, ja tällä hetkellä sen ymmärtäminen riitti.

// 407 sanaa

Pysähdyin, melkein jäädyin paikalleni kuullessani toisen kysyvän tuon kysymyksen. Mitä limanuljaskaa? Halusiko toinen oikeasti auttaa minua vai oliko tämäkin joku hänen sukunsa epämääräisistä ansoista? Kuten sulkavirran kettuilu aikaisemmin. Vai olinko unohtanut jotain? Olinko tehnyt jotain väärin josta näin hän yritti huomauttaa asiasta?
“Miten niin? Viittaatko sinä papanaläjä etten osaisi tehdä sitä yksin?”, Kysyin toiselta kalastellakseni hänen tarkoituksiaan.
“Ei, vaan olisi kiva päästä ulos venyttelemään ja yrttien keruu tekisi siitä enemmän tarkoituksellista”, Kolli tokaisi. Mietin asiaa hetken. Niin, mikäs siinä oppia tuntemaan kolli, samalla kun hoidan muutenkin jokapäiväisiä tarpeellisia asioita?
“Vien nämä yrtit ja sen jälkeen on lähtö”, Mutisin.

Vein tosiaan yrtin, sekä viitoin kollin mukaani korvallani, sekä hän seurasi äänestä päätellen. Tassutin huoletta leirin suuaukolle, onneksi niin pystyin nyt tekemäänkin, minulla ei tarvinnut olla mitään turhia sotureita mukana, jos ei Sähkötuhoa nyt lasketa.
“mikä saa sinut haluamaan olemaan soturi?”, kysyin yht äkkiä kun lähdimme juuri leirin suuaukosta ulos. Niin, tälle asialle voisi olla monta vastausta. Suojelunhalu, se vain on polku joka on edessä, sitä ei vain mieti. Mutta tämäkin kertoisi niin paljon kissasta, etenkin toisen motiiveista. Niistä halusin tietää paljonkin. Miksi kolli oli sellainen kuin oli? Oli päällimmäinen kysymykseni.

/189 sanaa
/sähkö?