Sulkavirran innokkuus oli mukaansatempaavaa; soturista huokui sitä tiettyä karismaa, joka kietoi Aaltopennun tiukasti pauloihinsa. Pennun käpäliä kihelmöi levottomasti; hän ei vain luullut pystyvänsä tehtävään joka hänelle oli annettu - hän tiesi sen.
"Tietenkin!" hän naukaisi itsevarmasti ja röyhisti rintaansa. "Voit luottaa minuun, Sulkavirta."
Sulkavirta katseli häneen tyytyväinen pilke silmissään. "Hyvä. Raportoit minulle sitten huomenna, miten siinä kävi", tämä naukui ja nousi seisomaan. Hänen katseensa pyyhki aukion yli, aivan kuin naaras olisi etsinyt jotakin tai jotakuta. "Minun on nyt mentävä", hän sanoi sitten ja laski katseensa takaisin Aaltopentuun parin silmänräpäyksen ajaksi, ennen kuin lähti loikkimaan kohti paksuturkkista vaaleanharmaata kollia, joka tassutti juuri aukiolle.
Aaltopentu katseli soturittaren menoa mietteliäänä ja yritti samalla kuvitella, mitä seuraavana yönä tulisi tapahtumaan, kun hän panisi Sulkavirran suunnitelman ensimmäisen osion käytäntöön. Joko Ruostekukka antaisi hänen jäädä ihastelemaan tähtiä tai sitten kuningatar passittaisi hänet korvasta taluttaen takaisin nukkumaan. Kummin sitten kävisikään Aaltopentu luotti siihen, että Sulkavirta järjestäisi asiat siten, että heidän seikkailunsa voisi käydä toteen.

Hämärä hiipi leiriin; Mäntyviiksi ja Ruostekukka paimensivat kaikki pennut takaisin pentutarhalle ja nukkumaan, aivan kuten Aaltopentu oli aavistellutkin tapahtuvaksi. Hän makasi hiljaa omalla paikallaan Tattipennun vieressä. Kollipennun kevyestä kuorsauksesta päätellen veli oli jo unessa. Ruostekukakin suunnalta kuului vaisua tuhinaa, mutta koska Aaltopentu ei ollut varmistunut siitä, että kaikki muut pesässä olijat olivat nukahtaneet, hän päätti odottaa vielä vähän.
Jonkin ajan kuluttua Aaltopentu havahtui siihen, että huomasi torkahtaneensa. Hän pyyhkäisi suunpielestään valuvan kuolavanan ja kohotti varovasti päätään sammalilla. Ruostekukan hahmo erottui heikosti pesän seinämiä vasten; kuningattaren kyljet kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin.
Kuulosteltuaan hetken pesän muita ääniä Aaltopentu tuli siihen tulemaan, että oli turvallista alkaa tehtävälle. Hän kömpi pois paikaltaan varoen herättämästä selällään nukkuvaa Tattipentua ja luisui vuoteen reunan yli pesän lattialle. Ruostekukka ei reagoinut siihen vielä mitenkään - Aaltopentu arveli naaraan olevan syvässä unessa.
Hän hiipi varovasti lattian poikki seinän vierustassa lojuvan sammalpallon luokse ja tarttui siihen kynsillään. Sitten hän meni takaisin vuoteille ja viskasi niin tarkasti kuin vain suinkin osasi pallon kohti Ruostekukkaa. Jännityksen kihelmöidessä hänen turkissaan hän odotti jonkinlaista merkkiä siitä, että se oli tepsinyt.
Melko pian ruosteenruskea kuningatar päästi tyytymättömän murahduksen, nosti jykevää päätään ja aivasti. Aaltopentu tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun oranssien silmien läpitunkeva katse osui häneen. Siinä samassa hän lähti viipottamaan suuaukolle, jonka edessä sammalverho heilui aavistuksen tuulessa.
Päästessään aukiolle hän kiepahti ympäri kohtaamaan emonsa, jonka käpälänaskeleiden hän oli kuullut kumisevan perässään. Aaltopennun silmissä Ruostekukka oli melko vaikuttava näky: naaraan turkki hopeutui kuun kelmeässä kajossa ja sai hänet näyttämään aivan joltain mystiseltä olennolta, joka popsi pentuja yöpalaksi. Aaltopennun olisi tehnyt mieli käpertyä huomaamattomaksi keräksi leirin pohjalle ja vain uikuttaa hiljaa emon polttavan katseen alla, mutta pakottautui pitämään päänsä kylmänä.
Hän istuutui alas ja katsahti ylös taivaalle, jossa kuu kellotti aavistuksen verran pilviverhon takana piilossa. Ensimmäiset tähdet olivat jo ilmestyneet täplittämään sysimustaa kantta.
"Mitä sinä oikein puuhaat?" Toisin kuin Aaltopentu oli odottanut, Ruostekukan ääni oli tyyni. Hän kuuli naaraan kävelevän vierelleen ja jäävän seisomaan siihen turkki melkein Aaltopennun turkkia koskettaen. Hänen suustaan tuprahti hengityksen mukana valkoista höyryä, joka hävisi yön pimeyteen.
"En saanut unta, joten tulin katselemaan tähtiä", Aaltopentu sepitti juuri sillä lailla, miten Sulkavirta oli hänelle ohjeistanut.
Ruostekukka katseli tytärtään kiinteästi - hetken ajan Aaltopentu oli näkevinään tämän silmissä muutakin kuin loputonta turhautumista ja kiukkua. "Saanko istua seuraasi?" kysymys kuului yllättäen.
Aaltopentu meni hämilleen, mutta onnistui sitten nyökyttämään päätään, ja Ruostekukka istahti sievästi hänen viereensä. Hänen sisällään tuntui lepattelevan kuin perhosia; hän ei ollut koskaan nähnyt emonsa käyttäytyvän tällä tavoin. Hänen tuntemansa Ruostekukka ei olisi joko välittänyt tai sitten hän olisi kynsinyt kurittomalta pennultaan korvat päästä.
He olivat istuneet jo jonkin aikaa hiljaisuudessa. Ruostekukkakin oli kohdistanut katseensa korkeuksiin, ja Aaltopentu uskalsi vilkaista häneen päin silmän nurkastaan. Tehtävä ei ollut onnistunut aivan sillä tavalla, kuin hän oli toivonut. Mutta toisaalta… oli ihan kiva viettää aikaa emon kanssa kahdestaan, ilman että tuo oli koko ajan äksyilemässä hänelle.
"Meidän pitäisi palata sisään", Ruostekukka naukui lopulta ja kampesi itsensä ylös. Aaltopennun takamus oli jo aivan turta kylmällä maalla istumisesta, mutta hän ei voinut luovuttaa nyt - hänen oli suoritettava tehtävä kunnolla loppuun asti.
"Saisinko jäädä tähän vielä ihan pieneksi hetkeksi?" hän pyysi niin viattoman kuuloisesti kuin osasi. "Tulen aivan heti kohta perässä!"
Kuningatar silmäili häntä parin silmänräpäyksen ajan vähän epäluuloisen näköisenä, mutta nyökkäsi sitten ja lähti tallustamaan takaisin sisälle pesään.
Aaltopentu tukahdutti riemun kiljaisun. Se oli onnistunut! Ruostekukka oli antanut hänen jäädä ulos yksin, koska uskoi tämän katsovan vain tähtiä! Onnistumisen tunne oli ylitsepursuava, mutta siitä huolimatta hänen mielensä perälle oli jäänyt kaihertamaan epäilys: miksi Ruostekukka oli käyttäytynyt niin omituisesti?

Seuraavana päivänä Aaltopentu loikki heti herättyään ulkosalle. Hän löysikin hyvin pian Sulkavirran syömästä pientä hiirtä aukion laidalta ja suuntasi oitis tuon luokse.
"Tehtävä suoritettu!" hän hihkaisi hiljaa ja katsoi soturia silmät ylpeästi hohtaen. "Ruostekukka antoi minun lopulta jäädä katsomaan tähtiä", hän jatkoi raporttiaan.

//Sulka?
//777 sanaa

Sulkavirta pudisteli rauhallisesti päätään.
"Kuten sanoin, meidän täytyy odottaa, että jompi kumpi sisaruksistani on yövartiossa. Olen varma, että voin puhua heidät ympäri ja auttaa meidät ulos leiristä", raidallinen naaras tokaisi ylpeänä. Sulkavirta ei ainakaan itse pitänyt itseään minään maailman parhaana taivuttelijana, mutta sisaruksien kanssa asia oli toinen. Hän tiesi heidän heikkoudet, ja saattoi helposti saada heidät pyörtämään päätöksensä. Aaltopentu polki malttamattomana käpälillään leirin kivistä pohjaa.
"Et saa olla kärsimätön. Puolihuolimattomasti toteutetut seikkailut päättyvät aina huonosti. Ethän sinä tahdo jäädä kiinni, ethän?" Sulkavirta kysyi ja kumartui pennun tasolle. Naaras katsoi Aaltopentua suoraan silmiin. Pentu ravisti päätään.
"En", naaras vastasi ja huokaisi syvään.
"Hyvä. Minulla on sinullekin eräs tehtävä", raidallinen naaras totesi ja huomasi, miten Aaltopennun silmiin syttyi kipinä. Pentu katsoi kysyvä ilme kasvoillaan vanhempaa kissaa. Sulkavirrasta tuntui hyvältä, kun hän näki pennun innokkuuden. Naaras olisi tehnyt mitä vain, jos joku sotureista olisi vienyt hänet seikkailuihin naaraan ollessa pentuikäinen.
"Ensi yönä sinun täytyy hiippailla ulos pentutarhasta. Samalla sinun täytyy herättää muka vahingossa emosi, jotta saamme tietää, mitä hän tekee sinun poistuessa pesästä keskellä yötä. Jos hän tulee perääsi, kerro ihailevasi tähtitaivasta, koska et saanut unta. Jos Ruostekukka antaa sinun jäädä katselemaan tähtiä yksin, suunnitelmamme toimii todennäköisemmin, kun hän tietää, että poistuessasi yöllä pesästä, tahdot vain katsella tähtiä", soturi selitti hitaasti ja kylmän viileästi. Naaraan oli pakko myöntää, että suunnitelma oli täydellinen. Tällä kertaa hän ei aikoisi jäädä kiinni.
"Luuletko, että pystyt siihen?" naaras kysyi ja katsoi Aaltopentua heittäen tuolle haasteen.

//Aalto?
// 238 sanaa

Sulkavirran lähdettyä matkoihinsa Aaltopentu käännähti kohtaamaan Saukkopennun, jonka oli kuullut hiippailevan lähemmäksi heidän keskustelunsa aikana. Ruskean pennun takana tulivat Sirpalepentu ja Aaltopennun veli Tattipentu, jonka keltaiset silmät katselivat häntä uteliaasti. Aaltopentu viuhtaisi hännällään turhautuneena.
"Mistä sinä juttelit Sulkavirran kanssa?" Saukkopentu tiukkasi ja asteli aivan Aaltopennun naaman eteen, niin että heidän viiksensä melkein hipoivat toisiaan. Hän vastasi vanhemman pennun väkevään katseeseen ilmeenkään värähtämättä.
"Miksi minun pitäisi kertoa sinulle, mistä me puhuimme?" Aaltopentu tiuskaisi takaisin ja mulkoili ruskeaa naarasta varoittavasti. Hän huomasi Saukkopennun niskakarvojen nousevan pystyyn ärtymyksestä mutta pentu ei sanonut mitään, kääntyi vain kannoillaan ja kutsui muut pennut mukaansa hännänkiepautuksella.
Sirpalepentu kipitti kiltisti naaraan perään, mutta Aaltopennun veli tassutti hänen luokseen. Aaltopentu katsoi vaalean punaruskeaa kollipentua varuillaan, sillä oletti tämänkin olevan vailla jotakin. Sen sijaan Tattipentu istahtikin alas ja tähysi hänen ohitseen pentutarhan suuaukkoa verhoavalle sammalelle, jonka takana aukiota piiskasi kaatosade. Aaltopentu mietti, kuinka pahasti Sulkavirta oli mahtanut kastua palatessaan takaisin soturien pesälle.
"Jos haluat että kerron sinulle, mistä juttelimme Sulkavirran kanssa, voit saman tien lähteä", hän sanoi jämäkästi veljelleen, joka ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kiinnostunut asiasta. Tattipentu heilautti toista korvaansa ja katsahti sitten sisareensa päätään kallistaen.
"En vaadi sinua kertomaan minulle asioita, joista et halua itse puhua kanssani", hän vastasi tyynesti, ja hän kuulosti paljon ikäistään vanhemmalta. Aaltopentua kummastutti veljen omituinen käytös, mutta samaan aikaan hän oli hyvillään siitä, ettei asian salaamisesta ollut syntynyt tappelua heidän välilleen. Kaikista vähiten hän halusi ruveta riitelemään veljensä kanssa.
Hän kävi istumaan Tattipennun vierelle niin lähelle häntä että heidän turkkinsa koskettivat kevyesti toisiaan. Veljen lämpö omassa turkissa tuntui hyvältä, ja Aaltopentu vannoi itselleen ääneti, että pitäisi Tattipennun turvassa kaikilta maailman vaaroilta, jotka ikinä keksivät tätä uhata. Jos joku taittaisi karvankaan hänen pentuetoveriltaan, se joku saisi katua syvästi sitä, että oli koskaan syntynytkään.

Seuraava aamu valkeni sateen jälkeen raikkaana. Aaltopentu loikki veljensä kanssa emonsa kintereillä tuoresaaliskasaa kohti. Ruosteenruskea kuningatar tutki vettyneitä kuolleita eläimiä nenäänsä nyrpistäen mutta nosti sitten leukoihinsa puoliksi kalutun jäniksen raadon ja lähti raahaamaan sitä hankalan näköisesti takaisin pentutarhalle.
Aaltopentu hyöri emonsa jaloissa. "Saanko minä auttaa? Olen tosi vahva! Jaksan kantaa sen vaikka kokonaan!" hän kimitti tohkeissaan. Ruostekukan pistävien oranssien silmien tuikea katse sai hänet kuitenkin pysähtymään niille sijoilleen.
Miksi Ruostekukka kohteli heitä aina näin? Eikö hän ollutkaan halunnut Aaltopentua ja tämän veljeä? Hänen häntänsä lerpahti ja hän lähti tassuttamaan hitaammin emonsa perään. Aaltopentu olisi tehnyt mitä vain saadakseen kuningattaren rakastamaan itseään, mutta häneltä oli loppumassa ideat.
"Tule mennään syömään." Tattipennun myötätuntoinen nauku havahdutti Aaltopennun ajatuksistaan, joita varjostivat synkät, raskaat murheenpilvet.
Yhdessä pennut pujahtivat takaisin pentutarhan maidontuoksuiseen hämärään, jossa Ruostekukka oli jo asettunut aterioimaan omalle paikalleen. Aaltopentu kömpi veljensä kanssa kuningattaren vatsan ääreen ja ryhtyi imemään maitoa kurisevan vatsansa täytteeksi. Vaikka hän halusikin kovasti kasvaa isoksi, ei hän ollut vielä kovin halukas vaihtamaan maitoa karvaiseen jäniksen raatoon.
Kun he olivat saaneet nälkänsä tyydytettyä, Aaltopentu pyysi veljeään leikkimään. Hän voisi yhtä hyvin käyttää tämän ajan hyödyksi, kunnes Sulkavirta tulisi kertomaan hänelle tarkempia yksityiskohtia heidän tulevaan yhteiseen seikkailuunsa liittyen.
"Mitä haluat leikkiä?" hän kysyi Tattipennulta liukuessaan alas vuoteenreunalta. Kollipentu kompuroi perässä ja tömähti maahan tökerön näköisesti. Hän nousi pystyyn ja ravisti pölyä turkistaan.
"Voitaisiin kopitella vaikka sammalpallolla", tämä ehdotti ja osoitti korvillaan seinän vieressä hylättynä lojuvaa vanhaa sammalpalloa. Aaltopentu tepasteli sen luokse kevein askelin, tarttui siihen sitten kynsillään ja huitaisi sen salamannopeasti kohti veljeään.
Hänen yllätyksekseen Tattipentu olikin valmistautunut ja nappasi sen sulavasti kiinni nousemalla seisomaan takatassujensa varaan ja kurkottamalla siihen etukäpälillään. Aaltopentu katsoi veljeään vaikuttuneena. "Hyvin napattu!"
Punertava pentu laskeutui takaisin neljälle käpälälle ja tuhisi tyytyväisen oloisena sammalpallo kynsissään. Kun Aaltopentu oli valmiina ottamaan kopin Tattipennun syötöstä, hänen huomionsa herpaantui hänen takaansa kuuluvien käpälänaskelten vuoksi. Hän katsahti lapansa yli ja näki Sulkavirran työntäneen päänsä sisään pentutarhan suuaukosta.
"Leikitään myöhemmin", hän naukaisi nopeasti Tattipennulle, joka jäi katselemaan hänen peräänsä pettynyt ilme naamallaan ja sammalpallo yhä kynsissään. Aaltopentu tunsi vihlaisun rinnassaan muttei hidastellut pinkoessaan pentutarhan poikki aina ulos aukiolle.
Hän liukui pysähdyksiin Sulkavirran eteen ja katsahti tähän silmät odottavasti kiiluen. "Keksitkö sinä sen suunnitelman?"
Sulkavirta hiljensi hänet laskemalla käpälän tämän päälle ja käski Aaltopentua sitten seuraamaan. Naaraspentu totteli kuuliaisesti ja kipitti pikkuruisilla jaloillaan minkä pääsi pysyäkseen soturin tahdissa.
Kun he olivat päässeet lammen rantaan, jossa vesiputouksen pauhu peitti heidän äänensä alleen, Sulkavirta kertoi Aaltopennulle keksimästään suunnitelmasta. Aaltopentu kuunteli harmaanruskeaa kissaa keskittyneen vakava ilme kasvoillaan, mutta se suli nopeasti, kun Sulkavirta oli saanut asiansa sanotuksi ja hänen naamansa vääntyi innostuneeseen virnistykseen.
"Teemmekö me sen tänä yönä?" hän puhui kuiskaamalla, vaikka kenenkään ei olisi pitänyt kuulla heidän puhettaan vesiputouksen jylyn vuoksi. Hän halusi tietää suunnitelman kaikki yksityiskohdat, jotta osasi varautua siihen kunnolla.

//Sulka?
//744 sanaa

Sulkavirran kasvoille hiipi taas virnistys, kun hän huomasi pennun innostuvan kysymyksestä. Aaltopentu oli heti ymmärtänyt, mitä raidallinen soturi ajoi takaa.
"Se on sinusta kiinni. Uskallatko sinä?" Sulkavirta kysyi siristäen kellertävän vihreitä silmiään. Aaltopentu katsoi itsevarmana soturia ja nyökytteli pikkuruista päätään.
"Uskallan mitä vain!" pentu uhosi kuiskien. Sulkavirta paransi asentoaan ja rentoutui. Hän silmäili muita pesässä olevia kissoja. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota soturiin, joka oli tullut pesään pennun seurana. Sulkavirta kuuli pesän ulkopuolelta, kuinka sade ropisi vasten leirin kivistä lattiaa.
"No, menemmekö me heti?" Aaltopentu kysyi innoissaan. Soturi kääntyi taas pennun puoleen päätään pudistellen.
"Ei se ole niin yksinkertaista. Meidän täytyy tehdä suunnitelma", naaras vastasi viileästi ja huiski hännällään ilmaa. Aaltopennun kasvoille nousi kysyvä ilme.
"Millainen suunnitelma?" naaraspentu kysyi. Sulkavirta huomasi, miten yksi pennuista katseli nyt pesän suuaukon liepeillä seisovaa kaksikkoa. Pieni ja ruskea Saukkopentu höristeli korviaan kuullakseen soturin ja pennun puheet.
"Meitä kuunnellaan. Jatketaan tästä keskustelua myöhemmin, kun paikalla ei ole ylimääräisiä korvia", Sulkavirta kuiskasi Aaltopennulle, joka näytti pettyneeltä. Naaras kuitenkin nyökkäsi.
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään taas huomenna, minä etsin sinut käpäliini", soturi sanoi vielä ennen kuin käänsi Aaltopennulle selkänsä. Punaruskea pentu ei enää ehtinyt sanoa mitään, kun raidallinen soturi jo pujahti ulos pesästä vesisateeseen.
Pisarat iskeytyivät kovalla vauhdilla Sulkavirran turkille. Turkki oli läpimärkä hetkessä. Sulkavirta kipitti ripein askelin kaatuneen kuusen luokse. Leirin pääaukio oli miltei tyhjillään. Vain yksi hahmo istui piikkihernetunnelin suojassa ja tarkkaili Sulkavirran touhuja. Soturi antoi kissan olla, ja pujahti sisään sotureiden pesään. Naaras ravisteli turkkiaan varovasti, ja siitä hyvästä hän sai monta vihaista katsetta muilta sotureilta. Naaras ei kuitenkaan välittänyt, vaan puikkelehti täydessä pesässä omalle vuoteelleen. Sähkötuhon sammalvuode oli tyhjillään. Sulkavirta oli vähän pettynyt, sillä hän olisi halunnut viettää kurjan sadepäivän veljensä kanssa.

Loppupäivä meni pesässä, sillä sade ei meinannut millään loppua. Kaikin puolin oli järkevintä pysyä lämpimässä. Sulkavirta ei halunnut turhaan vilustuttaa itseään sateessa.
Seuraavana aamuna sade oli lakannut. Leirin aukiolla oli vesilammikoita ja leirin kivipohja oli yhä märkä. Kun nousevan auringon säteet heijastuivat märälle pinnalle, Sulkavirran katsellessa sitä hän joutui siristellä silmiään. Ilma oli kostea, mutta taivas oli kirkas.
"Sulkavirta, partio on jo lähdössä. Kiirehdi", naaras kuuli takaansa murahduksen. Soturi vilkaisi isäänsä, joka katsoi nuorta kissaa tympeä ilme kasvoillaan. Naaras kohautti välinpitämättömästi lapojaan ja kiiruhti leirin uloskäynnille väistellen lätäköitä.
Partion johdossa oleva Varjokarva nyökkäsi pienesti tervehdykseksi, jonka jälkeen soturi lähti johdattamaan partiota ulos leiristä.
Rajapartiossa Sulkavirta ei oikein malttanut keskittyä siihen mihin olisi pitänyt. Soturi mietti tulevaa seikkailuaan Aaltopennun kanssa. Hänen päässään pyöri kysymys, miten saada kenenkään huomaamatta pentu ulos leiristä. Täytyi miettiä läpi kaikki vaihtoehdot ja keksiä, mikä voisi toimia parhaiten. He eivät saisi jäädä kiinni. Sitten hänellä välähti. Sulkavirran teki mieli hihkaista, mutta se olisi herättänyt liikaa huomiota partiossa kulkiessa. Naaras ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan suunnitelmasta Aaltopennulle.

Partion jälkeen Sulkavirta oli kiiruhtamassa heti pentutarhalle, mutta Sinilintu pysäytti hänet.
"Olethan muistanut syödä?" soturi kysyi ja silmäili sisartaan, joka ei olisi millään malttanut jäädä juttelemaan pentuetoverinsa kanssa. Siinä hetkessä Sulkavirta tajusi, ettei hän ollut syönyt mitään eilisen aamun jälkeen. Naaras vilkaisi pentutarhalle vielä kerran, mutta päätti sitten, että Aaltopentu jaksaisi kyllä odottaa.
"En", naaras vastasi valehtelematta. Sinilintu katsoi soturia päätään pudistellen.
"Tule, mennään syömään", valkea soturi sanoi ja viittoi Sulkavirran peräänsä. Raidallinen soturi oli otettu siitä, miten Sinilintu huolehti hänestä. Naaras tiesi hyvin, miten helposti Sulkavirta unohti syödä. Sulkavirta tunsi itsensä jopa ylpeäksi, sillä Sinilintu ei tuntunut välittävän klaanitovereistaan, Sulkavirtaa ja Sähkötuhoa lukuun ottamatta. Vaikka kolmikosta jokainen oli oikeastaan toistensa vastakohta, he tulivat toimeen hyvin keskenään.
Sulkavirta nappasi tuoresaaliskasasta itselleen hiiren, vaikka sen vieressä olisi ollut maukkaan näköinen, pulska kottarainen. Sulkavirta oli kuitenkin luvannut olla syömättä siivekkäitä eläimiä, ellei muuta vaihtoehtoa olisi. Sinilintu oli katsonut säälien elotonta lintuparkaa.
"Joutsenet lähtevät pian", Sinilintu ilmoitti syömisen lomassa. Sulkavirta vilkaisi hieman hämillään pentuetoveriaan.
"Miten niin lähtevät?" soturi kysyi saatuaan nielaistua palan hiirestään.
"Etkö ole huomannut? Monet linnut lentävät pois täältä lehtikatoa karkuun. Haluaisin tietää, minne ne menevät", Sinilintu totesi ja piirteli harmistuneena käpälällään ympyrää leirin kivilattiaan. Sulkavirta ei ymmärtänyt naaraan kiinnostusta lintuihin, mutta tunsi hieman sääliä sisartaan kohtaan.
"Ne tulevat takaisin kyllä. Älä ole harmissasi", Sulkavirta sanoi ja hymyili hennosti valkealle soturille, joka kohautti lapojaan.
"Minä en pidä lehtikadosta. Niin monet linnut, eläimet ja ötökät katoavat. Minulle tulee kovin tyhjä olo, kun ne ovat poissa", naaras huokaisi hiljaa. Sulkavirta ei tiennyt mitä sanoa. Hän vain katsoi sisartaan säälivästi.

Ruokailun jälkeen Sulkavirta hyvästeli Sinilinnun. Hän nousi nopeasti ylös ja kiiruhti pentutarhalle. Naaras työnsi varovasti päänsä jäkäläverhon alta, ja erotti Aaltopennun leikkimässä Tattipennun kanssa. Punaruskea pentu huomasi pesään ilmestyneen pään ja sanoi jotakin veljelleen. Tattipentu näytti pettyneeltä, kun Aaltopentu kirmasi pentutarhan halki ulos pesästä.
"Keksitkö sinä sen suunnitelman?" pentu kysyi, mutta Sulkavirta painoi nopeasti käpälänsä pennun päälle hiljentääkseen tuon.
"Tule, mennään syrjempään juttelemaan", soturi kuiskasi. Aaltopentu joutui kipittämään melkoista vauhtia eteenpäin pysyäkseen Sulkavirran tahdissa. Naaras löysi rauhaisan paikan läheltä leirin lampea. Vesiputouksen pauhu estäisi muita salakuuntelemasta heitä.
"Meidän täytyy löytää liittolainen. Oikeastaan tiedän jo ketä kysyä, mutta pitää odottaa oikeaa hetkeä. Me lähdemme seikkailulle yöllä. Täytyy vain odottaa, että Sähkötuho tai Sinilintu on yövartiossa, ja kumpi ikinä siinä onkaan, päästää meidät ulos leiristä ohitseen. Emme voi viipyä leirin ulkopuolella kauaa, mutta seikkailu se lyhytkin seikkailu on", Sulkavirta virnisti innoissaan.

//Aalto?
// 844 sanaa

Aaltopentu ihaili Sulkavirran urheutta - ei kuka tahansa tavallinen soturi ryhtyisi rikkomaan sääntöjä menemällä kielletylle alueelle. Hän yritti kuvitella, minkälaista Eloklaanin reviirillä oli, mutta sai muodostettua päässään vain epämääräisen kuvan hymysuisista, laiskanpulskeista kissoista loikoilemassa auringonläikissä. Sulkavirran mukaan eloklaanilaiset olivat heikkoja ja lempeitä, hyväuskoisia höyniä. Aaltopentu ei voinut ymmärtää, miten he olivat voineet asettua asumaan aivan Kuolonklaanin viereen; eikö Punatähti ollut muka tajunnut, että sellaisista pehmoista oli vain haittaa?
"Pidätkö sinä seikkailuista?" Sulkavirran naamalle muodostunut hymy tuntui kätkevän taakseen jotakin sellaista, mistä Aaltopentu halusi ottaa selvää. Pentu nyökytteli päätään tohkeissaan. Tietenkin hän piti seikkailuista! Leiriaukiota kauempana hän ei ollut vielä käynyt, mutta jonakin päivänä haaveili voivansa tutkia läpi Kuolonklaanin reviriin joka kolkan.
Aaltopentu huomasi Sulkavirran niskakarvojen nousseen pystyyn. Soturitar piti kasvonsa mitäänsanomattomina, mutta hän aavisteli, että naaraalla oli jotakin mielessään. Siispä hän pomppasi tassuilleen ja tuli niin lähelle tätä, että heidän viiksensä melkein koskettivat toisiaan. Aaltopentu tuijotti suoraan Sulkavirran kellertävän vihreisiin silmiin, salaa toivoen että ne ehkä paljastaisivat hänelle jotakin tämän hyvin piilotetuista ajatuksista.
"Miksi sinä kysyit?" hän puhui kuiskaamalla, koska ei halunnut hänen veljensä kuulevan. Hän halusi pitää tämän vain hänen ja Sulkavirran välisenä juttuna. "Lähdemmekö seikkailulle?" hän kysyi ja veti terävästi henkeä. Odotuksen tunne oli piinaava.

//Sulka?
//196 sanaa

"Sulkavirta, mikä on Eloklaani?" Aaltopennun esittämä kysymys ei yllättänyt Sulkavirtaa lainkaan. Pentu suorastaan janosi tietoa,
"Eloklaani on toinen klaani, vähän kuin Kuolonklaani, muttei kuitenkaan. Olen kuullut, että eloklaanilaiset ovat lempeitä ja heikkoja. He uskovat hyvyyteen ja muuhun sellaiseen, joka ei ole totta. Moni on aika varma, että loppujen lopuksi heidän hyväuskoisuus tulee olemaan Eloklaanin loppu", harmaanruskea naaras naukaisi hiljaa ja viilsi kynsillään dramaattisesti ilmaa. Aaltopentu kuunteli silmät suurina.
"Eloklaani ei ole ollut täällä aina. He asettuivat tänne joitakin vuodenaikoja sitten. Kuolonklaanilaiset eivät saa olla missään tekemisissä heidän kanssaan, mutta minäpä olen käynyt Eloklaanin reviirillä", soturi virnisti ylpeillen. Aaltopentu tapitti itseään huomattavasti suurempaa soturia oransseilla silmillään. Sulkavirta oli edelleenkin ylpeä matkastaan Eloklaanin reviirille, vaikka hänen ei kuulemma olisi pitänyt olla. Pienen seikkailun vuoksi hän ja Sähkötuho olivat joutuneet olemaan oppilaina pidempään. Se oli kuitenkin mennyttä, ja Sulkavirta oli nyt soturi. Hän tekisi saman tempun koska tahansa uudestaan, mutta tällä kertaa jäämättä kiinni.
"Pidätkö sinä seikkailuista?" Sulkavirta kysyi ja katsoi pentua viekkaasti hymyillen. Naaras oli keksinyt loistoidean. Hän halusi näyttää Aaltopennulle Kuolonklaanin reviiriä. Edellisestä seikkailusta oli liian kauan. Sulkavirta kaipasi jotakin vaihtelua elämäänsä. Vaikka hän itse sai kulkea leirin ulkopuolella vapaasti, olisi jännittävää salakuljettaa pentu ulos kenenkään huomaamatta. Naaras ei ollut edes huomannut, miten innoissaan hän oli suunnitelmasta. Nyt hän itse tapitti Aaltopentua innoissaan, aivan kuin olisi itse ollut tässä se pentu.
Niinpä Sulkavirta rentoutui ja vakavoitui. Jos suunnitelma toteutettaisiin, hän ei saisi herättää innokkuudellaan huomiota. Täytyisi olla rauhallinen ja viileä, ettei kukaan epäilisi mitään.

//Aalto?
// 243 sanaa

Seurasin Harakkanaurun toimia tarkasti. Alku oli näyttänyt hyvältä, mutta jotakin tapahtui ja soturin ote kepistä irtosi, ja keppi ajelehti virran mukana pois kohti Hehkulammen kirkkaansinistä vettä. Selkeästi tympääntynyt Harakkanauru kampesi itsensä pois vedestä rannalle. Kolli ravisteli turkkiaan ja mulkoili taakseen jäänyttä jokea ja sitä kohtaa, jossa tehtävä oli epäonnistunut.
En kieltänyt sitä, mutta olin hieman pettynyt kollin suoritukseen. Valkea kolli ei nyt edes vilkaissut minuun päin, vaikka minä otin askeleita lähemmäksi häntä. Olin huomannut, että katsoessani Harakkanaurua suorittamassa antamaani tehtävää, olin oikeasti toivonut kissan onnistuvan. Arvelin, että Harakkanauru oli enemmän pettynyt. Tai sitten ei, kuka sen tiesi. Vaikka olinkin opettanut Harakkanaurua, en oikeastaan tuntenut häntä sen koommin. Minä opetin hänelle uimista, siinä se. Sen olin kuitenkin huomannut, että valkea kolli halusi osata uida. Hän halusi onnistua.
"Palataan leiriin. Turha sinun on enää yrittää, kun keppikin meni jo menojaan", totesin kylmällä äänellä ja katsahdin Harakkanaurua, joka ei edelleenkään katsonut edes minuun päin. Kollin käytös sai minut ärsyyntymään. Enää en tarjoutuisi oma-aloitteisesti soturia opettamaan. Jos hän oikeasti tahtoi oppia minulta, hän saisi seuraavan kerran tehdä aloitteen itse.
Lähdin kävelemään kohti astinkiviä rauhallisin askelin. En jäänyt odottelemaan Harakkanaurua, mutta kuulin valkean soturin askeleet perässäni.

Seuraavana aamuna heräsin tavalliseen tapaan sotureiden pesästä omalta vuoteeltani. Pesässä oli paljon kissoja, ja pesän lämpö sai minut kehräämään. Kuuntelin muiden sotureiden hengityksiä. Aurinko ei ollut vielä noussut. Sen saattoi kertoa siitä, että lähes jokainen pesän vuode oli täytetty. Olisin niin kovasti halunnut vain jäädä loikoilemaan pesän lämpöön, mutta velvollisuudet odottivat. Halusin olla virkeä ja skarppina aamun ensimmäisessä partiossa.
Niinpä nousin venytellen ylös ja puikkelehdin nukkuvien karvamyttyjen ohi pesän uloskäynnille. Astuessani ulos pesästä, tunsin kylmän puhurin iskeytyvän turkkiani vasten. Jos olisin ollut heikkomielinen, olisin varmaankin paennut kylmää ja palannut takaisin pesään. Mutta minä en ollut heikko. Kävelin ulos pesästä ja suuntasin kohti tuoresaaliskasaa. Kuten arvelin, se oli typötyhjä. Aamiainen jäisi nyt siis väliin.
Silmäilin hetken ajan tyhjää leiriä. Pidin siitä, kun sain herätä muita ennen. Sain pienen hetken omaa rauhaa, ennen kuin leiri täyttyisi kissoista ja äänistä. Nyt oli täysin hiljaista. Vain linnut visersivät leiriä ympäröivässä kuusimetsässä.
Katseeni kiinnittyi leiriin saapuvaan kissaan. Väärävarjo katsahti minun suuntaani, ja kollin kasvoille piirtyi pehmeä hymy. Väsymys paistoi entisen erakon haalean meripihkan värisistä silmistä. Väärävarjo oli ollut yövartiossa. Sydämeni alkoi takoa epämiellyttävän lujaa, kun katseemme kohtasivat. Käänsin pääni pois. Sivusilmälläni erotin, kuinka valkea hahmo lähestyi minua. Ripein askelin kolli kiiruhti leirin toiselta puolelta luokseni.
Tiesin, että minun täytyisi paeta tätä kohtaamista, mutta en halunnut. Tunne voitti järjen, ja minä jäin paikoilleni. Kohtasin jälleen Väärävarjon katseen.
“Sinä olet vältellyt minua”, kolli lausahti tasaisella äänellä istuessaan alas. En vastannut mitään. Katsoin vain Väärävarjoa suoraan silmiin.
“Pikiturkki haluaisi olla kumppanini”, soturin sanat saivat minut säpsähtämään. Tuntui kuin joku olisi iskenyt kyntensä selkääni. Väärävarjon katse oli haikea.
“Entä sitten?” ärähdin pitäen katseeni tiukasti kollin silmissä. Väärävarjo kohautti lapojaan.
“Meillä oli hetki, sinulla ja minulla. Se merkitsi minulle paljon. Minä tiedän, ettei se ollut sinullekaan merkityksetöntä. Jos tahdot, minä voin unohtaa Pikiturkin”, valkea kolli sanoi ja nielaisi. Huomasin, miten jännittynyt Väärävarjo oli. Se joko kertoi, että hän oli tosissaan sanojensa kanssa, tai sitten hän yritti vedättää minua. Siristin silmiäni ja mietin kollin sanoja. Hän ei ollut ihan väärässä. Puoli kuuta sitten tapahtunut kohtaaminen Hehkulammen lähellä oli merkinnyt minulle paljon, oikeastaan liikaakin.
Minun olisi helpompi päästää irti tästä tunteesta, jos Väärävarjolla olisi joku toinen. Mutta pystyisinkö siihen? Pystyisinkö katsoa sitä, miten onnelliseksi Pikiturkki hänet tekisi?
“Älä tee valintojasi minun vuokseni. Kysy ennemmin itseltäsi, mitä sinä tahdot”, lausahdin niin rennosti kuin vain saatoin, mutta äänestäni takuulla paistoi jännittyneisyys. Väärävarjo ei ehtinyt sanoa mitään, kun pentutarhalta alkoi kantautua ääniä. Pennut olivat heränneet. Valkea soturi käänsi katseensa kohti kallion seinämän kolossa sijaitsevaa pesää, ja minä katsoin tilaisuuteni tulleen. Livahdin pois paikalta ja suuntasin kohti piikkihernemuuria.
Tästä tulisi hyvä päivä. Työnsin Väärävarjon pois mielestäni ja keskityin tähän päivään. Aamulla olisi vuorossa rajapartio, ja auringonlaskun jälkeen pääsisin saalistuspartioon. Siinä välissä ottaisin pienet torkut. Ei kuulostanut hullummalta päivältä.

// 643 sanaa

Kunhan turkkini oli ensin hitusen kuivunut, pulahdin uudelleen joen tummiin, vaahtopäisiin pyörteisiin ja lähdin kauhomaan tietäni tarmokkaasti eteenpäin. Tällä kertaa se sujui jo paljon paremmin, virtaus ei enää riepotellut minua ja tunsin olevani vallassa omasta kehostani. Palattuani kuivalle maalle jäin Tuhkajuovan käskystä odottamaan, kun harmaankirjava naaras poikkesi metsänreunaan ja katosi hetkeksi aluskasvillisuuden sekaan. Vähän ajan kuluttua vanhempi soturi palasi raahaten mukanaan kuivuneen sammaleen peittämää oksankarahkaa. Kallistin kysyvästi päätäni ja tarkastelin silmät sirrillä maassa lojuvaa kepakkoa. Asian ydin valkeni minulle vasta, kun Tuhkajuova alkoi kertoa jokeen pudonneista kissoista. En ollut koskaan ajatellutkaan, että minun saattaisi täytyä pelastaa joku onneton hukkumasta - eihän se ollut minun vikani tai ongelmani, että kaikki kuolonklaanilaiset eivät olleet vaivautuneet opettelemaan uimisen tärkeää taitoa ja saattaisivat joutua maksamaan siitä vielä hengellään.
“Tahdotko yrittää vielä joessa uimista vai uskotko voivasi saada kepin kiinni ja tuoda sen rantaan?” Tuhkajuova kysyi.
Punnitsin hetken soturittaren asettamaa tehtävää, ja vaikka piskuinen epäilyksen siemen kalvoi alitajuntaani, nyökkäsin itsevarmasti. Vaikka Tuhkajuova oli varoittanut harjoituksen kuulostavan paljon helpommalta kuin se oikeasti oli, uskoin pärjääväni ihan hyvin.
“Ei tarvitse, saan kepin varmasti noudettua”, ilmoitin ja heilautin kärsimättömästi häntääni. Tabbykuvioinen naaras siristi aavistuksen silmiään ennen kuin nyökkäsi ja työnsi kepin alas jokeen. Sukelsin välittömästi sen perään ja annoin virran kuljettaa minua sitä kohti. Jouduin potkimaan takatassuillani hieman lisävauhtia, jotta saavuttaisin aalloissa poukkoilevan karahkan varmasti ennen kuin se ehtisi ohittaa alajuoksun astinkivet ja päätyisi Hehkulampeen. Pari voimakasta tassunvetoa myöhemmin sain kuin sainkin iskettyä hampaani kepin kosteaan ja hiljalleen lahoavaan pintaan. Otteeni oli tukeva, mutta karahka osoittautui painavammaksi kuin olin kuvitellut ja hetkeen en voinut tehdä mitään paitsi ajelehtia virran heiteltävänä koettaen itsepäisesti pitää hukkuvaa kissaa esittävän kepin leuoissani ja pinnalla.
Jonkin aikaa räpiköityäni sain käännettyä kepin niin, että se kellui rinnallani ja saatoin vetää sitä pitämällä kiinni sen toisesta päästä. Tunsin oloni jo siinä vaiheessa lopen uupuneeksi, mutta päätin itsepintaisesti yrittää saada kepin rantaan. Raskaasti puuskuttaen kauhoin kohti kuivaa maata karahka mukanani, mutta vain hännänmitan päässä rantapenkereestä otteeni alkoi vähitellen livetä. Lihaksiani särki ja tuntui siltä, että keppi uppoaisi minä hetkenä hyvänsä joen pohjaan ja minä sen mukana.
“Hiirenpapanat!” sähähdin ja päästin puolivahingossa irti kepistä, joka jatkoi iloisesti matkaansa virran mukana. En olisi enää mitenkään voinut saada sitä kiinni, joten päädyin nousemaan rannalle ilman sitä. Mulkoilin ärsyyntyneesti takanani kohisevaa jokea ja koetin ravistella märkää turkkiani hieman kuivemmaksi suostumatta katsomaan Tuhkajuovaan päin. Typerä keppi ja typerät uimataidottomat kissat! Jos joku kuolonklaanilainen olisi joskus hukkumassa, hukkukoot. Minä en pelastaisi yhtään ketään.

// Tuhka?
// 400 sanaa

"Joo! Kerro, kerro!" Aaltopentu kinusi, ja Sulkavirta nykäisi viiksiään huvittuneesti.
"Hyvä on", hän sanoi ja istuutui alas kietaisten samalla pitkän, raidallisen häntänsä nätisti ympärilleen. Aaltopentu pyllähti istuvilleen ja yritti samaa, mutta hänen häntänsä oli vielä liian lyhyt, että se olisi taipunut niin. Hänen korvansa painuivat harmistuksesta luimuun, mutta ne ponnahtivat melkein saman tien pystyyn, kun hän kuuli Sulkavirran rykäisevän sen merkiksi, että oli aikeissa aloittaa. Aaltopentu käänsi katseensa harmaaruskeaan naaraaseen ja nytkytti hännänpäätään malttamattomana puolelta toiselle.
"Kuolonklaanin leiri sijaitsee havupuiden suojassa", Sulkavirta aloitti ja kiirehti sitten lisäämään, kun Aaltopennun otsa rypistyi hämmennyksestä: "Kuusi, jonka alla soturien pesä sijaitsee, on muun muassa havupuu. Kuvittele monta niitä pystyssä ja vierekkäin - yhdessä ne muodostavat metsän. Kuitenkaan se ei ole ainoa puulaji, jota reviirillä tavataan: on myös lehtipuita, joiden lehdet eivät ole teräviä piikkejä - eli neulasia - kuten havupuilla."
Aaltopentu joutui pyörälle päästään. Kuinka monta erilaista puuta Kuolonklaanin reviirillä oikein kasvoi? Ja oliko hänen välttämättä tiedettävä ne kaikki, jotta hänestä voisi tulla hyvä soturi? Sulkavirta tuntui lukevan hänen ajatuksensa: "Älä murehdi, hahmotat nämä asiat varmasti paremmin sitten kun pääset itse tutkimaan reviiriä mestarisi kanssa. On Kuolonklaanin reviirillä paljon kaikkea muutakin kuin vain puita: metsässä on isoja kiviä, joita vuoraa paksu kerros sammalta. On myös jokia ja lampi, josta sinulle aiemmin mainitsinkin, sekä Ukkospolkua lähestyettäessä maasto muuttuu avarammaksi, eikä puita ole enää niin paljon."
Aaltopentu kallisti päätään. "Mikä on Ukkospolku?" hän naukaisi kummastuneena.
"Ukkospolkua pitkin kulkevat hirviöt. Ne ovat isoja, pahalta haisevia olentoja, joista kannattaa pysyä etäämpänä", hän sanoi ilme vakavoituen. Aaltopennun naama kivettyi myös, ja hän nyökkäsi.
Siinä samassa hänen huomionsa kiinnitti sammalverhon liikahdus pesän suulla, kun peremmälle pyrki likomärkä kissa. Isolla, tummanharmaalla kollikissalla oli valkea rinta ja hännänpää, ja hänen keltaiset silmänsä pyyhkivät katseellaan pesän yli. Aaltopentu pani merkille kollin jalkojen juuressa olevan mustarastaan, jonka tämä oli arvatenkin tuonut klaaninvanhimmille ja kuningattarille.
Hän katseli, miten vettä valuva nuori kissa tallusti pesän poikki riista hampaissaan klaaninvanhimpia kohti ja pudotti sitten tuomisensa lähimpänä olevan kissan vuoteen eteen. Luminenän pää ponnahti ylös ja tämä kurkotti nuuhkaisemaan lintua.
"Hieno saalis. Sinäkö tämän nappasit, Tuimatassu?" vanha naaras naukui ystävällisellä äänellä. Tuimatassu viuhtaisi häntäänsä ja murahti myöntävästi.
"Se oli vähällä lentää suoraan Eloklaanin partion käpäliin, mutta minäpä ehdin ensin", kolli maukui suunpieliään nuoleskellen.
Aaltopentu käännähti jälleen Sulkavirtaa kohti. Myös soturinaaras oli jäänyt seuraamaan, millä asialla oppilas oli pentutarhassa. "Sulkavirta, mikä on Eloklaani?"

//Sulka?
//382 sanaa

Mahlahalla: 9kp -

Aaltopentu: 78kp! - Voit nimittää itsesi ja Tattipennun nyt oppilaaksi!

Pimentovarjo: 4kp -

Tuhkajuova: 16kp -

Sulkavirta: 33kp! -

Harakkanauru: 9kp -

Aaltopentu katsoi Sulkavirtaa pyytäen tuota kertomaan lisää Kuolonklaanista. Pentu janosi tietoa, eikä sille tuntunut riittävän mikään. Sulkavirta hymähti ja väläytti pennulle ystävällisen hymyn.
"Etsitään ensin ystäväsi", naaras sanoi ja antoi pennun kirmata edellään kohti parantajan pesää, jonka kaksikko ilmeisesti tutkisi ensimmäisenä. Aaltopennun askeleet olivat vielä huteria, ja punaruskea pentu oli vähällä kompuroida jalkoihinsa. Kuin ihmeen kaupalla Aaltopentu piti tasapainonsa ja jatkoi matkaa. Soturin mieleen muistui omat pentuaikansa, kun hän oli sisaruksiensa kanssa karannut pentutarhalta tutkimaan parantajan pesää. Hän muisti, miten suurelta leiri ja parantajan pesä olivat tuntuneet, verrattuna pieneen ja tunkkaiseen pentutarhaan. Nyt leiri tuntui pieneltä, eikä reviirikään enää tässä vaiheessa ollut kovinkaan suuren tuntoinen ihmeellisyys. Sulkavirta ei voinut kieltää, etteikö hän olisi halunnut lähteä tutkimaan maailmaa Kuolonklaanin reviirin ulkopuolelta. Eloklaanin reviiri ja kaksijalkala tuntuivat vetävän nuorta naarasta koko ajan puoleensa. Hän oli kuullut, miten kurja paikka kaksijalkala oli, mutta hän halusi nähdä sen omin silmin.
"Löysin sinut!" Aaltopentu hihkaisi, kun Sulkavirta saapui parantajan pesän sairasaukiolle. Vaalean punaruskea Tattipentu oli kumartunut sammalvuoteiden taakse piiloon. Nyt kollipentu nousi ylös ja katsoi pentuetoveriaan hennosti hymyillen.
"Mennään etsimään muut", Aaltopentu tokaisi ja lähti johdattamaan kahta muuta kissaa ulos parantajan pesästä.

Leikki päättyi siihen, kun salama välähti ja sitä seurasi kova jyrinä. Tattipentu säikähti niin, että pentu kipitti häntä koipien välissä takaisin pentutarhalle. Myös Saukkopentu ja Sirpalepentu luovuttivat ja menivät Tattipennun perään.
Sulkavirta loi katseensa taivaalle. Aurinko oli kadonnut, ja taivas oli täyttynyt tummista, painavista ukkospilvistä. Viherlehti teki loppuaan, ja säät huononivat päivä päivältä. Sulkavirta ei millään tavalla pelännyt sadetta, mutta juuri nyt hän ei halunnut turkkinsa kastuvan. Ilma oli viilennyt, joten märkä turkki voisi helposti vilustuttaa kissan.
"Sinunkin kannattaisi palata pentutarhalle, ennen kuin alkaa sataa", Sulkavirta naukaisi pennulle, joka tapitti oransseilla silmillään tummanpuhuvaa taivasta. Pennun pistävän oranssit silmät siirtyivät nopeasti soturittareen.
"Mutta sinä lupasit kertoa minulle lisää Kuolonklaanista", punaruskea pentu huomautti vakava ilme kasvoillaan. Sulkavirta tunsi ison pisaran putoavan kuonolleen. Naaras huokaisi ja taipui. Häntä ei oltu määrätty tänään yhteenkään partioon, joten päivä pentujen kanssa olisi varmaankin mielenkiintoisinta, mitä hän itse keksisi.
"Tule sitten", Sulkavirta sanoi ja viittoi pennun peräänsä. Matkalla pääaukion toiselta puolen pentutarhalle, sade ehti yltyä kaatosateeksi. Kaksikko pääsi juuri ja juuri pesään, ennen kuin he olisivat kastuneet kokonaan. Sulkavirta katseli ympärilleen hämärässä pesässä. Ruostekukka ja Mäntyviiksi loikoilivat toisella puolen pesää, ja toisella puolen makoilivat klaaninvanhimmat. Pennut olivat levittäytyneet ympäri pesää. Saukkopentu ja Sirpalepentu olivat klaaninvanhimpien lähettyvillä, ja Tattipentu oli mennyt emonsa luokse turvaan.
"Tahdotko, että esittelen sinulle pentutarhan?" Aaltopentu kysyi. Sulkavirta pudisteli päätään.
"Sille ei mahda olla tarvetta. Minäkin synnyin ja vietin ensimmäiset kuusi kuutani täällä", harmaanruskea soturi virnisti. Aaltopentu kohautti lapojaan.
"Tahdotko, että kerron sinulle Kuolonklaanin reviiristä?" Sulkavirta kysyi ja katsahti taas Aaltopentuun.

//Aalto?
// 434 sanaa

Aaltopentu innostui saman tien, kun Sulkavirta sanoi voivansa opettaa häntä uimaan, kunhan hän ensin vähän kasvaisi. Jos hän osaisi uida, Kuolonklaanin kissat arvostaisivat häntä varmasti eri tavalla. Hänestä saatettaisiin tehdä jopa päällikkö! Aaltopentu yritti kuvitella, millaista oli olla klaanipäällikkö ja komennella muita mielensä mukaan.
"En kerro muille!" hän lupasi ja madalsi sitten ääntään, koska pelkäsi pentukolmikon salakuuntelevan heitä jostain piilosta. "Sitten kun minusta tulee päällikkö, niin sinä voit olla minun luottosoturi", hän maukui rintaansa itsevarmasti pullistaen. Sulkavirta värisytti viiksiään ja kehräsi: "Onpa jalomielistä sinulta."
Aaltopentu käännähti ympäri kannoillaan ja jäi katselemaan ympärilleen aukiolla. Hänen veljellään ja kahdella muulla pennulla oli ollut nyt ihan tarpeeksi aikaa löytää itselleen piilo. Jos he jäisivät kiinni, se oli heidän oma vikansa. "Tule, mennään etsimään heidät", hän naukaisi ja lähti sipsuttamaan kohti leirin ainoaa osaa, joka ei ollut pelkkää kiviseinää vaan muodostui jonkinlaisista kasveista. "Mitä nuo ovat?" hän kysyikin heti kun Sulkavirta tuli hänen rinnalleen ja osoitti korvillaan kohti keltakukkaisia puskia. Harmaanruskea mustaraidallinen naaras nytkäytti hännänpäätään.
"Ne ovat piikkiherneitä. Niiden läpi pääsee kulkemaan sisään ja ulos leiristä", hän kertoi rauhallisesti. Aaltopentu tuijotti kasveja silmät laajenneina. Oliko noiden kaikkien rehujen takana jotain muutakin kuin vain leiriä?
Pentu vaihtoi asentoa tuntiessaan jännityksen kihelmöivän käpälissään epämukavasti. "Kerro minulle lisää Kuolonklaanista!" hän vaati ja käänsi silmänsä taas kohti vanhempaa kissaa.

//Sulka?
//211 sanaa

Katsoin, kuinka Harakkanauru lähestyi taas vettä. Kolli ei arastellut, vaan kapusi joentörmältä veteen sulavasti. Vesipisaroita roiskui päälleni, ja kolli katosi veden alle. Nopeasti Harakkanauru sai päänsä pintaan ja alkoi rauhallisin vedoin kauhoa käpälillään vettä. Nyt soturi oli huomattavasti aiempaa rauhallisempi. Hän näytti keskittyvän täysillä. Virtaus ei ollut tässä kohtaa jokea voimakas, mutta se riitti hyvin ensimmäiselle kerralle. Valkean kollin kasvoilla oli keskittynyt, päättäväinen ilme. Katsoin tarkasti, kun tuo pysytteli pinnalla ja ui eteenpäin. Huomasin, miten Harakkanauru meinasi kadottaa rytminsä, jolloin virta vei häntä mukanaan oman mielensä mukaan. Kävelin joentörmää pitkin ja katsoin, kuinka kolli löysi taas rytmin. Ennen astinkiviä Harakkanauru lähti uimaan kohti rantaa.
Kolli pääsi luokseni ja ravisteli läpimärkää turkkiaan kuivaksi.
"Eihän se ollutkaan kovin vaikeaa", tokaisin rauhallisella äänellä. Harakkanauru nyökkäsi tyytyväisen oloisena.
"Kokeilenko vielä? Voin suoriutua paremminkin", kolli ilmoitti ja katsoi minua empimättä suoraan silmiin. Minä pudistin päätäni ja käänsin katseeni kohti taakseni jäävää metsää.
"Odota siinä", käskin ja käänsin selkäni soturille. Kevein juoksuaskelin suunnistin kohti metsän rajaa. Etsin katseellani maassa lojuvia keppejä, joita voisi hyödyntää seuraavassa harjoituksessa. Puu kellui, jonka vuoksi se oli hyvä apuväline.
Muistelin haikeana, kuinka Jyrkänneloikka oli opettanut minua samalla tavalla. Olin ylpeä siitä, että sain jakaa hänen oppejaan eteenpäin. Tiesin, että tein tärkeää työtä, vaikka kuolonklaanilaiset eivät sitä arvostaneetkaan. Löydettyäni sopivan kokoisen kepin, upotin hampaani siihen ja kannoin sen takaisin Harakkanaurun luokse. Kolli katsoi tarkkaavaisesti. Pidin Harakkanaurussa juuri siitä, että hän ei jaaritellut turhia. Minä opetin häntä, ja hän oppi minulta. Yhteinen aikamme kului juuri siihen, mihin olin sen suunnitellut kuluvan. Kenties kolli ei ollut samanlainen luonnonlahjakkuus kuten tyttäreni Sulkavirta, mutta hänen kanssaan opetustuokiot sujuivat ongelmitta ja kolli kuunteli minua. Sulkavirta teki liikaa omiaan, jonka vuoksi hän oli kenties surkein opetettava, jota minulla oli koskaan ollut. Jopa Lauhalaukka oli ollut parempi.
"Olet varmasti kuullut tarinoita kissoista, jotka ovat pudonneet jokeen. Sinä olet se, joka pelastaa heidät sieltä. Ajatuksena se saattaa kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole. Jo pelkkä joessa uiminen on tietynlainen koetus, mutta räpiköivän kissan raahaaminen rantaan on paljon enemmän. Jos huonosti käy, se vie kaikki voimasi hetkessä ja hukutte molemmat", lausahdin ja katsoin Harakkanaurua suoraan silmiin, "keppi ei tietenkään ole sama kuin oikea kissa, mutta tällä hetkellä se riittää sinulle."
"Tahdotko yrittää vielä joessa uimista, vai uskotko voivasi saada kepin kiinni ja tuoda sen rantaan?" esitin kysymyksen. Jos Harakkanauru oli vielä epävarma taidoistaan, hänelle täytyi antaa mahdollisuus uida vielä ilman keppiä. Olisi typerää laittaa epävarma kissa tekemään jotakin, josta hän ei välttämättä selviytyisi.

//Harakka?
// 403 sanaa

Sulkavirta oli joutunut harkitsemaan tarkasti, mitä kertoisi pienelle pennulle. Pennun pää olisi taatusti mennyt sekaisin, jos soturitar olisi kertonut, että Aaltopennun velipuoli oli surmannut tuon isän sisaruksen. Naaras oli päättänyt jättää sen kertomatta. Aaltopentu saisi tietää siitä varmasti myöhemmin, jolloin hän osaisi käsitellä asiaa paremmin. Ei sitä tiennyt, mikä sekopää pennusta voisi tulla, jos hän saisi tietää kaiken niin pienenä.
Naaras oli aluksi turhautunut siitä, että joutui mukaan Aaltopennun ja muiden pentujen piilosleikkiin, kun punaruskea naaraspentu lupasi etsiä yhdessä soturin kanssa. Sitten hän tajusi, ettei ajatus ollutkaan niin kamala. Pentujen kanssa touhuaminen oli itse asiassa ihan rentouttavaa. Se toi mukavaa vaihtelua soturin elämään.
"Mitä sinä tahdot tietää?" raidallinen soturi kysyi ja katsahti Aaltopentuun. Pentu katsoi Sulkavirtaa veikeä ilme kasvoillaan.
"Kaiken mitä sinä tiedät", naaras ilmoitti reippaalla äänensävyllä. Sulkavirta naurahti ja pudisteli pienesti päätään.
"Voi kuule, siihen menisi liian kauan", Sulkavirta tokaisi ja heilautti häntäänsä rennosti puolelta toiselle. Aaltopennun kasvoille piirtyi mietteliäs ilme.
"No, kerro sitten mitä haluat", pentu taipui. Sulkavirta vilkaisi taivaalle mietteliäänä. Kun hän keksi jotakin kerrottavaa, naaras laski taas katseensa alas punaruskeaan pentuun.
"Meidän reviirillämme on hyvin kaunis lampi, Hehkulampi. Sen vesi hehkuu etenkin viherlehtisin kirkkaansinisenä. Moni kuolonklaanilainen pitää vain lammen katselemisesta, mutta minä, emoni ja sisarukseni emme tyydy vain katseluun. Me osaamme uida", naaras kuiskasi viimeisen lauseen, aivan kuin se olisi ollut suurikin salaisuus. Hän näki Aaltopennun kasvoilla haltioituneen ilmeen. Pennun aitous sai Sulkavirran hymyilemään.
"Jos tahdot, voin opettaa sinua vähän, kun olet kasvanut jonkin verran. Älä kerro muille pennuille, sillä opetamme vain harvoja ja valittuja", naaras valehteli ja katsoi luottavaisesti pentua, joka tuntui uskovan kaiken. Ei se kamalan iso valhe ollut. Hän tiesi, ettei heidän sukunsa opettanut kovinkaan monia kuolonklaanilaisia uimaan. Se tosin ei johtunut siitä, etteivätkö he olisi halunneet, vaan lähinnä siitä, että kuolonklaanilaiset eivät suostuneet menemään veteen.

//Aalto?
// 293 sanaa

Silmät hämmästyksestä levinneinä Aaltopentu tuijotti Sulkavirtaa, eikä voinut uskoa sitä, mitä tämä oli juuri hänelle kertonut. Tuo iso, yrmeä kolliko oli hänen isänsä veli? Sitä oli kieltämättä vaikea uskoa, kun ajatteli, miten rauhallinen ja rento hänen isänsä Kalmakuu oli verrattuna tähän kuumapäiseen körilääseen, mutta toisaalta heissä oli kyllä jotain samaa näköä. Kenties se oli punaruskea turkin väri ja samanlaiset leveät kasvot, mikä sai Aaltopennun ajattelemaan niin. Nyt kun hän kuikuili soturien pesän tuuheiden kuusen oksien ohi sisälle pesään ja näki vilauksen soturin kylmistä, jäänsinisistä silmistä varjoissa, ei hän voinut sanoa olevansa asiasta enää niin varma. Hän kuitenkin aavisteli, ettei Sulkavirta valehtelisi tällaisesta asiasta hänelle.
"Onko isälläni muitakin sisaruksia kuin Jääviilto?" Aaltopentu kysyi sisäistettyään ensin äsken kuulemansa tiedon. Siitä huolimatta hän oli hypätä ulos turkistaan, kun Sulkavirta nyökkäsi, ja Aaltopentu sai tietää, että hänen isällään oli kolme muutakin sisarusta.
"Sinun isäsi syntyi siskonsa Hehkuaskelen kanssa ensin, Jääviilto, Kylmäliekki ja Hiutaleviiksi ovat toisesta pentueesta", naaras selitti häntäänsä huiskien. "Hiutaleviiksi kuitenkin kuoli tässä jokin aika sitten."
"Mihin? Oliko hän sairas?" Aaltopentu halusi saada tietää. Sulkavirta näytti hetken siltä, että hän etsi sopivia sanoja, ja se pisti hänet miettimään, liittyi Hiutaleviiksen kuolemaan jotakin sellaista, mitä hän ei saanut kuulla. Aina kun Aaltopentu oli käynyt liian uteliaaksi ja aloittanut kyselemisen, Ruostekukka oli käskenyt häntä pysymään vaiti ja sanonut, että jotkin asiat eivät kuuluneet kaikkien tiedettäviksi. Aaltopentua oli jäänyt kaihertamaan, mitä se oikein mahtoi tarkoittaa.
"Sanotaan, että hän oli väärässä paikassa väärään aikaan", Sulkavirta maukui lopulta ja siristi vähän silmiään katsoessaan Aaltopentua. Aaltopentu räpytteli omia hämmennyksestä ymmyrkäisiä silmiään ja vastasi naaraan tuijotukseen.
Hän oli aikeissa esittää lisää kysymyksiä, kun jostain hänen takaansa kuului riemastunut kiljaisu ja useita pienten käpälien juoksuaskelia. Aaltopentu tiesi katsomattakin, että hän oli tullut löydetyksi.
Kääntyessään kohtaamaan Saukkopennun ja kaksi muuta pentua hän tunsi ärtymyksen pistelevän nahassaan, koska Saukkopentu oli löytänyt hänet näin näkyvältä paikalta, ja toisaalta taas siitä syystä, että hänellä oli ollut juttu kesken Sulkavirran kanssa ruskean naaraan tullessa keskeyttämään.
"Löysin sinut, Aaltopentu!" Saukkopentu hihkaisi kuin hänen ajatuksensa lukien. Aaltopentu luimisteli korviaan ja mulkoili pentukolmikkoa närkästyneenä. "Kuka etsii seuraavaksi?" Ruskea naaras ei ollut millänsäkään Aaltopennun tuimasta katseesta.
Siinä samassa Aaltopennun mielen lävisti salaman lailla oivallus, joka saattaisi antaa hänelle lisää puheaikaa Sulkavirran kanssa. "Hei, minä ja Sulkavirta voimme etsiä seuraavaksi", hän ilmoitti karvojaan pörhistellen. Hän kuuli Sulkavirran tukahtuneen ähkäisyn viereltään, mutta ennen kuin soturinaaras ehti väittää vastaan, kaikki kolme pentua olivat kirmanneet matkoihinsa riemunkiljahdusten saattelemana.
Aaltopentu kääntyi kohti Sulkavirtaa, joka näytti siltä, ettei ollut vielä ehtinyt sisäistää, mitä juuri oli tapahtunut. "Sillä välin kun odotamme, että muut ehtivät piiloon, voisitko kertoa minulle lisää Kuolonklaanista?" hän pyysi suuria, oransseja silmiään mahdollisimman viattoman näköisesti räpytellen.

//Sulka?
//432 sanaa

Kun Tuhkajuova komensi minut yhdellä kevyellä hännänheilautuksella mukaansa ja lähti johdattamaan minua pitkin Hehkulammen viettävää rantaa, seurasin tätä mukisematta. Suupielissäni kareili vino, uhmakas hymy, joka oli hiipinyt kasvoilleni vanhemmat soturin mainittua ensi kertaa joen, joka virtasi mutkitellen Kuolonklaanin reviirin läpi ja laski sitten hiljaa kohisten peilikirkkaaseen lampeen. Osasin jo uida, sukeltaa ja jopa kamppailla vedessä, mutta alati muuttuvassa virrassa selviäminen olisi taas yksi askel eteenpäin polulla kohti täydellistä uimataitoa. Ja vaikkeivät kuolonklaanilaiset juuri uimataitoa arvostaneet, tekisi se minusta joka tapauksessa hieman kyvykkäämmän ja paremman kuin yksikään noista uppiniskaisista jästipäistä, jotka karttoivat ja pelkäsivät vettä kuin ruttoa. Mielestäni oli huvittava ajatus, että nekin soturit, joiden suuri koko ja taistelutaidot valoivat klaanitoverienkin sydämiin pelkoa ja kunnioitusta, kavahtivat vettä.
“Tässä on hyvä paikka aloittaa. Saat astinkivistä kiinni, jos virtaus alkaa tuntua liian voimakkaalta. Ja muista varoa pyörteitä, ne vetävät sinut aina pohjaan asti ja tekevät pinnalle pääsemisestä erittäin haastavaa”, Tuhkajuova selitti ja istuutui joentörmälle parin ketunmitan päähän alajuoksusta. Minä nyökkäsin ja astelin harmaankirjavan soturittaren ohi laskeutuen varovasti tummaan virtaan. Samalla sydämenlyönnillä joki iski ahnaat, jääkylmät kyntensä turkkiini ja koetti tempoa minua kauemmas rannasta. Vaikka virtaus oli voimakkaampi kuin olin kuvitellut, panin käpäläni empimättä töihin ja taistelin päättäväisesti sitä vastaan - en suostuisi olemaan vain kuin kuiva lehti, jota joki voisi oman mielensä mukaan riepotella.
Aluksi yritin uida vastavirtaan, mikä osoittautui hyvin nopeasti erittäin raskaaksi virtauksen työntäessä minua juuri toiseen suuntaan ja aaltojen paiskautuessa tuon tuosta vasten kasvojani, jolloin pääni jäi pari kertaa kokonaan veden alle. Koska osasin pidättää hengitystäni ja tiesin miten veden alla piti toimia, selvisin ilman ylenmääräistä panikointia. Seuraavaksi käännyin vaivoin myötävirtaan ja annoin joen kuljettaa minua jonkin matkaa, ennen kuin kiepsahdin poikittain ja lähdin kauhomaan tietäni kohti rantaa. Kampesin itseni puuskuttaen takaisin kuivalle maalle ja lysähdin hiekalle istumaan. Vaikka olin viettänyt joessa vain hyvin lyhyen ajan, lihaksiani särki ja sydämeni hakkasi kovaäänisesti vasten rintaani.
“Sinä jännität liikaa”, Tuhkajuova huomautti käveltyään kuuloetäisyydelle. “Rentoudu ja anna veden tehdä suurin työ. Jos olet jäykkä kuin ajopuu, virta vie sinut helposti mennessään ja uppoat varmasti.”
“Tahdon yrittää uudestaan”, henkäisin ja katsahdin raidallista soturia koettaen saada hengitykseni tasaantumaan.
“Lepää ensin hetki, sitten voit kokeilla uudestaan”, naaras tokaisi. Arvelin, ettei Tuhkajuova halunnut ottaa sitä riskiä, että tämä joutuisi pelastamaan minut vedestä mikäli voimani loppuisivat yllättäen kesken. Nyökkäsin ja keskityin nuolemaan turkkiani, jotta saisin sen edes hieman kuivemmaksi ennen kuin pulahtaisin uudestaan veteen.

// Tuhka?
// 385 sanaa

Sulkavirran hännänpää alkoi hiljalleen nykiä ärsyyntymisen merkiksi. Aaltopennun suusta tulvi kysymyksiä toistensa perään, eikä naaras ehtinyt vastata niihin ennen kuin tuo esitti jo lisää kysymyksiä. Soturi oli joutunut nostamaan käpäläänsä ilmaan hiljentääkseen pennun. Nyt pienokainen oli hiljentynyt ja kohdistanut pistävän oranssit silmänsä itseään huomattavasti suurempaan soturiin. Pentu odotti vastausta kysymyksiinsä. Sulkavirta ajatteli, että kenties olisi fiksuinta vain vastata. Pentu tiesi vähän, ja Sulkavirta mielellään kertoi muille Kuolonklaanista ja muusta.
"Minun isäni on Kuolonklaanin varapäällikkö, Henkäysvarjo", Sulkavirta totesi painottaen sanaa 'varapäällikkö', "emoni on Tuhkajuova, ja minulla on kaksi sisarusta; Sähkötuho ja Sinilintu." Soturi hiljeni hetkeksi ja antoi pennulle aikaa sisäistää sanomansa. Ennen kuin pienokainen ehti avata suutaan, Sulkavirta kuitenkin jatkoi kysymyksiin vastaamista.
"Minun mestarini oli Varjokarva. Pimeyden Metsä on paikka, jonne me menemme kuolemamme jälkeen. He vartioivat meitä koko ajan ja päättävät, mitä kellekin tapahtuu. Sen vuoksi sinun täytyy uskoa Pimeyden Metsään ja kunnioittaa sitä. Se on kuolonklaanilaisille erittäin tärkeä asia", raidallinen soturi lausahti ja katsoi pentua suoraan silmiin ja yritti samalla viestittää sen, miten tärkeää Kuolonklaanissa oli uskoa Pimeyden Metsään. Punaruskea pentu tapitti Sulkavirtaa hetken ajan, jonka jälkeen tuo räpäytti silmiään ja nyökkäsi. Aaltopentu avasi jälleen kerran suunsa puhuakseen, mutta joku keskeytti hänet. Pesään astui kissa. Askeleista päätellen huomattavasti suurempi kuin Aaltopentua etsinyt Saukkopentu. Sulkavirta vilkaisi tulijaa. Jääviilto mulkaisi Sulkavirtaa välinpitämättömästi, mutta huomattuaan soturin takana istuvan pennun, kollin ilme muuttui.
"Ulos täältä, kirppukasa! Sinä et kuulu sotureiden pesään vielä moneen kuuhun", suuri, punaruskea kolli sähisi pennulle paljastaen hampaansa. Uhkaavasti Jääviilto otti joitakin askeleita lähemmäksi ja kumartui pennun tasolle. Pieni Aaltopentu painautui sammalia vasten ja katsoi suorastaan kauhuissaan paikalle tullutta soturia. Sulkavirta nousi ylös.
"Etsi kokoisiasi kissoja, joita voit kiusata. Jätä pennut rauhaan", harmaanruskea naaras sihahti ja tarttui Aaltopentua niskanahasta kiinni. Kun hän nosti keveästi pennun ilmaan, sen kynnet olivat tarrautuneet pesän sammaliin. Aaltopentu ymmärsi kuitenkin irrottaa otteensa, jotta soturi sai kannettua tuon ulos pesästä. Ennen pesästä poistumista, Sulkavirta mulkaisi Jääviiltoa vielä kerran. Kolli oli asettunut jo omalle vuoteelleen ja varmisti, että kaksikko poistui pesästä.
Pesän ulkopuolella Sulkavirta laski säikähdyksestä jännittyneen pennun maahan.
"Jotkut soturit ovat vähän tylyjä. Kenties Jääviilto on vain kateellinen", soturi virnisti yrittäen lohduttaa pentua.
"Kateellinen mistä?" Aaltopentu kysyi ja kohotti varovasti katseensa Sulkavirtaan. Pentu vilkaisi pesän sisäänkäynnille vielä kerran.
"Et kai tiennyt, mutta hän on Kalmakuun veli. Kenties hän on kateellinen siitä, että te saatte enemmän huomiota muilta kuin hän itse. Jääviilto on aina ollut vähän ainutlaatuinen tapaus, hänestä ei kannata välittää", Sulkavirta virnisti. Naaraalle tuli mieleen muutamakin asia Jääviillosta, joka sai monet epäilemään kollin tapaa ajatella. Kolli oli puhunut todella rumaan sävyyn omasta kuolleesta pentuetoveristaan. Ajatuskin siitä, että Sähkötuho puhuisi niin Sinilinnusta, sai Sulkavirran voimaan pahoin.

//Aalto?
// 430 sanaa

Sydän rinnassa jyskyttäen Aaltopentu kuunteli lähestyviä käpälänaskelia. Hetkeksi tuli hiljaista; Saukkopentu oli työntänyt päänsä kuusen oksien välistä sisään ja katseli ympärilleen, arvatenkin etsien Aaltopentua. Kuitenkin melko pian naaras kääntyi kannoillaan ja tepsutti katsomaan muualta. Aaltopentu huokaisi helpotuksesta ja nosti sitten katseensa hänet pelastaneeseen kissaan, joka tarkasteli häntä nyt kiinnostuneen oloisena kellertävän vihreillä silmillään.
Ennen kuin Aaltopentu ehti avata suutaan kiittääkseen soturia, tämä alkoi puhua: "Minä olen Sulkavirta, etkös sinä ole Aaltopentu? Olet syntynyt noh… Varsin mielenkiintoiseen perheeseen." Aaltopentu räpytteli silmiään hieman hämmentyneenä, kun Sulkavirta virnisti. Hän ei ymmärtänyt, mitä naaras tällä tarkoitti. Hän kyllä tiesi, että Ruostekukka ja Kalmakuu olivat urheita ja Kuolonklaanille äärimmäisen kuuliaisia sotureita, joten mahtoiko soturitar viitata sanomallaan siihen? Niin sen täytyi olla - ehkä hänen vanhempansa olivat erityisiä, ja siksi myös Aaltopentu ja hänen veljensä Tattipentu olivat erityisiä. Hän tunsi rintansa pullistuvan äkillisestä ylpeyden tunteesta.
Hän katsahti Sulkavirtaan päätään kallistaen. "Niin, minun perheeni on… 'mielenkiintoinen'. Ruostekukka ja Kalmakuu ovat mahtavia sotureita, ja jokaisen pitäisi ottaa mallia heistä", hän naukaisi häntäänsä heilauttaen. Sulkavirta räpäytti silmiään vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. "Kiitos kuitenkin avusta", Aaltopentu lisäsi, kun tajusi ehkä olleensa töykeä ylpeilemällä vanhemmillaan. "Jos et pahastu, voisin olla täällä vielä ihan pikku hetken. Saukkopentu löytää minut varmaan muutenkin kohta, mutta ainakin löydyn vasta viimeisenä."
Sulkavirta näytti puntaroivan asiaa. Hänellä ei ollut varmaankaan lupaa päästää pentuja soturien pesään, mutta Aaltopentu toivoi, että hän voisi tehdä tällä kertaa poikkeuksen. Sitä paitsi hän ei ollut jutellut muiden soturien kuin isänsä Kalmakuun kanssa, joten tässä hänellä oli oiva tilaisuus ottaa selvää, minkälaista oli elää Kuolonklaanin kissana.
"Onko sinulla sisaruksia Kuolonklaanissa? Tai perhettä?" hän alkoi pommittaa soturitarta kysymyksillään, jotta tämä ei tajuaisi häätää häntä ulos pesästä ennen kuin Saukkopentu oli löytänyt kaksi muuta pentua. "Kuka oli mestarisi? Mikä on Pimeyden Metsä? Olen kuullut monien puhuvan siitä tai jupisevan jotakin siihen liittyvää itsekseen. Onko se tärkeä juttu?" Aaltopentu joutui keskeyttämään kysymysten tulvan vetääkseen henkeä välissä, mutta ennen kuin hän ehti taas jatkaa, Sulkavirta nosti tassunsa ilmaan estääkseen häntä. Aaltopentu katsoi naarassoturia siniset silmät apposen auki ja toivoi saavansa vastauksia.

//Sulka?
//333 sanaa

Sulkavirta istui nummella. Hän oli Eloklaanin reviirillä, vaikka säännöt kielsivät sen. Naaras tunsi hennon tuulenvireen leikittelevän turkillaan. Oli aivan hiljaista, edes linnut eivät visertäneet tai heinäsirkat surisseet korkeassa ruohikossa. Aivan kuin maailma olisi pysähtynyt.
Sulkavirran nenään leijaili etäisen tuttu tuoksu, joka kuului eloklaanilaiselle. Raidallinen soturitar näki nyt edessään oranssin kollin. Tuon kirkkaansiniset silmät saivat heti naaraan huomion. Sulkavirran kasvoille piirtyi hymy. Hän lähti kävelemään kohti etäämmällä istuvaa kollia.
"Ruskatassu", Sulkavirta henkäisi ja kiristi tahtiaan. Naaras tunsi jonkun koskettavan häntä. Hän kiristi tahtiaan entisestään, mutta oli jo myöhäistä.
Sulkavirta räväytti silmänsä auki ja käänsi kellertävän vihreän katseensa kohti pentua, joka kampesi itsensä pystyyn pesän lattialta. Naaras sihahti turhautuneena ja tarkasteli väsyneenä pentua. Soturi olisi todella halunnut nähdä unen loppuun.
"Anteeksi! Mutta voisitko olla niin kiltti, etkä paljastaisi minua? Pyydän!" pentu kuiskasi nopeasti ja katsoi anoen vanhempaa naarasta. Pienokaisen korvat värähtelivät uloskäynnin suuntaan, ja Sulkavirta älysi nopeasti, mistä oli kyse. Aaltopentu oli leikkimässä muiden pentujen kanssa, kenties piilosta.
Sulkavirta tiesi punaruskean pennun olevan Ruostekukan ja Kalmakuun pentu. Uni unohtui naaraan mielestä nopeasti, ja tuo viittoi pennun itsensä taakse.
"Saat tämän kerran anteeksi. Seuraavasta kerrasta joudun ilmoittamaan Punatähdelle", naaras pelotteli pentua, muttei ollut sanojensa kanssa tosissaan. Ei päällikköä kiinnostaisi pentujen leikit. Oli Ruostekukan ja Mäntyviiksen homma pitää pennut erossa hankaluuksista.
Aaltopentu nyökkäsi ja kipitti nopeasti soturin selän taakse piiloon. Sulkavirta huomasi, miten pesän sisäänkäynniltä pilkisti esiin pennun pää. Ruskea Saukkopentu antoi katseensa kiertää halki pesän. Kun tuo huomasi vastaheränneen soturin tuiman katseen, pentu vetäytyi nopeasti ulos pesästä. Soturitar kuuli, kuinka pentu jatkoi matkaansa.
"Minä olen Sulkavirta, etkös sinä ole Aaltopentu? Olet syntynyt noh.. Varsin mielenkiintoiseen perheeseen", Sulkavirta virnisti. Naaras näki Aaltopennun kasvoilla kysyvän ilmeen. Pienokaisen vanhemmat eivät siis olleet ottaneet puheeksi pennun isompien sisaruksien tekemisiä.

//Aalto?
// 282 sanaa

Aaltopentu tarkasteli kiinnostuneena höyhentä, joka oli irronnut Ruostekukan aiemmin syömästä linnusta. Se oli kuulunut metsäkanalle, jonka Kalmakuu sanomansa mukaan oli saanut kiinni aivan itse. Aaltopentu ihaili isänsä metsästystaitoja ja toivoi itsekin olevansa jonakin päivänä yhtä taitava.
Hänen huomionsa herpaantui höyhenestä, kun hän näki silmänurkassaan Saukkopennun ja Sirpalepennun pienten hahmojen liikkuvan itseään kohti. Hän käänsi päänsä pesätovereitaan kohti. Naaraat pysähtyivät aivan hänen naamansa eteen, niin että Aaltopentu tunsi heidän lämpimän hengityksensä kutittavan viiksiään.
"Mikä nyt on?" hän kysyi päätään kallistaen.
"Me ollaan menossa tutkimaan leiriä!" Saukkopentu ilmoitti silmät loistaen. Heti perään Sirpalepentu lisäsi vähän rauhallisemmin: "Ja ajateltiin tulla kysymään, tulisitko sinäkin meidän kanssa. Ja Tattipentu tietysti."
Aaltopentu vilkaisi lapansa yli sammaleille, joiden päällä Tattipentu köllötteli Ruostekukan kanssa. Kollipennun korvat olivat kääntyneet kiinnostuneesti heidän puoleensa; tämä oli kaiketi kuullut heidän keskustelunsa pentutarhan ulkopuolelle lähtemisestä.
"Kuka vanhemmista kissoista lähtee mukaan?" Aaltopentu kuulusteli hetken päästä. Hänen katseensa pyyhki Ruostekukasta Mäntyviikseen ja Mäntyviiksestä klaaninvanhimpiin, joista kukaan ei näyttänyt siltä, että olisi mielellään lähtenyt vahtimaan neljää rasavilliä pentua pesän ulkopuolelle.
Saukkopentu ja Sirpalepentu vaihtoivat merkitsevän näköisiä katseita. Aaltopentu aavisteli heidän hautovan jotain. "Kakaiskaa ulos", hän patisteli kun kumpikaan ei sanonut sanaakaan vähään aikaan.
"Me ajateltiin, että jos mentäisiin ihan vain neljästään", Saukkopentu aloitti jatkuvasti Sirpalepentuun päin vilkuillen. "Mehän ollaan Sirpalepennun kanssa teitä vanhempia, joten ei kai se kovin iso ongelma voi olla", tämä kiirehti lisäämään huomatessaan Aaltopennun jännittyneen ilmeen.
Aaltopentu katsahti Sirpalepentuun, jonka katse oli valunut alas tämän käpäliin. Hän oletti, ettei idea ollut tullut suoraan sinikilpikonnakuvioiselta pennulta vaan Saukkopentu oli jälleen onnistunut houkuttelemaan toisen naaraan mukaan yhteen tempauksistaan, vaikka Aaltopennun täytyikin myöntää, että Saukkopennussa oli jotain kummaa karismaa, mikä vetosi jopa häneen.
"Minusta se ei ole hyvä idea." Tattipentu oli hipsinyt hänen viereensä ja napitti häntä nyt suuret, siniset pennunsilmät pyöreinä. "Emo nyhtää meiltä korvat päästä, jos saa kuulla."
Aaltopentu tunsi sisällään kiehuvan kiukun. Taas veli rupesi nynnyilemään. Vaikka hän nykyään arvosti pentuetoveriaan aivan uudella tavalla, ei hän voinut sietää sitä, kun tuo alkoi sanella hänelle, mikä oli kannattavaa ja mikä ei. Tattipennun puuttuminen asiaan ratkaisi Aaltopennun ongelman, ja nyt hän tiesi tarkalleen, mitä halusi.
"Mukana ollaan", hän maukui ja loi kahteen muuhun naaraspentuun viekkaan katseen. Saukkopentu pörhisteli karvojaan innoissaan, Sirpalepentu potki edelleen maata vaivaantuneena. "Tuletko sinä mukaan?" hän kysyi Tattipennulta, vaikka näki tuon ilmeestä, ettei kolli ollut edelleenkään ideasta kovin vakuuttunut. Hänen yllätyksekseen veli kuitenkin nyökkäsi. Aaltopentu kohotti toista kulmaansa hiukan vaikuttuneena.
Saukkopennun johdolla pentupartio suuntasi ulos pentutarhasta. Kukaan klaaninvanhimmista ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota heidän tekemisiinsä, ja Mäntyviiksi ja Ruostekukka olivat molemmat nokosilla. Menisi jonkin aikaa ennen kuin pentutarhassa huomattaisiin heidän puuttumisensa.
Taivasta peitti ohut kerros maidonvaaleita pilviä, joiden takaa aurinko pilkahti näkyviin aina silloin tällöin. Tänään oli vähän tuulisempaa, ja Aaltopentu huomasi palelevansa. Tattipentu tärisi hänen vierellään.
"Leikitään piilosta!" Saukkopentu hihkaisi yllättäen. "Minä etsin, menkää te muut piiloon!"
Heille ei jäänyt paljoakaan aikaa valmistautua, kun ruskea naaras alkoi jo laskea. Aaltopentu pinkaisi kohti leirin pohjalla makaavaa valtavaa kuusta. Hän kuuli Tattipennun ja Sirpalepennun tulevan aivan hänen kintereillään. »Eivätkö nuo tohelot osaa etsiä itselleen omaa piiloa!» hän ajatteli ärsyyntyneenä ja juoksi kovempaa, vaikka hänen askelluksensa olikin edelleen hieman horjuvaa ja kömpelöä.
Kun hän sukelsi tuuheiden, vehreiden oksien alle, käpälänaskelet hänen takanaan vaimenivat. Joko kaksikko oli löytänyt jostain itselleen paremman piilon, tai sitten he eivät olleet rohjenneet seurata häntä kuusen alle.
Aaltopennun nenään tulvahti voimakkaita tuoksuja, joiden hän tiesi kuuluvan klaanitovereilleen. Katsellessaan ympärilleen heikossa valossa, hän erotti nukkuvien kissojen hahmoja. Varovasti hän pujotteli makuusijojen lomasta eteenpäin.
Siinä samassa hän kuuli kuusen oksien toiselta puolelta lähestyviä juoksuaskelia ja Saukkopennun innostunutta miukunaa. Hänen sydämensä hypähti kurkkuun, kun hän ei ollut osannut varoa tarpeeksi askeliaan keskityttyään kuulostelemaan pesän ulkopuolelta kuuluvia ääniä ja kompastui jonkun häntään. Kissa päästi puoliunisen sihahduksen ja käänsi kellertävän vihreät silmänsä Aaltopentua kohti. Aaltopentu tuijotti takaisin silmät säikähdyksestä laajenneina.
"Anteeksi!" hän supatti nopeasti. "Mutta voisitko olla niin kiltti, etkä paljastaisi minua? Pyydän!"
Hän katsoi anovasti sammalilla makaavaa naaraskissaa ja kuunteli koko ajan toisella korvallaan ulkopuolelta kantautuvia askelten ääniä ja naukumista karvat pörhössä.

//Sulka?
//648 sanaa

Olin tullut Hehkulammelle purkamaan ajatuksiani. Ajattelemalla ne eivät kuitenkaan tuntuneet selkeytyvän. Minun ja Väärävarjon kohtaamisesta leirin ulkopuolella oli kulunut jo puolisen kuuta.
En ollut jutellut soturille sen jälkeen, koska pelkäsin jonkun näkevän meidät. Pelkäsin jonkun näkevän minun lävitseni sen, mitä kollin läsnäolo sai minussa aikaan. Leirissä maleksi päivät pitkät liian monta sellaista kissaa, joka seurasi toisten touhuja liiankin kiinnostuneina. Valkean soturin vältteleminen oli ollut miltei mahdotonta. Joka paikassa olin törmännyt häneen ja sydämeni oli alkanut laukata. Samaan aikaan olisin vain halunnut painautua soturia vasten, mutta järki käski mennä pois. Minä ajattelin aina järjellä. Oli järkevintä pysyä kaukana Väärävarjosta ja elää Kuolonklaanille. Klaanin puolustaminen oli kaikkein tärkeintä.
Hehkulammen vesi oli kaunista. Päättyvän Viherlehden lämmin aurinko heijastui vedenpintaan saaden lammen veden kirkkaansiniseksi. Lämpimiä päiviä olisi tuskin enää kovinkaan montaa jäljellä ennen Lehtisateen saapumista.
Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin minua lähestyvät askeleet. Tulija ei yrittänytkään olla huomaamaton. Tunnistin hänet nopealla vilkaisulla Harakkanauruksi. Ennen kissan soturinimityksiä olin opettanut tuota uimaan. Harakkanauru oli yksi niistä harvoista kuolonklaanilaisista, jotka olivat kiinnostuneita uimisesta. Vesi tuntui olevan kirosana muille kissoille. He inhosivat sitä, eivätkä suostuneet edes yrittämään uimista.
Pienen keskustelun päätteeksi päädyin yllättämään itsenikin, kun tarjosin luisevalle kollille mahdollisuutta oppia uimaan vielä paremmin minun opettamanani.
Harakkanauru oli ilmoittanut olevansa valmis. Kasvoilleni hiipi tyytyväinen virne, kun käänsin katseeni soturista lampeen. Hän osasi jo kaikki perusjutut. Sukeltaminen tai pieni kamppailu vedessä ei ollut Harakkanaurulle enää tässä vaiheessa ongelma. Katseeni karkasi lammesta jokeen, joka laski vetensä Hehkulampeen. Nousin ylös ja viitoin nuoren soturin perääni. Harakkanauru seurasi minua kyselemättä.
Kun olimme puolivälissä Hehkulampea, vilkaisin perässäni kulkevaa soturia.
“Emme ole vielä uineet kertaakaan joella. Joessa uiminen on haastavampaa, sillä vesi virtaa. Tämän päivän tehtäväsi on oppia uimaan virtaavassa vedessä”, lausahdin rennolla äänellä.
Pitkästä aikaa oloni tuntui oikeasti rennolta. Sain tehdä sitä, mistä nautin, eli opettaa jollekulle aidosti kiinnostuneelle uimista. Harakkanauru oli moneen kertaan todistanut, että hän halusi oikeasti oppia kaiken.

//Harakka?
// 306 sanaa

Hymyilin tyytyväisesti kuullessani Minttuliekin vastauksen. Hän ei ollut vielä suoraan suostunut mihinkään, mutta tiesin jo, että olin voittanut tämän pelin. Hän olisi voinut vain kieltää asian ja kääntyä kylmästi kannoillaan. Niin minä olisin ehkä tehnyt. Toisaalta minä en koskaan tällaiseen tilanteeseen joutuisikaan.
"Ei mitään suurta", vastasin tyynesti Eloklaanin varapäällikköä katsellen. "Haluan sinun olevan minun silmäni ja korvani Eloklaanissa. Kerrot minulle, miten klaanillanne voi. Miten päällikölläsi menee. Haluan tietää kaikista klaaninne vaikeuksista, sisäisistä kiistoista - kerrot minulle vain kaiken, mitä itsekin haluaisit kuulla minun klaanistani."
Minttuliekki näytti punnitsevan sanojani. Omasta mielestäni tehtävä ei ollut painava, mutta se laskettaisiin oman klaanin pettämiseksi.
"Ja aivan erityisesti haluan kuulla niistä klaaninne kissoista, jotka uskovat Pimeyden Metsään tai niistä, joiden usko Tähtiklaaniin on heikommalla pohjalla. Kerro minulle kaikista klaaninne hylkiöistä."
Halusin myös vaatia Minttuliekkiä tekemään muita palveluksia. Levittämään juoruja ja valheita tai vaikka käpälöimään yrttivarastoa. Mutta se olisi varmasti liikaa pyydetty - ainakin tässä vaiheessa.
"Siinä on vaatimukseni. No, ei kuulosta pahalta, eihän? Tietenkin, voisit nähdä tämän mahdollisuutena antaa minulle väärää tietoa. Mutta minä huomaan kyllä, kun kissat valehtelevat. Ja tiedän, ettet sinä osaisi huijata minua."

//Minttu?
//181 sanaa

Seuraavan päivän aamu valkeni sateisen harmaana. Aaltopentu kuuli sisälle pentutarhaan, miten sade rummutti tasaisesti maata pesän suuaukkoa verhoavan sammalen tuolla puolen. Pentutarhassa vallitsi väsynyt hiljaisuus, ja kissojen päät nuokkuivat puoliunessa. Aina silloin tällöin Saukkopennun ja Sirpalepennun makuusijalta kuului vaimeaa murinaa, kun pennut kahnasivat keskenään.
"Minä en tykkää sateesta", Tattipennun hiljainen vaikerrus sai Aaltopennun keskittyneen tilan haihtumaan. Hän heilautti korviaan harmissaan ja kääntyi katsomaan veljeensä, joka oli jossain vaiheessa hivuttautunut hänen viereensä. Hän tuhahti ja siirsi siniset silmänsä takaisin sammalverhoon, joka heilui vähän tuulessa.
"Sinä et koskaan tykkää mistään", hän mutisi puoliksi ääneen, mutta Tattipentu onnistui saamaan selvää sanoista.
"Tykkäänhän minä!" Kollipentu näytti loukkaantuneelta. Aaltopentu antoi periksi sammalverhon tuijottamisen suhteen ja keskitti huomionsa kokonaan pentuetoveriinsa, joka oli harvinaisen puheliaalla päällä.
"Kuten mistä?" hän tuhahti ja loi Tattipentuun tietoisesti painostavan katseen, koska oli kyllästynyt inttelemään tämän kanssa jatkuvasti kaikesta. Tattipentu ei ollut lainkaan sellainen kuin kuolonklaanilaisen olisi kuulunut olla, ja se ärsytti Aaltopentua!
Veli mietti tovin, ennen kuin maukui: "No esimerkiksi sinusta. Ja Ruostekukasta. Ja Kalmakuusta."
Aaltopentu ei tiennyt, mitä siitä ajatella. Kalmakuu oli viimeksi eilen korostanut hänelle perheen tärkeyttä, kun hän oli tahallaan härnännyt Tattipentua tämän pelkuruudesta. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Tattipentu silti välitti hänestä, vaikka hän välillä käyttäytyikin melko inhottavasti tätä kohtaan. »Ehkä minun pitäisi yrittää jatkossa olla hänelle vähän pehmeämpi.»
Yhtäkkiä häntä osui korvaan kuiva, karkea mytty. Hän ulahti yllättyneenä ja pomppasi pystyyn. Saukkopentu ja Sirpalepentu viilettivät heitä kohti turkit innostuneen pörheinä. "Tulkaa pelaamaan meidän kanssa!" Saukkopentu sirkutti.
"Se on paljon hauskempaa, kun on monta!" Sirpalepentu täydensi. Aaltopentu vilkaisi veljeään epäluuloisena. Tattipentu ei ollut koskaan osallistunut hänen ja kahden muun naaraspennun leikkeihin - osittain ehkä siitä syystä, ettei kukaan ollut koskaan vaivautunut edes pyytämään häntä. Tällä kertaa kollipentu oli kuitenkin kutsuttu mukaan, ja hän vaikutti pelokkaan uteliaalta asiasta.
"Me tullaan", Aaltopentu sanoi ja laskeutui alas makuusijan reunan yli. Tattipentu kompuroi perässä. Hän oli paljon pienempi ja kömpelömpi kuin Aaltopentu, mutta yritti silti parhaansa pysyäkseen hänen mukanaan, mistä hän voi sanoa olevansa jopa vähän vaikuttunut. »Ehkei hän sittenkään ole ihan menetetty tapaus.»
Aaltopentu teputti Tattipentu kintereillään Saukkopennun ja Sirpalepennun perässä tilavampaan kohtaan, jossa he mahtuisivat kaikki neljä nakkelemaan palloa yhdessä. Aaltopentu näki Tattipennun tärisevän innosta vierellään.
"Täältä tulee, Saukkopentu!" Sirpalepentu hihkaisi huitaistessaan sammalsilpusta kootun pallon liikkeelle. Saukkopentu hyppäsi pallon päälle liioitellun suurieleisesti ja löi sen sitten käpälällään kohti Tattipentua, joka säikähti sitä niin, että käpertyi pieneksi karvapalloksi ja hautasi kuononsa tassujensa väliin hiljaa uikuttaen. Saukkopentu nurisi närkästyneenä.
"Tämän takia sinua ei koskaan oteta leikkeihin mukaan! Kuvittelet aina olevasi jokin ihmeen pelkuri siili ja käperryt kasaan aivan niin kuin pelkurimainen Eloklaanin kissankuvatus!" Pieni, ruskea naaras oli Aaltopentua ja Tattipentua muutamaa kuuta vanhempi ja osasi jo paljon kaikenlaista, mistä syystä Aaltopentu kunnioitti häntä kovasti. Kuitenkin kun hän kuuli naaran puhuvan siihen äänensävyyn hänen veljelleen, jokin hänen sisällään nyrjähti.
"Ettäs kehtaatkin puhua veljelleni noin!" hän sihahti ja nosti huultaan vanhemmalle pennulle, joka häkeltyi niin eleestä, ettei heti osannut sanoa mitään takaisin. "Tattipentu on aivan yhtä kuolonklaanilainen kuin sinäkin, vaikkei hän ehkä käyttäydykään samalla tavalla kuin sinä!"
Saukkopennun silmät olivat levinneet täysikuun kokoisiksi. Sirpalepentu hänen vierellään näytti aivan yhtä äimistyneeltä. "Anteeksi, että kutsuin sinua eloklaanilaiseksi", Saukkopentu sopersi lopulta ja käänsi naamansa kohti Tattipentua, joka räpytteli hämmästyneenä silmiään. Kollipentu nyökkäsi päätään osoituksena siitä, ettei kantanut kaunaa.
Pennut leikkivät välikohtauksen jälkeen vielä jonkin aikaa, kunnes Tattipentua alkoi väsyttää ja Aaltopentu päätti saatella hänet takaisin sammalille Ruostekukan luo. Hän käveli veljensä rinnalla pää pystyssä huolimatta siitä, että hänenkin tassujaan vähän särki sammalpallon perässä juoksentelusta.
Asettuessaan Tattipennun viereen nukkumaan, hän tunsi veljen koskettavan korvaansa kuonollaan. "Kiitos kun pidit äsken minun puoliani", hän maukui hiljaisella äänellä. Aaltopentu räpytteli silmiään tietämättä hetkeen, mitä vastata. Lopulta hän päätyi lipaisemaan tämän poskea hellästi ja painoi sitten leukansa etukäpäliensä päälle aikomuksenaan ruveta nukkumaan. Tattipentu kaivautui aivan hänen kylkeensä kiinni ja nukahti saman tien.
Uni ei kuitenkaan heti tavoittanut Aaltopentua, jolla oli sellainen tunne, että häntä tarkkailtiin. Silmänurkastaan hän näkikin Ruostekukan kiiluvat silmät, joiden katse pyyhki häntä ja nukkuvaa Tattipentua. Aaltopentu käänsi päätään ja kohtasi emonsa katseen. Kuningatar murahti vaivaantuneesti ja nuolaisi rintaansa pari kertaa peitelläkseen hämmennystään. Sitten hänkin laski päänsä alas sammalille ja peitti kuononsa ruostenruskealla hännällään.

//676 sanaa

"Lakkaa pureksimasta häntääni, Tattipentu!" Ruostekukan äkäinen nauku tunki Aaltopennun unen läpi ja herätti hänet. Ruosteenruskea kuningatar kurkotti kaulaansa napatakseen vaalean punaruskean kollipennun pois häntänsä kimpusta. Tattipentu vingahti säikähtäneenä ja alkoi uikuttaa. Aaltopentu nytkäytti korviaan närkästyneenä ja yritti olla kuulematta kovaäänistä veljeään hautaamalla päänsä sammaliin. Ei auttanut.
Onneksi lopulta Ruostekukka siirsi Tattipennun etukäpäliensä väliin pestäväksi ja veljen valitus hiljeni tyytyväiseksi yninäksi. Aaltopentu nosti päätään helpottuneena. Jos hän olisi saanut valita, hän olisi syntynyt ilman pentuetoveriaan. Veljestä ei ollut muuta kuin riesaa. Ei tuollaisesta isosta itkupillistä voinut mitenkään tulla uljasta Kuolonklaanin soturia!
"Etkö sinä saa pidettyä jälkikasvujasi kurissa, Ruostekukka?" Varjoista heitä tarkkaili häijyn näköinen silmäpari. Aaltopentu tunnisti puhujan Kaaostuhoksi, entiseksi soturiksi, joka oli joutunut siirtymään klaaninvanhimpien pesälle korkean ikänsä takia.
"Hoida sinä omat asiasi, Kaaostuho." Ruostekukan niskakarvat tököttivät pystyssä hänen mulkoillessaan vihamielisesti vanhan kollin suuntaan. Tämä ei ollut kaksikon ensimmäinen sanaharkka - Aaltopentu oli ehtinyt todistaa monen monta sanallista yhteenottoa kohta neljänneskuun pituisen elämänsä aikana.
Kaaostuho ei välittänyt Ruostekukan kommentista, vaan jatkoi pisteäliääseen sävyyn: "Sinun kannattaisi jättää pentujen kasvattaminen osaavammille naaraille. Kahdesta aikaisemmastakin pentueestasi on ollut klaanille pelkkää murhetta. Jälkeläisesi ovat suorastaan olleet häpeä Kuolonklaanille."
Ruostekukan silmiin syttyi kylmä liekki. Aaltopentu näki hänen koukistelevan kynsiään puntaroivan näköisesti: upottaako ne kollivanhuksen turkkiin vai ei. Tattipentu alkoi taas inistä. Ruostekukan hännänpää nyki kiukkuisesti, kun hän käänsi katseensa poispäin Kaaostuhosta ja rupesi pesemään poikansa korvia. Aaltopentu oli kerrankin iloinen siitä, ettei hänen veljensä osannut koskaan olla hiljaa.
Pentutarhan täytti hetkeksi kirkas valo, kun Mäntyviiksi siirsi sammalverhoa sivuun sen verran että hän ja kaksi pentua pääsivät livahtamaan peremmälle. Sirpalepentu ja Saukkopentu hypähtelivät Aaltopennun makuusijan luo ja pysähtyivät sen eteen käpälät pesän pohjalla liusuen. Aaltopentu kömpi ulos vuoteestaan ja loikkasi naaraiden luokse silmät malttamattomasti kiiluen. "No, mitä te teitte tänään?" hän kysyi hännällään huiskien. Hän ei ollut vielä käynyt pentutarhan ulkopuolella, mutta Kalmakuu oli luvannut viedä hänet ja hänen veljensä kierrokselle leiriin, kunhan Tattipentu olisi avannut silmänsä. Aaltopentu oli avannut ovat silmänsä eilen mutta velipojan silmät pysyivät yhä tiukasti kiinni.
"Mäntyviiksi antoi meidän haukata myyrästään!" Saukkopentu kertoi innoissaan.
"Ja me nähtiin kun Haahkasurma opetti Turhatassulle taisteluliikkeitä aukiolla!" Sirpalepentu lisäsi silmät sädehtien.
Aaltopentu huokaisi haaveksivasti. "Kunpa minäkin pääsisin pian näkemään ja kokemaan tuon kaiken", hän sanoi ja vilkaisi lapansa yli pentuetoveriinsa, joka oli nyt rauhoittunut nukkumaan heidän emonsa viereen.
"Kyllä sinäkin vielä pääset, kultaseni", Mäntyviiksi naukui Saukkopennun ja Sirpalepennun takaa lempeällä äänellä. Aaltopentu katsoi mustaa kuningatarta pää kenossa. "Siihen ei taida mennä enää kauaakaan", naaras lisäsi ja nyökkäsi päällään kohti Tattipentua.
Aaltopentu kurtisti kulmiaan ja katsahti uudemman kerran veljeensä. Kolli oli yhtäkkiä havahtunut hereille ja räpytteli nyt kiivaasti silmiään tottumattomana näkemäänsä valojen ja varjojen sekamelskaan. Aaltopentu ulvaisi innostuneena ja ryntäsi pentuetoverinsa luo kärsimättömänä.
"Tattipentu! Tattipentu, pystytkö sinä näkemään minut?" hän tivasi. Tattipentu siirsi hitaasti sinisten silmiensä katseen sisareensa, joka oli kumartunut hänen ylleen. Kollipentu nyökkäsi hiukan hämillään. "Mahtavaa! Nyt me voidaan mennä Kalmakuun kanssa tutkimaan leiriä!"
"Kuka täällä puhui leirin tutkimisesta?" Aaltopentu luuli, ette olisi voinut olla enää enempää innoissaan, mutta kuullessaan isänsä äänen kajahtavan pentutarhan suulta, hän ei ollut pysyä turkissaan.
"Kalmakuu! Tattipennunkin silmät on nyt auki", hän hehkutti. "Ja sinä lupasit viedä meidät kierrokselle leiriin heti kun kummankin silmät on auki! Niin sinä lupasit!" Aaltopentu hoiperteli isänsä jalkoihin ja jäi roikkumaan kynsillään soturin toisesta jykevästä etukäpälästä. Kalmakuu irvisteli Aaltopennun pikkuruisten kynsien nipistellessä hänen nahkaansa.
"Niin minä tosiaan taisin mennä lupaamaan", hän puhahti nostettuaan naaraan irti jalastaan ja laskettuaan maahan. "Jos se vain sopii emollenne."
Mutta ennen kuin Aaltopentu ehti edes kääntyä Ruostekukan puoleen, hänen emonsa maukui: "Ole hyvä ja vie heidät mukanasi. Eihän tässä saa hetken rauhaa, kun toinen jo roikkuu hännässä kiinni."
Aaltopentu huomasi isänsä pidättelevän mrrau-naurahdusta kun tämä kutsui hännän heilautuksella pentujaan luokseen. Tattipentukin ryömi pois makuusijaltaan turkki täynnä sammalsilppua ja kipitti sitten kiireen vilkkaa sisarensa vierelle. He seurasivat Kalmakuuta sammalverhon ohi auringonvalossa kylpevälle aukiolle, joka kuhisi kissoja enemmän kuin Aaltopentu osasi edes laskea. »Ovatko nämä kaikki todella minun klaanitovereitani?» hän ajatteli hämmästyksestä typertyneenä.
"Aaltopentu, katso tuota!" Hän yllättyi kuullessaan vierestään innostuksesta kimeän sirkutuksen, kun Tattipentu osoitti pienellä kuonollaan kohti tuoresaaliista koottua kasaa, jonka ympärillä parveili useampi kissa. »Tuoresaaliskasa.» Hänet valtasi uteliaisuus, joka ajoi hänen käpäliään vanhempia kissoja kohti. Kalmakuu kiirehti kuitenkin pysäyttämään hänet.
"Nuo kissat ovat juuri tulleet rajapartiosta ja ovat varmasti kamalan nälkäisiä ja kärttyisiä", hän varoitti. "Sitä paitsi teillä ei ole vielä mikään kiire tuoresaaliille. Saatte maistaa sitä sitten kun olette tarpeeksi vanhoja."
Aaltopennun häntä valahti. "Milloin me ollaan muka tarpeeksi vanhoja?" hän kysyi voimatta peitellä pettymystään. Hän olisi jo halunnut päästä maistamaan myyrää, ihan niin kuin Saukkopentu ja Sirpalepentukin.
"Kerron sitten", Kalmakuu kehräsi ja kumartui koskettamaan tyttärensä korvaa kuonollaan lohdullisesti. Aaltopentu niiskaisi nenäänsä.
Toivuttuaan kirpaisevasta pettymyksen tunteesta hän tajusi vilkaista ympärilleen. Leiriä ympäröivät korkeat kiviseinät, joita vuorasi tuhti kerros sammalta. Aaltopentu alkoi vasta nyt hahmottaa, miten iso leiri oikeasti oli. Hän antoi uusien tuoksujen tulvahtaa nenäänsä ja kutkutella hänen valpastuvia aistejaan.
"Onko tuo puu?" hän kuuli Tattipennun kysyvän viereltään. Kalmakuu nyökkäsi ja lähti tassuttamaan kohti kaatunutta kuusta, joka lepäsi leirin pohjalla. Aaltopennun polkuanturoita kihelmöi jännityksestä. Puu oli aivan valtavan iso! Hän tiesi, että leirin ulkopuolella oli metsää, jossa kasvoi lisää puita. Hän yritti kuvitella, miltä pystyssä seisovat puut mahtoivat näyttää ja hämmästyi omaa kuvitelmaansa.
Aaltopentu seurasi isäänsä ja veljeään kuusen toiselle puolelle, josta kuului veden liplatusta. Hän näki veden laskeutuvan kiviseinän yli leirissä olevaan lampeen, joka pinta kimalteli auringossa. He juoksivat Tattipennun kanssa kilpaa lammelle. Aaltopentu kuuli Kalmakuun tömistelevän perässään.
"Älkää menkö liian lähelle tai saatatte tipahtaa sinne." Isän äänessä oli käskevä sävy. Aaltopentu arveli kuulevansa siinä myös huolta.
"Ei mennä", Tattipentu vakuutti. Hän seisoi vähän taaempana Aaltopennusta. Kollipentu ei uskaltanut tulla yhtään lähemmäksi vettä.
"Ei kai sinua vain pelota?" Aaltopentu härnäsi. "Ei vesi sinua syö."
"Kuulit kyllä, mitä Kalmakuu sanoi!" Tattipentu maukui silmät ammollaan. "Sinne voi tipahtaa!"
"Mitä sitten?" Aaltopentua ärsytti, millainen nössö hänen veljensä oli. Vaikka isä sanoisikin jotakin, eihän hän aina voinut olla oikeassa. Ruostekukkakin oli uhkaillut heitä monilla asioilla, muttei ollut koskaan oikeasti toteuttanut niitä.
Hän kastoi etukäpälänsä vedessä ja roiski sitten siitä pisaroita Tattipennun päälle, joka kiljahti hädissään ja kompuroi kauemmaksi hänestä. Aaltopennun viikset väpättivät, kun hän katseli veljen kauhistunutta ilmettä. Jopa eloklaanilainen voittaisi tuon vinkujan taistelussa.
"Tuo ei ollut kivasti tehty." Kalmakuun nauku sai Aaltopennun säpsähtämään yllätyksestä. Kolli oli ilmestynyt seisoskelemaan heidän viereensä sillä välin kun he olivat nahistelleet keskenään. "Tattipentu on perhettäsi, eikä perhettä kohdella noin", soturi naukaisi tuikeasti. Aaltopentu meni hämilleen. Eikö Kuolonklaanin kissojen kuulunutkaan olla ilkeitä ja pelättäviä sotureita, niin kuin Kaaostuho?
Hän heilautti korviaan ja tallusti veljensä luokse, joka katseli häntä epäluuloisesti. "Anna anteeksi, Tattipentu. Ei ollut tarkoitus ärsyttää", hän sanoi tarkoittaen sitä aidosti. Kalmakuun sanat olivat saaneet hänet miettimään.
"Ei se mitään", Tattipentu vastasi hetken kuluttua ja väläytti sisarelleen ujon hymyn. "Jatketaanko tutkimusretkeä?" hän kysyi heti perään. Aaltopentu nyökäytti päätään, ja he pinkaisivat Kalmakuun edeltä kartoittamaan lisää leirin tutkimattomia osia.

//Joku?
//1110 sanaa

Pesässä oli mukavan hämärää, ja se sai minut väsymään. Tunnelma Eloklaanin leirissä oli ollut rento, vaikka kissat olivatkin kääntyneet uteliaina minun puoleeni katsomaan saapuessani sinne. Kukaan ei ollut katsonut minua murhaavasti, kuten Kuolonklaanissa oli tapana tehdä.
"Minä en pysty enää elää Kuolonklaanissa. Minua piinataan siellä", lausahdin päällikön katsetta vältellen. Sivusilmälläni huomasin, miten Mesitähti yritti saada minut katsomaan tuota silmiin.
"Mitä sinä tarkoitat?" valkea kolli kysyi rauhallisella äänellä.
"Sinähän tiedät Karhumyrskyn. Tietenkin tiedät, olit siellä silloin, kun hän.. Äh, mutta ihan sama. Hän oli minun ystäväni, paras ystäväni itse asiassa. Hänen kuolemansa jälkeen, Henkäysvarjo oli varma, että minä olin mukana Karhumyrskyn suunnitelmissa. Hänen kuolemastaan saakka, Henkäysvarjo on joka päivä pitänyt minut niin kiireisenä, etten varmasti ole ehtinyt edes nukkuessani suunnitella mitään. Mutta hän ei ymmärrä, etten minä suunnittele mitään. Minulla oli vain ystävä, onko se niin väärin? En minä tahdo Kuolonklaanille mitään pahaa, mutta en minä voi sinne jäädä", keskellä selitystäni kohtasin viimein Mesitähden katseen. Eloklaanin päällikkö katsoi minua ymmärtäväisesti. Se sai minut yllättymään.
"Kerroitko Henkäysvarjolle tai Punatähdelle, ettet liity mitenkään Karhumyrskyn asioihin?" Mesitähti kysyi rauhallisella äänellä, lainkaan epäilemättä sanojeni aitoutta.
"Yritin puhua Henkäysvarjolle, muttei se auttanut mitään. Punatähteä en halunnut vetää mukaan tähän. Henkäysvarjo on hänen varapäällikkönsä, hän olisi kuitenkin keksinyt jotakin", vastasin rehellisesti. Mesitähti nyökytteli päätään.
"Minä luotan sinuun, Mahlahalla. Mielestäni jokainen ansaitsee mahdollisuuden todistaa olevansa hyvä. Jos vain tahdot, voit liittyä Eloklaaniin", Mesitähden ääni oli pehmeä ja ystävällinen. Kollin kasvoilla oli hymy. Pitkästä aikaa minulla oli tervetullut olo. Sellainen olo, että kuuluin johonkin.
"Kiitos. Se merkitsee minulle todella paljon", huokaisin helpottuneena laskien katseeni pesän kiviseen maahan. Mieleeni juolahti ajatus ja nostin taas katseeni päällikköön.
"Onko Lauhalaukka täällä jossain?" kysyin hiljaisella äänellä. Minä pelkäsin sitä, että oranssivalkea kolli olisi minulle yhä vihainen. Pelkäsin, että hän puhuisi Mesitähden ympäri ja ajaisi minut pois Eloklaanista. Sitten minä olisin oikeasti aivan yksin.
"On, tällä hetkellä hän taitaa olla opettamassa Hopeataivaalle ja Karpalotassulle uimista. Tunnetteko te toisenne?" Mesitähti kysyi, ja minä nyökkäsin.
"Olimme joskus parhaita ystäviä, ennen kuin Karhumyrsky pilasi senkin", vastasin turhautuneesti.
Mesitähti ilmoitti Lauhalaukan saapuvan aurinkohuipun jälkeen. Astelin päällikön perässä ulos litteän kiven alta.
"Ilmoitan eloklaanilaisille ennen auringonlaskua, että olemme saaneet sinut klaanimme jäseneksi. Laitan jonkun esittelemään sinulle sitten leiriä. Voit odotella pääaukiolla sen aikaa, jos se sopii sinulle", päällikkö sanoi ja katsoi minua kysyvästi.
"Se sopii hyvin", vastasin. Minua väsytti, mutta en takuulla saisi unta vielä aikoihin. Halusin ensin tavata Lauhalaukan.

// 391 sanaa