Kuuntelin tarkkaavaisesti Sulkavirran vastausta ja nyökkäillen pienesti hänen puhuessaan. Hän vaikutti mukavalta. Ikävä kyllä mukavuudella ei tässä maailmassa selviä. Ja yksin seikkalua Kuolonklaanin reviirillä? Olisinpa jo soturi. Voisin ihan itse tutkia paikat läpi ilman mitään vahtia. Seuraavaksi hän kysyi mielipidettäni Haahkasurmasta. Uppoduin ajatuksiini. Hän oli vaikeasti lähestyttävä, ehkä jopa kylmäkin. Pidin siitä. Hän ei tulisi tielleni niin helposti. Ankara kyllä, mutta niinhän mestarin pitääkin olla. Ei oppilaat muuten mitään oppisi. Huomasin Sulkavirran huomion kiinnityneen leiriin saapuneihin kissoihin, jotka kantoivat suissaan tuoresaalista. Olin samalla juuri vastaamassa myös Sulkavirran kysymykseen kunnes hän juuri ehti keskeyttää minut sanomalla;
"Haetaanko tuoresaalista?" Hän onneksi pahoitteli nopeasti, kun oli vahingossa puhunut päälleni. Naurahdin pienesti ja pudistelin päätäni. Joidenkin keskittyminen herpaantui niin helposti.
"Sopii, ja sanotaan vain että oppilaan ja mestarin ei tule olla parhaita kavereita, jos haluan olla hyvä soturi on mestarin oltava ankara. Emotionaalinen side vain tekisi hallaa koulutkselle", vastasin Sulkavirralle määrätietoisesti. Astelimme tuoresaaliskasalle ja vetäisin tassullani kasasta itselleni hiiren. Kohteliaasti ojensin Sulkavirralle kasasta hyvin mehevän näköistä myyrää. Otin itselleni huonomman saalin osoittakseni Sulkavirralle, että hän ansaitsisi paremman saaliin ja että kunnioittaisin häntä.
"Olkaa hyvät", sanoin kohteliaasti ja asetuin kyyryyn valmiina upottamaan hampaani hiireen. Upottaessani terävät hampaani hiireni aloin pohtimaan. Sulkavirtahan oli soturi miten voisin hyötyä siitä. Teoriassa voisin pyytää apua häneltä koulutkseeni, jos monta kissaa huomaisi minun olevan lahjakas oppilas voisin saavuttaa soturuuden nopeasti. Söin suuni tyhjäksi ja päätin ehdottaa Sulkavirralle jotain.
"Minulla olisi ehdotus, miltä sinulle kuulostaisi yöllinen harjoittelu? Katsos, kun mielestäni oppilaita ei kouluteta läheskään tarpeeksi öisin, jotta he tottuisivat taistelemaan öisin mikä toisi edun taisteelun, sekä yöllinen saalistus sitäkään ei opeteta tarpeeksi, miksi kaiken pitää tapahtua päivisin?" Kysyin ja koitin kuulostaa vakuuttavalta.
"Sekä nyt kun ulos saa mennä niin miksi emme hyödyntäisi tätä tilaisuutta?" Kysyin virnistäen pienesti.

//286 sanaa¨
//Sulka?

Sulkavirta katsoi rauhallisena edessään istuvaa oppilasta. Turhatassun olemus oli antanut kollista täysin toisenlaisen kuvan Sulkavirralle. Naaras oli ajatellut kissan olevan enemmän kuolonklaanilaismainen. Sen sijaan Turhatassu vaikutti pirteältä ja positiiviselta kissalta. Tuo vastasi kohteliaasti ja osasi jopa pahoitella tekojaan. Sulkavirta ei ollut varma, oliko eleet liioiteltuja, vai oliko Turhatassu todella sellainen. Naaras ei päättänyt takertua siihen, vaan halusi vain tutustua klaanitoveriinsa. Kenties hän saisi Turhatassusta itselleen ystävän.
"No, miltä tuntuu olla soturi?" tummanharmaa hontelo kolli kysyi ja katsahti Sulkavirtaan. Turhatassun ääni oli lempeä, ja tuo kuopi etukäpälällään maata. Se sai kollin vaikuttamaan jollain tapaa levottomalta. Jännittikö hän tuoreen soturin seurassa, vai mistä moinen käytös johtui?
"Ihan kivalta, ainakin toistaiseksi. Pidän siitä, ettei Varjokarva kulje enää perässäni ja komentele minua kaiken aikaa. Saan päättää omista asioistani ja olla enemmän vapaa. Et tiedäkään miltä tuntui kulkea ensimmäistä kertaa ihan oikeasti yksin Kuolonklaanin reviirillä", raidallinen naaras virnisti huvittuneesti.
"Millainen mestari Haahkasurma on? Onko hän ankara?" Sulkavirta kysyi. Naaras halusi tutustua Turhatassuun ja kollin ajatusmaailmaan. Mistä sitä ikinä tietäisi, vaikka Turhatassukin janoaisi seikkailuihin.
Sulkavirta hymyili pienesti. Koska Turhatassu tuntui pohtivan kysymystä hetken ajan, naaraan katse kääntyi kuin automaattisesti pesän sisäänkäynnille. Partio saapui juuri leiriin. Kissat kantoivat hampaissaan tuoresaaliita ja kulkivat kohti tuoresaaliskasaa. Samalla Sulkavirta tajusi, ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä. Naaras ei tuntenut nälkää, mutta hän tiesi miten tärkeää syöminen oli.
"Haetaanko tuoresaalista?" Sulkavirta kysyi. Naaras irvisti huomatessaan, että Turhatassu oli ollut juuri sillä hetkellä vastaamassa naaraan kysymykseen.
"Anteeksi, sano vain mitä olit sanomassa", naaras virnisti pahoitellen.

//Turha?
// 244 sanaa

Istuskelin parantajanpesän varjoissa ja olin hautautunut omiin ajatuksiini. En silti ollut menettänyt otetta ympäristöni havainnoinnista, vaan huomasin kyllä kun parantajakissat liikahtelivat pesässä yrttiensä äärellä.
Sade pauhasi pesän ulkopuolella, jonka takia istuin sisällä, enkä ulkona omissa oloissani. Sulkavirran vammat olivat parantuneet jo tarpeeksi, että hän oli saanut palata -tai no tässä tapauksessa aloittaa- hoitamaan soturintehtäviä. Karhumyrskyn kylkeeni viiltämä haava ei vieläkään sietänyt kovin kovakouraista venyttelyä, joten Hehkuaskel oli nähnyt parhaaksi pitää minut luonaan vielä jonkin aikaa. En pitänyt siitä. En valittanut, se ei ollut tapaistani, mutta en pitänyt tästä sitten yhtään. Hukkasin varsin hyvää aikaa hoitaa uusia tehtäviäni laiskotellessani täällä.
Punatähti oli teloittanut Karhumyrskyn muutama päivä sitten. Sen toteutustapa koko klaanille esitettynä näytöksenä oli ollut hieman erikoinen, mutta paha sai ainakin palkkansa. Ehkä se oli myös hyvä tapa pitää Kuolonklaani lakien noudattamisen polulla, sillä kukaan ei halunnut menettää henkeään. Kun johti klaania täynnä kissoja, joista moni olisi varmaan valmis tappamaan, kuria oli pidettävä yllä aavistuksen rankemmin ottein. En sanonut, että kannatin kissojen tappamista, ei, mutta Karhumyrsky oli kaikkea muuta kuin viaton. Viimeistään klaanin hurratessa kuolemalle minua oli alkanut kylmätä. Kuolemalle ei pitänyt hurrata, sitä piti pelätä ja kunnioittaa.
Aistin valpastuivat, kun huomasin mustan kissan kipittävän rauhallisin elein pesään. Tunnistin lempeäkatseisen Mäntyviiksen hahmon hänen pysähtyessään vähän matkan päähän Hehkuaskeleesta. Naaraan viiksissä loisti muutama vesipisara.
”Kaaostuho valitti kipeytyneistä lonkista. Ajattelin, että sinä ehkä osaisit helpottaa hänen oloaan”, kuningattaren ääni oli lämmin ja lempeä -erittäin poikkeava kuolonklaanilaiselle. Hehkuaskel kiiruhti nyökkäyksen kera nuuhkimaan varastojaan, eikä hetkeäkään kun hän palasi takaisin hampaissaan eräänlainen yrtti. En minä tiennyt mikä yrtti se oli, mutta ei minun tarvinnutkaan.
”Minä tulen heti”, Hehkuaskel mumisi kantamustensa takaa ja pian kaksikko kiiruhti rinnakkain sateeseen. Nyt pesässä oli enää ainoastaan minä sekä parantajaksi kouluttautuva Tiputassu. En voinut sanoa tuntevani häntä, vaikka olinkin ollut tekemisissä hänen kanssaan jonkin verran.
”Katsotaan nyt se sinun haavasi”, tämä sanoi, jonka jälkeen nappasi muutamia lehtiä sun muuta. Sitten hän tassutteli luokseni sokeat silmät lävitseni tuijottaen. Hänen alkaessaan valmistamaan jonkinlaista yrttiseosta päätin kysyä kollilta kysymyksen, jonka vastaus oli tällä hetkellä erittäin korkealla niiden asioiden listauksessa, jotka minua kiinnostivat:
”Osaatko sanoa, kuinka pitkään joudun vielä olemaan täällä?” Kysymykseni oli esitetty etäisen kohteliaalla äänellä, josta varmaankin ymmärtäisi, että en kysellyt sitä vain laittaakseni keskustelun pyörimään. Ei sellaista turhaa jutustelua kukaan jaksaisi.

//Tipu?
370 sanaa

Tylsistyneenä norkoilin oppilaidenpesän edustalla, odotellen väsymystä. Oloni oli kuitenkin yhä virkeä ja aurinko oli laskemaisillaan. Ajatukseni pyöri viimeisten tapahtumien ympärillä. Kuka olisi uskonut, Karhumyrsky? Tappaja. Naurettava ajatus ja kukaan ei aiemmin ollut keksinyt syyllistä. Olisin itse varmasti löytänyt syyllisen heti. Ajattelin tohkeissani ja kehräsin ylpeästi ajatukselle siitä kuinka kaikki kehuisivat minua ja kuinka löysin syyllisen aivan itse. Kuitenkin joku hiirenaivo päätti herättää minut minun haaveistani puhumalla minulle. Katsahdin tätä paikalle saapunutta naarasta kylmästi. Hänen nimensä taisi olla Sulkatassu, tai nykyisin Sulkavirta. Olin kuullut hänen nimensä pari kertaa ohi mennen. Seuraavaksi tämä harmaanruskea kissa kysyi mielipidettäni oppilaana olosta. Katsahdin maata ja upotin kynteni siihen ikään kuin peitelläkseni turhautumistani.
"Kiitos kysymystä, ihan hauskaahan se on!" Vedin kasvoilleni tekohymyn ja naurahdin kiusaantuneesti.
"Ja anteeksi äskeinen epäkohteliaisuuteni se Karhumyrsky juttu vaan, on niin kauhea", vedin kasvoilleni järkyttyneen ilmeen ja ääneni vapisi. Pääni sisällä tunsin pelkkää halveksuntaa. Miten he eivät tehneet mitään aikaisemmin? Olisin itse tehnyt kaiken paljon paremmin.
"Sekä mainittakoot, onneksi olkoon soturuudesta Sulkavirta, te olette sankari", Pidättelin halua vääntää kuvottunut katse naamalleni. Sankari? Niinpä niin, olenpas minä imartelevalla tuulella. Nousin kepeästi istumaan ja silmäilin Sulkavirtaa. Hän näytti hennolta, mutta toisaalta hyvä minun oli puhua. Olin hyvin kevytrakenteinen itsekkin. Toisaalta pitkät jalkani toivat minulle korkeutta.
"No miltä tuntuu olla soturi?" Kysyin lempeästi kaivaen tassullani levottomasti maata. Ehkä voisin hyötyä Sulkavirrasta hän vaikutti helpolta yksilöltä manipuloida. Saa nähdä. Ensin minun olisi saada hänet luottamaan minuun.

//227 sanaa
//Sulka? :D

Sulkatassu katsoi Sähkötassua hiljaa. Kaksikko oli saapunut pääaukiolle, jossa vastaan oli tullut Jyrkänneloikan eloton ruumis. Se lojui siinä yksin, aivan hylättynä. Sulkatassu tunsi sisimmässään piston. Kukaan ei ollut edes pessyt tummanharmaan soturin rähjääntynyttä turkkia. Oppilas koki syyllisyyttä siitä, että soturi oli nyt kuollut. Jos hän olisi tehnyt jotakin toisin, tilanne voisi nyt olla täysin eri. Tunsikohan Sähkötassu samoin? Sulkatassu olisi halunnut kysyä asiaa, muttei hän uskaltanut. Veli oli sentään menettänyt mestarinsa. Kukakohan hoitaisi Sähkötassun koulutuksen loppuun?
"En tiedä. Hän peitti jälkensä varsin ovelasti", Sulkatassu vastasi hetken viiveellä Sähkötassun esittämään kysymykseen. Naaras ei kääntänyt katsettaan pois Jyrkänneloikan ruumiista. Naaras etsi katseellaan Tuhkajuovan hopeanharmaata turkkia, muttei sitä näkynyt. Niinkö vähän emo todellisuudessa omasta isästään välitti, ettei hän ollut edes vaivautunut pesemään tuon turkkia?
Sulkatassu päätti hoitaa asian. Hän lähti kävelemään pitkin harppauksin kohti elottoman soturin ruumista.
"Mitä sinä aiot?" hän kuuli Sähkötassun kysyvän takaansa. Sulkatassu vilkaisi veljensä suuntaan ja viittoi tuon hännän heilautuksella peräänsä.
Päästyään pääaukion keskustassa makaavan Jyrkänneloikan vierelle, Sulkatassu pysähtyi. Hetken ajan hän vain katsoi elotonta kissaa. Kuolema oli tullut Sulkatassulle kuluneiden vuodenaikojen saatossa melko tutuksi. Juuri samassa kohtaa oli maannut liian monta ruumista pienen ajan sisällä.
"Ajattelin, että voisimme hyvästellä Jyrkänneloikan. Ei kai kukaan tahdo päätyä Pimeyden Metsään tällaisessa kunnossa", Sulkatassu lausui vakavana ja alkoi nuolla kielellään pitkin vedoin Jyrkänneloikan turkkia. Sähkötassu epäröi, mutta ryhtyi auttamaan sisartaan.
Jyrkänneloikka varmasti arvostaisi kaksikon tekoa. Ehkä myös Sähkötassun olo helpottuisi, kun hän saisi samalla jättää viimeiset jäähyväiset mestarinsa luona.

Harmaanruskea naaraskissa kipitti veljensä perässä takaisin parantajan pesään.
"Voitko uskoa?! Me olemme viimeinkin sotureita! Ja jopa etuajassa!" vastanimetty soturi hihkaisi ja loikki innoissaan ympyrää veljensä ympärillä. Sähkötuhon ilme oli yhtä kylmä ja tylsä kuin aina ennenkin. Sulkavirta oli kuitenkin varma, että hetken ajan veljen kasvoilla oli ollut tyytyväinen hymynkaltainen ilme.
"Oikeastaan puolitoista kuuta myöhässä, mutta miten vain", Sähkötuho tarkensi, ja Sulkavirta pyöräytti silmiään. Hän tiesi, että veli oli ymmärtänyt pointin. Rangaistusta oli jäljellä vielä toiset puolitoista kuuta. Oli kai sittenkin ollut ihan hyvä asia, että kaksikko oli päässyt juuri siihen partioon mukaan. Ei Sulkavirtaa niinkään kiinnostanut soturius ja muiden kunnioitus häntä kohtaan vaan se, että hän pääsi viimeinkin eroon Varjokarvasta. Enää kukaan ei voisi komennella ja käskyttää naarasta omien halujensa mukaan.
"Voi että! Mieti, mitkä seikkailut meillä on edessämme! Nyt kun liikkumisrajoitukset on poissa, voimme tehdä mitä haluamme! Lähdetäänkö heti katselemaan reviiriä? Se tuntuu varmasti aivan erilaiselta kahdestaan, ilman että joku huohottaa koko ajan niskassa!" Sulkavirta hihkaisi ja katsoi innostuneena veljeään. Naaraan katse käväisi pesän nurkassa kyyhöttävässä Karhumyrskyssä, mutta palasi nopeasti taas Sähkötuhoon. Veli pudisteli päätään.
"Sinä ehdit kyllä käydä reviirin läpi vaikka sata kertaa ilman muita. Lepää nyt, edes tämän päivän ajan", Sähkötuho pyysi ja katsoi Sulkavirtaa silmiin. Sulkavirta oli varma, että veli oli huolissaan hänestä. Jos kuka tahansa muu olisi kehottanut naarasta lepäämään, hän ei varmastikaan olisi niin tehnyt. Mutta koska pyytäjä oli Sähkötuho, Sulkavirta myöntyi.
"Hyvä on. Tämä päivä. Huomenna on uusi päivä", harmaanruskea naaras virnisti hyväntahtoisesti Sähkötuholle. Veli ei vaikuttanut kovinkaan innostuneelta sisarensa asenteesta, mutta se ei Sulkavirtaa pysäyttäisi.
Naaras asettui sammalvuoteelle makaamaan. Hän vilkaisi vielä kerran veljeään, joka oli ottanut jo hyvän asennon omalta vuoteeltaan. Sulkavirta ummisti silmänsä. Hän oli edelleen väsynyt eilisestä taistelusta, jonka vuoksi uni tuli hetkessä.

Seuraava aamu oli melko ankea. Leirissä oli kireä tunnelma, ja taivaskin oli paksun pilviverhon peitossa. Auringonvalo ei päässyt tummien pilvien välistä edes vilahtamaan näkyvissä. Sulkavirta istui leirin pääaukiolla. Tänään varmasti sataisi ja kunnolla.
Hehkuaskel oli päästänyt tuoreen soturin pois parantajan pesältä hetki sitten. Naaras oli ollut hieman pettynyt, sillä Sähkötuhon oli täytynyt jäädä pesään vielä ainakin joksikin aikaa. Sulkavirta oli varma, ettei veli ollut tyytyväinen parantajan päätökseen. Ei kukaan täysipäinen soturi halunnut viettää parantajan pesällä aikaa. Etenkään nyt, kun liikkumisrajoitukset oli purettu.
Ja nyt, kun Karhumyrsky oli kuollut, klaani sai olla rauhassa. Sulkavirta oli eilisiltana seurannut tapahtumia Sähkötuhon kanssa etäämmältä. Sulkavirralla ei ollut ollut mitään hinkua päästä seuraamaan teloitusta vierestä. Hän oli nähnyt jo aivan tarpeeksi kuolemaa.
Sulkavirta nousi ylös. Hän käveli tuoresaaliskasan ohitse ja vilkaisi sitä. Naaras hidasti tahtiaan, mutta päätti jatkaa matkaansa. Hän ehtisi kyllä syödä myöhemminkin. Sulkavirta asteli rennoin askelin pääaukion halki kohti uloskäyntiä. Naaras vilkaisi oppilaita, jotka istuivat kaatuneen kuusen liepeillä jokainen omissa oloissaan. Sulkavirran katse käväisi Turhatassussa. Laiha tummanharmaa kolli oli nimetty oppilaaksi vastikään, eikä Sulkavirta tuntenut tuota sen koommin. Hän oli nähnyt joitakin kertoja Turhatassun leikkivän pentutarhalla, mutta se siitä.
Vaikkei Sulkavirta ollutkaan enää oppilas, hän päätti ainakin yrittää tutustua oppilaaseen. Ei siinä mitään menettäisi, ainakaan nyt, kun Sulkavirralla oli vain ja ainoastaan aikaa.
Soturi jatkoi matkaansa piikkihernetunneliin. Sen luona ei enää ollut soturia jatkuvassa vartiossa, vaan kuka tahansa sai vapaasti kulkea sisään ja ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella Sulkavirta veti keuhkonsa täyteen lämmintä, melko kosteaa ilmaa. Vaikka sää ei ollutkaan aurinkoinen ja pirteä, Sulkavirta tunsi olevansa täynnä voimaa. Naaras näki ilmassa lentävän perhosen. Sen siipiä koristi mustan ja oranssin sekoitteinen, kaunis kuvio. Naaras varmisti nopeasti, ettei lähettyvillä ollut ketään. Sitten hän otti nopean vaanimisasennon, keinutteli itseään puolelta toiselle ja hyökkäsi kohti perhosta. Sulkavirta onnistui nappaamaan sen käpäliensä väliin. Kynsi rikkoi perhosen kauniin siiven. Hetken ajan Sulkavirta katseli maassa räpiköivää perhosta, mutta sitten soturi riisti sen hengen.
"Näin käy, kun astut minun tielleni!" Sulkavirta hymähti tyytyväisenä ja nosti ylpeänä leukansa pystyyn. Naaras naurahti huvittuneesti itselleen. Hänestä tuntui voittamattomalta.

Matka jatkui kaikessa rauhassa kohti Hehkulampea. Välillä Sulkavirta kiihdytti vauhtinsa niin kovaan juoksuun kuin hän vain käpälistään pääsi. Naaras nautti vapauden tunteesta ja siitä, kun lämmin tuuli takertui hänen lyhyeen turkkiinsa.
Sulkavirta huomasi pian seisovansa Eloklaanin rajalla. Hänen käpälänsä olivat vain tuoneet hänet tänne. Naaras näki monien ketunmittojen päässä edessään häämöttävän verisen kohdan. Se oli pari päivää sitten ollut täynnä kuolemaa. Mitenköhän se eloklaanilaiskissa oikein voi? Sulkavirta oli kuullut Mesitähden kertoneen, että Ruskatassuksi kutsuttu kolli oli elossa. Sulkavirta oli jo astumassa rajan yli, mutta juuri sillä silmänräpäyksellä hän tunsi kuonolleen putoavan suuren vesipisaran. Se pysäytti soturin. Naaras perui aikeensa ja peruutti kauemmaksi rajasta.
Enemmän kuin mitään tällä hetkellä, Sulkavirta olisi halunnut vain ylittää rajan ja kävellä sisään Eloklaanin leiriin. Hän olisi halunnut mennä ja selvittää, mitä eloklaanilaiskollille oli käynyt. Hän halusi tietää, kuka tämä kissa oli. Miksi sen kuolema oli ollut niin tärkeä asia Karhumyrskylle? Ei kai kyse voinut olla vain siitä, että pentu oli tämän Lauhalaukan? Jotakin erityistä siinä kissassa oli, Sulkavirta oli varma siitä.
Vesisade yltyi nopeasti kaatosateeksi, ja Sulkavirta katsoi parhaakseen palata takaisin leiriin.

Vesisade jatkui pitkälle aurinkohuipun yli. Vasta auringonlaskun aikaan taivas alkoi kirkastua. Aurinko pilkisti pilven takaa luoden sille kauniin kultareunuksen. Sulkavirta istui leirin pääaukiolla ja katseli taivasta. Pian alkaisi jo hämärtää, ja olisi taas aika mennä nukkumaan.
Sulkavirta antoi katseensa kiertää pääaukion halki. Katse pysähtyi tummanharmaaseen kolliin, Turhatassuun. Sulkavirta ei aikaillut, vaan nousi ylös ja käveli reippain askelin oppilaan luokse. Turhatassulla oli pitkät jalat, jotka saivat kissan näyttämään entistä hontelommalta. Kolli istuskeli yksinään oppilaiden pesän edustalla, ja nosti nopeasti taivaansinisen katseensa kohti Sulkavirtaa. Sulkavirta arveli, että kollin hampaat olivat varmaankin kasvaneet vähän kummallisesti, sillä etuhampaat törröttivät ulkona kissan suusta. Turhatassu luimisti korviaan ja katsoi Sulkavirtaa. Naaras sai tilanteesta vähän sellaisen käsityksen, ettei hän ehkä ollut kovinkaan toivottu vieras. Siitä huolimatta Sulkavirta päätti yrittää.
"Hei, minä olen Sulkavirta. Mitä mieltä olet oppilaana olemisesta?" raidallinen naaras päätti aloittaa keskustelun helpolla kysymyksellä. Ei mitään liian tungettelevaa, mutta kuitenkin sellaista, josta keskustelu voisi lähteä eteenpäin tai tarpeen tullen sen voisi päättää siihen. Se riippuisi täysin siitä, miten Turhatassu kysymykseen vastaisi.
Sulkavirta oli mielellään hyvissä väleissä klaanitovereidensa kanssa, mutta ei hän itseään väkisillä muiden seuraan tunkenut. Jos hänen seuraansa ei kaivattu, se oli ihan okei.

//Turha?
// 1220 sanaa

Aurinko oli laskenut, ja olin jo siirtynyt sotureiden pesään nukkumaan. Päivä oli mennyt kahdessa partiossa, ja nyt lihaksiani särki. Olin noussut ennen auringonnousua, enkä ollut aurinkohuipun aikaan saanut nukuttua, kiitos tukahduttavan kuumuuden.
Viimeisin keskusteluni Väärävarjon kanssa oli saanut minut toden teolla miettimään asioita. Kolli oli kysynyt minulta yhden kysymyksen, johon en ollut tiennyt vastausta. Hän oli kysynyt, että rakastanko todella Henkäysvarjoa. En tainnut edes tietää, miltä rakkaus tuntui.
Olin juuri saamassa unen päästä kiinni, kun korviini kantautuivat pääaukion äänet. Puheensorinaa ja joitakin huudahduksia. En olisi muuten vaivautunut katsomaan, mutta kun pesässä makaavat soturit siirtyivät vaivihkaa ulos pesästä, myös minun mielenkiintoni heräsi. Mitä oikein oli meneillään?
Vaivattomasti kampesin itseni pystyyn ja huokaisin. Venyttelin. Kai sitä myöhemminkin ehtisi nukkua, tuskin tässä kauaa menisi.
Työnsin pääni ulos pimeästä pesästä miltei yhtä pimeälle aukiolle. Kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet pääaukiin ympärille, ja vain kuunvalo valaisi muuten niin pimeää leiriä. Vesiputous pauhasi sotureiden pesän takana, mutta siihen ääneen kuolonklaanilaiset olivat jo tottuneet, joten se ei häirinnyt. Suuri osa kuolonklaanilaisista vaikutti jollain tapaa kauhistuneilta ja säikähtäneiltä. Käännyin kohti Punatähteä, joka raahasi jotakin kohti pääaukion keskusta. Ei, ei jotakin, vaan jotakuta.
Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun katsoin päällikön raahaamaa kissaa. Toivoin nähneeni väärin. Mutta kun päällikkö pääsi lähemmäksi, tiesin mitä oli tapahtunut. Punaruskea päällikkö laski rähjääntyneen, verisen kissan ruumiin leirin kovalle, auringon lämmittämälle kivipohjalle.
Seuraavat hetket tuntuivat kestävän ikuisuuden ajan. Rintaani puristi ja henkeäni ahdisti. Yritin haukkoa happea, mutta tuntui kuin se olisi jäänyt jumiin jonnekin pääsemättä keuhkoihini saakka. Halusin juosta pois. Vihreät silmäni olivat kohdistuneet maassa makaavan Jyrkänneloikan elottomaan ruumiiseen. Tummanharmaan soturin vihreät silmät olivat auki, ja niiden katse oli lasittunut. Kuulin jonkun sanovan jotakin, mutta sanat sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat epämääräiseksi meteliksi. En ollut varma, mutta joku saattoi laskea häntänsä lavalleni. Katseeni pysyi tiukasti isäni ruumiissa.
“Mitä on tapahtunut?” kysyin säröilevällä äänellä ja nostin katseeni Jyrkänneloikasta Punatähteen, joka seisoi yhä soturin ruumiin yllä. Kyyneleet sumensivat näköni, ja pian päällikkö oli vain punaruskea, utuinen läntti pimeässä leirissä.
“Tiedotan asiasta myöhemmin”, päällikkö lupasi. Vastaus ei riittänyt minulle. Minulla oli oikeus tietää, mitä minun isälleni oli tapahtunut. Mutta koska en tietenkään voinut väittää Punatähdelle vastaan, minä myönnyin.
Tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut. Minun isäni oli kuollut.

En muistanut illan seuraavista tapahtumista mitään. Seuraavan kerran heräsin leirin pääaukiolta Jyrkänneloikan ruumiin vierestä. Makasin pienessä kerässä suurikokoisen soturin vatsan suojassa. Olin kuin pieni pentu, joka haki turvaa isästään, kuolleesta isästään. Painoin kuononi soturin veriseen turkkiin. Yritin löytää rautaisen veren hajun takaa isäni ominaistuoksun. Halusin haistaa sen vielä kerran.
Yö oli kulunut, ja taivas kirkastui hiljalleen. Aurinko nousisi hetkenä minä hyvänsä. Kissoja parveili pääaukiolla, osa heistä makoili Jyrkänneloikan ruumiin lähellä. Kissat kunnioittivat kuollutta soturia, ja toivottivat hänelle näin hyvää matkaa Pimeyden Metsään.
“Otan osaa”, tutun kissan ääni kuului selkäni takaa, ja käännyin hänen suuntaansa. Väärävarjo seisoi edessäni ja katsoi minua aidosti pahoillaan. Tässä vaiheessa ymmärsin, miten säälittävältä minun täytyi muiden silmissä näyttää.
Olin itkenyt tässä koko yön, surrut peittelemättä isäni kuolemaa. Kaikki olivat nähneet minut näin heikkona. Minun olisi pitänyt olla vahvempi. Vilkaisin Jyrkänneloikkaa, ja suru viilsi sisimmässäni. Olisin halunnut taas itkeä, mutta pakotin ilmeeni pysymään tasaisen vakavana. Nostin jälleen katseeni valkoiseen, elävään soturiin.
“Kiitos”, vastasin rauhallisella äänellä ja pakotin ääneni pysymään tasaisena. Väärävarjo katsoi minua hetken ajan silmiini. Aivan kuin soturi olisi etsinyt katseestani jotakin. Sitten hän kai kyllästyi ja nousi ylös. Väärävarjo käänsi minulle selkänsä. Ellei leirissä olisi ollut muita kissoja, olisin voinutkin romahtaa. Mutta tiesin, että minun täytyi pysyä kovana. Jokainen soturi itki joskus, mutta suruun ei saanut jäädä vellomaan.
Yön jälkeen tuli aina aamu, jolloin auringonsäteet veisivät surun mukanaan. Se oli kuin aalto, joka huuhtoi rantahiekkaan painuneet tassunjäljet pois.
Käännyin vielä kerran Jyrkänneloikan ruumiin puoleen. Painoin kuononi hänen turkkiaan vasten. Kalman haju oli jo tarttunut soturin turkkiin. Veren ja kuoleman hajun seasta oli miltei mahdotonta haistaa kollin ominaistuoksua, mutta tein kuin teinkin sen. Vedin viimeisen kerran keuhkoni täyteen Jyrkänneloikan tuoksua. Sitten nostin pääni ylös ja nousin seisomaan. Katsahdin soturia vielä kerran. Mielessäni hyvästelin hänet ja toivotin hyvää matkaa Pimeyden Metsään.
Sitten minä käännyin. Kävelin kohti sotureiden pesää, enkä enää vilkaissut taakseni. Aamu oli tullut, ja minä olin jättänyt surun taakseni.

Palasin pääaukiolle aurinkohuipun aikaan. Nyt leirin pääaukiolla parveili vain eläviä kissoja. Jyrkänneloikka oli viety haudattavaksi leirin ulkopuolelle. Sisälläni riehui suunnaton tunnemyrsky. Minua heikotti, ja mitä ilmeisimmin se johtui nälästä. En ollut syönyt mitään sitten eilisen auringonlaskun. Pakotin itseni pysymään mahdollisimman normaalin ja rauhallisen näköisenä. Punatähti asteli juuri ulos parantajan pesästä. Kolli näytti olevan itse ihan kunnossa, joten hän tuskin oli käynyt paikattavana. Kenties kissa oli käynyt puhumassa parantajan tai haavoittuneiden kanssa.
Päällikkö asteli pääaukion keskustaan. Punaruskea kolli kutsui klaanin koolle kovalla huudahduksella. Minä jäin istumaan sotureiden pesän liepeille. Kissat kerääntyivät Punatähden ympärille, ja näköyhteyteni päällikköön katkesi. Olin pienempi kuin suuri osa klaanitovereistani, joten oli sanomattakin selvää, etten nähnyt heidän ylitseen. Se ei haitannut. Tärkeintä oli, että kuulisin Punatähden asian. Normaalisti olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä ja eleensä, mutta sillä ei nyt ollut väliä.
“Kuten tiedätte, Kuolonklaani on kokenut monia vastoinkäymisiä edellisten kuiden aikana. Olemme selvinneet kaikista koetuksista yhdessä. Eilen menetimme yhden omistamme. Karhumyrsky tappoi Jyrkänneloikan, ja vei yhden hengistäni”, Punatähti piti pienen tauon, ja antoi klaanille aikaa reagoida sanoihinsa.
Olin suoraan sanottuna yllättynyt. Karhumyrskykö? Tunsin vihan paisuvan sisälläni, ja kehoni alkoi täristä holtittomasti. Karhumyrsky oli tappanut minun isäni.
“Karhumyrskyn teot eivät rajoitu vain kahteen kuolemaan. Hän on murhaaja, joka on piinannut kuolonklaanilaisia jo aivan liian kauan. Karhumyrsky on kaiken pahan alku ja loppu, jonka vuoksi hän ansaitsee vain kuoleman. Ilman Sulkatassua ja Sähkötassua tuskin olisin enää tässä. He onnistuivat kukistamaan Karhumyrskyn, ja sillä tavoin he todistivat olevansa aitoja sotureita. Tulisitteko tänne eteen, Sulkatassu ja Sähkötassu?” päällikkö pyysi rauhallisemmalla äänellä.
Askeleista päätellen pentuni saapuivat päällikön luokse. En nähnyt kuin vilauksen Sähkötassun harmaasta turkista.
“Kiitoksena henkeni pelastamisesta, perun teidän rangaistuksenne. Tästä lähtien teidät tunnetaan Sulkavirtana ja Sähkötuhona. Koko Kuolonklaani arvostaa tekoanne”, päällikkö lausui ylpeällä äänellä. Päällikkö oli väärässä. Minä en arvostanut heidän tekoaan. He olivat antaneet Karhumyrskyn tappaa Jyrkänneloikan, enkä antaisi sitä heille anteeksi. Aito soturi olisi puolustanut verisukulaistaan, eikä antanut tuon kuolla.
Klaani hurrasi muutaman kerran tuoreiden sotureiden nimiä, mutta minä pysyin vaiti. He eivät ansainneet minun kunnioitustani.
“Liikkumisrajoitukset voidaan purkaa, kun murhaaja on saatu kiinni. Toivon, että jokainen teistä tulisi tänään auringonaslkun jälkeen seuraamaan Karhumyrskyn teloitusta pääaukiolle. Aion varmistaa, ettei se petturi tee enää koskaan mitään pahaa minun klaanilleni”, Punatähti julisti kovaan ääneen, ja sai kannatusta puheilleen. Kissat yhtyivät päällikön huudahdukseen. Karhumyrsky ansaitsi tämän. Hän ansaitsi kuoleman. Minä seuraisin tapahtumaa eturivissä mielelläni. Minä ansaitsin nähdä, kuinka elämä hiipuisi soturin kehosta. Jyrkänneloikka saisi jahdata häntä ikuisesti Pimeyden Metsässä.

// 1068 sanaa

Viime kuut olivat olleet Kuolonklaanille pitkälti yhtä alamäkeä. Ainakin viisi kissaa oli kohdannut lohduttoman loppunsa kylmäverisen murhaajan kynsissä, ja hiljattain päällikön johtama partio oli kantanut leiriin Jyrkänneloikan elottoman ruumiin. Ei tarvinnut olla nero hoksatakseen, että seurueen mukana saapuneella, etäisesti käyttäytyneellä ja verta vuotaneella Karhumyrskyllä täytyi olla jotain tekemistä kuolemien kanssa. Punatähden aavistuksen kireä olemus sekä Sulkatassun ja Sähkötassun kastanjanruskealle soturille luomat myrkylliset katseet kertoivat enemmän kuin yksikään sana.
Karhumyrskyn syyllisyys oli tullut minulle hienoisena yllätyksenä, mutta toisaalta, en ollut juuri paneutunut murhia koskeviin yksityiskohtiin saati vaivautunut selvittämään niiden tekijää, koska en ollut missään vaiheessa uskonut murhien koskettavan minun elämääni - tappajalla ei tiettävästi olisi ollut motiivia surmata minua, enkä välittänyt yhdestäkään kuolonklaanilaisesta niin syvästi, että kuolema olisi jollakin tapaa vaikuttanut minuun. Ainoa asia, jonka Karhumyrsky oli teoillaan elämääni tuonut, oli leiristä poistumista koskeva kahden soturin sääntö. En voinut enää harjoitella taistelemista taikka saalistamista kahden Henkäysvarjon kanssa, tai mennä Hehkulammelle uimaan vain Tuhkajuova seuranani, mutta arvelin asiaan tulevan lähitulevaisuudessa muutos, nyt kun Karhumyrsky oli kerran jäänyt kiinni.
Uimisesta puheen ollen, olin mielestäni kehittynyt huimasti. Vesi ei enää kylmännyt vastenmielisesti jäseniäni, vaan olin peräti oppinut nauttimaan sen suomasta kevyestä ja virtaviivaisesta tunteesta. Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun Tuhkajuova oli viimeksi vienyt minut harjoittelemaan, joten olin aavistuksen katkera siitä, etten ollut päässyt hetkeen lammelle. Viime päivien tapahtumien perusteella soturitar oli kuitenkin ansainnut hetken rauhaa ja lepoa, sillä olihan tämän suuresti kunnioittama isä vasta raahattu kuolleena leiriin. Naaras oli vallan romahtanut Jyrkänneloikan elottoman ruumiin vierelle, särkynyt miljooniksi palasiksi kaikkien kuolonklaanilaisten silmien edessä. Sen vähän perusteella mitä Tuhkajuovaa tunsin uskoin, että äkillisen heikkouden merkin täytyi hävettää muuten niin kovapintaista naarasta. Aina kun vain ajattelinkin asiaa, sisukseni täytti hetkellisesti jäytävä ja oksettava tunne, jota muut kaiketi olisivat kutsuneet sääliksi. Tunsin jotain etäisesti myötätunnon kaltaista Tuhkajuovaa ja muita kuolleiden läheisiä kohtaan. Tai sitten vain pelkäsin sitä, kuinka helppoa sittenkin oli satuttaa kaikista kovimpiakin sotureita. Pelkäsin, että joku keksisi keinon satuttaa minua.

Punatähden selontekoa tilanteesta ja murhaajan tuomiota odotellessa olin varma siitä, ettei klaanissa tapahtuisi hetkeen mitään muuta. Olettamukseni osoittautui kuitenkin vääräksi, kun päällikkö ilmaantui yllättäen pesästään, asteli tuima katse silmissään leiriaukion keskelle ja kutsui kovaan ääneen klaanikokouksen koolle. Aivan kaikki kissat eivät luonnollisesti kerääntyneet Punatähden ympärille, mutta minä nousin paikaltani oppilaiden pesän edustalta ja otin muutaman askeleen lähemmäs punaturkkista päällikköä kuullakseni varmasti tämän sanat - ehkä kollilla oli jotain tärkeää ja valaisevaa sanottavaa tappajasta.
“Harakkatassu, astuhan eteen”, Punatähti kehotti tyynesti avattuaan suunsa ja käänsi kirkkaanvihreät silmänsä hitaasti puoleeni. “On tullut sinun aikasi ansaita soturinimesi.”
Säpsähdin tahtomattani päällikön sanoja, mutta pakotin tassuni liikkumaan ja kävelin leuka pystyssä lähemmäs kookasta kollia pysähtyen tämän eteen. Totta kai oli minun vuoroni saada soturinimi, olinhan oppilaista vanhin ja Henkäysvarjo oli opettanut minut hyvin!
“Harakkatassu, tästä päivästä eteenpäin tunnetakoon sinut Harakkanauruna”, Punatähti lausui, katsoi minua hetken syvälle silmiin ja nyökkäsi sitten päättäen klaanikokouksen yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Rinnassani lepatti himmeä innostuksen liekki, kun pari kolme kissaa toisti uutta nimeäni ja paikalle saapunut Henkäysvarjo nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Olin luonnollisesti äärimmäisen ylpeä siitä, että minusta oli lopultakin tullut Kuolonklaanin soturi, mutta nimityksen aavistuksen erikoinen ajankohta kalvoi mieltäni. Sen jälkeen mitä Karhumyrsky oli tehnyt, ehkä klaani oli vain kipeästi uusien soturien tarpeessa.

// 517 sanaa

Levottomana odotin hännänpää vääntyillen Haahasurman lopettavan ruokansa syömistä. Minulla oli parempaa tekemistä kun katsoa tämän raihnaisen keski-ikäisen kissan ruokatuokiota. Turhautuneena kuovin maata tassullani koittaen viihdyttää itseäni. Lopulta Haahkasurma nousi seisomaan ja katsoi minua viileästi.
"Lähdetäänpäs, Turhatassu", Hänen äänensävynsä oli ärtynyt ja hän rupesi jolkottamaan kohti leirin uloskäyntiä.
"Odotahan nyt, mitä me edes aiomme tehdä?" Kysyin esittäen kiinnostunutta. Oikeasti minua ei kiinnostanut pätkääkään olla tämän Haahkasurman komenneltavana.
"Käydään paikkoja läpi", Hän vastasi lyhyesti ja katsoi minua lapansa yli kylmästi. Purin huultani ja vedin pienen tekohymyn kasvoilleni. Paikat läpi? Kuinka typerää. Luuleeko Haahkasurma minun olevan niin hidasjärkinen etten olisi salaa kuunnellut sotureiden kaikki raportit rajapartioinneista ja painanut mieleeni kaikki paikat? Lopulta saavuimme oletettavasti Hehkulammen rantaan. Pieniä jäälauttoja kellui siellä sun täällä, mutta muuten lampi näytti sulaneen.
"Hehkulampiko?" Kysyin mukamas haltioissani. Haahkasurma nyökkäsi pienesti ja murahti jotain. Upotin kynteni lammen mutaisaan rantaan ja olin kivahtaa Haahkasurmalle, mutta hillitsin impulssini ja vilkuilin ympärilleni. Minua kuvotti kissat, jotka eivät kohdelleet minua kunnioituksella.
"Hehkulammesta sen verran, että siitä lähtee kaksi jokea, ja sitten on tunneli joka johtaa Kuuluolaan missä päälliköt käyvät", Haahkasurma selitti ja ei edes kertonut tärkeimpiä tietoja.
"Ja yksi joki menee leiriimmekö? Toinen metsään?" Kysyin varmistaakseni. Haahkasurma nostatti kulmiaan hieman.
"Tiedät aika paljon, hyvä säästää minulta aikaa", Haahkasurma murahti ja suuntasi takaisin metsään. Seurasin häntä ja vilkuilin ympärilleni varuillani. Pieniä hiirenkorvia oli ilmestynyt jo puiden oksille ja ruohokin oli alkanut vihertämään. En pitänyt talvesta. Turkkini ei oltu luotu kestämään kylmää. Napakka tuuli heilutteli puiden latvoja väkivaltaisesti ja saaden minut värähtämään. Inhottava sää, aurinkokaan ei ihan paista. Harmaa masentava taivas ei todellakaan kohentanut tilannetta myöskään. Yllättäen Haahasurma pysähtyi ja viittoi hännällään eteenpäin. Hölkkäsin hänen viereensä ja katsoin hänen viittomaansa suuntaan.
Edessäni avautui laakso, oletettavasti Lehtikuusilaakso.
"No kerroppas, mikä tämä paikka on?" Haahkasurma kysyi puoliksi ilkkuen.
"Lehtikuusilaakso?" Kysyin hieman epävarmasti. Haahkasurma nyökkäsi pienesti ja siristi silmiään.
"Oikein. Käydään vielä yhdessä paikassa", Kellanpunainen mestarini sanoi ja lähti johdattamaan meitä etelään päin. Ajatukseni pyöri nyt muiden asioiden ympärillä. Kuinka hyödyntää ympäristöäni tulevaisuudessa. Kiviä oli runsaasti eikä ollut lähes ollenkaan aluskasvillisuutta. Kiinnostavaa, mutta lisää haastetta. Taistellessa minun kannattaisi siis keskittyä vihollisena yllättämiseen tässä maastossa. Väijytys olisi minun etuni. Ajatuksissani oli vetänyt pienen hymynkaaren kasvoilleni.
"Hei, minä puhun sinulle!" Haahkasurma murahti ja heilutti agresiivisesti häntäänsä silmieni edessä. Heräsin aatteistani ja kuulin kummaa huminaa kaukaisuudessa.
"Missä olemme?" Tiukkasin.
"Lähestymme ukkospolkua", Haahkasurma vastasi pyöräyttäen silmiään. Nyökkäsin ja kiinnitin huomiota miten puita ei lähes ollut vaan pelkkiä kantoja. Kummallista. Humina alkoi kovenemaan horisontissa ja pian edessäni avautui joku musta polku.
"Varoitus, älä mene ukkospolulle tai hirviö juoksee sinun ylisi ja sinä kuolet", Haahkasurma selitti ja piti ainakin 20 hännän mitan ukkospolkuun.
"Ei ollut heti mielessä kyllä hypätä hirviön alle, älä huoli", mumisin ja lumoutuneena katsoin hirviöiden juoksevan ohi. Haahkasurma huokaisi ja rupesi nyt tallustamaan leiriä kohden. Loikin hänen peräänsä ja vilkaisin vielä lapani yli kerran ukkospolkua. Hiviöt voisivat olla kätevä työkalu tulevaisuudessa.
"Hei ja ala syömään kunnolla, näytät luurangolta", Haahkasurma huomautti yllättäen ja tökkäsi kynnellään kylkiluutani. Kavahdin taaemmas hänen kosketustaan ja olin alkaa huutamaan vihasta, mutta vedin syvää henkeä.
"Totta kai, mestari", Vedin teko virneen kasvoilleni ja nyökkäsin. Haahkasurma pudisti päätään ja huokaisi.
"Olet yksi kummajainen... No kun saavumme leiriin mene vaikka hakemaan riistakasasta jotain itsellesi", Haahkasurma mutisi. Nyökkäsin ja huomasin leirin tulevan näkyviin. Loikin edellä leiriin ja kaappasin itselleni mustarastaan riistakasasta ja rupesin ahmimaan sitä.


//543 sanaa

Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, se oli ironista. Tänään oli määrä teloittaa Karhumyrsky. Loikoilimme parantajanpesän lähettyvillä Sulkatassun kanssa ja nautimme lämpimästä paisteesta. Hehkuaskel oli antanut meidän mennä käymään ulkona, kunhan ottaisimme rauhallisesti, etteivät hiljalleen umpeutuvat haavat repeäisi uudestaan.
Miltäköhän Karhumyrskystä itsestään mahtoi tuntua tietäen, että tulevat hetket olisivat hänen viimeisiään? Hän ei varmasti katunut mitään, siltä hän oli kuulostanut Punatähdelle puhuessaan. Hän oli enemminkin katkera, ettei ollut saanut tehtäväänsä täysin suoritettua.
Käännyin katsomaan Sulkatassua, joka siristeli silmiään auringolle. Sulkatassu oli saanut muutamia vammoja, mutta ei mitään hengenvaarallista. Se oli helpottavaa. Ei nuokaan vammat silti varmaan mukavia olleet. Omianikin kirveli edelleen, vaikka Tiputassu ja Hehkuaskel olivat parhaansa mukaan hoitaneet niitä. Pahimmalta tuntuivat silmäkulmastani kulkeva pitkämäinen viilto ja kyljessäni oleva melko syvä haava. Muut olivat vain pintanaarmuja.
Sulkatassun katse kääntyi kummastuneena minuun: ”Miksi tuijotat minua?” Kasvoilleni piirtyi pieni, huvittunut virnistys ja käänsin katseeni muualle. Se hämmensi sisartani vielä enemmän.
”Olen vain helpottunut, ettei sinulle käynyt pahemmin”, sanoin rauhallisesti ja vilkaisin naarasta. Tämä hymähti minulle, kuin sanoakseen samaa minulle, jonka jälkeen hän korjasi asentoaan ja nousi istumaan.
”Mitäköhän muut ajattelevat siitä, että saimme kuin saimmekin murhaajan kiinni”, Sulkatassu pohti. Tiesin varsin hyvin, että siskoni tarkoitti muilla Tiputassua, Lehtitassua sekä Tuimatassua. Kohautin lapojani ja katsahdin oppilaiden pesän suunnalle, mutten nähnyt ketään.
Kun katseeni oli palaamassa takaisin päin, se törmäsi aukiolla makaavaan Jyrkänneloikkaan. Vaikka olinkin tähän asti vältellyt asian ajattelemista, niin nyt se viimeistään valtasi mieleni. Tuntuihan se nyt kauhealta. Jyrkänneloikka oli toiminut mestarinani kauan ja häntä parempaa mestaria en olisi voinut koskaan toivoa.
Vaikka en itkenytkään silmittömästi tai muuta sellaista, mistä ulkopuoliset näkisivät minun olevan surullinen, niin silti sisälläni tuntui tyhjältä.
Sulkatassu huomasi mitä katsoin. Käänsin pääni pois ja käännyin Sulkatassun puoleen vaihtaakseni aihetta ennen, kuin se koskaan edes nousi pinnalle. Vaikka tiesin kyllä, että Sulkatassu ymmärsi sen paremmin kuin kukaan, etten välttämättä halunnut vuodattaa tunteitani tuntikausien keskustelulla. Minulle riitti, että Sulkatassu oli luonani. Se oli jo lohdullista.
”Olisimmekohan koskaan osanneet epäillä Karhumyrskyä? Muistatko kun hän saapui leiriin haavoittuneena? Se toden totta vähensi hänen epäilyttävyyttään”, mutisin. Vaikka minua vihastutti koko kissa, niin en voinut muuta kuin ihailla sitä, kuinka fiksusti hän oli korttinsa pelannut.

//Sulka?
349 sanaa

Miksi olin kinnostunut hänen pennuistaan, tietty sen takia että oliko kuonoklaanissa aivan turhakkeen veruisia oppilaita kun en tuntenut heitä, mutta enhän minä sitä voinut sanoa ääneen, tämä naaras oli arvovaltainen eikä hänen odotuksiaan saanut pettää.
“Yleensä emo haluaa antaa pennuistaan parhaan mahdollisimman vaikutuksen, halusin verrata sinun näkemää näkemystä ja omaani toisiinsa, sekä yllätykseksi ne eivät ole kaukana toisistaan”, sanoin. Se ei ollut kaukana totuudestakaan, halusin tietää millainen kissana myös Tuhkajuova oli, eikä hän vaikuttanut pahaltakaan nyt kun tässä katsoi. Naaras katsoi minua hetken arvioiden vastausta, ennen kuin nyökkäsi. Hän ei ollut selvästikkään kovinmoinen keskustelun ylläpitäjä, enkä ollut minäkään.

Leiri elämä oli mennyt, sekä partioita oli tullut, sitten oli tämä yksi ilta, jolloin jotain oli tapahtunut, Päällikkö, ruumiita, sekä oppilaita palasi leiriin, sekä Karhumyrsky. Karhumyrsky näytti olevan siinä kunnossa että yksikin tuulen puuska pystyi kaatamaan kollin, hänen silmänsä olivat muurautuneet verellä kiinni. Minua oikeastaan kiinnosti ennemmin miksi kolli oli tuossa kunnossa, kuin miksi ruumiita oli tullut, mutta kai nuo kaksi asiaa olivat kietoutuneet toisiinsa kiinni. Keltapilke tassutteli luokseni, mietteliäs katse kasvoillaan.
“Miten minulla on paha tunne tästä että tämäkin ketunniljaska liittyy jotenkin siihen tappajaan?”, naaras kysyi minulta. Naurahdin keveästi.
“Niin, luultavasti se liittyykin, en usko että tämä on minkään raja kahakan jälkiä, tosin olisi sekin kiinnostavaa, sotia eloklaania tai erakoita vastaan kuten klaaninvanhimmat ovat kertoneet”, tokaisin naaraalle. Mutta hän tiesi etten ollut vielä lopettanut pitkää monologiani, se jatkusi vielä.
“Mutta ajattele, jos se on tappajasta, joku heistä oli tappaja. koska tappajamme ensi kertaa jätti muutakin jälkeensä kuin ruumita. En halua uskoa että he vain löysivät tuon ruumiin ja Karhumyrskyn ja jotenkin vain saivat vammat muuten vain, katso nyt Punatähteäkin! Hän on aivan kuin tappelun runneltu, jotain tässä on selvästi käynyt”, tokaisin. Naaras näytti tyytyväiseltä vastaukseeni, asettuen nyt kunnolla viereeni istumaan. Jotain tuossa oranssissa turkissa oli mikä sai aina silmäni palaamaan häneen. Silmäni kuitenkin harhailivat muualle, sekä huomasin Tuhkajuovan, joka oli surun murtama. Ensiksi en tajunnut miksi, mutta sitten tajusin että ruumis oli hänen isänsä, mutta sekään ei selittänyt asiaa, miksi joku surisi edesmennyttä, ei kuolemalla ollut väliä, se oli vain kinnostava seikka. Mutta jätin sen sivuun, omapa oli naaraan ongelma.

//349 sanaa

Tiputassu: 14kp -

Tuimatassu: 9kp -

Sähkötassu: 34kp! -

Pimentovarjo: 20kp! -

Tuhkajuova: 39kp! -

Lehtitassu: 19kp -

Sulkatassu: 75kp! -

Sulkatassu sivuutti Sähkötassun kysymyksen täysin. Naaras ei juuri nyt piitannut omasta voinnistaan, vaan häntä kiinnosti eloklaanilaiskollin, Punatähden ja Jyrkänneloikan tilanteet. Se oli selvää, että Punatähti oli menettänyt ainakin yhden hengistään. Jyrkänneloikka makasi edelleen verisellä nummella liikkumattomana. Kokeneen soturin vihreät silmät olivat lasittuneet. Kyljet eivät kohoilleet, eikä muitakaan elonmerkkejä ollut. Elämä oli haihtunut kuolonklaanilaisen ruumiista. Punatähti makasi myöskin yhä elottomana nummella joidenkin ketunmittojen päässä Jyrkänneloikasta. Lähellä punaruskeaa päällikköä makasi eloklaanilaiskolli. Karhumyrskyn vointi ei kiinnostanut Sulkatassua. Tärkeintä oli, että kastanjanruskea soturi oli taistelukyvytön menetettyään näkökykynsä ainakin toistaiseksi.
Harmaanruskea oppilas kiiruhti tarkastamaan ensimmäisenä eloklaanilaiskollin tilanteen. Sähkötassu jäi Karhumyrskyn luokse odottaen edelleen sisarensa vastausta.
"Hän on elossa", Sulkatassu huokaisi helpotuksesta lähinnä itselleen, sillä etäällä oleva veli tuskin kuulisi hänen sanojaan. Oranssin kollin kylki kohoili hitaasti, mutta selkeästi. Verenvuoto oli lakannut.
"Mitä Tähtiklaanin nimeen täällä on tapahtunut?!" kauhistunut parkaisu sai Sulkatassun säpsähtämään. Taistelusta väsynyt naaraskissa nosti katseensa lähestyvään kermanväriseen soturiin. Eloklaanilaisnaaras katsoi kauhistuneena eteensä aukeavaa murhenäytelmää. Haavoittuneita kissoja lojui maassa peräti neljä kappaletta. Ainoastaan Sulkatassu, Sähkötassu ja paikalle saapunut eloklaanilainen olivat jaloillaan.
"Sinun täytyy viedä hänet parantajanne luokse", Sulkatassu sanoi vakavalla äänellä ja kohtasi vieraan kissan kirkkaansinisen katseen, "jos teet sen nyt, hän saattaa ehkä selvitä."
Naaras ei jäänyt odottamaan tai kyselemään sen enempää, vaan hän tarttui oranssin kollin niskanahasta kiinni ja lähti viemään sitä poispäin.
Sulkatassu kääntyi jälleen veljensä puoleen.
"Kuinkakohan monta henkeä Punatähdellä on jäljellä?" raidallinen oppilas nielaisi. Punatähti makasi edelleen elottomana verilammikon keskellä. Sulkatassu ei tiennyt, kauanko päälliköllä meni yleensä herätä hengenmenetyksen jälkeen. Entä jos Punatähti menetti jo viimeisen henkensä? Sähkötassu kohautti tietämättömänä lapojaan.
"Mitä me nyt sitten teemme? Emme voi jäädä ikuisuudeksi tähän odottaman, josko hän heräisi", Sulkatassu sanoi jännittyneenä ja katseli ympärilleen. He olivat vihollisklaanin reviirillä. Se eloklaanilaisnaaras ilmoittaisi asiasta varmasti Mesitähdelle, joka lähettäisi partion paikalle. Yleensä eloklaanilaiset olivat kai melko ystävällisiä, mutta tällaisessa tilanteessa tuskin ymmärrystä heruisi.
"Katso", Sähkötassu sanoi ja viittoi katseellaan Punatähden suuntaan. Päällikkö räpäytti silmiään, joihin oli hetkessä palannut elämän liekki. Päällikkö veti syvään henkeä ja makasi hetken paikoillaan. Sitten päällikkö kampesi itsensä vaivattomasti pystyyn. Hän antoi vihreän katseensa kiertää verisen nummen halki. Päällikön katse pysähtyi Jyrkänneloikkaan. Päällikkö laski päänsä alas murheellisena. Sulkatassu pelkäsi päällikön reaktiota siihen, että oppilaat olivat rikkoneet Jyrkänneloikan käskyä ja liittyneet taisteluun. Heidän vuokseen Punatähti oli heittäytynyt Karhumyrskyn eteen ja menettänyt henkensä.
Kun päällikkö nosti taas katseensa maasta, hän katsahti ensin Sulkatassuun, ja sitten Sähkötassun vierellä lojuvaan Karhumyrskyyn. Sulkatassu kuuli, että Karhumyrsky mutisi edelleen jotakin, muttei naaras saanut soturin sanoista selvää. Kollin puhe kuulosti kajahtaneelta. Sanat sekoittuivat toisiinsa ja kolli naurahteli vähän väliä itsekseen, aivan kuin mielipuoli. Hän ei yrittänyt nousta. Veri oli peittänyt Karhumyrskyn kasvot, eikä kolli nähnyt mitään. Kenties hänen näkönsä oli mennyt pysyvästi, Sulkatassu ei ollut siitä varma.
Vasta nyt Sulkatassu huomasi veljensä kasvoilla olevan haavan. Harmaaraidallisen oppilaan kasvojen toinen puoli oli veren peitossa.
"Missä se eloklaanilaisoppilas on?" Punatähti rikkoi hiljaisuuden ja katsoi kohtaa, jossa oranssi kolli oli vielä hetki sitten maannut.
"Joku eloklaanilainen vei hänet parantajan luokse", Sulkatassu ilmoitti nopeasti. Punatähti nyökkäsi.
"Teitte hyvää työtä. Nyt meidän on palattava leiriin, selvitämme tämän sotkun myöhemmin", päällikkö huokaisi ja lähti kulkemaan kohti Karhumyrskyä. Sulkatassu seurasi päällikköä, joka pysähtyi kastanjanruskean soturin eteen.
"Nouse ylös, petturi", päällikkö komensi ja sai Karhumyrskyn vaikenemaan. Vaati toisen käskyn, ennen kuin Karhumyrsky nousi jaloilleen. Kastanjanruskea turkki oli verinen ja täynnä ruhjeita. Kollin jalat vapisivat, kun tuo nousi ylös. Soturi huojui edes takas, mutta piti tasapainonsa.
"Huolehtikaa, ettei tuo petturi pääse karkuun. Minä kannan Jyrkänneloikan", Punatähti komensi ja lähti kulkemaan kohti Jyrkänneloikan elotonta ruumista. Sulkatassu nielaisi. Hän oli ollut niin täynnä taisteluntahtoa ja raivoa, ettei hän ollut ehtinyt ymmärtämään mitä oli tapahtunut. Jyrkänneloikka oli kuollut. Häntä ei enää ollut, vaan hänen sielunsa oli Pimeyden Metsässä. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassua. Kolli oli menettänyt mestarinsa.

Matka leiriin sujui kaikessa hiljaisuudessa harvinaisen hitaasti. Sulkatassusta tuntui pahalta lähteä Eloklaanin reviiriltä. Hän olisi halunnut tietää, selvisikö eloklaanilaisoppilas. Naaras todella toivoi niin.
Karhumyrsky hoiperteli Sähkötassun ja Sulkatassun välissä koko matkan. Kolli kompastui välillä jalkoihinsa, mutta kaksikko passitti kissan heti ylös. Punatähti johti joukkoa kohti leiriä. Punaruskea kolli kantoi hampaissaan elottoman klaanitoverinsa ruumista. Jyrkänneloikan tummanharmaa keho oli kookkaampi kuin päällikön, joten Punatähdellä näytti välillä olevan pieniä vaikeuksia tuon raahaamisessa.
Viimein kissat saapuivat leiriin. Sisäänkäynnillä heitä oli vastassa Kalmakuu. Suuri, punaruskea kolli ei yrittänyt peitellä järkyttyneisyyttään, kun hän näki päällikön raahaavan elotonta Jyrkänneloikkaa leiriin. Kolli väisti sivuun ja teki tilaa Sähkötassulle, Karhumyrskylle ja Sulkatassulle. Punatähti vei Jyrkänneloikan ruumiin leirin pääaukiolle.
Aurinko oli jo laskenut, ja pimeys oli laskeutunut Kuolonklaanin metsän ylle. Ainoat valonlähteet olivat taivaalla ammottava puolikuu ja tuikkivat tähdet. Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus, kun kissat hiipivät varjoista katsomaan taistelusta palaavia kissoja.
Tuskainen parkaisu sai kylmät väreet kulkemaan Sulkatassun kehon halki. Tuhkajuova nelisti sotureiden pesältä Jyrkänneloikan elottoman ruumiin ylle. Raidallinen Sulkatassu ei ollut koskaan nähnyt emoaan niin surkeana. Tuhkajuova katsoi tummanharmaata karvamyttyä silmät ammollaan. Hopeanharmaan naaraan turkki kimmelsi kuunvalossa kauniisti ja tuhkanharmaa tabbykuvio erottui vaaleasta pohjasta selvästi. Sulkatassu ei tiennyt mitä tehdä. Olisiko hänen pitänyt lohduttaa emoaan? Tuskinpa, ei Tuhkajuova sellaista arvostaisi.
“Mitä on tapahtunut?” soturi kysyi ja nosti surunomaisen katseensa Jyrkänneloikan ruumiista Punatähteen. Päällikön ilme oli vakava, kun hän kohtasi soturin vihreät silmät.
“Tiedotan asiasta myöhemmin”, punaruskea kolli ilmoitti tylysti. Sulkatassu huomasi, ettei vastaus riittänyt Tuhkajuovalle. Naaras oli sanomassa jotain, mutta tyytyi laskemaan päänsä alas ja myöntymään. Hän kuuli emon mutisevan jotakin, mutta ei saanut sanoista selvää. Sitten Punatähti nousi seisomaan. Päällikkö käänsi selkänsä Jyrkänneloikalle ja tuon tyttärelle, ja kohtasi katseellaan Karhumyrskyn. Kastanjanruskea soturi oli yhä hiljaa. Hänen kehonsa tärisi. Sulkatassu arveli, että kolli olisi kaatunut maahan pienestäkin tönäisystä.
Leirin pääaukio oli nopeasti täyttynyt kissoista, mutta kukaan ei sanonut mitään. Vain Tuhkajuovan onneton, hiljainen itku kantautui leirin muurien sisäpuolelle. Sulkatassu säpsähti, kun hän tunsi kosketuksen lavallaan.
“Tule, viedään sinut paikattavaksi”, Tiputassu sanoi tuhahtaen. Sulkatassu käänsi väsyneen katseensa kohti parantajaoppilasta. Vaistomaisesti hän lähti seuraamaan sokeaa kissaa. Kävellessään Sulkatassu tunsi, kuinka hänen lihaksiaan särki. Hän tunsi kirvelyä siellä täällä kehossaan. Naaras tunsi myös kipua vasemmassa korvassaan. Korva tuntui tulikuumalta, ja kipu oli vihlovaa. Naaras hoiperteli parantajan pesään. Pesässä oli pimeää, ja naaras tuskin näki eteensä. Hän kuitenkin seurasi Tiputassua, joka johdatti naaraan eräälle sammalvuoteista. Sulkatassu haistoi Sähkötassun. Veli oli siis tuotu jo pesään. Hän ei kuitenkaan hämärässä erottanut veljeään.
“Makaa siinä, me hoidamme haavasi”, Sulkatassu kuuli Hehkuaskeleen sanovan pehmeällä äänellään. Harmaanruskea soturioppilas totteli. Hän asettui makaamaan sammalvuoteelle oikealle kylelleen. Ei ollut mitään toivoa, että Sulkatassu olisi pysynyt hereillä. Hän oli niin kovin väsynyt, että muutaman silmänräpäyksen jälkeen hän vajosi rauhattomaan uneen.

Kun Sulkatassu seuraavan kerran heräsi, pesässä oli valoisampaa. Auringonvalo pilkisti sisäänkäynniltä ja valaisi miltei koko pesän. Yrttien kitkerä tuoksu sai Sulkatassun irvistämään. Hän huomasi, että parantajat olivat paikanneet oppilaan haavoja. Naaras kampesi itsensä pystyyn. Hän oli vähällä horjahtaa takaisin vuoteeseen, mutta pakotti itsensä pysymään pystyssä. Sulkatassun lihaksia särki yhä vain enemmän. Eilinen taistelu oli ollut niin kokemattomalle taistelijalle raskas. Sulkatassu kiersi katseellaan sairasaukion halki. Sähkötassu nukkui viereisellä sammalvuoteella, ja yllätyksekseen Sulkatassu näki myös Karhumyrskyn makaavan aukion hämärimmässä nurkassa. Kastanjanruskean soturin edessä istui Pikkukaaos. Tummanruskea naaras katsoi liikkumatonta soturia herkeämättä.
Pesän sisäänkäynniltä kuului askeleita, ja Sulkatassu näki Punatähden astuvan pesään. Päällikkö oli siistinyt turkkiaan, mutta edelleen siellä täällä oli karvattomia kohtia ja joitakin pieniä ruhjeita. Päällikön ilme oli vakava, kun hän asteli Karhumyrskyn eteen. Välissä kolli vilkaisi petinsä vierellä istuvaa Sulkatassua ja nukkuvaa Sähkötassua. Sulkatassu huomasi, kuinka veli väräytti korviaan. Hän oli hereillä.
“Voit mennä, Pikkukaaos”, Punatähti sanoi vakavalla äänellä ja kohtasi soturin katseen. Pikkukaaos totteli, ja poistui pesästä vähin äänin.
“Mikä sinun ongelmasi on?” päällikkö kysyi ja tökkäsi käpälällään Karhumyrskyä saadakseen soturin huomion. Karhumyrsky nosti päätään pienesti. Kollin silmät olivat muurautuneet umpeen, ja niiden päälle oli laitettu joitakin yrttejä. Miksi parantajat olivat auttaneet murhaajaa, joka oli pettänyt klaaninsa?
“Me emme tarvitse kissoja, jotka ovat liian heikkoja taistelemaan armotta loppuun saakka”, Karhumyrskyn ääni värisi, mutta kolli ei vaikuttanut pelkäävän Punatähteä.
“Sellainenko Jyrkänneloikka sinun mielestäsi oli? Ymmärrätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään?” Punatähti sihisi hampaidensa välistä. Vaikka kolli oli selkeästi vihainen, hänen ilmeensä pysyi tyynenä. Sulkatassu ihaili päällikköä. Punatähti otti asian onneksi tosissaan.
“Jos olisitte antaneet minun tehdä työni loppuun, kuolonklaanilaisten ei olisi tarvinnut enää kuolla”, Karhumyrsky ärähti ja paransi asentoaan. Sulkatassu asettui makaamaan vuoteelleen ja kuunteli kiinnostuneena keskustelua. Punatähti oli hetken vaiti.
“Se olit siis sinä?” päällikkö kysyi, eikä Sulkatassu ymmärtänyt mistä hän puhui.
“Minä kitkin Kuolonklaanista pois heikoimmat ja ne, joita me emme tarvitse. Minun ansiostani Kuolonklaani voi olla taas vahva ja nousta Eloklaania vastaan”, Karhumyrsky sanoi kovalla äänellä. Äänestä paistoi ylpeys. Kylmät väreet kulkivat Sulkatassun selkäpiitä myöten. Naaras nielaisi. Karhumyrsky oli murhaaja.
Punatähti pudisteli päätään pettyneenä.
“Sinä et ole saanut aikaan mitään hyvää. Olet tappanut kuusi kissaa aivan turhaan, etkö sinä edes häpeä?” päällikkö kysyi ja korotti ääntään.
“Seitsemän, toivottavasti kahdeksankin”, Karhumyrsky totesi virnistäen. Soturin olemus sai Sulkatassun pelkäämään. Hän oli aina kuvitellut Karhumyrskyn olevan uskollinen ja reilu soturi, mutta hetkessä kissa oli muuttunut täysin toisenlaiseksi. Murhanhimoinen, kylmäverinen tappaja, joka ei katunut tekojaan.
“Minä tapoin Mustikkakuonon”, Karhumyrsky sihisi hampaidensa välistä ja hymyili tyytyväisenä. Punatähti siristi silmiään.
“Oman poikasi. Miksi?” punaruskea kolli kysyi.
“Ei, vaan Lauhalaukan pojan. Villisielu huijasi minua. Se kirottu kirppukasa huijasi minua, jotta huolehtisin hänen ja Lauhalaukan pojasta”, kastanjanruskea kolli sihisi raivoissaan. Punatähti astui askeleen taaksepäin ja paljasti kyntensä.
“Se eloklaanilaiskissa. Se oli heidän toinen poikansa. Tismalleen samaa ikäluokkaa, aivan Lauhalaukan näköinen. Suurin toiveeni on enää vain se, että hän on nyt kuollut. Saisipa Lauhalaukkakin kokea sen, miltä tuntuu, kun menettää kaiken”, kolli lausui nyt rauhallisemmalla äänellä.
“Nauti viimeisestä päivästäsi, Karhumyrsky. Auringon laskiessa sinua ei enää ole”, Punatähti sanoi kylmällä äänellä ja käänsi selkänsä sokealle soturille. Päällikkö vilkaisi pesällään makaavia oppilaita, ja kohtasi hetkeksi Sulkatassun katseen. Punatähti nyökkäsi, eikä Sulkatassu ymmärtänyt miksi. Kenties hän halusi tervehtiä, tai sitten päällikkö antoi oppilaalle merkin, jota hän ei ymmärtänyt.
Sulkatassu siirsi katseensa Karhumyrskyyn. Kolli ei tuntunut olevan moksiskaan Punatähden sanoista. Ennemminkin soturin kasvoilla oli tyytyväinen virne. Miten sekaisin kissan täytyi olla, että hän muuttui tuollaiseksi?

// Sähkö tai joku?
// 1599 sanaa

Koko tilanne oli eskaloitunut hetkessä. Tuntui kuin jokainen sekunti olisi vain johtanut toiseen, entistä hirveämpään sekuntiin. Sydämeni pumppasi jokaisella lyönnillään lisää adrenaliinia suoniini ja sitä seuraava energia ja voima olivat valmiita purkautumaan jylisten ulos.
Karhumyrskyn valitessa kohteeksensa minut ja Sulkatassun, paljastin hampaani, kynteni ja olin valmiina repimään kollin kappaleiksi ennen kuin hän katkaisi viiksikarvaakaan sisarestani. Sitten tilanne sai taas aivan uuden suunnan. Eteemme kiitänyt kissa. Jäätävä tuskanhuuto. Ja pian näin Punatähden elottoman ruumiin lojumassa edessämme. Vedin järkyttyneenä henkeä ja silmäni rävähtivät ammolleen. Minun oli pakko kerätä itseni.
Seuraavat tapahtumat tuntuivat sumuisilta mielessäni, mutta muistan sen suuren raivon, jolla lähdin hyökkäämään kohti kauempana pyöriviä sotureita, Sulkatassu vähän matkan päässä perässäni.
Kun saavutin viimein kissat, loikkasin kastanjanvärisen kollin niskaan ja upotin kynteni syvälle tämän nahkaan. Revin ja pöllytin Karhumyrskyn turkkia, mutta kolli vain jatkoi taisteluaan niistä piittaamatta -tai ainakin hän osasi kätkeä irvistelynsä hyvin.
Taistelun väsyttämät soturit latasivat toisiinsa aina vain iskuja toisensa jälkeen. Sitten Karhumyrskyn kynnet viilsivät kriittisesti Jyrkänneloikan kurkkua. Se sai mestarini iskut hyytymään ja hitaasti maahan lyyhistyessään hänen suustaan kuului korvia riipivää kurlausta. Karhumyrskyn pistävän oransseissa silmissä välähti voitonriemu hänen ladatessaan edelleen iskuja jo tuomittuun kissaan. Sitten kuului viimeinen kuolemanhuuto ja elämän hiipuessa tummanharmaasta kollista, ilmaan nousi pysähtynyt hiljaisuus. Vatsaani kouraisi ilkeästi, mutta ennen kaikkea uusi, puhdas raivo nousi pintaan. Hän oli tappanut Jyrkänneloikan. Mestarini. Isoisäni. Minun verisukulaiseni.
Sen tunteen vallassa aloin taistelemaan Karhumyrskyä vastaan entistä hurjemmin. Kasvoillani synkkä ja vihantäyteinen ilme. En taistellut sokeasti. Mieleni oli tyyni ja jokainen iskuni oli määrätietoinen ja niin harkittu, kuin tällaisessa tilanteessa oli mahdollista.
Näin Sulkatassun taistelevan rinnallani siitä huolimatta, vaikka hän oli kokenut varmasti myös omanlaisensa tunneskaalan nähdessään Jyrkänneloikan kuolevan. Karhumyrsky oli meitä kumpaakin paljon kokeneempi, mutta meitä oli kaksi. Vaikka olimmekin viralliselta arvoltamme vain kaksi oppilasta, tosiasiassa olimme jo vanhempia kuin kaksi klaanimme tuoreinta soturia.
Taistelu oli raivokasta ja aggressiivista, kun Jyrkänneloikan ja Punatähden tappanut soturi yritti tasaisen voimakkaasti päästä yhtä lailla eroon meistäkin. Ilmassa kajahti tasaisin väliajoin jonkinlainen tuskan ulvahdus kenestäkin vuorollaan, mutta silti piinaavaa kuolemantanssi jatkui.
Väistäessäni Karhumyrskyn iskua, tieni vei umpikujaan ja sain voimakkaan iskun tummanruskeasta käpälästä kasvoilleni. Ennen kuin ehdin puolustautua, kolli läiskäisi vielä toisen ja kolmannenkin iskun raivoisalla voimalla ja se sai maailman hetkeksi sumentumaan ympäriltäni. Yritin valmistautua torjumaan seuraavan iskun, mutta sitä ei koskaan tullutkaan. Yritin katsoa, mitä oli tapahtunut, mutta näkökenttäni oli tavallista kapeampi kun kirkkaan punainen veri virtasi suoraan oikeaan silmääni. Ravistin päätäni ja aivan hetken näin selkeästi Sulkatassun loikkaamassa kohti Karhumyrskyn kurkkua, ennen kuin silmäni sai ylleen taas uuden verikerroksen. Viiltävä kipu korvensi kasvojani polttavasti hyökätessäni uudestaan. Nyt iskujemme voima alkoi jo hiljalleen hiipua ja tarkkaavaisuuteeni ei ollut terävimmillään, koska käytössäni oli väliaikaisesti vain yksi silmä. Tämän puutoksen takia sain vielä pahan iskun kylkeeni, josta norui paksu vana verta sen mukaan, mihin ikinä liikuinkaan. Koko aukio oli värittynyt helakan punaisella verellä, joka näytti samalta kaikkialla, riippumatta siitä kenestä se oli vuotanut.
Yritin iskeä Karhumyrskyn tassuihin ja horjuttaa tämän tasapainoa, mutta kolli oli liian varautunut niihin eikä mikään mennyt tarpeeksi vahvana perille kaataakseen kissan. Tämän keskittymiskyvyn ollessa minussa, Sulkatassu syöksyi näppärästi kiskaisemaan kollia hännästä ja kollin vihaisesta hulluudesta kiiltävien silmien katse kääntyi refleksinomaisesti sisareni suuntaan, syöksyin tassut edessäni sojottaen kollin takajalkoihin vailla puolustautumiskeinoa. Iskin niihin niin lujasti kuin vain pystyin ja viimein Karhumyrskyn tasapaino heilahti tarpeeksi, että minun iskiessäni hänen kylkeensä tämä horjahti maahan. Sulkatassu oli vikkelästi kiepahtanut hänen etupuolelleen ja viskoi nyt iskuja hurjasti tämän kasvoihin. Painoin etutassuni Karhumyrskyn päälle hengästyksestä puuskuttaen ja pidin tätä maassa. Kolli pyristeli parhaansa mukaan, mutta pian tajusi hävinneensä.
Sulkatassu astui kauemmaksi paljastan kissan iskuja saaneet kasvot. Tämän pistävän oranssit silmänsä olivat kadonneet veripeitteen alle ja se teki näin minusta ja Sulkatassusta tilannetta hallitsevan osapuolen. Koko kaaoksen aloittanut Karhumyrsky jupisi itsekseen jotain, mikä ei kantautunut aivan korviini asti, eikä se varmasti ollut tarkoitettukaan niin.
Luimistuneet korvani nousivat valppaasti pystyyn kääntyessäni Sulkatassun puoleen:
”Oletko kunnossa?” Ääneni ei ollut aivan yhtä rauhallinen kuin olisin tahtonut ja sen tavallista korkeampi sävy ilmensi sisälläni vellovaa jännittyneisyyttä, joka ei ollut vielä ehtinyt purkautua. Tilanteen todellisuus alkoi myöskin vasta valjeta minulle. Jyrkänneloikka oli tosiaan kuollut. En silti vielä kyennyt tuntemaan mitään. Oloni tuntui samalta kuin puutuminen, mutta henkisesti. Ajatuksiini kuitenkin eksyi ajatus siitä nuoresta kollista, jonka kimppuun Karhumyrsky oli alun alkaen hyökännyt. Olikohan hän kunnossa?

//Sulka? :D
693 sanaa

Leirin pääaukio oli hiljainen. Aurinko paistoi korkealla taivaalla suoraan leirin aukiolle. Osa kissoista oli siirtynyt pois auringosta pesiinsä. Toiset taas nauttivat lämmöstä ja loikoilivat hiljaisuudessa aukion rauhassa.
Sulkatassu seisoi aukion laidalla ja piti katseensa tiukasti leirin sisäänkäynnissä. Hän oli katsellut sisäänkäyntiä aina auringonnoususta saakka. Oppilas piiskasi turhautuneena hännällään ilmaa. Vain partiot ja harjoituksissa käyneet oppilaat ja mestarit olivat palanneet leiriin. Yksikään kissoista ei ollut suunnannut parantajan pesälle tai kulkenut ontuen. Jo kolmas turha päivä, Sulkatassu ajatteli.
Kolme päivää hän oli odottanut, että joku kuolonklaanilaisista saisi kipun käpäläänsä, mutta niin ei vain käynyt. Tiputassu ja Lehtitassu olivat asettaneet ansan vesimintun luokse.
“Ei sinun tarvitse vahtia sisäänkäyntiä koko aikaa. Tiputassu ilmoittaa kyllä, jos joku on saanut tikun käpäläänsä”, Sähkötassun ääni sai raidallisen naaraan säpsähtämään. Sulkatassu vilkaisi veljeään ja pudisti päätään. Naaraan katse siirtyi takaisin sisäänkäynnille.
“Niin, paitsi jos murhaaja tajuaa sen olevan ansa. Silloin hän ei mene parantajan pesälle. Minä haluan nähdä, jos joku on loukannut käpälänsä”, Sulkatassu tuhahti. Raidallinen naaras kuuli, kun Sähkötassu istui alas hänen vierelleen. Veljen olemus oli rauhallinen ja rento, toisin kuin Sulkatassun. Naaras ei jaksanut vain odottaa, että jotain tapahtuisi. Hän kaipasi tekemistä ja jännitystä. Sähkötassu oli sanomassa jotakin, mutta juuri sillä hetkellä leiriin astui kissa, joka varoi astumasta oikealle etukäpälälleen.
Jääviilto kulki partion hännillä, kollin kasvoilla oli närkästynyt ilme. Sisäänkäynnillä vartiossa oleva Turmaloikka sanoi jotakin punaruskealle soturille. Jääviilto oli vähällä hyökätä kissan kimppuun. Kolli kuitenkin astui kipeälle käpälälleen, ja luopui ajatuksesta.
“Katso! Hän menee parantajan pesälle”, Sulkatassu hihkaisi ja käänsi katseensa innoissaan Sähkötassuun. Veljen ilmeessä ei tapahtunut muutosta, mutta Sulkatassun kasvoille piirtyi innostunut virne. Kun Jääviilto katosi parantajan pesään, Sulkatassu viittoi Sähkötassun peräänsä. Naaras kulki matalana leirin pääaukion halki parantajan pesälle.
“Haloo! Onko täällä ketään?” Sulkatassu kuuli Jääviillon huudahtavan pesässä. Harmaanruskea oppilas oli jo astumassa sisään pesään, mutta Sähkötassu pysäytti tämän.
“Et sinä voi sinne mennä”, Sähkötassu huomautti. Sulkatassu olisi halunnut väittää vastaan, mutta naaras myöntyi. Hän jäi odottamaan pesän ulkopuolelle. Hän kuuli, kuinka Jääviilto valitti kaikesta kovaan ääneen. Hän valitti, että parantajat olivat liian kovakourasia, ja aikoi valittaa asiasta Punatähdelle. Lopulta Jääviilto astui ulos pesästä.
Kolli mutisi jotakin itsekseen ja mulkaisi pesän ulkopuolella istuvia oppilaita. Jääviillon oikeassa käpälässä oli hämähäkin seittiä. Soturi nosti ylähuultaan niin, että valkeat hampaat näkyivät. Sulkatassu ei antanut sen häiritä, vaan oppilas pujahti Jääviillon ohitse sisään parantajan pesään. Tiputassu seisoi yksin sairasaukiolla. Sokea parantajaoppilas väräytti korviaan kuullessaan pesään astuvan Sulkatassun.
“Kuka siellä?” kilpikonnakuvioinen kolli tuhahti.
“Minä ja Sähkötassu. Mikä Jääviillolla oli?” Sulkatassu kysyi nopeasti.
“Piikki käpälässä”, Tiputassu vastasi. Raidallisen Sulkatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy. Hän katsahti vierelleen tulleeseen Sähkötassuun.
“Kerrotaan Punatähdelle!” hän kuiskasi innoissaan, mutta Sähkötassu pudisteli päätään.
“Meidän täytyy kertoa tästä Tuimatassulle ja Lehtitassulle. Tiputassu, välitätkö Lehtitassulle viestin, että tapaamme auringonlaskun jälkeen vesiputouksen luona. Minä ilmoitan Tuimatassulle”, Sähkötassu sanoi ja katsahti sokeaa kollia, joka nyökkäsi.
Sulkatassu turhautui jälleen. Miksi asiat piti hoitaa näin hitaasti? Ei hän jaksanut odotella vain, vaan hän halusi, että jotain tapahtuisi heti.

Sulkatassu odotti auringonlaskua malttamattomana. Sähkötassu oli ilmoittanut tapaamisesta Tuimatassulle, ja kolli oli luvannut tulla paikalle.
“Sen on oltava Jääviilto! Voitko uskoa, että me selvitimme murhaajan?” Sulkatassu kuiskasi veljelleen. Kaksikko istui piikkihernemuurin varjossa etäämmällä muista kissoista. Nyt pääaukio oli miltei täynnä. Kissat olivat uskaltautuneet ulos pesistään, sillä keskipäivän kuumuus oli alkanut viimein helpottaa auringon laskiessa.
“Älä vielä innostu. Kissat saavat tikkuja, eikä se ole merkki mistään varmasta”, Sähkötassu huomautti vakavana. Sulkatassu kohautti lapojaan. Hän oli varma, että murhaaja oli Jääviilto. Sulkatassu vilkaisi veljeään. Sähkötassu näytti miettivän jotakin. Kolli vaikutti olevan ajatuksissaan, eikä Sulkatassu vaivautunut häiritsemään häntä.
Naaraan katse liukui veljestään isäänsä, joka oli astellut leirin pääaukion keskelle. Varapäällikkö antoi katseensa kiertää leirin pääaukion halki. Sitten kolli alkoi jakaa partioita loppupäivälle ja huomisaamulle.
“Punatähti johtaa auringonlaskun partiota. Hänen mukaansa lähtevät Jyrkänneloikka, Karhumyrsky, Sähkötassu ja Sulkatassu. Partio tarkastaa Eloklaanin vastaisen rajan sekä pohjoisrajan”, harmaaraidallinen kolli ilmoitti. Kuullessaan nimensä mainittavan, Sulkatassun teki mieli huutaa. Miksi juuri nyt? Miksi? Naaras vilkaisi veljeään, jonka kasvoilla käväisi hetken ajan pettynyt ilme.
“Täytynee ilmoittaa muille, että tapaamista on siirrettävä”, veli ilmoitti ja kohautti lapojaan.
“Pyydetään isää siirtämään meidät pois partiosta”, Sulkatassu yritti, mutta Sähkötassu pudisti päätään.
“Tiedät, ettei hän suostuisi siihen”, Sähkötassu sanoi ja nousi ylös suunnaten kohti parantajan pesää. Sulkatassu kirosi mielessään. Kaikki tuntui menevän pieleen. Hänen hermonsa olivat jo valmiiksi kireällä. Liikkumisrajoitukset tuntuivat pitävän Sulkatassua miltei vankina leirissä. Varjokarva ei pitänyt harjoituksiakaan enää yhtä tiuhaan tahtiin kuin ennen. Sulkatassun päivät kuluivat siis partioissa ja pesiä siivotessa. Sulkatassu oli kyllästynyt jatkuvaan komenteluun. Hän halusi päättää itse omista asioistaan.

Partio lähti liikkeelle auringonlaskun aikaan. Sulkatassu päätti käyttää ajan hyödyksi ja kävi mielessään läpi kaikki ne kissat, jotka Jääviilto oli tappanut.
Ensimmäinen uhri oli ollut Sammalvarjo. Sitä seurasivat Huurrelilja, Pilvihalla, Lintusielu ja Hiutaleviiksi.
“Hei”, Sulkatassu kuiskasi edellään kulkevalle Sähkötassulle, joka vilkaisi kysyvästi sisartaan.
“Eivätkö Jääviilto ja Hiutaleviiksi olleet sisaruksia?” raidallinen naaras kysyi mietteliäänä. Sähkötassu mietti hetken, ja nyökkäsi.
“Miksi hän halusi tappaa oman sisarensa?” Sulkatassu mutisi itsekseen ja käänsi katseensa käpäliinsä. Naaras oli ollut leirissä, kun Karhumyrsky oli tullut leiriin ja ilmoittanut Hiutaleviiksen kuolemasta.
“Voi ei”, Sulkatassu henkäisi, kun hän huomasi asian, joka oli jäänyt häneltä aiemmin huomaamatta. Sähkötassu vilkaisi taas siskoaan. Veli tuntui olevan jo turhautunut siihen, että Sulkatassu ei keskittynyt partiointiin lainkaan.
“Se ei ollut Jääviilto. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa samaan aikaan, kun Hiutaleviiksi kuoli”, raidallinen naaras sanoi. Sähkötassun ilme ei värähtänytkään. Aivan kuin kolli ei olisi välittänyt lainkaan.
“Mietitään sitä sitten partion jälkeen”, kolli tokaisi ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Mutta Sulkatassu ei voinut miettiä mitään muuta. He olivat jälleen umpikujassa. Jääviilto ei voinut olla murhaaja, sillä hän oli ollut leirissä Hiutaleviiksen kuoleman aikoihin.

Partio kulki Eloklaanin rajan viertä pitkin. Sulkatassu katseli vieraan klaanin reviirille. Hänen katseensa kulki niin kauas nummille kuin vain saattoi. Ne tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Avoin maasto oli varmasti hyvin suojaton. Siellä täällä kasvoi joitakin pensaita, joista voisi olla hyötyä piiloutuessa. Naaraan näkökenttään ilmestyi pian kissa, joka omasi silmiin pistävän oranssin turkin. Sulkatassu oli nähnyt kissan aiemmin kokoontumisessa, muttei hän tiennyt kollin nimeä. Naaras oli niin keskittynyt seuraamaan kollin liikkeitä, että hän ei huomannut edessään kulkevan Karhumyrskyn pysähtyvän. Naaras törmäsi suoraan soturin takamukseen.
“Mitä ihmettä sinä oikein teet?” naaras sihahti, kun huomasi muun partion jatkavan matkaan. Partiota johtava Punatähti huomasi kastanjanruskean soturin pysähtyneen, ja pysäytti muun partion. Karhumyrsky ei tuntunut kuulevan raidallisen oppilaan sanoja. Soturin katse oli kiinnittynyt rajan toisella puolen saalistavaan eloklaanilaiseen. Pian soturin kookas keho alkoi täristä. Se ei voinut johtua kylmyydestä, sillä laskeva aurinko lämmitti yhä Sulkatassunkin turkki, eikä edes hento tuulenvire vaeltanut aukealla nummella.
“Karhumyrsky, jatketaan matkaa”, Punatähti sanoi rauhallisella äänellä, muttei Karhumyrsky edes väräyttänyt korvaansa. Aivan kuin soturi olisi poistunut tästä maailmasta. Oliko hän saamassa jotakin kohtausta?
Sulkatassu huomasi, miten Karhumyrsky upotti pitkät kyntensä pehmeään nurmeen. Kolli jännitti lihaksiaan, ja kissan kasvoille piirtyi murhanhimoinen irvistys.
“Karhumyrsky-”, Punatähti ei ehtinyt sanoa muuta, kun soturi rynnisti jo eteenpäin. Sulkatassu kuuli, kuinka Karhumyrsky sanoi jotakin raivoissaan, muttei hän saanut sanoista selvää.
Karhumyrsky ylitti rajan epäröimättä hetkeäkään. Kaikki kävi niin äkkiä. Hetkessä oranssi kolli huomasi häntä lähestyvän kuolonklaanilaisen, mutta oli liian myöhäistä. Karhumyrsky upotti hampaansa oppilaan kaulaan.
“Lopeta!” Punatähti karjaisi ja ryntäsi soturinsa perään. Hän jakeli käskyjä kastanjanruskealle soturille, muttei Karhumyrsky tehnyt elettäkään totellakseen. Jyrkänneloikka lähti päällikön perään, mutta Sulkatassu pysyi liikkumattomana.
“Odottakaa tässä!” tummanharmaa soturi huusi ennen kuin ylitti päällikön perässä Eloklaanin rajan. Sulkatassu vilkaisi veljeään, joka katsoi tapahtumia sisarensa viereltä.
Punatähti loikkasi Karhumyrskyn selkään ja upotti hampaansa soturin niskaan. Se sai kollin parkaisemaan, ja Karhumyrsky irrotti otteensa eloklaanilaisoppilaasta. Sulkatassu näki verta, joka pulppusi eloklaanilaisen kurkusta. Jyrkänneloikka vilkaisi päällikköä, joka yritti saada Karhumyrskyn rauhoittumaan. Punatähti kieri soturin kanssa maassa. Kaksikko yritti saada otetta toisistaan, mutta turhaan. Sillä välin Jyrkänneloikka tarttui hampaillaan oranssin kollin niskanahkaan. Nurmelle jäi verivana, kun soturi siirsi kissan kauemmaksi taistelevista kuolonklaanilaisista. Sulkatassu ei tiennyt, oliko eloklaanilaisoppilas vielä elossa. Hän vilkaisi taas Sähkötassua. Kollin kasvoille oli ilmestynyt täysin uusi ilme. Sellaista Sulkatassu ei ollut ksokaan nähnyt, vaikka hän oli tuntenut kollin aina. Sähkötassu oli jännittänyt jokaisen lihaksensa, Sulkatassu huomasi sen. Kolli oli painautunut matalammaksi, aivan kuin hän olisi hetkenä minä hyvänsä syöksymässä rajan yli taisteluun.
Sulkatassun sydän takoi hänen rinnassaan lujaa. Hänen katseensa oli siirtynyt takaisin Punatähteen, joka kamppaili Karhumyrskyn kanssa. Päällikkö näytti jäävän alakynteen. Sulkatassu ei ollut koskaan nähnyt kenenkään taistelevan yhtä raivokkaasti kuin Karhumyrsky nyt. Kastanjanruskea soturi jakeli punaruskealle päällikölle iskuja tuosta vain, eikä Punatähti voinut muuta kuin väistellä niitä parhaansa mukaan.
Sulkatassu tärisi jännityksestä. Karhumyrsky loikkasi päällikön kimppuun. Punatähti ei voinut tehdä mitään, kun kastanjanruskea kolli iski kynsillään päällikköä kasvoille. Se sai Punatähden parkaisemaan.
Sulkatassu räpäytti silmiään, jolloin Karhumyrsky oli jo irroittautunut päälliköstä. Kolli rynnisti kohti Jyrkänneloikkaa ja eloklaanilaisoppilasta. Kokenut kuolonklaanilaissoturi valmistautui ottamaan vastaan hyökkääjän iskun. Kaksikko kamppaili tasaisesti hetken ajan eloklaanilaisoppilaan lähettyvillä, kunnes Jyrkänneloikka alkoi johdatella Karhumyrskyä pois kissan luota. Sulkatassu näki, että oppilas liikautti etukäpäliään.
“Tule!” Sulkatassu sanoi veljelleen. Hän ei jäänyt odottamaan veljeään, vaan ryntäsi rajan yli samasta kohdasta, josta kolme muuta kuolonklaanilaista olivat sen hetki sitten ylittäneet. Sulkatassun korvissa humisi, hän kuuli sydämensä sykkeen juostessaan nummella kohti oranssia oppilasta. Hän katsoi kamppailevia sotureita ja pelkäsi, että Karhumyrsky kävisi pian hänen kimppuunsa. Sulkatassu saavutti oranssin oppilaan. Kissan siniset silmät olivat auki, ja hän aukoi suutaan yrittäen sanoa jotain. Kissan kaulassa oli syvä haava. Verta ei tullut enää samaa tahtia kuin aiemmin, vaan verenvuoto oli helpottanut.
“Minä olen Sulkatassu, sinä selviät tästä kyllä. Yritä pysyä liikkumatta”, oppilas lupasi kissalle ja katsoi tuota onnettomana. Naaras toivoi, että hän olisi osannut auttaa kollia edes jotenkin. Naaras kuuli Sähkötassun tulevan hänen vierelleen. Sulkatassu arveli, että Sähkötassu oli jäänyt hetkeksi rajan toiselle puolen epäröimään sen ylittämistä, sillä Jyrkänneloikka oli käskenyt oppilaiden pysyä siellä missä he olivat aiemmin olleet.
Joidenkin ketunmittojen päässä Sulkatassu näki Punatähden nousevan ylös. Päällikön kasvojen halki kulki neljä pitkää haavaa, jotka vuosivat verta.
Karhumyrsky ja Jyrkänneloikka taistelivat edelleen raivokkaasti etäämmällä. Sulkatassu säpsähti, kun Karhumyrsky lähti yllättäen juoksemaan heitä kohti. Naaras jähmettyi paikoilleen, eikä hän osannut tehdä mitään.
Kaikki eteni taas niin nopeasti. Naaras näki edessään punaruskean välähdyksen, kun joku heittäytyi oppilaiden ja Karhumyrskyn väliin. Vertahyytävä parkaisu kajahti ilmoille ja eteni kauas nummilla.
Sulkatassusta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt tai vähintäänkin hidastunut. Punaruskea kolli valahti elottomana maahan Karhumyrskyn alle. Sulkatassu katsoi silmät ammollaan, kauhusta jäykkänä elotonta päällikköä. Punatähden katse lasittui hetkessä, kun Karhumyrsky irrotti otteensa tuosta.
“Ei!” Jyrkänneloikka ulvaisi ja ryntäsi kohti Karhumyrskyä. Soturi käännähti ympäri ja otti vastaan soturin iskun. Sulkatassu ei pystynyt irrottamaan katsettaan Punatähdestä. Päällikön eloton ruumis makasi puolentoista ketunmitan päässä oppilaista. Naaras oli täysin toimintakyvytön. Hän lyyhistyi maahan ja oli vähällä pyörtyä. Kuin ihmeen kaupalla naaras onnistui pysymään tajuissaan.
“Sulkatassu, nouse ylös! Meidän on taisteltava. Karhumyrsky tappaa muuten Jyrkänneloikan!” raidallinen veli ulvaisi ja tarttui kiinni sisarensa niskanahasta. Sähkötassu riuhtaisi Sulkatassun pystyyn vaivattomasti. Naaras oli vähällä horjahtaa takaisin maahan, mutta hän onnistui pitämään tasapainonsa ihmeen kaupalla.
Empimättä Sähkötassu syöksyi kohti taistelevia sotureita.

//Sähkö?
// 1747 sanaa

Kohotin kulmiani naaraan sanat kuullessani. Miten niin kuuli suunnitelmasta? Eivätkö he osanneet toimia yhtään varovaisemmin? Olisin vain halunnut pudistella päätäni turhautuneena, mutta en halunnut ilmaista pettymystäni heihin muiden edessä. Omasin minä nyt sen verran käytöstapoja. Jos antaisin heille palautetta, tekisin sen vain meidän kesken. Toivottavasti kaksikko tosiaan oppi virheestään. Tuimatassu ei sentään ollut pahin mahdollinen uusi jäsen mukaan suunnitelmaan. En voinut sanoa pitäväni hänestä, mutta en hänen seuraansa inhonnutkaan. Hän oli aikalailla samalla viivalla muiden osallisten kanssa -paitsi tietenkin Sulkatassun, jonka seurasta minä todella pidin ja jota minä arvostin sydänjuuriani myöten hänen tempauksistaan huolimatta.
”Minkälaisen ansan?” Sulkatassu kysyi valpastuen. Sisareni oli esittänyt juuri sen kysymyksen, mihin minäkin kaipasin vastausta, joten käännyin yhtä lailla kohtaamaan kysyvänä Lehtitassun katseen. Tuntui luonnollisimmalta kääntyä naaraan puoleen, sillä olihan hän alunperin itse kehitellyt ajatuksen suunnitelmasta, vaikka hänen pentuetoverinsa oli kuitenkin jo saattanutkin kuulla naaraan ideat murhaajan nappaamiseksi, sillä kaksikko tuntui läheiseltä. Se oli yksi arvostettava puoli Lehtitassussa; hän selkeästi välitti veljestään, vaikkei näyttänytkään kiintymystään julkisesti. Sen vain kykeni aistimaan.
”Sain Tiputassulta selville, että murhaaja käyttää vesiminttua tuoksunsa peittämiseen. Haluan virittää ansan reviirimme vesiminttu apajille. Sellaisen, jossa käymisestä jää merkki kissaan”, kilpikonnakuvioinen naaras selitti silmät intohimoisina suunnitelmastaan kiiluen, ”Voisimme esimerkiksi asettaa piikkejä siten, että kissa joka siellä käy, saa tikun tassuunsa. Ja kun kissalla on tikku tassussa, hän menee automaattisesti tapaamaan parantajaa ja meidän onneksemme itse parantajaoppilas on puolellamme.” Lehtitassu kääntyi tyytyväisesti virnistäen veljensä puoleen.
Vaikka se tuntui hieman vaikealta myöntää, naaraan suunnitelma oli nerokas. Siinä oli aukkonsa, mutta se oli silti hyvä -ihan oikeasti. Nyökkäsin hyväksyvästi Lehtitassulle:
”Kuulostaa hyvältä minun korvaani. Vaikka kissat saavatkin usein tikkuja tassuihinsa, on tämä silti loistava keino kartoittaa vaihtoehtojamme. Jos joku kissa alkaa ravaamaan parantajan pesällä useastikin tikkujen vuoksi, antaa se meille syyn epäillä häntä ja tarkkailla hänen liikkeitään entistä tarkemmin.” Muutkin tuntuivat olevan samaa mieltä.
Lehtitassu nyökkäsi: ”Kun pääsemme ulos leiristä, voimme mahdollisuuksien mukaan käydä tarkastamassa ansaamme ja asettelemassa uusi piikkejä alueelle, jos alkaa näyttää siltä, että siellä käynti ei enää saa kissalle piikkiä tassuun. Ensin täytyy vain sopia, miten saamme ansan viritettyä alun perin paikalleen ilman suuremman huomion herättämistä ja ketkä sen hoitavat.” Minulla oli ehdotus, joten yskäisin melko hiljaisesti, jotta saisin huomion itselleni.
”Entä jos Tiputassu antaa Tuimatassulle piilotettavaksi varastossa olevat vesimintut, jonka jälkeen Hehkuaskeleelle sanotaan vesimintun olevan loppu. Silloin teidän on lähdettävä keräämään kyseistä yrttiä leirin ulkopuolelle, mutta koska liikkumisrajoitukset ovat yhä voimassa, joudutte pyytämään kaksi soturia mukaanne. Siinä on rako myös Lehtitassulle tulla mukaanne. Pyydätte Pähkinäkorvaa toiseksi soturiksi ja Lehtitassun tulee pyytää mestariaan ottamaan hänet yrttienhakureissulle mukaan jonkin tekosyyn varjolla. Minä ja Sulkatassu taas keksimme keinon saada Sinilintu suostumaan toiseksi, sillä jos käykin niin, että hän saa tietää mitä on tekeillä, uskon, että saamme Sulkatassun kanssa hänet pysymään hiljaa. Hän myös on usein luonnossa kulkiessaan niin ajatuksissaan, että teidän touhunne voi mennä häneltä sivusuun”, ehdotin tarkkaillen oppilaiden reaktioita. Sinilintu oli ennenkin auttanut meitä, joten toivoin, että hänet saisi mukaan tälläkin kertaa. Tuntui hieman huonolta jollain tasolla hyväksikäyttää sisaremme soturiutta, mutta se oli ainoa mahdollisuutemme. Hehkuaskel ja Tiputassu eivät voisi ottaa ketä tahansa mukaansa, sillä jotkut klaanimme kissat olivat aivan liian tarkkaavaisia ja, ennen kaikkea, valmiita ilmiantamaan touhumme.

//Sulka? Lehti? Tipu? Tuima? :D Tää saattaa olla vähän kankee, mut ei se mitään :'D (Ja toivottavasti en hitannu erityisesti Lehtee liikaa/väärällä tavalla)
512 sanaa

”Tuimatassu?” nostin pääni silmänräpäyksessä ylös kuullessani räsähdyksen. Kylmä, vihreä katseeni kohtasi vanhemman oppilaan tuimat silmät. Tuimatassu näytti vähän häkeltyneeltä. Kuinka paljon toinen oli kuullut? Oliko hän salakuunnellut meitä? Mikä hänen asiansa oli? Vilkaisin Tiputassua nopeasti. Mitä me nyt tekisimme? Voisiko oppilaaseen luottaa, vai paljastaisiko hän suunnitelmamme? Yritin arvioida Tuimatassun olemusta katseellani. Oliko hän edes kuullut puheitamme?
”Sain tikun tassuuni”, kolli naukui vähän vaivaantuneesti ja näytti tassuaan, jossa tosiaan näkyi verta. Huokaisin. Hyvä. Tuimatassu ei ollut ainakaan tahallaan tullut salakuuntelemaan. Hän oli silti saattanut kuulla keskustelumme. Hipaisin hännälläni Tiputassua merkiksi pysyä hiljaa. Hoitelisin tämän. En tietäisi, tottelisiko veljeni ja pysyisi hiljaa kunnes saisin kuulusteltua häntä. Aina sai toivoa.
Viitoin häntä tulemaan peremmälle nyökkäämällä päätäni suuntaamme, ennen kuin veljeni ehti reagoida. Tuimatassu asteli -tai oikeammin ontui- luoksemme, ja istahti. Tiputassu osoitti sokean katseensa uuteen potilaaseensa.
”Näytä tassu”, hän määräsi, ja Tuimatassu ojensi sen eteen. Vaikkei veljeni tassua voinut nähdäkään, hän haisteli ja varovasti tunnusteli sitä.
”Odota siinä”, hän tokaisi, ja katosi yrttivarastolle hakemaan yrttejä. Katsoin hetken veljeni perään, ja käännyin sitten tuijottamaan Tuimatassua.
”Paljonko kuulit?” ääneni oli tasainen, ja katseeni jokseenkin uhkaava. Kolli vastasi katseeseen, ja epäröi silmänräpäyksen ajan.
”En tiedä, kuinka paljon puhuitte”, Tuimatassu totesi. Arvioin häntä katseellani kallistaen päätäni aavistuksen verran. Huokaisin. Miten voisi selvittää, kuinka paljon tuo olisi oikeasti kuullut? Kuulin askelia, ja huomasin Tiputassun palanneen muutama yrtti suussaan. Nyökkäsin hänelle. En ollut varma, kuinka paljon veljeni oli keskusteluamme kuunnellut, mutta ainakin hänen seuraava kysymyksensä osoitti, että jotain hän oli kuullut.
”Mistä me puhuimme, kun tulit?” Tiputassu kysyi, ja istahti Tuimatassun käpälän viereen. Näin hänen tutkiskelevan sitä. Oma katseeni pysyi edelleen värähtämättä kollissa. Olin valmis arvioimaan tämän vastausta ja sitä, valehtelisiko hän. Tässä vaiheessa ei enää kannattaisi kieltää kaikkea, sillä me kaikki tiesimme etten uskoisi häntä. Tuimatassu mietti hetken.
”Tappajasta ja suunnitelmasta”, vanhempi oppilas myönsi. Vedin terävästi henkeä. Pahin mahdollinen tapaus. Hän oli siis kuullut melkein kaiken. Yritin estää hätäisyyttä näkymästä parhaani mukaan, ja onnistuinkin siinä melko hyvin. Vilkaisin Tiputassua, jonka sokeasta katseesta ei saanut paljoa selvää. Hän näytti valmistautuvan vetämään tikun pois Tuimatassun tassusta. Puhuminen jäisi siis minulle.
”Mitä aiot tiedolla tehdä?” kysyin tyynesti, mutta katseeni oli vieläkin kireä.
”En varmaan mitään. Ei se kuulu minulle”, hän kohautti olkiaan, ja värähti sitten, kun Tiputassu vetäisi tikun irti varoittamatta. Kallistin päätäni epäilevästi. Miksei hän käräyttäisi meitä? Siitä hän saisi arvostusta klaanilta. Toisaalta hän varmaan myös tajuaisi, että kieltäisimme kaiken. Neljä vastaan yksi. Ei kovin vakuuttavaa.
”Mistä tiedämme, ettet kerro kellekään?” Tiputassu kysyi, ja levitti jonkinlaista tahnaa oppilaan tassulle. Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, minua olisi saattanut huvittaakin kuulustelumme. Palautin ajatukseni kuitenkin taas vakavalle linjalle. Tuimatassu saattaisi oikeasti olla uhka. Oli monta asiaa, mitä tällä tiedolla voisi tehdä.
”Emme voikaan tietää, siinä se ongelma piilee”, vastasin veljeni kysymykseen, ja vilkaisin häntä. Käänsin sitten katseeni Tuimatassuun, ”Tule suunnitelmaan mukaan.” Päätökseni oli harkittu, tosin vain muutamassa sekunnissa kehitelty. Välillä täytyi ottaa pieniä riskejä.
”Mitä?!” Tiputassu huudahti epäuskoisesti. Tuimatassu näytti vähintään yhtä hämmentyneeltä.
”Sisko hyvä, älä ole kana-aivoinen. Miksi ottaisimme Tuimatassun mukaan?” veljeni jatkoi. Katsahdin kumpaakin parantajan pesässä istuvaa kissaa, jotka kummatkin katsoivat minua epäuskoisesti.
”Se on varmin vaihtoehto”, vastasin oltuani hetken hiljaa.
”Hetkinen. Kuka sanoo, että ylipäänsä haluaisin mukaan?” Tuimatassu avasi suunsa.
”No, haluatko sinä?” Tiputassu kysyi suoraan. Tuimatassu oli hetken hiljaa.
”Suunnitelmanne vaikutti ihan kelvolliselta, ja jotain täytyy tappajan suhteen tehdä. Mutta miksi tunkisimme nokkamme asiaan?” kolli kysyi.
”Soturit eivät ole tähän mennessä tehneet asialle mitään hyödyllistä”, huomautin, ”Ja niin kuin itsekin sanoit, asialle pitää tehdä jotain. Ja minulla on suunnitelma. Lisäksi jos et tule mukaan, meidän täytyy jollain muulla tavalla varmistaa, ettet kerro kellekään.” Toivoin mielessäni, että Tiputassu luottaisi minuun. Tuimatassun mukaan pyytäminen saattoi olla riskialtis veto, mutta mitä parempaakaan olisimme voineet tehdä? En luottanut Tuimatassuun tarpeeksi, vaikka aina olisi vaihtoehto, että hän ei kertoisi kellekään.
”Hyvä on sitten. Olen mukana”, Tuimatassu huokaisi. Katsahdin tätä ehkä jopa vähän yllättyneenä. Nyökkäsin kuitenkin.
”Selvä. Lupasin tavata Sähkötassun ja Sulkatassun leirissä”, naukaisin. Ai niin. Sähkötassu ja Sulkatassu. He eivät taatusti olisi iloisia siitä, että operaatioon tulisi lisäjäsen. Toisaalta Tuimatassu ei ollut kaikista kauhein kissa tähän. ja ehkä he ymmärtäisivät, kun selitin tapahtuneen. Täytyisi vain toivoa, että heillä olisi ymmärrystä. Tiputassu oli saanut Tuimatassun tassun hoidettua, ja nyt hän istui, luultavasti miettien tilannetta.
”Mennään”, nousin ylös, ja kaksi muuta oppilasta tekivät samoin. Vilkaisin veljeäni. Tiputassu oli aina ollut villi kortti, joten en tarkasti pystynyt arvaamaan hänen ajatuksiaan tällä hetkellä. Ehkä hän haluaisi myöhemmin kyseenalaistaa päätökseni, ehkä hän jättäisi asian tähän. Lähdimme kulkemaan leirin halki kohti paikkaa, jossa Sähkötassu ja Sulkatassu istuivat kahdestaan.
”Oliko tämä mielestäsi varmasti hyvä päätös?” Tiputassu tassutteli vieressäni, kylkemme hipoen. Kyllä hän oli oppinut suunnistamaan leirissä ilmankin, mutta se oli pinttynyt tapa. Nielaisin, ja huokaisin syvään.
”En ole varma. Toivotaan parasta.” Veljeni nyökkäsi.
Katsoin Sähkötassuun, jonka katse laajeni aavistuksen, kun hän huomasi takanamme hölkkäävän Tuimatassun. Saapuessamme kaksikon luokse, Sähkötassu nyökkäsi tervehdykseksi. Nyökkäsin takaisin, ja istahdin kietoen häntäni siististi tassujeni ympärille. Muut istuivat myös. Sähkötassu viittoi minulle katseellaan kyseenalaistavasti Tuimatassun läsnäolosta.
”Lehtitassu, oletan, että sinulla on jotain sanottavaa”, hän lausui katsoen minua silmiin. Nyökkäsin.
”Hän kuuli suunnitelmasta. En halua riskeerata sitä, että tieto leviäisi hänen kauttaan kellekään”, totesin rauhallisesti. Sähkötassu ja Sulkatassu näyttivät miettivän asiaa hetken, ennen kuin Sulkatassu avasi suunsa.
”Selvä”, hän naukui. Sähkötassukin nyökkäsi pienesti.
”Mikä on seuraava siirtomme?” Tuimatassu halusi tietää.
”Me viritämme ansan”, vastasin, ja jäin odottamaan muiden reaktioita.

//873 sanaa
//Tipu? Sulka? Sähkö? Tuima?

Johdatin partiota eteenpäin Ukkospolun viertä pitkin. Annoin muiden merkata rajoja, kun itse tarkkailin ympäristöä jokaisella aistillani. Kääntelin korviani kuullakseni ympäristön äänet mahdollisimman hyvin. Toisinaan ohitsemme juoksi kovaäänisiä, pahalta lemuavia hirviöitä, jolloin painauduimme maata vasten ja pysyttelimme piilossa. Hirviöt tulivat harvoin ulos ukkospolulta, mutta oli kuitenkin parasta olla näkymättömissä. Raparperitassu pärjäsi hyvin partiossa, joten hän pystyi kulkea mukana kuin soturi, eikä tarvinnut enää minun ohjaustani.
Missään ei ollut mitään poikkeavaa. Kukaan ulkopuolinen ei ollut käynyt Kuolonklaanin reviirin tällä puolen. Ukkospolun jälkeen haistoin voimakkaan kaksijalan tuoksun. Hajujen perusteella niitä oli kaksi tai kolme, ja ne olivat kai kulkeneet kohti Hehkulampea. Koska kaksijalat eivät olleet näköpiirissämme, päätimme jatkaa matkaa. Ei ollut erikoista, että kaksijalat kävivät toisinaan Hehkulammella uimassa. Olin joskus tarkkaillut niiden puuhia etäältä. Kaksijalat pysyivät pinnalla, mutta ne pärskivät vedessä usein hullun lailla. Ne eivät selkeästikään tienneet, että niitä tarkkailtiin, ja että ne olivat meidän reviirillämme. Kaksijalat eivät välittäneet mistään. Ne tekivät mitä tahtoivat. Olisivat voineet edes kunnioittaa meidän rajojamme, mutta meistä ei olisi mitään vastusta montaa kaksijalkaa vastaan.
Matka jatkui kohti Eloklaanin rajaa. Päivä oli paahtavan kuuma. Olisin mielelläni käynyt pulahtamassa lammessa, mutta minulla oli nyt muitakin tehtäviä. Täytyi johtaa partiota ja keskittyä ympäristöön. Huipussaan oleva aurinko paistoi suoraan turkkiini. Se tuntui omalla tavallaan mukavalta, mutta olin jo varsin kyllästynyt tähän kuumuuteen. Sadepäivät toivat sentään vaihtelua näihin päiviin.
"Eloklaanin rajapartio!" partioon kuuluva Liekkimyrsky sihahti niin hiljaa, ettei meitä vastaan tuleva partio kuullut sitä. Partion johdossa kulki valkea kilpikonnalaikukas naaraskissa. Se katsahti meidän suuntaamme, mutta keskittyi sitten pitämään keltaisen katseensa edessäpäin. Yksi partion jäsen kiinnitti minun huomioni. Kissan turkki oli oranssi, ja sitä koristivat erilaiset tummemmat kuviot ja valkeat laikut. Kolli kulki reippaasti eteenpäin. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin voinut vaikka vannoa, että kissa oli Lauhalaukan poika. Olin tarkkaillut kyseisen petturin eleitä niin paljon, että muistaisin ne loppuikäni. Laitoin asian sattuman piikkiin, ja ohitimme mitään sanomatta Eloklaanin puolella kulkevan partion.

Kun palasimme leiriin, aurinko oli ohittanut huippunsa ja suuntasi nyt hitaasti kohti taivaanrantaa. Auringonlaskuun olisi vielä runsaasti aikaa. Kävin hakemassa itselleni hiiren, jota menin syömään piikkihernemuurin varjoon. Tarkkailin leirissä olevia kissoja herkeämättä. Se oli ihan mukavaa ajanvietettä, josta voisi myöhemmin olla kenties jotakin hyötyä. Kun tarkkaili kissan tekemisiä, saattoi vahingossa saada selville esimerkiksi sen heikkouksia. Jos kissa päättäisi kääntyä klaaniaan vastaan, voisin käyttää hyödyksi näitä heikkouksia.
Väärävarjon valkoinen turkki erottui selkeästi muiden kuolonklaanilaisten joukosta. Soturi astui juuri partion perässä sisään leiriin. Kollin vaalean meripihkainen katse käväisi minussa, mutta hän käänsi sen nopeasti pois. Edellinen keskustelumme oli pyörinyt mielessä etenkin iltaisin. Minua raivostutti se, kuinka soturi vihjaili, etten osaisi tehdä omia päätöksiäni. En ollut elämässäni tehnyt muuta kuin elänyt omien päätöksieni mukaan. Minä olin päättänyt olla soturi, ja elin joka päivä sen mukaan. Olin päättänyt tulla kunnioitetuksi ja olla paras soturi mitä maa päällään kantoi. Toisinaan täytyi tehdä epämiellyttäviä valintoja, mutta sellaista se vain oli.
Olin päättänyt, että kertoisin tämän myös Väärävarjolle. Hänellä ei ollut mitään oikeutta tulla kertomaan minulle sellaisia asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Olisin mennyt kollin puheille nyt heti, mutta Henkäysvarjon ilmestyminen paikalle keskeytti aikeeni. Kolli katsahti minuun ja nyökkäsi tervehdykseksi.
"Mitä asiaa?" kysyin aavistuksen verran liian hyökkäävällä äänensävyllä. Henkäysvarjo siristi vain silmiään ja meni suoraan asiaan:
"Olisin pyytänyt sinua kanssani syömään, mutta ilmeisesti olet syönyt jo." Kolli katsahti maassa lojuviin ruuan tähteisiin, jotka hiirestä oli jäänyt jäljelle.
"Ihan hyvä huomio", tuhahdin ja annoin katseeni kulkea Henkäysvarjon ohitse Väärävarjoon. Soturi keskusteli parhaillaan Jokimielen kanssa. En tuntenut soturia kovinkaan hyvin, mutta hänen olemuksensa ei miellyttänyt minua. Naaras vaikutti itserakkaalta ja itsekkäältä kissalta. Väärävarjo hymyili keskustellessaan tummanruskean soturittaren kanssa.
"Voisimme pitää huomenna Raparperitassulle ja Harakkatassulle yhteisharjoitukset", varapäällikkö tokaisi ja sai taas huomioni.
"Ei käy, olen jo suunnitellut kiipeilyharjoitukset huomiselle, eikä Harakkatassusta tai sinusta ole niissä hyötyä", ilmoitin viileästi ja heilautin häntääni puolelta toiselle. Henkäysvarjo tuhahti.
"Ei väkisin", kolli mutisi ja käänsi minulle töykeästi selkänsä. En ymmärtänyt, miksi Henkäysvarjon piti olla niin herkkänahkainen. Yhdet harjoitukset ne vain olivat, ja niitä tulisi vielä lisää. En minä hänen vuokseen alkanut suunnitelmiani laittamaan täysin uusiksi.

Seurasin kissoja etäämmältä auringonlaskuun saakka. Väärävarjo jutteli pitkään Jokimielen kanssa. Jossain vaiheessa myös Pikiturkki liittyi kaksikon keskusteluun. Viimein naarassoturit poistuivat sotureiden pesään, ja Väärävarjo jäi yksinään hieman hylätyn oloisena pääaukiolle. Käytin tilaisuuden hyödykseni ja etsin nopeasti katseellani Henkäysvarjoa, muttei kollia näkynyt. Jokin aika sitten varapäällikkö oli kadonnut taas päällikön pesään Punatähden kanssa.
Astelin pääaukion halki valkean soturin luokse. Väärävarjo kohtasi katseeni, ja nousi ylös lähteäkseen.
"Odota", sanoin tiukka ilme kasvoillani ja vaadin kollia pysymään paikoillaan. Väärävarjo istui alas ja katsoi minua odottavasti. Kolli ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä, mitä asiaa minulle hänelle oli. Jonkin verran häntä varmasti kiinnosti, sillä soturi oli ylipäätään jäänyt kuuntelemaan asiaani. Hän osasi vain peittää sen todella hyvin.
"Halusin kertoa sinulle, että olit väärässä siitä mitä sanoit", vastasin vakavalla äänellä ja katsahdin ylöspäin itseäni suurempaa soturia kohti. Väärävarjo kohotti kulmiaan välinpitämättömän oloisena ja pyöräytti meripihkasilmiään.
"Minulla on kyllä oma tahto, mutta ei kaltaisesi voi sitä ymmärtää. Minun tahtoni on olla paras soturi, ja joskus on tehtävä valintoja, jotka eivät miellytä. Toisin kuin sinulla, minulla on tavoitteita. En seilaa ympäri metsiä vailla määränpäätä, vaan asetan itselleni tavoitteet ja pysyn niissä", totesin kärkkäästi yhä katsoen soturia silmiin. Valkea soturi naurahti, kuin asia olisi ollut jollain tapaa hauska.
"Tarkoitat varmaan, että isäsi tai Punatähti tekee valinnat puolestasi, ja sinä noudatat sokeasti niitä. Olen kuullut kyllä juttuja sinusta, Tuhkajuova. Jyrkänneloikka painosti sinua pariutumaan kissan kanssa, jota et edes rakastanut. Millä tavalla se parantaa asemaasi soturina?" soturi kysyi rauhallisella äänellä. Hänen katseensa ei ollut vihainen tai ärtynyt, vaan ennemminkin huolestunut. Sisälläni roihahti jälleen kerran, mutta päätin pysyä rauhallisena. Jos tahdoin selvittää asian Väärävarjolle, minun täytyi olla kylmänviileä.
"Asemani on huomattavasti parempi, kun kumppanini on varapäällikkö. Kuolonklaanilaiset arvostavat minua", vastasin rauhallisella äänellä ja piiskasin hännälläni ilmaa. Väärävarjo pudisteli päätään. Aivan kuin olisin ollut oppilas, joka oli vastannut mestarinsa kysymykseen väärin.
"Väärin. Kuolonklaanilaiset arvostavat Henkäysvarjoa. He eivät vain uskalla olla sinusta mitään muuta mieltä, kun he haluavat näyttää hyvältä Henkäysvarjon silmissä", kolli sanoi. Hän valehteli, aivan varmasti. Minä olin ansainnut kissojen kunnioituksen. Olin tehnyt soturiuden eteen töitä enemmän kuin kukaan ja ollut aina uskollinen ja lojaali.
"Sinä olet väärässä. Miten voisit edes tietää miten asiat ovat, kun olet ollut täällä vasta niin vähän aikaa?" kysyin, mutten antanut soturille aikaa vastata, "vastaa minulle rehellisesti: Kun saavuit klaaniin, aloitko sinä kunnioittamaan minua?"
Väärävarjo siristi silmiään ja mietti hetken. Kolli paransi ryhtiään ja nyökkäsi.
"Sinä teit minuun vaikutuksen", soturi myöntyi. Mieleni teki hymyillä tyytyväisesti, mutta pakotin ilmeeni pysymään tasaisena. Nyökkäsin vastaukseksi. Väärävarjo oli juuri myöntänyt olleensa väärässä, ja se sai minut tuntemaan oloni erityisen hyväksi. Tunne oli vähän kuin olisin voittanut kilpailun.
"Mutta ei sillä ollut mitään merkitystä, onko sinulla kumppani vai ei. Moni voisi kunnioittaa sinua huomattavasti enemmän, jos osoittaisit olevasi hyvä soturi ilman kumppaniakin", Väärävarjo totesi lapojaan kohauttaen.
"Onko sinun ongelmasi nyt se, että minulla on kumppani?" tuhahdin empimättä. Valkea kolli katsahti minuun ja käänsi sitten katseensa pois hetkeksi. Väärävarjo katsoi selkäni taakse jäävää auringonlaskua, joka oli värjännyt taivaan vaaleanpunaiseksi. Sitten kolli katsoi taas minua. Väärävarjon katse oli lämmin. Aivan kuin soturi olisi riisunut kovan kuorensa ja laittanut esille jokaisen heikkoutensa. Jos olisin nyt hyökännyt soturin kimppuun, hän olisi ollut mennyttä silmänräpäyksessä.
"Voisitko vastata yhteen kysymykseeni valehtelematta?" kolli kysyi ja katsoi minua pyytävä ilme kasvoillaan. Siristin silmiäni mietteliäänä. Yrittikö Väärävarjo harhauttaa minua jotenkin?
"Hyvä on. Yksi kysymys", lupauduin ja heilautin raidallisen häntäni etukäpälieni päälle. Väärävarjo mietti hetken. Soturi nielaisi, aivan kuin hän ei olisi uskaltanut kysyä kysymystään. Kissan katse harhaili taas aivan muualla, mutta sitten se kohdistui minun vaaleanvihreisiin silmiini. Tilanne oli rauhallinen. Tuntui kuin kaikki muu ympärillämme oleva maailma olisi kadonnut tiehensä. Aivan kuin olisin hukkunut tähän hetkeen, kadonnut toiseen maailmaan Väärävarjon kanssa.
"Rakastatko sinä Henkäysvarjoa oikeasti?" soturi kysyi ja rikkoi yllemme laskeutuneen taianomaisen tunnelman. Nousin ylös ja astuin askeleen taaksepäin. Olin jo kylmästi kääntämässä kollille selkääni vastaamatta hänen kysymykseensä.
"Sinä lupasit, Tuhkajuova", Väärävarjon ääni oli hiljainen, miltei kuiskaus. Yritin kuumeisesti etsiä oikeaa, totuudenmukaista vastausta. Olin luvannut vastata valehtelematta. Ei siinä muuten olisi ollut mitään ongelmaa, mutta ajatukseni olivat solmussa. En minä tiennyt vastausta kysymykseeni edes itse.
Henkäysvarjo oli minun kumppanini, ja kuulemma kumppania täytyi rakastaa. Jotkut kuningattaret olivat sanoneet rakkauden tuntuvan siltä, kuin perhoset lentelisivät vatsassani. Heidän mukaansa sydän alkoi lyömään nopeampaa, kun näki rakastettunsa. Se sai samaan aikaan olon epämukavaksi, mutta samalla niin hyväksi. En minä ollut tuntenut sitä koskaan. Henkäysvarjo vain oli Henkäysvarjo. Hän oli sanonut rakastavansa minua, mutta en minä ollut koskaan sanonut hänelle niin. Hetken mietintätauon jälkeen en päässyt mihinkään tulokseen. Ajatukseni olivat sekavat.
Kohtasin Väärävarjon katseen.
"En minä tiedä vastausta", lausuin epätoivoisena ja käänsin soturille selkäni. Väärävarjo ei tehnyt mitään pysäyttääkseen minua, vaan kolli jäi istumaan aloilleen, kun minä suuntasin kohti sotureiden pesää. Matkalla vilkaisin ympärilleni. Pimeyden Metsälle kiitos, ettei leiri ollut täynnä uteliaita silmäpareja, jotka olisivat seuranneet keskusteluamme. Suurin osa sotureista oli partiossa tai nukkumassa. Vain muutama kissa oleskeli enää pääaukion varjoissa.
Löysin nopeasti oman vuoteeni pesän keskustasta ja asetuin siihen makaamaan. Työnsin äskeisen keskustelun pois mielestäni ja suunnittelin päässäni huomisia kiipeilyharjoituksia Raparperitassun kanssa.

Seuraava aamupäivä meni nopeasti Raparperitassun kanssa kiipeilyharjoituksissa. Olimme saaneet harjoituksiin mukaan Haukkasiiven. Raidallinen, melko nuori soturi oli pysynyt koko harjoitusten ajan vaiti minun toiveestani. Hän oli mukana tarkkailemassa, ei minkään muun syyn takia. Leirissä annoin Raparperitassulle luvan syödä ja viettää loppupäivänsä miten tuo itse halusi. Naaras ei väittänyt vastaan, vaan poistui luotamme.
Haukkasiipi sen sijaan jäi seisomaan minun vierelleni. Seisoimme piikkihernemuurin varjossa lähellä leirin sisäänkäyntiä. Kolli katsahti minuun myrkynvihreillä silmillään ohimennen. Olin juuri lähdössä, kun Haukkasiipi yllättäen aloittikin keskustelun:
"Etkös sinä olekin Sulkatassun ja Sähkötassun emo?"
Kysymys yllätti minut, sillä kukaan ei koskaan aiemmin ollut aloittanut kanssani keskustelua kysymällä moista. En ollut varma, tunsiko Haukkasiipi jälkeläisiäni, mutta ilmeisesti hän oli perehtynyt suhteeseemme jollain tavalla. Ei se mikään salaisuus ollut, mutta en minä pennuistani muille huudellut.
"Olen minä", tokaisin ja kohautin välinpitämättömästi lapojani. Olisin voinut lisätä, että myös Sinilintu oli tyttäreni, mutta se olisi ollut typerää. Oli vain parempi, ettei sitä kajahtanutta naarasta yhdistettäisi minuun millään tavalla.
"Miten he ovat menestyneet elämässään?" yllätyin, kun raidallinen kolli alkoi ihan toden teolla kyselemään pennuistani. Pidin ilmeeni peruslukemilla, eikä Haukkasiipikään vaikuttanut ulkoa päin kovinkaan kiinnostuneelta asiasta. Kolli katsoi minua kohteliaasti silmiin, mutta hänen ilmeensä oli kylmä kuin jää.
"Kohtalaisesti. Sähkötassusta voinee tulla vielä hyvä soturi, mutta Sulkatassusta tuskin keskivertoa parempaa tulee koskaan", vastasin suoraan. Jotkut emot kehuivat pentujaan maasta taivaaseen, vaikka he olisivat olleet aivan surkeita, mutten minä halunnut olla sellainen. Asiat oli hyvä sanoa suoraan. Tällöin Haukkasiipikin saisi realistisemman kuvan siitä, millaisia pentuni oikeasti olivat. Soturi oli avaamassa suutaan, mutta keskeytin hänet ennen kuin kissa ehti kysyä yhtään enempää kysymyksiä pennuistani:
"Miksi sinua oikeastaan edes kiinnostaa Sulkatassu ja Sähkötassu?"

//Haukka? Toivottaavsti en hitannu liikaa :d
// 1733 sanaa

Oli kulunut muutama päivä Kuolonklaanin ja Eloklaanin kokoontumisesta. Turmaloikka oli siitä asti tuntunut käyttäytyvän oudosti. Hän ei ollut seurassani, ja välillä tuntui jopa välttelevän minua. Se oli kummallista. Sinä iltana, kun olimme tulleet kokoontumisesta takaisin, olin jättänyt kollin huomiotta. Oli kuitenkin hankala uskoa, että hän siitä olisi ottanut niin nokkiinsa. Kai hän ymmärsi, ettei minua oikeasti haitannut olla hänen seurassaan? Minä ainakin olisin ymmärtänyt. Toisaalta Turmaloikka ei ollut fiksuimmasta päästä, minä taas olin.
Katseeni oli kuin itsestään suntautunut soturin suuntaan, niin kuin sillä nykyään oli tapana. Aluksi olin selitellyt itselleni, että tapanani oli vain tarkkailla muita klaanin kissoja, eikä Turmaloikka ollut poikkeus. Hän kuitenkin oli tarkkailuni kohteena monin verroin enemmän kuin muut, joten olin hylännyt tuon ajatuksen, yrityksenä olla kerrankin itselleni rehellinen. Olin ajatellut meitä paljon viime aikoina, mutta en koskaan uskaltanut kunnolla uppoutua omiin tunteisiini. En tiennyt, mitä Turmaloikasta oikeastaan ajattelin. Enkä halunnut astua sille tielle, jonka päästä löytäisin vastauksen tuohon polttavaan kysymykseen.
Turmaloikka oli syventynyt keskusteluun Kalmakuun kanssa, mutta kohotti pian päätään ja katsoi suuntaani. Ehkä hän oli jotenkin tuntenut minun katseeni turkillaan. En väistänyt katsettani, vaan hetken aikaa katsottuamme toisiamme nousin seisomaan ja astelin ulos leiristä. Olin huomannut, että Turmaloikan kanssa kommunikoinnista oli tullut helppoa, ja niin hän seurasikin minua leiristä ulos, vaikka en ollut sanallakaan pyytänyt häntä seuraamaan.
En kulkenut kauas, vain sen verran, että sain rauhassa puhua hänelle. En halunnut muiden kuulevan keskusteluamme. En siksi, että se olisi ollut jotenkin salaista, vaan siksi, etten muiden kuunnellessa pystynyt puhumaan kuin pinnallisista asioista. Aina, kun vähänkään yritin avautua tunteistani tai ajatuksistani, tunsin oloni niin suojattomaksi ja paljaaksi, että vetäydyin vain omaan kuoreeni. Turmaloikalle uskalsin kuitenkin suoda itsestäni sen puolen, minkä muilta piilotin. Tai ainakin pienen osan siitä.
Halusin yrittää olla kärsivällinen, mutta harmaa soturi sai minut muuttamaan mieleni heti suunsa avattuaan.
"Ai, nytkö minä kelpaan arvon Pimentovarjon ylevään seuraan?" Turmaloikka sanoi ilkkuva sävy äänessään. Tunsin kiehahtavani sillä sekunnilla, mutta pyrin pysymään niin tyynenä, kuin mahdollista.
"Mikä ihme sinua oikein riivaa?" kysyin terävästi ja huomasin kuulostavani vihaisemmalta, kuin olin aikonut. En ollut ehkä tiedostanut, miten paljon minua satutti se, että kolli oli tuosta vain hylännyt minut. Turmaloikka tuhahti, hänen häntänsä heilahti puolelta toiselle.
"Minuako? Mitä minä nyt olen tehnyt?" soturi kysyi. Olin hetken hämmennyksestäni hiljaa.
"Miten niin "mitä olen tehnyt"? Nytkään et ollut kanssani leirissä", puuskahdin ärsyyntyneenä.
"Tämä keskustelu tuntuu oudon tutulta", Turmaloikka sanoi silmiään pyöräyttäen. "Jos sinä et halua olla seurassani, niin älä sitten ole. Teit sen minulle selväksi silloin yhtenä iltana."
Hän siis tosiaan oli jäänyt siihen kiinni. En voinut uskoa tuota idioottia.
"Senkö takia sinä olet vältellyt minua? Oikeasti?" kysyin epäuskoisena. "Eihän se ollut mitään. Sinä ylireagoit."
"Miten niin?" Turmaloikka sanoi ja tuntui alkavan tosissaan hermostua. "Älä yritä väittää, ettet tarkoituksella vältellyt minua."
Kolli oli hetken hiljaa ja näytti keräävän ajatuksiaan. Kun hän katsahti jälleen minuun, hänen silmistään tuntui paistavan aito loukkaantuminen.
"Minusta tuntuu, että jotenkin häpeät minua. Ja minä tiedän kyllä miksi - olen entinen erakko."
Olin aluksi yllättynyt siitä, että Turmaloikka oli ollut tavallaan oikeassa - en halunnut Tuhkajuovan tai muidenkaan kunnioittamani kissojen näkevän minua hänen seurassaan. Mutta mitä kolli oli sen jälkeen sanonut yllätti minua vielä enemmän.
"Luuletko oikeasti, että syy, miksi en halua muiden kuvittelevan meidän välillä olevan jotain on se, että olet entinen erakko? Milloin minä olen ikinä antanut olettaa, että olisin sitä mieltä?!"
Turmaloikka oli hetken häkeltynyt korotetusta äänestäni, mutta toipui pian ja vastasi aivan yhtä vihaisesti.
"Sinä siis oikeasti häpeät minua!" hän sanoi tulistuen. "Ja mikä muu syy siihen sitten on? Varmasti ajattelet vain, etten ole sinulle tarpeeksi kuolonklaanilainen tai jotain!"
Opin Turmaloikasta koko ajan jotain uutta. En ollut tiennytkään, miten epävarma hän oli erakkotaustastaan. Nyt ei kuitenkaan ollut aika keskustella siitä kollin viskoessa perättömiä syytöksiä naamaani.
"Sinä olet aivan yhtä kuolonklaanilainen kuin minä, senkin ääliö", sihahdin vihoissani. "Kyse on sinun luonteestasi. Se on niin karsea, ettet edes huomaa sen olevan syynä, vaan syytät mieluummin syntyperääsi!"
"Ei minun luonteeni ole karsea. Muuten et sietäisi minua", Turmaloikka vastasi. Tuhahdin tarkoituksellisen ylidramaattisesti.
"Minä olenkin ainoa kissa koko klaanissa joka sinua sietää. Muita kohtaan käyttäydyt vieläkin kuin joku ylimielinen oppilas. Luuletko, että haluan pilata minun hyvän maineeni tappamalla aikaa sellaisen kissan kanssa?"
"Paraskin puhuja", harmaa soturi vastasi murahtaen. "Mietitkö itse koskaan, miten ärsyttävää sinun seurassasi on? Minä olen aina se, joka puhuu. Minä en tiedä sinusta käytännössä muuta kuin nimesi."
Siristin silmiäni. Turmaloikka oli tosissaan käymässä hermoilleni. Joskus ajattelin, millaista olisi, jos päätyisimmekin kumppaneiksi. Tällaistako? Oliko tuo kollin ääliö tarpeeksi kypsä siihen? Ei ainakaan siltä vaikuttanut.
"Tässä ei nyt ole kyse minusta!" suutahdin ja viskasin häntääni.
"Mistä tässä sitten on kyse? Pitääkö minun muuttua, että sinä et häpeä minua?"
"Kyllä! Kyllä pitää!" sanoin korostaen ponnekkaalla nyökytyksellä. Tuijotimme hetken toisiamme leiskuvin silmin. Odotin Turmaloikan vastausta, ja aloin hermostua, kun soturi oli vain hiljaa. Yhtäkkiä hän kuitenkin näytti rauhoittuvan.
"Selvä. Jos minun pitää muuttua sinun vuoksesi, sinun pitää muuttua minun vuokseni", Turmaloikka vastasi kuulostaen epätavallisen vakavalta. "Minä lupaan yrittää käyttäytyä kypsemmin, jos sinä lupaat yrittää avautua minulle enemmän."
"Mitä tuo edes tarkoittaa?" puuskahdin turhautuneena, vaikka tiesin kyllä. Turmaloikka nakkasi lapojaan.
"Siinäpä on sinulle miettimistä. Ellet sitten halua enää viettää aikaa kanssani", kolli sanoi ja käännähti kohti leirin sisäänkäyntiä. Hän kuitenkin kääntyi ja näytti hiukan epävarmalta.
"Haluathan sinä? Olla minun kanssani?"
Pyöräytin silmiäni. Hölmö kolli.
"Kohta en varmaan haluakaan", naukaisin viileästi ja astelin Turmaloikan ohi takaisin leiriin. En tiennyt, olisiko minusta siihen - Turmaloikalle avautumiseen. Oletin, että hän halusi minun jotenkin jakavan hänelle enemmän tunteistani ja ajatuksistani. Voisin ehkä yrittää, mutta en tiennyt, olisiko se tosissaan tuon soturin arvoista.

//905 sanaa

"Mistä me tarkalleen ottaen aiomme puhua tänään Lehtitassun ja Tiputassun kanssa?" Sulkatassu kysyi ääntään automaattisesti hiljentäen.
”Uskon, että meidän on tarkoitus puhua siitä, mitä Lehtitassu sai selville Tiputassulle puhuessaan. Se voi kylläkin olla arvoton johtolanka, jos murhaajan käyttämä yrtti on yleinen. Voi myös olettaa, että puhumme suunnitelman seuraavasta vaiheesta. Siitä, että mikä se ylipäätään on ja kuka tekee mitäkin”, arvelin. Sulkatassu nyökkäsi hyväksyen ajatukseni, jonka jälkeen hän hetkeksi uppoutui ajatuksiinsa luultavasti kuvittelemaan lukuisia eri suunnitelman toteutusvaihtoehtoja ja niiden tuomia seikkailumahdollisuuksia.
”Sulkatassu”, kutsuin naarasta ajatuksistaan ja hän kääntyi katsomaan minuun uteliain silmin.
”Lupaathan sitten olla varovainen, jos päädymmekin tekemään jotain typeriä temppuja suunnitelman varjolla?” pyysin, en vaatinut, vaan pyysin ja äänessäni kuulsi lämmin sävy. Tiesin, ettei Sulkatassu pitänyt käskyttämisestä ja en uskonut, että tiukkapipoinen käskytys jäisi hänen mieleensä, vaan kulkisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sisareni katsahti minuun, kuin etsien merkkejä siitä, olisiko tämä taas samanlainen turhanpäiväinen muistuttelu, mitä hän tavanomaisesti suunnaltani kuuli. Tällä kertaa en osannut peittää äänestäni tarpeeksi hyvin tunteita, joita minä niin harvoin esittelin, vaan välitys paistoi Sulkatassulle asti. Naaras hymähti puoliksi huvittuneena huolehtimiselleni ja vilkaisi minua:
”Lupaan minä.” Hymyilin naaraalle hieman myös takaisin ja sanoin vielä:
”Kiitos.” Sen jälkeen yskäisin ja vedin kasvoilleni hillityn ilmeen, kun huomasin Lehtitassun ja Tiputassun askeltavan kohti meitä keskustellen keskenään. Huomioni kuitenkin kiinnittyi heidän ohitseen kaksikon perässä tassuttavaan suureen tummaturkkiseen kissaan, jonka pistävä katse tarkkaili minua ja Sulkatassua sisarusten yli mahdottomana lukea. Kulmani kohosivat yllättyneinä Tuimatassun läsnäolosta. Oliko Lehtitassu jättänyt kertomatta, että hän oli värvännyt mukaan vielä Tuimatassunkin? Huokaisin. Ei ollut lainkaan hyvä idea ottaa kaikkia klaanin oppilaita mukaan, ellei halunnut jonkun oikeasti alkavan epäillä jotain. Luulin, että Lehtitassun kaltainen kissa ymmärtäisi sen.
Kun kolmikko oli saapunut luoksemme ja asettuneet istumaan, nyökkäsin heille yhteisen tervehdyksen. Sen jälkeen vilkaisin muutaman hetken ajan Tuimatassua ja sen jälkeen katsahdin taas Lehtitassuun, silmät vaatien selitystä oppilaan läsnäololle. Minulle ei ollut mitään Tuimatassua vastaan, mutta halusin tällä hetkellä tietää enemmän kuin mitään muuta syyn sille, miksi kolli istui juuri tässä tällä nimenomaisella hetkellä, kun hänestä ei ollut ollut aiemmin puhettakaan.
”Lehtitassu, oletan, että sinulla on jotain sanottavaa”, sanoin tyynesti, vaikka tiesinkin, että naaras oli tajunnut jo vihjeeni aikaisemminkin.

//Lehti? Muutkin voi jatkaa :D
352 sanaa

Sain linkutettua leiriin asti, vaikka tikku painoikin ikävästi tassussa. Haukkasiiven mielestä minun piti käydä parantajalla ja hän oli lähtenyt saattamaan minua leiriin liikkeillä olevan tappajan takia. En kuitenkaan uskonut, että soturi lähti mukaani oman turvallisuuteni takia, vaan enemmänkin, ettei hän joutuisi pulaan jätettyään oppilaan ilman seuraa. Se sai minut poraamaan katseeni ruskeaturkkisen kollin niskaan, sillä hän matkasi reippaaseen tahtiin edellä ja minä yritin parhaani mukaan pysytellä perässä. Haukkasiivellä oli varmasti jo kiire takaisin, sillä hän oli sanonut Jääviillolle vielä palaavansa partioon tämän jälkeen. Olin tuhlannut hänen aikaansa tarpeeksi, tiedostin sen itsekin. Mutta en itsekään voinut sanoa nauttivani tilanteesta.
"Pärjäät tästä varmasti parantajan pesälle asti", Haukkasiipi naukaisi leirin suuaukon kohdalla. Nyökkäsin nopeasti ja samalla soturi kääntyi ja lähti juosten takaisin. Linkkasin syvemmälle leiriin ja otin suunnakseni suoraan parantajan pesän. Turha sitä kai oli enää teeskennellä, ettei mitään olisi tapahtunut, kun puolet kuolonklaanilaisista oli jo varmasti pannut merkille linkkaukseni. Tuskin kuitenkaan, mutta halusin päästä mahdollisimman nopeasti kuntoon ja jos parantajalla käyminen oli ainut vaihtoehto sen saavuttamiseksi, se oli hoidettava pois alta. En halunnut tällaisen pienen asian vaikuttavan koulutukseeni, varsinkaan kun olin jo niin pitkällä. Parantajan pesä sijaitsi kahden kiven välissä ja juuri kun olin aikeissa sujahtaa sisälle kuulin keskustelua. Kuulin sanan tappaja ja se sai minut pysähtymään suuaukolle. En nähnyt ketkä puhuivat, eivätkä hekään todennäköisesti nähneet minua. Saati olisivat kuulleet askeliani, sillä toisen äänestä kuului jonkinlaista kiihtynyttä äänensävyä. Tunnistin äänet. Toinen kuului parantajaoppilaalle Tiputassulle ja toinen hänen sisarelleen Lehtitassulle. En halunnut keskeyttää toisia, mutta minun todella täytyi näyttää tassuani, joten päätin siitä syystä jäädä odottamaan. En kuitenkaan olisi ikinä arvannut kuulevani sitä, mitä satuin kuulemaan. Kaksikko puhui suunnitelmasta ja tappajasta, enkä uskonut sen kuuluvan kaikkien korville. Päätin kääntyä siitä syystä takaisin, mutta unohdin kipeän tassuni. Tassuni ajautuivat solmuun ja kompuroin nenälleni aiheuttaen sen verran ääntä, että keskustelu parantajan pesän sisäpuolella hiljeni. Murahdin ja kömmin ylös, mutta olin onnistunut kompuroimaan puoliksi sisälle. Kohtasin Lehtitassun vihreän katseen sekä Tiputassun pää oli kääntynyt myös suuntaani.
"Tuimatassu?" Lehtitassu oli ensimmäinen meistä, joka sanoi jotain. Nielaisin, mutta muuten en antanut näyttää naaraskissalle sitä, kuinka outo ja hämmentävä tilanne oli. En tiennyt osasivatko sisarukset päätellä, että olin kuullut jotain vai uskoisivatko he, jos sanoisin vasta sattuneen paikalle. Päätin yrittää jälkimmäistä vaihtoehtoa, vaikka tiesin, etteivät toiset voineet niin typeriä olla, että uskoisivat. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa.
"Sain tikun tassuuni", tyydyin hymähtämään ja linkkasin lähemmäs toisia. Tikku oli painunut niin syvälle, että se tihkutti verta maahan. Nostin tassuani kuin todisteeksi siitä, etten ollut salakuunnellut tahallani. Sitä paitsi tuskin oli minun syyni, että Lehtitassu ja Tiputassu olivat olleet sen verran äänekkäitä kuullakseni heidät ihan pesän ulkopuolelta.

// Lehti? Tipu?
// 427 sanaa

Partiomme yrttien haku reissulla oli mennyt ihan hyvin, kukaan ei ollut vielä kuollut. Mutta kun palasin siskoni oli pesässäni, mikä ei voinut tarkoittaa hyvää. Hehkujalka oli kadonnut.
“Hei vain, mitäs sinä täällä teet?”, kysyin siskoltani, haistoin hänen hajunsa hyvin. Odotin että toinen vastaisi ennen kuin lähtisin viemään yrttejä. En haistanut ainakaan ilmassa veren metallista hajua, joten sisareni voisi jopa yllättää minut asiallaan. Mutta tuskinpa.
“Vie yrttisi ensin, meidän täytyy puhua”, hän sanoi, eli naaraalla tosissaan oli asiaa. Nyökkäilin lähtien yrttieni kanssa muualle, palaten pian sisareni luokse, hän oli yllättävän hiljainen.
“Olemme suunnitelleet Sähkötassun ja Sulkatassun kanssa suunnitelmaa miten saisimme tappajan kiinni ilman joutumatta ongelmiin, sekä tarvitsemme sinun apuasi”, hän sanoi. Pysähdyin paikalleni huokaisemaan ääneen. Mitä ketun jätöstä ihan oikeasti? Hän oikeasti luuli tämän olevan hyvä idea, missä vaiheessa. Mutta oikeasti? Miksi hän luuli sen olevan hyvä? Jos he saisivat tappajan kiinni toki, mutta jos eivät, heillä oli aina suurempi riski tulla tapetuksi jos he kerjäsivät sitä.
“Limanuljaska! Kerjäätkö lepopaikkaa emon vierellä vai? Tappaja listii sinut heti jos kuulee teidän olevan edes jäljillä!”, murisin siskolleni. Jos hännästäni olisi ollut paljoa jäljellä, se olisi kyllä heilunut nyt vihaisena. Kyllä, vihaisena, ei huolissaan, tai ärtyneenä, vaan vihaisena. Hän oikeasti ansaitsisi nokkaansa!
“ja mistä alkaen olet alkanut luottamaan niihin hiirenpapanoihin?”, sihisin. Sekin vielä. Minua oikeastaan kirpaisi koko asia että siskoni oikeasti omasi muita ystäviä kuin minä, vaikka se oli täsmälleen vin tervettä omata liittolaisia. Mutta tiesin etten ikinä itse saisi liittolaisia.
“Ihan kuin ansaitsisitkaan niitä koskaan”, Ääni vierelläni sanoi. Karvani vousivat vihaisena äänen vaikutuksesta pystyyn.
“Ja kohta siskosi kuolee heidän kanssaan vain sinun taitojesi puutteesta, koska se tappaja hoitaa hänet pois päiviltään niitten muiden ruumiiden kanssa”, Ääni sihisi korvaani. Halusin painua maan alle, pelko valtasi ruumiini, olin aivan varma että menettäisin siskoni aivan pian oman kykyni puutteesta.
“Tiputassu rauhoitu, sen takia emme pidä paljoa ääntä suunnitelmasta, en pyydä sinua kuin tunnistamaan kasvin jota tappaja käyttää? Oletko haistanut sitä missään? Sitä paitsi he eivät ole niin pahoja”, Siskoni kuulosti huvittuneelta puhuessaan minulle, mutta minä en ollut huvittunut. Otin pitkän henkäyksen ja käänsin pääni toiseen suuntaan ajatellen mitä vastaisin. Toki olin haistanut yrtin kuolleiden turkeissa, oli kuin heidät olisi uitettu raudan, kuoleman, sekä yrtin suloiseen sekoitukseen.
"Toki, Vesiminttu, ei ole niin kuin en olisi itse ajatellut tätä", Huokaisin, miettien oliko tämä elämäni yksiä isoja, vai pieniä virheitä, koska virheitä ne ainakin olivat. Sen tiesin. Ei minun pitäisi antaa siskoni mennä vaarallisen tappajan perään. Kuulin kuinka siskoni nousi ylös istumaan, varmaan lähteäkseen.
"Lehtitassu?", Kysyin vielä nopeasti. Toinen hymähti vastaukseksi. Pystyin vain kuvittelemaan hänen hennon kehonsa kääntymään takaisin minua. Millainen hän oli nykyään? Isompi toki, mutta oliko hän muuttunut? Niin, tarkoitin sitä, jotkut kissat olivat aivan eri näköisiä pentuina kuin isoina. Pelkäsin, niin, pelkäsin siskoni olevan yksi niistä, että minulla olisi loppu iäkseni väärä kuva sisarestani.
"Ole varovainen, ihan oikeasti limanuljaska, tarkoitan sitä. Jos se vaatii isoilta tahoilta rukoilua hengeltäsi- arvaa mitä, jos kuolet kerron kaikille tuleville pennuille että että kuolit kun klaanin vanhus istui päällesi pentuna", En tiennyt mistä tuokin tuli, olin itsekkin melkein naurahtaa asialle. Siskoni tuhahti huvittuneena ja muka vihaisena päätöksestäni. En tiennyt mikä hänen ilmeensä oli, mutta hän oli selvästi helpottuneempi sanoistani.
"Se sama sana kiertää jos sinä jotenkin vedät henkesi täällä", Hän tuhahti muka vihaisena, vetäen loppuun vielä dramaattisen "Mh" tuhahduksen naarasmaisesti. Itse hymyillen vähän. Mikä nenäveren hakija. Sitten kuulin jotain, rasahduksen, pesän suulta, joku oli kaatunut, sekä kironnut. Käänsin katseeni oviaukosta siskooni, nyökäten pesän suulle. En tosin tiennyt jos hän elehti jotain tai edes näki jotain, mutta sitten kuulin siskoni hentoja askelia. Joku oli kuullut meidät, eikä se jokin kuulostanut keveältä. Hiiren papanat! Hehkuaskeleella oli kevyet askeleet! Jos joku sotureista oli kuullut meidät peli olisi pelattu, olisimme kuollet. Tosin kuka vain voisi olla mahdollinen ratkaisu, tappaja. Sitten sisareni kysyi hämillään
"Tuimatassu?"

//619 sanaa
//Dyn dyn tyy, Tuima? Lehti?

Pimentovarjo: 12kp -

Haukkasiipi: 13kp -

Tuhkajuova: 65kp! -

Tuimatassu: 8kp -

Sähkötassu: 21kp! -

Sulkatassu: 30kp! -

Sateen ropina tunkeutui lämpimään uneeni ja sai minut heräämään. Raotin hitaasti silmiäni ja katsahdin pesän kattoon. Kaatuneen kuusen oksien välit oli tilkitty erilaisilla oksilla ja lehdillä, joten se oli vedenpitävä. Kuulin, kuinka jotkut soturit vääntelehtivät vuoteillaan. Ilmeisesti sade piti heitä hereillä. Sade taisi olla varsin voimakas, sillä sen ääni hukutti alleen vesiputouksen pauhun. Vaikka sateen ääni tuntui ärsyttävän muita sotureita, minä nautin siitä. Olisin voinut vielä nukkua, mutta väsymys oli kadonnut tiehensä. Loikoilin tovin sammalvuoteellani ja kuuntelin, kuinka sade hellitti hiukan. Päätin nousta ylös. Henkäysvarjon vuode oli tyhjä. Pesässä oli myös muutama muu tyhjä peti. Katsahdin Väärävarjon valkeaan turkkiin. Kolli oli hereillä, ja hän istui ryhdikkäästi omalla vuoteellaan. Soturin vaalean meripihkaisissa silmissä oli terävä katse, kun hän katsoi minuun. Valkea kolli ei hymyillyt kuten normaalisti, vaan käänsi katseensa nopeasti pois.
Puikkelehdin nukkuvien sotureiden välistä ulos pesästä. Pääaukiolla oli varsin hiljaista, ja leirin maa oli märkää. Siellä täällä oli pieniä vesilammikoita. Istahdin yhden lammikon eteen ja katselin, kuinka sadepisarat putoilivat veteen. Se näytti kauniilta. Turkkini kastui yllättävän nopeasti, kun sade voimistui taas. Pääaukio oli miltei tyhjillään. Vartiossa oleva Kalmakuu oli siirtynyt piikkihernetunnelin suojaan, mutta erotin kollin punaruskean turkin täältä saakka.
Etsin katseellani Henkäysvarjon vaaleanharmaata raidallista turkkia, mutta kolli ei ollut aukiolla. Arvelin, että hän oli Punatähden pesässä tai muualla päällikön kanssa.
Ensimmäiset kissat alkoivat heräillä. He astuivat tympääntyneinä ulos pesistään ja hakivat leirin seinämien läheltä sateensuojaa. Jotkut soturit kävivät herättämässä oppilaansa harjoituksiin. Raparperitassulla oli tänään vapaapäivä, sillä olimme olleet eilen harjoituksissa miltei koko päivän.

Aamupäivä eteni hitaasti. Sade lakkasi jossain kohdin, mutta alkoi pian uudestaan. Minä istuskelin lähellä kallion seinämää ja katselin kissojen touhuja. Henkäysvarjo oli jossain vaiheessa saapunut pääaukiolle Punatähden kanssa. Kaksikko keskusteli vakavan oloisina jostakin, kenties reviirillämme liikkuvasta murhaajasta. Väärävarjo oli astellut ulos sotureiden pesästä, ja kolli oli vilkaissut minua, ja kääntänyt heti katseensa pois. Valkean soturin elekieli kertoi, että hän oli loukkaantunut. Se ärsytti minua. Olin vain sanonut hänelle asian niin kuin se oli, ja hän meni ja loukkaantui.
Henkäysvarjo oli järjestänyt partiot, ja minä olin päässyt mukaan aurinkohuipun saalistuspartioon. Partion johtajana toimi Rapakynsi, ja mukaamme lähtisivät Ruostekukka, Pikkukaaos, Väärävarjo ja Keltapilke. Saalistuspartiot olivat varsin erilaisia tänä päivänä. Kuljimme lähes koko ajan pareittain, jottei kukaan joutuisi murhaajan kynsiin. Olin jo päättänyt, että Väärävarjo olisi tänään minun parinani. Halusin kertoa hänelle, ettei hänellä ollut mitään syytä olla minulle vihainen.
Viimein tuli aurinkohuipun hetki, ja minä kävelin ensimmäisenä piikkihernetunnelin liepeille odottamaan partiota. Taivas oli edelleen täynnä tummia pilviä, vaikka sade olikin lakannut. Kun partio oli kasassa, Rapakynsi johdatti meidät ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella suuntasimme kohti etelää, jossa puita kasvoi harvakseltaan, ja aluskasvillisuus oli olematonta. Alue oli melko nummimaista. Reviirin eteläosassa kasvoi pitkää ruohikkoa. Väärävarjo jatkoi minun välttelyä. Kolli jättäytyi tarkoituksella partion perälle, kun huomasi minun kulkevan aivan Rapakynnen kannoilla. Turhautuneena myös minä jättäydyin jälkeen, jolloin Väärävarjo vain mulkaisi minua. Päätin pysyä vaiti niin kauan, kun aloimme järjestellä pareja.
"Minä ja Ruostekukka huolehdimme toisistamme tämän partion ajan. Jakakaa itse loput parit", Rapakynsi sanoi tuhahtaen. Ruostekukka ei väittänyt vastaan. Huomasin Pikkukaaoksen astelevan kohti Väärävarjoa.
"Mennäänkö?" tummanruskea tabbykuvioinen naaras kysyi, mutta minä astuin kaksikon väliin.
"Sinä menet Keltapilkkeen kanssa", tuhahdin ja katsoin vakavana Pikkukaaosta. Naaras kohautti välinpitämättömästi lapojaan ja kääntyi sitten toisen soturin puoleen. Kun kaksikko poistui paikalta, minä käännyin Väärävarjon puoleen. Kolli kohtasi katseeni, mutta lähti sitten kävelemään poispäin.
"Älä jaksa olla tuollainen", ärähdin ja ravasin kissan perään. Väärävarjo kohautti lapojaan ja pudisteli turhautuneena päätään.
"Mikä sinua riivaa?" kysyin ja katsoin itseäni kookkaampaa soturia, joka ei vaivautunut edes vilkaisemaan minuun päin. Suuntasimme kohti itäistä rajaa. Väärävarjo ei vastannut kysymykseeni, vaan jatkoi välinpitämättömästi matkaa eteenpäin.
"Kyllähän minä arvasin, että sinä vain esität ystävääni", sanoin ja kiristin tahtiani päästäkseni soturin ohitse. Märkä ruoho hipoi vatsakarvojani ja sai turkkini kastumaan. Kuulin Väärävarjon pysähtyvän. En vaivautunut pysähtymään, vaan jatkoin matkaani.
"En minä mitään esittänyt!" kolli huudahti perääni, ja sai minut pysähtymään. Sydämeni hakkasi rinnassani kiivaasti saaden oloni epämukavaksi. Välimatkaa soturiin oli joitakin ketunmittoja. Käännyin häntä kohti turhautuneena. Väärävarjo käveli lähemmäksi, mutta jäi kahden ketunmitan päähän. Kollin kasvoilla oli surumielinen ilme. Se ei vedonnut minuun enää.
"Minä pidin sinusta ihan oikeasti. Luulin, että olisit ollut jotenkin erilainen, mutta minä erehdyin. Olet ihan samanlainen kuin muutkin täällä", Väärävarjo sanoi. Nyt kolli vaikutti lähinnä vain vihaiselta. En ollut koskaan nähnyt Väärävarjoa vihaisena.
"Kai minä olen, kun olen kuolonklaanilainen!" sihahdin vastaukseksi ja olin taas kääntämässä Väärävarjolle selkääni, mutta kolli pysäytti minut.
"Ei se saisi määrittää sitä, millainen sinä olet kissana", kolli sanoi kovalla äänellä. Sade alkoi taas. Se kasteli nopeasti turkkimme, muttei se häirinnyt minua lainkaan.
"Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Minä olen soturi, muulla ei ole väliä", ärähdin. Väärävarjo joutui astumaan lähemmäksi, sillä sade heikensi puheen kuuluvuutta.
"Kyllä minäkin olen soturi, mutta osaan siltikin käyttää omaa päätäni! Sinä sen sijaan teet kaiken miten joku toinen sanoo, onko sinulla omaa tahtoa lainkaan?" valkea kolli kysyi ja katsoi minua terävällä katseellaan. Hänen kysymyksensä hämmensi minua, sillä en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Tietenkin minulla oli oma tahto, mutta ei klaanissa voinut elää miten itse tahtoi. Oli noudatettava sääntöjä ja lakeja, sekä päällikön sanaa.
"Tietenkin minulla on!" tuhahdin vastaukseksi. Väärävarjo ravisteli turkkiaan, joka oli nyt läpimärkä. Kolli pudisteli päätään.
"Eikä ole. Sinä et tiedä omasta tahdosta mitään. Elät kuten isäsi tahtoo, etkö sinä ymmärrä? Hän on jopa päättänyt, ketä sinä saat rakastaa. Minä yritin vain auttaa sinua, mutta ilmeisesti olet liian hiirenaivoinen ymmärtääksesi, ettei kukaan voi sanoa sinulle millainen sinun täytyy olla", Väärävarjo ärähti ja käänsi minulle selkänsä. Minua suututti kollin käytös. Kuinka hän saattoi puhua noin minun isästäni? Jyrkänneloikka oli soturi, jota hän edes hädin tuskin tunsi, ja niin hän vain kuvitteli tuntevansa hänet. Väärävarjo kuvitteli tuntevansa myös minut, vaikkei hän oikeasti tiennyt elämästäni mitään. Se johtui kai siitä, ettei Väärävarjo ollut oikea soturi. Aivan kuten Henkäysvarjo oli sanonut. Erakot eivät koskaan tulisi ymmärtämään, millaista klaanielämä oli.
Käänsin selkäni Väärävarjolle. Olisi keskityttävä saalistamiseen, vaikka tuskin tällaisella sateella mitään saalista edes saisi. Kaikki eläimet etsivät varmasti parhaillaan turvapaikkaa puiden juurikoista ja pensaiden alta. Lähdin kulkemaan kauemmaksi Väärävarjosta, enkä kuullut hänen askeleitaan takanani. En vaivautunut vilkaisemaan soturia. Turhaan minä edes vaivauduin keskustelemaan hänen kanssaan. Ei kolli minua kuitenkaan ymmärtäisi.

En tavannut Väärävarjoa ennen kuin partion oli aika kohdata paikassa, jossa olimme erkaantuneet. Olin onnistunut unohtamaan kollin sanat saalistusreissun ajaksi, ja saanut kiinni hiiren ja rastaan. Rastas ei ollut päässyt lentoon, sillä vesi oli kastellut sen siivet ja tehnyt höyhenistä liian painavia. Se oli ollut helppo saalis. Sade oli taas hellittänyt, ja aurinko pilkisti pilven takaa luoden sille kultareunuksen.
Partion jäsenet katsahtivat minun suuntaani hieman yllättyneinä, kun saavuin paikalle yksin. Väärävarjo tuli hetken kuluttua toisesta suunnasta. Kolli kantoi suussaan vesimyyrää. Kukaan ei vaivautunut sanomaan mitään, vaan Rapakynsi lähti johdattamaan meitä kohti leiriä.
Minä vilkaisin Väärävarjoa, mutten sanonut mitään. Kollin sanat soivat päässäni jatkuvalla toistolla. Aluksi ne tekivät minut vihaiseksi, mutta sitten aloin miettiä sanojen merkitystä. Miksi kolli ajatteli, että toimin tismalleen kuten isäni tahtoi?

// 1118 sanaa

Sulkatassu asteli lammen veteen epäröimättä. Vesi oli huomattavasti lämpimämpää kuin Hehkulammen vesi, eikä se viilentänyt turkkia ihan yhtä mukavasti. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassua, joka nyökkäsi. Harmaanruskea naaras veti syvään henkeä ja painoi päänsä veden alle. Oppilas kuunteli vesiputouksen pauhua, mutta työnsi sen pois ajatuksistaan. Soturioppilas keskittyi vain hengityksensä pidättämiseen. Hetken päästä hänestä tuntui, että oli pakko hengittää. Silloin naaras nosti päänsä vedestä ja veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Hän katsahti taas sisaruksiinsa. Sähkötassun kasvoilla oli sama mitäänsanomaton ilme kuin aina. Sulkatassu oli ylpeä suorituksestaan, sillä hän oli pidättänyt hengitystään pidempään kuin Sähkötassu. Sitten naaras astui ylpeästi pois vedestä ja kääntyi Sinilinnun puoleen.
"Sinun vuorosi", raidallinen oppilas sanoi ja kehotti siskoaan astumaan veteen. Valkea naaras epäröi hetken, jonka jälkeen hän astui veteen. Naaras vilkaisi sitten sisaruksiaan.
"Me autamme sinua, jos näyttää siltä että jokin menee vikaan", Sulkatassu lupasi ja hymyili lämpimästi pentuetoverilleen. Sähkötassu nyökytteli merkiksi, että kolli oli samaa mieltä. Niinpä Sinilintu painoi päänsä veden alle. Naaras piti sen hetken siellä, jonka jälkeen hän nosti päänsä ylös nopeasti. Vesipisarat roiskahtelivat ympäriinsä, kun soturi ravisteli päätään.
"Tahdotko yrittää uudelleen?" Sulkatassu kysyi. Tämä oli ollut Sinilinnun ensimmäinen yritys.
"Sähkötassun vuoro", Sinilintu vastasi tyynesti ja kampesi itsensä ylös vedestä.
"Hyvä on", Sähkötassu sanoi lapojaan kohauttaen ja astui takaisin veteen. Sulkatassu katseli, kun veli upotti jälleen päänsä pinnan alle. Sähkötassu pysyi pinnan alla pidempään kuin viime kerralla. Kun raidallinen oppilas nosti päänsä pois vedestä, Sulkatassu hihkaisi riemastuneena.
"Teit uuden ennätyksen!" naaras virnisti. Sulkatassu nautti ajasta, jonka hän sai viettää sisarustensa kanssa. Naaras oli jo astelemassa veteen, kun hän tunsi vesipisaran kuonollaan. Tihkusade yltyi hetkessä kaatosateeksi, mutta se ei Sulkatassua haitannut. Sulkatassu huomasi, kuinka leirin pääaukiolla olleet kissat pakenivat sadetta omiin pesiinsä.
"Onneksi me emme pelkää kastumista. Minun vuoroni", oppilas tokaisi ja astui epäröimättä veteen ennen kuin Sähkötassu ehti pois hänen tieltään. Veli onnistui väistämään Sulkatassua, ja katsahti tuohon tuimasti. Sähkötassu ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan nousi ylös lammesta Sinilinnun vierelle.
Sulkatassu veti syvään henkeä ja upotti taas päänsä lampeen. Nyt ääni oli erilainen kuin aiemmin. Vesiputouksen pauhun lisäksi hän kuuli, kuinka sadepisarat iskeytyivät kovalla vauhdilla veteen. Sulkatassu nautti veden äänestä. Hän pysytteli pinnan alla niin kauan kuin pystyi, ja nosti sitten taas päänsä ylös.
"Sinun vuorosi", naaras sanoi kovalla äänellä Sinilinnulle ja nousi ylös vedestä. Sulkatassu ei katsonut tärkeäksi ravistella turkkiaan, sillä se tuskin olisi hyödyttänyt mitään, kun satoi kaatamalla. Sisko epäröi. Hän vilkaisi sisaruksiaan, mutta astui sitten lampeen.
Pentuetoverit kävivät jokainen vielä yhden kerran lammessa sukeltamassa, jonka jälkeen sadekuuro oli jo mennyt ohi. Kolmikko päätti, että harjoitukset riittivät tältä päivältä. Jokainen oli saanut kiinni ideasta, ja onnistunut pidättämään henkeään pidempään kuin ensimmäisellä kerralla.
"Meidän täytyy viettää useammin aikaa yhdessä", Sulkatassu tuhahti, kun kolmikko pesi turkkejaan lammen rannalla.
"Ehkä voimme opettaa Sinilinnulle kaiken, mitä emo opettaa meille uintiharjoituksissa", Sähkötassu ehdotti ilmeettömänä. Sulkatassu nyökkäsi ja katsahti Sinilintuun. Soturi nyökkäsi myös.
"Haittaakohan se Tuhkajuovaa?" valkoturkkinen naaras kysyi varovasti. Sulkatassu kohautti välinpitämättömästi lapojaan, mutta hän huomasi Sähkötassun ilmeen värähtävän. Veli halusi aina miellyttää emoa kaikin tavoin. Ihan kuin Sähkötassu olisi pelännyt Tuhkajuovaa. Kyllä Sulkatassukin oli mielellään hyvissä väleissä emonsa kanssa, mutta ei hän pelännyt sitä, miten emo reagoisi siihen, että sisarukset opettaisivat Sinilinnulle uimista.
"Ei hänen tarvitse tietää", raidallinen Sulkatassu kohautti lapojaan, "ehkä me voisimme joskus salaa viedä Sinilinnun Hehkulammelle uimaan!"
Sähkötassu katsahti ankarasti Sulkatassun suuntaan.
"Ei käy", veli ilmoitti vakavalla äänellä, "me emme voi poistua luvatta leiristä." Sulkatassu pyöräytti turhautuneena silmiään.
"Ilonpilaaja", hän tuhahti. Sinilintu pysyi vaiti. Sisko oli nostanut katseensa kohti taivaalle. Leirin yli lensi parhaillaan pieni lintuparvi, joka kulki auramaisessa muodostelmassa. Hetken ajan Sinilintu istuskeli vielä kahden oppilaan kanssa, kunnes soturi nousi ylös.
"Olen kovin väsynyt. Nähdään taas", naaras ilmoitti ja heilautti häntäänsä hyvästiksi. Sulkatassu ja Sähkötassu vastasivat Sinilinnun hyvästeihin, ja sitten oppilaat jäivät kahdestaan. Aurinko oli laskemassa, ja pian olisi aika tavata Lehtitassu ja Tiputassu. Sulkatassu ei ollut jutellut Tiputassun kanssa kuin kerran. Hän oli kohdannut koppavan parantajaoppilaan parantajan pesällä jokin aika sitten. Sokea parantajaoppilas ei ollut antanut itsestään kovin hyvää kuvaa, mutta Sulkatassu oli päättänyt unohtaa sen ja antaa kollille ikään kuin uuden mahdollisuuden. Sulkatassua kiinnosti Tiputassun erilaisuus. Sen lisäksi, että kolli oli sokea, hän oli myös parantajaoppilas. Sulkatassu ei tiennyt paljoakaan parantajan elämästä, ja kenties Tiputassu voisi joskus kertoa siitä.
"Mistä me tarkalleen ottaen aiomme puhua tänään Lehtitassun ja Tiputassun kanssa?" Sulkatassu kysyi veljeltään hiljaisella äänellä, jotta kukaan ulkopuolinen ei kuulisi kaksikon keskustelua. Sulkatassu ei ollut oikein perillä siitä, miksi tapaaminen oli ylipäätään järjestetty. Oppilas oli mukana koko suunnitelmassa vain siksi, että se saattaisi olla mukava seikkailu ja vaihtelua hänen tylsään elämäänsä.

//Sähkö?
// 739 sanaa

Sisaremme Sinilintu oli ilmestynyt seuraamme aivan yllättäen. En ollut lähiaikoina viettänyt aikaa juurikaan Sinilinnun kanssa, joka oli ristiriitaista siihen nähden, kuinka paljon perhe minulle merkitsi. Siksi ajattelin suostua sisaren vaatimukseen, että jättäisimme linnut rauhaan. En nähnyt sitä samaa linnuissa, kuin Sinilintu, vaan minulle ne olivat vain tuoresaalista siinä missä muutkin. Välitin kuitenkin sisarestani sen verran, että halusin kunnioittaa tämän pyyntöä ja avasin suuni suostumukseni ilmoittamiseen, niin kuin Sulkatassukin oli hetki sitten tehnyt:
”Lupaan välttää lintujen syömistä viimeiseen asti, mutta jos joskus on kysymys elämästä ja kuolemasta, niin silloin en epäröi pitää itseäni hengissä oli se sitten linnuilla tai jollain muulla.” Sinilinnun silmistä en osannut lukea mitään, mutta uskoin hänen miettivän. Lopulta hän kuitenkin hyväksyi lupaukseni, vaikkakin hän olisi mieluummin hyväksynyt lupauksen kokonaan lintujen rauhaan jättämisestä. Hän kuitenkin tiesi antamieni lupausten pitävyyden, eikä uskonut, että joutuisin hengenhätään aivan heti.
Minun oli vaikea ymmärtää Sinilinnun näkökulmaa, mutta kunnioitin sitä silti.
”Selvä, eiköhän sitten mennä”, Sulkatassu totesi ja nousi ylös johdattamaan joukkoamme kohti leirin lampea. Sitä lähestyessämme toisten puheen kuuleminen muuttui aavistuksen verran vaikeammaksi vesiputouksen pauhun takia. Ei kyse ollut mistään valtavasta vesiputouksesta, mutta kuitenkin sellaisesta, että veden valuessa alas syntyi kuuluvuutta haittaava ääni.
Pysähdyimme lammen reunalle ja annoin katseeni liukua hetken lainehtivassa vedessä. Turkkini oli enää aavistuksen kostea Hehkulammessa uimisesta.
Vilkaisin siskoihini. Sinilintu tarkkaili veden liplatusta keskimääräistä tarkemmin, kuin olisi nähnyt sen liikkeessä Pimeyden metsän salat. Naaraan valkea turkki näytti hieman oranssihtavalta, kun aurinko alkoi hiljaa pudottautua alaspäin. Hänen turkkinsa valkea väri oli niin poikkeava minun ja Sulkatassun turkkien väreistä, mutta se oli kaunis. Olin aina pitänyt valkoista turkkia kauniina.
Minua rehellisesti sanottuna suututti se, miten emomme kohteli Sinilintua. Perhettä ei voinut hylätä sillä lailla ja eihän Sinilintu ollut edes tietääkseni tehnyt mitään. Hyvä minun oli sanoa, kun itsekään en juuri vaihtanut tämän kanssa sanoja vapaa-ajalla. Meissä oli kuitenkin se ero, että minä sentään kelpuutin sisareni seuraani. Sinilintu ei ollut silmissäni epämiellyttävä pettymys. Kaikesta vihaisuudestani huolimatta, en vain voinut lakata arvostamasta Tuhkajuovaa kuin jotain ylempääkin päällikköä. Hän oli emoni ja vanhempiaan kuului arvostaa. Kaiken lisäksi hän oli loistava esimerkki Kuolonklaanin soturista -sellaisesta, joka minä halusin olla.
Kuulin, kuinka Sulkatassu selitti Sinilinnulle jotain sukeltamisesta ja hengityksen pidätyksestä, mitä olisi hyvä tietää ennen, kuin laittaisi päänsä veteen.
”Okei, taisin saada ajatuksesta kiinni”, Sinilintu totesi rauhallisella äänellä ja vilkaisi kumpaakin kuin kysyen, kuka haluaisi aloittaa. Siinä kohdassa minä päätin osallistua keskusteluun:
”Minä voin aloittaa.” Kaksikko nyökkäsi hyväksyen ehdotukseni. Tassutin veteen ja kumarruin siten, että vesi olisi tarpeeksi lähellä, jotta saisin kasvoni laitettua veden alle.
Sulkatassu oli asettunut vasemmalle ja Sinilintu oikealle puolelleni valmiina nostamaan pääni vedestä, jos jokin menisi vikaan. Touhumme varmaan näytti jokseenkin älyttömältä tietämättömien kissojen silmissä, mutta en jaksanut välittää, sillä mitä heidän mielipiteensä minuun vaikuttaisivat.
Vedin henkeä ja työnsin pääni rohkeasti veteen. Korvanikin painuivat veden alle ja niiden täyttyessä vedestä humina valtasi pääni. Kaikki oli kerrassaan taivaallisen rauhallista veden alla. Sen syvä hiljaisuus oli varmaan yksi kauneimmista asioista, mitä oli lyhyen elämäni aikana kuullut. Tuntui, kuin olisin voinut levätä paremmin kuin koskaan. Sitten nostin pääni ylös ja palasin taas äänekkääseen todellisuuteen. Haukkasin kovaäänisesti happea ja olin sokaistua maailman kirkkaudesta.
”Nyt minun vuoroni!” Sulkatassu hihkaisi ja asettui lammen vierelle. Kävellessäni hänen toiselle puolelleen ravistelin paksuista poskikarvoistani vettä päätäni ravistellen. Maahan laskeutuvista pisaroista kuului hiljainen tömähdys.
Sitten soin kaiken huomioni tarkkaavaisesti arvokkaaseen sisareeni, jonka olisin valmis nostamaan veden syövereistä, jos tilanne sitä vaatisi.

//Sulka?
549 sanaa