Sulkatassu oli varsin tyytyväinen siihen, miten hän oli pärjännyt harjoituksissa. Vaikka naaras oli aluksi ollut vähällä hukkua, hän oli sen jälkeen suoriutunut jokaisesta emon määräämästä tehtävästä moitteettomasti. Vaikkei oppilas ollut läheskään yhtä kilpailuhenkinen mitä hänen veljensä, hänestä tuntui ihan hyvältä olla jossakin Sähkötassua parempi. Ei velikään mikään maailman surkein uimari ollut, mutta kenties tuon pitkä ja paksu turkki ja erilainen ruumiinrakenne teki veljestä huonomman uimarin.
Kissat olivat saapuneet leiriin, ja Sulkatassu oli suunnannut veljensä perässä heti tuoresaaliskasalle. Harmaanruskea naaras ei ollut nälkäinen, mutta oli päättänyt kuitenkin syödä. Sulkatassu oli huomannut, että hän pärjäsi helposti päivän tai kaksikin syömättä, mutta jossain vaiheessa syömättömyys teki naaraasta väsyneen ja kärttyisän. Lisäksi Varjokarva oli kertonut, että soturin oli tärkeää syödä ainakin pari kertaa päivässä, kun siihen oli mahdollisuus. Tällöin keho pysyi paremmassa kunnossa ja pääkin toimi paremmin.
"Uskotko, että Lehtitassun suunnitelma on tarpeeksi hyvä saamaan murhaajan kiinni?" Sähkötassu kysyi ääntään madaltaen samalla, kun kaksikko söi Sulkatassun valitsemaa rastasta. Sulkatassu kohautti lapojaan.
"En minä tiedä. Isä ja Punatähti ovat monen kuun ajan yrittäneet saada murhaajaa kiinni, mutta tuloksetta. Meillä on todella hyvä tuuri, jos saamme hänet kiinni", raidallinen naaras sanoi nielaistuaan palan rastaasta. Sähkötassu nyökytteli päätään mietteliään oloisena.
Sulkatassu toivoi, että suunnitelma onnistuisi. Hän oli kyllästynyt maleksimaan pääaukiolla päivät pitkät. Harjoituksissakin Sulkatassun täytyi olla kaiken aikaa Varjokarvan tai jonkun toisen soturin näkökentässä. Naaras halusi kuumeisesti päästä ulos leiristä ihan yksin. Hän halusi tutkia jokaisen kivenkolon Kuolonklaanin reviiriltä ja löytää kaikkea jännittävää. Suunnitelma toi mukavaa jännitystä oppilaan elämään, muttei se vetänyt vertoja kunnon seikkailulle. Raidallinen soturioppilas olisi mielellään lähtenyt Kuolonklaanin reviiriltä päiväksi tai pariksi seikkailemaan. Reviirin lähellä sijaitseva kaksijalkala kiehtoi naarasta erityisesti. Hän oli kuullut, että kaksijalkalassa kaikki oli erilaista kuin metsässä. Siellä oli kaksijalkoja, hirviöitä, koiria ja kotikisuja. Sulkatassu ei koskaan ollut kohdannut kotikisuja, ja hän olisi halunnut tietää, miksi jotkut kissat viettivät ennemmin aikaa sisällä kuin vapaana metsässä.
"Harjoitellaanko hengityksen pidättämistä nyt?" Sähkötassu rikkoi kaksikon ylle laskeutuneen hiljaisuuden, ja Sulkatassu käänsi kellertävän vihreän katseen veljeensä. Naaras ei vastannut, sillä hänen katseensa lipui Sähkötassusta veljen taakse. Sinilintu lähestyi sisaruksiaan kevein askelin. Sulkatassu väläytti Sinilinnulle hennon hymynkaltaisen virnistyksen, kun naaras saapui kaksikon luokse.
"Hei Sinilintu. Miten menee?" Sulkatassu kysyi, ja myös Sähkötassu kääntyi kohti valkeaa naarasta. Naaras kohautti lapojaan.
"Ihan kohtalaisesti. Miten uintiharjoituksissa meni?" sisko kysyi hiljaisella äänellään. Sulkatassu irvisti. Naaras oli siis kuullut harjoituksista, joihin häntä ei oltu otettu mukaan.
"Hyvin. Me opettelimme sukeltamista. Ajattelimme itse asiassa nyt jatkaa harjoituksia leirin lammessa. Tahdotko tulla mukaan?" Sulkatassu kysyi ja vilkaisi kysyvästi Sähkötassua. Ikään kuin vaistomaisesti veljen katse kiersi leirin pääaukion läpi, ennen kuin tuo katsahti Sinilintuun. Sulkatassu päätteli, että veli oli varmistanut, ettei emo ollut paikalla. Tuhkajuova tuskin innostuisi siitä, että sisarukset opettivat Sinilinnulle uimista. Jostain syystä emo oli aina tuntunut vihaavan Sinilintua. Sulkatassu ymmärsi siskon olevan hieman erityinen, mutta se ei Sulkatassua enää haitannut.
"Joo, miksipä ei", sisko sanoi ensin hymyillen, mutta sitten hän laski katseensa maassa lojuvaan, lähes läpikotaisin kaluttuun rastaaseen. Sinilinnun ilme synkkeni, ja hän katsahti suorastaan pettyneenä sisaruksiaan.
"Taidan sittenkin jättää väliin", sisko sanoi ja astui askeleen kauemmaksi, aivan kuin Sulkatassu ja Sähkötassu olisivat olleet aikeissa murhata sisarensa. Sulkatassu ymmärsi heti, mistä kiikasti.
"Anteeksi, tuoresaaliskasassa ei ollut muuta, ja Sähkötassu oli kuolla nälkään", Sulkatassu naukaisi ja työnsi rastaan jäännökset kauemmaksi, "ole kiltti ja tule kanssamme."
Sinilinnulla meni hetki, ennen kuin soturi pääsi yli järkytyksestä. Hän käänsi katseensa pois ja veti syvään henkeä.
"Hyvä on, mutta yhdellä ehdolla", soturi tokaisi ja nosti katseensa takaisin sisaruksiinsa, jotka katsoivat soturia kysyvästi.
"Älkää syökö lintuja. Ne ovat liian upeita tullakseen syödyksi. Oletteko koskaan katsoneet, miten kauniisti ne lentävät taivaalla? Niiden viserrys on parasta mitä kuvitella saattaa. Linnut ovat vähän kuin minun perhettäni, niin kuin tekin. Olkaa kilttejä, älkääkä syökö niitä", valkea naaras naukui suorastaan epätoivoisesti. Sulkatassu nyökkäsi.
"Me lupaamme. Eikö niin, Sähkötassu", naaras sanoi ja katsahti veljeensä. Sulkatassulle ei ollut ongelma olla syömättä lintuja, sillä hän ei saanut ruuasta sellaista nautintoa, mitä jotkut kissat kuulemma saivat. Hän pärjäsi ihan hyvin ilman lintujakin.

//Sähkö?
// 646 sanaa

Keskityin täysillä partioon, mutta välillä katseeni harhautui etäämmällä keskusteleviin Pimentovarjoon ja Väärävarjoon. Tarkkailin parhaani mukaan Raparperitassun toimia. Oppilas merkkasi rajaa tottuneesti. Hän ei enää tarvinnut partiossa minun ohjeistustani, vaan seurasin vain lähinnä naaraan toimia. Mustaoranssi oppilas olisi takuulla pian valmis ansaitsemaan soturinimensä.
Partio jatkoi matkaa ja otin taas paikkani sen johdosta. Eloklaanin rajalla oli rauhallista. Tuuli puhalsi vieraan klaanin reviirin suunnasta heidän hajujaan nenääni. Eloklaanin partio oli aiemmin tänään käynyt merkkaamassa rajansa.
Kukaan ei puhunut mitään vähään aikaan. Kaikki pitivät huolta siitä, että rajat tuli merkattua. Ympäristössä ei ollut merkkejä tuntemattomista kissoista tai petoeläimistä. Kaikki tuntui olevan aivan normaalisti.
Ollessamme puolivälissä eteläistä rajaa, tunsin vesipisaran iskeytyvän kuonolleni. Sitä seurasi toinen, kolmas ja neljäskin. Ei mennyt kauaakaan, kun tihkusade oli yltynyt sadekuuroksi. Kohotin katseeni kohti taivasta ja nautin mukavasti viilentävästä sateesta. Vilkaisin taakseni vain huomatakseni, etteivät muut partion jäsenet olleet siitä yhtä innoissaan. Väärävarjon kasvoilla oli tympääntynyt ilme. Soturin turkki oli kastunut hetkessä, ja kolli oli läpimärkä.
"Voisimmeko palata jo leiriin? Sade sotkee hajumme muutenkin, eli mitä järkeä on merkata rajoja", kolli mutisi turhautuneena. Loin soturiin tiukan katseen.
"Tehtävämme oli tarkastaa raja, ja niin me myös teemme. Ei vesi sinua tapa", tuhahdin ja käänsin katseeni taas eteenpäin. En ymmärtänyt, miten Väärävarjo saattoi edes ehdottaa moista. Ei partioinnin ainoa tarkoitus ollut rajojen merkkaaminen, vaan myös niiden tarkastaminen. Kolli ei sanonut enää mitään, vaan matka jatkui hiljaisuudessa.
Ei mennyt kauaakaan, kun sadekuuro laantui. Taivaalla olleet pilvet olivat alkaneet rakoilla, ja laskevan auringon säteet heijastuivat pilvien raoista kauniisti partion jäsenten turkeille. Jossain kaukaisuudessa puiden latvojen takana näkyi sateenkaari. Sen värit erottuivat selkeästi harmaalta taivaalta.

Viimein partio saapui takaisin leiriin. Turkkini oli yhä hieman kostea, mutta laskevan auringon viimeiset säteet olivat kuivattaneet sitä hieman. Väärävarjo mutisi jotakin epämääräistä ja paineli suoraan sotureiden pesälle. Pimentovarjo ei sanonut minulle mitään, vaan soturi lähti omille teilleen. Annoin Raparperitassulle luvan syödä, jonka jälkeen löysin sopivan paikan itselleni kaatuneen kuusen takaa. Nuolin turkkiani pitkin vedoin kuivattaakseni sitä. Leirissä oli jo hämärää, ja kissat siirtyivät hiljalleen pesiinsä nukkumaan. Huomasin Punatähden ja Henkäysvarjon astelevan ulos sotureiden pesästä. Kumppanini tuli päällikön edellä, mutta jäi odottamaan tuota pesän ulkopuolelle. He keskustelivat jostakin, mutta en saanut puheesta selvää.
Raidallinen kolli huomasi minut. Henkäysvarjo sanoi jotakin päällikölle, joka nyökkäsi ikään kuin hyväksyvästi. Punatähti käveli kumppanini ohitse, ja Henkäysvarjo suuntasi minun luokseni.
"No, miten partiossa meni?" kolli kysyi tuttavallisesti ja istuutui vierelleni, aivan turhan lähelle minua. Olisin halunnut ottaa askeleen tai kaksikin etäämmäksi kollista, mutta kenties se ei olisi ollut viisasta. Henkäysvarjo olisi vain suuttunut, ja välimme olisivat kylmenneet entisestään.
"Hyvin. Rajoilla ei näkynyt merkkejä vihollisista tai muustakaan epäilyttävästä", totesin virallisesti ja käänsin katseeni harmaasta kollista vesiputoukseen.
"Pitäisiköhän meidän käydä joku päivä kävelyllä leirin ulkopuolella? Voisimme muistella vanhoja aikoja", Henkäysvarjo ehdotti varovasti. Katsahdin häneen epäileväisenä.
"Leirin ulkopuolella ei saa liikkua turhaan", vastasin kylmästi ja tyrmäsin idean heti alkuun. Henkäysvarjo näytti siltä, kuin hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta kolli myöntyi.
"Entä jos laitan meidät samaan partioon?" varapäällikkö ehdotti. Niinpä tietenkin. Hän teki kaikkensa saadakseen viettää aikaa kanssani. En olisi halunnut myöntyä, mutta ei minulla tainnut olla vaihtoehtoja. Isä oli käynyt jo kerran Henkäysvarjon juttusilla, enkä halunnut hänen tekevän niin uudelleen. Loppujen lopuksi minä kuitenkin olin Henkäysvarjon kumppani, ja minun täytyi myös käyttäytyä niin. Ei olisi maineeni kannalta hyvä ajatus olla huonoissa väleissä kumppaninsa kanssa.
"Ihan miten vain. Minun täytyy nyt mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Henkäysvarjo", totesin ja kohtasin nopeasti kollin sinisen katseen. Viime aikoina olin alkanut pohtimaan melko paljon omia tuntemuksiani. Tällä hetkellä en tuntenut juurikaan mitään. Sydämeni ei pamppaillut kiivaasti, eikä mitään muutakaan epänormaalia tullut ilmi.
"Hyvää yötä Tuhkajuova", Henkäysvarjo huokaisi, kun nousin ylös ja kiersin kuusen toiselle puolelle. Astuin sotureiden pesään. Silloin tajusin, miten väsynyt minä olin. Olin herännyt auringonnousun jälkeen, ja viime yönä unet olivat jääneet vähäisiksi.
Pujottelin muiden kissojen ohitse omalle sammalvuoteelleni, joka sijaitsi lähellä pesän keskustaa. Asetuin maate mukavaan asentoon, ja vajosin hetkessä syvään uneen.

Seuraavat päivät olivat tavallisia. Ne menivät partioidessa ja Raparperitassun harjoituksissa. Mitään normaalista poikkeavaa ei ollut tapahtunut, paitsi kuin tänä aamuna. Yksi kuolonklaanilaissotureista oli kuollut leirin pääaukiolla. Mustikkakuono oli syönyt hiirtä, ja aivan yhtäkkiä soturi oli alkanut kouristella. Hänen suustaan oli tullut vaahtoa, ja Hehkuaskel oli haettu paikalle. Tietenkin mustaa parantajaa oli kuin varjona seurannut sokea parantajaoppilas. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun siniharmaa soturi oli lopettanut kouristelun ja kuollut siihen paikkaan.
Olin katsellut tapahtumia etäältä ja kuullut Hehkuaskeleen sanovan, että hiiren sisällä oli ollut kuolonmarjoja. Olin kuullut marjoista. Yksikin marja saattoi tappaa vahvimmankin soturin. Sen vuoksi en syönytkään marjoja, niistä ei koskaan tiennyt, oliko ne syötäviä vaiko ei.
Lopulta Mustikkakuonon ruumis oli aseteltu leirin keskustaan ja tilanne oli ollut ohi. Kissat supisivat kauhuissaan siitä, että uskalsiko tuoresaalista enää syödä. Oli toki outoa, että tuoresaaliissa oli ollut tappavia marjoja. Joku oli ne sinne takuulla laittanut, ellei hiiri sitten ollut itse syönyt niitä. Hehkuaskel oli arvellut niin käyneen.
"Karmea tapaus", Väärävarjo oli ilmestynyt vierelleni jälleen kuin tyhjästä. Katsahdin soturiin ja kohautin lapojani.
"Näitä sattuu", totesin tyynesti. Väärävarjo ei tuntunut yllättyvän vastauksesta, sillä soturi pyöräytti vain silmiään.
"Eikö sinua pelota yhtään?" valkea kolli kysyi.
"Mikä niin?" vastasin kysymykseen kysymyksellä.
"Se, että tapaus ei jää ainoaksi", kolli totesi varovasti ja piti katseensa tiukasti minussa. Minä sen sijaan katsoin soturin ohitse.
"Ei minua pelota. Jos joku kuolee, se on Pimeyden Metsän tahto. Kaikki kuolevat joskus", tuhahdin.
"Niin kai sitten. Tämä klaani on ollut viime aikoina aika pitkälti pelkkää kuolemaa", Väärävarjon ääni muuttui hiljaiseksi ja normaalia matalammaksi.
"Punatähti yrittää hoitaa asiaa koko ajan", murahdin ja katsahdin nyt ensimmäistä kertaa kunnolla soturiin. Katsemme kohtasi. Väärävarjon hailakan meripihkaisissa silmistä paistoi pelko. En ollut koskaan nähnyt soturia peloissaan, mutta siitä ei voinut erehtyä. Väärävarjo katsoi minua pitkään. Mitä hän oikein pelkäsi?
"Olen nähnyt elämäni aikana paljon kuolemaa, mutta tämä on minulle täysin uutta. Eikö sinua yhtään pelota isäsi, kumppanisi tai edes pentujesi puolesta?" kolli kysyi vaimealla äänellä. Tunsin ikävän tunteen valtaavan minun hetkeksi, kun kolli oli maininnut isäni. Tunne katosi kuitenkin hetkessä, kun ravistelin päätäni. Isä oli vahva soturi, eikä mikään murhaaja voisi häntä kaataa. Pelkääminen oli turhaa. Täytyi vain luottaa Punatähteen ja katsoa, miten asiat selviävät.
"Ei. Minä luotan siihen, että Punatähti hoitaa tämän tilanteen", vastasin viileästi ja katsoin Väärävarjoa taas silmiin.
"Mitä sinä sitten pelkäät?" Väärävarjo esitti minulle uuden kysymyksen. Siristin silmiäni. Mitä kolli ajoi takaa?
"En minä pelkää mitään", totesin rehellisesti. En nähnyt syytä olla peloissaan. Kaikki mitä tapahtui, tapahtui Pimeyden Metsän tahdosta. En minä voinut määritellä, miten pitkä omani tai muiden elämät olisivat. Kaikki oli Pimeyden Metsän käpälissä.
"Mitä sinä pelkäät?" esitin vastakysymyksen soturille silkasta uteliaisuudesta. Harvemmin minua muiden asiat kiinnostivat, mutta Väärävarjo oli poikkeustapaus. Hän oli koko ajan vaikuttanut niin rohkealta ja pelottomalta, että ajatus hänestä pelkäämässä sai minut hämmentymään.
"Pelkään, että Kuolonklaani tuhoutuu ja menetän taas kaiken mistä välitän", kolli huokaisi ja siirsi katseensa käpäliinsä. Kissan ääni oli täynnä surua ja tuskaa. Se sai minut hämilleni.
"Miten niin taas?" se oli ainoa asia, mitä keksin tässä kohtaa sanoa. Väärävarjo kohotti katseensa hitaasti minuun. Oli ahdistavaa nähdä soturi niin murheellisen näköisenä. Mieleni halusi lähteä pois tilanteesta, mutta jalkani eivät totelleet. En minä oikeasti halunnut kuunnella valkean soturin avautumista menneisyyden murheistaan. Miksi minua sellaiset olisivat kiinnostaneet? Jostain syystä en kuitenkaan voinut lähteä. Minun täytyi kuulla, mitä kollille oli tapahtunut.
"Kuten kerroin, olen vaeltanut koko elämäni. Minulla oli joskus perhe, mutta menetin heidät. Minulla oli kumppani, Orkidea. Muiden mielestä hän oli täysin kajahtanut, mutta minä näin hänessä lempeimmän ja kauneimman kissan, mitä maa päällään kantoi. Hän odotti pentujamme kuolessaan. Kotimetsämme syttyi palamaan, ja minä pelkäsin. Pelkäsin tulta niin paljon, etten vain voinut jäädä auttamaan häntä. Kun palasin tulipalon jälkeen, häntä ei ollut enää missään", kollin ääni pirstaloitui hänen puhuessaan. Kyynel vierähti valkean soturin poskelle.
Olin keskittynyt kuuntelemaan soturin tarinaa, ja tunsin sisälläni muljahtavan. Miksi minusta tuntui näin pahalta katsoa itkevää Väärävarjoa? Kolli nosti katseensa minuun onnettomana. Hän näytti yllättyneeltä ja katsoi minua hetken tarkemmin. Ravistelin päätäni tajutessani, miten typerältä varmasti näytin. Katsahdin kolliin kylmästi.
"Jos olisit rakastanut häntä oikeasti, olisit pelastanut hänet. Sinä olet pelkuri", murahdin ja nousin ylös. Väärävarjon kasvoille piirtyi pettynyt ilme, ja hän laski katseensa taas alas. Käänsin kollille selkäni ja kävelin pois hänen luotaan.
Tiesin loukanneeni Väärävarjoa, ja se tuntui pahalta. En halunnut sen tuntuvan tältä, halusin tämän tunteen pois. Olinkohan minä tulossa hulluksi, vai mikä ihme minua vaivasi?

// 1349 sanaa

Katsoin Sulkatassuun, jonka märältä turkilta valuvat vesipisarat kimaltelivat auringossa. Naaras oli kovin uhkarohkeasti syöksynyt uimaan omin päin, mutta onneksi Tuhkajuova oli mennyt pelastamaan hänet hänen huomattua tarvittavan uimataidon ja tiedon puuttuvan.
Sulkatassu näytti ennen kaikkea huvittuneelta, eikä hänen kasvoillaan näkynyt juuri yhtään säikähtyneisyyttä. Sisar ei selkeästi ajatellut, vaan hyppäsi vain suoraan toimintaan. Sulkatassun varomaton käytös varmasti aiheuttaisi minulle vielä tulevaisuudessakin sydämentykytyksiä -siitä olin varma.
"Uinnin perusta on kelluminen. Jotta kellutte, teidän täytyy rentoutua", juovikas soturi selitti. Hänen katseensa kävi meissä vuorotellen pitäen huolen siitä, että tosiaan seurasimme.
Emon kerrattua kaiken olennaisen uinnin kannalta, hän pyysi meitä näyttämään uimataitoamme. Sulkatassu olikin jo alussa vähän esitellyt taitojaan, jonka takia emo käski hänet ensimmäiseksi.
Sulkatassun uiminen sujui oikeastaan aika hyvin, kunhan hän vain piti emon antamat ohjeet mielessään. Hänestä tulisi vielä todella hyvä uimari kovalla harjoittelulla.
Sitten oli minun vuoroni. Astelin määrätietoisin askelin syvemmälle veteen. Kun olin mielestäni tarpeeksi syvällä, irrotin tassuni pohjasta ja annoin veden kelluttaa minua. Sitten aloin kauhomaan vettä suurilla käpälilläni ja etenemään virrassa hieman hoippuen. Silloin tällöin uintirytmini hukkui ja vesi oli saada yliotteen minusta, mutta sitten sain sen palautettua.
Tarpeeksi uituani, jotta emo olisi saanut jonkinlaisen kuvan taidoistani, palasin rantaan. En ollut mitenkään erityisen tyytyväinen suoritukseeni ja näin siinä loputtomasti paranneltavaa. Sulkatassu oli ollut ehdottomasti näiden harjoitusten tähti. Tai no, en tiedä osasiko emo katsoa asiaa samalla tavalla sen jälkeen, kun Sulkatassu oli päätä pahkaa mennyt veteen uimaan aivan harjoitusten alussa, mutta olihan hänen nyt pakko olla tyytyväinen edes toisen pentunsa suoritukseen.
Tuhkajuova antoi palautetta suorituksistamme eli pääosin kertoi missä oli parantamisen varaa. Olin saanut aivan niin paljon huomioitavaa, kuin olin odottanutkin. Se oikeastaan vaikutti minuun henkisellä tasolla jonkin verran. Minä halusin olla ylpeyden aihe vanhempieni silmissä, eikä siitä päässyt mihinkään. Pidin sitä kuitenkin hyvänä piirteenä, sillä se laittoi minut työskentelemään kovemmin ja saavuttamaan tuloksia.

Olimme palanneet hetki sitten leiriin. Tuhkajuova oli vielä opettanut meille sukellustekniikkaa, mutta jatkaisimme sitä tarkemmin seuraavalla kerralla. Hän oli antanut meille tehtäväksi harjoitella hengityksen pidättämistä leirin lammessa seuraavaa kertaa varten.
Suuntasimme heti Sulkatassun kanssa tuoresaaliskasalle. Annoin hänen valita riistan minkä jakaisimme ja sitten siirryimme hieman syrjemmälle syömään.
Tänään alkuillasta meidän oli tarkoitus puhua Lehtitassulle ja Tiputassulle naaraan suunnitelmasta tarkemmin, mutta sitä ennen olisi hyvää aikaa harjoitella hengityksen pidättämistä Sulkatassun kanssa.
Sulkatassu haukkasi palan rastaasta nälkäisenä. Naaraalle oli tapana unohtaa syöminen, joten minua miellytti nähdä hänet syömässä.
"Uskotko, että Lehtitassun suunnitelma on tarpeeksi hyvä saamaan murhaajan kiinni?", sanoin madaltaen ääntäni. Olin tietenkin ennen kysymystäni vilkaissut ympärillemme, ettei olisi turhia korvapareja kuuntelemassa keskusteluamme.

//Sulka?
408 sanaa

Kuten olin olettanutkin, Tuhkajuova oli kaiketi nähnyt esitykseni läpi. En kyllä odottanutkaan naaraalta muuta. Häntä ei ainakaan ollut näyttänyt häirinneen se, miten olin puhunut Väärävarjosta, joten ehkä tunteet eivät olleetkaan pelissä. Toisaalta Tuhkajuovasta ei nyt kukaan ottanut selvää. Hän oli aina osanut peittää hyvin tunteensa viileän ulkokuorensa taakse.
Nyt olimme merkkailemassa rajoja, Pimentovarjo seisoi oppilaiden ja Haahkasurman kanssa kauempana. Harvinaisessa tilanteessa minä ja Väärävarjo olimme sattuneet kahden kauemmaksi muusta joukkiosta. Vilkaisin sivusilmällä valkeaa kollia. En ollut edelleenkään hylännyt mielessäni sitä ajatusta, että soturissa oli jotain epäilyttävää, mikä sitten olisi syynä sille, että Tuhkajuova vietti aikaansa hänen seurassaan. Voisin ihan hyvin kysellä kolliltakin heidän suhteensa luonteesta. Minun olisi parempi tietää, jos Väärävarjon lähettyvillä oli syytä olla varuillaan.
Tai ehkä tuo oli vain tekosyy päästä urkkimaan kaksikon välejä. Ehkä en vain halunnut myöntää itselleni, että olin niin kiinnostunut tyhjänpäiväisistä juoruista.
"Väärävarjo", sanoin kuin ohimennen, "sinä ja Tuhkajuova vaikutatte aika läheisiltä."
Valkoinen soturi nosti katseensa minuun.
"Niin? Eivätkö ystävät yleensä ole aika läheisiä?"
Hymähdin ja katsahdin Tuhkajuovan suuntaan. Ehkä hän oli puhunut totta sanoessaan, että Väärävarjo näki hänet vain ystävänä.
"Ai. Olette siis ystäviä", naukaisin. "Vain ystäviä. Ette mitään enempää."
Väärävarjo taisi saada vihjailevasta äänensävystäni kiinni.
"Oletpa puheliaalla päällä", soturi vastasi ohittaen kysymyksen. Toisaalta se ei välttämättä tarkoittaisi mitään; ehkä hän vain ei jaksanut puhua asiasta. "Tämä on varmaan pisin keskustelumme ikinä."
"Helposti", vastasin viileästi hymyillen. Tuhkajuova lähestyi oppilaiden kanssa, Haahkasurma jolkotti heidän takanaan. Jatkaisimme kaiketi matkaa.

//Tuhka?
//234 sanaa

Partion tahti oli nopea, enkä todellakaan ehtinyt kiinnittämään huomiota muuhun kuin Jääviillon tahdissa pysymiseen. Nopeus ei ollut selvästi vahvuuksiani. Yksi askel epähuomiossa tikun päälle sai minut pysähtymään heti ja nostamaan tassua katsoakseni, mitä juuri oli käynyt. Tassussa tuntui jomotus, mutta ei siihen sattunut. Ei tämä tuntunut kivulta. Kyllä sitä yhden partion tikun kanssakin voisi suorittaa loppuun-
"Ketunjätökset, Jääviilto, oppilas sai tassuunsa tikun, saatan hänet leiriin tappajan varalta ja kirin teidät sitten kiinni”, Haukkasiipi tokaisi. Lähdimme siis kahden suuntaamaan takaisin leiriin. Olin astunut ilmeisesti jonkun terävän tikun päälle ja se jomotti polkuanturassani ikävästi. Olisin jatkanut hiljaa partion mukana tikunkin kanssa, mutta Haukkasiivelle en halunnut väittää vastaan. Vaikka tuntuikin välillä typerältä mennä vanhempien kissojen sanojen mukaan, se oli silti järkevää oppilasikäisenä. Tällöin minulla oli parempi mahdollisuus saada mielipiteeni kuulluksi soturina. Ylimieliset oppilaat, jotka olettivat olevansa parhaita kaikessa jäivät varmasti soturina jalkoihin, jos he eivät oppilaina esiintyisi kunnioitettavina sotureille. Jokaisella sanalla ja teolla oli oppilaana oli merkitystä, sillä se saattoi helposti heijastua tulevaisuuteen.
Jouduin linkkaamaan tassuani, sillä tikku tuntui melko isolta. Olin tyytyväinen siihen, ettei Haukkasiipi tarjonnut apua. Ja vaikka olisi tarjonnutkin, olisin kieltäytynyt siitä. Oli jo tarpeeksi turhauttavaa palata takaisin leiriin, kun emme olleet edes päässeet Eloklaanin rajalle asti saati hoitaneet mitään. Olin muutenkin melko hidas ja varsinkin linkkaamalla matka takaisin leiriin tuntui puolet pidemmältä. Haukkasiipi ehtisi varmasti partion mukaan vasta, kun se olisi jo hoitanut rajan merkkauksen kokonaan.
"Onko tätä nyt pakko näyttää parantajalle?" murahdin itselleni, sillä tuntui typerältä saada tikku huolimattomuuden takia. Pidin itseni tyynenä, vaikka tapahtunut nolotti. Päästettyäni sanoja suustani, joka ei normaalisti ollut ollenkaan tapaistani, vilkaisin nopeasti Haukkasiiven suuntaan. Sanat tuntuivat typerimmiltä, mitä edes oloni oli. Toivoin ruskeaturkkisen vain jättävän muminani huomiotta ja jatkavansa matkaa, mutta se taisi olla liikaa pyydetty. Onnistuin aina saamaan itseni tällaisiin tilanteisiin. Muistin edelleenkin elävästi päivän saalistuspartiossa, jossa olin törmännyt erääseen vanhempaan soturiin epähuomiossa. Muistin myös varsin hyvin, kuinka olin möhlinyt totaalisesti suurissa harjoituksissa saalistusosuudessa ja sen lisäksi vielä epäonnistunut lajissa, jonka olin luullut hallitsevani parhaiten. Luulin, että tuollaiset tilanteet olisi jo omalta kohdaltani taputeltu, enkä joutuisi enää käymään sellaisia uudelleen läpi. Ja jälleen kerran olin toivonut taas liikoja. Ja tietenkin tikun piti upota tassuuni juuri Jääviillon seurassa. Mitähän hänkin mahtoi ajatella tämän jälkeen? Ajatukseni keskeytyivät, kun Haukkasiipi avasi suunsa vastatakseen minulle jotakin.

// Haukka?
// 370 sanaa

Pimentovarjo oli hakenut tuoresaaliskasasta jäniksen, jonka olimme saaneet jo miltei kokonaan syödyksi. Naaras oli minun yllätyksekseni alkanut kehumaan Väärävarjoa ja valkean soturin ulkonäköä. Lisäksi naaras oli kysynyt siitä, oliko entisellä erakolla kumppania. Katsoin tummaa soturia silmiäni siristellen. Mitä Pimentovarjo oikein yritti? Hänen eleidensä perusteella olisi voinut luulla, että naaras oli tosissaan, mutta minä tiesin, ettei Pimentovarjon tapoihin kuulunut tällaiset puheet. Yrittikö naaras ärsyttää minua, vai testasiko hän minua jotenkin? Käänsin katseeni pois soturista ja kohautin välinpitämättömästi lapojani.
"Kai joskus on ollut, mutta ei kai enää. Kysy häneltä itseltään", tokaisin. Sisimmässäni tuntui pahalta, jos Pimentovarjo aidosti olisi sittenkin kiinnostunut Väärävarjosta. Mutta kun järjellä asiaa ajatteli, niin kenties se olisi ihan hyväkin asia. Jos Väärävarjo jättäisi minut rauhaan, voisin unohtaa hänet ja hänen seurassaan hullun lailla lyövän sydämeni. En odottanut soturin reaktiota, vaan nousin ylös.
"Partio lähtee aivan pian", sanoin ja katsahdin kylmästi Pimentovarjoon. En sanonut enempää, vaan jätin kissan istumaan yksikseen miltei kokonaan kalutun jäniksen luokse, ja kävelin piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muita partion jäseniä. Pimentovarjo lähti nopeasti lähtöni jälkeen perääni. Myös Tuimatassu ja Raparperitassu löysivät tiensä luoksemme. Hetken kuluttua myös Väärävarjo sekä Haahkasurma olivat paikalla.
"Lähdetään", tokaisin ja lähdin johdattamaan kissajoukkoa piikkihernetunneliin. Ennen kuin pääsimme poistumaan leiristä, vartiossa istuva Rapakynsi kiersi katseellaan jokaisen kissan läpi, ja astui sitten sivuun. Nyökkäsin ikään kuin kiitokseksi ja tassutin hämärään piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella kukaan ei sanonut mitään. Kuljin kaikessa rauhassa partion johdossa kohti pohjoista. Ylittäisimme joen ja aloittaisimme rajojen kiertämisen sitten itäiseltä pohjoisrajalta.
Metsässä leijaili vastakukkineiden kuusenkerkkien, sekä erilaisten kasvien tuoksut. Metsä oli herännyt henkiin viherlehden myötä. Pujottelin puiden ja suurien kivien lomassa kohti jokea. Sen solina kantautui korviini jo kaukaa. Ääni oli yhtä rauhoittava kuin vesiputouksen pauhu. Nautin veden äänistä, jopa siitä, kun vesipisarat iskeytyivät sateella sotureiden pesän kattoon. Se sai minut tuntemaan itseni eläväiseksi, kun tiesin veden olevan lähelläni.
Ylitimme joen yhä hiljaisuudessa. Astinkivet olivat kuivia, sillä joki virtasi maltillisen rauhallisesti, eikä tänään tai eilen ollut satanut. Asia varmasti muuttuisi pian, sillä metsän yllä oli edelleen paksu pilvipeitto. Sade alkaisi varmasti minä hetkenä tahansa.
Odotin joen toisella puolen, kun muut tulivat yksitellen astinkiviä pitkin vastarannalle. Väärävarjo tuli aivan perässäni. Valkea soturi hyppeli sulvasti kiveltä toiselle. Päästyään maalle taas, kolli istuutui vierelleni odottamaan muita. En vaivautunut katsomaan soturia, vaikka huomasin sivusilmälläni hänen katsovan minua. Täytyi keskittyä partiointiin, enkä antaisi ajatusteni harhautua hetkeksikään. Pimentovarjo odotteli vastarannalla niin kauan, että Tuimatassu ja Raparperitassu pääsivät astinkiville. Sitten tumma soturi loikki kaksikon perässä luoksemme.
Matka jatkui kohti pohjoista. Kiristin tahtia hieman, kunnes rajan tuntumassa hidastin sen taas kävelyksi.
"Kuten Henkäysvarjo sanoi, me tarkastamme Eloklaanin välisen rajan ja eteläisen rajan", tokaisin ikään kuin ohimennen, kun partion jäsenet alkoivat jo merkata rajoja.

//Pimento?
// 432 sanaa

Partioi, se olisi tämän päivän tehtävä. Asia kerrallaan. Mukana olisi tänään Jokimieli, Jääviilto sekä Tuimatassu. Kukaan heistä ei ollut minulle kovinkaan tuttu. Tarkoituksena oli toki tutustua kissoihin, heidän ajatusmaailmoihinsa sekä olla ihan normaalissa partiossa. Oli kiinnostavaa löytäisimmekö mitään, esim kuollut ruumis. Olisi kiinnostavaa nähdä minkälaisessa maastossa tai olosuhteissa tappajamme tappoi. Ei, ei minua itse kiinnostanut olla uhri, vaan opiskella tappajasta. Katsoa sivusta kun hän vain riisti toisen hengen. Ajatuskin sai minut tuhahtamaan. Pystyin mielessäni näkemään tilanteen hyvin. Mutta toisaalta, kuka klaanistamme olisi tappaja? Kuka pystyi klaanissamme siihen? Miltä hänestä tuntui? Varmasti upealta mutta siis. Miksi? Mitä hän näki tappamissaan kissoissa? Tassutin Tuimatassun ja Jäävillon luokse. En tosin yllättyisi jos tappaja olisi Jääviilto, hänellä olisi taitoja moiseen, hän osasi tapella ja hyvin. Tuimatassu oli iso ikäisekseen, ja kun sanoin iso meinasin ettei hänellä ja jäävillolla ollut paljoakaan koko eroa ja Jääviilto oli sentään iso. En jaksanut tervehtiä jokaista kissaa erikseen, vaan nyökkäsin heille, sillä olin sen verran ajatuksissani. Kirosin jo sitä faktaa ettei Jokimieli ollut vielä paikalla. Kun naaraan viimein päätti osallistua seuraamme olin enemmän kuin kiitollinen. En minäkään jaksaisi tässä koko päivää istuskella. Jonkun kyllä olisi pitänyt näyttää Jokimielelle paikkansa partioissa, sekä ettei hänellä ollut lupaa päättää milloin lähdimme. Mutta niin hän teki. En niinkään kuunnellut Jääviiltoa, tai hänen käskyään lähteä, mutta tassuttelin kollin perässä kylläkin. Mietin mitä Keltapilke teki, hän oli ainakin sanonut minulle aiemmin menevänsä saalistamaan jonkun turhien kissojen kanssa. Mietin mitä naaras saisi saaliikseen, toivottovasti jäniksen, niitten liha oli hyvää. Kuulin että menimme Eloklaanin rajan luokse, joten mietin myöskin heitä. Tulisimmeko törmäämään eloklaanilaisiin? Laittaisivatko he vastaan? Kai he sen verran oman paikkansa tietäisivät etteivät alkaisi sellaisiin? Ei, ei minua haitannut lainkaan tapella, vaan ennemminkin kiinnosti Elonklaanin luonteesta. He vaikuttivat niin erilaisilta uskontonsa kanssa. Sekä muutenkin valtakunta kissoista jotka olivat optimistejä, mietin miten heidän kitkerän hymynsä saisi kitkettyä pois, kuinka paljon kipua se vaatisi saada heidät anelemaan armoa. Katsoin kuinka puut vilisivät silmissäni maailman kanssa, huomaten pian Tuimatassun olevan läheisyydessäni.
"Mitä mieltä olet Eloklaanista?", Tuimatassu yht äkkiä päätti kysyä minulta. Kurtistin kulmiani miettien mitä hän haluaisi kuulla, oliko hän mallia jolle oli aivan turhaa kertoa oikeaa vastausta? Luultavasti, mutta varmasti hän odottaisi minulta jonkinlaista vastauta vanhempana kissana kuin hän.
“He ovat hyvä vastus, mutta Punatähti on aivan liian hellä heidän kanssaa, en tajua vielä heidän pointtiaan mistään. Turhia riistan kuluttajia”, tokaisin kollille. Pystyin näkemään mielessäni Eloklaanin alun tuhannella eri tavalla. Jos Punatähti halusi hän olisi pystynyt järjestämään heistä massamurhan jos olisi halunnut. Miksi jakaa rajaansa kenenkään kanssa, he veisivät vain riistaa, tilaa, sekä saattaisivat viedä meiltä reviiriä tulevaisuudessa. Mutta ei, hänen tyttärensä oli muutenkin hänelle liian tärkeä, se oli päällikkömme heikko kohta, josta minä henkilökohtaisesti olisin halunnut ottaa kiinni ja tuhota hänet sillä.
“Mutta päällikkön teot olivat varmasti oikeutettuja joillain tasolla. Mitä itse mietit tappaja tilanteesta?”, Kysyin vuorostaan kollilta. Kuljimme juuri vatukkapuskan vierestä.
“Toivon että tappaja saadaan pian kiinni”, hän ehti sanoa ennen kuin tuhahti, sihahti hiljaa kivusta, hän katsahti tassuaan, kiroten ääneen nopeasti.
“Hiirenpapana, sain tikun”, Hän tokaisi. Katsoin oppilaan polkuanturaa todeten toisen olevan oikeassa, mutta huomasin myös että jokimieli tai Jääviilto eivät huomanneet kollin ongelmia, vaan jättivät meidät taakseen.
“Ketunjätökset, Jääviilto, Oppilas sai tassuunsa tikun, saatan hänet leiriin tappajan varalta ja kirin teidät sitten kiinni”, Tokaisin. Kolli käännähti katsomaan minua, nyökäten lopulta, hän oli niin hyvä tappelussa joten en edes miettinyt että jos tappaja saisi hänet tapettua. Alkaisin vasta olemaan huolissani tappajan vaaraallisuudesta jos tappaja tappaisi Jääviillon. En voinut muuta kuin saattaa kollin, muuten voisin saada nuutia päälliköltä että päästin oppilaan yksin metsään kulkemaan. Nytkin pohdin olisinko hyvä lähteä vai yksin mutta en aloittanut valittamaan.

//589 sanaa
//Tuima?

"Ai, olemmeko jotain ystäviä nyt, vai?" tokaisin, mutta kävin hakemassa tuoresaaliskasasta meille jäniksen. Olin aina tarkkaillut muita kissoja. En ollut kovinkaan sosiaalinen, mutta koin tärkeäksi tietää, mitä muut kissat ympärilläni ajattelivat ja aikoivat. Siispä minulta ei ollut jäänyt huomaamatta Tuhkajuovan outo käytös. Hän oli tuntunut etsivän katseellaan jotain, tarkemmin jotain kissaa. Ja minulla oli hyvin vahva veikkaus siitä, kuka tuo kissa oli. Tuhkajuova oli sanonut, että syy siihen, miksi hän vietti aikaansa Väärävarjon kanssa oli se, että kolli piti häntä ystävänään. Ei siksi, että naaras itse olisi halunnut olla tuon seurassa. Miksi hän sitten oli etsinyt Väärävarjoa?
Huomasin, että hän tuntui käyttäytyvän Väärävarjon suhteen samalla tavoin kuin minä Turmaloikan suhteen. Siksi en halunnut ajatella, että kaksikon välillä olisi mitään lähelläkään kumppanuutta, sillä sitten se merkitsisi samaa minulle ja Turmaloikalle. Kyseinen soturi oli käyttäytynyt epätavallisen tylysti minua kohtaan eilisen illan jälkeen. Turmaloikka oli kohtuuton ja ylidramaattinen. Minun olisi kai puhuttava hänen kanssaan myöhemmin, jos sopiva sauma löytyisi.
Pudotin jäniksen maahan ja kumarruimme syömään sitä. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa jokin aikaa sitten, joten ei menisi kauan ennen kuin partion tulisi lähteä. Väärävarjo oli myös ilmoittautunut partioon. Olikohan kolli todella tykästynyt Tuhkajuovaan? Vilkaisin naarasta sivusilmällä. Siedin Tuhkajuovan seuraa siksi, että koin olevamme samankaltaisia kissoja. En oikein tiennyt, miksi kukaan muu pitäisi soturista, sillä en uskonut, että kukaan muu pitäisi minustakaan. Väärävarjolla oli outo maku. Samoin Turmaloikalla.
"En sano tällaista usein, mutta... Väärävarjo on aika komea", naukaisin kokeillen ja katsahdin syrjäsilmällä harmaan naaraan puoleen. "Ja hän vaikuttaa paljon kypsemmältä kuin vaikka Turmaloikka. Tiedätkö, onko hänellä kumppania? En halua turhaan tuhlata häneen aikaa, jos on."
Vaikka olinkin ehkä hyvä valehtelemaan ja näyttelemään, kaikista mahdollisista kissoista Tuhkajuova varmaankin näki parhaiten lävitseni. Halusin kuitenkin selvittää, mitä noiden kahden välillä oli, tai oliko heidän välillä mitään ollenkaan. Ja jos Tuhkajuova omaisikin tunteita Väärävarjoa kohtaan, voisin minäkin kenties kohdella Turmaloikkaa jälleen normaalisti.

//Tuhka?
//304 sanaa

Harakkatassu: 9kp -

Sähkötassu: 49kp! -

Tuhkajuova: 72kp! -

Pimentovarjo: 27kp! -

Sulkatassu: 22kp! -

Raparperitassu: 4kp -

Mahlahalla: 18kp -

Leirin pääaukio oli täynnä kissoja, kun palasimme leiriin uintiharjoituksista. Sulkatassu oli tapansa mukaan koetellut hermojani sooloilemalla turhuuksia harjoituksissa, mutta ensimmäisen varoituksen jälkeen naaras oli onneksi osannut käyttäytyä. Vaikka naaraan luonne oli mitä oli, en voinut kieltää, etteikö hän olisi luonnostaan etevä uimari. Kovalla harjoittelulla Sulkatassu voisi oppia vaikka mitä, ja kenties olla joskus yhtä hyvä kuin minä.
Sulkatassu ja Sähkötassu lähtivät omille teilleen heti leiriin saavuttuamme, mutta Pimentovarjo käveli kanssani sotureiden pesälle. Turmaloikka astui juuri sillä hetkellä ulos pesästä, ja kolli mulkaisi vierelläni istuvaa tummaa soturia. Pimentovarjo ei huomioinut ohitsemme kulkevaa kollia millään lailla, vaan piti katseensa visusti edessäpäin. Ilmeisesti kaksikon välit eivät olleet enää yhtä hyvässä kunnossa kuin joitakin päiviä aiemmin, muttei se ollut minun asiani. Kunhan sotureiden välit eivät vaikuttaneet heidän soturin tehtäviinsä, ei ongelmaa ollut.
Annoin katseeni kiertää pääaukion halki. Katseeni pysähtyi hetkeksi Jyrkänneloikkaan, joka keskusteli parhaillaan Rapakynnen kanssa. Isäni ei näyttänyt millään tapaa iloiselta keskustellessaan, vaan hänen kasvoillaan oli sama kylmä ilme kuin aina. Katseeni käväisi piikkihernemuurin varjossa istuvassa Henkäysvarjossa, mutta siirtyi heti muualle. Säpsähdin tajutessani, että etsin jotakin. Etsin edes pientä vilausta vitivalkoisesta turkista ja haalean meripihkan värisistä silmistä. Klaanissa oli tasan kaksi täysin valkoista kissaa, joten Väärävarjon erotti muiden joukosta helposti. Hiutaleviiksi oli ruumiinrakenteeltaan huomattavasti sirompi ja ruipelompi mitä entinen erakko oli, joten en sekoittaisi naarasta kolliin. Ei Väärävarjokaan mikään tanakka ollut, sillä kolli oli normaalia hieman sirompi ja kevytrakenteisempi. Tuon valkean, ohuen turkin alta erottuivat kuitenkin selkeästi lihakset, jotka saivat kollin näyttämään vähän vähemmän sirommalta. Väärävarjolla oli pitkät jalat, jonka ansiosta hän olikin nopea juoksija.
Ravistelin päätäni ja työnsin ajatukset kollista pois mielestäni. En olisi halunnut ajatella Väärävarjoa, mutta kolli tuntui olevan minulle pakkomielle. Aina kun olin turhan panttina, soturi ilmestyi ajatuksiini. Sitten en enää vain voinut lakata ajattelemasta häntä.
Minusta tuntui aivan siltä, kuin joku olisi tuijottanut minua. Pian sivusilmälläni huomasin, ettei tunne ollut turha. Pimentovarjo oli kääntänyt harmaansinisen, epäileväisen katseensa minuun. Mulkaisin soturia, muttei tuo kääntänyt päätään pois.
"Etkö tiennyt, ettei ole kohteliasta tuijottaa?" tuhahdin kääntäen katseeni eteenpäin. Sivusilmälläni näin, kuinka Pimentovarjokin siirsi katseensa pois minusta. Naaras ei sanonut mitään, mutta tiesin hänen huomanneen oudon käytökseni. Kirosin mielessäni. Toivoin, ettei Väärävarjo olisi koskaan edes saapunut Kuolonklaaniin. Tasaisen mukava elämäni oli muuttunut monimutkaiseksi hetkessä. Heti Väärävarjon saapumisen jälkeen välini Henkäysvarjoon olivat muuttuneet radikaalisti, ja tunsin olevani solmussa.
Katsahdin Henkäysvarjoon, joka asteli pääaukion keskelle ylpein askelin. Varapäällikkö alkoi järjestää partioita. Kollin katse kiersi leirissä, ja pysähtyi minuun.
"Tuhkajuova, sinä johdat auringonlaskun rajapartiota, joka kiertää pohjoisesta Eloklaanin rajaa myöten eteläisen rajan itäpäätyyn. Mukaasi lähtevät Pimentovarjo, Haahkasurma, Raparperitassu ja Tuimatassu", kolli ilmoitti tasaisella äänellään. Juuri sillä hetkellä kuulin jonkun astuvan ulos sotureiden pesästä. Tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän, kun valkea kollikissa astui ulos pesästä. Tuo vilkaisi minua ja Pimentovarjoa, jonka jälkeen kolli käveli suoraan Henkäysvarjon luokse.
"Pääsenkö minä heidän mukaansa? Olen ollut koko päivän nukkumassa, joten lähtisin mielelläni rajapartion matkaan", kolli tokaisi ja katsoi itseään aavistuksen verran suurempaa Henkäysvarjoa suoraan silmiin. Henkäysvarjo siristi sinisiä silmiään, ja hänen katseensaa lipui Väärävarjon ohitse minuun. Olin aivan varma, ettei varapäällikkö suostuisi moiseen, ja oikeastaan toivoinkin niin. Toisaalta uskoin, että kollin läsnäolo ei vaikeuttaisi partion johtamista. Kun olin partiossa, keskityin siihen täysillä enkä ajatellut mitään muuta. Kun suoritin soturin tehtäviä, onnistuin aina unohtamaan kaiken muun.
"Hyvä on, mene heidän mukaansa", Henkäysvarjo murahti ja katsoi Väärävarjoa halveksuen. Valkea soturi nyökkäsi kiitokseksi varapäällikölle, ja suuntasi sitten kohti minua ja Pimentovarjoa.
"No, joko lähdetään?" kolli kysyi virnistäen ja istui meitä vastapäätä. Nostin katseeni taivaalle.
Kun olimme lähteneet uintiharjoituksiin, taivas oli ollut kirkas ja miltei pilvetön. Nyt paksu pilviverho oli saapunut reviirin ylle Eloklaanin reviiriltä, ja se lähestyi kovaa vauhtia huippunsa ohittanutta aurinkoa. Pilvet olivat melko tummia, joten illalla varmaan alkaisi sataa.
"Ei aurinko ole vielä laskemassa", tuhahdin ja pyöräytin silmiäni.
"Sinulla näyttää olevan sen verran virtaa, että voit käydä ilmoittamassa lähdöstä Haahkasurmalle ja oppilaille", tokaisin tasaisella äänellä ja kohtasin Väärävarjon meripihkaisen katseen. Sydämeni tuntui lyövän muutaman ylimääräisen lyönnin, kun kollin kasvoille piirtyi huvittunut virne. Oli melko haastavaa pitää ilmeeni tasaisena ja rauhallisena, mutta onnistuin siinä omasta mielestäni ihan hyvin.
"Selvä", kolli hymähti ja lähti kulkemaan kohti oppilaiden pesää. Käännyin sitten rennosti Pimentovarjon suuntaan.
"Jaatko kanssani saaliin ennen lähtöä?" kysyin rauhallisesti soturilta, joka oli kääntänyt siniharmaan katseensa minuun.

//Pimento?
// 684 sanaa

Sulkatassua oli ärsyttänyt, kun Sähkötassu oli tullut häntä herättämään kesken hyvien unien. Naaras oli palannut kokoontumisessa olleiden kissojen kanssa leiriin myöhään yöllä, ja raidallista oppilasta väsytti edelleen hurjasti. Sähkötassu oli saanut siskonsa ylös kertomalla uintiharjoituksista. Väsymys oli hälventynyt hiukan, ja Sulkatassu oli noussut ylös.
Vaikka Sulkatassu olikin innoissaan uintiharjoituksista, häntä ärsytti niiden ajankohta. Aivan kuin Tuhkajuova haluaisi tahallaan ärsyttää tytärtään pitämällä uintiharjoitukset tähän aikaan.
Harmaanruskea naaras laahusti veljensä perässä ulos pesästä. Pääaukiolla oli melkoinen vilinä, sillä aurinko oli jo noussut. Aurinko lämmitti mukavasti oppilaan turkkia. Sulkatassu nautti viherlehdestä, ja siitä että pääsisi viimeinkin Hehkulammelle uimaan. Edelliset uintiharjoitukset oli pidetty leirin lammessa ennen lehtikatoa. Silloin Sulkatassu, Sähkötassu ja Sinilintu olivat olleet vasta pentuja. Tuhkajuovalla oli ollut hiirenkorvan ja viherlehden alun ajan käpälät täynnä töitä, eikä naaras ollut kai vain ehtinyt pitää harjoituksia pennuilleen.
"Tuleeko Sinilintu myös mukaan?" Sulkatassu kysyi kuin ohimennen veljeltään, kun kaksikko suuntasi kohti leirin uloskäyntiä. Sähkötassu pudisti päätään.
"Vain sinä ja minä." Sulkatassu ei sinänsä ollut yllättynyt asiasta. Ei hänellä itselläänkään olleet mitkään maailman parhaat välit emonsa kanssa, mutta Sinilinnulle Tuhkajuova hädin tuskin edes suostui puhumaan. Tabbykuvioinen soturi tuntui halveksivan Sinilintua, joka poikkesi varsin paljon muista sotureista. Olihan Sinilintu vähän outo, mutta siitä huolimatta Sulkatassu välitti sisarestaan.
"Harmi. Olisi ollut mukava viettää hänen kanssaan aikaa", Sulkatassu tokaisi. Sähkötassu ei vastannut. Kaksikko istuutui alas piikkihernetunnelin läheisyyteen. Raidallinen Sulkatassu päätti käyttää odottelun peseytymiseen. Pitkin kielenvedoin hän siisti lyhyttä turkkiaan niin kauan kuin vain ehti.
Hetken kuluttua oppilaita lähestyi kaksi naarassoturia. Tuhkajuova kulki mustan Pimentovarjon edellä. Sulkatassu ei tuntenut tummaa soturia, mutta tiesi tuon olevan suurin piirtein Tuhkajuovan ikäinen. Emo heilautti hännällään merkin seurata kohti piikkihernetunnelia. Sulkatassu nousi nopeasti ylös ja kirmasi sotureiden perään veljensä edellä. Sähkötassu tuli naaraan perässä rauhallisemmin askelin.
"Olemme menossa Hehkulammelle uintiharjoituksiin, minulla on Punatähden lupa", Sulkatassu kuuli Tuhkajuovan ilmoittavan vartiossa seisovalle Haukkasiivelle. Kolli siirtyi sivuun ja päästi nelikon piikkihernetunneliin.

Matka Hehkulammelle tuntui kestävän ikuisuuden, sillä Sulkatassu oli niin innoissaan, ettei malttanut odottaa. Soturit hänen edellään tuntuivat suorastaan matelevan eteenpäin. Hän olisi halunnut juosta heidän ohitseen, mutta tiesi ettei siitä seuraisi muuta kuin paluu leiriin. Siispä naaras oli tyytynyt matelemaan sotureiden perässä turhautuneena.
Viimein harmaanruskea naaras saapui muiden kanssa Hehkulammen sinisen veden ääreen.
"Vartioi sinä tässä", Tuhkajuova tokaisi Pimentovarjolle, eikä mustalla soturilla tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Sulkatassu loikki rantahietikolle ja katseli vettä lumoutuneena. Viime yönä vesi oli kimallellut kauniisti kuun valossa, mutta Sulkatassu nautti enemmän siitä, miltä Hehkulampi näytti auringossa. Sen vesi oli suorastaan hehkuvan sinistä, ja tuntui vetävän naarasta puoleensa. Hän astui veteen epäröimättä. Se oli viileää, mutta se tuntui vain mukavalta auringon paahteessa.
"Kertaamme tänään uimisen perusteita", Tuhkajuova ilmoitti ja asteli jälkeläistensä edellä veteen. Oppilaat eivät epäröineet, vaan seurasivat emoaan pidemmälle. Kun vesi kosketti Sulkatassun vatsakarvoja, hän pysähtyi kuuntelemaan emonsa sanoja.
"Kyllä minä muistan ne jo! Pitää löytää oikea rytmi ja niin edespäin. Katso vaikka", Sulkatassu tokaisi ja otti muutaman askeleen syvemmälle. Hän irrotti käpälänsä veden pohjasta ja alkoi ensin kauhoa etukäpälillään vettä, ja potki sitä samassa tahdissa takajaloillaan. Naaras innostui, kun hän pysyi hetken ajan pinnalla ja pääsi puolentoista hiirenmittaa eteenpäin. Sitten oppilas kadotti rytminsä, ja vajosi pinnan alle. Ikäväkseen hän oli uinut kauemmaksi rannasta, eikä enää yltänyt pohjaan. Naaras oli vähällä mennä paniikkiin, mutta onnekseen Tuhkajuova sukelsi pentunsa perään ja veti tuon lähemmäski rantaa niin, että Sulkatassu ylsi pohjaan.
"Oho", naaras virnisti huvittuneesti, kun hän nousi ylös ja katsahti emoonsa. Tabbykuvioisen soturin kasvoilla oli turhautunut ilme, ja tuo pudisteli päätään pettyneenä.
"Kun uit, ui aina vastarantaan. Hukutat vain itsesi uidessasi kauemmaksi, kun et vielä osaa uida. Äläkä ala sooloilemaan, tai tämä jää viimeiseksi uintikerraksesi", Tuhkajuova murahti tyytymättömänä ja jatkoi opetusta.

//Sähkö?
// 588 sanaa

Olin äärettömän kiitollinen siitä, että Karhumyrsky oli selvinnyt murhaajan kynsistä hengissä. Kolli oli viettänyt parantajan pesällä neljäsosakuun. Hänen toinen silmänsä oli parantunut, mutta sen ylitse kulki nyt kolme pitkää, parantumassa olevaa haavaa. Olin käynyt katsomassa ystävääni parantajan pesällä päivittäin. Karhumyrsky tuntui olevan hieman poissa tolaltaan tapahtuneen johdosta, ja halusin piristää häntä.
Istuskelimme leirin pääaukiolla. Kastanjanruskea soturi oli ummistanut silmänsä ja nostanut leukansa kohti aurinkoa. Se lämmitti minunkin turkkiani vähän turhankin paljon. Kuumuus tuntui tukahduttavalta.
"Minä olen ihan aidosti onnellinen siitä, että olet kunnossa", lausahdin ja rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Karhumyrsky vilkaisi minua ja kohautti lapojaan.
"Niin. Minua vain ärsyttää suunnattomasti, etten saanut sitä murhaajaa kiinni", kolli huokaisi ja pudisteli päätään. Katsoin soturia ja yritin löytää sopivia sanoja.
"Ei kukaan syytä sinua siitä. Jos olisit jäänyt taistelemaan, et välttämättä olisi enää hengissä", huomautin, ja soturi kohautti taas lapojaan.
"Onneksi pääsin näin nopeasti pois parantajan pesältä. En olisi kestänyt enää päivääkään sitä kamalaa yrttien katkua", kolli irvisti inhosta ja sai minut naurahtamaan.
"Voi sinua raukkaa, ethän sinä meinannut kuin kuolla ja sitten vielä jouduit haistelemaan yrttejä monta päivää", naurahdin, mutta Karhumyrskyä ei naurattanut.
Jälleen yllemme laskeutui hiljaisuus. Katseeni lipui Karhumyrskystä leirin sisäänkäynnille. Partio saapui juuri leiriin, ja vartiossa oleva Ruusutuike kävi läpi jokaisen leiriin palaavan kissan. Partion mukana oli Mustikkakuono, Karhumyrskyn poika.
"Mustikkakuonosta on kasvanut hieno soturi", lausahdin. Karhumyrsy nyökkäsi.
"Olen samaa mieltä", kolli murahti ja etsi katseellaan poikansa siniharmaan turkin. Mustikkakuonon emo Villisielu oli kuollut joitakin kuita sitten. Karhumyrsky oli ollut melko hajalla kumppaninsa kuoleman johdosta, mutta hän oli viime aikoina vaikuttanut voivan paremmin. Nyt kollia oli kuitenkin kohdannut taas yksi vastoinkäyminen. Karhumyrsky oli kenties vahvin kissa jonka tunsin. Hän kesti vastoinkäymiset aina vaikka mikä oli.

Kului taas päiviä, kun en ehtinyt kiireiltäni juttelemaan Karhumyrskyn kanssa. Kolli tuntui viihtyvän omissa oloissaan, eikä koskaan ollut pääaukiolla kanssani samaan aikaan. Edellisyönä osa Kuolonklaanin kissoista oli päässyt mukaan Eloklaanin ja Kuolonklaanin väliseen kokoontumiseen. Olisin itsekin halunnut mukaan, mutta Punatähti ei ollut ottanut minua syystä tai toisesta. Mukana oli pääasiassa sellaisia sotureita, joihin päällikkö luotti, sekä ihme kyllä vasta klaaniin hyväksytty Väärävarjo. Minun mielestäni päällikkö olisi ihan hyvin voinut jättää valkean kollin pois kokoontumisesta, ja korvata hänet minulla.
Aurinko oli jo noussut, mutta osa kokoontumisessa olleista kissoista nukkui yhä. Olin ollut aamupartiossa, ja loppupäiväni olisi vapaa. Odottelin Karhumyrskyä, sillä tahdoin kuulla ystävältäni kaiken mahdollisen kokoontumisesta. Olikohan Lauhalaukka ollut siellä myös?
Kun mietin entistä parasta ystävääni, mieleni valtasi haikeus. Lauhalaukka oli ollut kadoksissa, ja ilmeisesti hän oli seonnut sen jälkeen. Kolli oli hakemalla hakenut Karhumyrskystä syyllistä siihen, että Lauhalaukka oli joutunut kaksijalkojen kaappaamaksi. Olisin mielelläni pysynyt oranssivalkean soturin ystävänä, mutta hän ei hyväksynyt sitä, etteivät kuolonklaanilaiset uskoneet hänen tarinaansa. Siispä kolli oli siirtynyt Eloklaanin riveihin, enkä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Ajattelikohan hän minua koskaan?
Sotureiden pesästä kuului liikettä. Käännähdin sisäänkäynnin puoleen, ja näin kastanjanruskean Karhumyrskyn astelevan pääaukiolle. Kolli piti katseensa visusti maassa, eikä siksi huomannut minua. Astelin varovaisin askelin ystäväni vierelle.
"Huomenta unikeko. Nukuit pitkään tänään", virnistin kollille, joka vilkaisi minua. Karhumyrskyn ilme oli mietteliäs, ja hän tuntui sivuuttavan sanani täysin.
"No, mikä on? Millaista kokoontumisessa oli?" kysyin soturilta, joka tuntui olevan aivan omissa maailmoissaan. Karhumyrskyn katse oli noussut maasta. Seurasin katseellani soturin katsetta, ja huomasin hänen katsovan Mustikkakuonoa.
"Karhumyrsky?" lausuin kollin nimen, ja hän säpsähti. Kastanjanruskea kissa katsahti minuun ärtyneenä.
"No mitä?" hän kysyi murahtaen turhankin vihaisella äänellä. En säikähtänyt sitä, vaan kurtistin kulmiani.
"Mikä ihme sinua risoo? Miten siellä kokoontumisessa meni?" kysyin pyöräyttäen silmiäni. Karhumyrsky tuntui rauhoittuvan, ja hän kohautti lapojaan. Kolli oli hetken ajan katsonut minua, mutta nyt hän seurasi taas katseellaan Mustikkakuonoa. Aivan kuin kolli olisi tarkkaillut poikaansa. No, kenties se oli vain välittämistä.
"Ei minua mikään riso", kolli tuhahti kääntämättä katsettaan minuun, "ihan hyvin meni. Eloklaanilaiset ovat nössöjä." Tuo kuulosti jo ihan tavalliselta Karhumyrskyltä. Hymähdin.
"Mitä suunnitelmia sinulla on tälle päivälle?" kysyin ystävältäni. Karhumyrsky kohautti lapojaan.
"Onko Henkäysvarjo jakanut jo tämän päivän partiot?" kastanjanruskea kolli kysyi.
"Auringonlaskun partiot on vielä jakamatta. Voisimme mennä yhdessä sinne", ehdotin ja katsoin kolli kysyvästi. Karhumyrsky kohautti lapojaan.
"Olisi kiva viettää aikaa Mustikkakuonon kanssa. Et kai pahastu, jos kysyn häntä samaan partioon kanssani?" kolli kysyi ja vilkaisi minua. Suoraan sanottuna olin hieman pettynyt, mutta pudistin päätäni. Tietenkin minun täytyi ymmärtää se, että soturi halusi viettää välillä aikaa poikansa kanssa.
"Kyllä minä keksin jotakin muuta", vakuutin. Karhumyrsky nyökkäsi ja löysi katseellaan Henkäysvarjon, joka istuskeli leirin toisella puolella ja jakoi jänistä Varjokarvan kanssa. Karhumyrsky poistui luotani hyvästelemättä ja suuntasi kohti varapäällikköä.
Jäin tylsistyneenä jälleen kerran yksin. Etsin katseellani Raparperitassun mustaoranssia turkkia. Olisi kiva jutella naaraan kanssa pitkästä aikaa ja vaihtaa vaikka vain kuulumisia.
Tuntui kuin Raparperitassun nimitykset olisivat olleet vain hetki sitten, mutta todellisuudessa naaras olisi pian valmis ansaitsemaan soturinimensä. Aika oli kulunut hurjan nopeasti. Ilmeeni kirkastui, kun huomasin soturioppilaan astelevan ulos oppilaiden pesästä. Raparperitassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan. Naaras pysähtyi ja katseli hetken ympärilleen, kunnes huomasi minun katsovan hymyillen hänen suuntaansa. Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän lähti tulemaan minua kohti.
"Hei! Mitä kuuluu?" kysyin ystävällisesti naaraan päästessä tarpeeksi lähelle.

//Rapsu?'
// 815 sanaa

Minua ei ollut valittu mukaan klaanien kokontumiseen. Minua samaan aikaan turhautti, mutta samaan aikaan totesin sen ehkä olevan parempi vaihtoehto. Mestarini saattaisi tulkita sen väärin, jos edes katsoisin yhtäkään Elonklaanin kissaa. Ehkä minun olisi parempi pysytellä klaanin parissa. Etsinhän minä lopulta kuitenkin edelleen omaa paikkaani. Olin edelleen oppilas, olin ollut jo pidemmän aikaa. Koulutukseni oli hiukan venähtänyt kipeytyneen jalkani takia, mutta pian pääsisin pitämään viimeiset harjotukseni Tuhkaraidan kanssa. Sitten saisin soturinimeni ja voisin ehkä vihdoin sanoa kuuluvani osaksi tätä klaania.

Käänsin kylkeäni oppilaiden pesällä, sillä kuulin kokouksesta saapuvien kissojen saapuvan leiriin. Murahdin pienesti, sillä sama tunne leimahti taas sisälläni. Kateus muita kohtaan, jotka olivat päässeet kokoukseen. Yritin kuitenkin tukahduttaa sen tunteen ja hokea, että pääsisin kyllä joskus mukaan tai että tekisin vain virheen, jos lähtisin kokoontumiseen. Jokainen liike olisi virhe. Pudistelin päätäni, sillä minulla ei ollut aikaa ajatella moisia. Suljin vastahakoisesti silmäni ja yritin uudelleen saama unesta kiinni. En ollut tosin nähnyt niitä vielä aikaisemmin tänäyönä, mutta ehkä ne vielä palaisivat. Ehkä pääsisin uudelleen sen järven rannalle, josta toissayönä uneksin… Suljin silmäni ja yritin samalla piilottaa sisälläni kasvavan innokkuuden. Arviointini oli aivan lähellä, kenties se olisi jo huomenna. Pääsisin pian soturiksi! Näiden ajatusten voimin sysäsin mielipahan kokoontumisesta pois ja nukahdin uudelleen.

// 201 sanaa

Käänsin katseeni yllättyneenä naaraaseen. En ollut odottanut hänen tuovan asiaa esille, vaikka tiesinkin, että hän oli varmaankin nähnyt Turmaloikan seurassani. Siristin silmiäni.
"En minä mitenkään viihdy hänen seurassaan. Älä kuvittelekaan", vastasin viileästi. Minä, Tuhkajuova ja Turmaloikka olimme olleet oppilaita yhdessä, ja olimme tunteneet toisemme melkein koko elämämme. Emme ehkä olleet kovinkaan läheisissä väleissä, kaksi muuta kaiketi vähiten, mutta me tiesimme, mikä kukin oli kissojaan.
"Se typerä kolli vain tunkee koko ajan seuraani. On helpompaa vain kärsiä hiljaa kuin yrittää aina häätää hänet pois."
En todellakaan tahtonut, että Tuhkajuova kuvittelisi minun ja Turmaloikan välillä olevan jotain. Minä kunnioitin Tuhkajuovaa enemmän kuin keskiverto kuolonklaanilaista, ja luulin, että hänkin kunnioitti minua. Tiesin, ettei Tuhkajuova pitänyt Turmaloikasta, sillä oppilasaikoinamme kolli oli tarttunut jokaiseen tilanteeseen kiusata meitä. Ja vaikka hän ei ehkä käynyt enää minun hermoilleni, hän käyttäytyi kaiketi yhtä ärsyttävästi muita kohtaan. Jos hän luulisi minun - hyi sentään - ihastuneen Turmaloikkaan, sotureista kaikista hiirenaivoisimpaan, miten hän oikein näkisi minut? Muutenkin tunsin oloni jotenkin haavoittuvaiseksi aina, kun toin tunteitani jotenkin esille.
Onneksi minun ei enää tarvinnut jatkaa keskustelua naarassoturin kanssa, sillä Mesitähti ilmoitti klaaninsa olevan lähdössä. Tietysti he lähtisivät ensin, meidän oli varmistettava, etteivät eloklaanilaiset jäisi pyörimään reviirillemme. Pian Eloklaanin jäsenet alkoivat valua pois paikalta, ja kun näytti siltä, että he olivat tarpeeksi kaukana, aloimme mekin tehdä lähtöä. Punatähti otti paikkansa jonon edestä. Päätin, että oli parempi pitää hieman etäisyyttä Tuhkajuovaan, joten naaraan jättäytyessä joukon hännille minä päätin seurata edessä kulkevien kokeneempien sotureiden joukkoa.
Saavuimme piakkoin leiriin. En ollut kokoontumisessa edes huomannut, kuinka väsynyt olin. Olinhan käynyt tänään rajapartiossakin ja omatoimisella metsästysretkellä, joten en ollut paljoa ehtinyt levätä. Onneksi kokoontumiseen lähtijöiden ei kuitenkaan tarvinnut herätä aamun partioihin. Leirin aukiolla yllätyin hiukan nähdessäni niin paljon kissoja valveilla - pääosin sotureita, klaanin nuoremmat ja vanhemmat jäsenet olivat varmastikin nukkumassa - mutta oli kaiketi ymmärrettävää, että kissat olivat kiinnostuneita siitä, mitä kokoontumisessa oli tapahtunut. Näin myös Turmaloikan. Hänkin taisi huomata minut, sillä harmaa soturi lähti kulkemaan minua kohti. Minä kuitenkin astelin hänen ohitseen kuin en olisi kollia huomannutkaan. Oli myönnettävä, että se tuntui hiukan pahalta. Luulin nimittäin, että Turmaloikka oli odottanut unetta nimenomaan minun paluutani. Se kuitenkin liippasi hiukan liian läheltä kumppaneina olemista.
Suuntasin suoraan makuusijalleni ja käperryttyäni sammalilleni suljin silmäni. Soturien pesään astui jälkeeni toinen kissa, jonka hajusta tunnistin Turmaloikaksi. Hän kuului seisovan hetken paikoillaan ja astelevan sitten omalle pedilleen. Kuulin hiljaista jupinaa "typerästä naaraasta", mutta tukahdutin haluni nostaa päätäni ja sättiä kollia. En voinut uskoa, että hän otti huomiotta jättämisen niin tosissaan. Lisää sotureita alkoi hiljalleen virrata pesään. Minä nukahdin ärtyneenä.

//Tuhka?
//416 sanaa

Keskustelu Pimentovarjon kanssa oli selvästi kääntynyt Väärävarjoon. Tumma soturi oli kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon entinen erakko oli viihtynyt seurassani.
Katsahdin ikäiseeni kissaan ja peitin parhaani mukaan sisälläni syttyvän hämmennyksen. Mitä Pimentovarjo ajoi takaa? Yrittikö hän vihjata jotakin?
"En minä olekaan. Koulutin Väärävarjoa, ja hän pitää minua nyt kai ystävänään. Jos joku kohtuullisen siedettävä kissa, kuten esimerkiksi sinä tai Väärävarjo, liittyy seuraani, en minä ole sitä ajamassa pois", selitin ja pidin koko ajan katseeni Pimentovarjon harmaansinisissä silmissä. Naaras kohautti lapojaan, ja minä käänsin katseeni lähettyvillämme jutteleviin Sulkatassuun, Sähkötassuun ja eloklaanilaiskolliin. Sulkatassu hymyili melko leveästi koko keskustelun ajan, mutta Sähkötassun kasvoilla oli tasaisen tympeä ilme. En kuullut mistä kolmikko puhui, mutta jossain vaiheessa Sähkötassu heilautti häntänsä Sulkatassun suun eteen. Oliko harmaanruskea naaras puhumassa ohi suunsa? Kiitin hiljaa Pimeyden Metsää siitä, että jos niin oli käymässä, Sähkötassu ilmeisesti ehti ajoissa estämään sen.
Sitten käänsin katseeni takaisin Pimentovarjoon. Soturi oli ollut tovin irti soturin tehtävistä, kun hän oli loukannut jalkansa. Vasta lähipäivinä naaras oli palannut takaisin normaalin soturin arkeen. Naaraan toipumisaikana olin kiinnittänyt huomiota siihen, että tuo oli viihtynyt yllättävän paljon Turmaloikan seurassa. Olin aiemmin saanut sellaisen käsityksen, ettei musta naaras voinut sietää Turmaloikan seuraa. Mitä ilmeisimmin asia oli muuttunut. Kerta Pimentovarjo oli kysellyt minun suhteestani Väärävarjoon, olisi minulla oikeus kysyä häneltä Turmaloikasta.
"Nyt kun entisistä erakoista puhutaan, miten Turmaloikalla menee? Tunnut viihtyvän hänen seurassaan aika paljon nykyään", lausuin ilmeettömänä ja vilkaisin Pimentovarjoa, ikään kuin olisin sanonut asiani vain ohimennen. Ei minua sinällään Pimentovarjon seuraelämä kiinnostanut, mutta jostain syystä keskustelu oli johtanut tähän, eikä se minua haitannutkaan.

//Pimento?
// 254 sanaa

Vilkaisin Tuhkajuovan osoittamaan suuntaan Mesitähteä kohti. Kurtistin mietteliäänä kulmiani. En ollut ajatellut sitä aiemmin, mutta Mesitähdessä ja Väärävarjossa tosiaan oli samaa näköä. Molemmilla oli valkoinen turkki, ja tarkemmin katsottuna muitakin hienovaraisia yhteisiä piirteitä.
"Oletko varma, että tiedät?" sanoin välinpitämättömästi Eloklaanin päällikköä tarkkaillen. Eihän meillä ollut varmuutta kummankaan taustoista, eivätkä he välttämättä itsekään tienneet suvuistaan. Kollit saattaisivat olla keskenään jotain kaukaista sukua, mutta en pitänyt sitä todennäköisenä. Eivät kaikki valkoiset kissat olleet sukua keskenään.
Melkein unohdin jo huomioida sen, että Tuhkajuova oli ylipäätään tuonut Väärävarjon ulkonäön esille. Hän oli kaiketi taas katsellut valkeaa soturia. En halunnut kuitenkaan hypätä ilmeiseen johtopäätökseen, sillä Tuhkajuovan kaltaisella juonikkaan oloisella kissalla oli varmasti muitakin syitä tarkkailla klaanilaisia. Sitä paitsi Väärävarjo oli entinen erakko. Vaikka Turmaloikka oli esimerkki siitä, miten hyvin erakot pystyivät sopeutumaan klaanielämään, ei sama pätenyt kaikkiin erakoihin. Lisäksi Väärävarjo oli ollut aikuinen klaaniin liittyessään. Kenties hän luikkisi pakoon heti, kun elämä klaanissa ottaisi huonomman käänteen.
"Väärävarjosta puheenollen", sanoin hiukan vihjailevasti, "teitä näkee aika usein yhdessä. Aika outoa, et ole koskaan vaikuttanut kovin seuralliselta kissalta."
Tuhkajuova sai ottaa tuon miten halusi. Yllätyin siitä, miten kiinnostunut oikeastaan olin noista kahdesta. Toisaalta oli hyvä, jos Tuhkajuova suostuisi kertomaan minulle Väärävarjosta, jos hänestä olisikin jotain kertomisen arvoista.

//Tuhka?
//199 sanaa

Sulkatassu oli alkanut turhankin tuttavallisesti juttelemaan Hiilihampaalle, joka sattui olemaan yksi Mesitähden mainitsemista tuoreista sotureista. Tummanruskea kolli näytti alkuun todella jännittyneeltä, mutta rentoutui keskustelun edetessä ja ehkä Sulkatassun reippaalla asenteella oli myös jotain vaikutusta asiaan.
Olin päättänyt jättää Sulkatassun väitöksen hänen uintitaitojensa paremmuudesta sivusuun, sillä tässä hetkessä se ei ollut merkityksellistä. En kuitenkaan pitänyt taitojeni aliarvioimisesta. Mutta jos joltain sallin sen, niin Sulkatassulta. Hän oli myös ainut, joka sai leikillään kiusata minua. Muut laittaisin lopettamaan ennen kuin aloittaisivatkaan.
Hiilihammas oli kertonut hieman elämästä Eloklaanissa, muttei vastannut kovin paljoa sisareni kysymyksen ohi, joka osoitti, että hän osasi paljastaa asioita vain sen verran, kuin oli järkevää. Hiilihampaan seuraava lausahdus kuitenkin kumosi olettamukseni, kun hän paljasti varomattomasti pelkäävänsä vettä. Itse en henkilökohtaisesti olisi kailottanut heikkouksiani muille -enkä varsinkaan vieraan klaanin jäsenelle. Vaikka keskustelu olikin nyt melko neutraalia, jonka tarkoituksena oli vain vaihtaa kuulumisia klaanien kesken, taistelun keskellä jokainen olisi oikeutettu hyödyntämään kokoontumisessa kuulemiaan asioita toista vastaan, jos se vauhditti voittoa. Koskaan ei saanut olla liian varomaton tuntemattomien seurassa, vaikka jokin tuntuisi pieneltä asialta silloin, se voisi olla ratkaiseva tekijä tulevaisuudessa.
Kolli taisi kuitenkin huomata virheensä, sillä hänen kasvoillaan kävi aavistuksen katuva sävy. Hän kuitenkin siirtyi ketterästi seuraavaan aiheeseen ja vuorostaan kysyi meiltä:
"Entä millaista elämä Kuolonklaanissa sitten on? Osaavatko kaikki teillä päin uida?"
Oli jotenkin outoa, että kaksi samassa metsässä asuvaa klaania tiesivät loppujen lopuksi niin vähän toisistaan.
"Kuolonklaani on loistava paikka elää. Koulutuksessa ei ole puutoksia eikä riistastakaan ole pulaa", sanoin aukaisten suuni ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, "Osa kuolonklaanilaisista osaa uida, mutteivät kaikki." Hiilihampaan jäänsininen katse oli kääntynyt minuun ja samoin sisarenikin vilkuili minua silloin tällöin. Olin päättänyt ottaa vastausvuoron itselleni, sillä Sulkatassun ensimmäisissä puheenvuoroissa oli joitakin varoitusmerkkejä siitä, että tämä saattaisi tahattomasti sanoa jotain liikaa. Ei ollut kyse siitä, etten luottaisi Sulkatassuun ja tämän itsehillintään, mutta tiesin, että hän oli jo ylikierroksilla pelkästä innokkuudesta ja se saattaisi aiheuttaa tavallista enemmän varomattomuutta.
Siirsin katseeni pois Hiilihampaan silmistä merkiksi puheenvuoroni päättymisestä.
Vilkaisin Hehkulammen suuntaan. Sen pinta kimalteli täyskuun valossa mitä kauneimmalla tavalla. Se näytti niin lumoavan kauniilta. Välillä mietin, että oliko veden heijastavalla pinnalla jokin tarkoitus. Se oli mielikuvituksellisin asia, mihin koskaan syyllistyin.
Joskus olin keksinyt, että sen täytyi olla jonkinlainen keino houkutella saaliit lähemmäksi. Tarvitsihan vedessä asuvat pedotkin jotain syötävää. Ehkei sellaisia olentoja ollut täällä, mutta olin pentuna kuullut klaaninvanhimpien kertovan vanhoja tarinoita, joista jotkut sisälsivät mainintoja valtavista vesialueista. Suuret vesialueet, suuremmat eläinlajit. Tiesin kuitenkin, että tarinoilla oli tapana olla keksittyjä ja liioiteltuja, joten en ottanut kuulemiani satuja liian tosissaan.
Tuollainen kuvitteleminen oli mielestäni loppujen lopuksi turhaa, mutta välillä antauduin ajatusten vietäväksi, vaikken suuria lahjoja mielikuvituksen saralla omannutkaan. Haaveilu oli merkityksetöntä, jos se ei liittynyt tosimaailmaan ja sen tavoitteisiin.
Lopulta päädyin taas tutkimaan eloklaanilaiskollin eleitä ja ilmeitä. Olin kiinnostunut kissojen käytöksestä erilaisissa tilanteissa. Siksi pidin kissojen tarkkailusta ja osin siitä varmaan johtuikin melko hyvät kasvoiltalukutaitoni.
Hiilihammas ja Sulkatassu olivat jatkaneet keskustelua, mutta kissojen liikehdinnästä päätellen jokainen alkoi olla tietoinen pian tapahtuvasta lähdöstä, vaikkeivät klaaninpäälliköt olleet siitä vielä ilmoittaneetkaan. Siispä sisarenikin alkoi jo hiljalleen hyvästellä keskustelukumppaniamme. Sen tehtyään minäkin vielä kohteliaasti sanoin omat hyvästini:
"Näkemiin."
Tämän jälkeen tiemme erkanivat ja lähdimme Punatähden luokse, joka oli juuri ilmoittanut kokoontumisen päättyvän. Sulkatassu tassutti rinnallani aivan tohkeissaan ja selitti minulle kaikkea kokemaansa uutta. Tätä jatkui koko matkan leiriin asti, eikä hän näyttänyt mitään väsymisen merkkejä. Hän sai minut hymyilemään.

"Sulkatassu", kuiskasin varovasti sammalpetiin käpertyneelle Sulkatassulle, joka tuhisi unissaan.
"Sulkatassu", toistin vähän kovempaa, mutta silti pitäen ääneni pehmeänä, jotten säikäyttäisi naarasta. Tämän seurauksena naaras kierähti pedillään, muttei viitsinyt avata silmiään.
"Nouse nyt, niin pääset esittelemään loistavia uintitaitojasi", sanoin puoliksi kiusoitellen. Sulkatassu havahtui avaamaan uteliaat silmänsä.
Aurinko oli jo noussut taivaalle, mutta Sulkatassu nukkui vielä kokoontumisen uuvuttamana. Tuhkajuova oli tullut puhumaan minulle hieman aiemmin ja kertonut suunnittelemistaan uintiharjoituksista Hehkulammella. Se oli syy siihen, miksi tällä hetkellä varovasti herättelin sisartani.
"Huomenta", sanoin ja astuin hieman taaemmas antaen Sulkatassulle tilaa nousta. Tämä näytti vieläkin hieman uniselta, mutta sitäkin enemmän mietteliäältä.
"Kerrankin, kun saisi nukkua pitkään, niin päätetään järjestää uintiharjoitukset", naaras tuhahti, vaikka uskoinkin hänen oikeasti olevan mielissään päivän ohjelmasta, kunhan hän vain pääsisi heräämisen aiheuttamasta ärtymyksestä.
"Valmistauduhan lähtöön, Tuhkajuova ja Pimentovarjo alkavat odottaa meitä pian", sanoin ja vilkaisin Sulkatassun kellertävän vihreisiin silmiin, jonka jälkeen käännyin poistumaan pesästä.

//Sulka, Tuhka tai Pimento?
688 sanaa

Sulkatassu oli ollut vähällä ratketa riemusta, kun hän oli kuullut nimensä kokoontumiseen lähtijöiden joukossa. Naaras ei malttanut odottaa, että hän pääsisi tapaamaan eloklaanilaisia. Punatähti oli ankarasti kieltänyt vihollisklaanin jäsenien kanssa ystävystymisen, ja Tuhkajuova oli ottanut asiakseen muistuttaa asiasta heitä vielä matkalla kokoontumiseen. Sulkatassua ärsytti, ettei hänen emonsa luottanut häneen pätkän vertaa. Tuhkajuova välitti vain siitä, millainen maine hänellä tai hänen pennuillaan oli. Harmaanruskea raidallinen naaras tiesi, että Sähkötassu tahtoisi ehdottomasti noudattaa päällikön käskyjä, joten Sulkatassukin tyytyi siihen.
Kokoontumispaikka sijaitsi Hehkulammen kupeessa olevalla Kivikukkulalla. Eloklaani oli myöhässä, ja kuolonklaanilaiset eivät pitäneet siitä. Sulkatassua se ei haitannut, sillä hän oli ehtinyt hyvin katsella ympärilleen ennen toisen klaanin saapumista. Siitä eteenpäin hän keskittyi vain eloklaanilaisten tarkkailuun.
Ensimmäinen asia, jonka oppilas huomasi eloklaanilaisista, oli heidän ystävälliset piirteensä. Kenenkään kasvoilla ei ollut tuimaa ilmettä, joka vähintäänkin joka toisen kuolonklaanilaisen naamalta nyt löytyi.
Kun päälliköt olivat kertoneet klaanien kuulumiset, he antoivat luvan keskustella hetken toisen klaanin jäsenten kanssa. Sulkatassu näki tilaisuutensa tulleen, joten hän käännähti veljensä puoleen.
"Mennään Sähkötassu!" naaras naukui vaatien. Veli ei epäröinyt, vaan seurasi sisartaan Kivikukkulan laen halki. Raidallinen naaras ei huomannut, että Sähkötassu ei aivan pysynyt hänen perässään. Viimein kun Sulkatassu pysähtyi, hän kuuli Sähkötassun lähestyvät askeleet takaansa.
Sulkatassu oli naulinnut katseensa yksinäisen oloiseen eloklaanilaiseen. Kollilla oli tummanruskea turkki, jota koristi entistä tummempi tabbykuvio. Kissa käänsi jäänsinisen katseensa kohti kuolonklaanilaisoppilaita. Sulkatassu arveli, että kissa oli suurin piirtein heidän ikäisensä, kenties jo soturi.
"Hei. Minä olen Hiilihammas, hauska tutustua. Keitä te olette?" kolli kysyi hymyillen. Sulkatassu huomasi, että kollin hymy tuskin oli aito. Pelottiko sitä raasua? Sulkatassu loihti kasvoilleen aitoakin aidomman hymyn, ja nyökkäsi kohteliaasti eloklaanilaiselle.
"Minä olen Sulkatassu, ja tässä on veljeni Sähkötassu. Mekin olisimme kyllä jo sotureita, mutta kävimme-", Sähkötassu heilautti häntänsä sisarensa kuonon eteen ja hiljensi tämän. Sulkatassu katsoi tuimasti veljeään, jonka ankara ilme kertoi, ettei asiasta olisi hyvä mainita. Sulkatassu myöntyi ja pyöräytti silmiään.
"Niin, veljeni ei osaa pitää tuota häntäänsä oikein kurissa. Olisimme sotureita, mutta vietimme viheryskän kourissa parantajan pesällä pitkään oppilasaikamme alussa, joten nimityksemme viivästyi", Sulkatassu valehteli etevästi ja vilkaisi Sähkötassua, joka näytti tyytyväisemmältä.
"Kuulostaa ikävältä", Hiilihampaaksi esittäytynyt nuori kolli lausahti. Kolmikon ylle laskeutui hiljaisuus, ja Sulkatassu mietti kuumeisesti puheenaiheita.
"Millaista Eloklaanissa on? Osaako jokainen kissa uida jo? Osaatko sinä uida? Minä osaan, ja emoni sanoi että olen luonnostaan lahjakkaampi uimari mitä veljeni on", Sulkatassu virnisti ja vilkaisi Sähkötassua. Ei naaras ollut mitenkään erityisen kilpailuhaluinen, mutta hän tahtoi näyttää eloklaanilaiskollille, ettei ollut mikään ihan turha kissa. Todellisuudessa Sulkatassu osasi vain uimisen perusteet, eikä hän ollut päässyt vielä kertaakaan Hehkulammelle uimaan. Sitä tämän Hiilihampaan ei kuitenkaan tarvitsisi tietää.

//Sähkö tai Hiili?
// 420 sanaa

Katsahdin Pimentovarjoa tuon puhuessa. Olisin tahtonut vastata jotakin, mutta musta soturi jatkoi vain puhumistaan. Vaikka en pitänytkään Pimentovarjon tavasta ajatella tätä asiaa, en voinut sanoa ajatuksen olevan ihan surkea. Jos tavoitteenamme olisi kukistaa Eloklaani, suunnitelma olisi jo puoliksi laadittu. Punatähti halusi kuitenkin elää sovussa toisen klaanin kanssa, ja hän nimen omaan oli kieltänyt kaikenlaisen juonien punomisen ja kapinoimisen.
"Punatähti uskoo, ettei Eloklaanista ole meille vaaraa, ja minä luotan häneen. Kuolonklaanissakin on heikkomielisiä kissoja, ja jos klaani lähenee Eloklaanin kanssa, he varmasti seuraavat Hopeaputouksen jalanjälkiä ja vaihtavat klaania. Se ei ole sääntöjen mukaan laitonta, eli kukaan ei voisi heitä estää", huomautin ja katselin samalla Pimentovarjon takana näkyvää Hehkulampea. Lampi tuntui vetävän minua jälleen puoleensa. Tämä viherlehden yö oli raikas. Tuulenvire käväisi vähän väliä turkillani. Taivas oli kirkas, eikä yhtäkään pilveä näkynyt.
Enempää emme ehtineet puhua, kun Punatähti lähti johdattamaan kissoja Kivikukkulalle. Kukkulan laelle pääsi helpoiten loikkimalla lähekkäin olevien kivien päältä. Hajujen perusteella Eloklaani ei ollut vielä paikalla.
Itse kokoontumispaikka oli melko tilava. Tänne mahtuisi helposti parikymmentä kissaa. Alue oli melko tasainen, eikä kukkulalla kasvanut yhtäkään puuta tai pensasta. Kivinen alusta ei ollut suotuisa kasveille. Keskellä kukkulaa sijaitsi suuri kivi.
Eloklaania ei näkynyt, joten Punatähti kehotti kaikkia odottamaan. Minä seurasin katseellani Sulkatassua ja Sähkötassua. Kaksikko katosi näkyvistäni vain hetken kuluttua.
Siispä käänsin katseeni taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina, ja tukivat täysikuun valoa. Yö oli yllättävän valoisa. Otin oman paikkani Kivikukkulan reunamilta, mahdollisimman läheltä Hehkulampea. Käänsin selkäni kukkulan keskustalle ja katselin lampea.
Auringonlaskun myötä sininen väri oli muuttunut haaleammaksi. Täysikuu heijastui vedenpintaan.
"Tervehdys", Väärävarjon matala ääni kuului takaani, mutten vaivautunut kääntämään edes päätäni soturin suuntaan. Valkea kissa istuutui vierelleni.
"Hehkulampi on kaunis jopa yöllä, aivan kuten sinäkin. Kuunvalo saa turkkisi suorastaan säteilemään", kolli lateli kohteliaisuuksia, ja yritin olla huomioimatta niitä parhaani mukaan. Mutta jos totta puhuttiin, tunsin sydämeni lyövän lujempaa aina kun kolli jutteli minulle tai oli edes lähelläni. Inhosin sitä tunnetta, enkä tiennyt mistä se edes tuli. Kuolonklaanilaiset vaikenivat. Käänsin pääni Eloklaanin reviirin suuntaan. Eloklaanilaiset kulkivat Mesitähden johdolla Hehkulammen rantaa myöten kohti Kivikukkulaa.
Kului pieni tovi, kunnes eloklaanilaiset olivat kukkulalla yhdessä kuolonklaanilaisten kanssa. Ilmapiiri oli varsin kireä, ja Mesitähti pahoitteli kovalla äänellä myöhästymistään. Punatähti ei reagoinut siihen mitenkään, vaan viittoi toisen klaanin päällikön kanssaan kohti kukkulan keskustassa olevaa kiveä. Henkäysvarjo ja Eloklaanin varapäällikkö ja Punatähden tytär, Minttuliekki ottivat paikkansa suuren kiven toiselta puolelta. Ilmeisesti tässä luotiin jonkinlaisia tapoja ja perinteitä.
Mesitähti otti itselleen kunnian puhua ensin. Kolli jauhoi jotakin siitä, miten Eloklaanilla meni tällä hetkellä. Hänen puheenvuoronsa oli kuolettavan tylsää kuunneltavaa. Ei minua kiinnostanut, ketkä Eloklaanissa olivat ansainneet soturi- tai oppilasnimensä lähiaikoina.
Sen sijaan yksi kiinnostava asia hänen puheessaan tuli ilmi. Eloklaanissa kissoja opetettiin uimaan. Aivan, uimataitoinen Lauhalaukka oli siirtynyt Eloklaaniin ja takuulla opetti uuden klaaninsa jäsenille kaiken mitä minä hänelle olin opettanut. Punatähti saisi ottaa mallia tässä asiassa Mesitähdestä. Uintitaito oli loppujen lopuksi elintärkeä taito, etenkin kun Kuolonklaanissakin kissat joutuivat lähes päivittäin ylittämään jokea.
Sitten Mesitähti astui taaksepäin ja antoi Punatähdelle puheenvuoron. Punaruskea päällikkö piti asiansa lyhyenä. Hän ei turhaan maininnut vastanimettyjä sotureita tai oppilaita, eikä maininnut sanallakaan reviirillä liikkuvasta murhaajasta. Päällikkö oli kuin kaikki olisi ennallaan. Sen enempää päälliköt eivät klaanien edessä puhuneet, vaan he ilmoittivat kokouksen jatkuvan vielä hetken. Kissat saisivat keskustella keskenään, ja sen jälkeen klaanit lähtisivät taas omille teilleen omiin leireihinsä.
Väärävarjo vilkaisi minua, ja sanaakaan sanomatta lähti kävelemään kohti kissajoukkoa. Hetken ajan näköpiirissäni oli kaksi valkeaa kissaa, ja huomasin heissä todella suuren yhtäläisyyden. Nyt ymmärsin, miksi Väärävarjo oli näyttänyt niin tutulta minun löytäessäni hänet klaanin reviiriltä.
Ellei Mesitähden turkilla olisi ollut vaaleanruskeita kohtia, olisin voinut varmasti luulla häntä Väärävarjoksi. Jätin asian sikseen, ja päätin etsiä Pimentovarjon käpäliini. Eloklaanilaisille minä en puhuisi ellei olisi pakko, mutta Pimentovarjon kanssa vaihtaisin mielelläni muutaman sanan lisää.
Naaras istui vähän matkan päässä Sulkatassusta, Sähkötassusta ja tummanruskeasta eloklaanilaiskollista. Istuuduin lupaa kysymättä Pimentovarjon vierelle. En kuullut mitä jälkeläiseni keskustelivat tummanruskean tabbykuvioisen kissan kanssa, mutta pidin katseeni heissä tiukasti. Huomasin Sähkötassun huomaavan sen. Toivoin, että tarkkaileva katseeni saisi kaksikon miettimään edes vähän sitä, mitä he vihollisklaanin jäsenelle puhuisivat.
"Oletko aiemmin tavannut kahta kissaa, jotka sattumalta näyttävät aivan toisiltaan? Jos en tietäisi, voisin vaikka vannoa, että Väärävarjo ja Mesitähti ovat sukua", totesin hiljaisella äänellä ja viitoin hännälläni Mesitähden suuntaan.

//Pimento? Jos et ehi tänää enää jatkaa tästä ni Pimento voi ottaa ton asian puheeks vaikka sit kokoontumisen jälkeen cx
// 683 sanaa

Muutama päivä sitten olin siirtynyt taas takaisin soturin tehtäviin. Turmaloikka oli pitänyt sanansa ja viettänyt koko toipumisaikani kanssani. Muuten leirissä jumittaminen olisi ollutkin tylsää, mutta kollin jutut piristivät päiviäni ainakin jonkin verran. Nyt olin saapumassa takaisin metsästyspartiosta, jonka johdossa kyseinen soturi oli. Olimme kulkeneet Lehtilaaksoon asti viherlehden alun auringon hyväillessä turkkejamme. Olin päättänyt kulkea Turmaloikan takana, mikä oli tuntunut hiukan yllättäneen häntä, yleensähän pyrin partiossa pysymään hänestä mahdollisimman kaukana. Huomasin, että vähän väliä kolli vilkaisi taakseen jalkaani kohti, ehkä varmistaakseen, että olin kunnossa. En tiennyt, huomasiko hän minun huomaavan vai välittikö hän edes. Saavuttuamme metsästyspaikalle en yllättynyt ollenkaan siitä, että soturi valitsi minut parikseen. Meistä kumpikaan ei ollut klaanin parhaita metsästäjiä, mutta yhdessä saimme kasaan ihan kelpo saaliin.
Kaiken tuon ajatteleminen sai minut hyvälle tuulelle. Turmaloikalla tuntui muutenkin olevan minuun sellainen vaikutus.
Leiriin saavuttuamme huomasimme, että aukiolle oli kerääntynyt kaiketi kaikki klaanin kissat. Jotain näytti tapahtuvan, ja pian Punatähti ilmestyikin puhumaan leirin keskustaan. Ilmeisesti seuraavana päivänä luvassa olisi kokoontuminen Eloklaanin kanssa.
"Eloklaanilaisten kanssa on luvallista puhua, mutta muistakaa, että ette saa ystävystyä. Kokoontumisessa myöskään kukaan ei mainitse sanaakaan reviirillä liikkuvasta murhaajasta."
Väkijoukko näytti nyökyttelevän myötämielisesti. Punatähti alkoi luetella kokoontumiseen lähtijöitä. Kuulin Tuhkajuovan nimen mainittavan, samoin Karhumyrskyn ja Väärävarjon. En oikeastaan yllättynyt kuulevani omankin nimeni. Punatähti varmaankin halusi mukaansa kissoja, jotka antaisivat vahvan kuvan Kuolonklaanista. Ja minä olin totisesti tehnyt töitä sen eteen, että olisin mallikuolonklaanilainen. Turmaloikan nimeä ei kuitenkaan lausuttu.
Pian Punatähti oli valmis ilmoituksensa kanssa ja klaanilaiset alkoivat hajaantua takaisin omiin puuhiinsa. Tunsin Turmaloikan katseen turkillani ja käännyin katsomaan kollia kysyvästi.
"Oletko varma, että jaksat kulkea sinne tuolla jalalla?" hän kysyi nyökäten toista etujalkaani päin.
"Miten niin "tuolla jalalla"? Se on aivan kunnossa", tuhahdin ja kuin todistukseksi raapaisin maata tassuni alla. "Sinun ei tarvitse huolehtia minusta. Se alkaa käydä hermoilleni."
"Ei kuitenkaan ala", Turmaloikka vastasi virnistäen. "Tykkäät siitä kumminkin salaa."
Hän oli oikeassa, mutta en myöntäisi sitä.

Seuraavan päivän iltana oli vuorossa kokoontumiseen lähteminen. Lähtijät olivat kokoontuneet uloskäynnille, minäkin astelin muiden luokse odottelemaan. Pian Punatähti ilmaantui joukon kärkeen ja muistutti vielä siitä, että meidän tulisi olla hiljaa murhaajan suhteen ja ystävystymättä eloklaanilaisten kanssa. Vanhemmat soturit varmasti ymmärsivät tämän, mutta nuoremmat eivät ehkä tajuaisi tilanteen vakavuutta. Lähtiessämme etsin katseellani Tuimatassua, joka myös oli lähtenyt mukaan, ja hänet paikannettuani harpoin nuoren kollin luo.
"Sinähän kuulit mitä Punatähti sanoi? Muista käyttäytyä sen mukaan. En epäile sitä, ettetkö sinä ymmärtäisi tilanteen vakavuutta, mutta katso myös oppilastovereidesi perään."
Tuimatassu nyökytteli ja minä nyökkäsin terävästi takaisin. Jättäydyin sitten kulkueen häntäpäähän. Tuhkajuova kulki hiukan edelläni. Naarasta katsoessani huomasin hänen katseensa kiinnittyneen jonnekin, ja seuratessani hänen katsettaan huomasin Väärävarjon. En halunnut lukea hänen käyttäytymistään liikaa, mutta olin nähnyt kaksikon viettävän yhdessä aikaa useampaan otteeseen. Harva kuolonklaanilainen tunsi Tuhkajuovan yhtä hyvin kuin minä, eikä hän ollut koskaan tuntunut pitävän kenenkään seurasta. En kuitenkaan ollut niin kiinnostunut naaraan asioista, että olisin tunkenut nokkani hänen suhteisiinsa.
"En käsitä, miksi Punatähti tahtoo tavata Eloklaania. Eikö olisi parempi, jos molemmat klaanit saisivat elää omassa rauhassa?"
Tuhkajuova oli jäänyt kulkemaan vierelleni. Naaraan kysymyksen kuultuani katsahdin hänen puoleensa mietiskellen.
"Ehkä. Mutta haluaisitko, että Eloklaani saisi vain rauhassa kasvaa ilman, että saisimme heistä mitään tietoa? He eivät ole mitään meidän ystäviämme", vastasin katse suunnattuna eteen, missä Punatähti johti kuolonklaanilaisten joukkiota. "Heitä on pidettävä silmällä."
Eloklaani oli uhka Kuolonklaanille. Meidän oli varmistettava, ettei klaani kasvaisi liian suureksi. Silloin he alkaisivat viedä meidän reviiriämme ja riistaamme, enkä odottanut mitenkään innolla mahdollisia kahakoita tai jopa sotaa. Tai ehkä juuri sitä Eloklaani suunnitteli tälläkin hetkellä. Siksi meidän oli tavattava heitä. Meidän piti tietää heistä niin paljon kuin mahdollista, jotta he eivät pääsisi yllättämään meitä.
"Mutta sitä en tajua, miksi emme voisi ystävystyä heidän kanssaan. Tai tarkemmin, teeskennellä ystävystyvämme. Voisimme helposti käyttää hyväksemme jotain hyväuskoista eloklaanilaista ja onkia häneltä arvokasta tietoa. Ja minusta olisi muutenkin parempi, jos he kuvittelisivat, ettemme ole vihollisia. Sitten voisimme hyödyntää heidän väärää turvallisuuden tunnettaan."
Vilkaisin jälleen vierelläni kulkevaa naarasta.
"Sinä ja minä pystyisimme siihen."

//Tuhka? sorii mulla ei kulkenu ajatus nii tässä saattaa olla jotai kohtii missä ei oo mitää järkee xdd
//639 sanaa

Harakkatassu oli saapunut luokseni ja keskeyttänyt päänsisäiset pohdintani. Vilkaisin hieman turhautuneena oppilasta, jonka asia ei tullut minulle yllätyksenä. Soturioppilas halusi uintiharjoituksiin. Eihän siitä ollut kuin muutama päivä, kun olimme viimeksi käyneet Hehkulammella. Valkomusta kolli kertoi, että hän oli jo totuttautunut veteen leirissä. Suoraan sanottuna en olisi uskonut, että kolli olisi totuttautunut veteen näin nopeasti. Hän oli ollut suorastaan kauhusta kankea, kun olimme aiemmin käyneet vedessä.
Kolli oli tullut juttusilleni juuri oikeana päivänä, sillä tänään Raparperitassullakin oli vapaapäivä. Toisaalta, tänä yönä olisi täysikuu. Punatähti oli eilen ilmoittanut klaanille, että tapaisimme Eloklaanin Kivikukkulalla joka täysikuun aikaan tästä eteenpäin. Oli asiasta ollut aiemminkin puhetta, mutta nyt se oli varmistunut. Minä olin päässyt mukaan kokoontumiseen.
"On onnenpäiväsi. Käyn pyytämässä jotakuta soturia mukaamme, me lähdemme heti", sanoin ja lähdin kesken lauseen kävelemään kohti sotureiden pesää. Harakkatassu jäi taakseni, mutta en kuullut hänen askeleitaan. Kolli jäi siis odottamaan minua, eikä tullut mukaan.
Työnsin pääni sotureiden pesään ja katselin sammalvuoteilla makaavia sotureita. Suuri osa kissoista oli tällä hetkellä partioissa, harjoituksissa tai leirin pääaukiolla, mutta muutama karvamytty nukkui pesän vuoteilla. Katsahdin tummanharmaata kollia, joka nosti päänsä ylös vuoteesta kuullessaan minut. Kohtasin isäni kirkkaanvihreän katseen.
"Mitä? Onko jotakin asiaa?" kunnioitettu soturi murahti matalalla äänellään.
"Tahdotko lähteä vartioimaan uintiharjoituksia?" kysyin mitäänsanomattoman kylmällä äänensävyllä.
"Kenen harjoituksia?" kookas soturi murahti ja nousi istumaan. Jyrkänneloikka ei vaivautunut puhumaan hiljempaa, ja huomasin pesän toisella puolen nukkuvan Haahkasurman korvien liikkuvan. Selvästi hän oli hereillä.
"Harakkatassun. Tämä on toinen harjoituskerta", selitin. Kollin ei pitänyt miettiä kauaa, kun hän nousi ylös ja puikkelehti petien välistä kohti uloskäyntiä. Väistyin hänen tieltään ulos pesästä. Jyrkänneloikka astui vierelleni. Hän oli minua huomattavasti suurikokoisempi, kenties yksi klaanin kookkaimmista kissoista. Toisaalta, Kuolonklaanissa monia oli siunattu suurella koolla. Joskus aiemmin kadehdin kookkaita sotureita ja halusin olla heidänlaisensa, mutta myöhemmin olin ymmärtänyt pienen koon hyödyt. Pystyin liikkumaan hiljempaa ja pysymään piilossa katseilta. En välttämättä ollut se kissa, johon vihollinen ensin kiinnittäisi huomiota, mutta se ei haitannut lainkaan. Osasin kyllä todistaa, etten minä mikään turha soturi ollut.
Harakkatassu istui edelleen samassa paikassa, minne olin hänet hetki sitten jättänyt. Kolli kohtasi Jyrkänneloikan katseen. Johdatin kaksi muuta kissaa kohti leirin uloskäyntiä. Vartiossa seisova Pikkukaaos kohtasi katseeni. Tummanruskea naaras pysyi piikkihernetunnelin uloskäynnillä hievahtamattakaan.
"Minne olette menossa?" naaras kysyi, sillä se oli hänen tehtävänsä.
"Uintiharjoituksiin. Minulla on Punatähden lupa opettaa Harakkatassua", vastasin kylmällä äänellä. Soturi mietti hetken, jonka jälkeen hän astui sivuun. Johdatin isäni ja Harakkatassun piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella viileä viima paiskautui vasten kasvojani. Päivä oli muuten todella lämmin, joten tuuli ei haitannut muuta kuin meitä, jotka aikoisivat pian kastella turkkinsa. Märkä turkki ja kova viima eivät olleet hyvä yhdistelmä. En antanut sen häiritä, vaan lähdin suunnistamaan tottuneena kohti Hehkulampea. Kävelyaskeleeni muuttuivat nopeasti juoksuksi. Kaksi muuta kissaa tulivat perässäni, eikä kukaan sanonut mitään.

Hehkulammen vesi suorastaan hehkui kirkkaansinisenä auringonvalon osuessa veden pintaan. Tämä oli näky, jota olisin voinut katsella ikuisuuden ajan. Olin varma, että esi-isät olivat valinneet tämän reviirin Hehkulammen vuoksi. Vaikka kuolonklaanilaiset olivat aina olleet kylmiä ja kovia, kaikki takuulla pitivät siitä, miltä Hehkulampi näytti viherlehtisin.
"Mene veteen ja todista, että olet tottunut siihen", sanoin Harakkatassulle, joka oli pysähtynyt vierelleni. Jyrkänneloikka oli jäänyt kauemmaksi rannasta, ja hän katseli meitä parhaillaan.
Valkomusta kolli nyökkäsi ja astui rantaveteen. Huomasin kollin värähtävän hieman. Hehkulammen vesi ei ollut yhtä lämmintä kuin leirissä olevan pienen lammen vesi. Siristin silmiäni ja olin miltei varma, että kolli ei saisi vauhtia käpäliinsä, mutta sitten hän asteli ongelmitta veteen. Harakkatassu seisoi nyt vedessä kaulaansa myöten. Hän kääntyi minun puoleeni kuin odottaen jotakin.
"Nyt kun vedessä oleminen ei ole sinulle enää ongelma, voimme harjoitella uimisen perusteita", sanoin samalla, kun astelin Harakkatassun lähettyville, mutta jäin hieman lähemmäksi rantaa. Kolli oli minua hieman suurempi, mutta ei kuitenkaan normaalia soturia kookkaampi. Jos olisin mennyt Harakkatassun vierelle, jalkani eivät olisi enää yltäneet pohjaan.
"Kuten aiemmin kerroin, uidessa on tärkeintä olla varma omasta osaamisestaan ja tiedostaa se, mitä teet. Uimaan ei voi oppia yhdessä yössä, vaan se vaatii aikaa ja harjoittelua. Tämän harjoituskerran tavoite on, että pysyt edes hetken pinnalla", kerroin Harakkatassulle, joka kuunteli tarkkaavaisesti. Kolli ilmaisi ymmärryksensä nyökkäyksellä.
"Uiminen ei ole pelkkää jalkojen liikuttelua miten sattuu. Sinun täytyy pitää rytmi yllä, jos tahdot pysyä pinnalla. Kauho etukäpälilläsi vuorotellen vettä, ja potki vauhtia takajaloillasi. Kas näin", aloin kauhoa vettä käpälilläni ja tein takajaloilla rauhallisia potkuja. Pidin pääni veden pinnan yläpuolella niin, että en vetänyt vettä henkeeni. Uin Harakkatassun ympäri, ja palasin sitten entiselle paikalleni.
"Yritä sinä nyt. Ui rantaa kohti", käskin. Harakkatassu kohotti kulmiaan, mutta ei väittänyt vastaan. Kolli keskittyi ja alkoi kauhoa vettä etukäpälillään. Kolli kauhoi vettä liian rauhallisin liikkein, ja hän katosi hetkeksi pinnan alle. Harakkatassu nousi kuitenkin ylös ja yskäisi.
"Jos sinusta tuntuu, että vajoat pinnan alle, älä vedä vettä keuhkoihisi. Se saa sinut vain yskimään", murahdin.
"Yritänkö uudelleen?" kolli kysyi ja tuntui sivuuttavan aiemman lausahdukseni.
"Yrität. Älä tee liian rauhallista liikettä. Liikkeiden tulee olla hallittuja, mutta ei liian voimattomia. Jotta pystyt pitämään itsesi pinnalla, vettä saa kauhoa ihan kiitettävällä voimalla", tokaisin. Harakkatassu nyökkäsi ja keskittyi taas.
Toinen yritys meni pieleen, kun Harakkatassu ei saanut vieläkään kauhonut vettä tarpeeksi tehokkaasti. Kolmannella kerralla vettä roiskui joka suuntaan, kun käpälien liikkeet olivat turhan voimakkaat.
"Se ei haittaa, että et osaa tätä heti. Vain kokeilemalla löydät oikean tavan ja liikkeiden oikean nopeuden ja voiman. Yritä vielä", käskin. Harakkatassu ei luovuttanut, vaan kolli jatkoi yrittämistä. Neljäs kerta sai oppilaan liikkumaan ainakin hiirenmitan verran eteenpäin. Hän pysyi pinnalla ja liikutteli jalkojeen juuri oikeaan tahtiin. En yllättynyt, kun oppilas sekosi liikkeissä ja oli vähällä kadota taas pinnan alle. Harakkatassu sai jalkansa vedenpohjaan ennen kuin niin kävi.
"Kuten huomaat, oikea liike tulee kyllä, mutta sen ylläpitäminen vaatii keskittymistä. Onnistuit pysymään pinnalla hetken aikaa, mutta se ei riitä. Yritä uudelleen", komensin. Harakkatassu murahti, mutta yritti uudelleen.
Tällä yrityksellä kolli löysi oikean tekniikan varsin nopeasti, ja onnistui pitämään sen vähän aiempaa pidempään. Seuraavat yritykset olivat aiempia parempia. Harakkatassu tuntui tajuavan, miten uiminen käytännössä toimii. Hän pysytteli pinnalla, mutta liikkui vain vähän eteenpäin.
"No niin, eiköhän nämä harjoitukset olleet tässä. Voit harjoitella itseksesi leirin lammessa, mutta muista pitää etäisyyttä vesiputoukseen. Jos menet liian lähelle sitä, löydät itsesi helposti pinnan alta, etkä pääse pois. Mennään rantaan ja kuivataan turkkimme ja palataan sitten leiriin", sanoin ja johdatin oppilasta kohti rantaa. Harakkatassu ei ollut luonnostaan mikään erityisen lahjakas uimari, mutta hänen sinnikkyydellään oppilas oppisi varmasti kaiken oleellisen.
Harakkatassu seurasi minua rantaan, jossa Jyrkänneloikka tarkkaili edelleen ympäristöä. Kolli ei edes vilkaissut meihin päin, vaikka hän selkeästi huomasi meidän saapuvan rantaan. Tiesin sen siitä, että isäni käänteli korviaan.
"Koska sinulla on taas aikaa opettaa minua?" Harakatassu kysyi alkaessaan nuolla turkkiaan pitkin vedoin. Jouduin harkitsemaan asiaa hetken ajan. Raparperitassun koulutus oli loppusuoralla, joten tällä hetkellä lähinnä kertasimme hänen kanssaan aiemmin opittuja asioita ja kehitimme hänen taitojaan.
"Neljäsosakuun kuluttua", ilmoitin kääntämättä katsettani valkomustaan kolliin, "keskitymme sillä kerralla kehittämään uintitekniikkaasi, ja jos se sujuu hyvin, opetan sinut sukeltamaan."
Kun olimme saaneet turkkimme suurin piirtein kuiviksi, palasimme takaisin leiriin. Aurinko oli ohittanut huippunsa jokin aika sitten. Ehtisin vielä levätä ennen kokoontumisen alkua.

Leirissä isä tahtoi jakaa kanssani tuoresaaliin. Hän haki kasasta oravan, ja pudotti sen eteeni. Työnsin pörröhäntäisen, elottoman eläimen kuitenkin takaisin isälleni. Hän oli kokeneempi soturi, joten annoin hänelle luvan ottaa ensimmäisen suupalan. Kolli aloitti syömisen.
Luonnollisesti suurikokoinen Jyrkänneloikka söi enemmän kuin minä. Kun olimme saaneet syötyä, hän katsahti minuun.
"Toivottavasti jälkeläisesi osaavat käyttäytyä kokoontumisessa. En ymmärrä, miksi Punatähti halusi heidät mukaan", kolli katsoi minua vakava ilme kasvoillaan. Olin tässä asiassa isäni kanssa samaa mieltä. Sulkatassu ja Sähkötassu eivät olleet ne oppilaat, jotka olisin itse ensimmäisenä valinnut mukaan kokoontumiseen. Arvelin, että Henkäysvarjolla oli käpälänsä tässä pelissä mukana. Hän oli liian lempeä kasvattaja, enkä voinut sietää sitä. Kolli ei ollut loppujen lopuksi ollut edes vihainen kaksikolle siitä, että he olivat käyneet luvatta Eloklaanin reviirillä. Olin luopunut siitä ajatuksesta, että kaksikon tempaus liittyisi Henkäysvarjon suunnitelmiin. Ei varapäällikkö kuitenkaan niin hiirenaivoinen olisi, että hän vetäisi oppilaat sellaiseen mukaan. Ja olin varma, ettei Sähkötassu edes suostuisi moiseen.
"Minä pidän siitä huolen, että he käyttäytyvät", ilmoitin tasaisella äänellä, johon Jyrkänneloikka vastasi nyökäten.
"Kuolonklaani ei kaipaa hankaluuksia Eloklaanin kanssa etenkään tällaisina aikoina", tummanharmaa soturi murahti. Olin hänen kanssaan jälleen täysin samaa mieltä. Puhuisin kaksikolle ennen kokoontumisen alkua, ja käskisin heidän käyttäytyä.

Ennen kokoontumista ehdin vielä käydä pikaisilla päiväunilla. Sitten oli kuitenkin aika lähteä kohti Kivikukkulaa. Punatähti kutsui kokoontumiseen lähtijät koolle. Me keräännyimme piikkihernetunnelin sisäänkäynnille. Päällikkö odotti, että kaikki olivat paikalla.
"Muistutan jokaista vielä siitä, ettei Eloklaanin tarvitse tietää mitään, ei niin mitään reviirillämme liikkuvasta murhaajasta. Emme tahdo näyttää heikkouttamme toiselle klaanille, ja siksi jokaisen täytyy olla kuin kaikki olisi normaalisti. Voitte puhua eloklaanilaisille, mutta mitään suurempaa toveruutta minä en hyväksy. Eloklaanilaiset ovat loppujen lopuksi meidän vihollisiamme, eivät ystäviä. Kunnioittakaa klaanien välisiä sääntöjä kokoontumisessakin", päällikkö sanoi kovaan ääneen, jotta jokainen kuulisi hänet.
Olin ottanut oman paikkani melko perältä joukkoa. Sulkatassu ja Sähkötassu olivat aivan edelläni. Kun joukko lähti liikkeelle, meni hetki ennen kuin kaikki pääsivät ulos leiristä. Leirin ulkopuolella kiristin hieman tahtiani päästäkseni pentujeni vierelle. He katsoivat minua hieman yllättyneinä. Sähkötassun ilme pysyi vakavana, mutta Sulkatassu kurtisti kulmiaan.
"En tiedä miten hyvin ymmärsitte Punatähden sanat, mutta katsokaakin että käyttäydytte kokoontumisessa", lausuin kylmästi kaksikolle, jonka jälkeen jättäydyin mitään sanomatta takaisin joukon perälle.
Katseeni siirtyi kuin automaattisesti Väärävarjoon, jonka valkoinen turkki vilahteli vähän väliä muiden kissojen takaa. Kolli oli päässyt mukaan kokoontumiseen, joka oli omasta mielestäni melko yllättävää. Muut mukaan lähteneet soturit olivat kokeneita ja osoittaneet uskollisuutensa klaanille tavalla tai toisella. Väärävarjo oli entinen erakko, joka ei ollut ollut kauaa klaanissa. Kenties Punatähti oli halunnut antaa tälle mahdollisuuden.
Pimentovarjo kulki vierelläni, ja huomasin naaraan vilkaisevan minua. Siirsin katseeni tummaan soturiin. En mielelläni aloittanut puolituttujen kanssa keskusteluita, mutta jostain syystä nyt se tuntui hyvältä vaihtoehdolta.
"En käsitä, miksi Punatähti tahtoo tavata Eloklaania. Eikö olisi parempi, jos molemmat klaanit saisivat elää omassa rauhassa?" tuhahdin niin hiljaa, ettei lausahdustani kuulisi muut kuin Pimentovarjo. Naaras katsahti minuun. Soturi oli ollut oppilasikäisestä saakka sellainen kissa, jota minä en täysin karttanut. Hän oli kohtuullisen hyvää seuraa toisinaan, ja ennemmin keskustelin hänen kanssaan kuin monen muun kuolonklaanilaisen.

//Pimento?
// 1623 sanaa

Jolkotin hiljaa Jokimielen hoikan hahmon perässä. Jyrkänneloikka oli määrännyt minut partioon tarkistamaan etelärajaa. Partio oli jo kylläkin paluumatkalla leiriin, mutta Jokimieli kuljetti meitä aivan erikoisista reiteistä, joissa kesti tuntuvan hieman pitempään, kuin jos olisi kulkenut tavanomaista reittiä. En jaksanut kuitenkaan miettiä sitä, sillä ei sillä loppujen lopuksi niin suurta merkitystä ollut.
Olimme eilen sitoutuneet mukaan Lehtitassun suunnitelmaan ja olin oikeastaan aika kiinnostunut siitä miten se tulisi toimimaan. Sovimme jatkavamme suunnitelman läpikäymistä kokoontumisen jälkeisenä päivänä, jolloin hän myös ottaisi Tiputassun mukaansa.
Olin alunperin lähtenyt mukaan suunnitelmaan kahdesta syystä. Ensimmäisenä, halusin tosiaan nähdä, kuinka kyvykäs Lehtitassu oli luomaan toimivia suunnitelmia, niin kuin oli joskus uhonnut olevansa. Toiseksi halusin napata sen murhaajan, jos suunnitelma osoittautuisikin toimivaksi. Olihan se hieman epätodennäköistä ajatuksena, että lauma oppilaita nappaisi lukuisia kissoja tappaneen murhaajan, mutta toisaalta mikään ei ollut mahdotonta. Eikä aina kissan ikä kertonut minkä tasoisesti tämä osasi ajatella. Oppilaat ainakin näkivät asiat varmasti eri näkökulmasta, kuin soturit. Niin se aina meni. Kasvaessa yksinkertainen ajattelu katoaisi ja kissa alkaisi automaattisesti etsiä monimutkaisempia vastauksia ratkottaviin ongelmiin ja sen seurauksena sivuuttaisi huomaamattaan yksinkertaisen ratkaisun. Oppilaan mieli taas omasi vielä osan siitä pentujen yksikertaisesta ajattelusta, joka loisi uuden kuvakulman ongelmanratkaisulle. Se voisi olla hyödyllistä, tai sitten ei.
Ajatukseni katkesivat kuin seinään, kun kuonooni tulvahti väkevä veren haju. Valpastuin nopeasti. Vasta Jokimieli oli huomannut sen, sillä muu partio oli hieman perässä.
Katselin ympäristöä ja huomasin veritipat, jotka risteilivät kohti leiriä. Joku oli loukkaantunut. Pupillini laajentuivat vaistomaisesti samalla, kun mieleeni ilmestyi sana: murhaaja.
Vihdoin muutkin partion kissat olivat äkänneet veren ja tummanharmaa Pikiturkki sanoi:
"Mennään nopeasti leiriin katsomaan mitä on käynyt." Nyökkäsin ja samoin teki partion johtajana toimiva Jokimieli, jonka silmät kiiluivat kiinnostuneesti. Naaras tunnettiin ennen kaikkea itsekkäänä, joten en uskonut kiinnostuksen johtuvan huolesta vain aivan muusta.
Lähdimme rientämään leiriin ja aukiolle pölähdettyämme näimme hujan hajan olevia kissoja, muttemme maassa olevien verivärjäytymien lisäksi merkkiäkään onnettomuudesta. En vieläkään tiennyt kehen oli osunut ja mikä. Kissat leirissä olivat todistaneet tilanteen ja siksi heiltä olisi paras mennä kysymään.
Silmäilin aukiota, eikä kauaakaan tarvinnut katsella, kun huomasin minulle kaikkein mieluisimman vaihtoehdon. En puhuisi kenenkään kanssa yhtä mieluusti, kuin Sulkatassun. En haluaisi myöntää, että minulla olisi näin suuri heikkous kuin Sulkatassu, mutta niin vain oli. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Sen lisäksi, että hän oli sisareni, hän oli paras ystäväni.
Tassutin pitkin askelin leiriaukion läpi harmaanruskeaturkkisen sisareni luokse ja jo kysyvä ilmeeni kertoi naaraalle, mitä minä mietin, mutta silti kysyin häneltä:
"Mitä on tapahtunut?" Sulkatassu käänsi katseensa minuun. Hänen ilmeensä näytti siltä, kuin hän olisi pian räjähtänyt kertomisen halusta, jos en olisi kysynyt.
Sulkatassu alkoi miltei sanatarkasti selittää tapahtumien kulkua ja sain melkein yhtä hyvän kuvan koko kohtauksesta, kuin olisin ollut itse henkilökohtaisesti paikalla. Naaras vielä lisäsi kertomuksensa loppuun, että tapahtumasta saaduista tiedoista voisi olla hyötyä suunnitelmassa.
Ilmeeni pysyi tyynenä koko tarinan ajan, vaikka ajatuksissani puinkin tapahtunutta kovalla tahdilla. Murhaaja oli käynyt Karhumyrskyn ja Hiutaleturkin kimppuun, mutta vain toinen oli selvinnyt. Minua vaivasi ajatus siitä, että Sulkatassu voisi joutua väärään paikkaan väärään aikaan ja se, jos jokin sai minuun hieman lisää halua laittaa suunnitelma etenemään. Pitäisin Sulkatassun erossa tuosta tappajasta hinnalla millä hyvänsä.
"Olet oikeassa. Tämä voi auttaa meitä jonkin verran", vastasin viimein. Sulkatassu nyökytteli tyytyväisenä, että olin ottanut kopin hänen ajatuksestaan.
"Meidän täytyy olla varovaisia, kun puhumme suunnitelmastamme. Se ei saa kantautua missään nimessä itse murhaajan korviin tai muuten me olemme ne, jotka ovat seuraavaksi vuorossa", sanoin ääntäni madaltaen. Sulkatassu nyökkäsi hätkähtämättä. Sitten jatkoimme keskusteluamme.

Seurasin Punatähden ilmoitusta tarkkaavaisena hieman reunemmalta, kuin muut kissat. Sulkatassu seisoi vierelläni valmiina pyrähtämään kohti uloskäynnille hiljalleen kokoontuvaa kissajoukkoa, kunhan vain kuulisi nimensä Punatähden lausumana.
"Sitten, mukaan lähtevät Varjokarva, Jyrkänneloikka ja Pimentovarjo oppilaineen", päällikkö sanoi, jonka seurauksena sisareni katse kääntyi innostuneena minuun.
"Me pääsemme tapaamaan Eloklaanilaisia!" Sulkatassu hihkaisi ja hänen silmänsä täyttyivät sillä tutulla uusia kokemuksia janoavalla katseella. Hymyilin pienesti naaraalle ja tämän innostukselle.
"Eiköhän sitten mennä tuonnepäin", tokaisin rauhallisella äänellä, eikä Sulkatassua tarvinnut kahdesti pyytää.
Punatähti vielä luetteli loput mukaan lähtijät ja sen jälkeen tassutti tyynesti kokoontumiseen lähtijöiden joukkoon ja sanoi:
"Eloklaanilaisten kanssa on luvallista puhua, mutta muistakaa, että ette saa ystävystyä. Kokoontumisessa myöskään kukaan ei mainitse sanaakaan reviirillä liikkuvasta murhaajasta." Lähtijäjoukosta kuului myöntyväistä muminaa ja Punatähti katsoi kissoja tyytyväisenä, jonka jälkeen lähti johdattamaan joukkiota ulos leiristä.
Tassutin Jyrkänneloikan rinnalla Sulkatassun ja Varjokarvan perässä. Takanani kuulin Hehkuaskelen lämpimän äänen, kun hän yritti auttaa Tiputassua selviämään matkasta. Kuulosti kuitenkin siltä, että nuori kolli ei halunnut ottaa apua mestariltaan vastaan.
Tiesin kyllä, kuinka tulinen tapaus Tiputassu oli, vaikka olinkin tavannut hänet kunnolla vain muutaman kerran. Siitäkin oli jo aikaa, mutta ei hän ollut muuttunut tippaakaan. Ehkei hänen kova luonteensa halunnut apua, sillä hän ei halunnut muiden ajattelevan häntä muita huonommaksi vain puuttuvan näkökyvyn takia. Ja eihän se oikeastaan ollut tottakaan, että hän välttämättä olisi muita huonompi, sillä olin kuullut joskus Sumusilmän puhuvan pentutarhalla, kuinka hänen muut aistinsa olivat terävöityneet sokeutumisen seurauksena.
Saavuimme hieman ennen kuunhuippua itse kokoontumispaikalle, jona toimi reviirillämme oleva kivikukkula. Se oli aivan hehkulammen lähettyvillä. Olin aina pitänyt hehkulammesta, sillä se oli niin kaunis. Oli vähän typerää myöntää, että kiinnitin sellaisiin asioihin huomiota. En voinut olla ainoa.
Olin odottanut näkeväni Eloklaanilaisia paikalla, mutta ilmeisesti olimme saapuneet ensin.
Punatähti sanoi, että voisimme mennä vapaasti alueelle odottelemaan. Otimme Sulkatassun kanssa paikan kukkulanrinteeltä, johon kuun kelmeä valo ei juuri osunut. Sisareni tähyili hieman Eloklaanin reviirin suuntaan.
Kun saapumisestamme oli jo vierähtänyt hetki, kuulin Henkäysvarjon tokaisevan jotain närkästyneenä Eloklaanin myöhästymisestä. Minäkin kyllä arvostin aikataulujen noudattamista ja pyrinkin siihen aina, mutta en silti ruvennut valittamaan myöhästymisestä. Paikalla oli muutenkin jo hieman närkästynyt tunnelma.
Vihdoin alkoi kuulua kissajoukosta viestivää puheensorinaa naapuriklaanimme reviirin suunnalta. Omakin kiinnostukseni heräsi ja käänsin pääni saapuvien kissojen suuntaan. Heidän johdossaan oli valkoinen Mesitähti ja hieman tämän kannoilla varapäällikkö - ja entinen Kuolonklaanilainen- Minttuliekki ja klaanin parantaja Liljatuuli. Punatähti nousi ylös ja valmistautui tervehtimään toista päällikköä.
Päälliköt vaihtoivat muutaman sanan ja nyökkäsivät toisilleen, jonka jälkeen Mesitähti antoi klaanitovereilleen luvan etsiä itselleen paikan kokousta varten. Eloklaanilaiset alkoivat valua Kuolonklaanilaisten joukkoon -osa rohkeammin ja toiset taas hieman varovaisemmin. Kuitenkin pian kaksi joukkoa oli muodostanut yhden, vaikka ilmassa leijuikin vielä hieman tilanteen vieraus. Kuolonklaanin suunnalta oli keksimääräistä enemmän mulkoilua Eloklaanin suuntaan, kuin toisin päin, mutta se oli aivan oletettavaa.
Sulkatassun pää kääntyili ja kääntyili, kun hän yritti nähdä jokaisen kissan. Hänen silmissään oli keskittynyt ilme, kun hän yritti painaa erilaisia tuntomerkkejä kissoista muistiin.
Ennen kuin ehdin sanoa tälle mitään, huomioni kiinnittyi kukkulan keskellä olevan kiven päälle kipuaviin päälliköihin.
Katsellessani Mesitähteä, minusta tuntui kuin hänessä olisi ollut jotain oudon tuttua. En vain osannut sanoa mitä se oli. Jätin asian kuitenkin taka-alalle, kun kolli avasi kokouksen: "Ennen kuin aloitamme varsinaiset kuulumisten vaihdot, tahdon kiittää Punatähteä ja koko Kuolonklaania siitä, että suostuitte tulemaan kokoontumiseen. Tämä on koko Eloklaanille suuri kunnia, ja toivon, että tästä voisi tulla tapa."
Tämän jälkeen päällikkö alkoi kertomaan hieman enemmän klaaninsa hyvästä voinnista ja nimitetyistä oppilaista ja sotureista. Silmäilin hieman kissoja kollin puhuessa ja yritin saada kuvaa ketkä voisivat olla kyseiset kissat.
Mesitähti kaiken sanottuaan otti muutaman askeleen taakse ja teki tilaa Punatähdelle, joka seuraavaksi kertoisi klaanimme voinnista. Tiesin jo valmiiksi, ettei hän kertoisi meitä piinaavasta murhaajasta, mutta ei Eloklaanin siitä tarvinnutkaan tietää. Osaisimme hoitaa asian aivan itse.
"Hyvä kuulla, että Eloklaanilla menee hyvin. Viherlehti on ollut suotuisa myös Kuolonklaanissa. Riistaa riittää kaikille ja klaanilla menee muutenkin hyvin", sanoi Punatähti samalla, kun katseli paikalle kerääntyneitä kissoja, "Myös minä Kuolonklaanin päällikkönä olen sitä mieltä, että kokoontumisia on hyvä järjestää joka täysikuun aikaan."
Mesitähden puhe, joka oli osoitettu Punatähdelle, oli minusta hieman liikaa. Tai siis, tarkoitan, että kollin kaunopuheet olivat hieman liiallisia. Mesitähti oikein painotti, kuinka Eloklaanille oli suuri kunnia olla mukana, siis olihan se tietenkin hienoa osoittaa kiitollisuutensa ja niin edelleen, mutta minusta tämä kuulosti enemmän vain toisen osapuolen miellyttämisyritykseltä. Se oli sinänsä ymmärrettävää, sen kannalta, että klaanit pysyisivät sovussa, mutta vertasin vain asioita siihen, miten minä toimisin jos päällikön paikalle koskaan astuisin. Mielestäni sanoilla ei ollut mitään merkitystä ennen, kuin ne todistettaisiin tosiksi teoilla.
En tietenkään tiennyt Mesitähden ajatusta sanojensa taustalla ja voisi olla todellakin mahdollista, että hän vain puhtaasti oli tätä mieltä, eikä sanoillansa yrittänyt millään tavalla vaikuttaa. Ja se oli todennäköisempääkin, sillä se mitä kuolonklaanilaisena tiesin Eloklaanilaisista puhuisi sen puolesta.
Ehkä tämä vain kuului kokoontumisiin. Ei kukaan oikein tiennyt miten toimia, sillä olihan tämä kaikkien aikojen ensimmäinen kokoontuminen Eloklaanin ja Kuolonklaanin välillä.
Sitten päälliköt hiljenivät ja klaanilaiset jäivät odottamaan jonkinlaista merkkiä virallisen kokoontumisosuuden päättymisestä ja naapuriklaanin jäsenten tutustumiseen siirtymisestä. Itse en ajatellut oitis ryntääväni jonkun eloklaanilaisen luokse, sillä en perustanut turhasta höpöttämisestä. Käyttäytyisin kyllä silti hyvin, jos joku naapuriklaanin jäsenistä lähestyisi minua, vaikken sitä henkilökohtaisesti toivonutkaan.
Kuulin sivukorvalla, kuinka Mesitähti ilmoitti klaaneille, että nyt olisi vapaamman kuulumistenvaihdon vuoro. Ja sen seurauksena Sulkatassu nousi ylös.
"Mennään Sähkötassu!" tämä vaati. Nousin ylös sanomatta mitään ja lähdin Sulkatassun perään. Olin salaa hieman tyytyväinen siitä, että sisko oli pyytänyt minut mukaansa tapaamaan jotain uutta kissaa, sillä tiesin, että Sulkatassu osaisi hoitaa puhumisen ja minä saisin vain tarkkailla tilannetta. Kyllä minä jotain voisin sanoa, jos minulla oli jotain sanottavaa, mutta enemmän halusin pysyä taka-alalla.
Sulkatassu pujotteli ketterästi juttelevien kissojen keskellä ja minulla oli aavistuksen ongelmia pysyä perässä. En ollut kaikista nopein tapaus, mutta pysyin kyllä näköetäisyydellä. Sitten Sulkatassu pysähtyi ja sain tämän kiinni. Huomasin, että hän oli katseellaan löytänyt vielä ilman seuraa olevan kissan. Eloklaanilainen oli tummanruskea tabbykuvioinen kolli ja hänen jäänsiniset silmänsä olivat viiruina, mutta hänen katseensa ei ollut kuitenkaan luonut kissasta vaikeasti lähestyttävää kuvaa.
Lähdimme Sulkatassun kanssa rinnakkain kollia kohti. Tämän katse nousi, kun hän huomasi meidän saapuvan. Nyökkäsin tälle tervehdyksen ja jäin odottamaan jommankumman toisen osallisen reagoimista tilanteeseen.

//Sulka? Hiili?
Toivottavasti en hitannu Sulkaa liikaa/väärällä tavalla :D Ja sori, tää on vähä mitä on, jotenki en päässy ihan Sähkön pään sisään xd
1552 sanaa

Ensimmäisiä uimaharjoituksia seuranneena päivänä istuin liikkumatta leirin lammen rannalla ja tuijotin keskittyneesti matalaan veteen, väreilevän peilikuvani tuijottaessa takaisin. Tuhkajuova oli kehottanut minua totuttelemaan veteen ennen seuraavia harjoituksia, ja niin aioin myös tehdä, jotta ensi kerralla voisin solahtaa Hehkulampeen yhtä sulavasti ja pelotta kuin hopeankirjava soturitar. En varsinaisesti kammoksunut vettä, mutta se tuntui luonnollisesti vastenmielisen märältä ja kylmältä. Ennakkoluuloni selättivät kuitenkin ajatus siitä, etteivät läheskään kaikki kuolonklaanilaiset osanneet uida ja siitä seuraava mahdollisuus olla erityinen, muiden yläpuolella.
Ajatukseni keskeytyivät piikkihernetunnelilta kantautuvan vertahyytävän avunhuudon seurauksena. Harmahtava katseeni ampaisi äänen suuntaan, porautuen kastanjanruskean turkin omaavaan kissaan, joka ontui vartiossa olleen Kuuraturkin jäljessä peremmälle leiriin. Soturi, Karhumyrsky, oli yltäpäältä veressä ja alkoi lopulta kiihtyneesti aukomaan suutaan, epäilemättä selostaen mitä hänelle oli oikein tapahtunut. Minun ei tarvinnut kuulla kookkaan kollin sanoja päätelläkseni tämän verentahrimasta turkista ja muiden järkyttyneistä huohatuksista, että kylmäverinen murhaaja oli iskenyt jälleen ja että joku oli kuollut. Koska suru ja murheet eivät auttaneet tappajan kiinnisaamisessa ja Hehkuaskel pitäisi huolta Karhumyrskystä, dramaattinen välikohtaus oli osaltani nopeasti ohi ja katseeni keskittyi jälleen leirin lampeen, johon solisi kirkasta vettä pienestä putouksesta. Harkittuani hetken nousin viimein seisomaan, vedin syvään henkeä ja pulahdin vaivihkaa viileään veteen.

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä menettelin tismalleen samalla tavalla: mietiskelin ja solahdin joksikin aikaa veteen, pari kolme kertaa päivässä. Ja joka kerta noustuani takaisin kuivalle maalle muistin ravistella ja nuolla turkkini kuivaksi pontevin ja tarkoin vedoin, juuri kuten Tuhkajuova oli minulle opettanut. Kolmannen päivän aamuna uskaltauduin kokeilemaan jotain uutta ja jätin mietiskelyn suosiolla välistä, syöksyen suin päin matalaan lampeen. Sen vesi oli edelleen märkää ja viileää, muttei enää yhtä vastenmielisellä tavalla. Itse asiassa virran soljuva olemus oli alkanut muuttua hiljalleen painostavasta kumman rentouttavaksi ja peräti virkistäväksi - lisäksi vedellä oli tapana tuikkia kirkkaassa päivänpaisteessa, ja minulla niin ikään oli tapana pitää kaikesta kiiltävästä.
Lopulta kolmen päivän sinnikkään totuttelun jälkeen uskoin olevani valmis palaamaan Hehkulammelle varsinaisiin uimaharjoituksiin, joten auringonkehrän alkaessa painumaan hiljalleen mailleen halusin vielä tavata Tuhkajuovan ja kertoa tälle tehneeni juuri kuten hopeankirjava naaras oli pyytänyt. Katseeni tutkaili leiriä, kunnes huomasin pienikokoisen soturin raidallisen turkin maleksivan kohti sotureiden pesää. Kutsuin hätäisesti soturittaren nimeä ja ravasin hännänpää nykien tämän luokse. Tuhkajuova käänsi vaaleanvihreät silmänsä hitaasti minun puoleeni ja tämän kasvoilta näki, että naaras mitä luultavimmin arvasi, mitä asiani mahtoi koskea.
“Tuhkajuova, uskoisin olevani valmis kokeilemaan jälleen uimista Hehkulammella”, kerroin ja suoristin aavistuksen selkääni. Toivoin, että naaras olisi edes kerran pannut merkille, kuinka ahkerasti olinkaan harjoitellut leirin lammen vedessä. “Olen koettanut totutella veteen nyt kolmen päivän ajan, juuri kuten käskit, eikä se tunnu enää yhtään epämukavalta.”

// Tuhka?
// 412 sanaa

Tiputassu: 9kp -

Lehtitassu: 19kp -

Sähkötassu: 12kp -

Harakkatassu: 16kp -

Pimentovarjo: 53kp! -

Tuhotassu: 6kp - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Sulkatassu: 26kp! -

Tuhkajuova: 66kp! -

Tuimatassu: 10kp -

Mahlahalla: 22kp! -

Avun huuto sai minut säpsähtämään hereille nokosiltani. Hetken jo luulin, että huuto oli tullut unestani, mutta sitten pääaukiolta alkoi kuulua voimakasta puheensorinaa. Se ei ollut mitään iloisen kuuloista puhetta, vaan kauhu ja paniikki kantautui tänne pesään saakka. Käännyin toiselle kyljelleni ja nousin ylös. Päätin käydä tarkastamassa tilanteen ihan vain varmuuden vuoksi.
Kun astuin ulos pesästä, saatoin aistia kireän ilmapiirin. Huomasin Kylmäliekin kyyhöttävän sotureiden pesän liepeillä.
"Hei, mitä on tapahtunut?" kysyin ja astelin soturin luokse. Kun pääsin lähemmäksi, huomasin kollin kasvoille piirtyneen mitäänsanomattoman ilmeen. Kylmäliekki ei reagoinut mitenkään kysymykseeni, hän tuijotti vain tyhjyyteen.
"Mikä on?" kysyin varovasti ja astuin askeleen lähemmäksi savunharmaata kollia. Laskin häntäni kissan lavalle, sillä tuo ei vieläkään reagoinut kysymykseeni.
"Kylmäliekki?" lausuin vielä soturin nimen. Se sai aikaan reaktion. Kylmäliekki nosti katseensa minuun. Hän näytti olevan pois tolaltaan. Tunsin kurkkuuni nousevan palan. Jotakin oli selvästi tapahtunut, eikä se ollut mitään mukavaa. Osasin jo arvata, mihin asia liittyi. Joku oli kuollut. Ihan varmasti joku oli kuollut. Murhaaja oli iskenyt taas.
"Hiutaleviiksi on kuollut", soturin äänestä paistoi puhdas suru, kun hän puhkesi lohduttomaan itkuun. En osannut sanoa mitään, tuijotin vain itkevää soturia, joka lyyhistyi kivistä maata vasten. Etsin katseellani Hiutaleviiksen ruumista, muttei sitä näkynyt. Oliko ruumis leirin ulkopuolella vai kenties parantajan pesässä?
"Olen hurjan pahoillani", kuiskasin lohduttomasti, vaikka tiesin ettei se auttaisi.
"Lopeta tuo pillittäminen, Kylmäliekki. Se oli vain yksi kissa, ei Hiutaleviiksestä koskaan olisi mitään tullut. Kuolonklaanin on parempi ilman häntä, ei tämä klaani nössöjä tarvitse", Jääviillon kitkerä ääni sai niskavillani nousemaan pystyyn. Miten joku saattoi puhua noin omasta pentuetoveristaan? Kylmäliekki nosti päänsä ylös. Savunharmaan soturin kasvoilla oli raivoisa ilme. En ollut koskaan nähnyt soturia noin vihaisena. Kaikki kävi silmänräpäyksessä.
Kylmäliekki syöksyi kohti veljeään kynnet ojossa sähisten.
"Sinä et puhu hänestä noin!" Kylmäliekki ulvoi ja upotti kyntensä Jääviillon punaruskeaan turkkiin. Hyökkäys sai kookkaan soturin kaatumaan maahan. Raivoissaan pienikokoisempi Kylmäliekki jakeli iskuja veljensä turkille. Yksi iskuista osui Jääviillon kasvoihin, ja verta roiskahti leirin kiviselle maalle. Hetkessä Jääviilto onnistui kiemurtelemaan pois veljensä alta, ja suurempi soturi painoi Kylmäliekin alleen. Jääviilto painoi kyntensä kollin kaulalle. Nyt punaruskean kissan kasvoille oli piirtynyt murhanhimoinen katse.
"Jääviilto! Lopeta!" ääni kuului leirin sisäänkäynnin liepeiltä. Kylmäliekki makasi maassa ja haukkoi happea, kun Jääviilto painoi käpälällään kissan kaulaa. En osannut tehdä mitään, olin jähmettynyt aloilleni. Punaruskea välähdys edessäni sai kehoni taas toimimaan. Joku riuhtaisi Jääviillon pois veljensä päältä, ja minä syöksyin Kylmäliekin avuksi.
Soturi makasi edelleen maassa ja hengitti raskaasti. Kyynel vierähti kissan poskelle, kun tuo itki lohduttomasti.
"Kävikö sinun kuinkaan?" kysyin ja autoin kollin ylös. Kylmäliekki pudisteli päätään. Käännyin kohti Jääviiltoa, joka oli painettu maata vasten. Punatähti piti toista etukäpäläänsä kollin kyljellä, ja toinen painoi soturin kasvoja kivistä pintaa vasten. Nyt vasta huomasin, miten moni silmäpari tuijotti tänne suuntaan.
"Kuolonklaanilaiset eivät tapa toisiaan. Minä en hyväksy tällaista käytöstä yhdeltäkään soturiltani", päällikkö murisi hampaidensa välistä allaan makaavalle kollille.
"Kylmäliekki sen aloitti", Jääviilto sihisi, mutta ei yrittänyt päästä pois päällikön otteesta. Punatähti vilkaisi Kylmäliekkiä, joka kyyhötti parin ketunmitan päässä heistä. Kukaan ei voinut olla huomaamatta, miten surkealta savunharmaa soturi näytti.
"Niin, koska sinä puhuit todella epäkunnioittavasti kuolleesta pentuetoveristanne", liityin keskusteluun ja kohtasin maassa makaavan soturin jäänsinisen katseen. Jääviilto näytti edelleen hyvin vihaiselta, mutta Punatähden kasvoilleen sen sijaan ilmestyi hämmästynyt ilme.
"Onko Hiutaleviiksi kuollut?" päällikkö kysyi ja irrotti otteensa Jääviillosta. Punaruskea soturi nousi nopeasti ylös ja väläytti päällikölle murhaavan katseen. Kolli ei kuitenkaan nähnyt sitä, koska hän oli kääntänyt katseensa minun suuntaani. Minä nyökkäsin.
"Se murhaaja iski taas. Karhumyrsky selvisi hengissä, ja Hiutaleviiksi lienee tällä hetkellä elottomana itärajalla. Karhumyrsky on parantajan pesällä paikattavana", Jääviilto murahti vastaukseksi. Sanat saivat reaktion aikaan myös Punatähden perässä paikalle saapuneessa Ruusutuikkeessa. Savunharmaa soturi alkoi itkeä. Tiesin, että Ruusutuike oli Jääviillon, Kylmäliekin ja Hiutaleviiksen emo. Minun kävi sääliksi surevia sotureita, mutta olin nyt enemmän huolissani Karhumyrskystä.
"Miten hän voi?" kysyin nopeasti ja kohtasin Jääviillon katseen. Kolli kohautti lapojaan välinpitämättömästi.
"Varmaan tajuissaan, ainakin oli tänne saapuessaan", punaruskea soturi tuhahti. En sanonut mitään, vaan lähdin ravaamaan ripein askelin kissajoukon lävitse kohti parantajan pesää. Minua ei tässä tilanteessa kai enää kaivattu.
Hidastin tahtiani saavuttuani pesän sisäänkäynnille. Yrttien kitkerät tuoksut leijailivat nenääni, ja olisin mielelläni pysytellyt pesän ulkopuolella. Tahdoin kuitenkin nähdä ystäväni. Niinpä astuin sairasaukiolle. Hehkuaskel ja Tiputassu tekivät jotakin yhden sammalvuoteen äärellä. Sammalvuoteella makasi Karhumyrsky.
"Kuka tulee?" kuulin Tiputassun kysyvän. Hehkuaskel käänsi päänsä minun suuntaani.
"Mahlahalla", parantajanaaras ilmoitti ja käänsi päänsä takaisin potilaaseen. Tiputassu ei vastannut mitään.
"Mahlahalla, oletko sinä vielä täällä?" Karhumyrskyn käheä ääni kysyi.
"Olen, odotan tässä kunnes sinut on paikattu", lupasin. Minulla ei ollut pakottavaa tarvetta nähdä ystäväni haavoja ja sitä, kuinka parantajakissa ja tuon oppilas tunkisivat niihin joitakin yrttihauteita ja muita. Malttaisin kyllä odottaa. Etenkin nyt, kun tiesin ystäväni olevan ainakin hengissä ja tajuissaan.

Meni jonkin aikaa, kunnes Hehkuaskel kääntyi minun puoleeni.
"Olemme nyt valmiita", parantaja ilmoitti rauhaisella äänellä ja kohtasi minun katseeni. Nyökkäsin kiitollisena ja lähdin kävelemään sairasaukion toiselta laidalta kohti ystävääni. Karhumyrsky kohotti hennosti päätään. Irvistin, kun huomasin että hänen vasemman silmän päällään oli joitakin yrttejä.
"Mitä tapahtui?" kysyin ja tarkastelin ystäväni ruhjeita. Turkilla oli siellä täällä pieniä haavoja, mutta kolli näytti selvinneen säikähdyksellä.
"Onko silmäsi kunnossa?" lisäsin vielä toisen kysymyksen, kun kolli ei heti ehtinyt vastata ensimmäiseenkään.
"Murhaaja hyökkäsi kimppuumme itärajalla. Haistoimme sen, ja päätimme lähteä etsimään sitä eri suunnista. Murhaaja hyökkäsi selkääni, ja Hiutaleviiksi yritti auttaa minua. Hän käski minun hakea apua, ja matkalla kuulin hänen huutavan todella kovaa. Hän ei voinut millään selvitä siitä", kolli huokaisi hiljaa ja painoi päänsä sammaliin.
"Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit? Oletko ihan hiirenaivo?! Ette olisi missään nimessä saaneet hajaantua!" huudahdin. Karhumyrsky ei vastannut hetkeen. Hän pysyi jonkin aikaa vaiti.
"Kyllä minä sen tiedän, mutta en ajatellut niin pitkälle. Se kaikki kävi niin nopeasti", kolli huokaisi hiljaa. Kuulin askeleita takaani, ja käännähdin tulijan suuntaan. Punatähti seisoi pesän sisäänkäynnillä.
"Miten täällä voidaan?" päällikkö kysyi rauhallisella äänellä ja katsoi Karhumyrskyä, joka makasi yhdellä sairasvuoteella. Kolli kohautti lapojaan.
"Hengissä ollaan, Pimeyden Metsälle siitä kiitokset", soturi vastasi. Punatähti nyökkäsi ja saapui potilaan luokse.
"Minä taidan liueta nyt paikalta. Tulen tapaamaan sinua myöhemmin, Karhumyrsky", nau'uin ja kosketin parhaan ystäväni kuonoa. Kolli nyökkäsi, ja minä lähdin paikalta. Ajatukseni olivat sekavat.
Miten kukaan enää uskalsi liikkua reviirillä, kun murhaaja oli edelleen vapaalla jalalla?

// 1001 sanaa