Lehtitassu poistui Sulkatassun ja Sähkötassun seurasta, ja jätti sisarukset keskenään pääaukiolle. Harmaanruskea Sulkatassu kohautti lapojaan ja käänsi katseensa veljensä suuntaan. Sähkötassu oli jäänyt katselemaan kilpikonnakuvioisen naarasoppilaan perään. Kun Lehtitassu viimein katosi parantajan pesään, veli käänsi katseensa Sulkatassuun.
"Mitä sinä ajattelet tästä suunnitelmasta?" paksuturkkinen kollikissa kysyi hiljaisella äänellä. Sulkatassun katse harhaili veljensä ohitse leiriin saapuvaan partioon. Sulkatassu kumartui hieman matalammaksi, kun hän näki Varjokarvan astelevan leiriin partion johdossa. Ei se estäisi mestaria näkemästä Sulkatassua, eikä naaras oikeastaan itsekään tiennyt miksi hän niin teki. Oppilas ei halunnut saada mitään uusia käskytyksiä mestariltaan.
"Tämä on ihan kivaa. Vähän niin kuin seikkailu, vaikkakaan en pääse tutkimaan mitään uusia paikkoja. Saa kuitenkin tehdä salassa kaikkea jännittävää", raidallinen naaras virnisti, muttei vieläkään kohdannut veljensä katsetta. Sivusilmällään hän kuitenkin huomasi, että Sähkötassun ilme pysyi kivenkovana ja vakavana.
"Älä näytä tuolta. Eikö tämä kuitenkin ole parempi kuin se, että seikkailisin yksin Eloklaanin reviirillä", Sulkatassu huokaisi kääntäessään katseensa pentuetoveriinsa. Sähkötassu kohautti lapojaan.
"Totta. Tästä me emme ainakaan jää kiinni", veli vastasi rauhallisella äänellä, muttei vakava ilme kadonnut tuon kasvoilta. Sulkatassu ei vieläkään jaksanut ymmärtää, kuinka veli saattoi pelätä niin paljon kiinnijäämistä. Miksi hän lähti moiseen suunnitelmaan mukaan, jos kolli pelkäsi kuollakseen kiinnijäämistä? Mutta toisaalta, Sulkatassusta tuntui hyvältä, kun veli oli mukana suunnitelmassa. Ehkä se oli vähän kiusallista myöntää, mutta Sähkötassu oli Sulkatassun paras ystävä. Toki hän tunsi muitakin kissoja, mutta Sähkötassun kanssa naaras vietti eniten aikaa. Naaras oli iloinen, että hän oli näinkin läheinen veljensä kanssa. Välillä Sulkatassusta tuntui, kuin Sähkötassu olisi ollut hänen ainoa sisarensa. Sinilintu oli päässyt soturiksi, eikä siskoa hirveästi ollut näkynyt kaksikon seurassa. Valkea naaras oli lähinnä viihtynyt yksikseen.
Sulkatassu huomasi, kuinka hiljaisuus alkoi väsyttää häntä. Varjokarva oli kääntänyt katseensa oppilaaseensa, ja Sulkatassu halusi nopeasti päästä karkuun tilannetta.
"Taidan mennä nukkumaan", oppilas ilmoitti nopeasti veljelleen. Sähkötassu näytti hieman yllättyneeltä, mutta nyökkäsi kuitenkin. Raidallinen naaraskissa kipitti ripein askelin oppilaiden pesään.

Sulkatassu raotti hitaasti silmiään. Naaras näki auringonvalon siivilöityvän kaatuneen kuusen sisään rakennetun pesän seinässä olevasta pienestä reiästä pesään. Sulkatassu sulki taas silmänsä. Unet olivat jääneet lyhyiksi, sillä hän oli valvonut koko yön vartiossa Varjokarvan kanssa. Toki tätä nykyä vartiossa oli myös Kalmakuu, jonka tehtävä oli ollut leirin sisäänkäynnin tarkkailu. Uni ei tullut enää, joten Sulkatassu päätti nousta ylös. Pesä oli miltei tyhjillään. Vain Sulkatassua nuorempi Tuimatassu lepäsi omalla vuoteellaan. Isokokoisen oppilaan häntä heilahteli välillä irti sammalvuoteesta, ja siitä Sulkatassu päätteli kollin olevan hereillä. Kun Sulkatassu nousi ylös, Tuimatassu heilautti korviaan. Kolli ei kuitenkaan vaivautunut avaamaan silmiään, mutta Sulkatassu sai varmuuden siitä, että hereillä kolli ainakin oli. Harmaanruskea oppilas pujotteli tyhjien petien välistä pesän uloskäynnille.
Pääaukiolla oli lämmintä. Viherlehti oli tullut, ja aurinko loisti taivaalla kirkkaasti kuten aina. Aurinkohuipun hetkeen olisi vielä aikaa. Sulkatassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan. Päivä oli vasta aluillaan, mutta silti se tuntui paahtavan kuumalta. Sulkatassu haaveili Hehkulammen viileästä vedestä ja uimisesta, mutta tiesi ajatuksen olevan mahdoton. Emo oli muutamia kertoja opettanut Sulkatassulle ja Sähkötassulle uimista, mutta nykyään uintiharjoitusten järjestäminen oli aiempaa haastavampaa. Liikkumisrajoitukset hankaloittivat elämää kummasti. Harjoituksiinkaan ei voinut enää noin vain lähteä, vaan mukaan täytyi aina saada mestarin lisäksi toinen soturi.
"Apua!" karjaisu leirin sisäänkäynniltä sai hetkessä väsymyksen katoamaan. Sulkatassu nosti päänsä pystyyn ja kääntyi vaistomaisesti kohti sisäänkäyntiä. Myös muut pääaukiolla olevat kissat kiinnittivät huutoon huomiota. Ei mennyt kauaakaan, kun sotureita ja oppilaita kertyi sisäänkäynnin ympärille. Utelias Sulkatassu hiipi muiden perässä kohti piikkihernetunnelin suuta nähdäkseen, mitä oli meneillään.
Vartiossa istunut Kuuraturkki oli kadonnut tunneliin, ja hetken päästä valkokuvioinen musta kolli asteli takaisin pääaukiolle perässään kastanjanruskea kissa. Sulkatassu tunnisti rähjääntyneestä turkista huolimatta soturin Karhumyrskyksi. Kollin turkilla oli haavoja, ja tuore veri oli värjännyt kastanjanruskean turkin punertavaksi. Sulkatassu huomasi, että soturin vasen silmä oli ummessa. Sen yli kulki useampi pitkä kynnenjälki, ja puolet kasvoista olikin veren peitossa. Veren näkeminen ei säikäyttänyt oppilasta, vaan sai Sulkatassun ennemminkin uteliaaksi.
"Mitä tapahtui? Missä Hiutaleviiksi on?" Kuuraturkki kysyi. Sulkatassu huomasi ensimmäistä kertaa koskaan, ettei mustan soturin ääni ollut laiskahko, vaan valpas ja terävä. Karhumyrsky huohotti raskaasti ja käänsi katseensa kohti maata. Kissat tunkivat Sulkatassun eteen, joten naaras joutui vaihtamaan paikkaa. Hän löysi hyvän paikan melko läheltä Karhumyrskyä. Kun hän pääsi lähemmäksi, Sulkatassu haistoi jotakin kitkerää, muttei se varmasti ollut verta.
"Hiutaleviiksi on kuollut. Meidän kimppuumme hyökättiin, se oli se murhaaja", kastanjanruskea soturi naukui ja kohtasi oikean silmänsä katseella Kuuraturkin katseen. Kissat vaikuttivat kauhistuneilta, mutta Sulkatassu ei säpsähtänytkään. Hän yritti etsiä katseellaan Lehtitassua tai Sähkötassua, mutta turhaan. Molemmat olivat ilmeisesti leirin ulkopuolella.
"Älkää tuijottako siinä, vaan hakekaa Hehkuaskel!" Sulkatassu kuuli Turmaloikan karjaisevan. Joku kissoista lähti juoksemaan kohti parantajan pesää. Karhumyrsky lyyhistyi maata vasten.
"Me hajaannuimme hetkeksi, kun haistoimme ne yrtit. Se oli Hiutaleviiksen ajatus. Sitten se pirulainen hyökkäsi selkääni. Hiutaleviiksi yritti auttaa, hän kävi sen kissan kimppuun ja käski minun juosta hakemaan apua. Minä juoksin, ja kuulin perästäni kovan ulvaisun. Hän on ihan varmasti kuollut, ja se on minun vikani", Karhumyrskyn ääni katosi olemattomiin, kun hän kertoi tarinaansa. Sulkatassu kuunteli tarkkaavaisesti joka sanan ja painoi ne mieleensä.
"Missä se tapahtui? Miltä se kissa näytti?" Jääviilto sihisi hampaidensa välistä ja katsoi vaativasti toista soturia. Karhumyrsky veti syvään henkeä.
"Etelärajalla, ukkospolun lähellä. Siellä kantojen luona. En minä muuta nähnyt kuin valkoista ja ruskeaa, se kaikki kävi niin nopeasti", kolli huokaisi pettyneen oloisena. Sulkatassu olisi halunnut heti kertoa kaiken Lehtitassulle ja Sähkötassulle. Suunnitelma voisi viimeinkin lähteä vauhdilla eteenpäin!
Hehkuaskel saapui viimein paikalle.
"Tehkää tilaa", musta parantajanaaras sanoi ja kulki Tiputassun edellä Karhumyrskyn luokse, "auttakaa hänet parantajan pesään. Vammat eivät näytä tappavilta. Saat arvioida ne sitten pesässä, Tiputassu."
Sulkatassu katsoi, kuinka kastanjanruskea soturi kulki toisen soturin avustamana kohti parantajan pesää. Kissat hälvenivät sisäänkäynnin luota ja jäivät pohtimaan Karhumyrskyn sanoja itsekseen. Kuuraturkki jäi leirin sisäänkäynnille vartioon.
"Missä Punatähti ja Henkäysvarjo ovat?" Sulkatassu kuuli Turmaloikan murahtavan.
"Molemmat ovat partioissa, he palaavat varmasti pian", Kuuraturkki vastasi kollille. Nyt mustan soturin ääni oli taas yhtä laiska kuin aina ennenkin. Sulkatassu päätti jäädä odottamaan Sähkötassun ja Lehtitassun paluuta sisäänkäynnille. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan tapahtuneesta kaksikolle.

//Sähkö tai Lehti? Kirjotan Mahlalla varmaan tähän jatkoo
// 960 sanaa

Odottelin jo valmiina lähellä leirin uloskäyntiä muuta partiota. Pimentovarjo ei tulisi mukaan vaan partiota johtaisi Jääviilto ja hänen lisäkseen mukana olisi myös Jokimieli ja Haukkasiipi. Oppilaita tungettiin yhä enemmän mukaan partioitiin, sillä ulkonaliikkumiskiellon takia harjoitteleminen oli astetta haastavampaa, kun piti aina löytää harjoituksiin mukaan lähteviä sotureita. Eikä jokainen voinut vain tuosta noin vain lähteä, oli heillä omiakin velvollisuuksiaan hoidettavana. Rajapartiot olivat ihan mielekkäitä, ja onneksi olin juuri osallistumassa yhteen. Ei ainakaan tarvinnut nolota itseään saalistuksessa kolmen muun soturin edessä.
"Tuimatassu", punaruskea kolli naukaisi, kun saapui luokseni. Hymähdin nyökkäyksen kera jonkunlaisen vastauksen Jääviillolle. Olin vielä pienempikokoisempi kuin soturi, mutta olinhan vasta oppilasikäinen. Meillä ei ikäerosta huolimatta ollut siltikään paljoa kokoeroa, vaikka Jääviilto yksiin isompiin kuolonklaanilaisiin kuuluikin. Jääviilto oli kuulopuheiden mukaan klaanin taitavimpia taistelijoita ja olisi varmasti ollut hyödyksi kuunnella kollin oppeja. Olin tietenkin enemmänkin kuin tyytyväinen mestariini Pimentovarjoon, mutta välillä minusta olisi ollut hyödyllistä kuunnella myös muita. Ja sillä ei ollut mitään tekemistä oman mestarini taitojen kanssa.
Seuraavaksi joukkoomme liittyi Haukkasiipi, josta en tiennyt paljon mitään. Sen tiesin, että hän oli klaanin tuoreimpia sotureita, mutta siinäpä kaikki sitten olikin. Mielestäni oli hyödyllistä tietää mahdollisimman paljon kuolonklaanilaisista, sillä se saattoi auttaa tulevaisuudessa. Sen takia olinkin pyrkinyt tutustumaan useampaan kissaan, vaikka ei se kovin mielekästä ollutkaan. Turhanpäiväinen seurusteleminen oli pitkästyttävää ja siinä tuhlasi vain aikaa. En ymmärtänyt niitä, joilta ryöpsähteli suustaan ties mitä, missä ja kuinka paljon. Haukkasiipi ei ainakaan ulkoisesti vaikuttanut sellaiselta. Hän nyökkäsi kerran tervehdykseksi, eikä alkanut tervehtimään jokaista erikseen. Haukkasiipi teki jonkunlaisen vaikutuksen, joten nyökkäsin kollille takaisin. Hän oli minua isompi, enkä tiennyt pääsisinkö toisen kanssa samoihin mittoihin, vaikka olinkin suurikokoisempi mitä monet soturitkaan olivat. Haukkasiipi omasi ruskean turkin sekä myrkynvihreät silmät. Hän ei istuutunut alas odottamaan viimeisintä jäsentä vaan seisoi tassuillaan. Minäkin nousin ylös, kun huomasin Jokimielen hölkkäävän kohti. Tummanruskea naaras väläytti veikeän hymyntapaisen ja siristi hieman silmiään.
"Mennään", Jääviilto saneli ja lähti kohti uloskäyntiä. Vartijalle hän ilmoitti partiostamme ja mille rajalle olimme menossa. Leirin ulkopuolella kolli lähti johdattamaan meitä kohti Eloklaanin reviirin rajaa. En ollut käynyt rajalla pitkään aikaan. Muutenkin liikkumisen ollessa rajoitettua, leirin ulkopuolella todella tuli liikuttua vähemmän. Henkilökohtaisista harjoituksistani ei tullut enää mitään, sillä en saanut harjoitella leirin ulkopuolella yksin ja leirissä taas oli turhan ahdasta. Tietenkin Pimentovarjon harjoitukset riittivät minulle, mutta halusin kehittyä nopeammin ja enemmän, ja henkilökohtaiset harjoitukset olivat olleet avain siihen.
Jättäydyin partion hännille oppilaana, sillä vähiten halusin jonkun soturin vihat niskaani. Niinpä tyydyin vain siihen, että pysyin muiden vauhdissa, sillä he eivät paljoa odotelleet. En ollut mikään nopein juoksija, joten minulta vaati jonkun verran pysyä toisten perässä. Halusin kuitenkin osoittaa olevani kunnossa, joten kirin Haukkasiiven kiinni. Jätin väliimme tarpeeksi tilaa, jotten häiritsisi soturin rauhaa. Katsahdin toisen suuntaan hymähtäen.
"Mitä mieltä olet Eloklaanista?" töksäytin suustani ulos kysymyksen, joka kuului nykyään melko monen kuolonklaanilaisen suusta. Yleensä uuteen kissaan tutustuessa tämä oli juuri se kysymys, jota kysyttiin, vaikka Eloklaani olikin asettunut tänne jäädäkseen.

// Haukka? c:
// 468 sanaa

Väärävarjon nimityksistä oli kulunut jo joitakin päiviä, ja olin onnistunut kiitettävästi välttelemään hänen seuraansa. En saanut ajatuksistani selkoa. Joen rannalla ollut hetki oli pyörinyt päässäni kaiken aikaa. Edes saalistaminen ei ollut saanut ajatuksiani siitä hetkestä pois. Kun ajattelin sitä, sydämeni alkoi takomaan rinnassani hurjasti ja koko maailma tuntui pysähtyvän. Kollin sanat pyörivät päässäni. Miksi hän oli vienyt minut joelle asti vain kertoakseen sen, että oli kiitollinen saadessaan olla kuolonklaanilainen? Miksi hän ylipäätään oli kiittänyt minua siitä? Toki minä olin opettanut hänelle Kuolonklaanin lait ja tavat, mutta niin olisi tehnyt kuka tahansa muukin soturi.
Kuljin parhaillani Raparperitassun edellä kohti leiriä. Olimme käyneet harjoittelemassa kiipeilyä Lehtikuusilaaksossa. Mukaamme oli tullut myös Kalmakuu, joka oli koko harjoitusten ajan vain tarkkaillut ympäristöämme. Olin jo aikalailla tottunut siihen, että harjoituksissa oli aina mukana toinen soturi. Jotkut mestarit hyödynsivät soturia ja ottivat tuon mukaan harjoituksiin, mutta minä en tehnyt niin. Mukana olevat soturit saivat luvan pysyä hiljaa ja pitää huolen siitä, ettei kukaan pääsisi yllättämään minua ja oppilastani.
"Jatkamme huomenna auringon noustessa samalla aiheella, mutta otamme kiipeilyyn mukaan saalistamisen. Opetan sinulle, kuinka voit hyödyntää kiipeilytaitojasi saalistaessasi", nau'uin ja vilkaisin takanani kulkevaan mustaoranssiin oppilaaseen.
"Selvä", oppilas vastasi ääneen, kuten olin hänelle opettanut. Naaraan koulutus oli jo melko pitkällä. Hän hallitsi yleisimmät taisteluliikkeet, mutta halusin syventää hänen osaamistaan vielä enemmän. Raparperitassu ei ollut kovinkaan etevä taistelija, mutta oli kuitenkin hyvä, jos hän osaisi taistella ongelmitta eri petoeläimiä ja erilaisia kissoja vastaan. Oppilas oli keskiverto saalistaja, mutta kiipeily oli ehdottomasti hänen lajinsa. Sen hän oli jo todistanut aiemmin oppilaiden hiirenkorvaisissa harjoituksissa.
Päivä oli pilvinen, ja pian kai sataisi. Tummat, painavan oloiset pilvet peittivät koko taivaan. Aurinkoa ei näkynyt, mutta tiesin sen olevan nyt huipussaan.
Astuin oppilaan ja soturin edellä piikkihernetunneliin. Pääaukion puolella meitä vastassa oli Turmaloikka, joka kohtasi katseeni epäröimättä. Kolli väistyi tieltämme ja päästi meidät sisään. Vielä ainakaan ei ollut tullut ilmi, että kukaan olisi päästänyt ketään yksinään leirin ulkopuolelle. Vartiossa oleva kissa kertoi aina vuoronvaihdossa toiselle, että ketkä olivat leirin ulkopuolella parhaillaan ja mihin aikaan he olivat lähteneet. Näin pysyttiin perillä siitä, keitä leiriin odotettiin, ja milloin poissaolosta tulisi huolestua. Murhaajasta ei ollut kuulunut mitään sitten viimeisten kuolemien. En kuitenkaan uskonut, että kissa olisi jättänyt meitä rauhaan.
"Syö jotakin, ja harjoittele ennen nukkumaanmenoa taisteluliikkeitä, jotka tuottavat sinulle ongelmia. Saat tehdä sen yksin tai jonkun toisen kanssa", sanoin Raparperitassulle ennen kuin liukenin pois oppilaan seurasta.
Löysin mukavan paikan leirin reunamilta, melko läheltä leirin uloskäyntiä. Yleensä nautin yksinolosta, mutta nyt en osannut tehdä niin. Joen tapahtumat palasivat mieleeni heti, kun istuin alas. Miksi en saanut Väärävarjoa ja hänen haaleita meripihkasilmiään pois mielestäni? Kirosin mielessäni typerät ajatukseni. Jos tämä meno jatkuisi, en voisi pian enää keskittyä edes soturin tehtäviin täysillä. Niin en halunnut käyvän. Jos tekisin yhdenkin virheen, asemani kunniallisena soturina saattaisi olla vaarassa. Miten kukaan voisi ikinä ottaa tosissaan soturia, joka on huolimaton ja tekee virheitä?
Katseeni siirtyi tyhjyydestä leirin sisäänkäynnille. Henkäysvarjo johdatti partion leiriin. Turmaloikka katsoi tarkasti jokaisen sisääntulijan perään. Ilmeisesti entinen erakko painoi mieleensä, ketkä olivat palanneet takaisin leiriin. Henkäysvarjo ei ollut edes vilkaissut Turmaloikan suuntaan. Tiesin, että kumppanini ei voinut sietää tuota tummanharmaata kollia. Henkäysvarjo ei hyväksynyt kissoja, jotka eivät olleet syntyjään kuolonklaanilaisia. Se oli tullut selväksi jo liian monta kertaa.
Yllätyksekseni Henkäysvarjo suuntasi minua kohti. Hänen kasvoillaan oli kylmä, mutta rauhallinen ilme. Emme olleet jutelleet vähään aikaan.
"Isäsi kävi juttusillani eilen", Henkäysvarjo aloitti istuessaan vierelleni. Vilkaisin häntä, mutten sanonut mitään. Käänsin katseeni kohti pääaukiota, ja seurasin katseellani Punatähteä, joka jutteli parhaillaan kumppaninsa Rapakynnen kanssa.
"Hän kysyi, mikä välejämme painaa. Kerroin, että molemmilla on ollut viimeaikoina kiireitä. Jyrkänneloikka tahtoo, että emme pilaa kumppanuuttamme kiireiden vuoksi", raidallinen varapäällikkö sanoi matalalla äänellä. Huomasin sivusilmälläni, että hän katsoi minua, mutten vaivautunut irrottamaan katsettani päälliköstä ja tuon kumppanista. Kohautin lapojani.
"En minä ole mitään pilaamassa. Minun puolestani voimme jatkaa kumppaneina aivan kuten aiemminkin. Sinun täytyy vain muistaa, että sinä et voi määrätä minua. Minä teen niin kuin Punatähti käskee, etkä sinä saa pahoittaa siitä mieltäsi", vastasin tuhahtaen. Henkäysvarjo pysyi pienen hetken vaiti.
"Ymmärrän. Lupaan ymmärtää sinua paremmin vastaisuudessa, jos sinä lupaat, ettet työnnä minua pois luotasi", Henkäysvarjo sanoi. Käänsin viimein katseeni varapäällikköön. Hän katsoi minua ilmeellä, josta paistoi epätoivo. Kissan äänensävy kertoi, että hän oli tosissaan.
"Ihan miten vain", vastasin lapojani kohauttaen. Henkäysvarjo huokaisi huojentuneesti. Hän astui lähemmäs minua ja puski kuonollaan turkkiani.
"Ikävöin sinua niin kovasti, ettet uskokaan", kolli kuiskasi korvaani. Hänen läsnäolonsa sai minut enemmänkin ahdistuneeksi kuin iloiseksi. En vastannut mitään, koska en tiennyt mitä sanoa. En ollut ikävöinyt Henkäysvarjon seuraa. Käänsin katseeni takaisin kohti Punatähteä ja tuon kumppania. Rapakynsi oli kuitenkin kadonnut jonnekin, ja päällikkö lähestyi nyt meitä. Punaruskean kollin vihreä katse oli kiinnittynyt Henkäysvarjoon. Kun harmaa kolli huomasi päällikön, hän siirtyi kauemmaksi minusta ja loihti kasvoillaan vakavan ilmeen.
"Pahoittelen keskeytystä, mutta Henkäysvarjo, minulla on sinulle asiaa. Tuletko käymään pesässäni kun ehdit?" päällikkö kysyi ja vilkaisi minua pahoitellen, jonka jälkeen hän piti katseensa kumppanissani. Henkäysvarjo ei ehtinyt vastata, kun minä ehdin ensin:
"Ei se mitään, minä olin juuri lähdössä." Kumppanini näytti hieman yllättyneeltä, mutta nyökkäsi sitten. Nousin ylös ja poistuin kaksikon seurasta kohti leirin toista laitaa. Vilkaisin vielä taakseni kaksikon suuntaan. Punatähti johdatti Henkäysvarjoa kohti vesiputouksen takana sijaitsevaa peräänsä. Olin suoraan sanottuna huojentunut. Punatähti oli tullut paikalle juuri oikeaan aikaan. Kun istuin alas leirin toiselle laidalle, ajatukseni liukenivat Henkäysvarjosta Väärävarjoon. Ja juuri sillä hetkellä valkea soturi astui saalistuspartion mukana leiriin. Jokin päässäni esti minua siirtämästä katsettani pois soturista. Katsoin, kuinka tuo käveli ylväänä partion johdossa kohti tuoresaaliskasaa. Kolli keskusteli samalla Pikiturkin kanssa. Huomasin, että tummanharmaa naaras nauroi jollekin, mitä Väärävarjo sanoi. Se sai hännänpääni nykimään. Väärävarjo käänsi päänsä minun suuntaani. Hän huomasi heti, että katsoin häntä ja Pikiturkkia. Kollin kasvoille piirtyi leveä virne, joka oli selkeästi osoitettu minulle. En kääntänyt päätäni pois, sillä se olisi ollut entistä epäilyttävämpää. Niinpä vain pyöräytin silmiäni. Valkea kolli nappasi tuoresaaliskasasta vastasaalistetun jäniksen. Hän sanoi jotakin Pikiturkille ja viittoi sitten minun suuntaani. Tummanharmaan soturin kasvoille piirtyi hieman turhautunut ilme, ja soturi vastasi jotakin, mutten kuullut mitä. Sitten Väärävarjo lähti kulkemaan minua kohti.
En tiennyt miksi, mutta tunsin lihaksieni jännittyvän soturin lähestyessä.
"Hei, toin sinulle saalista. Onko nälkä?" kolli kysyi. Lupaa odottamatta hän istui vierelleni ja työnsi jäniksen minua kohti. Kun tuoresaaliin lämmin, houkutteleva tuoksu leijaili nenääni, tajusin kuinka nälkäinen olin. Siispä nyökkäsin kankeasti ja kumarruin haukkaamaan jäniksestä palan.
"Vältteletkö sinä minua?" Väärävarjo kysyi. En yllättynyt lainkaan siitä, miten suoraan soturi otti asian puheeksi. En vilkaissutkaan kissan suuntaan, vaan pudistin päätäni.
"On ollut kiireitä", vastasin lyhyesti. Kolli ei vastannut mitään, vaan haukkasi vuorostaan palan jäniksestä. Söimme kaikessa hiljaisuudessa. Vatsani täyttyi Väärävarjoa nopeammin, joten annoin hänen syödä loput saaliista. Kun kolli olli syönyt suurin piirtein kaiken syötävän tuoresaaliista, hän käänsi katseensa minun suuntaani.
"Olen ajatellut sinua", kolli kertoi rauhallisella äänellä. Välillemme syntyi katsekontakti. Kollin haalean meripihkaiset silmät katsoivat minuun. Kissan ilme oli vakava, joka kertoi hänen olevan tosissaan.
"Ai, miksi?" kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Sydämeni takoi hurjaa vauhtia rinnassani. Tuntui siltä, kuin se tulisi ulos rinnastani hetkellä minä hyvänsä.
"Sanoinko jotakin väärin viimeksi? Lähdit niin nopeasti, enkä ole nähnyt sinua sen koommin. Luulin jo, että välttelet minua", Väärävarjo vastasi vakavalla, melko vaimealla äänellä. Pudistin päätäni.
"Ei ole kyse mistään sellaisesta. Kiitit vain ihan väärää kissaa, koska en minä mitään ole tehnyt. Tottelin vain päällikköni käskyä", vastasin ja sain viimein katseeni irti kollin silmistä.
"No sepä hyvä. Luulin jo, että karkotin parhaan ystäväni pois luotani", kolli virnisti. Parhaan ystävän? Pitikö Väärävarjo minua parhaana ystävänään? En ollut edes ajatellut asiaa niin. Ei minulla ollut ystäviä. Väärävarjo oli klaanitoverini ihan kuten kuka tahansa muukin kuolonklaanilainen. Mutta miksi hän piti minua ystävänään? En minä ollut koskaan tehnyt mitään, jonka vuoksi kissa voisi ajatella niin. Olin käskyttänyt häntä parhaani mukaan ja kertonut vain kaiken mitä Kuolonklaanin tavoista ja säännöistä tiesin.
"Tässä minä olen", tokaisin. Väärävarjo hymyili.
"Ja se on hyvä", kolli vastasi. Huomasin, kuinka kylläinen olo sai minut väsyneeksi. Avasin suuni haukotellakseni. Väärävarjo naurahti.
"Olen ilmeisesti noin väsyttävää seuraa", soturi vitsaili, mutta minua ei hymyilyttänyt.
"Niin. Taidan mennä nukkumaan", sanoin ja nousin ylös. Väärävarjo hyvästeli minut lyhyin sanoin, mutten vastannut mitään. Astelin kohti sotureiden pesää ja jäin miettimään äskeistä juttuhetkeämme. Miksi ihmeessä soturi piti minua parhaana ystävänään? Olisi pitänyt kysyä sitä häneltä, mutta en ollut tajunnut. Kenties voisin tehdä sen huomenna.
Astuin sotureiden pesään ja jalkani johdattivat minut automaattisesti omalle vuoteelleni. Pesä oli miltei tyhjä. Vain muutama soturi nukkui vuoteillaan sikeää unta. Asetuin mukavaan asentoon kerälle omalle sammalvuoteelleni. Ennen kuin suljin silmäni, kuulin jonkun pääaukiolla olevan kissan sanovan jotakin sateesta. Ilmeisesti ulkona alkoi sataa. Arvaukseni oli siis osunut oikeaan, kun olin arvellut, että tästä päivästä tulisi sadepäivä.
Suljin silmäni, mutta uni ei tullut heti. Ajatukset pyörivät sekavina päässäni. Lopulta mielenikin kai kyllästyi typeriin ajatuksiini, ja vajosin rauhattomaan uneen.

// 1419 sanaa

”Olen mukana, jos Sähkötassun ehdot sopivat myös sinulle”, Sulkatassu naukui katsoen minuun. Mietin asiaa hetken. Sähkötassu oli laatinut ehdot niin, että heidän olisi helppo päästä tästä eroon. Se oli ihan fiksu siirto heidän osaltaan. Ehdot olivat auttamatta heille edulliset, mutta eivät heikentäneet suunnitelman onnistumista. He saattaisivat toisaalta perääntyä tosipaikan tullen, mutta arvioiden Sulkatassun luonteen, hän ei laskelmieni mukaan ainakaan lähtisi. Paitsi ehkä Sähkötassun pakottamana. Vilkaisin kollia. Hän saattaisi hyvinkin lähteä, jos homma kävisi kovin monimutkikkaaksi. Toisaalta miksi hän olisi sanonut kyllä, jos päättäisi heti lähteä? Päätin ottaa pienen riskin, ja hyväksyin ehdot pienellä nyökkäyksellä.
”Pitäisiköhän meidän selvittää, mistä se murhaaja on saanut yrtit, joita hän kerää hajujälkensä peittämiseksi? Kenties voisimme luoda ansan niiden läheisyyteen”, Sulkatassu ehdotti. Hmm, ihan hyvä lähtökohta. En tietänyt, kuinka paljon se loppupeleissä auttaisi, jos yrtti olikin vain joku tavallinen, mitä löytyisi mistä vain. Toisaalta jos yrtti oli sellainen, jota kasvaisi vain reviirin tietyllä alueella, olisi hyödyllistä tietää, jotta voisimme käydä tutkimassa paikan. Joko luvallisesti tai luvatta. Ongelmakohtia tosin oli siinä, etten tiennyt yrteistä juuri mitään. Ehkä saisimme Tiputassulta apua. Pitäisi kysyä häneltä jossain vaiheessa.
”Ehkä Tiputassu voisi auttaa siinä?” Sulkatassu jatkoi. Hymähdin vähän. Hänkin näytti pohtineen asiaa. Vilkaisin, aikoiko Sähkötassu sanoa jotain, ja avasin sitten suuni.
”Varteenotettava idea”, totesin ja heilautin häntääni, ”Käyn kysymässä häneltä saman tien, koska ennen sitä ei ole paljoa, mitä voimme tehdä.” Tein lausahduksessani selväksi, että kävisin kysymässä yksin. Siitä ilmeni myös se, etten halunnut odottaa suunnitelman kanssa. Nyökkäsin pienesti merkiksi lähdöstäni, ja nousin ylös. Lähdin astelemaan kohti parantajan pesää määrätietoisesti. Astuin sisään, ja heti nenääni tulvahti yrttien kitkerä haju. Katselin ympärilleni, mutta huomasin pettymyksekseni, ettei Tiputassu ollut paikalla.
”Mitä etsit?” yrttejä lajitteleva Hehkuaskel huikkasi olkansa yli.
”Odotan veljeäni”, vastasin jokseenkin kylmästi ja jäin istumaan parantajan pesälle.

//Tipu?
//286 sanaa

Olin lievästi sanottuna pettynyt siitä, ettei Harakkatassu ollut aiemmin omatoimisesti tehnyt tuttavuutta veden kanssa. Jos hän kerta niin kovasti tahtoi oppia uimaan, miksei hän ollut käynyt leirin lammessa? Sen vesi ei ollut reunoilta syvää, vaan jopa pennutkin saattoivat harjoitella uimista siinä. Päätin kuitenkin pysyä hiljaa asiasta, sillä en nähnyt tärkeänä ottaa asiaa puheeksi. Tärkeintä kai oli, että kuolonklaanilaisoppilas oli kiinnostunut uimisesta ihan oikeasti.
Harakkatassu pysytteli rantavedessä ja otti hiljalleen askeleita kohti syvempää vettä. Vesi hipoi oppilaan vatsakarvoja. Tärinä alkoi voimistua, kun vesi kasteli valkean kollin vatsan. Kokemuksesta tiesin, että tämä vaihe oli pahin. Jalkojen kastuminen ei ollut mitään verrattuna siihen, että kylmä vesi kasteli muun kehon. Kuljin Harakkatassun rinnalla edeten oppilaan tahtiin. Aiemmin kolli oli ottanut tasaisin väliajoin askeleita, mutta nyt hänen vauhtinsa alkoi hidastua.
"Älä pysähdy tässä vaiheessa, vaan jatka matkaa. Kun olet vedessä selkääsi myöten, kylmyys alkaa helpottamaan hiljalleen", naukaisin kollille ehkä hieman turhankin tiukalla äänensävyllä. Harakkatassu veti syvään henkeä ja otti taas askeleen eteenpäin. Minun katseeni harhautui valkeasta oppilaasta Hehkulammen rannalle. Hades seisoi joidenkin ketunmittojen päässä rantavedestä ja katseli ympärilleen. Luotin siihen, että entinen erakko ilmoittaisi meille, jos näkisi jotakin poikkeavaa. Siispä uskalsin keskittyä taas Harakkatassun opettamiseen.
Kun oppilas oli viimein leukaansa myöten vedessä, ei mennyt kauaakaan kun tuo ei tärissyt enää lainkaan.
"Huomaatko, vesi ei tunnu enää niin kylmältä", sanoin ja kohtasin kollin katseen. Harakkatassu nyökkäsi.
"Kun uit, on tärkeää että tiedät mitä teet ja keskityt siihen. Yksikin virhe tai epävarmuus saa kissan helposti paniikkiin, jolloin unohdat kaiken mitä olen opettanut ja vesi nielaisee sinut ja sinä hukut. Veden kanssa ei ole leikkimistä. Siksi sinun on tärkeää muistaa, että sinä et osaa uida ennen kuin minä sanon niin. Ja ennen kuin sinä osaat uida, sinä et mene yksin uimaan. Minä en suostu olemaan vastuussa yhdenkään uintitaidottoman kissan hengestä", puhuessani pidin katseeni koko ajan Harakkatassussa. Tarkkailin kollin reaktioita, jotka eivät olleet kovinkaan kummoisia. Oppilas nyökkäsi.
"Pinnalla pysymiseen tarvitset jokaista jalkaasi. Takajalat tekevät potkuja, ja etukäpälät kauhovat vettä. Kas näin", sanoin irrottaen jalkani pohjasta ja uin Harakkatassun ympäri. Kolli seurasi liikkeitäni tarkkaavaisesti.
"No niin. Eiköhän tämä ollut nyt tässä tällä kertaa. Tehtäväsi ensi kertaa varten on totuttautua veteen, jotta sinulla ei mene ikuisuutta päästäksesi tänne saakka. Se vie vain minun aikaani, jos joka kerta matelet rantavedessä puoli ikuisuutta. Totuttele veteen leirin lammessa, älä tule tänne yksin", sanoin ja lähdin kulkemaan oppilaan vierellä takaisin kohti rantaa.
"Milloin sinulla on aikaa pitää toiset harjoitukset?" Harakkatassu esitti kysymyksen, kun nousimme ylös vedestä. Kohautin lapojani.
"Se riippuu siitä, miten aikataulumme kohtaavat. Ravistele turkkiasi ja nuole sitä. Jos lähdet märällä turkilla kohti leiriä, vilustut ennen kuin pääset edes perille", tokaisin ja näytin kollille esimerkkiä. Aloin nuolla pitkin vedoin lyhyttä turkkiani. Vilkaisin Hadesta, joka katseli meitä hieman etäämmältä.
Kun olimme valmiita, lähdimme takaisin kohti leiriä.

Kului joitakin päiviä, ja tilanne Kuolonklaanissa pysyi samana. Ulkonaliikkumiskielto rajoitti jokaisen elämää. Pääaukiolla maleksi kissoja päivät pitkät tekemättä mitään. Yksi klaaninvanhimmista oli kuollut sinä aikana, kun olin ollut opettamassa Harakkatassulle uimisen perusteita. Naarmunenä oli ollut Kuolonklaanin vanhin kissa, ja nyt Sumusilmä oli saanut sen taakan kantaakseen. Kaaostuho oli siirtynyt klaaninvanhimpiin pian Naarmunenän kuoleman jälkeen. Vaaleanharmaa soturi oli aina ollut epäluotettava ja arvaamaton. Tämän vuoksi Kaaostuho ei ollut saanut oppilasta moniin vuodenaikoihin. Huhu kertoi, että kolli oli aikoinaan saanut oppilaan, muttei ollut ollut kykenevä sitä kouluttamaan. Suoraan sanottuna en ihmetellyt sitä lainkaan. Kolli oli hyvin epävakaa persoona, ja hänestä oli aina ollut vain lähinnä haittaa. Oli Kuolonklaanin kannalta hyvä, että tuollainen kissa siirtyi klaaninvanhimpien pesään ja pois sotureiden joukosta.
"Miten menee?" tunnistin Hadeksen äänen heti. Vilkaisin valkeaa kollia, joka istuutui vierelleni. Tuon kasvoilla oli leveä virne, kuten lähes aina.
"Jos sinulla ei ole mitään asiaa, ei kannata edes yrittää jutustella. En harrasta sellaista", tokaisin rauhallisesti ja käänsin katseeni pois erakosta. Hades hymähti huvittuneesti.
"Voimme me olla ihan vain hiljaakin, jos sinä niin tahdot", kolli hymähti. Se oli mielestäni kaikista paras vaihtoehto. Tarkkailin katseellani leirissä olevia kissoja. Moni nautti hiirenkorvan lopun auringon lämmöstä ja loikoili vain leirin kivisellä maalla. Tunsin auringon lämmittävän myös omaa turkkiani, vaikkakin lämpö oli tässä vaiheessa päivää jo hellittänyt. Aurinko oli jo laskemassa, ja pian alkaisi hämärtää. Pilvetön taivas oli vaihtanut värinsä vaaleansinisestä tummempaan. Lisäksi taivaanrantaan oli ilmestynyt punertavaa väriä.
"Katso, Punatähti liikkuu kohti leirin keskustaa", Hades virnisti ja tönäisi minua hellästi. Ellei Punatähti olisi juuri sillä hetkellä kutsunut klaania koolle, olisi Hades saanut kuulla kunniansa tönäisyn vuoksi. Laskeva aurinko sai punaruskean päällikön turkin näyttämään hienolta. Se muistutti vähän tulta.
Ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään, minä tiesin mitä kokous koski. Olin pari päivää sitten ilmoittanut Punatähdelle, että Hades oli jo valmis ansaitsemaan soturinimensä. Valkea erakko oli todistanut, että hän oli valmis olemaan virallisesti Kuolonklaanin soturi nimeä myöten.
"Ilman sen kummempia jaaritteluita, aion antaa yhdelle kissalle ansaitsemansa soturinimen. Hades, astu eteen, ole hyvä", päällikkö sanoi ja etsi katseellaan vierelläni istuvan valkean kollin. Hades vilkaisi minua virnistäen ja lähti sitten harppomaan kohti pääaukion keskustaa ja Punatähteä. Kun kaksikolla oli välimatkaa arviolta ketunmitan verran, Hades pysähtyi. Hän kohtasi Punatähden vihreän katseen empimättä.
"Olet todistanut olevasi soturinimen arvoinen. Uusi nimesi on Väärävarjo", päällikkö lausui voimakkaalla äänellä. Tämän jälkeen valkea kolli nyökkäsi ikään kuin kiittäen, ja otti askeleen taaksepäin.
"Väärävarjo! Väärävarjo!" Punatähti ja muutama muu kuolonklaanilainen lausui tuoreen soturin nimen. Minä pysyin vaiti. Katseeni oli nauliintunut Henkäysvarjoon, joka oli juuri saapunut partionsa kanssa leiriin. Kumppanini sinisistä silmistä paistoi katkeruus ja viha, kun kolli katsoi vastanimitettyä soturia. Kun Punatähti päätti kokouksen, Väärävarjo asteli takaisin luokseni.
"No, mitä mieltä olet uudesta nimestäni?" kolli kysyi hymyillen. Kohautin lapojani ilmeettömänä.
"En ole siitä mitään mieltä, miksi pitäisi olla? Nimesi on nimesi, eikä se minun mielipiteestäni muutu miksikään", vastasin tuhahtaen. Väärävarjo naurahti huvittuneesti.
"Olet aina niin tosikko", kolli hymähti ja hymyili entistä leveämmin. Minua ei hymyilyttänyt. En minä ollut tosikko, vaan järkevä. En kuitenkaan jaksanut alkaa vääntää asiasta kollin kanssa. Olisi järkevämpää vain pysyä hiljaa ja antaa olla. Valkea soturi vilkaisi leirin sisäänkäynnin lähellä seisovaa Henkäysvarjoa. Kolli oli naulinnut katseensa Väärävarjoon. Se ei kuitenkaan haitannut kollia lainkaan, vaan hän käänsi nopeasti katseensa takaisin minuun.
"Tahdon näyttää sinulle jotakin", kolli ilmoitti ja kohtasi vihreän katseeni. Katsoin hetken ajan Väärävarjoa suoraan tuon meripihkasilmiin, mutta sitten käänsin katseeni poispäin.
"Mitä?" kysyin vakavalla äänellä.
"Se on leirin ulkopuolella. Sanotaan, että me menemme saalistamaan ja lähdetään käymään ulkona", Väärävarjo ehdotti. Ajatus ei houkutellut minua lainkaan, joten pudistin päätäni.
"Minä en ala valehtelemaan klaanitovereilleni", sanoin.
"Hyvä on, ei valehdella ja saalistetaan oikeasti. Tule", kolli sanoi ja lähti kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä. En olisi halunnut seurata, mutta jostain syystä jalkani lähtivät kuljettamaan minua soturin perään. Ohitimme Henkäysvarjon, mutta en edes vilkaissut kumppaniini päin. Tunsin kuitenkin hänen katseensa selässäni. Leirin uloskäynnin vartijana oli Sinilintu. Pienikokoinen naaras kohtasi meidät ja asettui piikkihernetunnelin eteen.
"Minne olette menossa?" naaras kysyi, koska se oli tällä hetkellä hänen työtään. Sisäänkäynnin vartijoina toimivat pääasiassa ne soturit, joilla ei ollut oppilasta. Lisäksi vartioinnissa olevalta kissalta vaadittiin luotettavuutta.
"Saalistamaan. Tuoresaaliskasa oli melko tyhjä, ja ajatelimme käydä hakemassa saalista täyttääksemme sitä", Väärävarjo valehteli sulavasti ja kohtasi tyttäreni katseen. Hännänpääni nytkähti, kun tajusin mitä ajattelin. Olin ehkä synnyttänyt Sinilinnun, mutta ei hän minun tyttäreni ollut. Valkealla naaraalla viirasi päässä, enkä halunnut olla sellaisen kissan emo. Hän ei tuntunut koskaan ottavan tosissaan velvollisuuksiaan, vaan aina vain keskittyi kaikkeen epäolennaiseen. Miten kukaan saattoi olla kiinnostunut linnuista, kivistä ja ötököistä? Tuollainen kissa ei vain voinut olla minun tyttäreni.
Sinilintu astui sivuun ja päästi meidät ohitseen. Seurasin Väärävarjoa vilkaisemattakaan enää sisäänkäynnillä seisovaa soturia.

Matka taittui hiljaisuuden vallitessa. Väärävarjo johdatti minua kohti metsää. En vaivautunut kysymään, mihin valkea kolli oli minua johdattamassa. Tyydyin vain kulkemaan tuon perässä eteenpäin. Tarkkailin ympäristöäni ihan vain varmuuden vuoksi. Murhaaja liikkui edelleenkin Kuolonklaanin metsissä, tai niin me ainakin oletimme. Vähään aikaan ei uusia kuolemia ollut tullut, mutta ei saanut olettaa, että murhaaja olisi luovuttanut. Täytyi pysyä valppaana koko ajan.
Viimein Väärävarjo pysähtyi. Hän oli tuonut minut joelle. Katsoin, kuinka vesi virtasi eteenpäin joessa. Veteen heijastui taivaan vaaleanpunainen väri.
"Toitko sinä todella minut katsomaan vettä?" kysyin ja katsoin Väärävarjoa turhautuneena. Kolli pudisti päätään ja astui lähemmäs minua.
"Ei, vaan katso veteen", valkea soturi kehotti ja astui lähemmäksi joentörmää. Hän kurottautui katsomaan vettä. Minä tein samoin, mutten ymmärtänyt mitä kolli tarkoitti. Näin vain oman heijastukseni. En nähnyt edes kaloja.
"Ei siellä näy mitään", aloin hiljalleen turhautua.
"Näkyypäs. Katso vaikka, sinä olet siellä", Väärävarjo sanoi rauhallisella äänellä. En edelleenkään ymmärtänyt, mitä soturi ajoi takaa.
"En ymmärrä", sanoin ja käänsin katseeni kohti entistä erakkoa. Hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy. Se ei ollut ilkikurinen virne kuten yleensä, vaan ihan aito, lämmin hymy.
"Tahdoin vain esitellä sinulle kissan, jonka ansiosta minusta tuli kuolonklaanilainen. Kissan, josta minä ihan oikeasti pidän. Kiitos, Tuhkajuova. Minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että kuulun jonnekin. Se on pelkästään sinun ansiotasi", Väärävarjo sanoi ja katsoi minua suoraan silmiini. Tunsin, kuinka sydämeni alkoi takomaan rinnassani lujempaa. Outo olo valtasi kehoni, enkä saanut siirrettyä katsettani pois soturin meripihkaisista silmistä. Katsekontakti pysyi hetken, kunnes Väärävarjo rikkoi sen kääntämällä katseensa takaisin veteen. Säpsähdin ja ravistelin päätäni. Mikä ihme minua vaivasi?
"Kiitä Punatähteä", vastasin kylmästi ja vetäydyin pois veden ääreltä. Väärävarjo katsoi minua yllättyneenä. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun minä olin jo lähdössä takaisin metsään.
"Tulimme saalistamaan, joten minä myös aion saalistaa", sanoin ja lähdin kulkemaan kohti metsää odottamatta valkean kollin vastausta. Ajatukset pyörivät päässäni sekavina. Mikä tuo äskeinen hetki oli ollut, ja miksi olin mennyt siitä niin sekaisin? Pakotin ajatukset pois päästäni. Täytyi keskittyä saalistamiseen.

// 1525 sanaa

Sulkatassu kuuneli kerrankin hiljaa kahden muun oppilaan jutustelua. Lehtitassu oli juuri kertonut suunnitelmastaan, jonka tavoitteena oli saada tuntematon murhaaja kiinni. Harmaanruskea naaras oli ensin kuunnellut Lehtitassun selostuksen siitä, kuinka suunnitelma toteutettiin, ja sitten veljensä lisäykset. Sähkötassu oli ilmoittanut, millä ehdoilla hän lähtisi mukaan suunnitelmaan. Ehdot kuulostivat Sulkatassun mielestä reiluilta. Sulkatassu ei itse olisi edes keksinyt ehdottaa moisia ehtoja, jonka vuoksi hän oli kiitollinen Sähkötassun osallisuudesta asiaan.
Sitten veli ja Lehtitassu käänsivät katseensa kohti raidallista oppilastoveriaan. He katsoivat tuota ikään kuin odottaen jotakin vastausta liittyen aiheeseen. Naaras kohautti välinpitämättömästi lapojaan.
"Olen mukana, jos Sähkötassun ehdot sopivat myös sinulle", naaras vastasi kohdaten kilpikonnakuvioisen oppilaan katseen. Sulkatassu halusi osallistua suunnitelmaan vain siksi, että hän suorastaan janosi seikkailuita. Leirissä istuskelu pitkästyttäisi hänet muutamassa päivässä kuoliaaksi, joten tämä suunnitelma tuli oikeastaan kuin tilauksesta. Naaraalla olisi ainakin tekemistä ja mietittävää tylsiä hetkiä varten.
"Pitäisiköhän meidän selvittää, mistä se murhaaja on saanut yrtit, joita hän käyttää hajunsa peittämiseksi? Kenties voisimme luoda ansamme niiden läheisyyteen?" Sulkatassulla välähti, kerrankin. Oppilas oli ensin täysin varma siitä, että kaksi muutakin oppilasta innostuisivat ideasta, mutta heidän ilmeensä saivat Sulkatassun epäröimään. Lehtitassun ilme oli mitäänsanomaton, eikä Sähkötassukaan näyttänyt innostuneelta. Sulkatassun hännänpää alkoi nykiä, kun kumpikaan oppilastovereista ei vastannut hetkeen. Miten kauan heillä oikein meni miettiä asiaa?
"Ehkä Tiputassu voisi auttaa siinä?" raidallinen oppilas ehdotti varovasti, ennen kuin Lehtitassu tai Sähkötassu ehtivät vastata.

//Lehti tai Sähkö?
// 219 sanaa

Tiputassun ei tarvinnut tehdä paljoa, että sai minut ärsyyntyneeksi. Kollin pelkkä olemus kävi jotenkin hermoilleni. Tuntui, että hän piti itseään minua parempana. Vaikutin siis kaiketi melko kireältä hakiessani mukaan lähteviä kissoja leiristä. Olin sanonut, että mukaan tulisivat Mahlahalla ja joku muu. Tunsin oloni vähän tyhmäksi, kun en juuri muita sotureita mestarini lisäksi tuntenut. Toisaalta minun ei varmaan tarvinnutkaan, miksi minun muka pitäisi tietää jokaisen nimi?
Bongasin Mahlahallan soturien pesän lähettyviltä, ja selitin tilanteen. Kaikeksi onneksi minun ei tarvinnutkaan lähteä etsimään toista mukaan lähtevää soturia kaukaa, sillä mestarini huikkasi jollekin valkealle naaraalle, jota hän kutsui Hiutaleviikseksi. Sitten jouduinkin astumaan takaisin tuohon pahaiseen koloon, missä Tiputassu mestareineen vietti päivänsä. Jos minulla olisi valta päättää, en kävisi parantajan pesässä enää ikinä. Siellä haisi pahalta ja se oli täynnä tympeitä kissoja.
"No niin, hain soturit", murahdin pesän suulla. Tiputassu näytti käyvän vielä läpi yrttivarastoa. Kolli kaiketi luotti hajuaistiinsa, sillä ilmeisesti hän oli sokea. Niin Mahlahalla oli minulle ainakin äsken kertonut.
Pian astelimme Tiputassun kanssa soturikaksikon luo.
“Lähdetään, jään mieluusti viimeisten joukkoon”, parantajaoppilas sanoi. Mahlahalla nyökkäsi ja otti paikan joukkion edestä. Päätin jäädä mestarini vanaveteen, sillä en kaivannut Tiputassun enkä tuon haaveilevalta näyttävän naaraskissan seuraa.
"Mihin suuntaan lähdemme?" Mahlahalla kysyi leirin suuaukolla. Tiputassu oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi.
"Lähdetään Hehkulampea kohti", hän sanoi, ja niin me lähdimme. Olin käynyt Hehkulammella vain kerran aiemmin, silloin, kun Mahlahalla oli näyttänyt minulle reviiriä. Olin siis lievästi kiinnostunut näkemään sen uudelleen. Katsahdin edessäni kulkevaan mestariini. Hän tuskin opettaisi minua nyt koulutuksen ulkopuolella, mutta ehkä voisin silti tarkkailla häntä ja oppia sillä tavalla.

//Tipu? Mahla?
// 254 sanaa

"Olenko tämän jälkeen vapaa?" Tuimatassu kysyi valmistautuessaan uuteen kilpaan. Oppilaani oli jo päihittänyt minut, mutta tuolloin olin antanut hänelle helpotukseksi etumatkaa. Halusin nähdä, voisiko hän voittaa minut reilusti. Jos en antaisi hänelle etumatkaa, olisi kilvassa aivan erilainen painekin.
"Olet", vastasin suunnaten katseeni ylös puun latvaan. "Haluan vain nähdä, mihin pystyt."
Varmistin, että oppilas oli valmiina. Minua ei varsinaisesti haitannut, jos häviäisin, sillä olin edelleenkin sitä mieltä, että mestarina se oli vain hyvä. Inhosin kuitenkin häviämistä, joten en antaisi Tuimatassulle voittoa helpolla.
"Kolme, kaksi, yksi. Nyt!"
Hypähdimme molemmat rungon eri puolille. Kuten odotettua, Tuimatassu otti ensin johdon. Männyn alaosissa ei ollut oksistoa, joten tässä osassa voitti parempi kiipeilijä. En nimittäin päässyt hyödyntämään nopeita liikkeitäni. Kiipesin kuitenkin eteenpäin nopeaan tahtiin, Tuimatassu parin ketunmitan päässä yläpuolellani.
Oksiston alkaessa meidän molempien vauhti kiihtyi. Oksat sallivat minun liikkua nopeammin, ja sainkin Tuimatassua kiinni. Lopulta rungon kaventuessa latvaa lähestyessä olimme tasoissa. Koetin vielä kiristää tahtiani, samoin Tuimatassu, mutta välimatkamme pysyi samana - eli sitä ei ollut. Pian saavuimme latvaan, yhtä aikaa.
"Hyvää työtä", sanoin hengähtäen. Tätä en varmasti tekisi sitten pitkään aikaan uudelleen. "Olen varma, että ensi kerralla voitat. Jos siis ensi kertaa tulee."
Kun olimme päässeet alas puusta, Tuimatassu saapui luokseni kuulemaan palautetta.
"Tiedät, että olet minua parempi kiipeilijä, sillä rungolla kiivetessämme olit selvästi edellä. Syy, miksi kirin niin paljon latvustossa on se, että minä olen nopea, ja sinä hidas."
Jos Tuimatassu saisi korjattua sen, hänestä voisi tulla yksi klaanin parhaimmista kiipeilijöistä. Kaikki ei kuitenkaan aina ollut korjattavissa.
"Sille ei välttämättä voi mitään, mutta keskitytään silti rakentamaan sinulle lihasmassaa. Voit kuitenkin olla tyytyväinen tämän päivän suorituksestasi."
Tuimatassu nyökkäsi.
"Mitä teemme huomenna?"
Mietin hetken oppilaan kysymystä. Taistelu sujui häneltä jo hyvin, mutta saalistuksessa oli vielä paljon kehittymisenvaraa.
"Saalistusharjoitukset. Ehkä menemme myös metsästyspartioon."
Tuimatassu nyökkäsi jälleen. Onneksi oppilaalla ei ollut tapana valittaa. Tiesin, että oppilaat, jotka olivat parempia taistelussa pitivät yleensä enemmän taisteluharjoituksista. Niin minäkin olin pitänyt.
"Eiköhän tämä ollut tässä tältä päivää, kiipeäminen latvaan asti noin monta kertaa noin nopeasti on raskasta kehollesi. Saat loppupäivän vapaata."

Saavuimme leiriin. Käsittääkseni minun ei ollut enää tänään määrä lähteä partioon, seuraava olisi vasta aikaisin aamulla. Voisin siis syödä ja sen jälkeen ehkä vain levätä, olihan ilta jo saapumassa.
Astelin kohti tuoresaaliskasaa, mutta pysähdyin muutaman askeleen jälkeen. Jokin tuntui oudolta, normaalista poikkeavalta. Katselin leiriä; mitään outoa ei tapahtunut. Oliko tuoresaaliskasan paikka siirtynyt? Ei, se oli edelleen siinä missä aina. Kiersin leiriä katseellani, kunnes yhtäkkiä tajusin. Turmaloikka ei ollut seurassani. Outoa siitä teki sen, että hän kulki lähes aina vanavedessäni. Siellä missä minä olin, siellä oli hänkin. Minulla oli omat epäilyni siitä, miksi kolli roikkui perässäni. Ensinnäkään hänellä ei kaiketi ollut juuri ystäviä tai muita kissoja, joiden kanssa viettää aikaa. Minut hän sentään jotenkin tunsi, oppilaasta saakka. Ja olisin ollut tyhmä, jos en olisi harkinnut, että hän voisi olla rakastunut minuun. En vain pitänyt sitä kovin mahdollisena. En ollut sellainen kissa, johon Turmaloikka ihastuisi.
Olin niin tottunut siihen, että tuo soturi oli aina seurassani, että nyt tunsin oloni kummalliseksi. Tiesin, ettei Turmaloikka ollut partiossa, sillä syystä tai toisesta tunnuin aina muistavan, mihin partioihin hänet sijoitettiin. Miksi hän ei siis ollut tullut luokseni? Olin sentään ollut leirissä jo niin kauan, että hän olisi varmasti huomannut minut.
En kaivannut hänen seuraansa. Aina, kun vietimme yhdessä aikaa - jos sitä siksi nyt pystyi kutsumaan - Turmaloikka hoiti puhumisesta suuren osan. Hän jaaritteli päivänsä kulusta, siitä, mitä partiossa oli tapahtunut ja toisinaan siitä, miten nuoret soturit kävivät hänen hermoilleen. Minä istuin ja kuuntelin. Joskus harmaa soturi sanoi jotain hassua, tarkoituksella tai vahingossa, ja naurahdin sisimmässäni - kasvoni pidin kuitenkin peruslukemilla, sillä niinä harvoina kertoina, kun kolli oli saanut minut kiinni hymyilemästä, ei hänen kiusoittelulleen ollut näkynyt loppua. Minulla oli harvoin hänelle mitään sanottavaa, mutta silloin kun oli, Turmaloikka kuunteli tarkasti. Hän tuntui ahmivan jokaisen pienenkin tiedonjyväsen, jonka hänelle soin. En ollut koskaan tuntenut oloani niin kuulluksi.
Jokin oli pahasti pielessä. En tuntenut olevani kokonainen.
Sitten katseeni osui häneen viimein. Turmaloikka istui leirin seinämän vieressä. Hän ei kuitenkaan ollut yksin, sillä Jokimieli oli hänen seurassaan. Tummanruskea naaras näytti muka kovin nauttivan kollin seurasta, nytkin hän esitti naureskelevansa Turmaloikan kehnoille vitseille. Tiesin, mikä Jokimieli oli luonteeltaan, enkä ollut koskaan pitänyt hänen vietteleväisestä luonnostaan. Vielä vähemmän pidin hänestä kun huomasin, että Turmaloikkakin näytti hymyilevän ja naurahtelevan keskustelun lomassa. Hän ei koskaan käyttäytynyt noin minun kanssani.
Sydämeni jyskyttäessä korvissani huomasin yhtäkkiä ruskeiden silmien lukittautuneen omiin harmaansinisiini. Turmaloikka oli huomannut minut, mutta hän näytti jotenkin yllättyneeltä. Johtuiko se siitä, että kolli oli jälleen saanut minut kiinni tuijottamasta häntä, vai siitä, että hermostunut oloni näkyi päällepäin?
Käänsin katseeni nopeasti pois Turmaloikan silmistä ja lähdin nopein askelin uloskäynnin suuntaan. En halunnut nähdä häntä Jokimielen kanssa. Hän ei kuulunut Turmaloikan seuraan. Hän istui minun paikallani. En voinut estää noita ajatuksia nousemasta mieleeni, vaikka kuinka yritin. Kiristin tahtini nopeaan juoksuun; vauhti varmasti karistaisi nuo mietteet. Juoksin ja juoksin, yritin unohtaa näkemäni ja nauttia tuulen tunnusta turkillani. Milloin olin koskaan ollut näin poissa tolaltani? En koskaan. Enkä edes halunnut ajatella syytä reaktiolleni, sillä pelkäsin, mihin tulokseen päätyisin.
Metsän maisema vilahteli silmieni editse ja viima suhisi korvissani. En nähnyt eteeni. Pian tunsinkin jalkani osuvan johonkin kovaan, kenties puunjuureen. Oma vauhtini heitti minut eteenpäin alamäkeen, kiepahdin ilmassa ympäri ja tömähdin maahan. Kierähdin vielä pari kertaa, kunnes lyhyt lentomatkani viimein pysähtyi kostealle nurmelle.
Vedin pari kertaa syvään henkeä ja nostin vihlovaa päätäni. Katsoin kirkkaansiniselle taivaalle ylläni. En jaksanut nousta. En pelkästään siksi, että jalkaani särki ja kylkiäni jomotti maasta ottamieni osumien johdosta. Tunsin oloni uupuneeksi tunnemyrskyni jäljiltä. Olisi kaiketi viisasta edes yrittää käydä tunteitani läpi, selvittää siten päätäni. Mutta oli helpompaa vain maata tässä ja tuijottaa taivasta.
"Hei!"
Kompuroin äkkiä ylös äänen kuullessani, kirosin kun tunsin etujalkani vihlaisevan. Se tuskin oli kuitenkaan enempää kuin venähtänyt.
Pian Turmaloikka ilmestyi pensaikon takaa. Hän oli viimeinen kissa, jonka halusin nähdä, mutta samalla myös ainoa. Soturi seisahtui huomattuaan minut edessään ja loi nopean silmäyksen ympäristöön.
"Kaaduitko?"
"En", vastasin siristäen silmiäni. "Muuten vain makoilen maassa."
Minulta ei jäänyt huomaamatta Turmaloikan kyllästynyt silmien pyöräytys kollin astellessa suuntaani. Lähempänä hän näytti hoksaavan ontuvan etujalkani, vaikka yritinkin peitellä tuntemaani kipua parhaan kykyni mukaan.
"Ehkä sinun kannattaisi käydä näyttämässä tuota Hehkuaskeleelle", harmaa soturi sanoi nyökäten jalkaani päin.
"Ehkä sinun kannattaisi mennä takaisin Jokimielen luo", vastasin ajattelematta sanojani. Tajuttuani, mitä olin suustani päästänyt, aloin kehitellä mielessäni jo tekosyytä sanomisilleni, mutta olin täysin lukossa. Tunsin Turmaloikan katseen turkillani. Kun viimein päätin nostaa nolostuneen katseeni hänen silmiinsä, yllätyin siitä, ettei kolli näyttänyt ollenkaan yllättyneeltä. Oliko hän todella noin vähäjärkinen? Kuka tahansa tajusi tuollaisten sanojen merkityksen.
"Siitäkö tässä oli kyse?" Turmaloikka kysyi viimein. Hän otti jälleen askeleen minua kohti ja astuin taaksepäin.
"Et viitsisi taas paeta niin kuin äsken", kolli murahti ärsyyntyneen oloisena. "Sinä olet todella nopea, en jaksa juosta sinua uudelleen kiinni."
Seisoin hetken paikoillani tilannetta arvioiden, kunnes istuuduin maahan. Turmaloikka kai odotti minun sanovan jotain, mutta pysyin hiljaa.
"Sinä otat minut itsestäänselvyytenä", soturi sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kallistin päätäni: mitä hän tuolla oikein tarkoitti?
"Olet niin tottunut siihen, että olen aina kanssasi, että sinusta tuntuu oudolta, kun vietän aikaa muiden kanssa."
"En minä välitä vaikka olisitkin", vastasin nopeasti, "oli se sitten Jokimieli tai kuka tahansa."
Harmaa soturi kuului naurahtavan lyhyesti.
"Pidät minua aina tyhmänä. Näytit niin järkyttyneeltä, kun huomasit meidät", Turmaloikka sanoi. "Miksi?"
Välttelin kuolonklaanilaisen katsetta miettiessäni vastaustani. Tähän mennessä olin sentään saanut koottua itseni, mutta minusta tuntui silti, että Turmaloikka näki suoraan lävitseni. Tilanne hermostutti minua.
"Näytit nauttivan hänen seurastaan", sanoin kierrellen. "Sinä nauroit hänen kanssaan."
Soturi tuhahti ja kohtasin hänen katseensa.
"Entä sitten?" Turmaloikka sanoi. En vastannut. Mitä minun olisi edes pitänyt vastata? En voinut sanoa, että minua häiritsi se, että Turmaloikka oli tuntunut nauttivan Jokimielen seurasta enemmän kuin minun. Meidän keskustelumme olivat aina yksipuolisia, mutta en ollut koskaan ajatellut sen häirinneen häntä. Ehkä soturi oli kyllästynyt tylsään seuraani.
"Olet vain mustasukkainen", edessäni seisova kolli sanoi. "Sinä halusit olla se, joka istui vierelläni."
Katsoin soturin ruskeita silmiä ja yritin päätellä, yrittikö hän vain käydä hermoilleni. Turmaloikka ei kuitenkaan koskaan ollut ollut hyvä peittämään tunteitaan. Ei samalla tavalla kuin vaikka Tuhkajuova, jonka päänmenoista ei kukaan ottanut selvää. Huomasin siis, ettei hänen silmissään näkynyt pahaa tahtoa, vaan pikemminkin toivoa. Olinko oikeassa siitä, että hän todella oli ihastunut minuun?
Osittain halusin vastata 'en', sillä se olisi helpompaa. En kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että Turmaloikka nyt hylkäisi minut jos torjuisin hänet. Oikeastaan en edes tiennyt, mitä olisin hänelle rehellisesti vastannut. Turmaloikan katse kuitenkin tuntui vaativan vastausta, enkä voinut - halunnut - olla vastaamatta jotain.
"Ehkä", sanoin hitaasti, mietiskellen.
Turmaloikka ei tuntunut odottavan sitä vastausta. Hetken ajan hän vain katsoi minua ja oli hiljaa. Tilanne alkoi tuntua kiusalliselta ja halusin siitä mitä pikimmin pois.
"Minä olisin halunnut sen olevan sinä", Turmaloikka sanoi viimein. "Jos voisin valita kenet tahansa vierelleni, se olisit sinä."
Nyt oli minun vuoroni yllättyä kollin sanoista. Hän käytännössä tunnusti tunteensa minulle, tosin kierrellen. Minun ei kuitenkaan tarvinnut vastata mitään - onneksi - sillä Turmaloikka jatkoi.
"Mutta jos sinä et ole vaihtoehto, niin valitsen sitten jonkun muun."
Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.
"Mutta sinä juuri tunnustit tunteesi minulle", sanoin jälleen harkitsematta, mutta en enää jaksanut välittää. "Miksi valitsisit jonkun muun?"
"Minä en tunnustanut mitään", soturi tuhahti. Hänen katseensa tuntui kuitenkin muuttuvan lämpimämmäksi, mikä ei tuntunut Turmaloikalle tavanomaiselta.
"Sinä et sitten ymmärrä muita kissoja. Me molemmat tiedämme, että meidän välillä on jotain. Ainakin tämän keskustelun jälkeen. Mutta sinä olet liian ylpeä keskustelemaan siitä. Luuletko, että aion vain odotella sinua koko elämäni?"
Turmaloikka oli oikeassa, en halunnut keskustella meidän väleistämme yhtään syvemmin. Se ei tuntunut minulle luonnolliselta. Nytkin tunsin oloni haavoittuvaisemmaksi kuin koskaan ennen, ja vihasin sitä. En halunnut avautua kenellekään, sillä siitä ei voisi seurata mitään hyvää. Mutta en myöskään halunnut menettää Turmaloikkaa.
Kolli katsoi minua tutkiskellen, kuin yrittäisi lukea ajatukseni. Hän alkoi vaikuttaa kärsimättömältä keskustelun suhteen, kun vastaustani ei kuulunut.
"Sitten jos joskus olet valmis siihen keskusteluun, tule kertomaan. Mutta pidä mielessäsi, ettet ole klaanin ainoa naaras. Jos tämä meidän juttumme ei etene mihinkään, voin hyvin tyytyä vaikka sitten Jokimieleen."
"Mikä 'meidän juttumme'?" kysyin pyöräyttäen silmiäni.
"Tuota juuri tarkoitan", Turmaloikka naukaisi ärsyyntyneenä. "Sinun pitää tehdä vähän itsetutkiskelua. Kuulemma se on hyväksi."
Hymähdin hiljaa. Näytin kai ulospäin tyyneltä itseltäni, mutta mielessäni vilisivät vain Turmaloikan sanat. Hän valitsisi jonkun muun, jos minä en olisi tarpeeksi nopea. Mutta en minä itsekään tiennyt, mitä halusin suhteestamme kehittyvän, tai halusinko sitten mitään. Tiesin vain, että en pitänyt ajatuksesta, että hän ottaisi Jokimielen kaltaisen mielistelijän vierelleen. Vaikka yritinkin kiivaasti keksiä ratkaisua tähän ongelmaan, en voinut kuitenkaan samalla olla ajattelematta sitä, että hän valitsisi minut. Toivoin melkein, ettei Turmaloikka koskaan olisi myöntänyt sitä, sillä nyt nuo sanat tuntuivat täyttävän koko mieleni. Kai minun oli myönnettävä itselleni, että tosiaan omasin jotain tunteita häntä kohtaan - olin nimittäin niin pettynyt siihen, ettei hän kertonut rakastavansa minua.
"Eikö sinun pitänyt käydä parantajalla?" Turmaloikka kysyi herättäen minut ajatuksistani. Olisin jo varmaan unohtanut loukkaantuneen jalkani, jos se ei olisi muistuttanut minua vihlovalla kivulla.
"Ai niin. Ei tämä ole niin vakavaa", sanoin, ja todistukseksi nousin seisomaan. Kipu jalassa tuntui kuitenkin kolminkertaistuvan kun laskin sille painoa, joten jouduin nostamaan sen välittömästi ilmaan.
"Eipä", Turmaloikka sanoi ja astahti vierelleni. Katsoin häntä hämmentyneenä.
"Mitä? Nojaa minuun, viedään sinut leiriin", harmaa soturi vastasi. Puntaroin vaihtoehtojani mutta kun huomasin, ettei niitä ollut, uskaltauduin laskemaan painoani Turmaloikan puoleen. Hymyilin kylmästi kun huomasin, että nyt hänkin näytti viimein kiusaantuneelta. Hänen turkkinsa tuntui lämpimältä. En kai ollut oleskellut näin lähekkäin toisen kissan kanssa sitten pentuaikojeni.
Lähdimme kohti leiriä. Tapanani oli aina havainnoida tarkasti muiden kissojen kehonkieltä, eikä Turmaloikka ollut poikkeus. Huomasin siis, kuinka hän tuntui liikkuvan varovaisemmin kuin yleensä. Kuljin eteenpäin hiukan ontuen, soturiin nojaten. Matka taittui melko hitaasti, mutta pian näimme leirin sisäänkäynnin edessämme. Astuin kauemmas Turmaloikasta.
"Pärjään nyt kyllä itsekin", sanoin viileästi ja otin ontuvan askeleen kohti suuaukkoa.
"Siltä näyttää", soturi vastasi sarkastisesti. "Mutta tulen mukaasi Hehkuaskeleen luo."
"Ihan miten vain."
Astuin sisään leiriin piikkihernetunnelin kautta Turmaloikka vanavedessäni. Jokimieli näkyi viittovan kollia luokseen, mutta kun vilkaisin taakseni, ei soturi näyttänyt huomaavansakaan naarasta. Sen sijaan hän katsoi tarkasti kipeää etujalkaani, yrittäen kaiketi ennakoida mahdollisen kompastumiseni.
Parantajan pesässä tuoksuivat voimakkaan hajuiset yrtit. En koskaan tottuisi niiden pistävään hajuun, mutta onnekseni minun ei tarvinnut. En tajunnut, miten Hehkuaskel oppilaineen pystyi työskentelemään täällä.
Pian mustaturkkinen parantaja astuikin esiin yrttivarastosta. Hän viittoi minut istumaan sairasaukiolle, Turmaloikka otti paikan vähän matkan päästä vierestäni. Kolli alkoi jo hiukan käydä hermoilleni. Oikeastaan se tuntui hyvältä - harmaan soturin takia ärsyyntyminen oli minulle jotain tuttua, mikä osin rauhoitti mieltäni.
"Näytät satuttaneen jalkasi", Hehkuaskel sanoi nyökäten vasenta etujalkaani kohti. "Saanko kysyä miten?"
"Kompastuin juureen juostessani", vastasin hiukan nolostuneena. Huomasin Hehkuaskeleen vilkaisevan epäilevästi Turmaloikkaan kohti. Klaanissa tiedettiin, ettemme me kaksi olleet koskaan tulleet kovin hyvin toimeen, joten parantajanaaras saattoi ajatella, että olimme ehkä tapelleet. Miksi muuten Turmaloikka olisi saattanut minut leiriin ja tullut vielä mukaan parantajan luo?
"Aivan", Hehkuaskel vastasi tutkiessaan jalkaani. Hetken päästä hän kohotti katseensa.
"Se ei ole murtunut, varmaan vain venähtänyt. En voi antaa yrttejä muuhun kuin kipuun, mutta uskon, että jalkasi paranee äkkiä. Lepää seuraavat pari päivää äläkä käy partioissa."
Nyökkäsin parantajalle.
"Kiitos, mutta tuskin tarvitsen mitään."
Tuimatassun koulutus olisi noiden parin päivän ajaksi kaiketi siirrettävä jonkun muun vastuulle. Nousin paikaltani ja sanoin nopeat kiitokset Hehkuaskeleelle. Turmaloikkakin nousi ja asteli perässäni ulos parantajan pesästä.
"Mitäs nyt? Sinulla on parin päivän loma, mitä aiot tehdä?" kolli kysyi astellessamme kohti soturien pesää, jonka lähelle istuuduimme.
"En tiedä. Mitä muuta edes voin tehdä kuin makoilla leirissä?" naukaisin tympääntyneenä. Huominen auringonnousun partio ei kauheasti houkutellut, onneksi en ainakaan joutunut osallistumaan siihen. Muita hyviä puolia tilanteessani ei juuri ollut. En ollut koskaan ollut sellainen kissa, joka tarvitsi koko ajan tekemistä. En kuitenkaan pitänyt siitä, että joutuisin vain makaamaan hyödyttömänä sotureiden pesän nurkassa.
"Voin pitää sinulle seuraa", Turmaloikka sanoi, "jos haluat."
Katsahdin kollin puoleen. Oikeastaan olin toivonutkin, että hän pysyisi seuranani.
"Ole hyvä vain", vastasin viileästi peitellen sitä, että soturin ehdotus oli saanut minut paremmalle tuulelle. Turmaloikka nousi seisomaan.
"Käyn pyytämässä Henkäysvarjolta, että siirtää minut auringonnousun partioihin", soturi vastasi kysyvään katseeseeni ja virnisti. "Sitten voit nauttia seurastani koko toipumisesi ajan."
Harmaa soturi katosi etsimään varapäällikköä ja jätti minut katsomaan äimistyneenä hänen jälkeensä. Mitä tuo typerä kolli olikaan sanonut siitä, etten ollut klaanin ainoa naaras? Ja nyt hän halusi vaihtaa partioita vain voidakseen olla seuranani. Turmaloikka oli sanonut, että otan hänet itsestäänselvyytenä, joten ehkä minun piti olla kiitollisempi hänen seurastaan. Hän kun ei saanut minun seurastani mitään irti. Minusta oli alkanut tuntua, että voisin ehkä luottaa häneen. En ollut koskaan avautunut kellekään muulle kissalle. Se oli pelottavaa, enkä halunnut tehdä sitä. Mutta luulisin, että Turmaloikan kanssa se olisi turvallista.

//2373 sanaa

Esi-isille kiitos, Tuhkajuova muisti viime viherlehtenä tekemänsä lupauksen, eikä minun tarvinnut selitellä esittämääni pyyntöä. Kuitenkin se, että naaras oli omien sanojensa mukaan varronnut minun ottavan asian uudelleen puheeksi, särähti korvaani - en osannut sanoa vaatiko pienikokoinen soturitar oma-aloitteisuutta vai omasiko tämä sittenkin vain tärkeilevän luonteen. Koska olin kuitenkin tehnyt Tuhkajuovan odotusten mukaisesti ja ottanut asian puheeksi, tyydyin vakuuttamaan hopeanharmaalle naaraalle, että halusin edelleen palavasti oppia uimaan. Samassa ohitsemme askelsi Punatähti, joka pysähtyi leirin keskustaan, kutsui kuolonklaanilaiset osallistumaan klaanikokoukseen ja ilmoitti tyynellä, mutta järkähtämättömällä äänensävyllä ulkonaliikkumiskiellosta ja kahden soturin säännöstä. Syynä kieltoon oli punaruskean päällikön mukaan valloillaan metsästävä ja vielä tunnistamaton murhaaja, joka kohdisti hirmutekonsa yksinäisiin ja siten haavoittuvaisiin kuolonklaanilaisiin.
“Asiat taisivat juuri mutkistua hieman”, Tuhkajuova tuumasi, kun Punatähti oli päättänyt kokouksen. Minä nyökkäsin ja ehdotin, josko pyytäisimme Henkäysvarjon mukaan uimaharjoituksiin - olihan harmaankirjava kolli sentään minun mestarini ja Tuhkajuovan kumppani. Vaaleanvihreät silmät omaava naaras hylkäsi kuitenkin välittömästi ehdotukseni pudistamalla napakasti päätään ja vetoamalla Henkäysvarjon kiireisiin, haluten pyytää mukaamme jonkun toisen soturin. Mitäpä minä tiesin, mutta kaksikolla taisi olla ryppyjä rakkaudessa.

Luotin siihen, että Tuhkajuova saisi hankittua meille luvan poistua leiristä, ja seuraavana aamuna tapasin tabbykuvioisen naaraan soturien pesän edustalla. Tämä kehotti minua syömään jotakin ennen lähtöä Hehkulammelle, joten suuntasin mukisematta tuoresaaliskasalle ja poimin kasasta harmaanruskean päästäisen. Aterioidessani panin merkille Tuhkajuovan kadonneen aukiolta oletettavasti soturien pesään patistamaan yhden onnettoman unikeon mukaamme lammelle. Odotin suurella mielenkiinnolla, ken mahtaisi ilmaantua pesästä pienikokoisen soturittaren jäljessä ja olin vähällä tukehtua tuppoon karvoja, kun panin merkille erakko Hadeksen vitivalkean turkin. Tuhkajuovan valinta oli vähintäänkin mielenkiintoinen, vaikka vieras kolli ei tulisikaan tekemään retkellämme muuta kuin tarkkailemaan vaiti ympäristöä. Tai niin ainakin oletin, kun nielaistuani viimeisen palan tuoresaaliista suuntasin kaksikon luokse.

"Ennen kuin voimme aloittaa, minun täytyy tietää, oletko aiemmin ollut vedessä. Käpälän kastelua ei lasketa”, Tuhkajuova tiukkasi, juuri ennen kuin saavuimme Hehkulammen rannalle. Olin kyllä liottanut tassujani ja koettanut seisomista leirin lammessa, mutta koska sen vesi oli matalaa, en uskonut kokeiluillani olevan juuri mitään merkitystä - siispä pudistin päätäni.
“Siinä tapauksessa sinun tulee ensin totutella veteen, ennen kuin voimme aloittaa varsinaiset uimaharjoitukset”, hopeanharmaa naaras totesi ja seisahtui aivan lainehtivan lammen rantaviivalle. Valkoturkkinen Hades jättäytyi hieman kauemmas ja istahti nurmikolle aavistuksen mietteliään näköisenä, silmäillen levollisesti Hehkulammen yli horisonttiin. En voinut mitään sille, että jokin tuossa salaperäisessä erakkosyntyisessä sai hälytyskelloni soimaan. Enkä tiennyt, johtuiko kiusaava tunne kollin syntyperästä vai jostakin muusta. Tiesin vain sen, että Hades oli yhtä tympäisevä kuin hän oli mielenkiintoinen. Samassa Tuhkajuova rykäisi, ja käsitin tuijottaneeni erakkoa sydämenlyönnin liian pitkään. Käänsin hopeanharmaan katseeni hätäisesti aavistuksen happaman näköisen soturittaren puoleen ja kiiruhdin tämän luokse.
“Nyt, Hehkulammen vesi on vielä melko viileää”, tabbykuvioinen naaras aloitti ja laski tassunsa varovasti veteen. “Se tulee tuntumaan aluksi inhottavalta, painostavalta, mutta sinun täytyy luonnollisesti ensin tuntea olosi kotoisaksi vedessä, ennen kuin voit oppia käyttämään sitä hyödyksesi.” Niine sanoineen Tuhkajuova soljahti lampeen niin, että vain tämän pää ja raidallinen selkä olivat näkyvissä. Naaraan asennosta ja tottuneesta ilmeestä päättelin, ettei soturi vielä varsinaisesti uinut vaan seisoi tassut tukevasti Hehkulammen savisessa pohjassa. Vedin syvään henkeä ja laskeuduin tassu kerrallaan hyytävän kylmään lampeen, jonka pinta peilasi harmahtavaa taivaankantta. Otin varovasti pari askelta syvemmälle lähemmäs Tuhkajuovaa ja tunsin, kuinka vesi yllättäen tunkeutui iholleni, kasteli turkkini sileäksi ja pureutui luihin. Vedin terävästi henkeä - en niinkään kosteuden tai painavan tunteen takia, vaan yksinomaan kylmyyden vuoksi - ja peräännyin lähemmäs rantaa. Uimaan opettelu tuntui yllättäen naurettavalta idealta ja ehdin jo toivoa, etten olisi koskaan saanut sitä pieneen päähäni.
“Olen vedessä kanssasi”, hopeankirjava Tuhkajuova naukui. “Eikä sinun tarvitse näin rannassa huolehtia uppoamista.” Soturittaren äänensävy oli tiukka, mutta samaan aikaan ihmeellisen rauhoittava. Naaraan sanoista päätellen tämä oli ehkä luullut minun säikähtäneen lammen syvyyttä, vaikka isompi este oli veden vavisuttava kylmyys.
“Eiköhän tämä tästä”, kuiskasin ääni väristen, sillä enempää ääntä en saanut itsestäni lähtemään. Kerättyäni itseni vedin toistamiseen syvään henkeä ja suljin hitaasti silmäni, koettaen ankarasti keskittyä kylmään ja kosteaan ympärilläni. Hiljalleen oloni alkoi helpottua ja vaikka minua värisytti edelleen, olin valmis tekemään uhrauksia oppiakseni jotain uutta ja tärkeää.

// Tuhka?
// 642 sanaa

"Tiputassu pystyy hankkimaan meille yrttejä peittämään hajumme, mutta minun pitää ensin kertoa hänelle suunnitelmasta, jos päätätte olla mukana”, Lehtitassu selitti silmäillen meitä arvioivasti. Silmäni siristyivät mietteliäinä. Tämä taisi olla Lehtitassun yritys todistaa kykenevänsä aukottomaan suunnitelmaan, ja olin kyllä kiinnostunut näkemään miten se toteutuisi, mutta silti osallisuuteni riippuisi erilaisista ehdoista.
"Eli, suunnitelmasi on tarkkailla kissojen liikkeitä leirin ja reviirimme välillä. Entä jos tappaja ei olekaan kuolonklaanilainen? Silloin suunnitelma ei toimi," heitin kohdaten Lehtitassun salaperäisin olemuksen vakain silmin, "ja muutenkin, olettaen, että haluat virittää ansan leirin ulkopuolelle, miten ajattelit sen toteuttaa, kun et ole pääsemässä sinne ilman valvovaa silmää?" Halusin tietää suunnitelman kokovaltaisuudessaan, enne kuin lupautuisin mihinkään. Minusta oli outoa, kuinka helposti Lehtitassu oli kertonut suunnitelmastaan meille. Hän vain vuosi suunnitelmansa ulos sen kummemmitta puristuksitta. Eihän naaras tuntenut minuakaan niin hyvin, että olisi voinut tietää minun olevan syytön. Olinhan minä löytänyt kaksi ruumista yksikseni.
"Olen miettinyt tätäkin. Jos tappaja ei ole kuolonklaanilainen, ainakin tiedämme sen, vaikkakin epäilen sitä, että tappaja ei olisi kuolonklaanista. Mikä motiivi klaanin ulkopuolisella tappajalla olisi?" Lehtitassu perusteli katse kiinteästi minuun kohdistettuna. Ilmeeni muuttui tyytyväiseksi ja nyökkäsin hyväksyvästi naaraalle. Mielestäni soturioppilaan mietteet kävivät järkeen ja laaja ja järjellinen vastaus osoitti hänen miettineen asiaa. Olin joskus itsekin miettinyt kyseistä ajatusta, enkä keksinyt mitään syytä miksi joku Kuolonklaaniin liittymätön erakko haluaisi järjestelmällisesti tuhota Kuolonklaanin. Toisaalta, emme tienneet oliko Kuolonklaani joskus tehnyt vääryyttä jollekin erakolle, joka nyt olisi palannut kostonhaluisena.
Sitten oli Eloklaani. Kukaan ei odottaisi tällaista kieroutta itse ystävällisyyden klaanilta, joten heille suunnitelma olisi kerrassaan loistava. Siltikään en uskonut sen olevan mahdollista, sillä ystävällinen kissajoukko ei harjoittaisi kissojen massamurhaamista. Se ei kävisi järkeen ollenkaan. Uskoin logiikkaan.
Sitten Lehtitassu jatkoi:
"Ja mitä toiseen pointtiisi tulee, meidän täytyy joko poistua leiristä salaa, tai yrittää harhauttaa mestareitamme ulkona ollessamme. Jos ette halua ensimmäistä vaihtoehtoa, ehdotan, että pyydämme päästä harjoituksiin yhdessä. Voin tehdä suunnitelman harhauttamiseen, kun sen aika tulee. Haluatteko mieluummin kadota leiristä salasta vai harhautammeko?"
"Ehdottomasti suosimme säännöissä sallittuja menetelmiä, ainakin ensisijaisesti. Ja ennen, kuin kukaan lupautuu mihinkään haluan esittää ehtoni ", tokaisin rauhallisen eleettömästi ennen kuin Sulkatassu ehtisi ilmoittaa mielipiteensä. Sisareni olisi miltei varmasti mukana Lehtitassun suunnitelmassa, jos siihen liittyisi seikkailu. Pysyttiin sitten säännöissä tai ei.
"Suostuakseni vaadin näiden ehtojen täyttyvän: Pysymme sääntöjen suojassa niin kauan, kuin se on mahdollista ja siirrymme määräysten toiselle puolelle vain ja ainoastaan kun se on viimeinen ja kaikista parhain vaihtoehto. Toiseksi, minulla ja Sulkatassulla tulee olla oikeus kieltäytyä suunnitelmassa esiintyvistä tehtävistä, jos niin tahdomme tai parhaaksi koemme. Ja viimeisenä, jos alamme rikkomaan sääntöjä, niin jokaisen osallisen on luvattava, ettei kiinni jäätyään paljasta ketään muista osallisista", latelin joustamattomasti. Lehtitassulla ei olisi varaa kieltäytyä, sillä hän oli kertonut suunnitelmansa jo meille, enkä myöskään uskonut, että hän kääntyisi muiden oppilaiden puoleen, sillä en ollut nähnyt häntä paljoakaan muiden, kuin hänen veljensä kanssa. Ja no, meidän kanssamme.
Tietenkin ehdot olivat minun ja Sulkatassun etua ajavia, mutta ei se silti tarkoittanut, että kun pienikin ongelma kohtaisi meitä irtisanoisimme itsemme suunnitelmasta. Halusin vain varmistaa takaportin jos kävisi niin, että se olisi ainoa ratkaisu. Jos lupautuisimme mukaan, luonnollisesti olisimme siinä yhtä täysillä mukana kuin muutkin, mutta en halunnut, että Sulkatassua tai minua yritettäisiin heittää hirviön alle. En tuntenut Lehtitassua niin hyvin, ettenkö voisi epäillä, etteikö hän olisi valmis pelastamaan oman nahkansa, vaikka muut kärsisivät.
Vilkaisin Sulkatassuun katseellani viestien, että haluaisin kuulla hänen näkemyksensä asiasta ja ylipäätään koko suunnitelmasta ennen Lehtitassun ajatusten kuulemista.

//Sulka?
547 sanaa

Istuin yksin leirin reunamilla. Se ei ollut minulle epätyypillistä, olin viime aikoina istuskellut paljon yksin. Omassa seurassani oli se hyvä puoli, ettei minun tarvinnut puhua mitään ääneen. Ja sain ajatella rauhassa. Olin löytänyt leiristä jokseenkin varjoisan nurkan. Varjossa oli jokseenkin kylmä lämpenevistä säistä huolimatta, mutta nurkkaus oli mukavan huomaamaton. En siis kiinnittänyt kissojen huomiota. Ja jos joku sattui minua tuijottamaan, vastasin katseeseen samalla mitalla. Olin huomannut, että kun kissoja tuijotti tietyn aikaa, heistä tuntui epämukavilta. Ei kukaan sitä minulle sanonut, mutta kissoja oli tietynlaisissa tilanteissa helppo lukea. Ainakin useimpia. Hymähdin. Totta puhuen nautin sellaisten kissojen seurasta, joista ei osannut lukea, mitä he ajattelivat.
Katseeni kiersi leirin läpi. Olin oppinut tunnistamaan muutamia kissoja ulkonäöltä, vaikken nimeltä monia tuntenutkaan. En kokenut tarvetta olla turhaan sosiaalinen kissojen kanssa, joiden kanssa minua ei kiinnostanut olla tekemisissä. Toisaalta minua kiehtoi ajatus, että tietäisin kaikki klaanin jäsenten asiat. Ja nimet olisivat tietysti ensimmäinen askel. Mielestäni tietoisuus toi voimaa. Se toi turvallisuudentunnetta; tuntematon vaikutti aina luonnollisesti pelottavalta. Keskityin hakemaan katseellani Pähkinäkorvaa. Liikkumisrajoitusten takia emme olleet käyneet ulkona niin paljon, ja epäilin että hänellä olisi minulle enää tehtäviä tänään. Mestarini oli maininnut, että voisin yrittää sopeutua klaaniin paremmin. Kolli kai huomannut, etten juuri viettänyt aikaa kuin veljeni kanssa. Useimmiten olin itsekseni. Ja sitten oli Sähkötassu. Huokaisin. Tuosta ei meinannut oikein saada selvää. Osa minusta halusi olla hänen kanssaan vielä enemmän, mutta toisaalta olisi järkevää ottaa etäisyyttä, jottei toinen alkaisi luulla liikoja. Mieluummin olisin liian kylmä kun saisin toisen uskomaan, että halusin ystävystyä tai jotain vastaavaa. Huokaisin taas. Minulla oli kyllä kipeästi asiaa hänelle. Tai no, hänelle ja siskolleen Sulkatassulle, joka oli toinen, jonka kanssa olin oleskellut hiirenkorvan harjoitusten aikana.
Olin miettinyt kuolonklaanilaisia tappanutta mysteerikissaa, ja olin päässyt siihen tulokseen, että halusin saada hänet kiinni. En ollut maininnut asiasta vielä Tiputassulle, sillä suunnitelmani vaati kissoja, ja jos he eivät lähtisi mukaan, olisi ihan turhaa tukkia veljeni aivoja, hänellä kun niitä rajattu määrä oli. Uskoin, että Sulkatassu saattaisi innostuakin ajatuksesta, mutta Sähkötassusta en ollut ihan varma. Hänen aiempien puheittensa perusteella hän ei ollut sitä tyyppiä, jota ei haitannut tehdä luvattomuuksia joista saattoi joutua ongelmiin. No, asian saisi selville vain yhdellä tavalla. Olin kehitellyt suunnitelmani melko valmiiksi, joten nyt pitäisi vain kertoa siitä sisaruksille. Ja sitten veljelleni, jos he suostuivat. laskelmieni mukaan saattaisimme tarvita lisää kissoja, mutten tiennyt ketä muuta kysyä. En luottanut edes Sulkatassuun tai Sähkötassuun, mutta heidät tunsin klaanista parhaiten. Paikansin Sähkötassun leiristä, ja huomasin myös Sulkatassun olevan hänen kanssaan. Hyvä. Nyt saisin molempien reaktiot samalla kertaa.
Lähdin astelemaan kissoja kohti, pitäen pääni ylhäällä niin kuin aina. Sähkötassu aisti tuloni ja kääntyi minua päin. Sulkatassu tervehti pienellä nyökkäyksellä. Istahdin heidän viereensä sen kummemmitta tervehdyksittä.
”Minulla on idea”, sanoin asian suoraan varmistettuani ensin, ettei kukaan ollut kuuloetäisyydellä. Katseeni kävi kummassakin kissassa, ennen kuin jatkoin. Pidin kasvoillani neutraalin ilmeen.
”Haluan saada tappajan kiinni. Olen miettinyt suunnitelmaa, ja uskon sen toimivan. Poistumiskiellon takia tappaja ei saa lähteä yksin, joten hänen täytyy ottaa mukaansa ainakin yksi tavallinen kissa. Jos hän aikoo murhata lisää kissoja, hänen täytyy siis joko tappaa toinen, tai hankkiutua hänestä eroon hetkeksi. Tämän vuoksi sanokaa heti, jos olette leirin ulkopuolella ja joku katoaa porukastanne edes hetkeksi. Epäilen kuitenkin, että tappaja operoi partioiden aikana kiinnijäämisriskin takia. Ennemminkin uskon, että hän haluaa livahtaa leiristä. Nopeutamme siis tarkkailuprosessia”, tarkkailin kissojen reaktioita.
”Miten nopeutamme sitä?” Sulkatassu kysyi paljastamatta ajatuksiaan suunnitelmasta. Fiksua. Hän halusi kuulla koko suunnitelman ensin.
”Viritämme ansan. Olen miettinyt sitä jonkin verran. Saatamme tarvita projektiin lisäkissoja. Tiputassu pystyy hankkimaan meille yrttejä peittämään hajumme, mutta minun pitää ensin kertoa hänelle suunnitelmasta, jos päätätte olla mukana”, lopetin puheen, ja käänsin vihreän katseeni kissakaksikkoon.

//Sulka? Sähkö?
//589 sanaa

Kaikki oli hiljalleen palannut hiljaisempaan suuntaan, tai, no siis, siskoni tiesi nyt äänistä, mutta ei mitään traagista. Hän oli aina silloin tällöin kysellyt kaikkea, enkä minä siitä oikein mitään välittänyt. Hän ei ollut vielä keksinyt mitään älyvapaata. kissoja ei ollut kuollut niin paljoa, mutta en minä sitä enempääkään jaksanut mennä pesästä ulos tutustumaan, olin lähinnä pysynyt pesässä ja välillä käynyt opettelemassa yrttejä, koska leiristä poistuminen oli aika lailla kiellettyä. Eli minulla ei ollut edes oikeutta käydä ottamassa happea. Toisaalta se olisi fiksua, ettei ruumita tulisi, mutta kuinka kauan tälläistä voisi kestää? Kuulin askeleita takaani, se oli minulle täysin vieras kissa.
"Tulitko auttamaan?", siristin silmiäni, sillä en kuullut hänen linkkaavan, eikä hän haissut pelokkaalta, saati miltään muulta. Käänsin häneen “Katseeni”, vaikka se ei paljoa auttanut,
"Mitäs luulet? Mahlahalla lähetti minut tänne", Hän tokaisi. "No, onko minulle tehtävää vai pääsenkö lähtemään?" Hän kyseli. Niin, itselläni ei ollut noin paljon voimaa sanoissani kuin hänellä, mutta hän toisaalta se pystyi olemaan hyödyksi joissain tilanteissa.
“Toki, riippuu mistä haluat aloittaa, klaaninvanhempien pesiin ei ole vielä vaihdettu sammalia, mutta se ei ole minun huoleni. Sekä minun on pitänyt käydä jo kaksi päivää katsomassa yrttikierroksella reviirillä, Sekä toki voit viedä vanhuksille yrttejä, tai poistaa heiltä punkkeja? Mikä kiinnostaa ketunläjä?”, Naurahdin pilkkaavasti. Olisin voinut suoraan lähettää hänet pois paikalta, sillä minä pärjäsin ihan hyvinkin yksinkin. Kolli tuhahti tylsistyneen kuuloisena. Moni kuolonklaanilainen oli kylmä, sekä terävä kielinen, mutta kukaan ei ollut täsmälleen samanlainen toisiinsa verrattuina.
“Aloitetaan yrttikierroksesta, haen Mahlahallan ja jonkun muun mukaan”, Kolli tuhahti minulle. Minusta se tuntui vähän liialle tuhlata kaksi soturia vain siihen että minä sain haettua yrttejä. Miksi minä? Siksi koska mestarini oli muistetullut minulle syvälle muistiin missä yrtin löytöpaikat olivat, sekä miten pystyin tunnistamaan yrtit vieläkin herkemmin hajusta ja tunnosta. Varsinkin sen että milloin yrtti oli poiminta valmis, siinä minulla oli puuttuvien silmien takia ongelmia. Tietty muistin yrttien kuvailut ulkoa, sekä olin joskus vain jäänyt miettimään miten näteiltä ne näyttivät. Se olisi yksi asia mitä olisin halunnut nähdä ennen kuin sokeuduin. Muistelin mitä yrttejä meillä oli jo, sekä mitä meidän täytyisi varsinkin etsiä. Osa niistä olisi laimea hajuisia, joten näkevä pari tuli tarpeeseen. Kun tupsahdin aukiolle huomasin tutun kissan tulevan minua päin, Mahlahalla, sekä joku vieras, sekä Tuhotassu. Niin, se oli sen oppilaan nimi! Hän ei ollut minulle mitenkään läheinen, oikeastaan hyvä että tiesin hänet.
“Lähdetään, jään mielusti viimeisten joukkoon”, mutisin, että en aivan murisisi. Niin lähdimme leiristä.

//394 sanaa
//Tuho?

Harakkatassu: 24kp! -

Raparperitassu: 9kp -

Tuimatassu: 49kp! -

Mahlahalla: 8kp -

Lehtitassu: 67kp! -

Sähkötassu: 65kp! -

Tuhkajuova: 73kp! -

Tiputassu: 13kp -

Pähkinäkorva: 13kp -

Sulkatassu: 8kp -

Pimentovarjo: 9kp -

Tuhotassu: 6kp - 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Haukkasiipi: 7kp -

Katsoin kuinka rauhallisesti kuolonklaani eli. Tai, no rauhallisesti, klaanissa oli vapaalla jalalla vaarallinen tappaja. Olin oikeastaan ennemminkin kiinnostunut, kiinnostunut tappajan motiiveista, en ollut lainkaan hänelle.. Vihainen. Miksi olisin? Hänellä voisi olla kiinnostavia tarinoita kuinka verta vain vuosi ja putosi kissojen turkeilta, tai heidä viimeisiä aneluitaan ennen kuin heidän elämänsä hiipui heidän silmistään kauniisti. Se kaikki oli jotenkin niin kaunista, kuolema, sekä kuinka pienessä hetkessä se kaikki pystyi olemaan ohi, tai no, se kaikki kituminen pystyi pidentämään minuutit tunneiksi. Millaista olisi kitua koko elämänsä? Olla halvaantunut? Hah! Turhamaista, olisi vain parempi jos sellaiset kissat lopetettaisiin parantajan luona hetkessä, heillä ei ollut mitään tarkoitusta, he eivät hyötyneet klaanille mitään, heistä ei ollut mitään ideaa. Huomasin Keltapilkkeen lähestyvän minua hiiri suussaan, luultavasti saalis oli hänelle itselleen, sillä hän ei ollut minulle mitään velkaa. Tai, no, saattaisi olla jos laskemalla kaikki opetus hetkeni hänelle. Naaras laski hiiren tassuilleen nätisti kun alkoi hiljalleen ruokailla. Tiesin että minun ei pitäisi häiritä häntä, vaikka painoin joka kerta pinemmätkin kohdat hänestä muistiin, mutta hän olisi niin ärhäkkä jos sanoisin sanaakaan. Joka oli sinänsä hauskaa, sillä hän jaksoi tehdä sen joka kerta. Kai kasvoilleni oli levinnyt jonkinlainen virne, koska toinen nosti äkäisen katseensa minuun, muristen jo hieman.
“Mitä sinä siinä tuijotat ketun läjä!”, Hän kirosi minulle. Nuolaisin hymyni katsoen muualle muka keskittyneenä muualle.
“Sitä vain että koko naamasi on tuota vauhtia hiiren veressä, sitä on jo poskellasi”, niin, hänen oranssilla poskellaan oli veren punainen läikkä, naaras tuhahti sukaisten tuon pois poskeltaan. En tajunnut miten naaras pystyi edes olemaan niin kömpelö. Katsoin aukeaa pitkään, miettien oppilas aikojani, nykyiset oppilaat näyttivätt kiinnostavilta, ei miltään liian pehmo uskoisilta, mutta ei myöskään miltään miltään kaameilta vaikeilta kohteilta. Osalla heillä oli ihan ollut kunnolliset vanhemmatkin, kuten Sähkötassulla, joka näytti käyttäytyvän aivan hyvin. Ehkä tällä klaanilla olisi vielä toivoa. Mutta en tosin voinut sanoa että hänkään oli mikään kunnollinen tapaus, vastahan hän oli käynyt sorkkimassa Eloklaanin asioita. Silloin mieleni oli tehnyt ottaa asiat omiin käpäliini ja opettaa kolli oikeille tavoille, koska hän ei selvästi itse osannut käyttäytyä.

//332 Sanaa

Kiipeily oli yksi vahvimmista taidoistani taistelun lisäksi. Se onnistui aina kuin itsestään, mutta olin silti epävarma asettuessani Pimentovarjoa vastaan. Rinta pöyheänä en aikonut näyttää mestarilleni epävarmuuden rippeitäkään ja näin rohkaistun myös ottamaan haasteen vastaan. Musta naaras oli jo myöntänyt, että voisin olla jopa häntä parempi kiipeilijä. Se antoi lisävoimaa yrittämiseen. Mutta tosiasia oli, että Pimentovarjo oli kokenut soturi ja minä taas kaikkea muuta. En ollut enää aivan nuori, mutta ei minua voinut oppilaanakaan kovin kokeneeksi sanoa. Oppilaiden pesässä oli monia muita paljon kokeneempia oppilaita ja osa oli jo hyvin lähellä soturiksi pääsemistäkin. Joutuisin viettämään vielä useammankin tovin puheentäyteisessä oppilaiden pesässä, kunnes olisin itse valmis.
"Kun voitat minut, nämä harjoitukset loppuvat. Mutta en aio tehdä siitä helppoa", Pimentovarjo sanoi takaani. Olin kiinnittänyt katseeni tarkasti puun suuntaan arvioiden oksien etäisyyksiä ja millainen pinta kiipeämiseen tässä puussa sattui olemaan. Mänty oli melko korkea ja männylle tyypillisesti sen oksat alkoivat vasta korkeammalta. Kiipeily oli helpompaa, jos pystyi hyödyntämään apunaan oksia, mutta männyt olivat hieman haastavampia puita siinä mielessä. Kaarna näytti hieman kostealta, joten se saattaisi irrota helposti. Kynnet pitäisi saada upotettua syvälle, jotta pystyisi kiipeämään pitkin runkoa. Se tulisi olemaan itselleni haastavaa, sillä yleensä käytin kynsieni sijaan hampaita. En omannut kovin teräviä kynsiä, ja vaikka kiipeily muuten sujuikin, tällainen tilanne oli omalle kohdalleni haastava. Sen takia olin epävarma minkälaiseen suoritukseen pystyisin, ja kuinka kauan veisi voittaa mestarini.
"Selvä. Kolme, kaksi, yksi. Kiipeä", keskityin Pimentovarjon sanoihin ja kiipeä -käskyllä ponnistin loikaten männyn runkoon kiinni. Päivä oli jo edennyt sen verran pitkälle, että runko oli kuivempi, mitä olin odottanut sen olevan. Ensimmäisen loikan jälkeen sain kynteni hyvin kiinni, mutta kivutessani ylemmäs toisen takatassuni ote lipesi. Pudottauduin hieman alaspäin, mutta sain pidettyä itseni puussa. Jatkoin hieman paremmalla menestyksellä ylöspäin, vaikkakin eteneminen oli vaivalloista. Saavuttaessani ensimmäiset oksat vauhtini nopeutui ja olin paljon vikkelämpi, mitä alkupuoliskolla. Sen jälkeen kiipesin jo hyvin omaan tasooni nähden ja olin jo lähellä saavuttaa latvaa. Mutta latvaan päästyäni Pimentovarjo jo odotti siellä. Hän oli kiivennyt ohitseni puun toiselta puolelta siinä vaiheessa, kun olin itse vasta saavuttamassa ensimmäisiä oksia. Mestarini oli saanut etumatkan kiinni varmasti siinä vaiheessa, kun otteeni oli livennyt. Ja minun pitäisi vielä voittaa Pimentovarjo tämän päivän aikana. Olin pettynyt omaan suoritukseeni, sillä olin jopa saanut etumatkaa. Etumatkan kanssa tuntui niin typerältä hävitä. Musta naaras kuitenkin käski minut takaisin alas ja yrittämään uudelleen.
Odotin puun juurella Pimentovarjon merkkiä. Olin kiivennyt jo pariin otteeseen puun latvaan, tosin edellisellä kerralla olin ollut jo lähellä voittamista. Naaras antoi jokaisella kerralla minulle etumatkaa, ja sanoi tekevänsä niin tälläkin kerralla.
"Kiipeä!" Pimentovarjo antoi käskyn, ja ponnistin vasten männyn runkoa. Olin saanut edellisellä kerralla jo paremmin kiinni tekniikasta, joka toimisi myös omilla kynsilläni. Nyt kun ymmärsin tavan, olin paljon ketterämpi liikkeissäni ja kiipeilyn alkupuolisko sujui mallikkaasti. Oksien kohdalla vauhtini vain kiihtyi ja keskityin ainoastaan latvan saavuttamiseen. Tuntui kuin kiipeäminen olisi sujunut tällä kertaa kuin hujauksessa, sillä saavutin latvan ennen Pimentovarjoa. Pidin ilmeeni peruslukemilla, vaikka jonkinlainen ylpeys taisi puskea ihan lävitse.
"Oliko tässä kaikki tältä päivältä?" kysyin, sillä olin nyt voittanut Pimentovarjon ja naaras oli alussa sanonut silloin harjoitusten loppuvan.
"Katsotaan ensin pystytkö samaan ilman etumatkaa", mestarini sanoi ja lähti kapuamaan alas männystä. Kasvoillani välähti pieni virne, mutta naarassoturi tuskin ehti sitä huomaamaan. Oli tietenkin reilua ottaa sama uudestaan ilman etumatkaa. Pidin siitä, ettei toinen antanut kaikkea ihan helpoimmalla tavalla. En tosin tiennyt, mitkä mahdollisuuteni olivat toista vastaan ilman etumatkaa. Jos puu olisi ollut erilainen, lopputulos olisi ollut varmasti minun edukseni. Toisaalta nyt minulla oli useampi kerta alla, joten mahdollisuus päihittää mestarini oli mahdollinen.
"Olenko tämän jälkeen vapaa?" kysyin päästyäni alas ja samalla valmistautuen uuteen kilpaan. Kysymykseni ei viitannut niinkään siihen, ettenkö olisi nauttinut harjoituksista vaan enemmänkin harjoitusten pituuteen. En tiennyt pitäisikö minun vielä voittaa Pimentovarjo harjoitusten päättämiseksi vai halusiko mestarini vain testata mihin pystyisin ilman etumatkoja.

// Pimento?
// 617 sanaa

Olin ollut koko päivän harjoituksissa mestarini Mahlahallan kanssa. Päivän ohjelmassa oli ollut metsästysharjoituksia. Olimme harjoitelleet paljon perusasioita, vaikka minusta olisimme voineet kyllä edetä hiukan nopeamminkin. Mahlahallan mukaan oli kuitenkin tärkeää luoda hyvä pohja saalistukselle, enne kuin pystyi harjoittelemaan hankalampia asioita.
Olin olettanut, että harjoitusten jälkeen saisin joko levätä lopun päivää tai pääsisin partioon. Kumpikin olisi kelvannut; olin väsynyt päivän koulutuksen jäljiltä, mutta se ei kuitenkaan olisi mikään este partioon menemiselle. En nimittäin ollut aiemmin edes ollut partiossa, ja halusin pian päästä kokemaan sen. En käsittänyt, miksi Mahlahalla pidätteli minua näin, kun tiesin, että olin taidoiltani muita kuita edellä.
Mahlahalla ei ollut valinnut kumpaakaan noista vaihtoehdoista. Olikin kolmas vaihtoehto, josta en ollutkaan ennestään tietoinen: parantajien auttaminen. Se ei ollut soturin työtä. Minusta ei tulisi parantajaa, joten miksi minun pitäisi tuhlata aikaani lemuavalla parantajan pesällä? Tehtävä olisi ajan haaskausta. Mahlahalla oli kuitenkin kaiketi huomannut ärsyyntyneen ilmeeni, sillä sitä oli seurannut puhe siitä, miten soturina oleminen ei ollut pelkästään saalistamista ja tappelemista. Tajusin sen, mutta ehkä parantajat vain voisivat pitää itse huolen siitä, että heidän työnsä tulisivat tehdyiksi.
Siinä minä siis nyt seisoin, parantajan pesän suuaukolla. Astuin hetken tilannettani sadateltua sisään kahden kiven välistä. Nyrpistin välittömästi nenääni; yrttien hajut olivat voimakkaita. Ensimmäisenä sisällä huomasin kilpikonakuvioisen kollin, joka ehkä oli klaanin parantajaoppilas. En ollut koskaan pitänyt sen tarkemmin kirjaa klaanilaisista, mutta kukapa muukaan hän voisi olla? Ainakin hän vaikutti liian nuorelta parantajaksi. Kissa suuntasi kysyvän katseensa minuun huomattuaan tuloni. Huomasin, että se ärsytti minua.
"Tulitko auttamaan?" kissa kysyi ja siristin silmiäni. Otin askeleen eteenpäin parantajaoppilasta kohti.
"Mitäs luulet? Mahlahalla lähetti minut tänne", vastasin kohottaen kuonoani ylimielisesti. "No, onko minulle tehtävää vai pääsenkö lähtemään?"

//Tipu?
//269 sanaa

Olin viimein saanut omaa aikaa, kun Hades ja Raparperitassu olivat lähteneet partioon. Henkäysvarjo oli pyynnöstäni jättänyt minut pois partiosta. Välimme olivat edelleen kireät, enkä tiennyt mitä halusin asialle tehdä. Henkäysvarjo ei hyväksynyt sitä, että opetin Hadesta. Minusta tuntui, kuin kumppanini olisi halunnut kertoa minulle, mitä minun täytyi tehdä.
Rauhan pilasi Harakkatassu, joka asteli luokseni rauhallisin askelin. Henkäysvarjon valkea oppilas kohtasi katseeni ja kertoi asiansa nopeasti. Kolli kysyi minulta kysymyksen. Hän kysyi, olinko unohtanut sen, että olin luvannut opettaa kissalle uimista. En suinkaan ollut unohtanut, vaan olin odottanut, että Harakkatassu tulisi itse luokseni ja ottaisi asian puheeksi. Näin nuoressa kollissa potentiaalia. Olin pitänyt hänelle parit harjoitukset, ja Harakkatassu oli pärjännyt mielestäni hyvin. Hänen koulutuksensa oli nyt loppusuoralla.
Minulla oli kyllä itselläni hurjasti tekemistä, mutta kunnianhimo sai vallan. Harakkatassu takuulla kunnioittaisi minua soturina, jos opettaisin tämän uimaan.
“Tietenkin muistan”, vastasin kylmällä äänellä, “olen vain odottanut, että otat asian uudelleen puheeksi. Voin opettaa sinua, jos sinä oikeasti tahdot oppia uimaan.” Katsoin Harakkatassua suoraan tuon hopeanharmaisiin silmiin. Kolli nyökkäsi epäröimättä.
“Tahdon minä”, hän vastasi. Kasvoilleni ilmestyi tyytyväinen hymyn kaltainen virne. Vakavoiduin, kun huomasin Punatähden astelevan ohitsemme kohti leirin keskustaa. Harakkatassu huomasi saman, ja hän kääntyi ympäri nähdäkseen päällikön. Keskustelumme päättyi siihen, sillä Punatähti aloitti kokouksen.
“Kuten tiedätte, Kuolonklaani on hankalassa tilanteessa. Jokaisen kuolonklaanilaisen henki on vaarassa, kun metsässä liikkuu tuntematon tappaja. En tahdo, että yksikään kuolonklaanilainen joutuu enää menettämään henkeään tuon kissan kynsissä. Siksi ainoa vaihtoehto on järjestää ulkonaliikkumiskielto. Kukaan ei saa poistua leiristä yksin, mukana on aina oltava vähintään toinen soturi. Leirin sisäänkäynnillä on tästä läthien koko ajan kissa, joka pitää huolen siitä, ettei leiristä poistuta luvatta. Jokaisesta poistumisesta on ilmoitettava leirin sisäänkäyntiä vartioivalle kissalle, joka raportoi poistumiset minulle. Partioita järjestetään useammin, ja oppilaiden harjoituksia voidaan pitää, kunhan mukana on vähintään kaksi soturia. Pysykää turvassa ja raportoikaa minulle kaikesta epäilyttävästä, joka teitä tulee vastaan”, kokous oli ohi nopeasti. Ihailin suuresti Punatähden tapaa toimia. Hän ei selitellyt mitään turhaa, vaan meni suoraan asiaan. Päällikkö ajatteli aina klaaninsa jäsenien parasta. Pystyisikö Henkäysvarjo koskaan moiseen? Pystyisikö hän johtamaan Kuolonklaania kuten Punatähti?
Tämän jälkeen käänsin katseeni kohti Harakkatassua. Sivusilmällä huomasin, kuinka Ruusutuikkeen johtama partio oli saapunut leiriin. Hades ja Raparperitassu olivat partion mukana. Heidän ilmeistään päätellen, kissat olivat kuulleet kokouksen.
“Asiat taisivat juuri mutkistua hieman”, tokaisin Harakkatassulle, joka näytti ymmärtävän tilanteen.
“Entä jos pyydämme vaikkapa Henkäysvarjon mukaan?” valkea oppilas ehdotti. En edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, vaan pudistin päätäni.
“Hänellä on takuulla kiireitä, eikä hän ehdi mukaamme. Täytyy pyytää jotakuta toista soturia, niin ehkä Punatähti antaa meidän mennä. Uintitaito on kuitenkin tärkeä taito, ja hän takuulla ymmärtää sen”, selitin tyynellä äänellä. Harakkatassu nyökkäsi merkiksi, että kolli hyväksyi ehdotukseni. Ei tällä toisaalta oikein muita vaihtoehtoja ollutkaan, jos hän tahtoi opetella uimaan.

Seuraavana päivänä olin jalkeilla jo ennen auringonnousua. Leirissä oli hiljaista, mutta näkökenttääni ilmestyi pian Punatähden punaruskea turkki. Päällikkö tervehti yövartiossa olevaa Kylmäliekkiä, joka kohteliaasti tervehti päällikköä takaisin.
Kaksikko keskusteli hetken aikaa, jonka jälkeen Punatähti lausui jotakin, joka sai Kylmäliekin nyökkäämään kiitollisen oloisena. Nuori soturi nousi ylös ja otti suunnakseen sotureiden pesän. Hän ohitti minut, ja näin nyt tilaisuuteni tulleen. Kävelin päällikön luokse, ja tuo kohtasi katseeni.
"Huomenta", Punatähti sanoi ja nyökkäsi.
"Huomenta", tervehdin takaisin ja istuuduin vähän matkan päähän päälliköstä.
"Mitä asiaa sinulla on?" päällikkö meni suoraan asiaan, eikä se haitannut minua ollenkaan. Päinvastoin, minä en pitänyt turhista jaaritteluista säästä sen sellaisesta. Oli kaikista helpointa mennä suoraan asiaan, saada vastaus ja lähteä pois.
"Harakkatassu on kiinnostunut uimisesta. Onko mahdollista hoitaa uintiharjoitukset niin, että otan mukaan yhden soturin, joka pysyttelee rannalla sen aikaa, kun opetan Harakkatassua?" esitin kysymykseni. Punatähti harkitsi hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
"En näe siinä mitään ongelmaa. Se sopii, kunhan Harakkatassun koulutus ei häiriinny uintiharjoitusten vuoksi", päällikkö vastasi vakavalla äänellä.
"Kiitos", lausuin nopeasti ja käänsin päällikölle selkäni. Palasin takaisin aiemmalle paikalleni sotureiden pesän liepeille. Tiesin, että Harakkatassulla olisi tänään vapaapäivä. En vaivautunut herättämään oppilasta, vaan jäin vielä hetkeksi istuskelemaan sotureiden pesän edustalle. Kuolonklaanilaiset heräilivät hissukseen tähän päivään. Kaikki tuntuivat tekevän aamutoimensa normaaliakin hitaammin. Kenties rajoitukset saivat kaikki väsyneiksi, vaikka en itse nähnyt sille mitään syytä.
Viimein huomasin Harakkatassun valkean ja hiilenmustan sekoitteisen turkin ilmestyvän ulos oppilaiden pesältä. Kolli venytteli makoisasti ja suoristi sitten ryhtinsä. Hän katseli ympärilleen, ja huomasi minun katsovan häntä. Kolli käänsi hetkeksi katseensa pois, ja vilkaisi sitten taas minun suuntaani. Viimein hän ymmärsi tulla luokseni.
"Lähdemme uintiharjoituksiin. Syö jotakin ensin, niin mennään sitten. Hoidan mukaamme sillä välin toisen soturin", sanoin. Harakkatassu ei väittänyt vastaan, vaan nyökkäsi. Oppilas suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. Minä söisin vasta harjoitusten päätteeksi, sillä en ollut nälkäinen.
Olin päättänyt pyytää mukaamme Hadesta. Vaikkei hän vielä virallisesti ollutkaan Kuolonklaanin täysiarvoinen soturi, hän saisi nyt luvan mennä soturista. Kolli osasi taistella ja puolustaa itseään, hän enää vain opetteli Kuolonklaanin tapoja ja sääntöjä. Hades ei vielä ollut tullut ulos pesästä, joten päätin käydä hakemassa hänet.
Astuin hämärään pesään ja väistelin nukkuvia sotureita. Puskin kuonollani Hadeksen valkeaa turkkia, ja kolli säpsähti hereille. Hän katsoi minua tuima, hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Ylös siitä, minulla on sinulle tehtävä", komensin ja poistuin pesästä, ennen kuin kolli ehti esittää lisäkysymyksiä.

Hadeksella ei ollut vaihtoehtoja, vaan tuo joutui lähtemään kanssamme uintiharjoituksiin. Harakkatassu kulki perässäni, ja Hades oli ottanut paikkansa oppilaan takaa. Kuljimme ripein askelin kohti Hehkulampea. Kävin matkalla mielessäni läpi, mitä opettaisin Harakkatassulle näin ensimmäisissä harjoituksissa.
Tärkeintä oli edetä rauhalliseen tahtiin ilman hätiköintiä. Toimisin samalla tavalla kuten Lauhalaukankin kanssa aikoinaan. En ollut varma, oliko Harakkatassu tutustunut itsekseen veteen leirin lammessa, mutta se selviäisi pian. Jos hänellä ei ollut kokemusta vedessä olemisesta, harjoittelisimme sitä ensin.
Ohitimme Kivikukkulan, ja jatkoimme matkaan lammen eteläosaan. Olin tehnyt Hadekselle selväksi, ettei tuo osallistuisi opetukseen lainkaan. Hänen tehtävänsä oli tarkkailla ympäristöä ja ilmoittaa mahdollisista vaaroista.
"Ennen kuin voimme aloittaa, minun täytyy tietää, oletko aiemmin ollut vedessä. Käpälän kastelua ei lasketa", sanoin ja kohtasin oppilaan katseen.

//Harakka? Sori tönkköys ja että jouvuit oottamaan tätä niin kauan xc
// 938 sanaa

Keskustelumme Sulkatassun kanssa oli katkennut, kun Punatähti oli kutsunut klaanin koolle kuulemaan päällikön ilmoitusluontoisen asian. Hän oli julistanut vallitsevaksi ulkonaliikkumiskiellon, joka toi mukanaan erinäisiä rajoitteita. Mielestäni se oli hyvä, sillä en halunnut kenenkään enää menettävän henkeään, sillä tulilinjalla voisi olla joku minulle mittaamaton arvokas kissa.
Sulkatassun ensimmäinen huolenaihe oli seikkailujen puutos lähitulevaisuudessa ja niinpä hän huokaisikin ylidramaattisesti:
“Minä uskon, että kuolen tylsyyteen jo viimeistään neljäsosakuun kuluttua." Loin sisareeni jyrkän katseen.
"Ehkä saat motivaatiota viihtymiseen siitä, ettet menetä henkeäsi", sanoin heilauttaen tuuheata häntääni terävästi. Sulkatassu vilkaisi minua sellaisella katseella, joka viesti turhautumista tylsyyteeni - tai sitä se hänelle oli. Itse pidin sitä enemmän järkenä päässä. Katseeni kuitenkin pehmeni hieman ja virnistin miltei huomaamattomasti:
"Mutta kyllä sinä varmaan jotain seikkailuita leirin sisälläkin keksit. Uskon kykyihisi."
Samassa huomasin sivusilmälläni meitä lähestyvän hontelon kilpikonnakuvioisen naaraan, joka oli viime aikoina tullut minulle varsin tutuksi. *Lehtitassu.* Käänsin katseeni täysin tulijan suuntaan tavanomaisen vakavana ja ilmeettömänä, mutta oikeasti olin kyllä kiinnostunut siitä, mitä asiaa naaraalla oli. En pitänyt häntä rupattelijatyyppinä, joten hänellä täytyi olla oikeata asiaa. Tai sitten olin väärässä Lehtitassun suhteen, ja hän olisikin vain tavallinen kissa muiden joukossa. Ei millään tavalla erityinen.

//Lehti? Sulkaki voi jatkaa :3
186 sanaa

"Oliko sinulla jotain suunniteltuna minulle?" Tuimatassu kysyi saavuttuaan luokseni. Katsoin oppilastani hetken hiljaa. Hän oli edistynyt hyvin; saalistus ei enää tuottanut samanlaisia hankaluuksia, ja taistelussa Tuimatassulla olivat perusasiat jo hyvin hallussa. Olisimme ehkä voineet harjoitella tänään jotain vaativampaa taistelutekniikkaa, mutta oppilaan kouluttaminen koostui muustakin, kuin saalistamisesta ja taistelusta. Oli tärkeää osata kiipeillä ketterästi, juosta nopeasti, hyödyntää ympäristöään... Mahlahallaa kouluttaessani en ollut ehkä huomioinut näitä asioita yhtä hyvin, mutta nyt kun olin kokeneempi, osasin antaa niillekin painoa.
"Kohotamme kuntoasi", sanoin lyhyesti ja nousin ylös. Tuimatassun ilme näytti kysyvältä, mutta pian nuori kollikissa lähti seuraamaan minua ulos leiristä. Astelimme piikkihernetunnelin lävitse ja ulkona suuntasin metsikköä kohti, takanani kuulin oppilaani askeleet. Kiristin tahtini nopeasti juoksuun, eihän matkaa harjoittelupaikalle tarvinnut tuhlata. Tuimatassu ei muutenkaan ollut kovin nopea, ja vaikka nopeus ei aina ollut asia, mitä pystyisi tuosta vain parantamaan, oli hänen tultava ainakin niin nopeaksi kuin hänelle oli mahdollista. Itse olin nopea, niin juoksijana kuin kaikessa muussakin, joten jätin oppilaan hetkessä jälkeeni. En kuitenkaan kirinyt liian edelle, vain sen verran, että Tuimatassu joutuisi rikkomaan rajojaan ja hengästymään kunnolla. Kuten olin oppilaalle sanonut, kohottaisimme hänen kuntoaan. Hyvällä kunnolla kaikki muukin olisi helpompaa.
Saavuimme pian määränpäähämme. Seisahduin korkean männyn juurelle, Tuimatassu saapui pian takaani luokseni. Annoin oppilaan kerätä hetken voimiaan, ennen kuin aloitin päivän koulutustuokion.
"No niin", naukaisin kiertäen puun kerran ympäri. "Ehkä arvaatkin, mitä tänään on luvassa. Kiipeät tämän puun latvaan. Se, montako kertaa joudut sen tekemään, riippuu sinusta itsestäsi."
Nostin katseeni korkealle puun latvustoon. Hiirenkorvan ansiosta lunta ei oksilla juurikaan näkynyt, mutta toisaalta ne saattaisivat olla vielä paikoin liukkaita.
"Sinun on nimittäin voitettava minut", kerroin katsoessani jälleen oppilaan keltaisiin silmiin. "Olet minua varmaankin parempi kiipeilyssä, voin myöntää sen. Mutta pystyn korvaamaan puutteellisen ketteryyteni kokemuksellani, kunnollani ja nopeudellani."
Otin askeleen puuta kohti ja raapaisin testiksi sen kaarnaista pintaa. Kiipeileminen oli tärkeä taito soturilla. Siitä huolimatta en varsinaisesti pitänyt siitä; olin huomannut, etten yleensä pidä asioista, missä olen muita huonompi. Mutta osasin silti joten kuten kiipeillä, ja vaikka Tuimatassusta varmasti tulisi minua roimasti ketterämpi soturi, ei ero taidoissamme nyt ollut niin suuri. Olikin minun tehtäväni kasvattaa tuota eroa, mestareidenhan tulisi aina pyrkiä kouluttamaan oppilaastaan vielä itseäänkin parempi soturi.
"Kiipeä latvaan niin nopeasti kuin pystyt. Mutta älä kuitenkaan hätiköi liiaksi, vaan mieti rauhassa liikkeesi. Annan sinulle vähän etumatkaa."
Astahdin kauemmas puusta, jolloin Tuimatassu otti paikkansa sen juurelta.
"Kun voitat minut, nämä harjoitukset loppuvat. Mutta en aio tehdä siitä helppoa", sanoin viekkaasti hymyillen. "Selvä. Kolme, kaksi, yksi. Kiipeä."

//Tuima?
//400 sanaa

Sulkatassu olisi mielellään voinut viettää koko päivän valittaen Sähkötassulle siitä, miten epäreilua oli olla yhä oppilas, mutta veljen sanat saivat naaraan vakavaksi. Sähkötassu oli oikeassa. Kuolonklaanin metsissä vaani murhaaja, eikä kukaan tiennyt kuka tuo kissa oli. Sähkötassu oli löytänyt Pilvihallan ja Lintusielun kuolleina Lehtikuusilaaksosta. Mitähän veli mietti? Raidallinen Sulkatassu oli varma, ettei kolli pelännyt. Kenties tuo oli säikähtänyt ja varuillaan klaaninsa ja perheensä vuoksi, mutta eihän Sähkötassu voinut pelätä.
Sulkatassun ajatukset keskeytyivät, kun tämän huomasi Punatähden astelevan leirin keskelle. Päällikön ilme oli äärimmäisen vakava. Sulkatassu oli varma, ettei hän ollut nähnyt Punatähteä koskaan noin vakavana. Usein päällikkö oli vakava, mutta tuo kuitenkin hymyili klaanitovereilleen. Nyt kissan katseesta paistoi pelko, joka takuulla tarttui myös muihin klaanitovereihin. Punatähti veti syvään henkeä ja kutsui klaanin koolle.
"Mitähän hän aikoo tehdä?" Sulkatassu kysyi veljeltään mietteliäänä samalla, kun kaksikko pujotteli kissojen lävitse lähemmäksi pääaukion keskustaa. Sähkötassu kohautti lapojaan kääntämättä katsettaan pentuetoveriinsa.
“Kuten tiedätte, Kuolonklaani on hankalassa tilanteessa. Jokaisen kuolonklaanilaisen henki on vaarassa, kun metsässä liikkuu tuntematon tappaja”, päällikön ääni pysyi yllättävän tasaisena tuon puhuessa. Jollain tavalla Sulkatassu ihaili päällikön olemusta. Naaras saattoi vain kuvitella, kuinka suuri taakka punaruskealla kollilla oli harteillaan. Hän kantoi selässään koko Kuolonklaanin murheita.
“En tahdo, että yksikään kuolonklaanilainen joutuu enää menettämään henkeään tuon kissan kynsissä. Siksi ainoa vaihtoehto on järjestää ulkonaliikkumiskielto. Kukaan ei saa poistua leiristä yksin, mukana on aina oltava vähintään toinen soturi. Leirin sisäänkäynnillä on tästä läthien koko ajan kissa, joka pitää huolen siitä, ettei leiristä poistuta luvatta. Jokaisesta poistumisesta on ilmoitettava leirin sisäänkäyntiä vartioivalle kissalle, joka raportoi poistumiset minulle. Partioita järjestetään useammin, ja oppilaiden harjoituksia voidaan pitää, kunhan mukana on vähintään kaksi soturia”, päällikkö lausui ja antoi katseensa kiertää kuolonklaanilaisissa. Kylmät väreet kulkivat Sulkatassun kehon halki. Ulkonaliikkumiskieltoko? Oliko tilanne oikeasti niin vakava, että tarvittiin ulkonaliikkumiskielto?
“Pysykää turvassa ja raportoikaa minulle kaikesta epäilyttävästä, joka teitä tulee vastaan”, Punatähti päätti kokouksen.
Sulkatassu käänsi katseensa veljeensä.
“Nyt minä en ainakaan pääse seikkailemaan koskaan”, raidallinen naaras huokaisi hiljaa veljelleen. Hän arvasi, että Sähkötassu oli vain tyytyväinen siitä. Sulkatassua ärsytti ajatus siitä, että tuo joutuisi pysyttelemään leirissä niin paljon. Leiristä ei enää poistuttaisi, ellei olisi oikeasti tarve sille.
“Minä uskon, että kuolen tylsyyteen jo viimeistään neljäsosakuun kuluttua”, harmaanruskea oppilas huokaisi turhankin dramaattisesti.

//Sähkö?
// 359 sanaa

Päivä päivältä sää muuttui yhä lämpimämmäksi. Riistaa alkoi olemaan aina vain enemmän, joka helpotti varsinkin omalta osaltani saalistusta, kun vaihtoehtoja sattui olemaan yhä enemmän. Tietenkin saalistaminen oli edelleen minulle hankalaa, mutta olin kyllä huomannut kehittyväni siinä. Ainakin jos vertasi siihen, missä olin ollut suurten harjoitusten aikaan. Nykyään sain jopa jotain kiinni, mikä pönkitti itsetuntoani kummasti. Itselleni sää kävi aina vain tukalammaksi, sillä turkkini oli hyvin paksu ja kovin lämpimillä keleillä se oli hieman liikaa. Onneksi vielä ei ollut aivan niin tukalaa ja toivoin, ettei mitään kovia helleaaltoja sattuisi tulemaan tulevaisuudessakaan.
Oppilaiden pesässä kävi tavalliseen tapaan kuhina oppilaiden välillä, ja tavalliseen tapaan muiden käydessä kiivasta keskustelua jätin osallistumatta siihen. Kuuntelin kuitenkin korvat höröllä joka sanan, sillä en halunnut minkään hyödyllisen tiedon menevän ohi. Yleensä toiset keskustelivat ihan arkisista asioista, mitkä eivät saaneet kiinnostustani heräämään, mutta silloin tällöin aiheeksi nousi mielenkiintoisempia asioita. En kuitenkaan jaksanut istua pesässä sen pidempään, olihan aamu jo ehtinyt vierähtämään pitkälle. Pimentovarjolla voisi olla minulle tänään jotain, joten sitä ennen kannatti käydä syömässä. Siispä suuntasin askeleeni pesän hämäryydestä tuoresaaliskasalle, jonka aamupartio oli saanut kasvatettua isommaksi. En viitsinyt valita tuoretta saalista kasan päältä vaan tyydyin kaivamaan hieman vanhemman myyrän alempaa. Myyrä suussa hölköttelin kauemmas kasasta ja etsin itselleni rauhallisen paikan kauempana muista, jotka olivat sattuneet samaan aikaan ruokailemaan. Näin aamusta en olisi jaksanut kenenkään seuraa, ja onnekseni sainkin syödä myyrän ihan rauhassa. Tuskin kukaan ilman sen tärkeämpää asiaa olisi seuraani edes liittynyt, mutta hyvä niin, ainakin sai olla rauhassa. Myyrä oli ihan maukas, vaikka se taisikin olla eiliseltä. Kun vatsani oli täynnä, uskalsin lähteä etsimään katseellani mustaturkkista mestariani. Ehdin jo miettiä, että oliko naaras määrätty johonkin partioon ja tämä ei edes ollut ollenkaan leirissä. Kuitenkin hetken kuluttua naaras valkealla hännänpäällä asteli ulos sotureiden pesästä. Hänellä ei näyttänyt olevan ketään seuranaan, joten päätin nyt olevan oiva hetki häiritä. En tiennyt, oliko naaraalla itsellään jotain muita suunnitelmia, mutta päätin kuitenkin käydä kysäisemässä, josko Pimentovarjo ehtisi keksimään jotain pääni menoksi. Astelin rennosti Pimentovarjon luokse, kuitenkin jonkunlaista tahtia pitäen. Esiinnyin monesti muiden kissojen edessä ryhdikkäänä, sillä se teki minusta entistä isomman näköisen. Se oli muodostunut jo tavaksi, vaikka monien klaanikissojen rinnalla saatoin pitää huonon ryhdin ja olla silti toisia paljon isompi. Pian naarassoturin harmaansiniset silmät kiinnittyivät suuntaani, sillä hän oli selvästi huomannut minun lähestyvän. Tervehdykseksi nyökkäsin terävästi, kun olin saapunut mestarini luokse. Jätin välillemme melko paljon tilaa, sillä en ollut ikinä pitänyt liiasta fyysisyydestä. Mielestäni pieni hajurako oli oltava aina, jos sellaisen vain pystyi pitämään. Oli ärsyttävää, jos jotkut vain änkesivät kylkeen kiinni. Sellainen oli ehkä hyväksyttävää muiden seurassa, mutta itse en halunnut mitään kylkiäistä viereeni härnäämään.
"Oliko sinulla jotain suunniteltuna minulle?" menin suoraan asiaan kysymykselläni, mikä oli minulla tapana, jos jouduin itse tekemään aloitteen. En tiennyt, lähtisikö Pimentovarjo viemään minua heti harjoituksiin vai mitä hänellä oli mielessään. Minulle kuitenkin kelpasi kaikki, sillä oppilaiden pesään en enää halunnut mennä tappamaan aikaa. Olin edennyt koulutuksessani siihen pisteeseen, että saalistuksessa oli kerrattavana vielä hieman perusasioita, jotta ne voisivat joskus onnistua ja taisteluharjoituksissa olin pääsemässä jo vaativampiin liikkeisiin. Toivoin aina taisteluharjoituksia, sillä ne yleensä sujuivat kohtalaisen hyvin. Koin todella olevani hyvä taistelija, vaikka olinkin suurissa harjoituksissa hävinnyt ottelut. Se painoi mieltäni edelleen joskus, jos satuin sitä miettimään, jonka takia suuntasin keskittymiseni takaisin Pimentovarjoon. Pitihän minun epäonnistumisista huolimatta jatkaa elämääni, sillä eihän siitä tulisi mitään, jos vain istuisi päivät pitkät pesässä murehtimassa menneitä.

// Pimento?
// 546 sanaa (KP-boosti)

”Lehtitassu!” kuulin tutun äänen luikahtaessani oppilaidenpesästä leiriaukiolle. Aamu oli vielä melko varhainen, joten aukiolla oli vain muutama kissa. Ilma oli kasteinen ja maassa oli lumenrippeitä. Aurinko oli vasta nousemassa. Ravistin turkkiani ja nuolaisin itseäni pari kertaa siistiäkseni turkkini, ennen kuin paikansin äänen lähteen melko keskeltä leiriä. Se oli mestarini, Pähkinäkorva. Astelin mestarini luo naamallani sama neutraali ilme, mikä siitä usein paistoi. Nyökkäsin tervehdykseksi.
”Huomenta. Miten nukuit?”, Pähkinäkorva tervehti. Hän vaikutti olevan jotenkin hyväntuulisempi kuin normaalisti, enkä voinut miettiä, mistä se johtui. Hän oli eilen vaikuttanut ihan normaalilta. Päähäni putkahti hullu teoria: Entä jos hän oli se tappaja, joka oli tappanut kaikki ne kissat? Entä jos hän suunnitteli parhaillaan jonkun uuden uhrin murhaamista? Oliko se edes todennäköistä? Päätin tarkkailla mestariani. Kuolonklaanissa mitään vaihtoehtoa ei saisi poissulkea.
”Nukuin tarpeeksi hyvin, kiitos kysymästä”, nyökkäsin jokseenkin kylmänoloisesti vastaukseksi mestarilleni.
”Mennäänkö?” Nyökkäsin taas. En aamuisin ollut kovin puheliaalla tuulella. Lähdimme kävelemään ulos leiristä. Tassuttelin mestarini perässä leirin suuaukkona toimivan piikkihernetunnelin läpi. Mestarini tahti oli jokseenkin ripeä, mutta pysyin hyvin perässä, sillä olin normaalistikin tottunut kulkemaan nopeahkoon tahtiin.
”Mitä teemme tänään?” kysyin tältä ohimennen.
”Tänään voisimme petrata taisteluasi, Lehtitassu”, Pähkinäkorva ilmoitti. ”Ei mitään vakavaa, siis. Haluan vain nähdä ja havainnoida, miten käyttäydyt taistelutilanteessa.”
”Selvä.” Aiemmat aamuiset epäilyni palasivat. Hän halusi nähdä, miten käyttäydyin taistelutilanteessa. Haluaisiko hän siis tappaa minut, ja siksi tietää taitotasoni ja heikkouteni, mikäli taistelisin vastaan? Voisiko hän oikeasti olla tappaja? Aloin kelata asioita päässäni. Sillä reissulla, jolla Sähkötassu oli löytänyt ruumiit, mestarini oli sanonut lupautuneensa partioon. Oliko partiota edes ollut? Oliko Pähkinäkorva lavastanut partion, jotta emme kyseenalaistaisi missä hän oli? Oliko hän oikeasti juoksennellut ympäriinsä metsässä tappamassa kissoja? Ravistin päätäni. Minun täytyi ajatella tarkasti. Oliko minulla mitään todisteita, jotka todistaisivat teoriaani vastaan? En halunnut uskoa, että Pähkinäkorva oli murhaaja. Ei hän arvioni pohjalta olisi sellainen, joka haluaisi tappaa, mutta toisaalta kissat osasivat esittää aivan jotain muuta, mitä he oikeasti olivat.
”Lehtitassu”, mestarini aloitti. Melkein säpsähdin, mutta estin eleen viime hetkessä.
”Niin?” vastasin Pähkinäkorvalle, pyrkien pitämään ilmeeni vakaana.
”Koulutuksesi on suhteellisen hyvällä mallilla. Muista kuitenkin panostaa harjoitteluun, niin sinusta tulee Kuolonklaanin odotusten mukainen, hyvä soturi”, tämä ohjeisti. Äänensävyssä oli taas samaa pientä hyväntuulisuutta, jonka olin aistinut aamulla.
”Kiitos”, nyökkäsin jälleen jatkamatta keskustelua enempää. Katselin hetken ympäristöäni. Olimme noin puolivälissä matkaa paikkaan, jossa oppilaat usein harjoittelivat. Minulla oli siis vielä aikaa palata mietteisiini Pähkinäkorvasta. Löysin äskeisestä teoriastani muutamia aukkokohtia. Ensinnäkin: miksi Pähkinäkorva haluaisi tappaa oman oppilaansa? Se olisi vain tyhmää. Kaikki olettaisivat minun olleen mestarini kanssa harjoittelemassa, ja oli jopa todistajia kertomassa, kuinka olin lähtenyt leiristä hänen perässään harjoituksiin. Lisäksi päivänä, jona Sammalvarjo oli löydetty, olimme harjoitelleet yhdessä, eikä hän ollut kadonnut koko päivänä niin pitkäksi aikaa, että hänellä olisi ollut aikaa käydä tappamassa kissa Eloklaanin rajalla asti. Ainakin Tiputassu oli kertonut minulle ruumiin löytyneen Eloklaanin rajan tuntumasta. Paitsi jos tappajia oli kaksi. Pidin asiaa kuitenkin epätodennäköisenä, vaikka niin kuin aiemmin totesin, mahdollisuuksia ei kannattanut ikinä sulkea pois ilman todisteita. Päädyin siis siihen lopputulokseen, ettei Pähkinäkorva ollut murhaaja.
Vaikka olin yrittänyt olla luomatta mitään sidettä mestariini, en silti haluaisi tuon olevan tappaja. Se oli ihan järkevää ajattelua. Monet eivät haluaisi vaihtaa mestaria kesken koulutusta. Paitsi tietenkin jos mestari oli surkea. Mutta Pähkinäkorva oli ollut ihan siedettävä mestari, ja opettanut minulle perusasiat taistelusta ja saalistuksesta.
Heräsin ajatuksistani siihen, että mestarini pysähtyi. Olimme saapuneet harjoituspaikalle.
”No niin. Aloittaaksemme näytä minulle vaikka perusisku ilmaa vasten”, Pähkinäkorva totesi tyynesti. Kävelin hänen eteensä. Työnsin kynteni esiin, ja huitaisin ilmaa. Olin ikäväkseni huomannut olevani surkea taistelija, joten isku olisi voinut mennä paremminkin. Se oli kuitenkin ihan kohtuullisen hyvä, vaikka en leveilisi suorituksellani. Se oli kuitenkin yksi yksinkertaisimmista liikkeistä. Pähkinäkorva mietti hetken, ja avasi suunsa.
”Uudestaan. Nouse nyt takajaloillesi iskiessäsi. Sinulla on pitkä häntä, joten uskoisin sinun pysyvän hyvin tasapainossa”, tämä komensi, ja nyökkäsin. Nousin takatassuilleni, ja huitaisin käpälilläni taas ilmaa. Suoritus oli omasta mielestäni ihan siedettävä, sillä kuten hän oli sanonut, pysyin hyvin tasapainossa ylhäällä, ja laskeutuessani alas tunsin, kuinka olisin voinut sinnitellä kahdella jalalla vielä kauemmin. Tuntuikohan kaksijaloista yhtä horjuvalta, kun he kävelivät? Mikseivät he vain ottaneet etukäpäliään avuksi? Pudistin päätäni. Kaksijalat olivat tyhmiä.
”Ihan kohtuullinen”, mestarini kommentoi, ”Voisit kuitenkin yrittää saada enemmän voimaa iskuihisi.”
”Selvä”, vastasin. Näytin Pähkinäkorvalle vielä pari erilaista iskua hänen käskystään.
”Nyt haluan nähdä, miten toimit, jos joku hyökkää kimppuusi”, mestarini ilmoitti, ja nyökkäsin kireästi. En halunnut epäonnistua.
Pähkinäkorva loikkasi minua kohti, ja väistin hänet nopeasti. Käännyin ja huitaisin häntä päin. Tassuuni jäi pari ruskeaa häntäkarvaa. Huidoin häntä kylkeen kynnet piilossa, ja peräännyin ennen kuin hän ehti iskeä takaisin. Syöksin häntä kohti ja takerruin hänen selkäänsä. Pähkinäkorva kuitenkin heitti minut päältään, ja laskeuduin kyljelleni. Hän loikkasi minua kohti ennen kuin olin ehtinyt suojautua, ja painoi minut käpälällään takaisin maahan selälleni. Yritin rimpuilla, mutten päässyt enää pois.
”Ihan okei, mutta parannettavaa on”, Pähkinäkorva totesi lyhyesti ja päästi minut. Nousin vikkelästi ylös, ja ravistelin turkkiani. Tasasin hengitystäni hänen puhuessaan.
”Pari kommenttia”, hän jatkoi. ”Älä jää epäröimään hetkeksikään, sillä se saattaa koitua kohtaloksesi. Nopeus ja ketteryys ovat vahvuutesi. Käytä niitä, ja loikkaa aina pois vastustajasi ulottuvilta, ennen kun hän saa sinut kiinni. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Kun sinut painetaan maahan, on kaksi taktiikkaa jotka opetan sinulle. Ollessaan päälläsi vihollinen paljastaa vatsansa. Käytä sitä hyväksesi, ja potki takajaloillasi vihollistasi vatsaan. Niin pääset rimpuilemaan ylös. Jos olet oikeassa tappelussa pulassa, valahda veltoksi. Vihollinen luulee tappaneensa sinut, ja hänen kääntyessään pois hyökkää hänen selkäänsä. Ymmärrätkö?”
”Ymmärrän.”
”Hyvä. Uudestaan.” Puhumatta enempää mestari asettui taisteluasemiin, ja antoi tällä kertaa minun hyökätä.

Harjoitusten jälkeen olin uupunut. Olimme matkalla harjoituspaikalta takaisin leiriin. Kävelin mestarini perässä, joka ei onneksi yrittänyt aloittaa keskustelua. Auringonhuippu oli juuri mennyt, joten olimme harjoitelleet yllättävän pitkään. Pähkinäkorva oli näyttänyt minulle monia puolustusliikkeitä, joita olin treenannut väsymykseen asti. Hänen mukaansa minun oli hyvä osata ainakin puolustautua, sillä niin selviäisin taistelusta hengissä. Olin myös harjoitellut muutamia uusia hyökkäystekniikoita. Totta puhuen olin silti melko huono taistelemaan. En ollut pessimistinen, vaan puhuin totuudenmukaisesti itsestäni. Olisi tärkeä tunnustaa oma taitotasoni rehellisesti niin kuin se oli, jotta voisin kehittää taitoja, joissa olin huono. En nauttinut taistelemisesta -mieluummin käytin sanojani ja eleitäni-, mutta arvioni mukaan taistelun osaaminen olisi tärkeää kuolonklaanilaisten arjessa.

Pitkältä tuntuneet ajan jälkeen saavuimme viimein leiriin.
”Saat loppupäivän vapaaksi. Voit hakea tuoresaalista”, Pähkinäkorva ilmoitti ja lähti. En jaksanut katsoa hänen peräänsä, vaan astelin tuoresaaliskasalle, sillä minulla oli kiljuva nälkä. Mietin, menisinkö jonkun seuraan, mutta päätin syödä yksin. Päädyin siihen tulokseen, että halusin vain ajatella itsekseni, ja seura vain ärsyttäisi minua.

//1045 sanaa
//Jatkan täst

"Partio tulee, voitaisiinko nähdä täällä uudestaan kolmen auringonnousun päästä, kun kuu on noussut?"
Minttuliekin silmistä paistoi yllättäen uudenlainen katse, jota en ennen ollut hänellä nähnyt. Varma ja vakaa ilme, joka oli vasta hetki sitten hätkähtänyt lähestyvän kissapartion ääntä. Minä olin vielä hieman varpaillani tästä, mutta nähtyäni Minttuliekin nopean suhtautumismuutoksen tähän, minun täytyi vain pakottaa kehoni rauhoittumaan niin ikään. Soin Minttuliekille pikaisen nyökkäyksen, ennenkuin käännyin kannoillani ja painelin paikalta pois. Olin vielä kuulevinani Minttuliekin keskustelevan jonkun kanssa etäämmällä, mutta olin sinä hetkenä liian uponneena ajatuksiini, että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Minun ei tarvinnut kauaa niihin sekalaisiin ajatuksiini ja niitten järjestelemiseen keskittyä, ennenkuin minulle tuli melkeinpä pakottava hinku kääntyä takaisin ja jäädä juttelemaan Minttuliekille kaikesta, mitä meidän ja kaiken muunkin välillä oli käynyt ja miksi. Mutta aivoni tiesivät, ettei se olisi oikea tapa toimia. Hän ei ollut enää kuolonklaanilainen, ja mitä ikinä muut eloklaanilaiset minusta ajattelisivatkaan, jos minä vain tulisin heille esittäytymään. Puhumattakaan siitä, mitä ikinä se voisi Minttuliekille ja hänen maineelleen Eloklaanissa tehdä. He kyllä varmasti osaisivat tuoksustani päätellä minun olevan kuolonklaanilainen. Eikä minua itseänikään suoranaisesti haluttanut tavata toisen klaanin väkeä. Vaikka he Minttuliekkiä kohtelisivat hyvin, en minä siltikään heidän olemassaoloaan yhtenäisenä klaanina kyennyt ymmärtämään. Eivät he olleet samaa puuta keskenään, eivät todellakaan. Jotkut olivat kulkureita, jotkut Kuolonklaanista loikanneita, jotkut vain muita joitakin. Olisin niin halunnut olla Minttuliekin tähden onnellinen, mutta en vain kyennyt siihen, kun se mihin hän ryhtyi ei tuntunut tekevän juuri minkään kanssa järkeä. Miten Eloklaani edes toimi? Miksi sen tulisi toimia? Voisin kait kysyä asiasta Minttuliekiltä, kun hänet uudestaan tapaan.

Aika tuntui kuluvan melko ripeästi. Minun ja Minttuliekin tapaamisista oli alkanut tulla jo tapa, mistä olin iloinen. Juttelimme kaikenlaisesta satunnaisesta. Elämistämme eri klaaneissa, tapahtumista ja kokemuksistamme siellä, Minttuliekki tuntui selittävän minulle Eloklaanista suhteellisen mielellään. Vaikka sen avulla olikin minun helpompi ymmärtää, en siitä huolimatta saanut päästäni sitä ajatusta, että se silti saattoi olla melkoisen väärin. Tai vähintäänkin kyseenalaistettavaa. Ei Kuolonklaanikaan mikään putipuhdas ollut vereltään, mutta sentään sillä oli pitkälle juurtuneet perinteet ja historia. En edelleenkään jaksanut uskoa pelkän taivaankaaressa majailevien henkien muodostaman klaanin levittämän sanoman riittävän pitämään Eloklaani kasassa kaiken sen sattumien määrän takia. En minä tätä kuitenkaan ikinä ilmaissut tai kertonut Minttuliekille. Hän nimittäin vaikutti omaksuneen sen kaiken, ja luottavansa siihen, olevansa siitä intohimoinen. Siksi minä hiljaa karvapeitteeni alla itseäni ja ajatuksiani ojentelin. Sen verran, että voisin hyväksyä Minttuliekin.

Minulle juttuja paljon tarjoili se, että olin ehtinyt saada oman oppilaan, Lehtitassun. En ollut alkajaisiksi mikään luottoisin kykyyni opettaa Lehtitassua, mutta luottamukseni elpyi nopsakasti, Lehtitassu kun tuntui omaksuvan tiedon ja tekniikat ihan menevästi. Hän kuunteli minua ja totteli, vaikka hän välillä olikin jokseenkin omapäinen ja oikukas. Ei siis juuri mitään huomautettavaa tai pahaa sanottavaa, lupaava nuori soturinpiltti. Mutta siltikin minulta tuntui riittävän Lehtitassusta juttua loputtomiin. Eikä Minttuliekki vaikuttanut olevan minun jutuistani juuri moksiskaan. Hän ei vaikuttanut tylsistyneeltä minun puhuessani. Jotenkin vain oppilaan kouluttaminen oli tuntunut minusta niin mielenkiintoiselta, että havainnoin aivan kaikkea, mitä minä tein ja mitä Lehtitassu teki.

Olin aamulla herätessäni ollut epätavallisen hyvällä tuulella. Siksi olinkin Lehtitassua harjoituksiin hakiessani huomannut olevani tätä kohtaan hieman eloisampi ja sosiaalisempi. Tiesin kyllä mielessäni, miksi olin niin hyvässä vireessä. Tänään olisi taas minulla tapaaminen Minttuliekin kanssa Eloklaanin rajalla.
"Tänään voisimme petrata taisteluasi, Lehtitassu", sanoin oppilaalleni kävellessämme. "Ei mitään vakavaa, siis. Haluan vain nähdä ja havainnoida, miten käyttäydyt taistelutilanteessa."
Päivä vierähtäisi suht nopeasti alta hyvällä harjoittelulla. Vaikka olinkin suuntaamassa Lehtitassun kanssa harjoittelemaan täynnä kiinnostuneisuutta, mieltäni silti kaihersi odotus nähdä jälleen Minttuliekin kanssa yöllä ja viettää aika kieliä vaihdellen.

//Lehti ja Minttu voi kumpikin jatkaa
568 sanaa

Kiiitokset tähtiklaanille hän oli sopeutunut tänne. En olisi antanut itselleni koskaan anteeksi jos hän ei olisi. Toisaalta miten paljon Iltakaiku tiesi siitä miten paljo syytin itseäni? Arvasiko hän sen? Olihan hän sentään isäni ja tunsi minut kuin omat tassunsa. Tai, no, se oli monimutkaista, mutta uskoin asian olevan niin. Hän oli tuntenut minut pitempään kuin kukaan lähellä oleva kissa.. Fetus jopa pidempään kuin hän. Päädyin kuitenkin vain nyökkäämään isäni sanoihin. Olin saanut tietää että Lauhalaukka, oikea isäni, oli aika kiirellinen kissa, hän pörräsi kaikkialla sillon tällöin. Kermaturkki oli puolestaan todennut pääsevänsä helpolla, tiesin niin paljon kaikesta, tai no, en melkein mitään Eloklaaniin liittyen, mutta en todellakaan aloittanut pohjalta kuten suurin osa pennuista.
"Minusta on kivaa, että sinä jaksat yrittää. Kun te olette täällä, minun ei tarvitse miettiä sitä, kuinka te pärjäätte", Hymyilin isälleni lopulta. Toivoin niin paljon ettei se asia koskaan muuttuisi, sekä me voisimme olla yhdessä loppu elämämme. Sekä toivoin tosiaan että vaikka se veisi oman henkeni että nuo kaksi kissaa eläisivät Klaaninvanhimmiksi. He olivat kaksi kissaa jotka merkitsivät minulle enemmän kuin elämä itsessään. Millainen heidän kuoleman jälkeinen elämänsä olisi? Entä uskoivatko he loppujen lopuksi mihinkään? Kun olimme olleet vielä erakoita he eivät tietääkseni olleet uskoneet mihinkään, mutta nyt tosissani toovoin heidän uskovan. Tähtiklaani oli mahdollisuus jonka itse ottaisin aina. Hetken etenimme hiljaa nummilla. Ihailin maisemaa hetki hetkeltä enemmän, se todella tuntui jo kodilta. Laaja näkymä joka suuntaan.. Pystyisinkö enää kuvittelemaan itseäni elämään erakkona puiden keskellä? Oliko se enää oikeaa vapautta?
"Ethän ole käynyt Kuolonklaanin rajalla?", Ensinnäkään, eikö hän oikeasti luottanut minuun vieläkään sen tippaakaan että ei toisi aihetta esille, toiseksi, olisin, olisin todella jos olisin löytänyt pakokeinon. Mutta leiri oli kuin loukku silloin kun sieltä halusi pois. Se nieli sisään, eikä sieltä oikeasti pääsisi pois huomaamatta. Eikä minulla oikeastaan ollut mitään halua karata, olin täällä enemmän vapaa kuin koskaan erakkona! Kyllä, minulla oli aina kissoja ympärilläni mutta se ei tarkoittanut että he olisivat vanhempiani.
"Vain Pehmoturkin kanssa, kun kiersimme rajat läpi", TokaiIn isälleni. Tiesin nyt aika hyvin missä mikäkin paikka sijaitsi, sekä unirytmini oli kääntynyt parempaan päin. Harjoittelimme aina tietyn aikaan kunnes tuli syönti aika, ja sitten loppu ilta meni miten meni.
"Hyvä. Kuolonklaanilaiset eivät ole sinulle hyvää seuraa, etenkään nyt, kun olet eloklaanilainen", Tuhahdin vain turhautuneena ajatukseen, kääntäen katseeni eteenpäin.
"Olen kuullut että klaanit pitävät kokouksen joka täysikuu, mitä luulet, miten jännittynyt ilmapiiri on silloin ja valitaanko minua mukaan?", päätin kysäistä, niin, Eloklaanissa kuuli paljon juttuja. Minusta oli aivan kiinnostavaa kuunnella mitä kaikkea ympärilläni kuului, tämän olin kuullut kirpputassulta.
"Odotan mielenkiinnolla miten kuoloklaanilla menee eloklaanin kanssa, valitsemisesta en niinkään tiedä. Onkohan heillä mitään perusteita keitä he valitsevat", Isäni tokaisi. Puhuimme hetken asioista, kunnes jouduimme keskittymään täysin partioon. Todella ei mitään uutta tai jännittävää tapahtunut koko matkalla, mutta silti oli parasta olla valppaana. Tottelin mestarini ohjauksia, enkä niinkään enää kiinnittänyt isääni huomiota. Lopulta lähdimme leiriin partiosta, eikä mitään oikeasti kiinnostavaa käynyt.

//464 sanaa

Aamuinen juttutuokio jyrkkäkatseisen Tuimatassun seurassa oli tullut päätökseen ja osoittautunut jälkeenpäin ajateltuna sangen turhanpäiväiseksi. Tummanharmaan turkin omaava kolli oli luonnoltaan niin vähäsanainen, että keskustelun aikana olin tarkoituksettomasti kiskonut irti enemmän tietoa Tuimatassun mestarista Pimentovarjosta kuin itse oppilaasta, mikä ei todellakaan ollut ollut juttutuokiolle asettamani tavoite. Toisaalta, ajatustenvaihto oli lainehtinut itsestään siihen suuntaan, että minäkin olin jaaritellut enemmän ja yksityiskohtaisemmin Henkäysvarjosta kuin itsestäni.
Nyt Tuimatassu oli poistunut seurastani vatsa täynnä mässäiltyään jäniksen ruholla ja jättänyt minut nuoleskelemaan huuliani vastikään syömäni herkullisen myyrän jäljiltä. Annoin hopeanharmaan katseeni kiertää verkkaisesti leirissä ja sen kissoissa, jotka niin aterioivat, valmistautuivat lähteäkseen varapäällikön määräämään partioon kuin vaihtoivat kaikessa rauhassa kieliä klaanitoveriensa kanssa. Olin tuntea rinnassani pienen kateuden pistoksen silmäillessäni arvostelevasti toistensa seurasta nauttivia kuolonklaanilaisia, mutta pyyhkäisin tuntemuksen maton alle ja kumarruin nuolemaan oikeaa etutassuani pestäkseni sen avulla kaksiväriset kasvoni. Siistittyäni pääni ja käpäläni suin vielä huolellisesti ja järjestelmällisesti rintakehäni, lonkat sekä hännän. Peseytyminen selvitti vallan mainiosti myös pitkin ja poikin risteilleet ajatukseni ja sai minut tuntemaan oloni paljon elävämmäksi kuin hetki sitten - keskustelu Tuimatassun kanssa oli ollut kiusallisuuttaan peräti sangen ahdistava. Nyt tämän tukalan tuntemuksen paino oli kuitenkin valahtanut pois harteiltani, minkä johdosta suoristin hyvillä mielin selkääni ja kietaisin häntäni ympärilleni.
Samassa huomioni kiinnittyi aukion reunalla maleksivaan Tuhkajuovaan, joka tutkaili leiriä terävällä katseellaan aavistuksen mietteliään oloisena. Hopeanharmaaraidallinen naaras oli yksin, vailla valkoturkkisen erakko Hadeksen saati kenenkään muunkaan seuraa. Mieleeni muistui pienikokoisen soturin viime viherlehtenä tekemä lupaus siitä, että tämä voisi mahdollisesti opettaa minua uimaan. Olin kuullut Hehkulammen olevan jo sula, ja ehkäpä soturittarella olisi sen verran vapaata aikaa, että voisimme lopultakin alkaa harjoitella. Halusin todella oppia uimaan, sillä uskoin sen olevan hyödyllinen ja ennen kaikkea sellainen taito, jota aivan kaikki eivät osanneet. Enää minun tarvitsisi vain kysyä Tuhkajuovalta muistiko tämä lupauksena ja toivoa, että naaras olisi edelleen suostuvainen koulimaan minusta uimataitoisen.
“Tuhkajuova”, kutsuin soturia hitusen jännittyneesti noustuani ensin ylös ja asteltuani tämän luokse. “Muistatko, kun pyysin sinua ennen lehtikatoa opettamaan minua uimaan? Hehkulampi on kuulemma sula, joten ajattelin, että ehkä voisimme mennä jonakin päivänä kokeilemaan. Haluaisin näet edelleen oppia.”

// Tuhka?
// 333 sanaa