Raotin silmiäni hitaasti, sillä olin oppinut aamun kirkkauden ilkeän kirvelyn silmissä. Aamun valo oli kirkasta ja koleaa, eikä siinä tuntenut päivisin huokuvaa hiirenkorvan tuntua. Näin oli tänäkin aamuna. Kun olin saanut karisteltua unihikat silmistäni, nousin ylös istumaan ja aloin sukimaan öisestä pyörimisestä sekaisin olevaa turkkiani. Kieleni vedot olivat rauhallisia ja määrätietoisia, vaikka samalla olinkin hautautunut ajatuksiini. Minua oli koko yön vaivannut ajatus siitä, että klaania piinaava murhaaja saattaisi nukkua pesän seinämän toisella puolella soturienpesässä. Aivan liian lähellä perhettäni. Minusta tuntui niin avuttomalta, kun en voinut tehdä asialle mitään. Murhaaja vain jatkaisi määrätietoista klaanin harventamista ja ainoa tapa saada hänet lopettamaan olisi saada hänet kiinni.
Jätin ajatuksen taka-alalle ja tarkkailin hetken oppilaidenpesässä nukkuvia kissoja. Ensimmäiseksi huomasin, että Lehtitassu oli jossain vaiheessa yötä saapunut pesään nukkumaan. Tämän viereisellä pedillä tuhisi Sulkatassun harmaanruskea hahmo. Oli vielä niin aikaista, ettei ihmekään ettei muut oppilaat olleet heränneet.
Lähdin hiljaa pujotellen pesästä ulos, pitäen huolta siitä, etten vahingossa herättäisi ketään. Aamu olisi omaa aikaani, enkä halunnut muita seurakseni.
Aukiolla oli muutama soturi, mutta heistäkin suurin osa olivat valvojaisten jäljiltä tai yövartiosta. Suuntasin yksikseni leirissä olevaan rauhalliseen paikkaan, jotta voisin harjoitella rauhassa. Halusin, että iskuni olisivat tarkkoja ja osuisivat aina maaliin ja sitä ei voinut ilman harjoittelua saavuttaa.

Päivä oli jo valjennut ja aurinko lämmitti turkkiani kevyesti. Se tuntui miellyttävältä varsinkin ahkeran harjoittelun jälkeen. Istuskelin tavanomaiseen tapaani leirin laidalla tarkkaillen kissojen tekemisiä. Olisi hyvä olla perillä siitä, mitä klaanissa oli meneillään. Opin myös samalla lukemaan kissojen ilmeitä.
Huomasin sivusilmälläni minua lähestyvän Sulkatassun, jonka ilme oli lopen kyllästynyt. Käännyin tyynesti tämän suuntaan samalla osoittaen kiinnostusta naaraan tunnetilan syytä kohtaan.
"Huomenta. Ilmeesi on sen näköinen, ettet tainnut herätä oikealla tassulla", totesin rauhallisesti, mutta samalla silmissäni kiilui jonkinlainen ilkikurisuus. Sulkatassu tuhahti ja istahti viereeni.
"Ei se minusta johdu, vaan Varjokarvasta!" sisareni nurisi, "Hän on aina pompottelemassa minua kuin mitäkin pentua. Olisinpa jo soturi niin ei tarvitsi kuunnella sen kirppukasan määräilyä." Minun teki mieli muistuttaa, että olisimme jo sotureita ilman typerää seikkailuamme, mutta jonkin tasoiset hyvät tapani eivät sitä sallineet.
"Sinun täytyy kestää vielä muutama kuu", sanoin katsoen Sulkatassun ärsyyntyneisiin silmiin, "sinun pitäisi olla sentään kiitollinen siitä, että hän kouluttaa sinusta soturin." Sulkatassun ilme pysyi silti tyytymättömänä ja tiesin, että hänellä olisi varmasti vielä vaikka mitä sanottavaa mestaristaan. Silti päätin sanoa tähän väliin jotain aiheesta poikkeavaa, sillä halusin, että Sulkatassa varmasti keksittyisi, kun puhuisin hänelle.
"Mutta ennen kuin jatkat luennointiasi, minulla on sinulle asiaa. Toivon sydämestäni, ettet ole suunnitellut uusia seikkailuja, sillä minä en ole sinua päästämässä tuonne metsään harhailemaan. Sinäkin tiedät, kuinka vaarallista siellä nyt on. Eikö?" naukaisin vakavasti, Sulkatassun seikkailut tästä vielä puuttuisivat. Tällä kertaa olin valmis pitämään sisareni poissa seikkailuista, vaikka väkisin. Se olisi vain yksi hetki väärässä paikassa väärään aikaan ja sitten olisi henki pois.

//Sulka?
448 sanaa (KP-BOOSTI)

”Arvostan huolenpitoasi, mutten kaipaa sitä”, Lehtitassu sanoi katsoen totisena suoraan silmiini. Räpäytin silmiäni hitaasti, jonka jälkeen totesin tyynesti:
"En minä niin olettanutkaan, mutta hyvä." Naaraan hillitty käytös oli täysin oletettavaa, eikä tullut minulle sen suurempana yllätyksenä. Lehtitassun katse kääntyi hetkeksi muualle, jonka jälkeen hän kohtasi minut taas itsevarmana:
"Entä sinä, miten sinä voit?" Hänen äänessään ei esiintynyt sen voimakkaampia tunteita, kuin minunkaan ja se piti tilanteen sopivana kummankin makuun. Heilautin paksun, sukimisesta huolimatta hieman sotkuisen näköisen häntäni etutassujeni päälle siististi.
"Hyvin", sanoin ensin kirjavaan oppilaaseen katsoen, ja sitten antaen katseeni harhailla hänen ohitseen. Äänessäni oli vivahde leikkimielistä piikittelyä, sillä olin suonut Lehtitassulle tarkoituksella aivan yhtä kattavan vastauksen, kuin hänen omansakin. Lehtitassu nyökkäsin hyväksyen vastaukseni. Käyttäytymiseni oli pidättyväistä, muttei luotaantyöntävää. Naaras ei ollut ollenkaan pahaa seuraa, mutten minä hänen luonaan alkaisi norkoilemaan. Minulla ei ollut aikaa eikä tarvetta sellaiseen, ja jos olisi, Lehtitassu saattaisi olla juuri sen kaltainen kissa kenet valitsisin uskotukseni. Ystävä saattaisi olla liian voimakas termi, luottohenkilö kuvasi ennemmin ajatustani. Se ei kuitenkaan ollut ollenkaan ajankohtaista ja muutenkin luottamukseni naarasta kohtaan oli yhtä olematonta, kuin lentävät kissat.
Olin saanut sanomiseni sanottua, enkä väkisin alkaisi jatkamaan keskustelua, joten päätin lopettaa tilanteen ja poistua muualle.
"Nyt jätän sinut rauhaan. Näkemiin", sanoin ja esitin pienen asiallisen eleen hyvästeiksi. Päätin suunnata toisaalle ja istua valvojaisissa hetken aikaa, vain käyttäytyäkseni kunnioittavasti. Vainajat olivat ansainneet elämän siinä missä kuka tahansa. Kun toteaisin valvomisen riittäneen, suuntaisin nukkumaan, sillä kaikesta tämän päiväisestä huolimatta, huomenna olisi uusi päivä ja pitäisi olla valmis ottamaan se vastaan.

//Kuka vaan :D
247 sanaa

Veljeni näytti ahdistuneelta. Suoraan sanoen hädissään olevalta. Hän käänteli päätään eri suuntiin hätäisesti, ja hengitti raskaasti. Mikä hänellä oli? En tiennyt, mutta halusin tuon rauhoittuvan, jottei minun tarvitsisi katsoa Tiputassun kärsimystä pidempään. Niin, hän näytti kärsivältä. Sysäsin mielestäni kysymyksen ’miksi’, ja annoin siskovaistoni ottaa ohjat hetkeksi. Vain pieneksi hetkeksi, lupasin itselleni. Veljeni täytyi rauhoittua.
”Tiputassu”, sanoin jyrkästi, mutta toinen ei reagoinut mitenkään. Tökkäsin veljeäni käpälälläni, ja tämä säpsähti, singoten sokean katseensa minuun. Tiputassun asento näytti siltä, että hän oli puolustautumassa; turkki sojotti pörrössä, katse oli hätääntynyt, asento vetäytynyt.
”Rauhoitu”, puhuin selkeästi, ja äänensävyni oli luja. Silitin tuon selkää hännälläni rauhalliseen tahtiin, ja tunsin tuon kylkien kohoilun rauhoittuvan hengityksen tasaantumisen myötä. Onneksi Hehkuaskel oli liian kaukana kuullakseen meitä. En todellakaan tarvinnut todistajaa näkemään, kuinka olin heikko veljeni seurassa. Vai oliko hellä parempi sana? No, asialla ei olisi väliä tässä tilanteessa.
Tiputassulta kesti hetki rauhoittua tyystin, mutta pian hän tekikin sen.
”No?” istahdin tämän viereen. Odotin selitystä. Tämä näytti kokoavan ajatuksiaan hetken, mikä antoi myös minulle aikaa ajatella. Olisikohan minun pitänyt antaa tälle yrttejä, jotta tuo olisi rauhoittunut? En kylläkään tiennyt kasveista tai yrteistä pätkän vertaa, joten olisin vahingossa saattanut myrkyttää hänet, mikä ei olisi ollut ideaalia. Mistäköhän tuon hätääntynyt olotila oli johtunut? Mitä olin sanonut ennen toisen panikointia? Ai niin. Olin puhunut siitä, miten olimme melkein saaneet tappajan kiinni. Tiesiköhän Tiputassu asiasta jotain, ja siksi panikoi? Epäilin sitä.
En ehtinyt ajatella tarkemmin, kun veljeni jo hengitti syvään ja avasi suunsa.
”Minä kuulen… ääniä”, veljeni ilmoitti hiljaa. Ääniä? Aloin huolestua. En minä ollut äsken kuullut mitään ääniä. Ei kai veljeni ollut hullu? Ei. Ei hän ollut. Ei hän käyttäytynyt hullusti, enkä yksinkertaisesti halunnut uskoa veljeni tulleen hulluksi. Tiputassu ei ikinä ennen ollut kuulostanut noin epävarmalta. Tässä hetkessä tajusin veljeni olevan hyvin haavoittuvainen, ja tavallaan kunnioitin sitä, miten hän luotti minuun tarpeeksi tunnustaakseen minulle tämän. Paloin halusta tietää lisää näistä äänistä, mitä ikinä ne sitten olivatkaan.
”Ne ovat pääni sisällä…” Tiputassun ääni hiipui. Mielessäni ehti käydä huolestus veljestäni ja tämän epä-Tiputassumaisesta äänen hiipumisesta, mutta sitten tilalle tuli ihmetys, ja sen jälkeen ärsyyntyminen. Annoin itselleni aikaa prosessoida veljeni kertoma. Asia oli tullut minulle täytenä yllätyksenä. Voi Tipua… Miksei hän ollut vain voinut kertoa minulle!? Olisin voinut auttaa! Tai ainakin olla tukena. Miksi hän ajatteli joutuvansa kärsimään tästä yksin! Sitä varten meillä oli toisemme; autoimme toisiamme. Me vastaan maailma. Niinhän se oli aina ollut! Huokaisin syvään. Samalla minua kiinnosti hirveästi nuo äänet. Minäkin ajattelin pääni sisällä, mutta ajatukseni olivat aina olleet normaaleja. En kuullut niitä ympärilläni, ja sain ajatukseni loppumaan koska tahansa. Mistäköhän Tiputassun äänet johtuivat? Olin jo kieltänyt ajatuksen veljeni hulluudesta, mutta mikä muu selittäisi asian? Oliko Tiputassu tosiaan vain pähkähullu? Päädyin samaan vastaukseen kuin aiemmin: ei. Ei hän saattanut olla. Johtuivatko äänet kenties traumasta, joka seurasi vanhempiemme menetyksestä? En keksinyt parempaakaan selitystä. En tosin tiennyt asiasta paljoa. Luulisi parantajien tietävän enemmän. Olihan Tiputassu antanut minullekin joitain rauhoittavia yrttejä. Toimisivatko yrtit hänelle? Mietin sanojani hetken ja priorisoin kysymykseni, ennen kuin avasin suuni.
”Mikset sinä kertonut minulle?” en jaksanut peittää äänessäni olevaa suutahtaneisuuden ja huolen tunnetta Tiputassun edessä, mutta pidin ääneni kuitenkin niin hiljaisena, ettei Hehkuaskel vahingossakaan kuulisi meitä.
”Oletko yrittänyt päästä niistä eroon? Millaisissa tilanteissa en tulevat? Mitä ne sanovat?” äänestäni paistoi nyt selvästi läpi huoli, muttei se oikeastaan haitannut minua. Veljeni saisi tietää tunteistani avoimesti, ainakin tämän kerran. Minulla oli vielä paljon kysyttävää, mutta hillitsin sanaryöppyäni, että veljeni pääsisi vastaamaan. Katsahdin Tiputassuun.
”Voi hiirenaivoinen sisko, en kai minä kertoisi sinulle, koska luulisit minun olevan hullu”, veljeni äänessä kuului pieni surullinen hymähdys. Avasin suuni sanoakseni vastaan, mutta Tiputassu ehti jatkaa ensin.
”Ja luuletko tosiaan, etten yrittäisi päästä niistä eroon. Millaiseksi limakasaksi oikein luulet minua?” veljeni ääni ei onneksi ollut vihainen lukuun ottamatta Tiputassumaisia solvauksia. Oli minun vuoroni hymähtää surullisesti.
”Minä olisin halunnut tietää aikaisemmin!” väitin, ja olin hetken hiljaa ennen kuin jatkoin, ”Mutta ymmärrän näkökulmasi.” Olimme kummatkin hetken hiljaa.
”Silloin, kun olen stressaantunut, jännittynyt tai mietin liikaa”, Tiputassu naukui hetken päästä.
”Mitä?”
”Kysyit, milloin äänet tulevat. Ja ne puhuvat yleensä pahaa minusta tai muista. Ne tykkäävät erityisesti pilkkaamisestani”, veljeni jatkoi. Olin hetken hiljaa, sillä kerrankin en tiennyt mitä vastata. Hiljaisuus välillämme ei kuitenkaan ollut painostavaa. Istuimme siinä vierekkäin ajatuksissamme.
”Sinun pitäisi varmaan mennä. Pilvihallan ja Lintusielun valvojaiset alkavat pian”, Tiputassu totesi matalalla äänellä hetken kuluttua. Huokaisin.
”Yritän keksiä keinon, jolla saisimme äänet lakkautettua lopullisesti”, sanoin toiselle vielä, ennen kuin luikahdin ulos pentutarhasta.
Raitis ilma puhalsi heti kasvoilleni, ja tuntui yllättävän ihanalta, kun yrttien pistävä haju ei enää tunkeillut nenääni. Huomasin illan jo hämärtäneen, vaikka aukiolla näkyikin vielä kissoja. Valvojaisten takia. Värähdin, ja tassuttelin leirin laitamille. En ollut vielä varma, halusinko jäädä valvojaisiin. En oikeastaan tiennyt, oliko se soveliasta, sillä en ollut jaksanut paneutua asiaan ja kysellä pentuna tarpeeksi. Olin tietysti jäänyt vanhempiemme valvojaisiin, mutta tämä oli eri asia. Päätin siis, että nykyinen paikkani leirin reunamilla oli hyvä välimuoto, ja istahdin alas. Yhtäkkiä huomasin Sähkötassun lähestyvän minua. Mitä asiaa kollilla olisi?
”Hei”, hän tervehti kohteliaasti saavuttuaan luokseni, ja minä nyökkäsin. Odotin, että tuo kertoisi asiansa.
”Halusin tulla vielä kysymään oletko kunnossa? En tullut arvostelemaan, haluan vain tietää”, Sähkötassun äänensävy oli melko neutraali. Tuon asenteesta päättelin, ettei hän kysynyt kiusallaan, mutta en uskonut hänen kysyvän senkään takia, että välittäisi erityisesti. Päätin olla miettimättä oppilaan motiivia liikaa, ja vastata samalla tavalla kun hän oli kysymyksen minulle esittänyt; neutraalisti.
”Olen ihan kunnossa, kiitos kysymästä”, vastasin jokseenkin kylmästi, mutten kuitenkaan niin vihamielisesti, että pelottaisin toisen pois.
”Arvostan huolenpitoasi, mutten kaipaa sitä”, katsoin Sähkötassua suoraan silmiin, mutta tällä kertaa ääneni ei ollut sarkastinen. Puhuin ihan täyttä totta.

//907 sanaa
//Sähkö?

Minulla meni oikeasti aikaa parantua kuolemasta, mestarini huomasi sen taatusti. Hän ei tosin pehmostellut liikaa sillä. Kun viimein Lehtitassu palasi leiriin kerroin parilla sanalla mitä oli käynyt. En toki sanonut mitään turhaa, kuten kuinka olin vain räjähtänyt lattialle, mutta kerroin kuinka se oli ollut aikalailla kokemus. Ei mennyt aikaakaan kun toinen kissa löydettiin kuolleena, siitä tuli vain täsmälleen kaaosta. Vaihdoimme siitäkin ruumista pari sanaa. Jaoimme aina silloin tällöin pari sanaa, ruuan ääressä tai ilman. Nyt hän räsähti suoraan pesällemme itku kurkussa, haisten aivan verelle. Hän viittoi minua pesän perälle, pois päin Hehkuaskeleesta, joka varmasti oli järkyttynyt, lähtien katsomaan aukiota. Häneen oli tarttunut kuoleman haju, hän oli selvästi ollut jonkin kuolleen lähellä. Lehtitassu keräsi ajatuksiaan hetken, ennen kuin alkoi puhumaan.
"Minä ja sähkötassu löysimme Pilvihallan ja Lintusielun lehtikuusi laaksosta. Sähkötassu näki väläyksen tappajasta, mutta ei kiinnittänyt häneen huomiota", Lehtitassu tokaisi. Katsoin naarasta pitkään. Hän siis haisi verelle syystä? Minulla meni hetki tajuta että kuoleman sijasta hän haisi silkalle pelolle. En muistanut haistaneeni häntä noin peloissaan saati mitään.
"Tietääkö sähkötassu kuka se tappaja on? Minulla on aivan pari sanaa hänen kanssaan jaettavana", Murisin. En haluaisi tappajan olevan tuolla elossa silmän räpäystäkään enemmän, mutta halusin purkaa vihani johonkin. Viimeistään Lehtitassulle, koska näköjään potilaille kiroaminen oli kielletty. Mutta jos hän oli pakkokauhuinen tarkoittiko se että hän oli potilaani? Kyllä kai? En osannut sanoa.
"Ei, hän luuli tappajaa minuksi, ja tajusi liian myöhään että minä olin muualla saalistamassa, joten ei kiinnittänyt huomiota tappajaan", Hän selitti. Murisin, kääntäen pääni toiseen suuntaan.
"Minun täytyy jakaa pari sanaa teidän turvallisuudestanne Punatähden kanssa kerran Sähkötassu näki tappajan. Odota tässä, haen sinulle yrttejä, kiitä esi isiä että niitä viimein löytyi. Saat luvan tulla illalla hakemaan lisää yrttejä. En ota yhtään valitusta vastaan että näit painajaisia", Tokaisin, ennen kuin lähdin yrttipesälle. Olimme löytäneet timjamia ihmeellä ja nyt annoin siitä ensimmäiset korret, ehkä viimeisetkin siskolleni. Hän tarvitsi sitä enemmän, olihan hän nähnyt sen kaiken veren, minä en joutunut nyt kärsimään. Hän oli muutenkin tärkeämpi. Palasin yrtti suussani, laskien sen sisareni luokse. Tassutin hänen viereensä, alkaen sukia toisen turkkia.
"Älä yritä rasittaa itseäsi liikaa tämän jälkeen. Et voinut mitenkään napata sitä tappajaa tai tietää että hän oli siinä. Koko klaani on hänen perässään", tokaisin rauhallisesti siskolleni, toinen ei hetkeen sanonut asiaan mitään, ennen kuin hän vain nyökkäsi.
"Tuntuu vain niin turhauttavalta, olisimme voineet ehkä saada sen kissan kiinni, saati mitä", Siskoni tokaisi. Nyökyttelin vähän, todellakin miettien miten asiat olisivat menneet jos kaksikko olisi ollut aikaisemmassa. Olisivatko nuo oikeasti voineet pelastaa kuolleet kissat? Mitä olisi käynyt jos tappaja olisi seissyt naaraan edessä? Siskoni edessä? Kylmät väreet kulkivat ihollani kun tajusin että siskoni olisi voinut olla uhrina. Saati se että tappaja oli kaksikon perässä aivan varmasti kun sähkötassu oli nähnyt vilauksen hänestä. Pysähdyin vain kauhistelemaan ajatukselle että siskoni olisi oikeasti varmasti listalla.
"Ja sitten olisit kokonaan orpo, kaikkien kuolemat sinun syytäsi. Voi parka. Kaikkien veret tassuissasi. Olisit niin vain voinut pelastaa emosikin ja isäsikin! Olisit vain syöksynyt siihen eteen ja kuollut siinä", Ääni aloitti. Katsoin maata, hokien mielessäni ettei se ollut siinä.
"Entä jos vain tekisit tappajalle palveluksen ja uhraisit itsesi Lehtitassun puolesta? Niin hänenkin kuolema ei ole syytäsi-", ääni aloitti "Parantaja joka ei ole aiheuttanut muuta kuin kuolemaa", "Et sinä voi edes parantaa ketään!", " Tapat vain kaikki lopulta!", Äänet sanoivat päälleikkäin, kaikki eri äänillä puhuen. Kääntelin päätäni yrittäen etsiä suuntaa josta ääniä ei tulisi. En kuullut kun Lehtitassu jotain, mutta viimein hän herätti minut kosketuksellaan tähän maailmaan. Jossa turkkini oli pörröllä, itse matalana, varmaan pää suunnalta toiseen mennen. Voi hiiren papana, minulla olisi selitettävää.

//580 sanaa
//Lehti

Harakkatassu kertoi olevansa koulutuksessaan loppusuoralla, aivan kuten olin olettanutkin. Hänen kertoessaan päästessään varmaan pian soturiksi, toisen oppilaan olemuksesta saattoi nähdä hänen olevan ylpeä itsestään. Olihan hän Kuolonklaanin vanhin oppilas, ja varmasti jo lähes valmis soturiksi, joten en pannut merkille toisen käyttäytymistä sen suuremmissa merkeissä. Olisin mielihyvin halunnut Harakkatassun paikalle. Soturiksi pääseminen tulisi olemaan isoin asia koko tähänastisen elämäni aikana. Tuntui epämukavalta oppilaana olla lähes jokaisen soturin pompoteltavana, vaikka tiesin itsekin sitten vanhempana syyllistyvän samaan. Vaikka olinkin vanhempia kissoja kohtaan kuuliainen ja tein kaiken käsketyn, se ei tarkoittanut, että olisin nauttinut siitä. Mikäli olin oikein ymmärtänyt, soturina olisi paljon vapaampaa. Toki klaanin velvollisuudet olisi hoidettavana, mutta ainakaan ei joutuisi niin useasti käskytettäväksi. Harvemmin sotureita näki vaihtamassa klaaninvanhusten haisevia makuualusia. Siitäkin hommasta voisi päästä eroon soturina.
“Entä sinä? Mitä kaikkea Pimentovarjo on jo opettanut sinulle?” Harakkatassu kysyi herättäen minut ajatuksistani. Olisi pitänyt arvata, että toinen halusi vuorostaan tietää minun koulutuksestani, kun olin kerta kysynyt samaa häneltä. Pimentovarjo oli ehtinyt opettaa minulle vain perusteita, kun oli tullut suurten harjoitusten aika. Koulutukseni oli siis ollut vasta alkusuoralla osallistuessani muiden minua paljon kokeneempien kanssa harjoituksiin. Sen jälkeen olinkin kirinyt koulutukseni kanssa, mutta se ei ollut pelkästään mestarini ansiota. Olin harjoitellut myös itsenäisesti enemmän, sillä tiesin sen auttavan minua eteenpäin soturioppilaan polulla. Taisin olla tällä hetkellä lähellä puoliväliä koulutukseni suhteen, mutta en ollut aivan varma asiasta. Esimerkiksi taisteluharjoituksissa olin selvästi valmis haastavampiin liikkeisiin, mutta saalistus oli edelleen heikoin taitoni. Kiipeilyäkin olimme ehtineet harjoitella jonkun verran, ja olin siinä hommassa jo varsin etevä. Nyt piti vain vastata jotain vastaavaa Harakkatassulle. Olin saanut jäniksenkin jo hotkittua keskustelumme aikana, joten en olisi jaksanut tuhlata aikaani enää tämän hetken ylläpitämiseen.
"Koulutukseni on ihan hyvässä vaiheessa", tyydyin hymähtämään jotain ja nousin tassuilleni seisomaan. Kolli oli saanut myös myyränsä loppuun, ja arvelin kummankin jatkavan eri suuntiin tästä eteenpäin. En voinut sanoa nauttineeni keskusteluhetkestämme, mutta kyllä sitä hieman sieti. Kunhan Harakkatassu ei änkeisi aina seuraani syödessäni. Enkä uskonut oppilaan tekevänkään niin, ei varsinkaan, koska kyseessä olin minä. Mutta tiesinpähän nyt taas parista kuolonklaanilaisista enemmän. Seisoessamme lähietäisyydellä toisistamme tuli hyvin selväksi, kuinka isokokoinen olin verrattuna moniin muihin oppilaisiin. Harakkatassu taisi ollakin ihan normikokoinen. Vaikka hän olikin minua vanhempi, olin silti suurikokoisempi. Ennen kuin toinen ehti sanoa sanaakaan, nyökkäsin hänelle ja käännyin. Mitäpä sitä sanoilla hyvästelemään. Olin ensin astelemassa istumaan vain sivummalle odottamaan josko mestarillani olisi jotain minulle, mutta halusin päästä pois Harakkatassun mahdollisen katseen alta, joten jatkoin matkaani suoraan oppilaiden pesään. Ehtisinpä ainakin levätä hetken rauhassa.

// 402 sanaa (KP-boosti)

Tassutimme ripein askelin Jyrkänneloikan luokse, jonka katse hohkasi tavallista vihaisempana huomatessaan, ettei meillä ollut saalista mukanamme.
"En antanut äänimerkkiä vielä", kolli murahti ja siristi silmiään tyytymättömänä. Päätin hoitavani puhumisen, sillä olin huomannut onnettomuuspaikalla Lehtitassun silmissä jotain, mitä hän ei halunnut esitellä. Pakokauhua. En minä tuominnut kissaa tunteista, sillä jokaisella niitä oli, mutta Lehtitassun kovan perusluonteen tietäen halusin antaa hänelle lisäaikaa tunteidensa käsittelyyn ja niiden hallitsemiseen. Hän olisi ollut kiitollinen jos olisi tiennyt. Olin hieman huolissani naaraasta, sillä tiesin hänen menneisyydestään. En kuitenkaan tiennyt miten muutenkaan olisin auttanut häntä, kuin olemalla hiljaa. Uskoin, että hän ei halunnut puhua. Enkä halunnut minäkään.
"Löysimme Lintusielun ja Pilvihallan ruumiit. Täällä, lehtikuusilaaksossa on nyt se, joka on syyllistynyt muihinkin kuolemiin. Näin hänet, mutta luulin häntä Lehtitassuksi", selitin sen enempää kiertelemättä. Mestarini pupillit laajenivat, jonka jälkeen hän nousi ylös ja käski näyttää tietä. Hän myöskin komensi meitä pysymään tiiviisti yhdessä täällä riehuvan murhaajan takia.
Saapuessamme paikalle, kaikki oli tismalleen samalla lailla kuin sieltä lähteissämmekin. Jyrkänneloikka tassutti aukiolle ja katseli siellä vallitsevaa kaaosta vakavana.
"Minä voin kantaa Lintusielun", tarjouduin, sillä ensinnäkin olin fyysisesti vahva ja toiseksi halusin hoitaa sen mieluummin itse, kuin sysätä sen Lehtitassun harteille. Jyrkänneloikka nyökkäsi ja sitten tassutti itse suurikokoisen Pilvihallan luokse. Kun olimme saaneet vainajat mukaamme, lähdimme kulkemaan kohti leiriä. Tunnelma oli synkkä ja kaikki olivat hiljaa. Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
Saavuimme leiriin ja vastassamme oli monen kissan enemmän ja vähemmän järkyttyneet katseet. Kävelin leiriaukion keskikohtaan ja laskin Lintusielun varovasti maahan Pilvihallan vierelle. Lintusielun puhtaanvalkoinen turkki oli peittynyt tahmeaan helakanpunaiseen vereen. Käännyin pois sanomatta mitään ja tassutin leirin varjoihin katselemaan muiden kissojen tekemisiä, sillä se oli minun tapani saada ajatukseni purettua. Näin mielessäni vieläkin sen sotkuisen aukion. Se kuva hieman vainosi mieltäni ja vaikka en tuntenutkaan syvää järkytystä, sisälläni tuntui kuristava ahdistus. Pelkäsin sitä, että koska tämä kissa kajoaisi minun perheeseeni.
Näin kuinka Lehtitassu suuntasi nopeasti parantajanpesälle - luultavasti veljeään etsimään. Minua jäi hieman vaivaamaan, oliko naaras oikeasti kunnossa, vaikkei se minulle kuulunutkaan. Jotenkin se, että olimme jakaneet yhdessä sen karmean hetken, sai minut tuntemaan jonkinlaista vastuuta siitä, että minun tulisi mennä varmistamaan hänen vointinsa. Ei se tarkoittanut, että pitäisin Lehtitassusta tai mitään sellaista, se olisi voinut olla kuka vain ja silti toimisin samoin.
En huomannut ajankulua ollenkaan ja kun vihdoin havahduin todellisuuteen kissojen elämän tarkkailusta, oli jo melkein pimeää. Panin merkille, kuinka aukion poikki kävelevä Punatähti huomasi minut ja lähti lähestymään minua. Kollin ollessa tarpeeksi lähellä, nyökkäsin tälle tervehdyksen, joka sisälsi kunnioitusta, vaikka minua olikin hieman jäänyt kaivelemaan Punatähden antama rangaistus. Tiesin rangaistuksen olevan oikeutettu, mutta kolme kuuta oli järkyttävän kauan.
"Hei Sähkötassu. Jyrkänneloikka kertoi sinun nähneen kissan, joka saattaisi olla tämän kaiken takana. Onko sinulla yhtikäs mitään näköhavaintoja?" päällikkö kysyi silmissään kaukainen epätoivo. Huokaisin pudistaen päätäni:
"En katsonut tarkasti. Luulin häntä Lehtitassuksi ja annoin asian olla." Ääneni oli tavallista vaimeampi. Kai ruumiin näkemisellä -ja varsinkin ensimmäistä kertaa- oli jokaiseen jonkinlainen psykologinen vaikutus, vaikkei se heille itselle olisikaan selvää. Se oli eri asia, jos näki kuolleen kissan valvojaisissa, sillä kissat siistittiin niitä varten ja he näyttivät vain nukkuvan. Kun näki kissan tuoreeltaan tapettuna, se oli eri asia.
"Kiitos kuitenkin", punaruskea kolli naukui nyökäten, jonka jälkeen poistui paikalta. Kissoja alkoi kerääntymään valvojaisiin. Huomasin myös Lehtitassun saapuneen takaisin aukiolle. Hän istui aivan leirin laidalla yksikseen katse johonkin kaukaiseen kohotettuna. Nousin ylös, sillä halusin mennä tekemään jotain minulle erittäin epätavallista, nimittäin kysymään kissan vointia. Se ei kuulunut ollenkaan tapoihini, sillä ylimääräinen jutustelu oli tarpeetonta. Tassutin tyyni ilme kasvoillani oppilaan luokse ja naaraan huomatessa minut, hänen katseensa painui hetkeksi minuun, jonka jälkeen hän vilkaisi muualle.
"Hei", tervehdin hiljaa avaten keskustelun. Oppilas nyökkäsi tervehdyksen, samalla näyttäen siltä, kuin miettisi visiittini tarkoitusta. Kissan kasvot olivat aivan yhtä hyvin hallitut kuin yleensäkin, eikä niistä voinut enää lukea päivän tapahtumia.
"Halusin tulla vielä kysymään oletko kunnossa? En tullut arvostelemaan, haluan vain tietää" sanoin ja katsoin Lehtitassua vähän oudosti sivusilmällä. Oloni ei ollut kaikista luonnollisin, mutta halusin oikeasti tietää. Äänessäni saattoi olla aivan pienesti havaittava murunen myötätuntoa, mutta silti päällepäinen olemukseni oli tavanomaisen tyyni.

//Lehti?
653 sanaa (KP-BOOSTI)

”Minä näin hänet. Sen, joka teki tämän, mutta en tarpeeksi tarkasti”, Sähkötassu virkkoi matalasti ja hyvin vakavana. Tästä oli leikki kaukana, se oli varmaa. Tarkastelin kollin ilmettä, mutta en erottanut juurikaan pakokauhua tämän ilmeessä. Hyvä niin. En ollut valmis toimimaan lohduttajana.
Kirosin mielessäni sitä, ettei Sähkötassu ollut nähnyt tappajaa tarkemmin. Toivoin, että tämän tehnyt saataisiin kiinni. Tarkemmin toivoin, että minä saisin hänet kiinni, sillä tappajan jahtaamisessa olisi jonkinlaista jännitystä ja vaaran tuntua. Tietysti siihen tarvittaisiin tarkka suunnitelma… Minulla välähti. Sähkötassuhan oli sanonut jotain siitä, että halusi minun todistavan aukottomat suunnitelmani. Voisin yrittää saada tappajan kiinni punomalla suunnitelman! Pitäisi puhua asiasta Sähkötassulle, kun olisi soveliaampi aika.
Ravistin päätäni. Nyt pitäisi keskittyä olennaiseen. Käänsin katseeni kahteen kuolleeseen kissaan. Jokin niissä kammotti minua. Veriset ruumiit… Selvä vaaran tuntu… Lasittuneet silmät… Etäiset muistot pentuajoiltani pyörivät mieleeni, vaikka yritin estää ne. Ei, Lehtitassu, ei! Miksi triggeröidyin asiasta näin? Älä! Lopeta! Ajatukseni alkoivat vaeltaa menneessä, vaikka kuinka yritin pysäyttää ne. Kuinka vanhempani olivat kuolleet sen petoeläimen kynsissä, kuinka veljeni oli uhrautunut puolestani, heidän veriset kehonsa… En näkisi heitä enää koskaan. Jouduin tekemään kaikkeni pitääkseni naamani peruslukemilla, ja tuijotin järkkymättä eteenpäin. Älä itke, älä itke, älä itke! Itkeminen on heikoille! Itkit viimeksi pikkuisena rääpäleenä. Onnistuin onneksi pitämään kyyneleet sisälläni, vaikka tarkkaan katsottuna silmissäni näkyi varmasti pakokauhu. Tuntui hirvittävältä, kun en pystynyt maskeeraamaan silmieni hätäisyyttä, vaikka kuinka yritin näyttää normaalilta. Yleensä pystyin siihen. Saatoin vain toivoa, ettei Sähkötassu huomaisi mitään. Miksi olin murtunut näin? En saisi olla heikko, varsinkaan Sähkötassun edessä!
”Lehtitassu?” säpsähdin kollin jokseenkin varovaisesta kysymyksestä. Käänsin katseeni, ja sain vastaani Sähkötassun sinivihreän katseen. Tämän ilme oli vakava, eikä liian tunteellinen, mistä pidin. Nielaisin.
”Mitä? Olen ihan kunnossa”, vastasin huultani purren, ja yritin kuulostaa mahdollisimman normaalita. Lopeta jo! Älä kuulosta niin epätoivoiselta!
”Öhh.. okei. Mennäänkö kertomaan Jyrkänneloikalle?” tämä virkkoi hetken kuluttua. Kiitollisena nyökkäsin, ja lähdimme mitään sanomatta juoksemaan samaan suuntaan rinta rinnan. Sähkötassu ei onneksi yrittänyt aloittaa keskustelua tai puhua äskeisestä, joten sain rauhoittua itsekseni. Tai, rauhoittua niin paljon kuin juostessa pystyi. Onneksi olin hyvä juoksija.
Hengitin pari kertaa syvään ja räpäytin silmiäni. Olin ihan kunnossa. Minun täytyi olla. Kuinka hyvin olin saanut piilotettua tunteeni kollilta? Toivoin vain, etten vaikuttanut liian epätoivoiselta tuon edessä. Päätin tehdä itselleni lupauksen: en enää murtuisi noin muiden edessä. Tiputassu olisi poikkeus. Mutta muiden edessä en itkisi. Miksi olin edes triggeröitynyt asiasta niin paljon? Tarkemmin ajatellessa en halunnut paneutua kysymykseen sen enempää, vaan keskityin kävelemiseen. Kohta huomasin jo Jyrkänneloikan puiden läpi. Tämä mahtoi ihmetellä, miksi tulimme kahdestaan ja ilman saaliita.

//408 sanaa
//Sähkö?

Edelliset päivät Kuolonklaanissa olivat olleet rauhallisia. Huurreliljan kuoleman jälkeen kukaan kissoista ei ollut kuollut, paitsi Hopeaputous, joka oli päättänyt hylätä synnyinklaaninsa ja muttaa Eloklaaniin. Ei hänkään oikeasti ollut kuollut, mutta ei hän minun näkökulmassani ansainnut enää elävän kissan arvoa. Olin aina pitänyt hopeanvalkoista soturia edes jokseenkin uskollisena ja hyvänä soturina, mutta ilmeisesti olin ollut harvinaisen väärässä. Hopeaputous oli pyytänyt luvan lähtöönsä itse Punatähdeltä. Olin hämmentynyt, kun päällikkö oli mennyt ja antanut luvan. Hän oli perustellut sen sillä, ettei klaanien välisissä säännöissä kielletty klaanin vaihtamista. En halunnut arvioida Punatähden tapaa johtaa klaania, mutta viimeistään tässä vaiheessa olisi ehkä ollut hyvä luoda sellainen sääntö.
Aurinko oli juuri laskemassa, ja kissat painuivat pesiinsä nukkumaan. Minua ei väsyttänyt. Olin nukkunut pitkään, sillä unet olivat viime päivinä jääneet varsin lyhyiksi. Hades tuntui seuraavan minua kuin mikäkin pieni pentu emoaan, jopa vapaa-ajallani. Toisaalta, se oli hyvä keino pysytellä erossa Henkäysvarjosta. En ollut saanut selville enempää hänen suunnitelmistaan, sillä kaikki aika oli mennyt Raparperitassun ja Hadeksen kanssa. Pitäisi jossain välissä lyöttäytyä Pimentovarjon seuraan ja pyytää tuo avukseni. En olisi halunnut myöntää, mutta yksinkertaisesti minulla oli liian vähän aikaa, jotta olisin yksin voinut selvittää tämän asian. Jos Henkäysvarjo todella oli sotkenut pentumme mukaan likaisiin suunnitelmiinsa, hän saisi kyllä tuntea sen nahoissaan.
"Hei, Tuhkajuova", tuttu ääni sanoi, ja kohtasin hetkellisesti isäni katseen.
"Hei", vastasin nyökäten ja käänsin taas vihreän katseeni eteenpäin.
"Oletko yövartiossa?" kolli kysyi tälle tavanomaisella, mitäänsanomattoman kylmällä äänellään.
"Ei, nukuin viime yönä niin hyvin, että ajattelin valvoa vielä hetken", kerroin. Jyrkänneloikka nyökkäsi.
"Entä sinä, oletko yövartiossa?" kysyin ja käänsin katseeni jälleen kohti isääni. Jyrkänneloikka kohtasi sen. Hänen katseensa vaikutti normaalia synkemmältä. Oliko kaikki hyvin? Kolli pudisti päätään, ja minä nyökkäsin vastaukseksi. Käänsin katseeni pois, sillä isä ei pitänyt siitä, kun tätä tuijotti turhaan. Kenties ilmeen synkkyys ei ollut mitään vakavaa. Isä oli varmaan vain pettynyt Hopeaputouksen toimintaan tai huolissaan siitä murhaajasta. Niin se varmasti oli, järkeilin.
"Sinun pitäisi viettää vähemmän aikaa sen erakon kanssa, ja enemmän oman perheesi kanssa", kolli murahti yllättäen. Erakolla hän viittasi Hadekseen.
"Niin pitäisi, mutta se on vaikeaa, kun Punatähti määräsi Hadeksen opetuksen minun harteilleni. Minä tahdon hoitaa tehtäväni hyvin, enkä vain jotenkin sinne päin. Jos se minusta on kiinni, Hadeksesta tulee vielä hyvä soturi klaanille", selitin isälleni rauhallisesti niin, etten suututtaisi tätä. Toki minä ymmärsin kollin pointin. Klaanissa kissat takuulla huomaisivat pian minun ja Henkäysvarjon kireät välit. Se saisi minut näyttämään hiirenaivoiselta riitelijältä, jollainen en halunnut olla. Oli kuitenkin vaikeaa olla sovussa kissan kanssa, joka ei hyväksynyt sitä, että toteutin päällikön määräystä. Henkäysvarjo tuntui toisinaan jopa haastavan riitaa ihan väkisin.
"Uskon sen, mutta se ei saa pilata välejäsi Henkäysvarjoon", kolli tuhahti ja nousi ylös. Hän venytteli ja käänsi vielä katseensa minuun.
"Sinun täytyy kunnioittaa myös Henkäysvarjoa ja hänen mielipiteitään. Jos hän tahtoo viettää kanssasi aikaa, sinun täytyy löytää sitä jostakin", kolli murahti ja käveli sitten kohti leirin uloskäyntiä. Jäin katsomaan hänen peräänsä ja kirosin mielessäni. Ymmärsin kyllä, että isä halusi minun olevan kunnioitettu soturi, mutta miksi hänen aina piti puuttua asioihini väärään aikaan. Juuri nyt kaikki mitä halusin, oli välimatka Henkäysvarjoon. Päätin, että Henkäysvarjo saisi itse lähestyä minua.
Käännyin ympäri ja astelin sotureiden pesään. Pesässä oli melko lämmin, sillä se oli lähes täynnä. Soturit nukkuivat lähekkäin, ja oli miltei mahdoton tehtävä kävellä pesän sisäänkäynniltä sen keskustaan omalle vuoteelleni. Usein joku aina talloi jonkun häntää tai käpäliä.
Kuolonklaanissa oli sotureita enemmän kuin aikoihin, joka oli vain hyvä asia. Eipähän ainakaan Eloklaani pääsisi kasvamaan suuremmaksi, kunhan kuolonklaanilaiset nyt vain ymmärtäisivät sen, ettei Eloklaanissa ollut mitään parempaa kuin täällä. Asetuin omalle vuoteelleni makaamaan. Henkäysvarjo nukkui sikeästi sammalvuoteellaan, joka sijaitsi omani vieressä. Kolli tuntui nukkuvan sikeästi.

Seuraavana aamuna heräsin virkeänä ennen auringonnousua. Istuskelin hetken pääaukiolla ja nautin tästä rauhallisesta aamusta. Taivas oli pilvetön, ja auringonnousu oli värjännyt taivaanrannan hailakan punaiseksi. Kirkkaimmat tähdet sinnittelivät yhä taivaalla, mutta pian ne katoaisivat, kun auringon ensisäteet paljastuisivat puiden takaa. Huomasin Henkäysvarjon astelevan ulos pesästä. Varapäällikkö näytti väsyneeltä, kun tuo kohtasi vihreän katseeni. Soturi yritti hymyillä, mutta hymy näytti turhankin pakotetulta. Minä en edes vaivautunut yrittämään, vaan katsoin raidallista kollia vakavoituneena.
"Huomenta", Henkäysvarjo naukui ja istui eteeni parin hiirenmitan päähän minusta. Nyökkäsin tervehdykseksi. Tunnelma välillämme oli kireä. Kiitin sitä, että pääaukiolla ei lisäksemme ollut muita kuin sisäänkäynnin luona istuva Kuuraturkki, joka oli ollut yövartiossa.
"Mitä aiot tehdä tänään?" kolli kysyi matalalla äänellä ja piti katseensa koko ajan silmissäni. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
"Pitäisi pitää Raparperitassulle harjoitukset jonkun ikätoverinsa kanssa. Hades on turhan hyvä taistelija, ja Raparperitassu tarvitsisi välillä tasaisemman vastustajan", selitin kollille rauhallisesti. Henkäysvarjon ilme kirkastui.
"Voitte tulla meidän kanssamme", hän ehdotti. Niin, tietenkin hän ehdotti. Harakkatassu toki oli jo miltei valmis soturiksi, mutta olisi hän takuulla tasaisempi vastus mitä Hades. Hämmästyin, kun valkea kolli juuri sillä silmänräpäyksellä astui ulos sotureiden pesästä. Juuri kun olin mielessäni lausunut hänen nimensä. Valkea soturi venytteli makoisasti ja haukotteli, jonka jälkeen kolli etsi katseellaan jotakin. Haalean meripihkaisten silmien katse pysähtyi minuun. Empimättä kolli asteli kohti minua ja kumppaniani. Hän ei tuntunut välittävän siitä, että Henkäysvarjo vihasi häntä. Eikä varapäällikkö edes yrittänyt piilottaa vihaansa.
"Huomenta. Tuhkajuova, millaisen päivän olet suunnitellut meille tänään?" valkea kolli kysyi ja asettui istumaan Henkäysvarjon vierelle. Raidallinen kolli näytti siltä, kuin hän olisi saattanut hetkenä minä hyvänsä repiä valkean erakon korvat irti. En ehtinyt vastata, kun Henkäysvarjo jo töksäytti:
"Tuhkajuova tuossa mietti, että sinä voisit palata tänään takaisin sinne mistä tulitkin." Kollin sanat saivat minut ärsyyntymään. Eikö hän ihan oikeasti tuntenut minua, vai halusiko varapäällikkö vain ärsyttää? Vihasin sitä, kun joku laittoi sanoja suuhuni tuolla tavalla. Väläytin kumppanilleni vihaisen katseen, josta tuo kenties huomasi virheensä.
"Henkäysvarjo lupasi viedä Raparperitassun harjoituksiin Harakkatassun kanssa. Me voisimme kerrata Kuolonklaanin sääntöjä", vastasin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni Hadekseen, jonka kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Henkäysvarjo näytti siltä, kuin hän olisi hetkenä minä hyvänsä haljennut raivosta. Varapäällikkö pakotti itsensä kuitenkin pysymään rauhallisena.
"Ai niin, niinhän se taisikin olla. Muistan joskus asioita vähän huonosti, sitä se vastuu teettää", kolli naurahti turhankin tekopirteästi. Olin yllättynyt siitä, että Henkäysvarjo ei alkanut väittämään vastaan. Hän hyväksyi kohtalonsa, sillä olihan kolli itse tehnyt virheen ärsyttäessään minua. Kumppanini katsahti minuun vielä kerran ärsyyntyneesti, jonka jälkeen hän kääntyi ja lähti pois luotamme. Katsoin, kuinka raidallinen kolli käveli leirin keskustaan. Hän ei enää edes vilkaissutkaan meidän suuntaamme.
Minua ärsytti Henkäysvarjon asenne. Viimeisten kuiden aikana hän oli muuttunut kuin eri kissaksi. Punoi juonia Eloklaania vastaan ja tuntui jo pitävän minuakin arvottomana. Hades taisi olla viimeinen niitti. Kolli ei sietänyt erakkoa lainkaan, ja tuntui myös inhoavan minuakin. En minä olisi halunnut olla riidoissa, mutta Henkäysvarjo itse ei voinut ymmärtää, että tämä ei ollut minun valintani. Punatähti oli antanut minulle tehtävän.
"Onko kaikki hyvin? Välinne tuntuvat olevan vähän kireät", Hades sanoi varovaisella äänellä ja kohtasi katseeni.
"Sehän ei varsinaisesti kuulu sinulle”, vastasin ärähtäen. Hades säpsähti, katsoi minua pahoitellen ja nyökkäsi.
“Olet oikeassa, anteeksi että kysyin”, kolli vastasi rauhallisella äänellä ja käänsi katseensa maata kohti. Hades oli hämmentävä kissa. Toisinaan hän oli raivostuttava, mutta välillä jopa ihan mukavakin. Lähes aina kolli oli kohtelias. Hän kunnioitti klaanimme sääntöjä, eikä ollut vielä kertaakaan niitä rikkonut. Kunnianhimoakin tuolta löytyi. Hades oli päättänyt, että hänestä tulee Kuolonklaanin soturi, ja hän tuntui pitävän tavoitteesta kiinni kaksin käpälin.
“Kertaamme tänään klaanin sääntöjä. Tule, leiri on pian täynnä hälinää, joten kertaaminen sujuu paremmin ulkona”, sanoin ja lähdin kävelemään leirin halki kohti uloskäyntitunnelia. Ohitin Henkäysvarjon, mutta en vilkaissutkaan kumppaniini päin. Hades käveli perässäni rauhallisin askelin. Johdatin valkean kollin ulos leiristä, ja suuntasin kohti etelää. Päivästä tulisi kirkas, ja kenties Hehkulammen vesi näyttäisi taas sinisen värinsä. Ei ollut mitään kauniimpaa, kuin Hehkulampi viherlehtisin. Silloin sen vesi oli suorastaan hehkuvan sinistä. Hiirenkorvan aikaan väri ei ollut yhtä kaunis, mutta mitä lähemmäksi viherlehteä pääsimme, sitä paremmalta se näytti.
“Oletko sinä ihan kunnossa?” Hades kysyi yllättäen ja ravasi vierelleni. Mulkaisin erakkoa kerran, ja tuo ymmärsi jättäytyä hieman taaksepäin. Ruoho käpäliemme alla oli öisen sateen jäljiltä kosteaa, mutta aurinko kuivattaisi sen nopeasti. Eivätkä märät käpälät minua haitanneet, itse asiassa tuntui vain mukavalta juosta eteenpäin märällä ruohikolla.
“Et vastannut kysymykseeni”, Hades huomautti hetken kuluttua, kun yllemme oli laskeutunut jälleen se sama piinaava hiljaisuus, johon olin jo oikeastaan tottunut.
“Olen kunnossa. Miksi en olisi?” tuhahdin ja hidastin tahtiani, kun lähestyimme Hehkulampea. Ohitimme kivikukkulan, ja matka jatkui eteenpäin. Hehkulampi näytti mielestäni parhaimmalta etelästä katsottuna. Sieltä näki sekä lammen että kivikukkulan ja metsän.
“Mietin vain. Ovatko välinne Henkäysvarjon kanssa aina olleet tuollaiset, vai johtuuko se minusta?” kolli kysyi ja tuntui nyt varovan sanojaan. Mulkaisin tuota jälleen ja meinasin olla vastaamatta, mutta eihän se mikään salaisuus ollut:
“Ei se pelkästään sinusta johdu, mutta suurilta osin kyllä.” Hades ei tuntunut säikähtävän suoraa puhetta. Hän vain nyökkäsi.
“Miksi olet hänen kanssaan, jos hän käyttäytyy sinua kohtaan noin?” valkea kolli kysyi, kun pysähdyin Hehkulammen rantaan. Vilkaisin häntä hieman hämmentyneenä.
“Koska olen hänen kumppaninsa. Ei silloin voi vain olla olematta toisen kanssa”, sanoin. Hades naurahti.
“Ei se ihan noin ole. Tietäisit vain, miten monta kumppania minulla on vuodenaikojen saatossa ollut! Ei kumppanuuden tarvitse olla ikuista, Tuhkajuova”, kolli lausui ja kohtasi katseeni. Minä en ymmärtänyt.
“Miten niin ei tarvitse olla ikuista? Yritätkö vihjata, että minun pitäisi tappaa Henkäysvarjo?” kysyin erittäin hämmentyneenä. Ilmeisesti sanoin jotakin todella hauskaa, sillä Hades purskahti nauruun. Minua ei naurattanut.
“Ehei, vaan voit aina lopettaa sen kumppanuuden ja löytää uuden kumppanin, tai olla ihan vain yksin. Minä olen tullut siihen tulokseen, ettei minusta ole enää rakastumaan. Olen rakastunut liian monta kertaa, ja loppujen lopuksi aina särkenyt sydämeni. Minun on parempi yksin”, kolli kertoi. Kun hän kertoi omasta menneisyydestään, kissan ilme synkkeni hetkeksi. Sitten se taas kirkastui, kun kolli hymyili minulle.
Ajatus kumppanuuden lopettamisesta kuulosti hullulta. Ymmärtäisin sen, jos Henkäysvarjo rikkoisi klaanin sääntöjä ja hänet häädettäisi klaanista. Siinä tapauksessa en tahtoisi olla hänen kumppaninsa enää, mutta ei minulla ollut mitään syytä erota Henkäysvarjosta. Se vain saisi oman asemani klaanissa heikkenemään. Minun kumppanini oli tuleva päällikkö, joten totta kai oli järkevintä pitää kiinni Henkäysvarjosta.
“Olen aika varma, ettei se toimi noin. Henkäysvarjo on tuleva päällikkö, joten olisi silkkaa typeryyttä erota hänestä nyt”, vastasin vakavalla äänellä. Hadeksen ilme oli myös vakava.
“Lupaatko, ettet suutu, jos kysyn sinulta yhtä asiaa?” kolli kysyi ja kohtasi katseeni. En ollut varma, olinko koskaan nähnyt tuota valkeaa kissaa noin tosissaan. Kohautin lapojani epäröiden.
“En voi luvata mitään.” Hades nyökkäsi, ja päätti yrittää:
“Rakastatko sinä Henkäysvarjoa oikeasti, vai onko kyse vain maineestasi?”
En ymmärtänyt, miten tuo erakko pystyi aina vain enemmän yllättämään minua sanoillaan. Kysyikö hän tosissaan minulta moista?
“Tietenkin rakastan”, vastasin epäröimättä. En antanut itselleni edes vaihtoehtoa vastata, että en rakastaisi kumppaniani. Ei sellainen sopisi, sillä omaa kumppaniaan nyt vain täytyi rakastaa. Hades nyökkäsi.
“Kertaa Kuolonklaanin lait”, tuhahdin kollille ennen kuin tuo ehti kysyä yhtään enempää turhia kysymyksiä. Valkea erakko näytti pettyvän, kun vaihdoin puheenaiheen asiaan, jota meidän oikeasti oli käytävä läpi.

Aurinko oli jo noussut, ja olimme saaneet käytyä läpi Kuolonklaanin lait. Lisäksi olimme kerranneet Kuolonklaanin ja Eloklaanin väliset sopimukset. Hades oli oppinut lait melko hyvin, vaikka hän olikin ollut klaanissa vasta reilu neljäsosakuun. Minua ei haitannut lainkaan se, että pian yhteinen aikani Hadeksen kanssa olisi ohi, kun kolli pääsisi oikeaksi soturiksi. Kenties välini Henkäysvarjoonkin paranisivat, kun valkea kolli ei olisi kaikkea aikaa välissämme. Halusinko minä edes oikeasti väliemme paranevan? Karu fakta oli se, että pärjäsin paremmin silloin, kun Henkäysvarjo ei ollut lähettyvillä. Mutta kuten sanottu, Henkäysvarjo oli minun kumppanini, ja kumppania ei noin vain lähdetty vaihtamaan. Eikä klaanissa edes olisi yhtä arvostettua kissaa Punatähden lisäksi kuin Henkäysvarjo.
“Teemmekö vielä loppupäivästä jotakin?” Hades kysyi ja pysytteli visusti takajalkojeni kohdalla. Erakko oli kai viimein oppinut sen, että vierelläni kulkeminen ei ollut soveliasta, kun kolli oli koulutettavanani.
“Emme”, vastasin lyhyesti. Valkea kissa ei vastannut mitään. Oliko hän pettynyt, vai iloinen? Minä en tiennyt. Vilkaisin erakkoon päin. Kolli oli kääntänyt katseensa poispäin. Kuljimme hitaasti kohti leiriä.
Ajatukseni palasivat aiempiin keskusteluihimme rakkaudesta ja kumppanuudesta. Olin elänyt Henkäysvarjon kumppanina jo monien kuiden ajan, joten totta kai minä rakastin häntä. Isä oli sanonut, että Henkäysvarjosta tulisi minulle hyvä kumppani. Miksi hän olisi valehdellut?
Rakkaus kai vain oli sitä, että alkoi vuodenaikojen kuluessa inhoamaan toista, mutta ei siltikään halunnut päästää häntä menemään. Sitten se taas helpottaisi, ja olisimme taas sovussa. En muistanut emostani paljoakaan, mutta sen minä muistan, että hän ei koskaan puhunut rakkaudesta. Ei minulle kukaan ollut siitä koskaan puhunut, Henkäysvarjoa lukuun ottamatta. Hän oli kertonut rakastavansa minua, joten kai minäkin sitten rakastin häntä.
Ajatukseni tuntuivat menevän solmuun. Miksi joku halusi miettiä tällaisia asioita? Työnsin ne pois mielestäni ja jatkoin matkaa kohti leiriä.

// 2019 sanaa (KP-boosti)

”Jos hän pyytää, voit olla varma siitä, että minä teen niin aukottoman suunnitelman, ettemme jää kiinni”, Lehtitassu heitti äänessään viekas, mutta samaan aikaan vakavahko sävy. Siristin silmiäni. Naaraan lausumat sanat tuntuivat olevan jonkinlainen viittaus mönkään menneeseen suunnitelmaan, jonka takia olimme saaneet rangaistuksen. Katseeni oli totinen, eikä laisinkaan ystävällinen.
”Mutta ei, ei hän ole maininnut mitään. Miksi ajattelet, että hän kertoisi minulle asiasta sinun sijastasi?” kirjava oppilas kysyi vilkaisten minua kiinnostuneesti. Kissan silmissä sädehti tälle ominainen nokkeluus.
"Sitä sinun ei tarvitse tietää", totesin yksiselitteisesti ja käännyin pois Lehtitassusta ja laskin pääni takaisin etukäpälieni päälle. En jäänyt vilkuilemaan naaraan reaktioita sen enempää, sillä ei minua suoraan sanottuna kiinnostanut. Olin saanut haluamani vastauksen ja olin siihen tyytyväinen. Nyt pitäisi vain varmistaa asia Sulkatassulta itseltään. Oli järkevää kysyä kahdelta kissalta samasta asiasta, sillä jos toisella olisi eri selitys, olisi tiedettävissä, että toinen varmasti valehtelee. En voinut enää olla varma siitä, kertoisiko Sulkatassu minulle suunnitelmistaan, sillä olin irtisanoutunut hänen tulevaisuuden seikkailuista - sen takia minun oli haettava tietoa tätä kautta. Tietenkin luotin Sulkatassuun -Lehtitassuun en niinkään- , mutta kuka nyt omista suunnitelmistaan ulkopuolisille kertoisi. Halusin vähän katsoa sisareni perään, sillä hänen seikkailijanluonteensa saattaisi saada hänet ongelmiin tulevaisuudessa vielä monet kerrat. Veljenä minun tehtäväni olisi auttaa häntä välttämään ne.
Vilkaisin vielä sivusilmälläni Lehtitassuun, joka asettautui nukkumaan omalla pedillään.
"Ja siitä suunnitelman aukottomuudesta", kuiskasin vielä matalasti, "en usko ennen kuin todistat."

Kului muutama päivä keskustelustamme Lehtitassun kanssa. Oppilaana oli ollut viime päivät niin kiireistä, että olin tuskin nähnyt muita oppilaita ollenkaan ja tämän takia en myöskään ollut saanut selville, oliko minun Lehtitassulle heittämä lausahdus saanut mitään naarassa aikaan. Olisiko naaras tarpeeksi peloton laatimaan niin sanotun aukottoman suunnitelmansa ja toteuttamaan sen todistaen sen pätevyyden?
Kuolonklaanin ilmapiiristä oli tullut viime aikoina melko vaarallinen. Tuntui siltä, kuin kuolema seuraisi klaania, sillä lyhyellä aikavälillä jo kolme kissaa oli menettänyt henkensä. Kaksi heistä, Huurrelilja ja Sammalvarjo, olivat menettäneet henkensä hämärissä olosuhteissa ja kummankin kuolemaan liittyi mystinen yrteiltä tuoksuva kissa. Kolmas Pimeyden metsän riveihin astellut kissa oli Villisielu ja hän oli joutunut hirviön kynsiin.
Oli mahdollista, että muita anonyymisti tappava kissa oli Kuolonklaanilainen tai sitten erakko - kotikisuksi tai Eloklaanilaiseksi sitä en uskonut. Olin miltei varma sen olevan kissa, jolla oli jonkinlaisia yhteyksiä klaaniin. Ei kuka vain tiennyt parhaita yrttejä jälkiensä piilottamiseen tai laadukkaita taisteluliikkeitä. Jos yrttikissa iskisi vielä kolmannen kerran, se todistaisi jo kaavan, joka merkkaisi sitä, että kuka vain oli vaarassa. Muutaman kissan joku voisi tappaa henkilökohtaisista syistä, mutta kun siitä tuli kaava, se alkoi olemaan liukuhihnatyötä, eikä uhrilla ollut enää väliä.
Kuolonklaani oli menettänyt kissan myös toisenlaisissa oloissa, sillä Hopeaputous oli päättänyt jättää Kuolonklaanin ja liittyä Eloklaaniin. Kuulemma hänen tyttärensä oli kyseisessä klaanissa, jonka takia hän halusi muuttaa. Mielipiteeni tapahtuneeseen oli hieman ristiriitainen. Minä en kykenisi jättämään Kuolonklaania, sillä olin sille täysin uskollinen. Samaan aikaan kuitenkin minun perheeni oli minulle erittäin tärkeä ja tekisin heidän puolestaan mitä vain. Onnekseni tiesin, että perheeni ei olisi aivan heti muuttamassa Eloklaaniin - ja hyvä niin. Eloklaani ei olisi ollut minulle oikea ympäristö, sillä se minkälaisen kuvan omasin klaanista -jokainen kissa oli ystävällinen ja he viettivät täydellistä elämää yhdessä iloisesti lauleskellen- ei ollut houkutteleva. Ehkei Kuolonklaanilaisilla oleva kuva Eloklaanista pitänyt aivan paikkaansa, mutta silti tiesin, ettei se olisi minun paikkani.
Tällä hetkellä olin juuri tekemässä Jyrkänneloikan kanssa lähtöä harjoittelemaan, kun Pähkinäkorva otti meidät kiinni Lehtitassu perässään jolkottaen.
"Jyrkänneloikka!" kirkkaanruskea kolli naukaisi saadakseen mestarini huomion. Jyrkänneloikka kääntyi ja jopa hänen päänsä kääntäminen näytti ylväältä. Hänen silmissään näkyi tavanomaisen vihaisen ilmeen lisäksi ärtymystä siitä, että hänen tekemisensä oltiin keskeytetty. Mestarini vain katseellaan antoi näyttää, että Pähkinäkorva voisi nyt kertoa asiansa.
"Voisitteko ottaa Lehtitassun mukaanne, olin vahingossa lupautunut partioon ja harjoituksiin päällekkäin", Pähkinäkorva pyysi. Jyrkänneloikka murahti jotain myöntävää ja sitten Pähkinäkorva lähtikin etsimään partiotaan. Katsahdin luoksemme jätettyyn hoikkaan Lehtitassuun nopeasti ja nyökkäsin tälle pienesti tervehdykseksi. Muuta ei ehtinyt tapahtuakaan vaan lähdimme suorinta teitä kulkemaan kohti lehtikuusilaaksoa, jonne Jyrkänneloikka oli suunnitellut meitä vievänsä. Mestari piti tahdin nopeana ja sillä ei antanut tilaa pienellekään jutustelulle, vaan jokaisen oli keskityttävä pysyäkseen mukana.
Kun vihdoin saavuimme lehtikuusilaaksoon, Jyrkänneloikka alkoi aikailematta ohjeistamaan tämän päivän tehtävää:
"Haluan, että te molemmat metsästätte niin paljon riistaa kuin ehditte. Aikaa on niin kauan, kunnes kutsun teidät takaisin, joten älkää lähtekö aivan laakson toiseen päähän vaan pysykää kuuloetäisyydellä. Voittaja on se, kellä on enemmän riistaa, mutta myös saaliiden koot vaikuttavat tulokseen." Nyökkäsin terävästi ja mestarini hännän liikkeestä sekä minä ja Lehtitassu lähdimme oitis laaksoon.
Aloin heti etsiä erilaisia hajujälkiä ja yllättävän nopeasti yhden löysinkin. Lähdin seuraamaan tuoretta hiiren kulkureittiä tarkasti samalla ympäristöäni tarkkaillen. Vihdoin näin harmaanruskean hiiren nuuhkimassa kiven koloa. Se oli aavistuksen liian syvällä onkalossa, joten jäin vain paikoilleni odottamaan hiiren hiljaa. Aikaa kului ja minua alkoi mietityttää kannattaisiko minun käyttää aikaani yhteen pieneen hiireen, kun kysymyksessä oli kuitenkin kilpailu. Sillä hetkellä kuitenkin hiiri lähti liikkeelle ja sain loistavan tilaisuuden napata sen. Hautasin hiiren maahan ja jätin piiloni merkiksi pyöreän kiven. Sitten lähdin eteenpäin. Löysin oudon hajujäljen, joka koostui jostain kitkerästä. En osannut sano mitä se oli, mutta jotain minulle tuntematonta. Silloin näin vähän matkan päässä vilahtavan Lehtitassun ja kirosin itsekseni kuinka lähellä naaras oli. Saattaisimme pian olla jäljittämässä samaa saalista. Havainto oppilaasta kuitenkin unohtui pian ja jatkoin hajujäljen seuraamista ja pian saavuin aukiolle, joka oli kuin verilöylyn jäljiltä. Pupillini laajenivat automaattisesti, kun katseeni kosketti maassa makaavaa lasitetut silmät omaavaa Pilvihallaa. En ollut niin järkyttynyt ruumiin näkemisestä, kuin olisin voinut olla, mutta ei se silti mukavaa ollut.
"Lehtitassu, tule tänne", sanoin tyynen rauhallisesti, sillä uskoin naaraan olevan vieläkin jossain lähellä. Kuulin jostain takaa hieman ärsyyntyneen sihahduksen - aivan eri suunnasta missä ensimmäinen havaintoni naaraasta oli. Miten hän oli sinne ehtinyt?
"Kuono kiinni Sähkötassu." Naaras oli vaanimassa saalista käskystä päätellen. Toistin sanomani, mutta paljon terävämmin:
"Tule tänne. Nyt." Kuulin, kuinka Lehtitassun saalis lähti siipiään räpytellen pakoon ja naaras lähti kovaäänisesti tassuttaen minun luokseni.
"Olin juuri saamas-", naaraan lause katkesi, kun hän astui veriselle aukiolle. Katsoin Lehtitassua silmiin vakavasti, mutta jollain tavalla lohduttomasti. Yhdessä koetut tapahtumat saattoivat saada aikaan jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta. Käänsin katseeni Pilvihallan kouristuneesta ruumiista muualle ja etsin maasta uudestaan sen kitkerän hajun. Tämä oli aivan varmasti se sama kissa. Kuka harjoitti tällaista teurastusta?
Aluskasvillisuudesta löytyi vielä jotain muutakin. Suustani pääsi kirous joka muistutti mutinaa:
"Pimeyden metsä soikoon." Lehtitassu huomasi sen ja katsoi suuntaani. Laskin käpälälläni pitkiä korsia, jotta oppilaalle avautuisi näky Lintusielun kuolleeseen hahmoon.
"Olitko sinä missään vaiheessa tuolla?"viitoin hännälläni suuntaan, jossa olin nähnyt kissan, jota olin luullut Lehtitassuksi. Naaras pudisti päätään.
"Minä näin hänet. Sen joka teki tämän, mutta en tarpeeksi tarkasti", naukaisin tavanomaisen matalasti ja katsoin Lehtitassua syvälle silmiin.

//Lehti?
1061 sanaa (KP-BOOSTI)

Panin merkille Tuimatassun liikauttavan korviaan sanojeni myötä ja ehdin hartaasti toivoa, ettei tummanharmaa kollioppilas esittäisi lisäkysymyksiä Henkäysvarjoon liittyen. Varapäällikön kuvaileminen raivostuttavaksi ja vanhanaikaiseksi saattoi nimittäin särähtää uskollisen kuolonklaanilaisen korvaan, mutta minulla oli sentään oikeus ja uskallusta sanoa mitä ajattelin. Sitä paitsi, minun kunnioitustani ei ansaittu yksinomaan asemalla vaan karismalla ja tekemällä minuun vaikutus. Ei sillä, etteikö Henkäysvarjo olisi ollut mielenkiintoinen - itse asiassa, mestarini oli yksi Kuolonklaanin mielenkiintoisimmista kissoista. Tämäkään ei vain ollut aivan niin vaikuttava, että olisin jopa arkipuheessani suudellut maata harmaaraidallisen varapäällikön tassujen alla.
“Pimentovarjo osaa vaatia minulta paljon enemmän, mitä itse vaatisin”, Tuimatassu vastasi, kertoi vielä hieman lisää mustan turkin omaavasta mestaristaan ja vastasi näin ollen rukouksiini unohtaa Henkäysvarjo. Keltasilmäisen oppilaan puhuessa kumarruin nakertamaan lihapalasen myyrästä, johon en ollut vielä ehtinyt koskeakaan. Näky Tuimatassusta mässäilemässä jäniksellään oli saanut mahani kurnimaan vaativasti ja tuntui hyvältä saada hieman vatsantäytettä. Syödessäni kuuntelin sujuvasti toisen kollin sanoja ja koetin niiden perusteella maalata jonkinlaisen kuvan Pimentovarjosta, joka oli minulle lähemmäs yhtä vieras kuin oppilaansa. Naaras oli arvatenkin muiden kuolonklaanilaisten tapaan kylmähkö ja lujatahtoinen, mutta muita soturittaren luonteenpiirteitä en uskaltanut lähteä arvailemaan.
“Missä vaiheessa koulutuksesi on?” Tuimatassu kysyi äkisti, vaikkakin aavistuksen ikävystyneen oloisena. Arvelin oppilaan juron asennoitumisen keskustelua kohtaan johtuvan siitä, ettei tämä tunnetusti ollut järin puhelias tapaus vaan pikemminkin perin vaitelias ja lyhytsanainen. Koska tummanharmaa kolli kuitenkin sitkeästi yritti pitää jutustelua yllä, en voinut muuta kuin arvostaa tämän asennetta ja myhäillä sisäisesti.
“Loppusuoralla. Olen varma, että pääsen pian soturiksi”, kerroin silminnähden ylpeänä itsestäni ja röyhistin aavistuksen rintaani. Kaiken kaikkiaan minun oli mielestäni oikeutettua ja kohtuullista olla tyytyväinen itseeni, sillä koulutukseni oli nimittäin aika-ajoin tökkinyt joko Henkäysvarjon kiireiden tai useimmiten minun taipumukseni tehdä asiat mestarini ohjeiden vastaisesti takia. Lyhyesti, tuppasin olemaan kohtalaisen usein eri mieltä varapäällikön kanssa, mutten voinut enää kieltää, etteikö osa tämän opetustavoista olisi ollut myös toimivia. Erimielisyyksistä huolimatta olin kuitenkin sanojeni mukaan varma siitä, että pääsisin piakkoin soturiksi.
“Entä sinä? Mitä kaikkea Pimentovarjo on jo opettanut sinulle?” utelin vuorostani koettaen pitää keskustelua yllä vähintään siihen asti, että saisin myyräni syötyä. Kysymykseni oli sinänsä aiheellinen, sillä vaikka tiesin Tuimatassun olevan minua jonkin verran nuorempi, en ollut lainkaan perillä siitä miten pitkällä keltasilmäisen oppilaan koulutus mahtoi olla.

// Tuima?
// 354 sanaa

Istuin oppilaiden pesässä kerrankin rauhassa itsekseni mietiskelemässä asioita. Olin halunnut mennä veljeni luo, mutta tuo oli havaintoni mukaan näyttänyt kiireiseltä. Noh, tarkkailisin tätä etäältä, ja kävisin tämän luona sitten, kun tällä olisi aikaa. Ei sillä, että olisin välittänyt meneväni veljeni mielestä huonoon aikaan. Syy oli puhtaasti siinä, että tiesin saavani parempia vastauksia pohdiskelmiini ja Tiputassun koko huomion, jos tuo ei tekisi jotain muuta samalla. Päätin astella ulos oppilaiden pesästä leiriin katsoakseni, mitä toinen tekisi nyt. Astuessani ulos huomasin kuitenkin Sulkatassun istumassa jokseenkin turhautuneen näköisenä. Harkitsin vaihtoehtoa vain kylmänviileästi kävellä naaraan ohi, mutta lopulta uteliaisuus voitti.
”Mikä nyt on?” kysyin pitäen äänensävyni neutraalina, enkä mitenkään erikoisemmin tuttavallisempana. Sulkatassu katsahti minuun synkkänä. Jotain oli selvästi tapahtunut. Istahdin tämän viereen.
”Me jäimme kiinni siitä, että kävimme Sähkötassun kanssa Eloklaanin reviirillä vään tutkimassa sitä”, naaraan selitys totta puhuen yllätti minut. Vaikka olihan se pitänyt arvata sen aikaisemman keskustelumme perusteella. Tietysti tuo oli seikkaillut jo jossain. Minua ei juuri yllättänyt se seikka, että kaksikko oli jäänyt kiinni. Olin toki heitä nuorempi, mutta tiesin luvattomista seikkailuista sen verran, että niitä piti suunnitella tarkkaan, ja muistaa kaikki pienimmätkin yksityiskohdat kiinnijäämisen välttämiseksi. En tiennyt, kuinka hyvä suunnitelma sisaruksilla oli ollut, kun he olivat kerran jääneet kiinni. Seuraava olisi varmaan ainakin parempi, jos he päättäisivät vielä tulevaisuudessa lähteä jonnekin. Mitä nyt Sulkatassun heikosti tunsin, epäilin suuresti naaraan lähtevän vielä vaikka uudelle reissulle.
”Punatähti antoi meille rangaistuksen. Joudumme olemaan kolme ylimääräistä kuuta oppilaina. Voitko kuvitella? Ihan järjetöntä!”Sulkatassun jatkoi. Mietin hetken vastaustani.
”Omasta mielestäni rangaistus oli melko jyrkkä. Itse olisin antanut maksimissaan kuun lisäaikaa. Mutta toiselta kantilta kiinnijääminen on luvattomin seikkailujen ainoa haittapuoli, ja sen olisi pystynyt välttää tarkemmalla suunnittelulta. Lisäksi Punatähti kohteli teitä kuin kypsiä kissoja, joiden täytyi ottaa vastuu teoistaan, mikä tarkoittaa, ettei hän enää pidä teitä nuorina”, lausuin.
”Totta, mutta se silti raivostuttaa! Kai sinä ymmärrät?” naaras vastasi.
”Suurin piirtein.”

”Lehtitassu!” tunnistin Pähkinäkorvan kutsun, ja astelin hänen luokseen.
”Mitä nyt?” kysyin.
”Meidät on laitettu kuunhuipun partioon. Lähdemme kohta”, mestarini ilmoitti, ja nyökkäsin lyhyesti vastaukseksi, vaikka oikeasti olin melko innoissani. En tiennyt miksi, mutta jostain syystä myöhään ulkona oleminen kiehtoi minua jotenkin. Kaikki tuntui salaperäisemmältä. Tassuttelin leirin keskelle Pähkinäkorvan rinnalla, ja huomasin että samaan partioon olivat lähdössä myös Sulkatassu ja hänen mestarinsa Varjokarva. Heidän lisäkseen oli joku soturi, jota en tunnistanut.
”Lähdetäänkö?” Varjokarva nyökkäsi ryhtyen jo kävelemään kohti leirin suuaukkoa. Sulkatassu seurasi hänen jäljessään, mutten kiristänyt tahtiani päästäkseni hänen vierelleen. En halunnut vahingossa antaa naaraalle mielikuvaa, että olimme hyviäkin ystäviä. Tyydyin siis kävelemään Sulkatassun takana, mestarini edessä. Viimeisenä tuli tuntematon soturi.

Saavuin myöhään ja väsyneenä leiriin. Jo valmiiksi myöhäinen partio oli venähtänyt, kun olimme havainneet oudon hajujäljen ja joutuneet seuraamaan sitä hetken ennen kuin tajusimme, ettei se ollutkaan mitään. Haukottelin tassuttaessani leirin poikki. Yritimme olla mahdollisimman hiljaa, ettemme herättäisi ketään, sillä jos herättäisimme jonkun kärttyisen kissan, saisimme varmasti kuulla siitä ikuisuuksia, eikä kukaan meistä halunnut sitä.
”Tuletko?” kysyin Sulkatassulta ei liian tuttavallisella äänensävyllä. Toisen pudistaessa päätään nyökkäsin, ja luikahdin sisään oppilaiden pesään.
”Haluan kysyä Varjokarvalta yhden asian”, naaras ilmoitti vielä. Heilautin häntääni kuitatakseni asian, ja puikkelehdin nukkuvien oppilaiden välistä vuoteelleni, joka sattui olemaan takanurkassa Sähkötassun ja Sulkatassun vuoteiden vieressä. Asetuin nopeasti makuulle, sillä halusin saada niin paljon unta kuin mahdollista. En kuitenkaan saanut unta heti.
”Lehtitassu”, nostin refleksistä pääni ylös kuullessani tutun äänen. Katsoin Sähkötassua silmiin odottaessani, että vanhempi oppilas jatkaisi.
”Kerro minulle. Eihän Sulkatassu ole suunnitellut mitään uusia seikkailuja, mistä hän voisi taas joutua ongelmiin? Olen nähnyt teidät kaksin ja uskon, että sinä olet varmasti kuullut jotain, jos hänellä on suunnitelmia.” Ahaa. Vai halusi Sähkötassu kysyä tätä minun kauttani sen sijaan, että olisi tiedustellut asiaa suoraan siskoltaan. Hymähdin vähän. Aika fiksua. Monet olisivat saattaneet tulkita sen raukkamaisuudeksi, mutta Sähkötassu luultavasti ajatteli saavansa tarkemman vastauksen minulta. Toki koskaan ei voinut tietää kysyikö hän minulta vain, koska ei uskaltanut puhua Sulkatassulle asiasta. Veikkasin kuitenkin ensimmäistä vaihtoehtoa, vaikka yritinkin olla näkemättä Sähkötassua liian hyvässä valossa. Päätin vastata kollille melko rehellisesti.
”Jos hän pyytää, voit olla varma siitä, että minä teen niin aukottoman suunnitelman, ettemme jää kiinni”, naukaisin melko viekkaasti, mutta jatkoin pian totisemmin.
”Mutta ei, ei hän ole maininnut mitään. Miksi ajattelet, että hän kertoisi minulle asiasta sinun sijastasi?” kysyin suoraan kollilta. Uskoin, että Sähkötassu oli jo tottunut suoriin kysymyksiini.

//689 sanaa
//Sähkö? Sulkaki voi ilmaantuu paikalle

Katsoin hieman pahoillani Raparperitassua. Olinkin kuullut huhuja siitä, että naaraan joukkue olisi hävinnyt harjoitukset. Naaras vaikutti kummalliselta. Hän oli kääntänyt katseensa käpäliinsä, ja kissan hännänpää nyki. Häpesikö oppilas häviötään, vai mistä tuo johtui? Katsoin parhaaksi vaihtaa suoraan puheenaihetta, kenties se helpottaisi Raparperitassunkin oloa.
"No, ainakin yrititte parhaanne. Oletko huomannut, että Hehkulampi on jo täysin sula?" kysyin ja yritin saada naaraan kohtaamaan katseeni, mutta tuo tuntui jostain syystä välttelevän sitä. Samassa älysin, kuinka hiirenaivoiselta kysymykseni oli kuulostanut. Tietenkin hän oli sen huomannut, eihän Raparperitassu mikään hiirenaivo ollut.
"Joo, Tuhkajuova mainitsi siitä itse asiassa juuri eilen viimeksi. Hän kertoi käyneensä jo uimassakin", soturioppilas irvisti inhosta. En voinut olla hymyilemättä.
"Aikooko hän opettaa sinutkin uimaan?" kysyin, vaikka olinkin aika varma vastauksestani. Tuhkajuova ei opettaisi Raparperitassua, ellei oppilas ihan oikeasti sitä haluaisi. Lauhalaukankin oli pitänyt tehdä kamalan paljon töitä sen eteen, että soturi oli suostunut opettamaan tuon uimaan.
Raparperitassu pudisti päätään.
"Ei hän ole sanonut mitään, mutta en usko", naaras vastasi.
"Niin, Tuhkajuova on vähän ainutlaatuinen kissa. Hän ei jaksa opettaa ketään sellaista, joka ei oikeasti tahdo oppia uimaan", virnistin naaraalle, joka nosti vihdoinkin katseensa ja kohtasi omani. En voinut olla hymyilemättä. Raparperitassun seura sai minut aina iloiseksi. Olin kiitollinen, että olin saanut nuoresta kissasta ystävän. Jotkut saattoivat katsoa hieman paheksuen sitä, että soturi oli oppilaan ystävä, mutta ei se minun mielestäni ollut outoa. Olisin minä voinut olla ystävä myös vaikka Naarmunenän kanssa. Ystävyydessä tärkeintä oli se, että tulimme toimeen keskenämme.
"Mietin tässä vain, että haluaisitko lähteä kanssani kävelylle? Voisimme käydä katsomassa Hehkulampea, vaikka näin pilvisellä säällä se ei kummoinen näky olekaan", ehdotin varovasti naaraalle. Ääneni säröili, sillä asian kysyminen jostain syystä hermostutti minua. Kenties pelkäsin, että oppilas kieltäytyisi. Samassa tajusin, että enhän edes ollut kysynys, oliko Raparperitassulla täksi illaksi jo jotain suunnitelmia. Siispä päätin korjata asian nopeasti:
"Siis jos sinulla ei ole mitään muuta. Eikä sinun oikeasti tarvitse edes lähteä, jos et halua. Mietin vain, kun tässä leirissä ollessa aika käy pitkäksi ja on vähän tylsää."
Suljin silmäni ja kirosin mielessäni. Miksi en osannut enää edes puhua järkevästi? Nyt Raparperitassu varmasti luuli, etten halunnut lähteä hänen kanssaan! Jäin hieman kiusaantuneena odottamaan oppilaan vastausta toivoen, että en antanut hänelle typerää kuvaa itsestäni.

//Rapsu? :D
// 358 sanaa

Lähes hotkin riistaa tyhjältä tuntuvaan vatsaani. Olin melko huono saalistaja, enkä saanut useinkaan tuotua riistaa tuoresaaliskasaan. Sen vuoksi oli jotenkin vaivaannuttavaa käydä hakemassa jotain kasasta syötäväksi, kun harvemmin sitä pääsi itse täyttämään. Varsinkin suurten harjoitusten saalistusosion jälkeen olin varma, että aika monelle oli tullut selväksi, minkälaiset saalistustaidot omasin. Oli itseasiassa paljon luontevampi kävellä tuoresaaliskasalle jonkun toisen kanssa, vaikka tuskin kukaan minuun olisi pelkästään huomiota kiinnittänyt. Ja ketään tuskin kiinnosti, että milloin söin ja paljonko söin.
“Henkäysvarjo on ankara. Ankara ja vaativa, mutta se on vain hyvä asia”, Harakkatassu vastasi kysymykseeni ja jatkoi aterioimista. Juuri Harakkatassun kuvailemaksi mestariksi olin varapäällikön kuvitellutkin, mutten tietenkään voinut olla täysin varma asiasta. Eihän sitä tiennyt, millaisia jotkut olivat kenenkin seurassa. Yleensä juuri ankarat ja vaativat mestarit olivat niitä parhaimpia mestareiksi, sillä silloin oli ainakin pakko oppia. Se varmasti myös motivoi enemmän, mitä mestarit jotka lässyttivät kehuja joka ikisestä asiasta.
“Toisaalta, hän on toisinaan myös tavattoman raivostuttava ja vanhanaikainen”, hopeanharmaat silmät omaava kolli huokaisi. Yleensä minusta harvemmin sai reaktion näkyville ulkopuolisillekin, mutta toisen oppilaan kommentin kuullessani höristin korviani. Tavattoman raivostuttava ja vanhanaikainen? Oliko Harakkatassu todella päästänyt nuo sanat suustaan kuvaillessaan mestariaan. Kenen tahansa muun kissan kohdalla sanat olisivat luultavasti menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta Harakkatassun mestari oli sentään varapäällikkö. Henkäysvarjo tuskin olisi kuunnellut hetkeäkään moista puhetta keneltäkään, saati sitten omalta oppilaaltaan. Itse arvostin varapäällikköä tai ainakin näytin sen ulkoisella olemuksella. Kyllä varapäälliköstäkin sai ajatella mitä halusi, mutta itse olisin pitänyt Harakkatassun sijassa mielipiteet vain oman pääni sisällä.
“Entä Pimentovarjo? Millainen mestari hän on?” soturioppilas sanoi jo seuraavat kysymyksensä ennen kuin ehdin itse esittää jatkokysymyksiä Henkäysvarjoon liittyen. Kun Harakkatassu oli itse halunnut aihetta vaihtaa, vaikkei niinkään kovin kauas mestariaiheesta, en kokenut tarpeelliseksi enää palata aiempaan keskusteltuun asiaan.
"Pimentovarjo osaa vaatia minulta paljon enemmän, mitä itse vaatisin. Varsinkin taisteluliikkeitä on helppo oppia sellaisen mestarin opastuksella, joka itsekin hallitsee liikkeet, joita oppilaalleen opettaa", vastasin varsin kattavasti toisen oppilaan kysymykseen. Varsin kattavasti siinä mielessä, että yleensä en päästänyt suustani yhtä soittoa noin paljon asiaa. Mutta oli totta, että Pimentovarjo oli hyvä mestari, ja hän todella oli kattavan vastauksen arvoinen. Mitä siitäkin tulisi, jos oma mestari hallitsisi taisteluliikkeistäkin vain perusteet. Siinähän jäisi varsinaisen iso työ oppilaalle tehtäväksi, jos ei haluaisi hävitä jokaiselle vastaantulijalle.
"Missä vaiheessa koulutuksesi on?" kysyin epämääräisesti samalla nauttien jäniksestä, joka oli pala palalta huvennut edessäni. Tiesin kyllä, että Harakkatassu oli melko loppusuoralla, mutta ajattelin silti kysyä asiasta tuolta itseltään. En niinkään ollut tällaisten keskustelujen ystävä, mutta tällä hetkellä tuntui, että kaipa minunkin puolelta piti tulla jonkun laista panostusta. Olihan viime aikoina ollut muutenkin niin erilaista, että mitä minäkään tässä olin pysymään vanhoissa kaavoissa.

// Harakka?
// 428 sanaa (KP-boosti)

Istuskelin rauhassa leirin reunamilla syöden aiemmin päivälläpyyntämääni päästäistä. Se oli yllättävän hyvä ja murea siitä huolimatta, että hiirenkorva ei ollut vielä kovinkaan pitkällä. Ilmasta kuitenkin huomasi, että viherlehti teki vihdoinkin tuloaan. Hiirenkorva muistutti minua suurista harjoituksista, jotka olivat tovi sitten. Joukkue, jossa olin ollut jäsenenä, hävisi kilpailun. Emme olleet vahvin joukkue, vaikka muutamassa lajissa voitimme kaksi muuta joukkuetta. Ongelmana oli vain se, että muutamalla voitolla ja lopuilla häviöillä ei tulllut kovinkaan hyviä pisteitä. Toisaalta olin tyytyväinen joihinkin tuloksiimme, mutta yhteistyössä olisi ollut parantamisen varaa.
En ollut ehtinyt edes vastata Tuimatassun muihin kysymyksiin yöllä vartiovuorojen vaihtuessa, sillä suuri haukotus oli karannut suustani. Tuimatassu oli tulkinnut sen väsymykseksi, joten kolli oli mennyt hiukan kauemmas ja kehottanut omalla tavallaan menemään nukkumaan. Ehdin kyllä kertoa hiukan Tuhkajuovasta, mutta en ennättänyt kysyä sanaankaan Tuimatassun mestarista, mikä oli suuri sääli. Olisin oikeasti kaivannut itseni ikäistä seuraa. Jos ei ystäväksi niin sitten edes niin sanotuksi liittolaiseksi, niin kauhealta kuin se loppujen lopuksi vain kuullostikin.
Loppu kisasta oli mennyt käytännössä silmieni ohitse. Olin onnistunut saamaan eniten saaliita joukkueestani, en tosin osannut sanoa millä ihmeen kaupalla. Niin kävi kuitenkin ja olin näin ollen tyytyväinen omaan suoritukseeni. Kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, ei merkinnyt minulle enää mitään. En ehtinyt saada uutta kontaktia Lintutassuun tai Tuimatassuun ja sitten olimmekin jo hävinneet.
Pian Mahlahalla saapui luokseni ja katsoin häntä hiljaa suu täynnä päästäistä. Kolli kysyi minulta suurista harjoituksista. Irvistin kollille.
"Ei aivan toivomallani tavalla, mutta opin myös paljon uutta niiden aikana ja ainakin pääsin tapaamaan muita klaanin oppilaita", naukaisin Mahlahallalle. "Sanoisin, että se oli kokemisen arvoinen tapahtuma."
"Joukkueemme tosin hävisi, joten en oikein tiedä onko Tuhkajuova tyytyväinen omaan oppilaaseensa. Hänen joukkueensa kuitenkin voitti hänen aikanaan. Meiltä puuttui kuitenkin sen verran yhteistyötä, että se taisi olla kohtalomme. Oli meillä hyviäkin hetkiä, mutta minä ja Lintutassu emme olleet parhaiten toimeen tuleva duo."
En ollut varma mitä kaikkea minun olisi kollille pitänyt kertoa, mutta tämän enempää en oikeastaan saanut suustani. Kokemuksesta ei ollut jäänyt paras mahdollinen maku suuhuni, joten minulla ei ollut paljoa sanottavaa siitä. Kiipeily oli ollut kiva tehtävä, mutta en halunnut puhua siitä ja voitostani, koska en tahtoisi Mahlahallan silmissä näyttää itsekkäältä ja mahtailevalta. Muiden oppilaiden edessä sen voisinkin tehdä, mutta en Mahlahallan. En voinut ottaa sitä riskiä, että se vaikuttaisi ystävyyteemme.
Meidän kahden ystävyyttä ajatellessa punastui. En osannut sanoa miksi, mutta se vain tapahtui ja toivoin, että Mahlahalla ei huomannut sitä.

// Mahla? Sori tönkkö ja lyhyt
// 389 sanaa

“Tule sitten.”
Vaikka Tuimatassu myöntyi pyyntööni, jokin kollin olemuksessa kieli siitä, ettei tämä välttämättä olisi tahtonut seuraa vaan aterioinut mieluummin yksin kaikessa hiljaisuudessa. Koska kollioppilas ei kuitenkaan ollut kehdannut tai viitsinyt hylätä ehdotustani, seurasin tätä tuoresaaliskasalle, jossa Tuimatassu poimi leukoihinsa jäntevän, harmaaturkkisen pitkäkorvan. Siinä missä tummanharmaa kolli vaikutti valintansa perusteella olevan nääntymäisillään, minä en ollut kovinkaan nälkäinen. Siispä poimin kasasta hätäisesti piskuisen myyrän, kiiruhtaen Tuimatassun jäljessä sivummalle aterioimaan ja toivon mukaan vaihtamaan muutaman sanasen tuon ankarat silmät omaavan oppilaan kanssa. En nimittäin tiennyt kookkaasta kollista muuta kuin sen, että tämä oli minua nuorempi ja ilmeisen jäyhä tapaus, joka ei liioin osallistunut oppilaiden pesässä aika-ajoin kiivaana käyvään keskusteluun. Tosin, en minäkään ollut vapaaehtoisesti järin puhelias. Avasin suuni useimmiten vain silloin, kun tiesin sen tulevan edistämään omia tavoitteitani tai oikaisemaan jonkun toisen sanomisia, mutta muuten tyydyin mieluummin teräväsilmäisen tarkkailijan rooliin.
“Millainen mestari Henkäysvarjo on?” Tuimatassu kysyi, kun olin ehtinyt kuuloetäisyydelle, ja hamusi seuraavaa lihapalasta valikoimastaan jäniksestä. Astelin rauhallisesti hännänmitan lähemmäs kollia, laskin kantamani myyrän maahan ja kumarruin sen ylle. Jouduin miettimään hetken, mitä vastaisin tummanharmaalle kissalle.
“Henkäysvarjo on ankara. Ankara ja vaativa, mutta se on vain hyvä asia”, totesin lopulta. Varapäällikkö oli yksinkertaisesti erinomainen mestari, muttei välttämättä paras mahdollinen vaihtoehto juuri minulle. Harmaaraidallisen soturin opetusmetodit olivat sangen perinteiset ja keskittyivät toisinaan minun mielestäni liiaksi voimankäyttöön oveluuden, kuolettavuuden ja silkan taidon sijasta. Vihasin moisia taisteluharjoituksia, sillä minä en tarkalleen ottaen ollut järin lahjakas raakaa fyysistä voimaa edellyttävissä tehtävissä vaan olisin keskittynyt mieluummin harjoittelemaan nopeita ja oikein tehtynä hetkessä tappavia iskuja. Mutta Henkäysvarjon mielestä jokaisen soturin oli hyvä osata keikauttaa kookaskin vihollinen kumoon, oli itse sitten miten pieni tai hontelo tahansa. Varapäällikkö oli luennoinut asiasta sellaisella äänensävyllä, että uskoin tämän olettaneen suuren kissan kaatamisen luonnistuvan itse kultakin kuin vettä vaan - ei, ei luonnistunut. Tuimatassulla ei varmaankaan tämän koosta päätellen ollut vaikeuksia käyttää voimaa, mutta minulle se oli naurettavan haastavaa hintelän ruumiinrakenteeni vuoksi - en kuitenkaan halunnut antaa kokoni olla esteenä sille, etteikö minustakin voisi tulla hyvä soturi kuten kenestä tahansa kuolonklaanilaisesta. Minun täytyisi vain löytää ja puskea esille omat vahvuuteni erottuakseni joukosta.
“Toisaalta, hän on toisinaan myös tavattoman raivostuttava ja vanhanaikainen”, huokaisin ja vaikenin hetkeksi, sillä en ollut aivan varma mikäli olin tarkoittanut sanani Tuimatassun korville tai oliko oppilaan ylipäätään hyvä kuulla ne. Aavistuksen vaivautuneena tarpeettomasta lipsautuksestani koetin kääntää keskustelun vuorostaan Tuimatassuun: “Entä Pimentovarjo? Millainen mestari hän on?”

// Tuima?
// 383 sanaa

Tuimatassu: 52kp! -

Tiputassu: 23kp! -

Sähkötassu: 65kp! -

Sulkatassu: 11kp -

Tuhkajuova: 109kp! -

Harakkatassu: 10kp -

Mahlahalla: 11kp -

Sammalvarjon kuolemasta oli kulunut noin neljäsosakuu, ja tuntematon murhaaja oli löytänyt jo uuden uhrin. Viime yönä Tuhkajuova ja klaaniin vastikään saapunut erakko Hades, olivat löytäneet Huurreliljan kuolleena läheltä ukkospolkua. Ajatuskin ukkospolusta sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Tuntui, kuin ukkospolku olisi ollut kirottu. Sen ympärillä oli aivan liikaa kuolemaa. Ensin Minttuvarjo, ja nyt Villisielu ja Huurrelilja. Ajatuskin kuolemasta ahdisti minua. Miksi niin moni kissa kuoli? Miksi ihmeessä se salaperäinen, yrteiltä haiseva murhaaja tahtoi tappaa kuolonklaanilaisia? Olikohan Eloklaanissakin samanlainen ongelma?
"Mitä mietit?" Karhumyrskyn tuttu ääni sai minut palaamaan ajatuksistani tähän maailmaan. Käänsin katseeni kohti ystävääni, joka vaikutti olevan taas oma itsensä. Villisielun kuolema oli järkyttänyt kastanjanruskeaa soturia. Hän oli viettänyt monta päivää omissa oloissaan puhumatta kenellekään. Olin ollut huolissani soturista, mutta nyt kaikki vaikutti olevan taas paremmin.
"Mietin vain sitä, että miksi ihmeessä joku tahtoo tappaa kuolonklaanilaisia", huokaisin hiljaa ja katsoin soturia toivoen, että hän olisi tiennyt vastauksen. Tiesin kuitenkin, että ei Karhumyrsky tuollaiseen osaisi vastata. Mistä hän olisi voinut tietää, mitä murhaajan päässä liikkui.
"En tiedä, mutta tervejärkinen se kissa tuskin on. Pelkkä ajatuskin saa minut voimaan pahoin. Entä jos se kissa päättää hyökätä sinun tai Mustikkakuonon kimppuun? Minä en kestäisi sitä", Karhumyrsky huokaisi hiljaa. Laskin lohduttavasti häntäni itseäni suuremman kollin lavalle.
"Sinun täytyy tehdä Mustikkakuonolle selväksi, ettei hän saa poistua leiristä yksin. Se murhaaja on hyökännyt vain yksinään olevien kissojen kimppuun", huomautin kollille, joka piti katseensa maassa.
"Niin kai sitten. Mutta kaikki minulle tärkeät kissat kuolevat tai lähtevät. Ethän sinä hylkää minua koskaan?" kolli kuiskasi hiljaa ja kohotti viimein katseensa minuun.
"En. Minä olen sinun ystäväsi, ja ystävät pitävät toistensa puolia", virnistin. Myös Karhumyrskyn kasvoille levisi kiitollinen hymy. Olin niin tyytyväinen, että minulla oli Karhumyrskyn kaltainen ystävä.
"Oletko sinä tavannut sitä uutta parantajaoppilasta, Tiputassua?" kysyin kollilta yrittäen vaihtaa aiheen hieman positiivisempaan suuntaan. Kolli katsoi minua ja nyökkäsi.
"Se sokeako?" soturi varmisti virnistäen. Minä nyökkäsin.
"Olen. Miksi niin? Minusta vähän tuntuu, ettei hänen uransa parantajana ole kovin pitkä. Oletko kuullut miten hän puhuu muille?" Karhumyrsky kysyi ja vakavoitui. Olin toki kuullut, kun Tiputassu oli jutellut sisarelleen Lehtitassulle ja muille kissoille hieman kärkkäästi, mutta ei hän minun seurassani ollut sellainen. Toki Tiputassu oli itsekseen kironnut asioita, mutta minulle hän oli ollut ihan yllättävän mukava.
"Minä olen eri mieltä. Toki hänellä on paljon parannettavaa, mutta kyllä hän varmasti pärjää parantajana ihan hyvin", totesin rauhallisella äänellä, ikään kuin puolustaen pienikokoisen oppilaan asemaa. Karhumyrsky kohautti lapojaan ja vilkaisi taivaalle. Se oli pilvien peittämä, eikä auringosta näkynyt merkkiäkään. Siellä se kuitenkin jossain pilvien takana oli.
"Täytyy mennä partioon", ystäväni murahti ja nousi ylös.
"Nähdään myöhemmin", tokaisin ja jäin katsomaan, kuinka kastanjanruskea soturi käveli piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muuta partiota. Mietin hetken, että miten kuluttaisin loppupäivän. Olin ollut aamulla rajapartiossa, ja loppupäivä olisi vapaa. Yöllä pääsisin kuuhuipun partioon, sillä Punatähti halusi, että tarkkailimme reviiriämme ahkerammin murhaajan varalta. Huomasin Raparperitassun mustaoranssin turkin ilmestyvän pääaukiolle oppilaiden pesästä. Naaras venytteli ja sipaisi kielellään turkkiaan. Kävelin naaraan luokse hymyillen.
"Hei, emme olekaan ehtineet vaihtaa kuulumisia hetkeen", virnistin naaraalle ystävällisesti, "miten suuret harjoitukset menivät?"

//Rapsu?
// 491 sanaa

Yö oli kirkas, ja taivaan lukuisat tähdet tuikkivat taivaalla kirkkaina. Miltei täyden kuun valo sai turkkini näyttämään hopeiselta. Olin päättänyt lähteä yksin leiristä, sillä viime päivien ajan oma aika oli ollut olematonta. Kaiken aikaa minua ympäröivät joko Raparperitassu ja Hades tai Henkäysvarjo. Kolli tuntui olevan ärsyyntynyt edelleenkin siitä, että opetin Hadekselle klaanijuttuja.
Hiirenkorva eteni nopeammin, mitä olin odottanut. Siksipä jalkani johdattivat minua kohti Hehkulampea. Sen vesi veti minua puoleensa. Halusin tuntea turkkini kastuvan astuessani veteen.
Ja siinä se oli, Hehkulampi häämötti edessäni yön pimeydessä. Sen vesi näytti pikimustalta, ja lukemattomat tähdet heijastuivat sen pinnasta. Rannikolta lumi oli ehtinyt sulaa, mutta hiekka oli edelleen kylmää. Hitain askelin kävelin vedenrajan luokse. Kylmä vesi hipoi käpäliäni, ja astuin syvemmälle lampeen. Vedin syvään henkeä. Vesi oli kylmempää mitä olin ajatellut, mutta en antaisi sen häiritä. Minä olin tullut uimaan, joten minä myös uisin. Kylmä vesi sai kehoni tärisemään, joten päätin pysyä liikkeessä. Jos pysähtyisin, pian kylmyys valtaisi koko kehoni ja tekisi liikkeistäni kohmeisia. Vettä oli nyt kaulaani saakka. Irrotin jalkani veden pohjasta ja lähdin uimaan eteenpäin. Potkin takajaloillani vauhtia. Uiminen tuntui mukavalta. Sen aikana unohdin oman nimeni ja sen missä olin. Tai no en oikeasti, mutta olisin halunnut unohtaa.
“Noinko sinä vietät vapaa-aikaasi?” kysymys säikäytti minut. Kehnompi uimari olisi takuulla kadonnut pinnan alle säikähtäneenä, mutta minä jatkoin uimista. Käännyin ympäri ja näin Hadeksen valkean turkin. Uin kohti rantaa saadakseni jalkani maahan. Silloin oli helpompi puhua.
“Seurasitko minua?” kysyin ja siristin silmiäni kohdatessani kollin haalean meripihkan värisen katseen. Kolli virnisti ja kohautti lapojaan.
“Kaikki muut nukkuvat, ja on hieman piinaavaa maata sotureiden pesässä tietäessään, että varapäällikkökumppanisi tuijottaa minua herkeämättä”, kolli vastasi hymähtäen. Totta. Se oli varmastikin piinaavaa, sillä sellainen Henkäysvarjo osasi toisinaan olla.
“Mutta oli miten oli, sinä uit hyvin. Voitko opettaa minuakin?” kolli kysyi ja kosketti käpälällään vettä, mutta perääntyi heti tuntiessaan veden kylmyyden. En voinut olla virnistämättä.
“Ei tuollaiselle pelkurille voi uimista opettaa. Se on jalo taito, ja vain taitavimmat oppivat sen”, vastasin piikitellen. Se ei Hadesta hätkähdyttänyt, sillä erakko vain hymyili.
“Loukkaat herkkiä tunteitani”, valkea soturi sanoi ja väänsi kasvoilleen tekaistun, surullisen ilmeen. En vastannut mitään, vaan nostin katseeni taivaalle. Kuu liikkui nopeasti, sillä se oli jo ylittänyt huippunsa. Jos tahtoisin nousta aikasin, olisi palattava pian leiriin.
Siispä nousin ylös vedestä ja aloin kuivaamaan turkkiani. Tunsin Hadeksen katseen itsessäni, mutta en jaksanut välittää siitä.
Hades pysyi vaiti koko sen pitkän ajan, kun kuivasin turkkiani. Lopulta nousin ylös ja lähdin kävelemään takaisin kohti leiriä. En aluksi kuullut askeleita perästäni, mutta ei mennyt kauaakaan, kun Hades ravasi vierelleni. Vilkaisin erakkoa, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Matka leiriin tuntui piinaavan hiljaiselta. Olin juuri avaamassa suutani, kun kiljaisu sai minut pysähtymään.
“Apua!” kissan ääni tuli etelästä, aivan varmasti. Hades kuuli saman, ja kollin pää alkoi kääntyilemään ympäriinsä. Hän etsi sitä, mistä ääni oli peräisin. En jäänyt seisomaan paikalleni, vaan lähdin juoksemaan kohti reviirin eteläistä osaa. Saatoin kuulla Hadeksen kaikkea muuta kuin hiljaiset askeleet perässäni. Eikö tuo kolli osannut juosta yhtään hiljempaa? Askeleet kuuluivat takuulla leiriin saakka.
Tumma hahmo katosi ukkospolun toiselle puolen, kun saavuimme paikalle. Maassa makasi verinen kissa. Kauniin, tummanruskean soturin vihreät silmät olivat auki. Katse oli lasittunut ja osoitti tyhjyyteen. Huomasin Hadeksen astuvan taaksepäin. Pelkäsikö kolli? Huurreliljan kaula oli auki, ja tuoretta verta valui edelleenkin hitaaseen tahtiin nurmelle. Sydän oli pysähtynyt, sillä veri ei tullut enää sen sykkeen tahdissa.
Verta oli paljon, naaraan turkilla ei ollut muita merkkejä taistelusta. Ilmeisesti soturi ei ollut edes ehtinyt valmistautua vihollisen hyökkäyksen. Katseeni nousi ukkospolulle. Kuka ikinä tämän olikaan tehnyt, oli puikkelehtinut karkuun ukkospolun toiselle puolen. Ilmassa leijaili veran hajun lisäksi voimakas yrttien tuoksu. Siitä saatoin päätellä, että vihollinen oli sama kuin aiemminkin. Miksi joku surmasi kuolonklaanilaisia tällä tavoin?
Käännyin rauhallisena Hadeksen puoleen. Erakon ilme oli vakava, kun kolli katsoi elotonta soturia, joka makasi jaloissani.
“Olet suurempi, joten sinä saat viedä Huurreliljan leiriin. Minä käyn etsimässä sitä kissaa”, sanoin ja kohtasin jälleen Hadeksen katseen. Kolli pudisti päätään.
“En minä sinua tänne jätä. Katso nyt, mitä se teki tälle soturille”, vitivalkoinen kolli vastasi tiukasti.
“Huurrelilja oli surkea taistelija, ja hän ei haavojen perusteella osannut odottaa hyökkäystä. Minä en suostu siihen, että joku tappaa klaanitovereitani oman mielensä mukaan”, sihahdin terävästi kollille. Hades oli sanomassa jotakin, mutta tuhahti ja pudisteli päätään.
“Ihan sama, mutta minä tulen mukaasi”, erakko sanoi. En missään tapauksessa olisi halunnut Hadesta mukaani. Hän oli toki ihan kelpo taistelija, mutta tähän tehtävään oltaisi tarvittu hiljaista kissaa. Lisäksi, yhden kissan kimppuun hyökkääjä varmasti voisi hyökätä, mutta meidät nähdessään se varmasti vain lähtisi pakoon. Siispä tein nopeasti muutoksen suunnitelmiini.
“Palataan molemmat leiriin ja kerrotaan tästä Punatähdelle. Hän saa hoitaa tämän asian.” Hadeksella ei ollut mitään sitä vastaan. Vastahakoisesti valkea soturi tarttui verisen, elottoman soturin niskanahasta kiinni ja lähti raahaamaan tuota kohti leiriä.
En tuntenut mitään, kun katsoin Huurreliljan elotonta ruumista. Aina joku kuoli, eikä sille vain voinut mitään. Vaikka olinkin koko ikäni tuntenut Huurreliljan, ei hänen elämällään ollut minulle mitään merkitystä. Huurrelilja oli ollut melko kehno soturi omasta mielestäni. Oli hän osannut puhua, mutta toteutus jäi aina turhankin heikoksi. Sotureita oli tulossa lisää, joten ei Kuolonklaani yhteen kuolleeseen kissaan kaatuisi.
Enemmänkin olin huolissani murhaajasta, joka liikkui reviirillämme. Hänen loukkuunsa oli jo jäänyt kaksi kissaa, ja lisää olisi takuulla tulossa.

Juoksin Hadeksen edellä leirin pääaukiolle. Askeleeni veivät minut automaattisesti vesiputouksen takana sijaitsevalle Punatähden pesälle.
“Punatähti!” huudahdin päällikön nimen ääneen astumatta sisälle pesään. Kuulin päällikön heräävän, hän mutisi jotakin puoliääneen. Kului hetki, kunnes päällikkö astui ulos pesästä. Hän räpytteli unisena silmiään ja katsoi minua hämmentyneenä.
“Mitä nyt?” päällikkö murahti ärsyyntyneen oloisena. Olin todella pahoillani, että olin joutunut herättämään Punatähden tällä tavoin. Päällikkö varmasti ymmärtäisi, kun kuulisi asiani.
“Joku tappoi Huurreliljan ukkospolulla. Se oli se sama kissa, joka tappoi Sammalvarjon. Näin hänen juoksevan ukkospolun toiselle puolelle”, selitin päällikölle, jonka katse kirkastui hetkessä. Uni katosi päällikön silmistä, kun tuo kuuli sanani.
“Lähdittekö kissan perään?” päällikkö kysyi vakavalla äänellä. Kirosin mielessäni. Olisi pitänyt lähteä kissan perään!
“Emme”, vastasin nopeasti ja käänsin katseeni käpäliini pahoitellen.
“Hyvä. Se olisi ollut liian riskialtista, vaikkakin juuri sinun tyylistäsi. Lähetän partion pikimmiten eteläiselle rajalle etsimään sitä kissaa”, päällikkö sanoi ja käveli ohitseni. Olin yllättynyt. En sittenkään ollut tehnyt mitään väärää. Tai no, tietenkään en ollut. Kissa oli mennyt rajan toiselle puolelle ja kadonnut näkyvistä, joten seuraaminen olisi ollut tuntemattomilla mailla vain turhan iso riski. Kävelin punaruskean kollin perässä leirin pääaukiolle, jolle oli kertynyt huomattavan paljon kissoja. Väsyneen oloiset soturit katselivat elotonta ruumista, joka lepäsi leirin pääaukiolla. Myös Hehkuaskel oli saapunut paikalle sokean parantajaoppilaansa kanssa. Kuka ihme oli pitänyt järkevänä ajatuksena valita sokea kissa parantajaoppilaaksi? Minä en haluaisi mennä paikattavaksi sokean kissan luokse. Oli väärin toivoa kenenkään kuolemaa, mutta murhaaja olisi saanut valita seuraavaksi uhrikseen tuon parantajaoppilaan. Klaani joutuisi tuollaisen parantajan käpälissä vain vaaraan.
Myös Henkäysvarjo oli saapunut pääaukiolle. Kolli kohtasi Punatähden katseen, ja minä hivuttauduin hiljaa ja huomaamattomasti lähemmäksi kuullakseni kaksikon keskustelun.
“Sama kissa hyökkäsi taas. Järjestä partio etelärajalle. Haluan, että se kissa tuodaan minulle aamuun mennessä. Minun klaanilaisiani ei tapeta noin vain”, punaruskean soturin äänestä paistoi puhdas viha. Sitä en ihmetellyt. Punatähti oli aina välittänyt klaaninsa jäsenistä todella paljon. Jokainen kuolema vaikutti päällikköön. Vaikka kuinka yritin asettua Punatähden asemaan ja tuntea jonkinlaista sisäistä tuskaa kuolonklaanilaisten kuolemista, se oli mahdotonta. En vain tuntenut lainkaan surua tai ollut edes pahoillani. Ainoa harmi minulle kissojen kuolemista oli se, että Kuolonklaani heikkenisi. Nyt ei edes ollut sitä vaaraa, kun klaanissa oli paljon oppilaita, pentuja ja nyt myös Hades. Henkäysvarjo teki töitä käskettyä ja alkoi kasaamaan partiota. Huomasin Hadeksen astelevan vierelleni. Erakko oli pessyt turkiltaan veritahrat, jotka hän oli saanut kantaessaan Huurreliljan veristä ruumista.
“Oletko kunnossa?” valkea kolli kysyi ja katsoi minua. Käänsin hämmentyneen katseeni kohti erakkoa.
“Miten niin kunnossa? Ei minulla ole mitään syytä, miksi en olisi kunnossa”, ärähdin. Hades näytti heti katuvan sanojaan.
“No, me löysimme juuri kuolleen kuolonklaanilaisen. Ei tuollaisen jälkeen voi olla täysin kunnossa”, Hades sanoi ja katsoi minua, mutten suostunut kohtaamaan kissan katsetta.
“Se oli vain yksi kissa, ei Kuolonklaani sellaiseen kaadu. Enkä minä edes tuntenut Huurreliljaa kovin hyvin. Kaikki kuolevat joskus, eikä se ole niin iso asia”, totesin murahtaen.
“Olet tainnut kasvattaa itsellesi melkoisen kuoren, jonka lävitse ei turhan helposti pääse. Ei kukaan voi olla tuntematta mitään nähdessään kuolleen kissan”, Hades sanoi rauhallisella äänellä ja katsoi edelleen minua. Kohtasin nyt kollin katseen.
“Minä voin”, sanoin. Hades kohautti lapojaan.
“Olet varmaankin sitten aika erityinen tapaus. Sellainen kiehtoo minua”, erakko virnisti. En osannut oikein tulkita kissan sanoja. Mitä hän oikein ajoi takaa?
Niinpä jätin ne huomiotta ja nousin ylös.
“Täytyy mennä nukkumaan, minulla on aikainen herätys”, vastasin ja käänsin erakolle selkäni. Ilman sen kummempia hyvästejä astelin sotureiden pesään omalle vuoteelleni. Aurinko nousisi pian, ja yöunet jäisivät nyt lyhyiksi. Kestäisin sen, ja voisinhan aina ottaa päivällä pienet nokoset.

//1417 sanaa (KP-boosti)

Heräsin aamuun hieman kankeana kuin mikäkin klaaninvanhin. Notkistin aavistuksen verran selkääni sekä venytin tassujani, joissa tuntui edelleen eilinen harjoittelutuokioni. Olin saanut Pimentovarjolta luvan harjoitella leirin ulkopuolella muutamia liikkeitä. En ollut harhaillut kauhean kauaksi, mutta sen verran kuitenkin, että olin löytänyt hyvän kokoisen puun vastustajakseni. Suurten harjoitusten jälkeen olin alkanut harjoittelemaan mestarini ohjaamien tuokioiden lisäksi myös itsenäisesti, sillä halusin kehittyä nopeammin ja paremmaksi. Saalistuksen harjoitteluun minulla ei riittänyt motivaatiota, mutta taisteluliikkeitä kertailin mielelläni. Oli itseasiassa helpompi suorittaa, kun ei ollut ketään tuijottamassa niskaan ja vahtimassa jokaista liikettä. Tietenkin arvostin mustaturkkisen mestarini opetusta, ja naaras vaikutti kovin taitavalta taistelijalta. Oli onni, että olin saanut mestarikseni kissan, joka oli saanut oppinsa itse päälliköltä. Harjoittelin myös sen takia, etten tuottaisi enempää pettymyksiä Pimentovarjolle. Suuret harjoitukset olivat sujuneet surkeasti omalta osaltani, mutten oikeastaan jaksanut enää käyttää aikaa niiden murehtimiseen. Osasin sentään ajatella, etteivät muut varmasti olleet kiinnittäneet suorituksiini niin kovasti huomiota, että muistaisivat vielä vuodenaikojen kuluttua moista.
Kömmin vielä hivenen väsyneenä pesästä ulos ja yllätyksekseni eräs soturioppilas liittyi seuraani. Yleensä minun luokseni harvemmin hakeuduttiin vain keskustelumielessä, joten mielessäni käväisi kysymyksiä siitä, mitä Harakkatassu olisi todella vailla. Oli myös outoa ajatella, että joku voisi viihtyä seurassani. Tuskin sellaisia kissoja olikaan. Yleensä kun en panostanut rupattelutuokioihin lainkaan, jos niihin edes jaksoin osallistua.
"Oletko menossa tuoresaaliskasalle? Haittaisiko, jos tulen samaa matkaa?” Harakkatassu esitti kysymyksensä. En minä niinkään olisi seuraa halunnut. Tuoresaaliin sai alas varsin hyvin yksinkin. Mutta koska kolli oli vaivautunut luokseni moista kysymään, niin pakko kai se oli suostua.
"Tule sitten", tyydyin murahtamaan jotain nopeasti vastaukseksi. Suuntasin askeleeni suoraan tuoresaaliskasalle. Vilkaisin kollioppilaan suuntaan ja päädyin nappaamaan jäniksen. Olin syönyt edellisenä päivänä vain vaivaisen hiiren, joten vatsani huusi jo täytettä. En jäänyt odottamaan, mitä Harakkatassu valitsisi kasasta, vaan astelin sivummalle asettuen mukavasti syömään. Hetken päästä toinen tuli luokseni myyrä hampaissaan. Kiinnitin Harakkatassuun vasta nyt kunnolla huomiota. Hän omasi valkean turkin, mutta siinä oli hiilenmustia kohtia. Samassa muistin, että hän oli kuulunut suurten harjoitusten voittajajoukkueeseen. Harakkatassu taisi olla myös vanhin oppilas, joten hän kai pääsisi jonkun ajan kuluttua jo soturiksi. Hän oli varmaan jo loppusuoralla koulutuksessaan. En ollut tainnut aikaisemmin olla toisen kanssa mitenkään tekemisissä. Tietenkin nukuimme samassa pesässä, mutta jos sitä ei laskettu. En myöskään ollut aikaisemmin kiinnittänyt toiseen oikein huomiota, että edes kunnolla tietäisin, millainen kolli oli.
"Millainen mestari Henkäysvarjo on?" sanelin kysymykseni nielaistuani ensin lihapalaisen kurkusta alas. Tiesin suurin piirtein millainen klaanin varapäällikkö oli, mutta en tiennyt millainen hän oli mestarina. Kaipa se oli ihan hyvä tietää enemmän kuolonklaanilaisista, varsinkin kun Harakkatassu nyt tarjosi siihen tilaisuutta. Suurissa harjoituksissa olin ollut yövartiossa Henkäysvarjon kanssa, mutta muuten varapäällikköä ei ollut tullut lähempää seurattua. Mutta luulisi varapäällikön nyt olevan kelpo mestari. Harakkatassun tassuissa olisin ainakin ollut tyytyväinen mestariini.

// Harakka?
// 439 sanaa (KP-boosti käytössä)

Olin jo hetken ehtinyt tarkkailemaan kissojen touhuja leiriaukiolla, kun kuulin Punatähden äänen ilmoittavan klaaninkokouksesta. Kissat alkoivat kerääntyä paikalle, mutta itse päätin pysyä hieman taaempana ja kauempana muusta kissajoukosta. Höristin kuitenkin korviani, sillä halusin tietää, mitä päälliköllä oli sanottavanaan.
Kun kaikki kissat olivat kuulolla, Punatähti aloitti puheensa mistäs muustakaan, kuin klaaniin saapuneesta erakosta, joka olisi koeajalla. Kuuntelin hänen sanansa kyseisestä aiheesta vain puoliksi, sillä uskoin tietäväni aivan tarpeeksi.
"Kokouksen varsinainen aihe on soturinimitykset--." Siristin silmiäni ja tarkkailin, kuinka eteen kutsuttu Mustikkatassu kipitti hänelle tavanomaisen ujosti päällikön luokse. Tuntui suorastaan siltä, kuin Punatähti olisi tarkoituksellisesti päättänyt nimittää muut oppilaat nyt sotureiksi, jotta saamamme rangaistus kivistäisi sieluamme kovemmin antaen katumukselle lisää syytä.
Mustikkatassu sai nimekseen Mustikkakuonon. Hänen silmänsä loistivat ylpeinä, kun hän käveli päällikön luota takaisin muiden kissojen joukkoon. Mustikkakuono olisi varmasti ihan keskinkertainen soturi, ei siinä mitään, mutta hänen ujo luonteensa saattaisi olla esteenä erinäisille asioille. Hänen pitäisi saada vähän itsevarmuutta, muuten ties kuka hyppisi kollin varpaille.
Seuraavaksi eteen kutsuttiin Lintutassu. En juuri tiennyt naaraasta mitään, vaikka olimmekin olleet pesätovereita jo monia kuita. Pidin häntä kuitenkin aika kauniina. En tietenkään mitään tunteita naarasta kohtaan omannut, mutta aina sai ihailla.
Suurin syyni sille, etten jututtanut ketä vaan, oli se, että välttelin turhanpäiväistä sanojen vaihtoa ilman sen tärkeämpää asiaa. Halusin kuitenkin olla perillä klaanini kissoista jollain tasolla, sillä jokaisesta oli hyvä tietää jotain.
Lintutassu sai nimekseen Lintusielun ja uskoin, että nimitykset olisivat naaraan jälkeen siinä, mutta huomasinkin, kuinka Punatähti alkoi hakea katseellaan vielä jotakuta. Sitten hän kutsui kissan, jonka nimitys riipaisi minua kaikista eniten.
Eteen kutsuttu valkoinen, pienikokoinen kissa, jonka innostumattomuus tavallisia klaaniasioita kohtaan oli havaittavissa tässäkin tilanteessa, asteli Punatähden luokse. Etsin katseellani Sulkatassun, joka istui Lehtitassun lähettyvillä kuuntelemassa kokousta. Kaksikkoa oli nähnyt jonkin verran yhdessä sitten suurten harjoitusten ja minua vähän huolestutti yrittäisikö Sulkatassu huiputtaa tuon kaikin puolin järkevän oloisen naaraan mukaan typeriin seikkailuihinsa. Vaikka toivoinkin, että Sulkatassu olisi ottanut opikseen, tiesin, ettei hän ollut.
Raidallinen naaras tuntui vaistoavan katseeni, ja sen seurauksena vilkaisi taakseen kohdaten katseeni. Sen tehtyään, hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin Sinitassuun ja hänen nimittäjäisiinsä. *Olisimme saaneet soturinimemme tänään..* Ravistin päätäni. Ei ollut minun tapaistani jäädä pohdiskelemaan asioita, joille ei voinut enää tehdä mitään, mutta soturius oli minulle tärkeää. Silti tunsin kaiken tämän takana ylpeyttä sisarestani.
"Sinitassu, sinun uusi nimesi on Sinilintu", Punatähti julisti ja sitten klaani alkoi hurrata kolmikon nimeä. Hurrasin mukana vain, koska tämä oli Sinilinnun tärkeä päivä ja olin iloinen hänen puolestaan. Muiden nimiä hurrasin vain tavan vuoksi.
Kokous alkoi hiljalleen olla ohi ja tuoreet soturit alkoivat siirtää petejään oppilaidenpesästä soturienpesään. Seurasin operaatiota sivusilmällä, ja koska huomioin myös muuta maailmaa, huomasin Jyrkänneloikan saapumisen. Käännyin mestarini suuntaan täysin ja katsoin tätä silmiin rauhallisesti. Jyrkänneloikka oli yhtä lailla muun perheeni kanssa pettynyt toimintaani. Hän kohteli minua entistä ankarammin ja yhtä paljon ankarammin yritin näyttää tälle kykyni.
"Lähdemme pian metsästyspartion mukana. Siinä sivussa se toimii myös harjoituksina. Ole valmiina, kun lähdemme", kolli murahti kasvoillaan samalla tämän tavallinen vihaisenylpeä ilme. Nyökkäsin kuuliaisesti. Sen jälkeen Jyrkänneloikka poistui paikalta.
Hetken odottelin samalla turkkiani siistien. Sen jälkeen totesin, että partion täytyisi varmasti pian alkaa kokoontumaan. Näin, kuinka Mustikkakuono tassutti ulos sotureidenpesästä minua kohti, katse tavanomaisen ujosti harhaillen. Tuore soturi oli mitä ilmeisemmin tulossa partion mukaan. Nyökkäsin nopean tervehdyksen ja suuntasimme yhdessä vähän lähemmäs uloskäyntiä. Hetken päästä paikalle saapuivat vielä Jyrkänneloikka ja Kalmakuu. Koska partio oli nyt koossa, lähdimme matkaan.

Tassutimme auringon kuivattamalla aukiolla. Ruoho alkoi jo hieman vihertää ja ilmassa leijui hiirenkorvan huumaava tuoksu. Aurinko lämmitti turkkiani ihastuttavan lämpimästi ja muutenkin oli erittäin otollinen saalistuskeli. Partiota johtava Jyrkänneloikka hiljensi yhtäkkiä vauhtia ja kääntyi muun partion puoleen.
"Kalmakuu ja Mustikkakuono, menkää saalistamaan jotain ja palatkaa hetken päästä takaisin", Jyrkänneloikka määräsi ja kissat tekivät, kuten sanottiin. Hetken päästä kaksikko oli jo kadonnut versoavan aluskasvillisuuden joukkoon.
"Tarkoituksena on käsitellä tänään yhteismetsästystä. Ensin kerron sinulle teoriassa erilaisia tekniikoita, jonka jälkeen pääset kokeilemaan ryhmän kanssa", tummanharmaa kolli murahti vilkaisten minua tiukka ilme kasvoillaan.
"Ensimmäinen ja yleisin tekniikka on, se että kissat piirittävät saaliin ja yksi heistä lähtee ajamaan saalista toisen kynsiin. Sivuilla olevien kissojen tarkoitus, on pitää saalis oikeassa suunnassa, eikä antaa sen paeta", mestarini selitti kärsivällisesti. Jyrkänneloikka luetteli vielä muitakin tekniikoita ja nyökkäilin hänen selityksilleen sen merkiksi, että pysyin kärryillä. Mustikkakuono ja Kalmakuu olivat jo saapuneet kahden oravan kanssa ja he kätkivät saaliitaan, kun Jyrkänneloikka vielä viimeisteli opetustaan.
"No niin. Nyt sinä pääset kokeilemaan ja samalla näyttämään, että kuuntelit", kolli murahti matalasti, "Käytämme saartotekniikkaa. Sähkötassu, sinä olet se, joka ajaa saaliin Mustikkakuonon kynsiin. Minä ja Kalmakuu pidämme huolen sivuista. Onko selvä?"
"Kyllä on", naukaisin tyynesti ja katsahdin jokaiseen kissaan tarkistaakseni, olivatko he jo valmiita. Kun muiden kissojen valmius varmistui, lähdimme jäljittämään saalista. Pian Kalmakuu sai vainun jäniksestä, joka oli kulkenut kohdasta hetki sitten. Hetken kiertelyn jälkeen, huomasimme jäniksen pitkien ja kuivahkojen heinänkorsien keskeltä. Jyrkänneloikan merkistä asetuimme paikoillemme. Odotin paikallani lihakset jännittyneinä. Tuijotin herkeämättä oikealla puolella olevaa Jyrkänneloikkaa, joka oli sanonut antavansa merkin, kun minun tulisi säikäyttää jänis. Yhtäkkiä mestarini heilutti korvaansa miltei huomaamattomasti, mutta tiesin sen olevan merkki minulle. Niinpä pinkaisin tahallisen äänekkäästi kohti jänistä ja se lähti pinkomaan säikähtäneenä kohti Kalmakuuta. Kun saalis huomasi kasvillisuudesta loikkaavan punaruskean kollin, hän lähti Mustikkakuonoa kohti, joka loppujen lopuksi nappasi jäniksen.
"Hienoa työskentelyä!" Kalmakuu tokaisi, mutta Jyrkänneloikka vain tyytyi hiljaisuuteen. Tiesin, ettei mestarini kehunut pienistä, eikä äskeinen suoritus ollut tavallista loistokkaampi, joten kehuja en odottanutkaan. Se vain teki minut tyytyväiseksi, ettei suorituksessa ollut haukkumista.

Aurinko oli laskenut kovaa vauhtia ja pimeys alkoi nuolla leirin nurkkia. Olimme jäniksen jälkeen vielä jääneet saalistamaan partion kanssa ja olin napannut variksen. Saalistusreissu oli ollut ihan keskinkertaisen hyvä, ja klaani oli saanut vatsantäytettä. Hiirenkorva toisi mukanaan runsaasti riistaa ja klaani olisi pian yltäkylläinen.
Suuni aukesi leveään haukotukseen, jolla kehoni viesti hiipivästä väsymyksestä. Päätin ottaa suunnakseni oppilaiden pesän.
Istahdin pedilleni ja aloin sukia turkkiani epäpuhtauksien varalta. Hetken yksin oltuani, pesään alkoi saapua oppilaita. Enää Sulkatassu ja Lehtitassu puuttuivat. Pesän toisesta päästä alkoi jo kuulua tuhinaa ja hetki hetkeltä siihen yhtyi lisää kissoja. Asetuin tiukalle kerälle ja laskin pääni maahan, mutten sulkenut vielä silmiäni. Pian olin vakuuttunut, että jokainen pesän kissa oli jo unessa. Säpsähdin ajatuksistani, kun pesään luikki tutunnäköinen hontelo naaras silmät pimeässä kiiluen. Hän asettui minun ja Sulkatassun viereiselle pesälle. Nostin pääni ylös ja katselin Lehtitassun kilpikonnakuvioista hahmoa. Hän tuoksui metsälle ja oli ollut mitä ilmeisimmin kuunhuipun partiossa. Sulkatassu oli oletettavasti ollut myös mukana ja tulisi mitä ilmeisemmin pian myös pesään. Päätin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kysellä Lehtitassulta hieman Sulkatassun mahdollisista uusista suunnitelmista. Uskoin, että Lehtitassu voisi olla Sulkatassun silmissä yksi vahva vaihtoehto uudeksi seikkailukumppaniksi. Hänhän oli puhunut etisvänsä jonkun toisen, jos en itse lähtisi mukaan. Tiesin kyllä, ettei Lehtitassu välttämättä kertoisi mitään jos jotain olisi, mutta aina saatoin kysyä.
"Lehtitassu", kuiskasin ja pitkäjalkainen naaras nosti katseensa minuun, "Kerro minulle. Eihän Sulkatassu ole suunnitellut mitään uusia seikkailuja, mistä hän voisi joutua taas ongelmiin? Olen nähnyt teidät kaksin ja uskon, että sinä varmasti olet kuullut jotain, jos hänellä on suunnitelmia." En osannut sanoa, mitä Lehtitassu ajatteli. Hän osasi salata tunteensa ja ajatuksensa taitavasti ja pimeys vaikeutti asiaa myöskin, vaikka hämäränäön omasinkin.

//Lehti? Kirjottakaa vaan ihan rauhassa Sulalla ja Lehellä keskenänne, laitoin vaan tän tänne, et jatka sit ku Lehti on vapaana :'3
1145 sanaa

Hiirenkorvan suuret harjoitukset olivat ohi, ja minun joukkueeni oli voittanut. Vaikka olinkin aavistuksen pettynyt sijoitukseemme etenkin saaliinryöstössä, jossa olimme tulleet viimeisiksi, sekä omaan suoritukseeni kilpajuoksussa, en olisi voinut olla tyytyväisempi - me olimme joka tapauksessa voittaneet, ja se oli tärkeintä. Edes uutinen mustaturkkisen Sammalvarjon hämäräperäisestä poismenosta ei riittänyt karistamaan huulillani kareillutta omahyväistä hymyä, joka oli koristanut kasvojani koko harjoitusten jälkeisen paluumatkan aina leirin sisäänkäyntinä toimivan piikkihernetunnelin suulle asti - ja totta puhuen vielä kauan sen jälkeenkin. Matkan aikana olin koettanut vaihtaa vielä sanasen pari silloisten joukkuetovereideni Mustikkatassun ja Sähkötassun kanssa, mutta kaiken kaikkiaan välini muihin oppilaisiin olivat jääneet sangen löyhiksi.
Paljon olikin tapahtunut suurten harjoitusten aikana ja niiden jälkeen. Myös Karhumyrskyn kumppani ja Mustikkatassun emo Villisielu oli kuollut, ja Kuolonklaanin reviirille oli ilmaantunut valkoturkkinen erakko, Hades nimeltään, jonka Punatähti oli hyväksynyt klaaniin koeajalle. Olin kuvitellut voivani tarpeen vaatiessa hyväksyä erakot, mutta ainakin tässä kollissa oli jotain mätää. Toki olin nähnyt kulkurin vain vilaukselta, enkä ollut sanonut tälle kertaakaan sanaakaan, mutta kaikesta huolimatta jokin tuossa valkoturkkisessa kollissa kismitti minua - ehkä en vain ollut niin avarakatseinen kuin olin ajatellut olevani.

Vaikka hiirenkorvan suuria harjoituksia koskeva keskustelu olikin hiljalleen laantunut oppilaiden keskuudessa, minä palasin aina silloin tällöin pohdiskelemaan omaa suoriutumistani ja sitä, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Miettimällä ja kertaamalla menneitä tapahtumia onnistuin kuitenkin vain kiusaamaan itseäni sen sijaan, että olisin oppinut jotakin. Pyrin purkamaan sisälleni pakkautuvaa turhautumisen tunnetta vetämällä keuhkot täyteen raikasta ilmaa, jossa tuoksahti sulava lumi ja märkä maa, ja hengittämällä sitten hitaasti ulos. Hiirenkorva oli tuloillaan, ja taivasalla oli sangen viihtyisää lintujen sirkuttaessa puiden latvustoissa ja auringon pilkottaessa tasaisen harmaan pilviverhon takaa. Odotin innolla viherlehteä ja lämpimiä päiviä, mutta vuodenajan vaihtumiseen sisältyi kuitenkin yksi huono puoli: se, että lumet sulaisivat. Pidin lumesta sinänsä, koska se oli puhdasta ja kimmelsi niin tavattoman kauniisti purevina pakkaspäivinä. Lisäksi se tarjosi itseni kaltaisille, pohjaväriltään valkoisille kissoille erinomaisen suojan uhkia vastaan ja häivytti tarvittaessa hajujäljen tai ainakin helpotti sen piilottamista. Puolestaan lehtisateelle ja ennen kaikkea hiirenkorvalle tyypillisestä loskasta en pitänyt, koska se oli märkää, liukasta ja toisinaan vastenmielisen mutaista. Kuka ihme oli ylipäätään kehdannut keksiä moisen jäisen surmanloukun?
Kysymykseni jäi vaille vastausta, kun kookkaan, tummanharmaan hahmon ilmaantuminen oppilaiden pesästä keskeytti ajatuksenjuoksuni. Tunnistin keltasilmäisen oppilaan Tuimatassuksi, jonka kanssa olin vaihtanut hädintuskin sanaakaan. Tosin, sinä aamuna olin syventynyt mietiskelyyn ja siinä sivussa turkkini puhdistamiseen oppilaiden pesän edustalla istuskellessani, vailla kaipuutta keskustella klaanitoverin kanssa. Mieleeni kuitenkin juolahti sama idea kuin Sähkötassun suhteen suurten harjoitusten aikana, ettei lähempi tutustuminen muihin oppilaisiin olisi varmaankaan haitaksi, olipa se sitten miten kiusallista tahansa.
“Huomenta”, tervehdin tummanharmaata kollia, joka kallisti jyrkän, aavistuksen kummastuneen katseensa minun puoleeni ja nyökkäsi hitaasti vastaukseksi. “Oletko menossa tuoressaaliskasalle? Haittaisiko, jos tulen samaa matkaa?”

// Tuima?
// 433 sanaa

"Tässä on kaikki", Tiputassu sanoi samalla tuoden sammalet luoksemme. Parantajaoppilas oli käyttäytynyt koko keskustelun ajan varsin tyynesti, eikä hänen kärttyisyydestään ollut tietoakaan. Ehkä joku Kuolonklaanilainen oli sanonut hieman kovemmin asiasta nuorelle oppilaalle ja se oli havahduttanut hänet tosielämään. No, eipä sitä tiennyt, eikä minua pahemmin kiinnostanutkaan.
Tuimatassu pujahti jo ulos pesästä kantaen puolet sammaleista mukanaan ja jättäen minut vielä viemään keskustelun loppuun. Katsahdin Tiputassuun ja sanoin:
"Kiitoksia. Pidämme huolen, että varastonne täyttyy uudestaan ", tokaisin kohteliaalla äänellä, muttei se kuitenkaan ystävällinen ollut. Vain kohtelias ja muuten tunteiltaan mitäänsanomaton. Nappasin sammalet hampaisiini ja käännyin ympäri ja poistuin pesästä Tuimatassun perään. Saavutinkin tummanharmaan oppilaan vielä ennen, kuin hän oli saavuttanut pentutarhan.
Yhdessä saimme homman melko nopeasti hoidettua ja nyt oli enää jäljellä vanhojen alusten vieminen.
"Viedäänkö vielä nuo?" Tuimatassu kysyi luoden keltaisen katseensa minuun. Nyökkäsin kollille ja suuntasin nappaamaan osan hävitettävistä alusista ja lähdimme viemään niitä pois.

Olimme saaneet askareemme tehtyä ja olin ajautunut niiden valmistumisen jälkeen oppilaidenpesän eteen. Nyt, kun mielelleni ei ollut mitään ajateltavaa, viime iltaiset tapahtumat pyrkivät mieleeni:
Olimme juuri työntymässä oppilaiden pesään yöpuulle, kun olimme kuulleet itse klaaninpäällikön äänen, joka oli pyytänyt meitä hieman tiukalla sävyllä pysähtymään ja jäämään heidän luokseen hetkeksi. Karvani olivat nousta pystyyn, kun kääntyessäni näin mestareistamme ja vanhemmistamme koostuvan kaartin, mutta sain kuitenkin ulkoisen olemuksen pysymään aisoissa. Mielessäni yritin vakuutella itselleni, että emme olleet jääneet kiinni, vaan heillä oli jotain muuta sanottavaa.
"Eloklaanin päällikkö kävi täällä päivä ennen harjoituksia", Punatähti aloitti samalla vilkaisten minua ja sisartani vuorollaan. Vetäisin henkeä hieman syvemmin, melkein kuin huokaisten, mutta huomaamattomammin. Sulkatassun kellertävän vihreät silmät katsahtivat minuun, mutta en niitä kauaa ehtinyt nähdä, kun kohdistin katseeni Punatähteen. Katsoin häneen pelkäämättä, mutta en kuitenkaan uhmaavasti. Ymmärsin kyllä, että rangaistus oli aiheellinen.
Kuulin, kuinka Sulkatassu yritti valehdella meitä ulos tilanteesta, mutta isän huokauksesta päätellen he tiesivät hänen yrittävän huijata. Lopulta Sulkatassu tunnusti kuitenkin, sillä Jyrkänneloikka oli esittänyt lisää hänen väitteitään vastaan olevia todisteita.
"Hyvä, että tunnustit lopulta. Ette kuitenkaan pääse tästä näin helpolla. Pysytte molemmat ainakin kolme kuuta pidempään oppilaina, jotta ymmärtäisitte tekojenne seuraukset", Punatähti julisti vihreissä silmissään määrätietoisuus kimaltaen. Kolme kuuta... Kolme kuuta lisää oppilaina sen typerän reissun takia?! Kynteni puristivat maata lujasti. Tämä oli saada minut katumaan koko seikkailua, mutta tiesin, että olin tehnyt täysin oikean ratkaisun, kun en ollut päästänyt Sulkatassua sinne yksin.
"Olen pahoillani", murahdin kuivasti luoden tyhjän katseen kissojen tassuihin, sen jälkeen käännyin ympäri ja poistuin paikalta Sulkatassun kanssa. Minua kiusasi niin kovasti saamamme rangaistus. Kaikki tekemäni työ valui hukkaan! En silti ollut alkanut nöyristellen anomaan vapautusta saamastani rangaistuksestani, sillä se olisi aivan liian alentavaa. Minun olisi maksettava tämä hinta, sillä itse olin mennyt tekemään jotain minkä tiesin olevan väärin. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että olin pitänyt kiinni arvoistani. Perhe oli kaikkein tärkein.
Havahduin tuosta hieman sieluani kipristelevästä muistosta ja kohdensin katseeni taivaalle. Yritin päästä sellaiseen mentaliteettiin, ettei tämä kolmen kuun lisäaika ollut maailmanloppu, mutta siihen ajattelumaailmaan tuntui olevan todella hankala päästä. *Saat ainakin enemmän koulutusta kuin muut.* Ei se ajatuskaan tuntunut oikein miltään. Mietin myös sitä, kuinka pettyneitä vanhempani minuun olivat.
Katselin, kuinka Tuhkajuova jutteli klaanin uudelle tulokkaalle Hadekselle. En omannut vielä mielipidettä tuosta valkeasta kollista, mutta halusin silti tarkkailla tätä ja tämän tekemisiä.

//Jatkan ite myöhemmin.
518 sanaa (KP-BOOSTI)

Aurinko oli vasta nousemassa, mutta olimme Raparperitassun ja Hadeksen kanssa jo kaukana leiristä. Hehkulampi häämötti edessämme, ja pysähdyimme hetkeksi ihailemaan sen kirkasta vettä. Jäät olivat sulaneet, mutta lammen ympärillä oli vielä paljon lunta. Ei menisi kauaakaan, kun lammessa voisi taas uida. Tarkoituksenani oli opettaa jälkikasvulleni uimista.
Olin antanut oppilaalleni tehtäväksi johdattaa meidät reviirin ympäri. Samalla Hades oppisi tuntemaan reviiriä, ja Raparperitassu saisi kokemusta muiden opettamisesta.
"Eikö ole vähän turhaa, kun noin suuri vesialue vie paljon tilaa reviiristänne? Jos olisitte jättäneet lammen pois, olisitte voineet ottaa enemmän itsellenne reviiriä idästä päin", Hadeksen ääni oli rauhallinen, eikä kollin kasvoilla ollut edes tälle tavanomaista virnettä. Vilkaisin valkeaa kollia.
"Hehkulampi ei ole turha. Siinä voi uida ja kalastaa", tuhahdin. Huomasin, kuinka kylmät väreet kulkivat Hadeksen lävitse ja saivat kollin kehon värähtämään.
"Uida? Et ole tosissasi", kolli virnisti, mutta minä pysyin vakavana.
"Niin. Se on taito, joka jokaisen pitäisi osata", vastasin rauhallisella äänellä. Hades pyöräytti silmiään.
"Raparperitassu, jatketaan matkaa", sanoin oppilaalleni, joka vilkaisi minua ja nyökkäsi. Annoin mustaoranssin naaraan kävellä tämän kerran edelläni. Muuten se ei olisi tullut kuuloonkaan, mutta tänään minä olin ikään kuin oppilas, ja Raparperitassu ohjasi minuakin.
"Osaatko sinä oikeasti unta?" valkea kolli kysyi ja jättäytyi vierelleni. En meinannut aluksi vastata, mutta kolli vaikutti aidosti kiinnostuneelta, joten nyökkäsin.
"En ole koskaan kuullut kissasta, joka osaisi uida", Hades totesi rauhallisella äänellä.
"Taru kertoo, että Kuolonklaanissa on aina ollut suku, joka on osannut uida. Se suku on minun", vastasin rauhallisella äänellä. Hades kuunteli tarkkaavaisesti.
"Voitko näyttää minulle, miten se toimii?" kollin kysymykset alkoivat turhauttaa minua. Hän oli kuin pieni pentu, joka tutustui maailmaan. Missä ketunkolossa tuo kolli oli oikein kasvanut, kun hän ei uintitaitoista kissaakaan ollut tavannut?
"Keskity nyt tähän kierrokseen", tuhahdin tiukasti vastaamatta kollin kysymykseen. Hades kohautti lapojaan ja kiristi taas tahtiaan lähemmäksi Raparperitassua. Minä tarkkailin, kuinka oppilas selitti erakolle Eloklaanin rajan olevan vierellämme. Hades astui lähemmäksi rajaa ja nuuhkaisi hajuja, jotka tuuli toi Eloklaanin reviiriltä. Kolli ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaa.

Leirissä annoin Raparperitassulle luvan syödä.
"Menemme huomenna auringon noustessa taisteluharjoituksiin. Hades tulee mukaamme, hän saa näyttää omat taitonsa", totesin oppilaalleni, ennen kuin tuo poistui hakemaan saalista. Mustaoranssi naaraskissa nyökkäsi. Nyökkäsin takaisin, ja naaras tiesi sen olevan lupa poistua.
"Mitä me nyt sitten teemme? Päivää on vielä paljon jäljellä", Hades oli ilmestynyt jostakin vierelleni, vaikka hän juuri hetki sitten oli siitä kadonnut jonnekin. Käänsin katseeni valkean kollin puoleen.
"Tutustu vaikka muihin", vastasin kylmästi ja käänsin katseeni pois.
"Okei. Oletko aina ollut tuollainen kovanaama?" Hadeksen kysymys yllätti minut. Käänsin vihreät silmäni kohti erakkoa ja katsoin tuota tuima ilme kasvoillani.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus ilkeillä. Tarkoitin vain, että pidät aika kovasti kiinni jokaikisestä saäännöstä, vähän ehkä liiankin kovasti. Pitäisikö sinun rentoutua välillä?" vitivalkea kolli kysyi.
"Minähän olen rentooutunut. Jos lähdet liikkeelle tuollaisella asenteella, ei sinusta soturia ole tulossa. Jos tahdot olla Kuolonklaanin soturi, sinun tulee noudattaa jokaista sääntöä, ei vain melkein jokaista", murahdin ja kohtasin jälleen kollin katseen. Hades hymyili.
"Niinpä tietenkin, sitten minä teen niin", hänen sanansa olivat aina vähintäänkin yhtä yllättäviä. Katseeni kääntyi leirin pääaukion keskustaan, kun huomasin Punatähden astelevan sinne. Päällikkö istuutui alas ja kutsui voimakkaalla äänellä klaanin koolle. Henkäysvarjon pää pujahti esiin sotureiden pesästä, ja kolli tuli nopeasti aukiolle. Hänen katseensa kohdistui minuun ja kolli hymyili, mutta sitten kolli huomasi vieressäni istuvan Hadeksen. Hymy katosi silmänräpäyksessä, ja ärsyyntynyt ilme otti paikkansa varapäällikön kasvoilta. Huomasin, että hän olisi halunnut tulla luoksemme, mutta väliimme tuli liikaa kissoja, ja Punatähti oli juuri aloittamassa kokousta. Henkäysvarjo ehtisi valittaa erakon kanssa veljeilystä myöhemminkin.
"Ennen kokouksen varsinaista aihetta tahdon ilmoittaa, että Kuolonklaaniin on saapunut koeajalle uusi jäsen. Hades totuttelee puolen kuun ajan soturin elämään, ja jos hän pärjää hyvin, hänet nimetään Kuolonklaanin täydeksi soturiksi myöhemmin. Tuhkajuova on ottanut päävastuun Hadeksen opettamisen suhteen, mutta toivon mukaan muut ovat myös valmiita auttamaan", punaruskea kolli lausui rauhallisella, mutta voimakkaalla äänellä. Klaani kuunteli. Kun Punatähti oli hetken vaiti, kuulin joidenkin supittavan jotakin lähettyvillä. En ollut yllättynyt siitä, että joillakin oli jotakin erakkoa vastaan. Minä en itse niinkään välittänyt. Hadeksesta voisi tulla ihan hyväkin soturi, eikä silloin juurilla olisi mitään väliä. Kuolonklaanissa oli monta soturia, jotka eivät olleet syntyjään kuolonklaanilaisia. En minäkään kotikisuja klaaniin haluaisi, mutta erakot usein olivat ihan kelpoja sotureiksi, jos he vain tottuivat klaanin sääntöihin ja tapoihin.
"Kokouksen varsinainen aihe on soturinimitykset. Mustikkatassu, astuisitko vähän lähemmäs että näen sinut", päällikkö sanoi ja etsi katseellaan siniharmaata kollia. Mustikkatassu oli Karhumyrskyn ja edesmenneen Villisielun ainoa poika. Hän oli saman ikäinen omien pentujeni kanssa, mutta en tiennyt kollista oikeastaan mitään. Sen olin huomannut, että kolli oli varsin hiljainen. Sellainen, josta tuskin koskaan tulisi mitään muuta kuin takarivin soturi. Oppilas astui kissojen eteen varovaisin askelin.
"Mustikkatassu, sinun soturinimesi on Mustikkakuono", päällikkö ilmoitti normaaliakin lyhyemmin, ja nyökkäsi uudelle soturille. Tämän jälkeen päällikkö etsi katseella jotakuta. En nähnyt, keneen katse lopulta pysähtyi.
"Lintutassu, nyt on sinun vuorosi", päällikkö sanoi rauhallisella äänellä, ja pian puhtaanvalkea naaras asteli klaanin eteen, kun Mustikkakuono palasi takaisin aiemmalle paikalleen.
"Lintutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Lintusieluna", päällikkö sanoi ja kohtasi tuoreen soturin katseen. Yllätyksekseni nimitykset eivät suinkaan olleet siinä. Punatähti ei alkanut huutamaan sotureiden nimiä, vaan hän kutsui vielä kolmannen kissan luokseen. Sinitassun katse ei vaikuttanut kovinkaan innostuneelta. Oppilaan ilme näytti synkältä, kun hän kohtasi päällikön vihreän katseen. Miksi hän ei voinut edes esittää onnellista?
"Sinitassu, sinun uusi nimesi on Sinilintu", päällikkö kertoi. Nyt huomasin, että tyttäreni kasvoille levisi hento hymy. Punatähti oli ilmeisesti huomannut, kuinka kiintynyt tuo kissa oli lintuihin.
"Mustikkakuono! Lintusielu! Sinilintu!" klaani hurrasi kolmen tuoreen soturin nimiä, mutta minä pysyin vaiti. Tunsin Hadeksen katseen turkillani. Kun klaani vaikeni ja päällikkö lopetti kokouksen, käänsin katseeni kohti erakkoa.
"Miksi he hurrasivat heidän nimiään? Miksi sinä olit hiljaa?" kolli esitti kysymyksiä jälleen kerran omaan makuuni aivan liikaa. Päätin kuitenkin vastata niihin, sillä kollin oli hyvä tietää klaanin tavoista, jos hän soturiksi aikoi.
"Se on tapana, mutta usein vain ne hurraavat, jotka tuntevat nimitettävät kissat", vastasin rauhallisella äänellä.
"Olisit voinut edes Sinilinnun vuoksi hurrata hänen nimeään", Henkäysvarjon murahdus kuului takaani. Käänsin katseeni raidalliseen kolliin, jonka kasvoilla oli tuima ilme. Hänen katseensa ohitti minut ja osui suoraan Hadekseen. Jos katse olisi tappanut, Hades olisi takuulla jo kuollut.
"Tässä on Henkäysvarjo, minun kumppanini ja Kuolonklaanin varapäällikkö", selitin Hadekselle huomioimatta kumppanini äskeistä lausahdusta.
"Hetkinen, odotas nyt. Miksi sinun olisi pitänyt huutaa Sinilinnun nimeä?" Hades ravisteli päätään kuin yrittäen ymmärtää tätä kaikkea. En olisi halunnut vastata. Minua hävetti edes myöntää, että Sinilintu oli minun lihaa ja verta.
"Koska hän on meidän tyttäremme", Henkäysvarjo ilmoitti puolestani. Hades näytti nyt ymmärtävän asian, mutta hän ei sanonut mitään. Yllemme laskeutui melko piinaava hiljaisuus. Henkäysvarjo tuijotti herkeämättä valkeaa kollia, joka ei tuntunut välittävän raidallisen kollin katseesta.
"Aivan. Odotas nyt, tuleeko sinusta Punatähden jälkeen päällikkö?" erakko kysyi ja käänsi katseensa Henkäysvarjoon.
"Tulee, ja kun minusta tulee päällikkö, Kuolonklaani ei hyväksy joukkoonsa kaltaisiasi. Ei sinusta koskaan voi tulla soturia, sillä soturius kulkee veressä, eikä erakoilla ole soturin verta", raidallinen soturi murahti. Hades nyökkäsi.
"Se voi olla sinun mielipiteesi. Voin todistaa, että olet väärässä", Hades vastasi. Henkäysvarjo murahti.
"Sehän nähdään. Miks ihmeessä suostuit opettamaan häntä?" kumppanini kysyi nyt puolestaan minulta.
"Koska Punatähti käski, ja koska hän uskoo Hadekseen. Niin teen myös minä", totesin kylmällä äänellä, kohtasin kumppanini katseen ja nousin ylös. Olin kyllästynyt Henkäysvarjon iän ikuiseen jankkaamiseen erakoista ja siitä, miten ne eivät kuuluneet Kuolonklaaniin. Kävelin suoraan sotureiden pesään. Voisin ottaa vaikka pienet nokoset.

// 1193 sanaa (KP-boosti)

Harjoitusten jälkeen tunnelma klaanissa oli melko kireä. Se ei johtunut harjoituksista, vaan niiden aikana tapahtuneesta kuolemasta. Tuntematon, yrteillä hajunsa peittänyt kissa oli käynyt Eloklaanin rajalla Sammalvarjon kimppuun, ja naaras oli saanut surmansa. Kissan kuolema tuskin klaania oli hätkähdyttänyt, vaan ennemminkin se, että emme tienneet kuka Sammalvarjon oli tappanut. Tappaja saattoi hyvinkin olla kuolonklaanilainen.
Punatähti oli antanut Sulkatassulle ja Sähkötassulle rangistukset. Kolme kuuta pidempään oppilaana saattoi tehdä oppilaille selväksi, ettei sääntöjen rikkominen ollut soveliasta. Tai no, en ollut Sulkatassusta niinkään varma, mutta Sähkötassu takuulla ymmärtäisi viimeistään nyt sääntöjen noudattamisen tärkeyden.
"Tuhkajuova, sinä johdat aurinkohuipun saalistuspartiota. Otat mukaasi Hiutaleviiksen, Kuuraturkin, Pähkinäkorvan ja Lehtitassun", Henkäysvarjo lausui leirin keskustalta kohdistaen katseensa minuun. Minä nyökkäsin ja loin katseeni automaattisesti taivaalle. Aurinko olisi pian huipussaan, mutta ennen sitä ehtisin vielä syödä jotakin. Nousin ylös ja kävelin pääaukion halki tuoresaaliskasalle. Hiirenkorva näkyi myös saalismäärässä. Jokainen kissa sai syötyä vatsansa täyteen ainakin kerran päivässä. Nappasin kasasta riutuneen näköisen hiiren, ja kannoin sen piikkihernemuurin lähelle.
Yritin etsiä katseellani Pimentovarjon tummaa turkkia, mutta turhaan. Naarasta ei näkynyt pääaukiolla. Aiemmin ennen harjoituksia keskustelumme oli jäänyt kovastikin kesken. Minua häiritsi suunnattomasti ajatus siitä, että Henkäysvarjo olisi ottanut pentumme mukaan likaisiin suunnitelmiinsa. En halunnut, että kukaan voisi liittää minun jälkikasvuani suunnitelmaan, joka oli päällikön lain vastainen.
Pian tuli aika lähteä partioon, joten nousin ylös ja kävelin piikkihernetunnelin liepeille. Väistin leiriin käveleviä kissoja. Pimentovarjo oli partion mukana. Kohtasin naaraan katseen, mutta en sanonut tuolle mitään. Soturi käveli ohitseni ja jatkoi matkaansa vilkaisematta taakseen. Partio saapui nopeasti luokseni, joten viitoin sen ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella tunsin, kuinka puhuri iskeytyi vasten kylkeäni. En antanut sen häiritä, vaan jatkoin matkaa eteenpäin. Kohotin katseeni kirkkaalle taivaalle. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, eikä pilviä ollut lainkaan. Ilma oli melko lämmin, jos ei huomioitu kylmää tuulta. Saatoin tuntea jo auringon lämmön turkillani, ja se tuntui hyvältä. Lumet sulivat kovaa vauhtia, vaikka maa olisi paljas varmasti vasta kuun kuluttua. Hiirenkorva eteni vauhdikkaasti, ja sen näki sekä kissoista että saalismäärästä. Kissat tuntuivat olevan jotenkin pirteämpiä synkän lehtikadon jälkeen, ja metsä alkoi heräillä, joten saalistakin löytyi enemmän. Johdatin partion kohti itäistä rajaa. Kun leiri oli kadonnut takaamme näkyvistä, pysähdyin ja käännyin muun partion suuntaan.
"Hajaannutaan tässä", sanoin ja käännyin taas ympäri. Lähdin kulkemaan itään päin. Haistelin ilmaa samalla, jos jokin eläin olisi sattunut reitilleni aiemmin. Lumi narskui käpälieni alla.
Jonkin matkan kuluttua nenääni leijaili melko tuore jäniksen haju. Päätin lähteä seuraamaan sitä, vaikka tiesin, etten välttämättä saisi sitä kiinni. Jänikset olivat nopeita, toisin kuin minä lyhyine jalkoineni. Päätin kuitenkin yrittää, vaikka todennäköisesti joutuisinkin pettymään.
Jäniksen jäljet näkyivät välillä selkeinä kovassa hangessa. Se oli ilmeisesti juossut kovaa vauhtia eteenpäin. Muutama jäniksenpapanakin tuli vastaan, mutta ohitin ne niistä välittämättä. Tein äkkijarrutuksen, kun sieraimiini tulvahti haju, jota en olisi halunnut haistaa. Se kuului vieraalle kissalle. Jätin jäniksen jäljittämisen sikseen ja haistelin tuntemattoman kissan hajujälkeä. Se kulki kohti ukkospolkua. Eikö kissa ollut haistanut Kuolonklaanin jonkin matkan päässä sijaitsevia rajamerkkejä? Hajujälki oli suhteellisen tuore, joten päätin lähteä seuraamaan sitä. Olin soturi, ja minun täytyisi häätää klaanini reviirillä seikkailevat ulkopuoliset. Silloin tällöin kissan jalanjäljet olivat painautuneet valkeaan lumeen. Ne olivat suuremmat kuin omani, mutta eivät sentään mitkään valtavat. Päättelin siis kissan olevan aika normaalin kokoinen, ei ainakaan mikään pentu.
Olin kiristänyt tahtiani, ja nyt jouduin taas hidastamaan sitä. Lähestyin kovaa vauhtia ukkospolkua, mutta sen vuoksi en hidastanut. Hidastin siksi, koska erotin valkean hahmon kävelevän eteenpäin. Kissan pää kääntyili ympäriinsä, ihan kuin tuo olisi etsinyt jotakin. Kuten olin arvellut, tunkeilija ei ollut kovinkaan suurikokoinen. Olisin toki voinut kääntyä takaisin ja hakea leiristä apuvoimia, mutta kissa saattaisi olla jo poissa siihen mennessä. Jos en nyt käskisi häntä poistumaan, hän takuulla tulisi takaisin.
"Tämä on Kuolonklaanin reviiriä!" huudahdin kissalle, joka säpsähti ja käännähti nopeasti ympäri. Kolli katsoi minua yllättyneenä haalean meripihkan värisillä silmillään. Kissan turkki oli täysin valkoinen, ja hänen turkkinsa oli lyhyttä. Kolli näytti jokseenkin tutulta, mutten osannut yhdistää kasvoja kehenkään. Kissa käveli muutaman askeleen minua kohti. Hänen kasvoillaan oli leveä virne.
"Tervehdys, minä olen Hades. Kuka sinä olet?" kolli kysyi kuin ei olisi välittänyt siitä, mitä juuri äsken sanoin. Pidin ilmeeni vakavana ja kohtasin kollin katseen.
"Olen Tuhkajuova, Kuolonklaanin soturi. Sinä olet meidän reviirillämme, ja siksi sinun täytyykin poistua heti", vastasin äänellä, jonka olisi nyt viimeistään pitänyt tehdä kollille selväksi, ettei tuo ollut tervetullut.
"Mielenkiintoinen nimi. Tuleeko se tuosta kuvioinnistasi?" valkea kolli kysyi ja antoi katseensa kulkea turkkiani koristavaa tabbykuviota pitkin.
"Jos et lähde, joudun pakottamaan sinut pois", vastasin piittaamatta kollin kysymyksestä. Hadekseksi esittäytynyt kolli ei hätkähtänytkään.
"Älä nyt, en minä mitään ilkeyksiä tee. Olen vain yksinäinen vaeltaja", kolli ilmoitti rauhallisella äänellä ja istui alas. Oliko kissa oikeasti niin hiirenaivoinen, ettei hän ymmärtänyt sitä, että tämä oli meidän reviirimme, ei mikään vaeltajien ohikulkureitti?
"Ihan sama millä asialla olet, mutta varoitan sinua viimeisen kerran: lähde tai sattuu", murahdin. Hades virnisti ja kohautti lapojaan kuin luovuttamisen merkiksi.
"Hyvä on. Olen menossa kohti pohjoista. Saatatko minut?" kolli kysyi leveästi virnistäen. Minua ei hymyilyttänyt.
"Voit poistua itäisen rajan kautta ja kulkea reviirimme ulkopuolella kohti pohjoista", vastasin tyynesti ja viitoin kollin perääni. Kuulin askeleista, kuinka Hades lähti seuraamaan minua. Pysyttelin valppaana, sillä en tuntenut kollia. Tuo voisi hyökätä kimppuuni koska tahansa.
"Millainen tämä teidän laumanne on? Hajuista päätellen ei mikään ihan pieni ja turha kissajoukko", kolli sanoi ja harppoi vierelleni. En yleensä vastannut moisiin kysymyksiin, mutta päätin nyt antaa mennä.
"Tämä ei ole lauma, vaan klaani", vastasin viileästi vilkaisematta kollia.
"No, voinko liittyä klaaniinne?" kollin kysymys sai minut hätkähtämään. Vilkaisin kissaa, joka varmasti huomasi katseestani, että kysymys yllätti minut.
"Sinähän olet yksiäinen vaeltaja. Ei sellaiset sovellu klaaniin", sanoin ja käänsin taas katseeni eteenpäin.
"Jokainen voi muuttua. Olen kuulunut aika moneenkin kissajoukkoon, mutta ne kaikki ovat tuhoutuneet kissojen typeryyden vuoksi. Yksin eläminen on loppupeleissä aika surkeaa, ja pidän kaikesta uudesta", valkoinen kissa vastasi hymähtäen. Hades vaikutti täysin rentoutuneelta. Häntä ei tuntunut häiritsevän minun läsnäoloni tai se, että kissa oli Kuolonklaanin reviirillä.
"Enpä tiedä", vastasin ja kohautin lapojani. Hades pyöräytti silmiään ja astui askeleen minua lähemmäksi.
"Olisi niin kiva tutustua sinuun ja kaikkiin ystäviisi", kolli sanoi ja kohtasi katseeni.
"Päätös ei ole minun. Sinun täytyy jutella päällikkömme kanssa", vastasin rauhallisella äänellä.
"Hyvä on. Mistä minä löydän hänet?" Hades kysyi ja pysähtyi. Otin muutaman askeleen eteenpäin, ennen kuin huomasin, ettei kolli aikonut jatkaa matkaa. Käännyin hänen suuntaansa. Oliko hän oikeasti tosissaan? Meinasin käskeä jälleen kerran kollia poistumaan, mutta päädyin siihen tulokseen, että se olisi turhaa. Olisiko liian suuri riski viedä tuntematon kissa leiriimme? Olisi, ehdottomasti. En voinut luottaa tuntemattoman kissan sanaan.
"Sinä et löydä häntä, mutta minä voin tuoda Punatähden sinun luoksesi", totesin vakavana. Hadeksen kasvoille levisi tyytyväinen hymy.
"Hienoa. Milloin?" vitivalkea kolli kysyi ja istui alas. Vilkaisin taivasta. Olin kuluttanut ihan liikaa aikaa tähän. Pian täytyisi palata takaisin partion luokse, enkä ollut saanut kiinni ainuttakaan saalista. Kirosin mielessäni. Miksi juuri minun oli pitänyt törmätä tähän raivostuttavaan erakkoon?
"En tiedä, Punatähti on kiireinen kissa. Lupaan tuoda hänet luoksesi, jos sinä odotat rajamme ulkopuolella", sanoin ja katsoin kollia silmiin. Hades nyökkäsi.
"Selvä, minä odotan siellä. Jos teitä ei näy, etsin itse päällikkönne", kolli sanoi ja lähti kävelemään itse kohti rajaa. Minä en seurannut häntä. Näin, kuinka kissa ohitti kiven, joka toimi Kuolonklaanin rajamerkkinä. Hades kääntyi ympäri ja jäi istumaan rajan toiselle puolelle. Hän katsoi minua odottavasti. Nyt vuorostani minä käännyin ympäri ja suuntasin kohti paikkaa, jossa minun pitäisi tavata partion muut jäsenet.

Oli todella kiusallista palata takaisin ilman mitään saalista. Kuuraturkki katsoi minua hieman yllättyneenä, mutta ei sanonut mitään. En halunnut antaa kissoille itsestäni kuvaa, että kyse olisi ollut siitä, etten vain saanut saalista kiinni.
"Törmäsin erakkoon, ja jouduin häätämään hänet. En ehtinyt saalistaa", totesin ja viitoin partion perääni. Kukaan ei vastannut mitään, vaan kissat seurasivat minua.
Matkalla leiriin mietin, miten ottaisin asian puheeksi Punatähden kanssa. En ollut varma, miten tosissaan erakko oikeasti halusi liittyä Kuolonklaaniin. Hän vaikutti jokseenkin ailahtelevaiselta ja sellaiselta kissalta, johon ei voisi luottaa.
Viimein leirissä etsin Punatähden käpäliini. Päällikkö oli kumppaninsa kanssa vesiputouksen takana päällikön pesän sisäänkäynnin lähellä.
"Punatähti, anteeksi kun häiritsen. Minulla on tärkeää asiaa", vastasin ja painauduin hieman maata kohden ikään kuin kunnioituksen merkiksi. Punatähti sanoi Rapakynnelle jotakin, ja soturi nousi ja käveli ohitseni. Nousin istumaan ja kohtasin punaruskean päällikön vihreän katseen.
"Törmäsin saalistuspartiossa erakkoon, joka vaelteli reviirillämme. Käskin hänen poistua, ja lopulta hän poistuikin. Mutta vain sillä ehdolla, että sinä tapaat hänet. Hän tahtoo sanojensa mukaan liittyä Kuolonklaaniin", selitin päällikölle rauhallisesti, jotta hän ehtisi ymmärtää kaiken mitä sanoin. Olisin toki voinut lisätä, etten luottanut kissaan, mutta en nähnyt sen olevan tarpeellista. Punatähti saisi itse tehdä arvionsa erakosta, eikä se tehtävä kuulunut millään tavalla minulle.
Punatähti mietti hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
"Missä tämä erakko nyt on? Olen vapaa loppupäivän, joten voisin lähteä heti tarkastamaan asian", hän vastasi matalalla äänellään.
"Minä voin viedä sinut sinne", lupasin. Punatähti nyökkäsi taas. Hän viittoi minut peräänsä, ja lähdimme kulkemaan kohti piikkihernetunnelia. Ennen tunneliin astumista Punatähti viittoi Henkäysvarjon luokseen. Kumppanini katsoi ensin päällikköä kysyvästi, ja sitten minua hieman yllättyneesti.
"Käymme ulkona, olet sen ajan vastuussa leiristä. Meillä ei mene kauaa", punaruskea kolli sanoi, eikä jäänyt odottamaan Henkäysvarjon vastausta. Pujahdin piikkihernetunneliin päällikön perässä.

Emme puhuneet matkan aikana juurikaan mitään. Kuljin Punatähden perässä. Ei ollut soveliasta kulkea päällikön vierellä tai edessä, ellei kyse ollut partiosta, jossa päällikkö oli mukana vain osallistujana, ei johtajana. Olin kerran ollut partiossa, jossa Punatähti oli ollut osallisena. Oli ollut outoa, kun päällikkö oli jättäytynyt minun taakseni. Se oli tuntunut jotenkin niin väärältä, sillä ei niin korkea-arvoinen ja kunnioitettu kissa vain voinut kulkea minun takanani.
Itäraja lähestyi nopeasti, ja kuljin kohti paikkaa, jonne olin Hadeksen jättänyt. Yllätyksekseni kolli istui edelleen suuren kiven lähellä, tismalleen samassa paikassa mihin olin tämän jättänyt. Erakon kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, kun hän näki meidät. Punatähti pysähtyi rajalle ja kohtasi erakon katseen. Minä jäin hieman päällikön taakse niin, että näin Hadeksen.
"Sinä siis olet se päällikkö, josta Tuhkajuova puhui?" Hades kysyi ja silmäili punaruskeaa kollia. Punatähti nyökkäsi.
"Ja sinä olet?" kuolonklaanilaiskolli kysyi.
"Olen Hades, hauska tutustua. Olisin halukas liittymään tähän teidän klaaniinne. Sen nimikin kuulostaa varsin mielenkiintoiselta, aika synkältä. Mistä moinen nimi? Sinäkö sen olet keksinyt?" Hades puhui aivan liikaa, ja esitti liikaa kysymyksiä. Häntäni heilahti puolelta toiselle, mutta Punatähti pysyi rauhallisena.
"Hyviä kysymyksiä. Kuolonklaanin nimi on vanha, ja se juontaa juurensa siihen aikaan, kun klaanimme oli armoton, ja tappoi jokaisen tunkeilijan ja vihollisensa. Emme me nykyäänkään tappamista ja kuolemaa pelkää, mutta käytämme enemmän järkeä kuin aiemmin. Minä en sitä ole keksinyt, koska päällikköjä on minua aiemmin ollut lukuisia", Punatähti vastasi tyynesti. En ymmärtänyt, miksi kolli selitti tuntemattomalle kissalle klaanimme historiasta.
"Mielenkiintoista. Mutta miten on, liitätkö minut osaksi tätä kuolemaa pelkäämätöntä klaaniasi?" Hades kysyi virnistäen. Punatähti pysyi hetken vaiti.
"Se ei suinkaan ole niin yksinkertaista. Kuka tahansa ei voi olla kuolonklaanilainen. Jos sinä tahdot klaaniimme, joudut opettelemaan meidän lakimme ja elämään sääntöjemme mukaisesti. Et voi toimia miten itse tahdot, kun olet osa klaania", punaruskea kolli selitti. Hades ei tuntunut välittävän.
"Osaan minä noudattaa sääntöjä, se ei ole ongelma. Päästä minut klaaniisi, niin et tule katumaan sitä", valkea kolli sanoi ja vilkaisi vaihteeksi minua. Hades vaikutti sitkeältä kissalta. Hän oli näköjään päättänyt, että hän halusi liittyä Kuolonklaaniin. En ollut lainkaan varma, olisiko erakosta sellaiseen.
"Hyvä on, hyväksyn sinut Kuolonklaaniin puolen kuun ajaksi koeajalle. Jos pärjäät hyvin, saat klaaninimen ja tulet viralliseksi Kuolonklaanin soturiksi", päällikkö sanoi. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan. Tai ei tietenkään ollut, sillä Punatähti oli päällikköni ja hän osasi tehdä oikeat ratkaisut. Minulla ei ollut mitään valittamista siihen, mitä Punatähti päätti. Yllätyksekseni punaruskea kolli käänsi vihreät silmänsä minua kohti.
"Tuhkajuova, sinä voit varmaankin opettaa Hadekselle klaanin säännöt ja lait. Tiedän, että sinulla on Raparperitassun koulutus kesken, mutta minä luotan sinuun. Voit ottaa Hadeksen mukaan harjoituksiin, niin hän voi tutustua paremmin klaanin elämään", Punatähti sanoi. Ajatus ei kiehtonut minua, mutta nyökkäsin. Tuntui hyvältä, kun Punatähti luotti minuun. Se sai minut tuntemaan oloni tärkeäksi ja arvostetuksi. Seuraavasta puolesta kuusta tulisi kiireinen. Täytyisi kouluttaa Raparperitassua ja tutustuttaa Hades klaanielämään. Mutta koska Punatähti uskoi minuun, niin tein myös minä.

// 1945 sanaa

Suuret harjoitukset olivat viimein ohi. Ne olivat loppuneet jo eilen, mutta niistä puhuttiin edelleen. Sähkötassun kanssa makuualusia vaihtaessa tulin kiitolliseksi siitä, ettei toinen oppilas yrittänyt virittää välillemme mitään keskustelua. Olin niin kyllästynyt puhumaan harjoituksista. Oppilaiden pesässä se oli yleisin puheenaihe tällä hetkellä, eikä minua kiinnostanut miettiä sitä, kuinka pahasti olin epäonnistunut ja pettänyt joukkueeni. En ollut puhunut Raparperitassulle saati Lintutassulle harjoitusten jälkeen, sillä minua suoraan sanottuna hävetti. Tiesin, että olin melko kehno saalistaja, mutta minun olisi silti pitänyt saada edes jotain kiinni. Tiesin myös olevani yksi nuorimmista oppilaista, eivätkä taistelutaitoni olleet lähelläkään Sähkötassun tai Sulkatassun tasoa, mutta minun olisi silti pitänyt pystyä parempaan suoritukseen. Olin tyrinyt ihan kunnolla. Eniten harmitti Pimentovarjon puolesta, sillä mestarinani hän oli koko ajan joutunut seuraamaan surkeaa toimintaani. Pyrin kuitenkin pitämään kaiken sisälläni, sillä en aikonut näyttää kenellekään, miltä minusta todella tuntui. En osallistunut käytyihin keskusteluihin ellei pakotettu, ja silloinkin vain murahdin jotain epämääräistä vastaukseksi. Oli heikkoa jäädä murehtimaan mennyttä asiaa, minun piti päästä sen yli ja jatkaa elämää. Ja jatkaa harjoittelua yhä kovemmin, jotta kehittyisin paremmaksi ja pystyisin vielä näyttämään muille joku päivä. Tuntui siis ihan hyvältä olla vain hiljaa Sähkötassun kanssa. Vaikka kollin joukkue olikin voittanut, hän ei onneksi hieronut sitä vasen kasvoja. Sellainen olisikin melko ala-arvoista toimintaa, ja kertoisi aika paljon kissasta. Vihdoinkin sain tyhjentää ajatukseni niistä harjoituksista ja keskittyä aivan muihin asioihin.
"Tervehdys Tiputassu", Sähkötassu sanoi saavuttuamme parantajan pesälle tarkoituksenamme hakea sammalta uusiin makuualusiin. Itse pysyin hiljaa, enkä tervehtinyt parantajaoppilasta ollenkaan. En oikein enää edes tiennyt, mitä toisesta olisi pitänyt ajatella. Viimeksi kun olimme kunnolla keskustelleet, kollin suusta oli tullut ulos ties mitä ihmeellisimpiä haukkumanimiä, ja toisen käytös oli muutenkin hyvin hämmentävää.
“Sattuisiko teillä olemaan varastossanne enää yhtään sammalta jäljellä? Vai pitääkö meidän lähteä hakemaan?” Sähkötassu kysyi hoitaen keskustelupuolen. Odotin jo hieman varautuneena, mitä Tiputassu tällä kertaa suustaan ulos päästäisi. Ja tietenkin myös toivoin sammalta löytyvän varastosta, ettei sitä tarvitsisi mennä erikseen etsimään.
"Pitäisi olla, käyn vielä tarkastamassa riittääkö siitä teille", kilpikonnakuvioinen parantajaoppilas naukaisi tyynesti, kääntyi ympäri ja katosi hakemaan meille sammalta. Kesti hetki tajuta, mitä toinen oli vastannut. Tuntui kuin sanat eivät olisi kuuluneet lainkaan sille Tiputassulle, jonka kanssa olin pentuikäisenä puhunut. Vilkaisin Sähkötassun suuntaan, kuitenkin sanomatta mitään. En missään nimessä halunnut karkottaa Tiputassusta tätä rauhallisuutta, sillä siinä oli vaaransa joutua kutsutuksi ketunläjäksi. En minä parantajaoppilaan rääväsuuta pelännyt, mutta ärsyttävää se kieltämättä oli. Ehkäpä näin parantajaoppilaana kolli tajusi, että kannatti suhtautua asioihin hieman rauhallisemmin. Jotenkin tällaisena Tiputassu myös antoi paremman kuvan itsestään.
"Tässä on kaikki", Tiputassu sanoi tuotuaan kasan sammalta eteemme. Sammal riittäisi varsin hyvin uusiin makuusijoihin. Otin sammalta jonkun verran hampaisiini ja lähdin pesästä edeltä, jättäen taas Sähkötassun hoitamaan keskustelun lopun Tiputassun kanssa. Suuntasin jo pentutarhaan ja vilkaistessani vähän ajan päästä taakseni, näin vaaleanharmaaraidallisen kollin seuraavan minua. Sujahdin pesään ensimmäisenä ja aloin heti muotoilemaan uusia vuoteita. Työskentelimme jälleen hiljaisuuden vallitessa, joka sopi mainiosti minulle.
"Viedäänkö vielä nuo?" hymähdin toiselle oppilaalle, kun poistuimme pentutarhasta ja huomasin vanhat sammalet odottamassa ulkopuolella. Uusi sammal oli loppunut, mutta se oli onneksi riittänyt tarpeeseen. Uusien vuoteiden muotoilussa oli kulunut jonkun aikaa, mutta kahden kissan voimin se oli hoitunut melko nopeasti.

// Sähkö?
// 505 sanaa (kp-boosti)