Harjoitukset olivat ohi, ja Sulkatassu oli tyytyväinen lopputulokseen. Hänen ja Sähkötassun joukkueilla oli ollut viimeisen lajin jälkeen tasatilanne, joten mestarit päättivät ratkaista asian ylimääräisellä kilpailulla. Kolmas joukkue oli käynyt piilottamassa Lehtikuusilaaksoon yrttitukon, ja kahden muun joukkueen tuli löytää se. Sulkatassu ei totta puhuen ollut edes yrittänyt tosissaan. Hän oli halunnut veljensä voittavan, koska Sähkötassu ansaitsi sen. Niin veli olikin löytänyt yrttitukon, ja toinen joukkue oli voittanut. Sulkatassu oli iloinen veljensä puolesta, vaikka olikin itse hävinnyt. Naaras ei ollut edes ottanut koko kilpailua missään vaiheessa kovinkaan tosissaan.
Sulkatassu oli tyytyväinen siitä, että harjoitukset oli järjestetty. Ne näyttivät, miten kukakin oppilas edistyi koulutuksessaan. Samalla oli myös mahdollisuus tutustua oppilastovereihinsa. Sulkatassu oli tutustunut joukkuetoveriinsa Lehtitassuun. Lehtitassu oli ihan mukavan oloinen kissa. Parasta koko asiassa oli, että naaraskin tykkäsi seikkailuista! Sulkatassu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi Lehtitassun kanssa seikkailulle.
Kun joukkueet palasivat leiriin, Sulkatassu oli siirtymässä Sähkötassun kanssa oppilaiden pesälle, kun matala ääni pysäytti heidät:
"Sähkötassu ja Sulkatassu, odottakaapa vähän." Sisarukset kääntyivät hämmästyneinä katsomaan Punatähteä. Varjokarva, Henkäysvarjo, Tuhkajuova ja Jyrkänneloikka olivat saapuneet päällikön luokse. Sulkatassu huomasi veljensä nielaisevan.
"No?" Sulkatassu töksäytti epäröimättä. Hän tunsi lihastensa jännittyvän. Mitä asiaa itse päälliköllä heille mahtoi olla?
"Eloklaanin päällikkö kävi täällä päivä ennen harjoituksia", punaruskea kolli sanoi ja katsoi vuorollaan oppilaita. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassua, joka tuntui älyävän, mistä päällikkö puhui.
"Onko totta, että te olette käyneet Eloklaanin reviirillä?" Punatähti jatkoi. Päällikön kasvoilla oli vakava ilme. Nyt Sulkatassua alkoi jännittää entistä enemmän. Naaras ei ollut jännittynyt kiinnijäämisestä vaan siitä, että nämä viisi kissaa tuijottivat heitä silmä kovana. Sulkatassu vilkaisi taas veljeään, jonka katse liukui hitaasti kohti maata. Sulkatassu piti päänsä pystyssä ja kohtasi päällikön katseen.
"Joo, ylitimme vahingossa rajan saalistaessamme", harmaanruskea naaras yritti valehdella. Naaras kuuli isänsä huokaisevan turhautuneena.
"Miksi olitte sitten peittäneet hajujälkenne?" Jyrkänneloikka liittyi keskusteluun. Ai niin. Sulkatassu ymmärsi, ettei valehteleminen enää auttanut. Niinpä naaras kohautti lapojaan luovutuksen merkiksi.
"Hyvä on, me kävimme siellä. Minä halusin nähdä, millaista Eloklaanin reviiri on. Emme tehneet muuta kuin katsoimme vain", raidallinen oppilas vakuutteli.
"Hyvä, että tunnustit lopulta. Ette kuitenkaan pääse tästä näin helpolla. Pysytte molemmat ainakin kolme kuuta pidempään oppilaina, jotta ymmärtäisitte tekojenne seuraukset", päällikkö sanoi. Sulkatassu ei ollut uskoa korviaan. Kolme ylimääräistä kuuta oppilaana?! Sehän oli ikuisuus! Sulkatassu olisi halunnut väittää vastaan, muttei hän uskaltanut. Rangaistus voisi vain muuttua pahemmaksi.

Sulkatassu istui oppilaiden pesän edustalla. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa. Naaras kirosi mielessään emon, isän, mestarin ja Punatähden. Naaras ei voinut uskoa, että Punatähti todella oli tehnyt tämän hänelle ja Sähkötassulle. Kolme ylimääräistä kuuta oppilaana oli ihan liikaa. Naaras joutuisi kuuntelemaan Varjokarvan valituksia ja sepityksiä menneistä ajoista kolme kuuta pidempään. Sulkatassu huokaisi.
"No, mikä nyt on?" Lehtitassun ääni sai Sulkatassun säpsähtämään. Naaras käänsi katseensa oppilastoveriinsa. Sulkatassun katse ei ollut kirkas kuten yleensä, vaan enemmänkin harmaa kuin ukkospilvi.
"Me jäimme kiinni siitä, että kävimme Sähkötassun kanssa Eloklaanin reviirillä vähän tutkimassa sitä", naaras selitti ja piiskasi hännällään ilmaa.
"Punatähti antoi meille rangaistuksen. Joudumme olemaan kolme ylimääräistä kuuta oppilaana. Voitko kuvitella? Ihan järjetöntä!" naaras parahti.

//Lehti?
// 483 sanaa

Mestarit olivat käyneet arvioimassa joukkueiden pesät illalla, ja joukkuemme oli saanut mielestäni ihan kelpo palautetta – vaikkakin parannettavaa olisi kuitenkin ollut. En kuitenkaan tuntenut ärtymystä asiasta, sillä joukkueeni oli joka tapauksessa voittanut lajin.
Tällä hetkellä istuin emoni Tuhkajuovan tabbykuvioisen hahmon kanssa vartioimassa joukkueen pesää. Oli pimeä ja hiljainen yö, muutamia satunnaisia kuorsauksesta viestiviä ääniä lukuun ottamatta. Tuhkajuova kääntyi hetken päästä minun puoleeni vakavakasvoisena – kuten tavallisestikin – ja kysyi:
“Miten koulutuksesi etenee?” Emoni seurassa tunsin jonkinlaista uniikkia nöyryyden ja kunnioituksen sekaista tunnetta, jota oli yksinoikeutettu vain ja ainoastaan vanhemmilleen sekä mestarilleni, joka sattui myöskin olemaan isoisäni. Olin oppinut kuuliaiseksi vanhemmilleni ja vain harvoin, uhmasin ilman hyvää syytä vanhempieni käskyjä. Tapoihini ei kuulunut kapinointi. Ajattelin jollain tasolla, että minun olisi maksettava kissoille kasvatuksestani. Uskoin, että jos vanhempani kokisivat suurta ylpeyttä poikaansa kohtaan, tilit olisivat tasan. Ahkeruuteni ja tunnollisuuteni koulutuksen suhteen eivät ollut ainoastaan vanhempien ansiota, vaan olin saanut ripauksen sitä jo syntymässä.
“Uskoisin, että hyvin. Olen melko tyytyväinen omiin suorituksiini, mutta lähes aina voi parantaa”, vastasin vilkaisten emoni kasvojen jyrkkää vakavuutta heijastavaa ilmettä. Koulutus oli melko tavallinen puheenaihe kissojen välillä, kun haluttiin kysellä kuulumisia. Tavallisesti minua olisi saattanut tuskastuttaa moinen tavaton höpinä, mutta kun kyseessä oli emo, tiesin, ettei hän kysyisi muuten vaan, vaan hän halusi oikeasti tietää.
Tuhkajuova vain nyökkäsi ja lyhyen silmäyksen jälkeen katsahti muualle miettien saamaansa tietoa. Keskustelu saattaisi jatkua vielä hetken päästä, mutta se selviäisi vasta hetken koittaessa, sillä minun oli vaikea lukea emonsa kivisiä kasvoja.

Suuret harjoitukset olivat loppuneet eilen. Voittajan ratkeamiseksi oli jouduttu järjestämään vielä ylimääräinen laji, sillä minun ja Sulkatassun joukkueet olivat olleet tasoissa viimeisenkin lajin jälkeen. Loppujen lopuksi selvisi, että minun, Harakkatassun ja Mustikkatassun joukkue oli vienyt voiton. En olisi voinut olla iloisempi, vaikka samalla mietin, että mitä yhden kilpailun voittaminen hänelle antaisi.
Odotin hiljaisena Tuimatassun saapumista pentutarhan lähettyville, sillä olin tapani mukaan ajoissa. Minut oli määrätty Tuimatassun kanssa vaihtamaan pentutarhan makuualuset. En ollut jutellut hänelle harjoitusten jälkeen, vaikken juurikaan niiden aikanakaan. Olimme tuon tummanharmaaturkkisen oppilaan kanssa jonkin sortin tuttuja, mutta emme kovin läheisiä. Muutaman kerran olin hänelle jutellut tai tehnyt jotain hänen kanssaan, mutta siitäkin oli jo aikaa. Tavallaan en kokenut mitään tarvetta kysyä kollilta niitä turhia kysymyksiä, joilla jään saisi rikottua ja keskustelun alkaneeksi, mutta toisaalta, hän vaikutti silmissäni lupaavalta oppilaalta. Sellaiselta, joka oli parempi omalla puolella kuin vastassa. En minä ollut tällä hetkellä kiinnostunut liittolaisten tekemisestä, mutta oli hyvä tietää jonkinlaisia faktoja hieman jokaisesta, sillä niiden perusteella voisin tarvittaessa karsia jyvät akanoista.
Suurissa harjoituksissa olin taistellut Tuimatassua vastaan. Kolli oli minua nuorempi, joka oli edukseni, mutta silti itse taistelu oli ollut yllättävän tasaväkinen - vaikka veinkin voiton. Hänessä oli potentiaalia taistelun saralla, jopa kilpailija minulle. En havitellut parhaan taistelijan titteliä tai sellaista, mutta oli minulla omat suunnitelmani, mutta ne pitäisin kätkettynä. Omia tavoitteita ei pitäisi koskaan kertoa muille.
Kyseisen taistelun jälkeen kortit olivat jakautuneet siten, että olin joutunut taistelemaan Sulkatassua vastaan. Olin heti tuloksen kuultuani päättänyt, että kohtelisin Sulkatassua taistelukehässä kohteliaasti ja välttäisin tämän satuttamista. En pitänyt oikein siitä, että minun piti taistella sisartani vastaan. Vaikka olinkin kohdellut Sulkatassua tavallista hellemmin, ei se kuitenkaan tarkoittanut sitä, että olisin antanut hänen voittaa.
Voitin Sulkatassun ja sen seurauksena koko lajin. Olin todennut Sulkatassun myös melko hyväksi taistelijaksi. Taistelun jälkeen oli vuorossa vielä vaikka mitä, mutta olin jo lopen kyllästynyt suurten harjoitusten puimiseen. Tuntui, kuin tänään oppilaat eivät olisi muusta puhuneetkaan kuin niistä ketun harjoituksista.
Huomasin, kuinka Tuimatassun tummanharmaa hahmo alkoi lähestyä minua. Nousin ylös ja sukaisin rintakarvojani muutaman kerran, sillä siitä oli muodostunut minulle tapa. Kohdistin tyynen katseeni tulijaan ja nyökkäsin tervehdykseksi. Tuimatassu nyökkäsi takaisin, ja kuin olemattomasta merkistä lähdimme yhdessä pentutarhaan keräämään vanhoja alusia. Emme olleet aivan kiinni toisissamme, vaan kumpikin hoiti omaa puoltaan pesästä. Väliä oli juuri sen verran, että siitä ymmärsi, ettei puhe olisi kummallekaan välttämättömyys.
Hetken kuluttua olimme saaneet vanhat aluset rullattua sellaisiksi, että ne oli helppo kantaa.
“Nostetaan ne pesän ulkopuolelle ja haetaan uusia. Viedään vanhat vasta lopuksi”, naukaisin korviani heilauttaen. Tuimatassu suostui ja yhdessä aloimme siirtämään pehmikkeitä ulos. Kun viimeinenkin roska oli ulkona sanoin ikään kuin ehdotuksena:
“Mennään yhdessä hakemaan sammalia niin saamme kerralla enemmän.”
“Selvä”, Tuimatassu murahti ja vilkaisi automaattisesti parantajan pesälle tuimilla silmillään. Oli kysymättäkin selvää, mistä oppilas oli saanut nimensä. Oppilas lähti tassuttamaan pesälle ja viittoi vielä minut mukaan. Työnnyimme kahden kiven välissä olevaan tilaan, josta pöllähti värikäs kasvien tuoksu. Se oli hieman liian väkevä omaan makuuni. Näin sairasaukiolla Tiputassun kilpikonnakuvioisen turkin. Muistin parantajaoppilaan loistavasti, sillä viimeksi käymämme keskustelu oli ollut nuoremman kissan puolelta erittäin rohkea kielenkäytöltään. Tunsin aivan pientä ihailua kollin rohkeutta puhua niin rumasti kelle tahansa vastaan tulijalle, mutta samaan aikaan tiesin, että kun eteen astuisi kissa, joka ei sietäisi sellaista olisi se vain ajankysymys, koska hän saisi kuonollensa.
“Tervehdys Tiputassu”, sanoin. Äänestäni oli aistittavissa monenlaisia erilaisia sävyjä. Pieni osa siitä oli - erittäin vaikeasti erotettava, mutta siellä kuitenkin – tuttavallinen sävy, jolla viestin, että muistin toki edellisen keskustelumme. Sitten oli myös se tavallinen neutraalius, jota miltei jokainen kissa sai osakseen. Kaiken kukkuraksi ja varmaan myöskin parantajaoppilaan riemuksi äänessäni kuulsi jonkinlainen arvostus. Minä en pitänyt klaanin muiden kissojen tavoin parantajia vain typerinä ja vähempiarvoisina katteina, jotka ansaitsivat huonon asemansa, vaan pidin heitä erittäin tärkeinä klaanin selviytymisen kannalta.
Tiputassun sokea ja kaiken läpi hieman oudosti tuijottava katse oli kääntynyt meihin päin, vaikkei hänen päänsä asentoa auttanutkaan häntä näkemään yhtään sen paremmin. Hänen korvansa sen sijaan vaikuttivat erittäin valppailta.
“Sattuisiko teillä olemaan varastossanne enää yhtään sammalta jäljellä? Vai pitääkö meidän lähteä hakemaan?” naukaisin kertoen asiastamme ja sen jälkeen kärsivällisesti oppilaan vastausta odottaen. Olin jo valmis kuulemaan tämän luovan mielen tuottamat uudet loukkaukset.

//Tipu? Tuima?
903 sanaa (KP-BOOSTI)

Pysyin hiljaa, kun hautauduin kuolleen kissan turkkiin, vielä kerran. Tunteeni vain kuohuivat ylitse. En olisi halunnut kaiken menevän näin, en ilman Lehtitassun läsnäoloa. Viimeksi kun olin tuntenut näin syvää ahdistusta, paniikkia, oli kun vanhempani olivat kuolleet. Olisin halunnut palauttaa nuoren soturin takaisin henkiin, vaikka se veisi oman henkeni, en enää välittänyt. Tiesin täsmälleen mitä kuolema oli, olin kohdannut sen karun kohtalon ennenkin. Kuolema otti aina kun oli saanut tarpeeksi onnea, Pimeyden metsä otti, se otti ja otti ja otti, silloin kun se antoi se antoi tarpeeksi ruokkimaan koko kissan. Mutta nyt paniikki ja ahdistus veivät happeani pois, kuin mikään ei enää helpottaisi. Esi-isät ottaisivat minut tässä ja nyt omakseen. Ketun kohtaaminen ei selvästi ollut tarpeeksi, joten oliko kissan vieminen tarpeeksi? Tarvitsisiko sen kiduttaa minua vielä lisää. Meitä kaikkia lisää.
"Se ei ollut sinun vikasi, et olisi voinut tehdä mitään paremmin", Mestarini maukui, tassuttaen vähän lähemmäs minua. Keskityin täsmälleen hapen saantiin, kun happi hiljalleen, mutta kivuliaasti palasi keuhkoihini. Olisinpa voinut, jos olisin mennyt aikaisemmin hakemaan yrttejä haavaan, jos olisin juossut, jos olisin vain pinkonut. Jos olisin lähettänyt Mahlahallan edeltä.
"Niin, sinä et saa syyttää itseäsi. Joskus kissat kuolevat, ja se on Pimeyden Metsän tahto. Minä tiedän, että se tuntuu ihan kamalalta. En tiedä välitätkö kuulla tätä, mutta kun minä olin oppilas, minun mestarini kuoli minun katseeni alla. Hän jäi hirviön alle, enkä minä osannut tehdä mitään auttaakseni häntä. Katsoin vain, kun hän veti viimeiset henkäyksensä ja matkasi Pimeyden Metsään. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin voinut pelastaa hänet", Mahlahalla oli siis itsekkin todistanut kuolemaa? Hän ei kai tajunnut sarkasmia tässä tilanteessa kun katsoi orpoa, surkean näköistä oppilasta. Sokeaa vielä. Mutta en sanonut asiaan mitään. Kuuntelin hänen tarinaansa, hiljaa, mutta painaen sen mieleeni. Voisin muistaa hänet tästä, tästä hetkestä. Tarinasta. Ajatus rauhoitti vieraalla tavalla minua. Painoin kuitenkin kuononi Sammalvarjon turkkia vasten. Toivoin niin että hän saisi rauhallisen paikan Pimeyden metsästä, sekä että hän olisi siellä kivutta.
"Minä tiedän, että sinusta tuntuu pahalta. Siihen ei koskaan täysin voi sopeutua, kuolemaan siis. Sinun täytyy vain muistaa, että sinä teit parhaasi. Se ei aina riitä pelastamaan kissan henkeä, mutta et voi tehdä enempää ja se on vain hyväksyttävä", Nostin pääni naaraan turkista, enkä kuitenkaan kääntynyt vielä. Tiesin että hän puhui kokemuksesta, hänen tassuihinsa oli kuollut kissoja. Niin kuolisi- Ei, niitä ei kuolisi liikaa, pelastaisin jokaisen jonka voisin.
"Ymmärrän. Esi-isät ottavat sen mitä haluavat, sekä tällä kertaa se oli tämä kissa, ennen sitä se oli vanhempani. He säästivät sentään minut, josta minun täytyy olla heille kiitollinen", Huokaisin viimein. Tärinäni alkoi rauhoittua hiljalleen, kun nousin neljälle jalalle. Käänsin katseeni Mahlahallaan.
"Soturilla on varmasti parempaakin tehtävää, pääset muuten pian kiireettömään yrtti partioon tai valmistelemaan vainajaa viimeiseen lepoonsa", Tokaisin. Toivoin ettei kolli valinnut kumpaakaan, sillä halusin tarpeeksi aikaa nyt hetken rauhoittuliseen. Tai raivoamiseen vaihtoehtoisesti. Ei vereni kiehunut niin paljon kuin hetkeä aiemmin, sain pidettyä pokka naamani, kuin mitään ei olisi käynyt. Mutta tiesin että jos meillä olisi tarpeeksi unikon siemeniä minä menisin ja ottaisin niitä tämän yön uneeni.

Lopulta Mahlahalla päätyi lähtemään, niin päädyin minäkin lähtemään yrttisaalistukseen. Pitkän neuvottelun jälkeen olin päässyt soturin valvonnalla hakemaan yrttejä, mukaani oli valikoitunut Huurrelilja. Kiertäisimme reviirin kaikessa rauhassa etsien yrttejä joita tarvitsisin, sillä niitä riitti tarpeeksi. Huurrelilja oli sopivan vähä puheinen, eikä minun tarvinnut juuri paljoa hänelle selitellä asioita. Silloin tällöin hajamielisesti saatoin melkein törmätä puuhun, mutta se oli vain melkein. Viikseni olivat tunteneet kyseisen puun ajoissa etten törmännyt siihen. Mielessäni pyöri kuinka siskoni pärjäsi suurissa harjoituksissa, oli varmaa ettei hän tullut sieltä parhaana oppilaana ulos, koska oli nuorin oppilas kaikista, mutta ei hän voinut olla viimeinenkään? Eihän? Toivoin niin, siitä ei saisi hyvää vaikutelmaa kenellekkään, aivan sama kuinka vanha sisareni oli. Kyllä hän hoitaisi homman pois alta. Mitä hän sanoisi jos kuulisi raivoamisestani kuolleelle ruumiille, tai kuinka en pystynyt pelastamaan häntä. Tai, niin. Minun oli turha sanoa että hän olisi osannut paremmin, toki hän näkevänä olisi osannut paremmin! Haistelin ilmaa, toivoen että löytäisin jotain.
"Tuolla näyttää olevan joki kiintoisan näköinen kasvi, ehkä se on yrtti?", Huurrelilja tokaisi. Kiersin tunnustelemaan kasvia, siinä oli vahva haju, oudot pienet lehdet, sekä se oli pieni. Se ei tuntunut kuuluvan siihen, mutta se oli takuulla jotain. Yrtti parka oli puoliksi lumen hautaama, ennen kuin aloin kaivertaa lunta pois tieltä. Se tuntui melkein kuin normaalilta puun tai nokkosen lehdeltä, mutta se oli kasvamassa. Otin kasvista varulta kaksi lehteä mukaan. Emme lopuksi löytäneet kuin kasvamaan päin lähteviä yrttejä, joka tosin oli hyvä merkki, niitä oli siis tulossa. Pääsimme leiriin parin yrtin kanssa, yhden unikon ja niiden mysteeri lehtieni kanssa. En oikeastaan tarvinnut soturia muuhun kuin suunnistukseen.

"Hei Tiputassu, löysitkö mitään?", Hehkuaskel kysyi, kun tulin pesään. Nyökkäsin laskien hänen eteensä saaliin.
"Unikko ja jokin lehti mitä et ole opettanut minulle vielä", Tokaisin. Hehkuaskel katsoi hetken lehtiä, tai ainakin niin luulin. Hetken hän ei tokaissut kuitenkaan mitään.
"Tämä tässä on mintun lehti, se on hyvin voimakkaan hajuinen, mutta se ei omaa parantavia ominaisuuksia. Minttua voidaan käyttää hyvin peittämään kissan haju. Mistä sinä tätä löysit?", Naaras kertoi. Eli kuljetin kyseisiä lehtiä turhaan? Kaiken tämän ajan? Täysin turhaan! Senkin nimanuljaskaiset lehdet. Tuhahdin turhautuneena, noh, ainakin tiesin nyt missä mikäkin uusi kasvi kasvoi.
"Länsiraja", Tokaisin turhautuneena. Unikot olivat aina tarpeellisia, ne pitäisi vain kuivattaa, sitten niistä saisi siemenet. Jos.. Timjamia? Ei ollut se auttaisi shokkiin. Nappasin turhautuneena yrtit suuhuni ja lähdin viemään niitä kohti yrtti pesää. Sain ne jopa aseteltua kunnolla. Löysin pienen kasan minttua pesän uumenista, tunkien uudet lehdet sinne. Unikot laitoin muiden unikoiden joukkoon. Kukat itsessään olivat kuullemma kauniita, en vain ollut koskaan nähnyt niitä. Mutta silti pystyin tuntemaam sen silkkisen pinnan. Pystyin kuvitella kuinka kauniita kukat olivat sen muodosta, mutta en koskaan voinut tietää ellen kysyisi joltakulta. Joten, kun palasin yrttikammion syöveröistä tassutin Hehkuaskeleen tykö.
"Hei papana kasa, minkä värisiä unikot ovat?", Kysyin. Mestarini kääntyi katsomaan minua, tai niin askelista päättelin. Hänen askeleensa olivat hyvinkin erottuvat. Tai siis, siskoni olivat kevyet, tarkat, hänen olivat omansa.
"Yleensä ne ovat punaisia Tiputassu, miksi kysyt?", Hän tokaisi. Mietin mitä hänelle sanoa.
"Niin, onko pikku tipitii noin kiinnostunut kukista? Aivan pehmoksi tullut!", Ilkeä ääni nauroi jostain. Käänsin päätäni hämilläni, mennen yhä enemmän hämilleni kun Hehkuaskel ei reagoinut siihen. Oliko hän unohtanut kertoa että pesässä oli joku toinenkin? Oliko meillä joku perus-nimanuljaska käymässä? Mutta se ei haissut siltä! Ei, se oli ääni, sen oli pakko olla.
"En vain koskaan kerennyt nähdä niitä", Mutisin hiljaa, lähtien kohti sammaliani. Aion yrittää saada torkut, sillä ahdistus alkoi kalvaa taas minua. Lehtitassu, missä oli kun sinua kaivattiin?

//1057 sanaa

Vuoroni alkaessa Raparperitassu siirtyi pesään nukkumaan. Ympärillä hiljeni yhä hiljaisemmaksi, kun vierellä ei enää kuulunut naarasoppilaan hengitystä. Henkäysvarjo, joka vartioi kauempana, ei päästänyt ääntäkään, eikä minulla ollut aikomustakaan mennä häiritsemään varapäällikköä. Annoin katseeni kiertää puolelta toiselle tarkkaillessani rauhallista ympäristöä. Meni jo oudon puolelle, kuinka paljon nautin tästä hetkestä. Vain minä, omat ajatukseni ja pöllön huhuilu kauempana pesästämme. Eikä ketään häiritsemässä. Huokaisin hiljaa.
Vilkaisin heti taakse pesää kohti, kun kuulin sen läheltä rasahduksen. Rasahduksen aiheutti vain Varjokarva, jonka oli nyt mitä ilmeisemmin aika vaihtaa varapäällikön kanssa paikkaa. Henkäysvarjo pääsisi siis nukkumaan. Tavallaan minua ei väsyttänyt ollenkaan. Raikas ilma sai minut täysin hereille. Onneksi saisin kuitenkin nukkua ennen aamua. En tiennyt, kuinka aikaisin seuraava laji olisi ja mitä se ylipäätään olisi. Toivoin sen olevan jotain sellaista, missä saisin todistaa kaikille, että pärjäisin näissä harjoituksissa vanhempien oppilaiden seassa.
Pienikokoinen mustaturkkinen kolli otti Henkäysvarjon paikan, vaikkakin siirtyi hieman lähemmäksi minua. Vaaleanharmaa kolli taas asteli pesään. Vilkaisin vielä kerran Varjokarvan suuntaan. Soturi oli minua pienempi, mikä oli tietenkin huvittavan näköistä, sillä toinen oli yksiä klaanin vanhimpia sotureita. Suuntasin katseeni jälleen taivaanrantaan. Olin tyytyväinen isosta koostani, sillä siitä ei ollut kauheammin ollut ollut haittaa tähän asti. Tietenkin oli tehtäviä, jotka vaativat pienikokoista ja ketterää kissaa, mutta oli myös paljon sellaisia asioita, missä tarvittiin isokokoisia ja voimakkaita kissoja. Toivon kovasti pääseväni loistamaan edes jossain suurissa harjoituksissa.
Aika kului madellen, vaikka nautinkin ajasta pelkästään ajatuksieni kanssa. Varjokarva kuitenkin keskeytti ajatustyöni, kun hän tassutti lähelleni.
"Mene herättämään Lintutassu, niin pääset itse lepäämään", ruskeasilmäinen kolli naukaisi. Nyökkäsin soturille, vaikka mieleni olisi tehnytkin tuhahtaa toisen hieman ystävälliselle äänen sävylle. En oikein pitänyt kissoista, jotka hieroivat ystävällisyyttä vasten toisten kasvoja. Se oli inhottavaa. Vanhemman soturin sanaa kuitenkin kunnioittaen nousin ylös paikaltani ja oikaisin hieman selkääni. Olin istunut pitkän aikaa samassa asennossa paikallaan, joten pieni venyttely ennen pesää oli ihan paikallaan. Pian kuitenkin astelin väsymyksen painamin askelin rakentamaamme pesään, jossa suuntasin heti ensimmäiseksi Lintutassun luokse. Onneksi olimme suurentaneet pensasta sisältä, niin pesässä pystyi liikkumaan ilman, että oli vaarana herättää muita. Pidin silti huolta, etten herättänyt vahingossakaan ketään. Viimeiseksi tässä nyt olisi halunnut astua varapäällikön hännän päälle. Henkäysvarjon ohi päästyäni tökkäsin tassullani puhtaanvalkoisen naaraan kylkeä. Herätystapa ei varmasti ollut mieluinen, mutta ainakin hiljainen. Pian oppilas raottikin silmiään, kunnes suostui nousemaan lopullisesti ylös. Lintutassu tajusi lähes heti mistä oli kyse ja lähti tassuttelemaan ulos pesän hämäryydestä. Itse käperryin valmiina vaipumaan uneen, ja uni saavuttikin minut nopeasti.

Heräsin aamun valjettua ja muiden heräillessä myös. Lintutassukin palasi pesään Varjokarvan kanssa, sillä vartio oli ohi luontaisesti, kun aamukin jo sarasti. Henkäysvarjo ja Varjokarva poistuivat kuitenkin pian pesästä, ja minä heidän perässään. Ulkopuolella soturit kertoivat Raparperitassun ja Lintutassun liittyessä seuraamme, että Tuhkajuova sekä Pimentovarjo liittyisivät pian seuraamme, ja että he itse jatkaisivat matkaa omien joukkueidensa luokse. Nyökkäsin selvyyden merkiksi ja niin soturit jättivät meidät kolmestaan. Näin aamusta oikeastaan kenelläkään ei ollut mitään asiaa, joten jokainen puuhaili vähän omiaan. Itse odottelin rauhassa joukkueemme mestareiden saapumista, ja pian he saapuivatkin luoksemme. Toisten tervehtiessä ääneen, itse tyydyin pelkkään nyökkäykseen. Niin kuin yleensäkin tyydyin, jos edes viitsin tervehtiä. Mielestäni itseään vanhempia kissoja piti kunnioittaa, mutta liiallisuuksiin ei pitänyt tietenkään mennä. Kunnioituksen piti olla sellaista, josta olisi joskus hyötyä, ja että siitä joskus saattaisi myös tulla molemmin puolista.
"Mitä seuraavaksi?" Lintutassu ennätti kysymään heti ennen kuin Tuhkajuova tai Pimentovarjo ehtivät sanoa sanaakaan. Katsahdin nopeasti naaraan suuntaan, mutta kasvoillani pysyi silti tuttu mitään sanomaton ilme, joka ei kertonut Lintutassulle siitä, miten ärsyttävää tuollainen kyseleminen mahtoi olla. En oikeastaan välittänytkään, mutta ryhmähengen merkissä liiallinen ärsyttävyys olisi pitänyt karsia pois.
Saimme kuulla sotureilta, että ensimmäisenä olisi vuorossa saalistus. En ollut kovin innoissani asiasta, mutta toivon toisten joukkueestamme olevan edes jonkunlaisia saalistajia. Itse en ollut oikein luonteva siinä, mutta kaipa sitä edes pari saalista saisi napattua aamupäivän aikana. Oli inhottavaa, että saalistukseen osallistui koko joukkue, sillä tiesin huonontavani tulosta. Mielestäni saalistus ei ollut kovin tärkeä taito, kunhan vain sai joskus jotain kiinni, mutta tällaisessa kisassa hyvä taito siinä asiassa olisi ollut tarpeen. Odotin kuitenkin innolla saalistuksen jälkeen alkavaa taisteluosuutta, sillä uskoin vahvasti olevani joukkueemme paras taistelija. Mestarimme kuitenkin kertoisivat taisteluosuudesta enemmän saalistuksen jälkeen. Pitäisi vain saada saalistus pian pois alta, jotta pääsisimme niihin oikeisiin lajeihin.
Tuhkajuova ilmoitti lajin alkaneen, ja kaikki oikeastaan lähtivät kukin mihinkin suuntaansa. Paitsi minä, joka jäin hetkeksi haistelemaan ympärilleni. Pesän ympärillä haisi kuitenkin niin vahvasti kissa, että hukkasin vain aikaani. Lähdinkin heti seuraavaksi juoksemaan kauemmas, josta voisin mahdollisesti löytääkin jotain. Ja kappas, haistoinkin tuoreen riistan, joka oli mennyt lähellä vasta hetki sitten. Lähdin vaanien sen perään toivoen saavani sen kiinni.
Meidän oli määrä palata aurinkohuipun aikaan takaisin, mutta en ollut saanut mitään kiinni. En halunnut palata joukkueen luokse tyhjin tassuin, kun muilla varmasti oli iso kasa saalista hankittuna. Huokaisten lähdin rennosti juosten muiden luokse. Pidin itseni tyynenä, enkä uskonut kenenkään huomaavan sitä, miltä minusta oikeasti tuntui. Olin aivan varmasti pettänyt joukkueeni tällä suorituksella. Meidän oli pakko olla huonoin tässä lajissa, sillä varmasti kaikki muut olivat suoriutuneet minua paremmin. Helpotuin kuitenkin hieman huomatessani, että Lintutassun edessä komeili neljä saalista ja toisen oppilaan edessä vähän vähemmän, mutta kolme kuitenkin. Kummatkin naaraista katsoivat suuntaani, mutta eivät onneksi sanoneet mitään. Taisin kuitenkin tietää, mitä he miettivät. Vaikka häpeä kärvensikin korvia, olin kuin edessäni komeilisi useampikin tuoresaalis. Niinpä vain ei ollut.
"Seuraavaksi päätätte, kuka osallistuu kaksintaisteluun", Pimentovarjo ilmoitti meille hetken kuluttua. Nyökkäsin ja istuuduimme hieman sivummalle muiden oppilaiden kanssa. Olin varma siitä, että se olisin minä joka taistelisi. Väittäisi jompi kumpi kahdesta naarasoppilaasta mitä tahansa. Minun pitäisi näyttää heille, mihin pystyn ja että minusta on oikeasti hyötyä joukkueelle. Voitto taistelusta tekisi hyvää niin joukkueellemme kuin minullekin saalistuksen jälkeen.
"Minä taistelen", ilmoitin katsoen ensin puhtaanvalkoista naarasta ja sen jälkeen mustaoranssia oppilasta. Kummallakaan ei tainnut olla vastaväitteitä, enkä olisi niitä kyllä jäänyt kuuntelemaankaan. En tiennyt oliko jompi kumpi sanomassa jotain, mutta ei sillä ollut enää väliä, kun olin jo ilmaissut mielipiteeni. Astelin varmoin askelin oman mestarini sekä Tuhkajuovan luokse kertoen, että taistelisin kaksintaistelussa.

Saavuin Pimentovarjon kanssa Henkäysvarjon ja Sähkötassun luokse. Olisihan se pitänyt arvata, että Sähkötassu taistelisi. Kolli oli opettanut minulle erään liikkeen ollessani vielä pentu, ja olin huomannut toisesta heti, että hän osasi taistella. Se varmuus, joka oli ollut mukanani pesän luota lähdön jälkeen, tuntui haihtuvan. Se haihtui kuitenkin sisältä, enkä antanut sen näkyä ulospäin. Se olisi vain helpottanut vastustajaa. Tein nopean nyökkäystervehdyksen vaaleanharmaaraidalliselle vanhemmalle oppilaalle. Ja seuraavaksi huomasinkin paikalle saapuvan Varjokarvan, jonka kanssa tassutti Sulkatassu. Sulkatassu ja Sähkötassu olivat sisaruksia, joten asetelma saattoi olla hankala. Jos minulla olisi perheenjäseniä ollut, tuskin olisin heitä vastaan taistellut, ainakaan näin voitosta. Toisaalta en oikein tiennyt, olivatko kaksi kuinka läheisiä. Joka tapauksessa taisteleminen vanhempaa oppilasta vastaan tulisi olemaan vaikeaa. Yritin kuitenkin uskoa itseeni, sillä olin niin vahvasti joukkueelleni ilmoittanut taistelevani.

// 1087 sanaa (kp-boosti)

Raparperitassu: 31kp! - Pisteet soturiksi ovat kasassa! Vielä täytyy kirjoittaa mestarin kanssa harjoituksista ja ilmoittaa siitä, jonka jälkeen voit vapaasti ansaita soturinimesi.

Lehtitassu: 47kp! -

Mahlahalla: 37kp! -

Sulkatassu: 67kp! -

Harakkatassu: 24kp! - Pisteet soturiksi ovat nyt kasassa! Et ole ilmeisesti kirjoittanut(tai ainakaan ilmoittanut) harjoituksista mestarin kanssa. Kirjoita niistä vielä suurten harjoitusten jälkeen(tai käy ilmoittamassa ilmoituksiin tarina, jossa harjoituksista on kirjoitettu), jonka jälkeen voit nimittää itsesi soturiksi.

Tiputassu: 33kp! -

Sähkötassu: 20kp! - Pisteet soturiksi ovat sinullakin kasassa! Saat kuitenkin sen rangaistuksen Punatähdeltä myöhemmin, ja pitää vielä kirjoittaa myös harjoituksista mestarin kanssa.

Tuimatassu: 27kp! -

Tuhkajuova: 18kp -

Olin yllättynyt Tiputassun käytöksestä. Kolli oli alkanut huutamaan ja haukkumaan kuollutta soturia ja syyttänyt tuota omasta kuolemastaan. Minusta tuntui pahalta nuoren oppilaan puolesta. Tämä oli takuulla ensimmäinen kissa, joka kuoli
Tiputassun hoivassa. Vaikka Tiputassu ei varsinaisesti ollutkaan tehnyt mitään väärää, saatoin kuvitella hänen tuskansa. Olisiko tilanne ollut eri, jos me olisimme kävelyn sijasta juosseet leiriin? Olisiko se kultapiisku voinut pelastaa nuoren soturin hengen?
"Olisin- voinut pelastaa hänet", kilpikonnakuvioisen kollin ääni hajosi tuhansiin palasiin, kun hän lyyhistyi mustan soturin elottoman ruumiin viereen. Sokean kollin pieni keho tärisi, ja kolli haukkoi happea kuin se olisi hetkenä minä hyvänsä loppumassa ilmasta. Tunsin kurkkuuni nousevan epämiellyttävän palan. Etsin toivottomana sanoja, jotka voisivat lohduttaa nuorta kollia.
"Se ei ollut sinun vikasi, et olisi voinut tehdä mitään paremmin", Hehkuaskel naukui pehmeällä äänellään ja astui varovaisesti lähemmäs oppilastaan. Tiputassun korvat eivät edes värähtäneet, eikä hän nostanut sokeaa katsettaan Sammalvarjon elottomasta ruumiista.
"Niin, sinä et saa syyttää itseäsi. Joskus kissat kuolevat, ja se on Pimeyden Metsän tahto. Minä tiedän, että se tuntuu ihan kamalalta. En tiedä välitätkö kuulla tätä, mutta kun minä olin oppilas, minun mestarini kuoli minun katseeni alla. Hän jäi hirviön alle, enkä minä osannut tehdä mitään auttaakseni häntä. Katsoin vain, kun hän veti viimeiset henkäyksensä ja matkasi Pimeyden Metsään. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin voinut pelastaa hänet", nau'uin hiljaisella äänellä ja astuin lähemmäs Tiputassua. Minun kävi sääliksi kollia. Hän otti kovin raskaasti itselleen tuntemattoman soturin kuoleman, joka kertoi siitä, että kolli joko tunsi paljon tai sitten hän vain oli pettynyt siihen, ettei ollut tarpeeksi hyvä. Oli miten oli, minun teki pahaa katsoa kollin pahaa oloa. Olisin halunnut helpottaa sitä, mutta en tiennyt miten.
Tiputassu pysyi vaiti. Hän painoi kuononsa vasten Sammalvarjon turkkia.
"Minä tiedän, että sinusta tuntuu pahalta. Siihen ei koskaan täysin voi sopeutua, kuolemaan siis. Sinun täytyy vain muistaa, että sinä teit parhaasi. Se ei aina riitä pelastamaan kissan henkeä, mutta et voi tehdä enempää ja se on vain hyväksyttävä", musta naaraskissa sanoi taas ja yritti saada jonkinlaisen kontaktin oppilaaseensa.

//Tipu?
// 327 sanaa

Sulkatassu oli tyytyväinen siihen, miten paljon hän oli saanutkaan saalista. Lehtitassu ja Sinitassu olivat saaneet molemmat vain kaksi saalista, mutta harmaanruskea naaras oli onnistunut saamaan kiinni niitä yhteensä viisi. Soturioppilas oli löytänyt Lehtikuusilaaksosta paikan, jossa saalisonni oli ollut hänen puolellaan.
Sulkatassu oli varma, että heidän joukkueensa voittaisi saalistusosion. Toisaalta, Sulkatassu ei ollut varma muiden joukkueiden saalistustaidoista. Saattoi olla, että ne olivat hänen joukkuettaan paremmat. Mestarit olivat ilmoittaneet, että seuraava laji tulisi olemaan kaksintaistelu. Sulkatassu tiesi, ettei hän ollut mikään paras taistelija, mutta ei myöskään huonoin. Naaras oli lähes varma, että toinen joukkue laittaisi taistelijakseen Sähkötassun. Sulkatassua inhotti ajatus siitä, että hän joutuisi taistelemaan veljeään vastaan. Naaras tiesi häviävänsä, eikä hän oikeastaan edes vahingossakaan haluaisi voittaa Sähkötassua. Veljelle voitto oli takuulla kaikki kaikessa. Sähkötassu käytti jopa vapaa-aikansa liikkeiden harjoittelemiseen. Olisi äärimmäisen epäreilua, jos Sulkatassu voittaisi. Sinitassusta ei olisi taistelemaan, siitä Sulkatassu oli varma. Naaraan taistelutaidot olivat lähes olemattomat.
"Minä en ole hyvä taistelemaan", Lehtitassu tunnusti epäröimättä ja siirsi katseensa kohti Sulkatassua. Raidallinen oppilas huomasi, ettei kilpikonnakuvioinen kissa edes vilkaissut Sinitassuun. Hän vain odotti Sulkatassun vastausta.
"En minäkään ole mikään kovin hyvä, mutta on niitä huonompiakin olemassa", Sulkatassu selitti ja vilkaisi Lehtitassua, jonka jälkeen oppilas katsoi omaa pentuetoveriaan.
"Minä en taistele! Tein jo oman osuuteni kiipeilyssä", Sinitassu vastasi tiukasti. Lehtitassun katse käväisi valkeassa oppilaassa, ja palasi nopeasti Sulkatassun raidalliseen turkkiin.
"Toivottavasti sinä olet tarpeeksi hyvä voittamaan", Lehtitassu sanoi ja kohtasi häntä vanhemman oppilaan kellertävän vihreän katseen. Sulkatassu kohautti lapojaan hieman epävarmasti. Hän ei olisi mielellään osallistunut tähän kilpailuun, mutta juuri nyt ei ilmeisesti ollut muita vaihtoehtoja. Lehtitassu ei tuntunut oikein luottavan Sulkatassun taitoihin, eikä se kylläkään ollut mikään ihme.
"Eli kuka osallistuu kaksintaisteluun?" Varjokarva kysyi ja silmäili oppilaita. Mestarit olivat varmasti kuulleet keskustelun, eikä Sulkatassu sen vuoksi ymmärtänyt, miksi he vielä erikseen asiaa kysyivät.
"Minä", naarasoppilas tokaisi ja kohtasi mestarinsa katseen. Varjokarva nyökkäsi ja vilkaisi Pähkinäkorvaa kuin antaen tuolle puheenvuoron. Kirkkaanruskea kolli nyökkäsi kokeneemmalle soturille ja kääntyi oppilaiden puoleen.
"Voitte syödä nyt. Sen jälkeen on vuorossa kaksintaistelu. Sulkatassu lähtee Varjokarvan matkaa, ja muut oppilaat lähtevät minun mukaani. Sillä välin kun Sulkatassu taistelee muiden joukkueiden valittujen kanssa. Muut oppilaat taistelevat sillä välin harjoitusmielessä keskenään", soturi ilmoitti tasaisella äänellä.
"Tässähän on ihan liikaa saaliita, emme me kaikkea jaksa syödä. Mitä lopuille tehdään?" Sulkatassu kysyi ja katseli maassa lojuvaa yhdeksää saalista. Mestareilla oli siihen vastaus, sillä Varjokarva vastasi epäröimättä:
"Ne viedään klaanille. Te olitte tämän päivän saalistuspartio." Kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan.
"Minä käyn ilmoittamassa tässä välissä tulokset muiden joukkueiden mestareille. Ilmoitamme ennen taisteluosiota muiden joukkueiden määrät ja koko osion voittajan", Pähkinäkorva sanoi.
Oppilaat valikoivat tuoresaaliista mieluisimmat.
"Sinä voit valita ensin, saithan sentään eniten saalistettua", Lehtitassu lupasi ja antoi Sulkatassun valita ensin. Naaras silmäili hetken ajan saaliita ja mietti. Lopulta hän päätyi valitsemaan itselleen oravan. Seuraavaksi valitsi Lehtitassu, ja Sinitassu otti viimeisenä kasasta hiiren.
"Tuota noin.. Haluan pyytää teiltä yhtä asiaa", Sinitassun ääni keskeytti muiden oppilaiden ruokailun. Sulkatassu nosti kysyvän katseensa Sinitassuun tietämättä, mitä sisko aikoi sanoa. Lehtitassukin näytti hieman yllättyneeltä.
"Niin?" kilpikonnakuvioinen naaras vastasi, kun Sinitassu pysyi pitkään vaiti.
"Älkää saalistako lintuja. Ettekö näe, miten kauniita eläimiä ne ovat? Ne ovat vapaampia kuin yksikään kissa, ja linnut sentään osaavat lentää! Minun mielestäni niitä kohtaan pitäisi osoittaa arvostusta ja lopettaa lintujen saalistaminen", Sinitassun ääni oli vakava. Sulkatassu pudisteli päätänsä. Hän oli kuullut saman asian aiemminkin.
"Sinitassu, tiedät ettei se ole mahdollista. Jos lintujen saalistaminen lopetetaan, klaani ei saa syödäkseen. Sinun ei tarvitse syödä lintuja, mutta et voi kieltää muita saalistamasta niitä", Sulkatassu vastasi ennen kuin Lehtitassu ehti sanoa mitään. Sinitassun ilme synkkeni, kun tuo laski katseensa puoliksi syötyyn hiireensä. Onneksi kumpikaan oppilaista ei sanonut mitään. Pahimmassa tapauksessa tilanne olisi voinut muuttua riidaksi.

Sulkatassu käveli Varjokarvan perässä eteenpäin. Joukkue ei ollut voittanut saalistusosiota, mutta toinen sija oli ihan hyvä. Sulkatassu ei ollut pettynyt. Toinen joukkue oli voittanut saalistusosion, ja kolmas joukkue oli sijoittunut kolmanneksi.
Hän yritti kuumeisesti miettiä, kenet kolmas joukkue laittaisi taistelemaan. Lintutassu oli oppilaista kokenein, muttei Sulkatassu ollut varma tuon taistelutaidoista.
Varjokarva johdatti oppilastaan kohti etelää. He ohittivat leirin, jonka jälkeen mestari teki pienen käännöksen kohti itää. Kissat kulkivat hetken nummisella alueella eteenpäin. Sulkatassu huomasi jonkin matkan päässä olevat kissat. Paikalla olivat Pimentovarjo, Henkäysvarjo, Sähkötassu ja Tuimatassu. Sulkatassu tunsi, kuinka hän jännittyi nähdessään veljensä. Hän ei pelännyt Sähkötassun voimaa, vaan lähinnä sitä, että entä jos tuuri olisi tässäkin lajissa Sulkatassun puolella, ja hän vahingossa voittaisi veljensä?
"Tervehdys", Henkäysvarjo tervehti asiallisesti paikalle saapunutta mestaria ja tuon oppilasta. Sulkatassu nyökkäsi isälleen tervehdykseksi, kun Varjokarva vastasi ihan sanallisesti.
"Taistelujärjestys on päätetty jo etukäteen. Ensimmäisenä taistelevat toisen ja kolmannen joukkueen valitut oppilaat. Tämän jälkeen voittaja taistelee ensimmäisen joukkueen taistelijaa vastaan. Voittaja voittaa koko osion, ja kaksi muuta kamppailevat toisesta ja kolmannesta sijasta", Henkäysvarjo selitti matalalla äänellä. Sulkatassu nyökkäsi. Hän ei siis joutuisi ainakaan vielä taistelemaan veljeään vastaan.
"Sulkatassu, sinä saat jäädä siihen seuraamaan Sähkötassun ja Tuimatassun kamppailua. Sähkötassu ja Tuimatassu, oletteko te valmiita?" Pimentovarjo otti puhevuoron ja katsahti vuorotellen jokaiseen oppilaaseen. Sähkötassu astui askeleen eteenpäin itsevarmana.
"Olen syntynyt valmiiksi", kolli virnisti ja kohtasi Tuimatassun katseen. Sähkötassu tuntui olevan varma voitostaan. Sulkatassu oli myös aivan varma siitä, ettei klaanin nuorimmalla oppilaalla olisi mitään mahdollisuuksia Sähkötassua vastaan.
Sulkatassu jäi seuraamaan etäämmältä, kun kaksikko alkoi taistella.

Taistelu oli ohi nopeasti. Voittajaksi paljastui Sähkötassu. Se ei ollut yllättänyt varmastikaan ketään. Sulkatassu tunsi, kuinka hänen kehonsa tärisi. Se ei suinkaan johtunut nummilla vaeltelevasta tuulesta tai viileästä säästä, vaan jännityksestä. Naaras ei itsekään oikein ymmärtänyt, miksi hän jännitti tätä näin paljon. Juuri ennen kuin Sulkatassun vuoro tuli, hän päätti mielessään; Sähkötassu saisi voittaa tämän kilpailun. Sulkatassu voisi aluksi yrittää edes vähän, mutta Sähkötassu saisi helpon voittonsa. Naarasta ei haitannut se mahdollisuus, että veli riemuitsisi voitosta seuraavat päivät. Hänen mielestään oli oikein, että veli voittaisi. Sähkötassu oli laittanut itsensä likoon voittaakseen koko kilpailun, ja Sulkatassua voitto ei kiinnostanut. Siksi voitto kuului Sähkötassulle.
"Sulkatassu, oletko sinä valmis?" Varjokarva kysyi ja kohtasi oppilaansa katseen. Sulkatassu säpsähti ja nyökkäsi. Tuimatassu käveli oppilaan vierelle, ja Sulkatassu asteli veljeään vastaan. Sähkötassu kohtasi sisarensa katseen epäröimättä.
"Onnea taisteluun", kolli virnisti.
"Kiitos samoin", Sulkatassu vastasi nopeasti.
"Voitte aloittaa, kun olette valmiita", Henkäysvarjo tokaisi, ja mestarit kävelivät etäämmälle. Sulkatassu katsoi veljeään suoraan silmiin ja yritti päätellä, mitä tuo ajatteli. Sähkötassun kasvoilla oli vakava ja keskittynyt ilme, joka ei kertonut paljoa mitään kollin ajatuksista. Sulkatassu vilkaisi sivulle ikään kuin harhautukseksi, jonka jälkeen oppilas syöksyi kohti veljeään. Sähkötassu väisti ketterästi liikkeen, ja aloitti heti vastahyökkäyksen. Kolli onnistui loikkaamaan sisarensa päälle ja kaatamaan tuon maahan. Sulkatassu ei halunnut luovuttaa ihan näin helpolla, joten naaras yritti kiemurrella veljensä otteesta irti. Sähkötassu pakotti naaraan maahan. Sulkatassu ähkäisi. Hän ei halunnut luovuttaa!
Niinpä oppilas harkitsi hetken aikaa vaihtoehtojaan. Hän keksi sen nopeasti. Oppilas potkaisi takajalallaan Sähkötassua vatsaan. Potkun voimasta kollin tasapaino horjahti, ja Sulkatassu pääsi kierähtämään pois kollin alta. Kynnet ojossa naaras syöksyi kohti veljeään. Sähkötassu ei ehtinyt valmistautua, joten Sulkatassu pääsi laskeutumaan kollin selkään. Hän kynsi Sähkötassun paksua turkkia. Sulkatassu ei saanut aikaan muuta kuin kasan irronneita karvoja, jotka nyt leijailivat ilmassa ja olivat takertuneita oppilaan kynsiin. Naaras ei ehtinyt reagoida, kun Sähkötassu heittäytyi selälleen. Sulkatassu tunsi, kuinka ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan, kun veljen paino litisti hänet alleen.
Sähkötassu nousi nopeasti ylös ja painoi käpälänsä Sulkatassun päälle. Naaras haukkoi epätoivoisesti ilmaa. Aluksi se ei tuntunut kulkevan, mutta hetken kuluttua happi kulki taas normaalisti. Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Kun Sulkatassu sai tarpeeksi voimaa yrittääkseen nousta ylös, se ei onnistunut. Sähkötassun oli painanut sisarensa maahan.
"Sähkötassu on voittaja", Pimentovarjo ilmoitti. Kolli irrotti otteensa sisarestaan ja astui kauemmaksi. Sulkatassu nousi ylös ja irvisti veljelleen.
"Sinä ansaitsit sen", naaras ilmoitti ja kohtasi veljensä katseen. Sähkötassu kohotti leukaansa ja hymyili leveästi. Kolli vaikutti olevan tyytyväinen suoritukseensa. Sulkatassu oli myös ylpeä veljestään. Sähkötassu oli pärjännyt hänen mielestään hyvin, eikä Sulkatassun tarvinnut edes hävitä tahallaan. Naaras oli yrittänyt kaikkensa, mutta Sähkötassu oli yksinkertaisesti liian hyvä.
"Tuimatassu, oletko saanut levättyä tarpeeksi?" Henkäysvarjo katsahti nuoreen kolliin.

//Tuima? Sähkö? Kirjotan sit Tuhkalla siitä saaliinryöstöstä, mut jos Tuima ehtii ni se voi jatkaa tätä ja kirjottaa siitä ku Sulka voittaa XD
// 1281 sanaa (kp-boosti)

Olimme löytäneet kultapiiskua onneksi, kiitin Pimeyden metsää siitä enemmän mielessäni kuin ehkä olisi ollut tarpeen, mutta tämä lisäsi kyllä uskoani esi-isiini. Tämä oli minun mahdollisuuteni pelastaa naaras. Olin todella kiitollinen myös kollille ettei hän ollut nimanuljaska vaan osoitti kasvin minulle. Aika kului madellen, mutta en sanonut mitään. Pelkäsin joka sydämen lyönnillä pahinta. Jokainen hetki voisi olla liian myöhäistä ja sitten se olisi minun syytäni. Ehkei koko klaani syyttänyt minua mutta minä itse syyttäisin itse itseäni loppu ikäni. Syyttäisin varmasti jokaisen kissan osalta joka kuolisi tassuihini. Muistaisin heidän nimensä kunnialla. Korvani räpsähti kun kuulin kollin edessäni puhuvan
"Mitä olet pitänyt Parantajaoppilaana olemisesta?", Niin, asiahan ei kuulunut suorasanaisesti hänelle, mutta nyt en halunnut väittää hänelle mitään vastaan. Olin liian kauhuissani siihen muristakseni kaameasti vanhemmalle soturille. Vaikka kylläkin hän sai osakseen kirosanoja, ei hän saanut pahinta käytöstäni päällensä.
"Se oli oikea valinta, vaikka tämä onkin.. hyvin aliarvostettu tehtävä, se kantaa paljon paljon enemmän vastuuta harteillaan mitä uskoisi. Kannat koko ketun aivon klaania kanssasi, ja jos yksikään henki lähtee, se oli yksi henki vähemmän mitä minä en voinut pelastaa, ja juuri nyt yksi sellainen henki on vaarassa, joten älä yhtään hidastele limanuljaska", Tokaisin. Oli harvinaista että jaoin tälläistä Lehtitassun lisäksi. Kyllä, ajattelin pääasiassa näin henkien suhteen. Vaikka halusin usein ajatella loogisesti, sekä uskoa että tunteet olivat heikkous.. mutta tässä työssä se oli paljon muutakin. Se oli kyse kissan hengestä, sekä silmän räpäyksissä, tassujen askelista, sekä odotuksesta, elämästä ja kuolemasta. Tämä asema oli paljon muutakin kuin makoilua. En voinut tietää oliko kolli tyytyväinen saamaansa vastaukseen koska en nähnyt hänen liikkeitään.
"Oletko aina halunnut olla parantaja?", Kolli jatkoi kysymystensä litanniaa. Tämän miettimisessä minulla todellakin meni hetki. En oikein tietänyt asiaa varmaksi, mutta ainakin uskoin sen aika varmaksi.
"Niin, synnyitkö sinä soturiksi ja tappelemaan? Sitä saa miettiä paljon. Mutta uskon että edes järkevinkään kissa ei ole syntynyt viisauden kanssa, hän meni ja oppi, niin minäkään en syntynyt halun kanssa korjata joka ikistä kissaa mutta jostakin ihmeestä, saattoi vaikka olla vanhempien kuolemasta joka sai minut haluamaan sitä", Totesin puoliksi muristen. En sinänsä ollut hänen kyselylleen vihainen, hän sai minut hyvinkin taitavasti pois ajattelemasta kuolevaa kissaa.
"Entä sinä? Mikä sinua innosti?", Päädyin kysymään kun kolli hiljeni. Kai hän luuli että ärsyynnyin hänen jatkuvista kysymyksistään. Mutta todellisuudessa ilman niitä tällä hetkellä maailmani tuntui murenevan liikaakin tassuihini.
"Minulla oli nuorena ystävä, halusin kasvaa hänen kanssaan yhdessä ja tulla kunnolliseksi kuolonklaanilaiseksi", Kuuntelin. En ollut lainkaan perehtynyt häneen, joten minulla ei ollut hajuakaan kenestä kolli puhui. Mutta jotenkin aistini sanoi että tämä oli kollille vaikea aihe, tai jokin oli pielessä, se ystävä ei ollut enää siinä. Kai se oli jokin Mahlahallan äänessä. Hymähdin huvittuneena kun viimein pääsimme leirin suulle. Nopeutin vauhtiani jotta pääsisin pesälle. Siellä minua odotti Hehkuaskel. Laskin hänen tassuihinsa yrtin.
"Sano ettei ole myöhäistä", Anelin. En halunnut todellakaan kuulla mitä seuraavaksi mestarini sanoi.
"Anteeksi Tiputassu, olen todella pahoillani, mutta enää ei ole mitään tehtävissä, hän kulkee nyt esi-isiemme kanssa", Jäädyin siihen paikkaan, kun raivon aalto pyyhkäisi ylitseni. Kivun, raivon, sekä suoran surun aalto. Halusin huutaa. Halusin samalla hakeutua siskoni suojaisaan turkiin.
"Miten sinä- sinä saastainen karvakasa! Ketun aivoinen limanuljaska pystyit- Kuolla?! Miten?! Sinä?!- Olisit niin hyvin voinut pelastaa hänet", Suorasanaisesti huusin, en ollut varma erottiko sanoja lainkaan huudon välistä, eikä sillä ollut mitään merkitystä. Sanat oltiin tarkoitettu tarkemmin itselleni kuin Hehkuaskeleelle. Lyyhistyin kehon viereen, tärisemään, haukkomaan happea lohduttomana. Tuntui kuin olisin voinut kuolla siihen, kun en yht äkkiä saisi enää sitä happea.
"Olisin- voinut pelastaa hänet", Murisin. Maailmani mureni tassuissani, olin aivan varma että happeni loppui näillä sekunneilla.

//577 sanaa
//Mahla? Värikäs tipi kuten aina.

Pesä oli saatu valmiiksi ajallaan, vaikka viimeiset korjailut taisivat jäädä Raparperitassun harteille. Olin itse pyrkinyt tekemään siitä tarpeeksi tilavan ahertamalla sen sisäpuolella, ja vastuu ulkopuolesta sekä seinämistä oli ollut lähes kokonaan kahdella muulla oppilaalla. Lintutassu taas oli ilmeisesti pahoittanut mielensä jostain aivan turhasta enkä ollut itse edes jaksanut kiinnittää huomiota siihen, mitä kahden kissan välillä oli tapahtunut. Tiuskiminen tuli kyllä enemmän Lintutassun suunnalta, ja olin huomannut Raparperitassun vielä parannelleen seinämiä myöhemmin. En tiennyt halusiko naaras saada oman tassunjälkensä seinämissä esiin vai tarvitsivatko seinämät todella parantelua. En ollut pystynyt heti nukahtamaan, joten Lintutassun tuhinan lisäksi olin kuullut toisen oppilaan rapistelemassa keppien kanssa pesän ulkopuolella. Kulunut päivä tuntui jonkin verran tassuissa, sillä niitä painoi. Enemmänkin rasitus johtui kaikesta uudesta, ei niinkään fyysisestä puolesta. Pesänrakennus kun oli oikeastaan ainut laji, mihin olin vielä osallistunut.
Henkäysvarjo ja Varjokarva olivat saapuneet luoksemme sen jälkeen, kun joukkueemme mestarit olivat lähteneet kumpikin eri suuntiin. Toisen joukkueen mestareiden tehtävänä oli ilmeisesti arvioida pesämme. Varapäällikkö oli heti ilmoittanut ottavansa ensimmäisen vartiointi vuoron, ja keskimmäisen oppilaan vartioidessa Henkäysvarjo ja Varjokarva vaihtaisivat paikkoja. Tämä keskimmäinen oppilas satuin olemaan minä, sillä Raparperitassu ja Lintutassu olivat saaneet väitellyksi keskenään itselleen ensimmäisen sekä viimeisen vuoron. Minulla ei ollut ollut kiinnostusta alkaa sanomaan toisia vastaan, joten olin tyytynyt keskimmäiseen vuoroon. Toisaalta, ei siinä mitään valittamistakaan ollut.
Raparperitassu siirtyi pian yön tullessa vahtivuoroon Henkäysvarjon kanssa, jolloin itse yritin nukkua. Uni tulikin yllättävän nopeasti, vaikka Varjokarvan ja Lintutassun tuhina ja nukkuminen leirin ulkopuolella tuntui hieman oudolta. Uni oli kuitenkin katkonaista ja tuntui, että olisin ollut enemmän valveilla kuin untenmailla. En oikein tiennyt varmaksi, olisiko vuoroni siirtyä vartioon, mutta hereillä ollessani päätin vuoroni jo alkavan. Astelin ulos pesästä ja huomasinkin Henkäysvarjon sivummalla. Seuraavaksi kiinnitin katseeni mustaoranssiin oppilaaseen, joka nyökkäsi minulle tervehdyksellä. Aiemman pesänrakennuksen jälkeen, jossa emme olleet menestyneet, päätin luoda neutraalimpia välejä joukkuelaisiini. Selvästi huono yhteistyö oli nakertanut tulostamme, joten kaipa sitä oli pakko jotain sen eteen tehdä. Minulla oli suuri halu voittaa, joten yhteistyön tekeminen ei saanut olla sen esteenä. Siispä päätin nyökätä naarasoppilaalle takaisin. Astelin Raparperitassun vierelle istumaan, sillä käytännössä vaihdon aika ei tainnut olla vielä. Minua ei häirinnyt välillämme vallitseva hiljaisuus, sillä olin tottunut siihen. Kuitenkin ryhmähenkeä parantaakseni päätin toimia poikkeuksellisesti ja avata suuni.
"Rauhallista", sain viimein murahdettua. Olisin voinut pyöräyttää itselleni silmiä, sillä kuulostin aivan sellaiselta kissalta, joka mieluummin puhui kuin teki. Annoin kuitenkin katseeni levätä taivaanrannassa. Yö oli hiljainen lukuun ottamatta joidenkin lintujen ääniä, jotka kantautuivat kauempaa korviin. Tuulikin tuiversi pienesti, mutta se ei aiheuttanut kovasti ääntä. Huomasin etäämmällä varapäällikön katseen kiertävän ja silmien olevan tarkkaavaisina ympäristöstä. Siirsin katseeni kollista Raparperitassuun.
"Millainen mestari Tuhkajuova on?" kysyin rauhallisesti, sillä en oikein tiennyt mitään oppilaan mestarista. Minua ei niinkään kiinnostanut keskustella mustaoranssin naaraan kanssa, mutta tämä oli hyvä hetki saada tietoja Tuhkajuovasta. Olisi varmasti suuri hyöty tietää kuolonklaanilaisista enemmän, joten miksen käyttäisi hetkeä hyödyllisen tiedon metsästämiseen. Vilkaisin Henkäysvarjon suuntaan kuin tarkastaen, oliko edes suotavaa puhua vartion aikaan. Viimeiseksi halusin vaikuttaa huonolta varapäällikön silmissä. Vaaleanharmaa kolli ei kuitenkaan reagoinut sen ihmeellisemmin, joten en uskonut tekeväni suurta rikettä. Henkäysvarjo vain liikautti korviaan, kunnes keskittyi taas paremmin ympäristöönsä. Niinpä palautin taas katseeni eteenpäin valmiina kuulemaan toisen oppilaan vastauksen.

// Rapsu?
// 510 sanaa (kp-boosti)

Astelin ulos tekemästämme pesästä ja katselin sitä mietteliäänä.
”Jos minulta kysytään, niin seinämiä voisi ehkä vielä hiukan parantaa, jotta se pitäisi tuulta ja vettä vielä paremmin”, maukaisin. Katsoin Tuimatassua ja Lintutassua.
Tuimatassu katsoi minua silmät viirulla: ”Aivan vapaasti, minä tein osani sisuksesta.”
”Tein kyllä hyvin oman osani seinämien suhteen ja minun mielestäni se on aivan hyvä!” Lintutassu kivahti minulle. Peräännyin hiukan, sillä en uskonut saavan noin vahvaa reaktiota. ”Sinä sitä paitsi löysit vähemmän keppejä kuin minä, joten voit kyllä käydä keräämässä niitä lisää sillä välin, kun parantelen seinämiä näillä, mitä meillä jo on.”
Mieleni teki tiuskaista takaisin, että minä olin jo ansainnut yhdestä lajista joukkueellemme ensimmäisen sijan, mutta en tahtonut syventää tätä kinastelua yhtään sen enempää, kun Henkäysvarjo ja Tuhkajuova olivat kuulolla. Siispä vain pyöräytin silmiäni ja huokasin erittäin syvään.
”Hyvä on. Mutta minä otan sitten ensimmäisen partion”, tuhahdin takaisin Lintutassulle.
”Hyvä! Minä otan viimeisen!” naaras tuhahti ja kääntyi poispäin merkiksi siitä, että keskustelu oli ohitse. Katseeni siirtyi hitaasti Tuimatassuun, joka taisi tajuta joutuneensa keskimmäiseen vuoroon. Kolli ei sanonut sanaakaan vaan tuijotti minua erittäin pitkään.
”Mene vain jo lepäämään. Tarvitset voimiasi huomenna. Minusta sinun kannattaisi olla taistelijamme, jos kyseinen laji tulee vastaan. Joka aivan varmasti myös tulee”, naukaisin kollille rauhallisesti. ”Ja kiitos. Hyvää työtä pesän sisuksen kanssa.”
Käännyin poispäin Tuimatassusta ja jätin hänet omilleen. Lintutassun kanssa ystävyyden muodostaminen alkoi vaikuttaa epätoivoiselta, joten ehkä Tuimatassun kanssa olisi vielä jotakin mahdollisuuksia. Tai ainakin toivoin niin.

Yö oli erittäin hiljainen oman vahtivuoroni kohdalla. Taivas oli pimeä ja selkeä, kuun kajo paistoi taivaalta. Se ei ollut lähelläkään täysikuuta, mutta sen valo oli silti yhtä valloittava. Aiemmin illalla myös Lintutassu oli jo mennyt pesään nukkumaan palattuani keppejä hakemasta. Naaras ei ollut koskenutkaan pesän seinämiin. En voinut tuntea muuta kuin ärtymystä. Tiesin, että Lintutassu oli vanhin ja kokenein, mutta nyt hän vaikutti aivan pennulta. Siispä olin parannellut seinämiä vielä yksin. Kuulin vasta myöhemmin, että olimme hävinneet pesän rakentamisessa. Eikä se melko olemattomalla yhteistyöllämme ollut edes ihme. Siinä olisi parantamisen varaa.
Huomasin sivusilmällä Tuimatassun astelevan ulos pesästä omaan vahtivuoroonsa. Tervehdin oppilasta lyhyellä nyökkäyksellä.

// Tuima? Jos se haluu yhtää mitää smalltalkkia
// 336 sanaa

Heräsin yhtäkkiä. Kukaan ei ollut tullut herättämään, kukaan ei ollut äännähtänyt kovaa, minä vain heräsin vaistomaisesti. Olin illalla onneksi saanut nukahdettua, ja kahden aikuisen kissan läsnäolo helpotti oloani.
Katsahdin ylös. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla. Maisema oli toden sanoen melko kaunis. Annoin ajatuksieni kerrankin vaeltaa vapaana. Minulla ei ollut hajuakaan, oliko jo aamuyö, mutta ainakin kuu näytti olevan vielä korkealla. Makasin siinä hetken, mutten saanut uudestaan unta. Niinpä päätin mennä pesän ulkopuolelle. En erityisesti halunnut keskustella vartijoille, mutta kaipasin raitista ilmaa. Nousin ylös, ja yritin varoa, etten herättäisi ketään. Ei sillä, että olisin oikeastaan välittänyt, mutta en halunnut varsinkaan Sinitassun olevan vihainen minulle, koska se hankaloittaisi ryhmämme työskentelyä selvästi. Puikahdin pesämme suuaukosta pihalle, ja heti Sulkatassu ja vartiossa oleva mestari Pimentovarjo kääntyivät minua kohti.
”Heräsin, enkä nähnyt pointtia nukkumiselle”, puhuin hiljaisella, mutta rauhallisella äänellä. Sulkatassu vain nyökkäsi, mutta Pimentovarjo avasi suunsa.
”Haluatko aloittaa vahtivuorosi jo nyt, niin Sulkatassu pääsee nukkumaan aikaisemmin?” tämä kysyi. Katsahdin Sulkatassuun, jolla näytti olevan jotain asiaa vastaan.
”Kyllä minä voin oman vuoroni loppuun hoitaa”, tämä kuulosti reippaalta, mutta samalla yritti luultavasti todistaa, että pystyisi hoitamaan työnsä. En ollut varma, halusiko hän todistaa minulle vai Pimentovarjolle, mutta ele oli joka tapauksessa kiintoisa. En ollut varma, pidinkö sitä hyvänä vai huonona asiana. Aika lailla molempina.
”Voin valvoa tästä aamuun, joten voimme vahtia kolmistaan hetken aikaa”, lausuin tarkkaan harkitun lauseen. Pimentovarjo mietti.
”Kai se sopii”, tämä lopulta myöntyi. Yritin saada selville, mitä Sulkatassu ajatteli, mutta tämän ilmeitä oli jokseenkin hankala lukea. Asia kiehtoi minua. En pitänyt kissoista, joita pystyi lukemaan kuin kirjaa. Liian tylsää. Pidin haasteista. Istahdin Sulkatassun viereen, mutten liian lähelle.
”Oletko nähnyt mitään?” kysyin tältä. En oikeastaan halunnut keskustella mistään kiinnostavasta Pimentovarjon ollessa lähellä, mutta halusin kipeästi tietää naaraasta lisää.
”En oikeastaan. Valitsemamme paikka on aika hiljainen”, naaras vastasi. Nyökkäsin. Oppilas oli oikeassa. Puiden kahinaa yötuulessa lukuun ottamatta ei metsästä erottunut miltei mitään sen kummempia ääniä. Olimme hetken aikaa hiljaa.
”Miten koulutuksesi edistyy?” Sulkatassu kysyi hetken päästä. Mietin sanavalintaani.
”En ole ollut oppilaana vielä kovin kauaa, joten en ole oppinut vielä kaikkea mahdollista, mutta koulutukseni etenee ihan hyvään tahtiin. Ja mestarini on ihan kunnollinen, vaikka haluaisin tehdä monipuolisempia asioita”, nau’uin. ”Entä sinun koulutuksesi?”
”Se menee hyvin. En malta odottaa, että pääsen koulutukseni loppuun”, tämä virnisti. Nyökkäsin. Istuimme vielä hetken hiljaisuudessa. Se ei kuitenkaan onneksi ollut painostavaa tai kiusallista hiljaisuutta. Enkä kyllä olisi välittänytkään kiusallisesta hiljaisuudesta. En ollut kissa, joka jaksoi välittää sellaisista.
”Nyt on Sulkatassun vuoro mennä nukkumaan”, Pimentovarjo ilmoitti, ja Sulkatassu lähti pesään heilauttaen häntäänsä. Sulkatassun mentyä jäin istumaan Pimentovarjon seuraan hiljaisuudessa.

Haukottelin, kun Sulkatassu ja Sinitassu kömpivät ulos pesästä Hopeaputouksen jäljessä. Nousin seisomaan, ja kävelin hetken ympärilläni verrytelläkseni uupuneita lihaksia. Käännyin mestareiden puoleen.
”Tulevatko Pähkinäkorva ja Varjokarva kohta?” tiedustelin. Pimentovarjo nyökkäsi.
”Heidän pitäisi tulla tänne kohtapuoliin. Me lähdemme nyt oman joukkueemme luokse.” Mestarit lähtivät, ja jäimme hetkeksi yksin.
”Nukuitteko hyvin? Minä ainakin nukuin. Näin unta niistä hienoista valkoisista linnuista”, Sinitassu aloitti keskustelun.
”Nukuin ihan hyvin”, Sulkatassu naukaisi varovaisesti hymyillen. Mumisin osoittaakseni olevani samaa mieltä.
”Mikäköhän seuraava laji on?” Sulkatassu pohti ääneen.
”Toivottavasti jotain, jossa lämpenee”, vastasin hetken miettimisajan jälkeen. Olin vieläkin vähän jähmettynyt yön jäljiltä.
”Toivottavasti pääsemme saalistamaan”, Sinitassu totesi. Kuulin jotain, ja käänsin heti katseeni metsään. Näin mestariemme Varjokarvan ja Pähkinäkorvan lähestyvän.
”Mitä meillä on nyt?” Sulkatassu kysyi heti tuhlaamatta hetkeäkään.
”Seuraava laji on saalistus. Saatte kaikki tämän aamupäivän aikaa saalistaa, ja laskemme saaliinne lopuksi yhteen. Sitten vertaamme niitä muiden joukkueiden saalismääriin. Tässä kisassa voittaa puhtaasti se joukkue, kellä on eniten saaliita. Saalistuksen jälkeen hoidetaan taistelu, johon jokaisesta joukkueesta osallistuu yksi”, Pähkinäkorva ilmoitti. Hyvä. Saalistusta. Pidin saalistuksesta. Jännitin tosin sen jälkeistä taistelua. Saatoin vain toivoa, että Sulkatassu suostuisi taistelemaan, sillä siinä minä olin aivan surkea.
”Koska aloitamme?” kysyin, lihakseni jo valmiina aloittamaan.
”Nyt. Palatkaa auringonhuipun aikaan”, Varjokarva hymähti, ja säntäsimme kaikki eri suuntiin.

Minua harmitti. En ollut löytänyt juuri mitään. Olin saanut yhden hiiren, ja yhden vähän isomman kanin. Kämäinen saalis siihen verrattuna, että olin ihan hyvä saalistamaan. Noh, toivottavasti Sulkatassu ja Sinitassu olivat saaneet hyvin saalista. Sinitassusta en tosin ollut ihan varma, sillä saattoi olla, että tuo oli jäänyt tarkastelemaan jotain ötököitä tai kiviä. Palasin pesäpaikallemme, jossa Sulkatassu jo odottikin kahden mestarin seurassa. Tuo oli saanut hienosti viisi saalista. Minua vähän hävetti. No, ehkä Sulkatassu antaisi minulle anteeksi, koska olin nuorin oppilas.
Sinitassu palasi pian sen jälkeen myös kahden riistaeläimen kanssa. Yhteensä meillä oli yhdeksän saalista. Ei kovin paha. Toivoin vain, että se olisi tarpeeksi.
”Hyvä”, Varjokarva naukaisi.
”Nyt voimme miettiä kaksintaisteluun osallistujia”, kolli jatkoi. Nielaisin.
”Minä en ole hyvä taistelemaan”, tunnustin, ja katsoin Sulkatassua.

//Sulka? Anteeks ku en kirjottanu yhtään siit saalistuksest ku meni moti :’D
//741 sanaa

“Hiirenpapanat, hyvä Pimeyden metsä älä vie meiltä kaikkia yrttejä pois, anna ukkospolun luona olla hierakkaa ja kultapiiskua”, kuuntelin Tiputassun anelevan ääneen. Lähdimme jälleen liikkeelle niin, että minä kuljin edellä ja Tiputassu kulki perässäni. Nuori parantajaoppilas tuntui tietävän, mitä hän taki. Hän haisteli ilmaa kaiken aikaa ja kulki aivan kiinni perässäni. Jos olisin tehnyt äkkijarrutuksen, kolli olisi todennäköisesti törmännyt minuun. En kuitenkaan uskaltanut tehdä niin, sillä se olisi ollut vain turhaa ajanhaaskausta. Meidän täytyisi löytää sitä kulta..piiskua? Jotta parantaja ja hänen oppilaansa voisivat pelastaa Sammalvarjon hengen.
Olimme ukkospolun lähettyvillä. Sen pahanhajuinen katku leijaili jälleen nenääni, saaden kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
"Pysähdy!" Tiputassu ärähti, ja pysähdyin siihen paikkaan. Oppilas nuuhki maata. Paikoin lumi oli jo sulanut, ja juuri nyt kävelimme sellaisella alueella, jossa lunta oli vain joitakin kasoja ympärillämme. Katsoin kysyvästi parantajaoppilasta.
"Mitä nyt?" kysyin. Tiputassu piti edelleen kuononsa maassa, ja tuntui kokeilevan sillä maassa olevia kullankeltaisia kukkia. Ne näyttivät melko nuupahtaneilta ja tallotuilta.
"Tässä on kultapiiskua, mutta ne ovat viime viherlehdeltä. Hiirenpapanat, eikö täällä ole mitään käyttökelpoista?" Tiputassu tuskaili. Minusta tuntui pahalta, kun en osannut auttaa kollia. Saatoin vain kuvitella, millaisessa ahdingossa tuo oli. Jos yrttiä ei löytyisi, se voisi koitua Sammalvarjon kohtaloksi. En minä tosin mitään yrteistä ymmärtänyt, mutta tiesin, että ne usein pelastivat kissan hengen.
"Tuo yksi näyttää ihan hyvinvoivalta. Ei se, vähän vasemmalle", sanoin Tiputassulle. Kolli siirsi kuonoaan omaan vasempaansa, ja hän hätkähti. Kolli tarttui hampaillaan kasvin varteen ja repi sen juurineen päivineen maasta. Minusta tuntui hyvältä, kun pystyin olla edes vähän avuksi. Toki kilpikonnakuvioinen kolli olisi varmasti löytänyt hyvän kasvin itsekin, mutta näin aikaa kului vähemmän.
"Tarvitsemmeko me muuta?" kysyin kohteliaasti kollilta. Tiputassu vaikutti aika ärhäkältä tapaukselta, joten en halunnut hermostuttaa häntä, vaan pyrin olemaan mahdollisimman kohtelias. Minun mielestäni Tiputassu teki tärkeää työtä. Minusta ei olisi ollut parantajan hommiin, sillä siinä joutui kohtaamaan liikaa kuolemia ja kissoja, jotka voivat huonosti.
"Ei ole aikaa. Palataan leiriin. Mene edeltä, karvakasa", Tiputassu mutisi kukka suussaan. Minä otin taas paikan kollin edestä, ja tuo lähti seuraamaan askeleitani kohti leiriä. Matka tuntui taittuvan aiempaa hitaammin. Kenties se johtui siitä, että pelkäsin koko ajan Sammalvarjon puolesta. Entä jos naaras ei selviäisi? Emme silloin saisi tietää, kuka hänen kimppuunsa oli hyökännyt.
"Oletko pitänyt parantajaoppilaana olemisesta?" kysyin Tiputassulta ikään kuin keventääkseni kireää tunnelmaa.

//Tipu?
// 370 sanaa

Pesänrakennus oli mennyt Sulkatassun mielestä todella hyvin. Naaras toivoi, ettei heitä valvonut mestari ollut huomannut sitä, kun Sinitassu olisi halunnut koristella pesää kivillään. Kolmikko oli joutunu hetken vääntämään asiasta, jonka jälkeen he olivat saaneet kaikkia miellyttävän tuloksen. Kivien koristelu jäi, eikä aikaa jäänyt sille myöhemminkään. Sulkatassusta tuntui pahalta hänen sisarensa puolesta. Sinitassu oli ollut niin kovin innoissaan pesän koristelemista, että naaras ei olisi halunnut pilata tuon pentumaista onnea. Onneksi Lehtitassu oli uskaltanut sanoa oppilaalle vastaan. Toki harmaanruskea naaraskin oisi sen lopulta tehnyt, mutta hän ei halunnut itse pahoittaa Sinitassun mieltä.
Nyt kolmikko söi Varjokarvan tuomia saaliita. Kolli oli saanut saalistettua vain oravan ja hiiren. Sulkatassu oli jakanut oravan Sinitassun kanssa, ja kaksikko oli jättänyt siitä vähän Pähkinäkorvallekin. Sulkatassulla ei ollut ollut nälkä, joten naaras ei ollut syönyt kuin vähän. Hän pärjäisi vähällä ruualla vallan mainiosti. Varjokarva sen sijaan oli jäänyt täysin ilman ruokaa. Se oli oikeastaan vain ja ainoastaan soturin oma vika. Hän oli inimittäin tse saalistanut huonosti ja liian vähän.
"Pimentovarjo ja Hopeaputous ovat yön teidän kanssanne. He arvioivat pesäänne, kun minä ja Pähkinäkorva menemme arvioimaan muiden oppilaiden pesiä", Varjokarva selosti.
"Te vartioitte jokainen vuorollaan leiriä yön ajan", kirkkaanruskea kolli lisäsi. Kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan, joten mestarit lähtivät kohti muiden oppilaiden rakentamia pesiä.
Sulkatassu oli tyytyväinen heidän pesäänsä. Oli ollut hyvä idea Sinitassulta rakentaa pesä puunjuurakkoon. Siitä Lehtitassu oli vielä keksinyt, että pesää voisi suurentaa kaivamalla. Sulkatassu silmäili pesää vielä.
"Me varmasti voitetaan tämä kilpailu", naaras sanoi ja vilkaisi joukkuetovereitaan.
"Toivotaan", kilpikonnakuvioinen Lehtitassu sanoi hiljaa. Sinitassu pysyi vaiti. Naaras oli kääntänyt katseensa taivaalla lentäviin lintuihin.
"Oletteko huomanneet, että erilaiset linnut ovat hiirenkorvan myötä saapuneet metsään. Tuollaisia pitkäkaulaisia valkoisia lintuja en ole aikaisemmin nähnyt, mutta nyt ne lentävät reviirimme yli lähes päivittäin", Sinitassu lausui rauhallisella äänellä. Sulkatassu huomasi, että Lehtitassu katsoi Sinitassua sen näköisenä, ettei naaras voinut uskoa korviaan. Lehtitassu katsoi Sulkatassua kuin varmistaen, että oli kuullut oikein. Nopeasti kilpikonnakuvioinen loihti taas kasvoilleen vakavan ilmeen.
"Ei, en ole huomannut", Lehtitassu vastasi viileästi. Sinitassu käänsi hetkeksi katseensa pois taivaasta ja väläytti Lehtitassulle hennon hymyn.
"Sitten on hyvä, että minä kerroin. Eikö olisi mahtavaa, jos mekin osaisimme lentää?" Sinitassu kysyi ja huokaisi. Sulkatassua säälitti. Lehtitassu katsoi Sinitassua kuin hölmöä.
"Joo.. Pitäisikö meidän lähteä nyt nukkumaan, Sinitassu?" Sulkatassu kysyi ja katsoi sisartaan vaativasti. Sinitassu pudisteli päätään.
"Minä tahdon ensimmäisen vartiointivuoron. Tahdon tarkkailla lintuja", Sinitassu vastasi rauhallisella äänellään. Lehtitassu oli sanomassa jotakin, mutta huomatessaan Sulkatassun pudistelevan päätään, naaras vaikeni. Sulkatassun teki mieli sanoa, että yövartiossa ei tarkkailtu lintuja vaan ympäristöä vihollisten varalta, mutta naaras ei jaksanut. Oli parempi vain olla nyt hiljaa.
Lopulta Pimentovarjo ja Hopeaputous saapuivat pesälle. Sinitassu ilmoitti ottavansa ensimmäisen vuoron, ja Hopeaputous kertoi vartioivansa alkuyön. Sitten olisi Sulkatassun vuoro, ja Pimentovarjo tulisi hänen kanssaan jossain vaiheessa. Lehtitassun tehtävä oli vartioida loppuyö Pimentovarjon seurassa.
Sulkatassu astui muiden edellä juurikkoon ja otti mukavan paikan sen keskustasta. Pesään mahtui hyvin kolme kissaa, ja pienikokoinen kissa olisi mahtunut lisäksi mukaan. Mutta jos useampi kissa olisi yrittänyt tunkea pesään, olisi tila loppunut kesken. Sulkatassu arveli, että hänellä ei olisi vaikeuksia nukahtaa. Päivä oli ollut täynnä kaikenlaista mukavaa tekemistä, joten leirin ulkopuolella nukkuminen ei varmastikaan vaikuttaisi unensaantiin. Sinitassu tuskin olisi mikään paras yövartija, mutta onneksi hänellä oli Hopeaputous seuranaan.
Sulkatassu oli oikeassa. Hän sulki silmänsä ja nukahti lähes välittömästi.

Jossain vaiheessa yötä naaras tunsi jonkun tönäisevän hänen turkkiaan.
"Sulkatassu", Sinitassun tuttu ääni herätti naaraan ja työnsi unen pois. Soturioppilas raotti hitaasti silmiään ja kohtasi sisarensa katseen.
"Minä näin monta lintua ja olisin voinut jatkaa vartiota, mutta kuulemma nyt on sinun vuorosi", valkoinen kissa kertoi. Sulkatassu väläytti sisarelleen hennon hymyn.
"Toivottavasti muistit myös vartioida muutakin kuin lintuja", naaras huokaisi ja poistui pesästä varoen, ettei herättäisi nukkuvaa Pimentovarjoa tai Lehtitassua.
Pesän ulkopuolellakin oli pimeää. Taivaalla leijaili muutama pilvenhattara, mutta muuten oli kirkasta. Lähes täysi kuu mollotti taivaalla ja valaisi metsää. Sulkatassu erotti Hopeaputouksen hopeanvalkoisen turkin, joka suorastaan sädehti kuunvalossa.
"Toivottavasti sinä teet muutakin kuin puhut linnuista ja kivistä", Hopeaputous ärähti pilkaten. Sulkatassu siristi silmiään.
"Mitä sitten? Hän pitää niistä. Kyllähän soturitkin puhuvat jatkuvasti omista mielenkiinnon kohteistaan, joten miksi Sinitassun pitäisi olla hiljaa?" harmaanruskea naaras ärähti takaisin. Hopeaputous oli vastaamassa jotakin, mutta tuhahti sitten vain.
Sulkatassu käänsi sisarensa puolesta loukkaantuneena selkänsä soturille, ja alkoi tarkkailla ympäristöä. Metsä oli rauhallinen. Välillä pöllö huhuili jossakin kaukaisuudessa, ja metsän eläimet liikkuivat varjoissa. Sulkatassu huomasi, että ympäristössä liikkui tosiaan aika paljon erilaisia lintuja.
Yövartio sujui moitteettomasti, ja jossain vaiheessa Pimentovarjo vaihtoi paikkaa Hopeaputouksen kanssa. Sulkatassu pysytteli melko kaukana tummasta naaraskissasta. Hän ei halunnut jutella soturille, koska Pimentovarjo ei vaikuttanut kovinkaan mielenkiintoiselta kissalta. Sulkatassu oli saanut naaraasta sellaisen kuvan, että hän totteli Tuhkajuovan tavoin sääntöjä ja oli muutenkin tavanomainen kuolonklaanilainen. Sulkatassua kiinnostivat enemmän ne kissat, jotka jotenkin poikkesivat siitä, mitä Kuolonklaani edusti.

//Lehtii?
// 769 sanaa (kp-boosti)

Minun tehtäväni oli saalistaa, kun oppilaat hoisivat pesänrakennuksen. Pimentovarjo oli jäänyt seuraamaan kolmen oppilaamme suoritusta.
Olin käynyt Lehtikuusilaaksossa, ja olin saanut kohtalaisen hyvin saaliita näin lyhyessä ajassa. Olin saanut kiinni yhden päästäisen, jäniksen ja varpusen. Ainakin oppilaat saisivat syödäkseen, ja todennäköisesti myös minulle ja Pimentovarjolle jäisi jotakin. Muiden joukkueiden jäseniä minä en ruokkisi. Jos heidän mestarinsa eivät olleet saaneet mitään kiinni, se ei ollut minun vikani.
Aurinko oli juuri laskemassa, ja metsässä hämärsi jo. Kiristin tahtiani päästäkseni nopeammin takaisin muiden luokse.
"Sisällä on lähes valmista!" kuulin Tuimatassun sanovan. Astelin esiin puiden välistä, ja Pimentovarjo kääntyi minun puoleeni. Naaras näytti tyytyväiseltä, kenties se johtui saalismäärästäni tai sitten oppilaat tuntuivat pärjäävän erityisen hyvin. Pudotin saaliit maahan ja istuuduin toisen soturin vierelle. Annoimme oppilaille vielä hetken aikaa viimeistellä pesänsä, jonka jälkeen käskimme heidät luoksemme.
"Syökää nyt. Pimentovarjo käy muiden mestareiden kanssa arvioimassa kaikkien joukkueiden pesät, jonka jälkeen yövartio voi alkaa. Minä menen nukkumaan toisen joukkuen pesään, ja Pimentovarjo nukkuu ensimmäisen joukkueen pesässä. Teidän kanssanne nukkumaan tulevat Varjokarva ja Henkäysvarjo", kerroin rauhallisella äänellä nuorille kissoille, jotka kuuntelivat tarkkaavaisina. Pimentovarjo nyökkäsi ja poistui luotamme. En tiennyt lainkaan, minne muut oppilaat olivat pesänsä rakentaneet. Mieleeni muistuivat jälleen omat harjoitukseni. Meidän joukkueemme oli rakentanut pesän kivenkoloon. Me emme olleet voittaneet pesänrakennuskilpailua, enkä tiennyt monensiako me olimme olleet. Mestarit olivat kertoneet vain voittajajoukkueen, mutta tänä vuonna jokainen joukkue saisi tietää tarkemmin sijoituksestaan.
Kun katselin oppilaiden väsäämää pesää, en ollut kovinkaan vakuuttunut. Pesä näytti ulkoa tilavalta, eikä pensas ollut huonoin vaihtoehto pesäksi, mutta en osannut sanoa mitään siitä, millainen siellä olisi nukkua tai miten oppilaat olivat pärjänneet yhdessä. Söin oman osuuteni saaliista, ja jätin Pimentovarjolle puolet jäniksestä. Naaras palasi jonkin ajan kuluttua luoksemme.
"Toisen joukkueen pesä on tuolla suunnassa", naaras ilmoitti ja viittoi hännällään oikean suunnan. Nyökkäsin pienesti kiitokseksi ja työnsin puoliksisyödyn jäniksen kohti soturia.
"Miten he pärjäsivät?" kysyin ja viittasin etäämmällä oleviin kolmeen oppilaaseen. Naaras kohautti lapojaan.
"Aina on jotakin parannettavaa, mutta huonomminkin voisi mennä", naaras kuittasi. Eli ei siis aivan surkeasti, ajattelin.

Kun olimme saaneet syötyä, lähdin kulkemaan kohti toisen joukkueen pesää. Ennen lähtöä olimme keskustelleet Pimentovarjon kanssa oppilaidemme vahvuuksista ja heikkouksista, sekä muiden joukkueiden oppilaista. Lintutassu oli yksi klaanin vanhimpia oppilaita, mutta vastapainoksi sille Tuimatassu oli koko klaanin nuorin oppilas. Raparperitassu oli melko keskivaiheilla. Hänen koulutuksensa ei ollut aivan alussa, mutta ei myöskään lopussa.
Ensimmäisessä joukkueessa olivat Sulkatassu ja Sinitassu, jotka saisivat varmastikin jo seuraavien kuiden aikana soturinimensä. Lehtitassu sen sijaan oli vain vähän Tuimatassua vanhempi. Olimme päätelleet, että toisella joukkueella oli suurimmat mahdollisuudet voittaa. Harakkatassu oli oppilaista vanhin, ja Sähkötassu ja Mustikkatassu olivat kanssa koulutuksensa loppupuolella. Sitä tasoitti kuitenkin se, että Mustikkatassu tuntui olevan melko surkea oppilas, jos totta puhuttiin. Kollilla ei ollut oikein luonnetta, ja hän ei koskaan vaikuttanut sellaiselta, joka voisi pärjätä soturina kovinkaan hyvin.
Kohtasin Henkäysvarjon katseen, kun saavuin toisen joukkueen pesälle. He olivat rakentaneet pesänsä kahden kiven väliseen koloon. Ohitin kollin kuitenkin nopeasti sanomatta tälle mitään. En halunnut juuri nyt keskustella Henkäysvarjon kanssa. Epäilin yhä, että kolli oli jotenkin sekoittanut pentumme kieroihin suunnitelmiinsa, jotka kaiken lisäksi olivat Punatähden sääntöjen vastaisia.
"Hei, nukun teidän kanssanne tämän yön", tervehdin kolleja rauhallisella äänellä. Pähkinäkorva oli jo saapunut paikalle, ja hän nyökkäsi minulle tervehdyksen. En tervehtinyt nuorempaa soturia takaisin. Kohtasin katseellani Sähkötassun sinivihreän katseen. Soturioppilas katsoi minua ja nyökkäsi pienesti. Hänellä ei joko ollut aavistustakaan siitä, että oli äänyt kiinni Eloklaanin reviirillä seikkailemisesta, tai sitten kolli oli vain erittäin hyvä peittämään sen aavistuksen. En voinut olla enempää pettynyt poikaani. Olimme kuitenkin sopineet, ettemme kertoisi oppilaille harjoitusten aikana siitä, että he olivat jääneet kiinni.
Minusta meidän olisi täytynyt kertoa välittömästi ja antaa pennuilleni rangaistukset, mutta Punatähti oli eri mieltä. Päällikkö ei halunnut pilata oppilaiden mieltä. He halusivat, että jokainen oli parhaimmillaan harjoituksissa. En vointu muuta kuin totella päällikön käskyjä. Jyrkänneloikka oli ollut kanssani samaa mieltä, ja se oli tuntunut äärimmäisen hyvältä. Kolli oli sanonut sen jopa ääneen "olen samaa mieltä Tuhkajuovan kanssa."
"Sähkötassu, sinä hoidat ensimmäisen vartiointivuoron minun kanssani. Sen jälkeen on Mustikkatassun vuoro. Kuuhuipun jälkeen minä ja Pähkinäkorva vaihdamme vuoroa, jonka jälkeen Mustikkatassu jatkaa vielä jonkin aikaa. Harakkatassu hoitaa sitten vartion loppuun Pähkinäkorvan kanssa", selostin oppilaille yön suunnitelman, eikä kenelläkään tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Myös Pähkinäkorva nyökytteli. En tiennyt, oliko kolli kanssani samaa mieltä, vai eikö hän vain uskaltanut väittää vastaan.

Muut kissat katosivat pesän suojiin, ja me jäimme Sähkötassun kanssa kahden. Jos totta puhuttiin, minä järjestelin tämän juuri niin, että saisin hieman kahdenkeskistä aikaa poikani kanssa. En välittänyt juurikaan mistään emo-poika-hetkistä, mutta halusin selvittää Sähkötassun ajatusmaailmaa. Pentuna kolli oli ollut kovin kuuliainen, ja vain Sulkatassun houkuttelemana kolli oli joskus joutunut vaikeuksiin lähdettyään esimerkiksi luvatta pesästä pääaukiolle.
"Miten koulutuksesi etenee?" kysyin kollilta ja kohtasin hänen katseensa. Pidin oman ilmeeni vakavana. Tiesin kyllä varsin hyvin, miten Sähkötassun koulutus eteni. Jyrkänneloikka oli kehunut minulle sitä, miten tunnollisesti kolli oli harjoitellut jokaisen taisteluliikkeen.
Jossain sisimmässäni leimahti pieni ylpeys pojastani silloin, kun Jyrkänneloikka oli puhunut hänen koulutuksestaan. Olin ollut varma, että kollista tulisi kuuliainen soturi Kuolonklaanille. Nyt se varmuus ja pienikin ylpeys oli kadonnut, kun olin saanut kuulla kollin seikkailusta. Olin todella pettynyt Sähkötassuun.

//Sähköö?
// 826 sanaa

Ensimmäinen laji oli suoritettu ja seuraavana vuorossa oli pesänrakennus. Raparperitassu oli palannut luoksemme Tuhkajuovan kanssa, ja naarassoturi oli ilmoittanut Raparperitassun tulleen ensimmäiseksi. Mahtava aloitus harjoituksille joukkueemme osalta, vaikka Raparperitassu olikin se ainut, joka oli tässä lajissa jotain tehnyt. Oli ollut hyvä, että oppilas oli ilmoittanut kiipeilevänsä, sillä hän selvästi tiesi oman taitotasonsa. Ainakin naaras oli hyvä kiipeilemisestä, muista taidoista ei sitten ollutkaan tietoa.
Tuntui hieman oudolta, että tulisin viettämään yön leirin ulkopuolella ja vielä sellaisten kissojen kanssa, joita en edes kunnolla tuntenut. Meidän kuului rakentaa pesä itsenäisesti, ja Tuhkajuova ja Pimentovarjo annettuaan hieman ohjeistusta, siirtyivät selvästi sivummalle ilmeisesti tarkkailemaan toimiamme. Käännyin puhtaanvalkoisen ja mustaoranssin oppilaan puoleen.
"Etsitään ensin tarpeeksi hyvä paikka", Lintutassu sanoi heti ensimmäiseksi ja alkoi vilkuilemaan ympärilleen. En kiinnittänyt huomiota sanoiko toinen oppilaista jotain, sillä olin kiinnittänyt kaiken huomioni hyvän pesäpaikan löytämiseen.
"Kävisikö tuo?" hetken kuluttua puhtaanvalkea naaras osoitti hännällään puun juurakkoa ja kipitti lähemmäs sitä. Se näytti ihan oivalliselta kauempaa. Lähemmäksi päästyä sen ahtauden havaitsi paremmin, ja ilmeisesti Lintutassu huomasi saman itsekin.
"Se on liian ahdas useammalle kissalle", tuhahdin toiselle oppilaalle ja kohtasin samalla naaraan kurtistuneet kulmat. Tietenkin tiesin sanojeni olleen lähes turhia, mutta jostain syystä halusin päästää ne ulos suustani. Ajatellessani vielä Lintutassun ehdotuksen tilan ahtautta, Raparperitassu kutsui meitä jonkin matkan päässä luokseen. Ilmeisesti naaras oli jatkanut lähiympäristön tutkimista, ja kaikesta päätellen myös löytänyt jotain.
"Tämä pensas sopisi pesäksi. Jos taitamme vähän oksia, sen pitäisi olla tarpeeksi tilava meille kaikille", mustaoranssi naaras kertoi tyynesti pitäen katseensa edessä olevassa pensaassa. Tyydyin nyökkäämään. Raparperitassu oli kyllä oiva lisä joukkueeseen, sen hän oli jo kahteen otteeseen todistanut.
"Jos sinä hoidat oksat, me voimme Lintutassun kanssa etsiä materiaaleja aukkojen täyttämiseen", naaras ilmoitti siirtäen kirkkaanoranssin katseensa minuun. Tuhahdin Raparperitassulle, sillä oppilaalla oli selvä mielipide asiasta ja varmasti hän myös halusi homman hoituvan sen mukaan. Tietenkin oli hyvä, että edes jollain oli joku idea, mutta muiden ohjaaminen ärsytti minua. Lintutassulle järjestely näytti kyllä kelpaavan. Kaksi naarasoppilasta katosi etsimään ties mitä keppejä ja muuta tarpeellista, jolla saisi pensaan aukkokohdat täytettyä. Keli oli tällä hetkellä suotuisa, mutta meidän pitäisi varautua kaikkeen. Pensaasta täytyisi myös saada hieman tiiviimpi, ettei tuuli pääsisi sen tämän hetkisistä raoista sisälle. Ennen kuin aloitin hommani vilkaisin kahden soturin suuntaan, jotka keskustelivat sivummalla. En osannut lukea näin kaukaa heidän ilmeitään, mutta toivoin, että valinta pesän paikasta oli oikea. Työnnyin pensaan alle, jossa oli enemmän tilaa. Käytin ajan siihen, että kaivoin maata saadakseni pesästä korkeamman sekä katkoin sisäpuolelta edessä olevia oksia. Jotkin oksat oli vaikea katkoa ja jouduin välillä käyttämään hampaitani apuna. Pian pensas näyttikin jo enemmän pesältä, sillä ainakin se oli tilavampi. Mahtuisimme sinne kaikki hyvin. Ulkopuolelta alkoi kuulumaan askelia, joten oletin kaksikon palanneen etsintäreissultaan. Sujahdin ulos pesästä.
"Sisällä on lähes valmista", ilmoitin toisille. Raparperitassu alkoi tekemään pensaasta tiiviimpää Lintutassun kanssa. Itse en enää jaksanut kuunnella oppilaan ohjeita, joten tein pesän seinämästä sellaisen, minkälainen varmasti pitäisi tuulen ja kosteuden ulkopuolella.
Valmistelimme pesää vauhdilla ja loppua kohden aloimme ehkä rakentamaan pesää paremmin yhdessä. Minua ei niinkään kiinnostanut, millä hengellä saisimme pesän valmiiksi, kunhan vain saisimme. Aika kului kuitenkin odotettua nopeammin ja pian aika alkoi loppumaan. Astelin katsomaan pesää hieman etäämmältä ja olin melko tyytyväinen siihen, mitä olimme saaneet aikaan. Toivoin, että olimme muistaneet ottaa kaiken huomioon. Raparperitassu tuli ulos pesästä myös katsomaan tuotostamme Lintutassun vielä viimeistellessä seinämää. No, ainakin yritimme.

// 538 sanaa (kp-boosti)

Olin osunut oikeaan arveltuani Sähkötassun olevan isänsä tavoin aavistuksen tuppisuinen tapaus. Kolli näet vastasi esittämääni kysymykseen, muttei sanonut sanaakaan enempää vaan näytti uppoutuvan syvälle omiin ajatuksiinsa. Kohautin huomaamattomasti olkiani toisen vaiteliaisuudelle, päättäen jättää raidallisen kollin omiin oloihinsa ja keskittyä vastaavasti tutkailemaan ympäristöä odotellessani Mustikkatassun paluuta. Koetin haistaa ja nähdä jotain muutakin kuin Henkäysvarjon, Sähkötassun ja kasapäin lunta, mutta ajatukseni risteilivät väistämättä takaisin vuoroin kilpailuun, vuoroin siniharmaaseen oppilaaseen, jonka olimme lähettäneet edustamaan joukkuettamme kiipeilyetapilla. Mustikkatassun olisi parasta tulla takaisin voitto kainalossaan, sillä mikään muu ei kelvannut minulle, niin hartaasti tahdoin päihittää muut joukkueet. Ja mikäli kolli kehtaisi tulla takaisin toisena - tai vielä pahempaa, viimeisenä - hän saisi totaalisesti kuulla kunniansa!
En tiennyt kuinka kauan olimme istuneet odottamassa, mutta Sähkötassu oli ehtinyt vajota mukaviin ajatuksiin tämän huulilla kareilevasta hymystä päätellen, ennen kuin huomasimme molemmat Mustikkatassun ja muiden palaavan kiipeilypaikalta.
“Mitenköhän hänellä meni?” mietteistään havahtunut Sähkötassu tuumi.
“Kohta kuullaan”, vastasin lyhyesti, Mustikkatassun luimun olemuksen kieliessä pelkkää huonoa. Lopulta raidallinen varapäällikön poika eteni kysymään toiselta tuloksista, jolloin tämä vastasi pahoittelevasti tulleensa pelkojani mukaillen viimeiseksi. Pääkopassani naksahti ja jouduin nielemään ärtymykseni, jotten olisi suinpäin ryhtynyt sättimään nuorempaa kissaa. Sähkötassu ei sanonut mitään, minä huokaisin. Olin aikeissa avata suuni, mutta Henkäysvarjo keskeytti minut. Varapäällikkö kertoi, että seuraavaksi meidän tulisi rakentaa pesä ja luennoi lyhyesti tehtävän säännöt. Sähkötassu otti vaikuttavan nopeasti ohjat tassuihinsa ja ehdotti jakaantumista, jotta sopiva pesäpaikka löytyisi nopeammin. Ajattelin tällä kertaa totella nuorempaani mukisematta, vaikken yleensä pitänytkään siitä, että joku kehtasi pomotella minua.

Tassuni kuljettivat minua kostean aluskasvillisuuden lävitse aina eräälle aukiolle asti, jossa lojui rinnakkain kaksi osittain maahan hautautunutta isoa kiveä. Kahlasin hangen poikki lähemmäs lohkareita ja pantuani merkille niiden välissä olevan suuren kolon, päätin kutsua muut oitis paikalle. Eikä aikaakaan, kun Sähkötassu ja Mustikkatassu seisoivat rinnallani silmäillen arvioivasti löytämääni potentiaalista paikkaa rakentaa pesä. Kehaisin ohimennen löytämääni koloa, ja lähemmän tarkastelun jälkeen molemmat oppilaat kelpuuttivat sen. Loistavaa, oli Sähkötassu sanonut. En voinut olla röyhistämättä hitusen rintaani, vaikka Mustikkatassu olikin jo siirtymässä kovaa vauhtia tehtävän toiseen vaiheeseen eli kolon eristämiseen sateelta ja tuulelta. Sähkötassun ehdotuksen myötä siniharmaa kolli suostui jäämään vartioimaan löytämäämme paikkaa samalla, kun minä ja Sähkötassu etsisimme sopivia eristeitä kuten oksia, lehtiä, havuja ja sammalta.
Etäännyimme Sähkötassun kanssa kaksin pienestä aukiosta ja katselimme molemmat arvioivasti ympärillemme. Mieleeni juolahti koettaa uudestaan keskustella kollin kanssa, mutta alitajuntani muistutti minua, että harjoitusten voittaminen oli paljon keskeisempää kuin tyhjänpäiväinen lörpöttely Henkäysvarjon pojan kanssa. Siispä tulin siihen lopputulokseen, että pysyisin kohtalaisen vaitonaisena vähintään siihen asti, että löytäisimme ainakin alustavasti rakennustarpeita pesää varten.
Jossakin vaiheessa tieni erkani Sähkötassun polusta enkä enää nähnyt kookasta oppilasta, mutta haistoin tämän kyllä ja olin kuulevinani kollin myös rapistelevan erään pusikon takana. Nuuhkin kärsimättömästi ilmaa paksun sammaleen toivossa, mutta kun sitä ei ottanut löytyäkseen, päädyin noukkimaan leukoihini pari piikikästä ja harsuuntunutta kuusenhavua. Ne suussani käännyin palatakseni takaisin pesälle ja törmäsin vähän matkan päässä Sähkötassuun, joka kantoi suussaan pientä kasaa risuja. Nyökkäsin tyytyväisenä raidalliselle kollille ja jatkoin matkaani kohti pesää tietämättä, mikäli toinen seurasi jäljessäni.
“Hienoa!” Mustikkatassu hihkaisi hiljaa, kun näki minut havujen kanssa. Olin samaa mieltä kollin kanssa, vaikkakin edelleen näreissäni tälle ensimmäisen kilpailulajin häviämisestä. Mieleni teki yhä sähähtää vihreäsilmäiselle oppilaalle, mutta pihkaiset kuusenoksat tukkivat suuni. Kivien luona sylkäisin oksat hangelle ja käännyin katsomaan Mustikkatassua, joka tutkaili löytöäni katseellaan.
“Asetteletko sinä nämä, niin minä menen hakemaan vielä vähän lisää?” kysäisin tai pikemminkin ehdotin sävyttömästi. Siniharmaa kolli nyökkäsi ja vapautti minut takaisin metsän siimekseen. Pari kolme hakukertaa myöhemmin pesä näytti itse asiassa erittäin hyvältä, olimme kaikki tehneet vallan mallikasta yhteistyötä.

//Sähkö?
//565 sanaa

Joukkueemme oli saanut päätöksen tehtyä. Olimme lähettäneet Mustikkatassun edustamaan joukkuettamme, sillä hän oli ilmeisesti paras kiipeilijä - tai niin oletin, kun Harakkatassukin oli mielellään lähettänyt Mustikkatassun matkaan.
Hopeaputous lähti saattamaan Mustikkatassua kilpailupaikalle ja me jouduimme jäämään tänne odottelemaan. Toivoin joukkueellemme menestystä ensimmäisestä lajista, mutten tiennyt kuinka hyvät Mustikkatassun taidot tosiaan olivat, sillä en ollut ollut kiipeilemässä tämän kanssa.
“Joten, mahdatko sinä tietää yhtään sen enempää näistä harjoituksista kuin minä?” Harakkatassu avasi keskustelun. En oikein tiennyt paljonko valkomusta kolli tiesi harjoituksista, mutta oletin tietäväni suurin piirtein saman verran. Oppilaiden keskuudessa levinneet juorut olivat ehkä oppilaiden varmin tietolähde, eikä niidenkään todenmukaisuus ollut varmaa.
Oli hyvä, että joukkueeni oli saanut klaanin vanhimman oppilaan. Hänellä olisi kaikista suurin määrä koulutusta ajallisesti ja uskoin sen jo sanovan jotain. Tuntui oudolta olla ryhmämme nuorin oppilas, vaikken kuitenkaan ollut kuin muutaman päivän Mustikkatassua nuorempi.
"Uskon, että en. En juuri tiedä sen enempää, mitä tässä on nyt tullut varmaksi", naukaisin ja vilkaisin kissan hopeanharmaisiin silmiin, joiden katse oli älykäs. Harakkatassu vaikutti ihan kelpo kissalta, mutta en jotenkin ollut puhe tuulella sillä hetkellä. Ajatus Mustikkatassun tällä hetkellä tapahtuvasta kilpailemisesta halusi vallata mieleni jatkuvasti, eikä antanut tilaa oikein muulle. Toivoin vain, että harjoitukset sisältäisivät jotakin taisteluun liittyvää, sillä olin siinä vahvimmillani.
Keskustelu taukosi kun uppouduin ajatuksiini. Mietin harjoituksia ja niiden voittamisen mahtavuutta. Se tekisi varmasti vanhempani ylpeäksi. Suupieleni nousivat ylöspäin tätä ajatellessani. En huomannut ajan kulua ollessani ajatusteni seassa, sillä pian huomasin jo Mustikkatassun ja muiden kilpailijoiden sekä heidän mestareidensa saapuvan. Vilkaisin Harakkatassua vaistomaisesti ja sanoin:
"Mitenköhän hänelle meni?" Kolli siristi silmiään mietteliäästi ja tarkasteli saapuvaa Mustikkatassua arvioiden katseellaan tämän eleitä.
"Kohta kuullaan", tämä tokaisi ja nousi ylös, jotta voisi tassuttaa muutaman askeleen lähemmäs. Nousin itsekin ylös tehden saman tarkastelun Mustikkatassulle, kuin Harakkatassu oli tehnyt aikaisemmin. Hänen kasvoillaan oli hermostunut sävy. Sitä ei aina välttämättä voinut yhdistää huonoon sijoitukseen, mutten usko kuitenkaan hänen päässeen ensimmäiselle sijallekaan. Olin melko varma, että silloin hänen kasvonsa olisivat loistaneet kirkkaina ylpeydestä. Siniharmaan oppilaan huomatessa meidät hän tuntui hieman hätkähtävän. Hän kuitenkin jatkoi samaa vauhtia luoksemme.
"Miten meni?" kysyin ja kohotin kulmiani kiinnostuneena. Mustikkatassu luimisti korviaan ja hänen katseensa harhaili.
"Tulin viimeiseksi", kolli sanoi hiljaisella äänellään. En oikein tiennyt miten tuohon pitäisi reagoida, joten päädyin vain nyökkäämään. En halunnut sanoa, ettei se haittaisi, sillä se kyllä kiusasi minua. Olimme huonoimmalla sijoituksella joukkueena, mutta onneksemme lajeja olisi vielä edessä. En tiedä kuinka monta, mutta sen verran, että meillä olisi tilaisuus parantaa sijoitusta.
Hopeaputous huomasi kilpailun tuloksen jo tulleen selville, joten hän tyytyi kohtaloonsa olla ilmoittamatta sitä joukkueellemme. Hopeanvalkoinen kolli kääntyi kuitenkin Henkäysvarjon puoleen ilmoittaen, miten kilpailussa oli käynyt. Sen jälkeen Henkäysvarjo tassutti muutaman askeleen meitä lähemmäs.
"Seuraavaksi vuorossa on pesänrakennus. Emme palaa leiriin yöksi, vaan teidän tulee nukkua rakentamassanne pesässä. Pesän arviointiin vaikuttavat: vedenpitävyys, kestävyys sekä koko. Onko kysyttävää?" Henkäysvarjo selitti. Kun kaikki meistä oli pudistanut päätään, mestarit sanoivat vielä muutaman sanan, jonka jälkeen lähettivät meidät suorittamaan tehtäväämme.
Käännyin joukkueeni puoleen.
"Aloitetaan ensin etsimällä yhdessä sopiva pesäpaikka, ellei parempia ehdotuksia ole" ehdotin ottaen vaistomaiseksi ohjaksista kiinni. Olin johtajaluonne, jonka takia se tuntui niin luonnolliselta, en kuitenkaan halunnut esiintyä ylitse ampuvana pomottajana. Kyllä minun aikani johtajana vielä joskus tulisi.
Oppilaat suostuivat ehdotukseeni ja päätimme hajaantua. Jokainen meistä lähti vähän eri suuntaan ja sovimme, että jos joku löytäisi jotain kelvollista, tulisi ilmoittaa muille. Lähdin tarkkaavaisena tutkimaan maastoa hyvien pesän teko paikkojen varalta. Kauaa minun ei tarvinnut etsiä, kun kuulin Harakkatassun äänen jostain vähän kauempaa:
"Taisin löytää jotain." Lähdin harppomaan kohti Harakkatassun tuoksua ja pian löysin itseni pieneltä aukiolta, jossa oli kaksi kiveä. Mustikkatassun saavuttua aukiolle Harakkatassu osoitti koloa kivien välissä.
"Tämä vaikuttaa lupaavalta", kolli naukaisi ja vilkaisi minuun ja Mustikkatassuun, kuin miettien mitä me olimme mieltä. Nyökkäsin ja tassutin kolon suuaukolle. Kolo oli tilava ja tukevan näköinen. Katossa näkyi muutama rako kivien välissä, jotka tulisi peittää, että pesä olisi vedenpitävä. Kolo oli suuri ja se majoittaisi monta kissaa. Henkäysvarjo oli sanonut koon vaikuttavan, mutta haittaisiko jos pesä olisi suurempi, kuin tarve olisi? Eikö suurempi ollut usein parempi. Siirsin ajatuksen taka-alalle, vaikka minua hieman häiritsikin mahdollisesti tapahtuva virhe. Meidän ei kuitenkaan pitäisi tuhlata aikaamme uuden etsimiseen, kun tämäkin oli kelvollinen. Ja kuka tiesi, löytäisimmekö edes parempaa?
"Loistavaa", naukaisin katsahtaen Harakkatassuun tyytyväisenä. Mustikkatassu piti myös Harakkatassun löytöä hyvänä.
"Nyt meidän täytyisi vielä löytää jotain, millä suojata pesä vedeltä. Kivien päälle voisi asetella jonkinlaisia lehtiä tai oksia", siniharmaa oppilas ehdotti ujosti. Mustikkatassun ehdotus kuulosti järkevältä ja myönnyin ideaan. Harakkatassu nyökkäsi Mustikkatassulle viestien, että hänen ideansa oli hänenkin mielestään toteuttamisen arvoinen.
"Jonkun pitäisi ehkä jäädä vartioimaan löytämäämme paikkaa, ettei mikään muu joukkue vie paikkaamme. Kaksi meistä voi mennä etsimään pesänrakennustarpeita", ehdotin toista korvaani heilauttaen.
"Minä voin jäädä vartioimaan", Mustikkatassu tarjoutui ja niinpä jätimme Harakkatassun löytämän pesäpaikan siniharmaan kollin hellään huomaan.

//Harakka? Sori kuin tönkkö teksti :d
767 sanaa (KP-BOOSTI)

Seuraava laji oli pesänrakennus. Olin toden sanoen vähän harmissani, sillä olisin halunnut päästä puhumaan veljelleni päivän tapahtumista. Olisin halunnut myös saada tuon mielipiteen Sulkatassusta, jotta saisin toisen näkökulman kissasta ja tietäisin paremmin, kannattaisiko tuohon tutustua. Lisäksi idea siitä, että joutuisin nukkua vierivieressä parin melkein vieraan kissan kanssa oli epämukava. Tai noh, olihan oppilaidenpesässä sama tilanne, mutta jotenkin tilanne tuntui turvallisemmalta, kun kissoja oli paikalla niin monta. En ollut varma saisinko nukutuksi kunnolla tänä yönä sen takia, etten haluaisi Sulkatassun tai Sinitassun tekevän jotain. Oikeastaan miksi he tekisivät? Halusin uskoa, etteivät he oikeasti juonittelisi jotain minua vastaan, mutta ikinä ei voinut olla varma. Toisaalta tämä saattaisi olla hyväksikin. Ainakin tietäisin hyvissä ajoin, jos he eivät olisi luottamuksen arvoisia. Ja jos mitään pahaa ei tapahtuisi… no, katsoisin asiaa tarkemmin sitten.
Itse pesänrakennus kuulosti totta puhuen melko kiinnostavalta idealta. Toivottavasti saisimme työn tehtyä hyvin.
”Mitä te ehdotatte pesäpaikaksi?” Sulkatassu kysyi. Hiljaisuus vallitsi välillämme, kun me kaikki mietimme. Olin ehdottamassa, että voisimme etsiä oksia ja muuta aluskasvillisuutta joista kokoaisimme pesän, mutta Sinitassu ehti ensin.
”Tuo puunjuurakko tuolla kauempana näyttää ihan hyvältä.” Katsoin Sinitassun osoittamaan suuntaan. Tosiaan, kaukana piirtyi iso puu, jonka juurakko näytti ensivilkaisulla isolta. En ollut aivan varma saisimmeko katosta täysin aukottoman, mutta katsoisin toki paikkaa tarkemmin. Olisi tyhmää jättää ihan varteenotettava ehdotus huomiotta.
”Mennään tarkastelemaan lähempää”, ehdotin, ja Sulkatassu mumisi myöntävästi. Lähdimme peräkanaa kävelemään kohti puuta, Sinitassu edessä. Päästyämme sinne aloimme kaikki tutkia juurakkoa. Pujahdin juurien alle. Arviolta paikka oli vähän ahdas kolmelle, mutta voisimme kaivaa alla olevaa multaa laajentaaksemme pesää. Koetin raapia alla olevaa multaa käpälälläni, ja se lähti ihan hyvin vaikka olikin vähän kohmettunutta lehtikadon jäljiltä. Katossa oli suuria aukkoja, mutta pystyisimme toivottavasti tukkia ne oksilla, saniaisilla ja muilla kasveilla mitä löytäisimme. Puikkelehdin tieni pois juurien alta, ja ravistin turkkiani. Nuolaisin pari kertaa rintaani varmistaakseni, että näytin suhteellisen siistiltä.
”Tämä vaikuttaa kohtalaisen toimivalta”, Sulkatassu kommentoi hetken kuluttua. Sinitassu nyökkäsi tyytyväisenä, ja minäkin myönnyin. Myös Varjokarva ja Pähkinäkorva, jotka olivat tulleet mukanamme, näyttivät jokseenkin tyytyväisiltä meihin. Tai eiväthän he sitä kovin ilmeikkäästi näyttäneet, mutta osasin lukea kissoja hyvin. Istuimme siinä hetken.
”Mistä aloitetaan?” Sulkatassu kysyi lopulta, ”Meidän täytyy ainakin tukkia katto.”
”Lisäksi meidän täytyy laajentaa pesää kaivamalla multaa pois ja tehdä vuoteet itsellemme”, lisäsin Sulkatassun luetteloon.
”Minä voin vaikka kerätä sammalia”, Sinitassu ehdotti. Sulkatassu nyökkäsi.
”Minä teen katon”, ilmoitin, sillä halusin varmistaa, että siitä tulisi oikeasti pitävä.
”Minulle jää sitten pesän laajentaminen”, Sulkatassu totesi virnistäen hyväntuulisesti.
Hännänheilautuksen saattelemana lähdin etsimään keppejä ja muuta katonrakennusainetta.

Palasin mukanani kasa keppejä, saniaisia ja joitakin huuruisia maasta löytyneitä lehtiä. Hiirenkorva oli vasta alkanut, joten kasvillisuutta oli vähän hankala löytää, mutta tein parhaani. Sulkatassu oli pesässä, ja näin lupaavanoloisen kasan multaa pesän vieressä.
”Hei”, oppilas naukui huomatessaan minut. Hänen tassunsa olivat mullassa, ja katsoessani pesää huomain sen olevan laajempi. En kuitenkaan viitsinyt kehua häntä, sillä se saattaisi vaikuttaa liian tuttavalliselta. Sen sijaan nyökkäsin tervehdykseksi. Astelin juurien luo, ja aloin parhaani mukaan pinoamaan oksia, lehtiä ja saniaisia juurien väliin. Työstä tuli ihan kohtuullinen, ja saatuani katon valmiiksi astuin sivuun. Pesä näytti nyt ihan oikealta pesältä. Aurinko oli kuitenkin käynyt hitaasti laskemaan, ja meidän täytyisi kiirehtiä saadaksemme pesä valmiiksi.
”Oletko nähnyt Sinitassua?” kysyin, sillä naarasta ei näkynyt missään.
”Hän kävi tässä ja toi nuo”, Sulkatassu viittasi pieneen kasaan sammalia, ”ja sanoi hakevansa vielä lisää.” Nyökkäsin. Odotimme oppilasta hetken. Pian hän tulikin, mukanaan joitain pesätarvikkeita sekä… kiviä. Mihin ihmeeseen tarvimme kiviä? Katsoin Sinitassuun kyseenalaisesti, mutta hän ei huomannut sitä. Naaras laski kivet maahan.
”Toin kiviä koristeeksi. Menen kohta hakemaan lisää”, tämä ilmoitti ylpeänä. Oikeasti? Oliko tuo tosissaan? Katsoin Sulkatassua, mutta vaikka tuon silmissä näkyi pieni turhautunut pilke, tuo ei avannut suutaan. Uskoin, että minun täytyisi olla se, joka pistäisi tälle lopun. Ehkä Sulkatassu ei halunnut pahoittaa siskonsa mieltä.
”Kuule Sinitassu”, aloitin, ”Meillä ei ole aikaa tuolle.” Sinitassu näytti hetken hämmästyneeltä, ja sitten närkästyneeltä.
”Miksi ei?” Sinitassu kallisti päätään. Katsahdin Sulkatassua tukea hakien.
”Aurinko on laskemassa, ja meidän täytyy olla ahkeria, että saamme tämän pesän ylipäänsä valmiiksi”, Sulkatassu järkeili kuulostamatta liian vihaiselta.
”Mutta sitten pesämme ei näytä hienolta!” Sinitassu väitti. Huokaisin.
”Anteeksi, mutta meillä ei vain ole aikaa”, yritin selittää. Lankesi lyhyt hiljaisuus.
”Entä jos teemme pesän ensin valmiiksi, ja sitten koristelemme jos meille jää aikaa”, Sulkatassu ehdotti lopulta. Kiitos Sulkatassu! Sinitassu myöntyi tähän, ja aloimme tehdä itsellemme vuoteita pesään. Saatuaan omansa valmiiksi, Sinitassu lähti pesästä kiviensä luo. Tämä alkoi asetella niitä pesän ulkopuolelle. Tuhahdin hiljaa. No, ainakin tuo oli menestynyt kiipeilyssä suhteellisen hyvin.

//Sulka? Pähkinäki voi kirjottaa jos haluu?
//724 sanaa (kp-boosti käytössä)

Villisielun kuolema oli ottanut minulle koville, se oli oikeasti näyttänyt tämän aseman huonon puolen. Sen kivun mitä siitä itselle tuli kun et oikeasti voinut pelastaa yhtä kuollutta kissaa. Toki kukaan ei syyttänyt meitä kun villisielu tuli leiriin kuolleena, mutta tunsin siitä syyllisyyttä. Hehkuaskel oli huomannut, tietänyt, äh, ehkä arvanmut sen ilman sanaakaan. Hän oli taas kohdellut minua kuin jotakin pentua. Vaikka sitä nyt todellakin arvostin.. hänen lempeyttään ja tyyneyttään. Sulkatassun kanssa puhelu oli opettanut minulle jotain, kuolonklaanilaiset eivät todellakaan pelänneet pöyhköillä saati luopuneet ylpeydestään jos kyse oli suvusta. Minun tosissani piti kai pitää suuni kiinni ja leikkiä kilttiä avutonta sokeaa kissaa kaikkien edessä. Kyllähän minä tiesin kenelle suurin kipu Villisielun kuolemasta tuli, Mustikkatassulle ja Karhumyrskylle, parhaiten sen olin nähnyt ottavan Mustikkatassun, mitä en ollut kyllä odottanut. Hän oli niin nuori, että tämä saattoi olla kollin ensi kosketus kuolemaankin. Karhumyrsky minusta puolestaan kuulosti aika kokeneelta soturiltakin jo. Mutta silti huhut mitä leirissä kiersivät sanoivat että Karhumyrsky oli jäänyt täysin yksin eikä suostunut puhumaan melkein kenellekkään. Kyllä hänkin pian siitä pääsi yli. Tosiaan, Suuret harjoitukset olivat alkaneet tänä aamuna, anelin ettei leiriin tullut kasa loukkaantuneita kissoja, kai sen verran mestarit oppilaidensa perään katsoivat ettei kukaan limanuljaska puusta pudonnut. Kuitenkin joku ulvahti apua leirin suuaukolla, vielä siinä vaiheessa en ollut huolissani, jos se oli vakavaa osasivat soturit joita leirissä oli auttaa kissaa, en minä sitä paitsi edes tunnistanut ulvojaa, joten sen täytyi olla jokin turhanpäiväinen kissa kuolonklaanista. Kyllä minä sinne juoksisin jos kuulisin sisareni ulvomassa noin. En kuullut jatkuiko kissan huutelu, kun laskin yrttejä mitä tarvitsisimme lisää. Hiirenkorva olisi viimein tuloillaan, joka tarkoitti että yrttejä olisi tuloillaan viimein enemmän. Pesässä niitä ei ollut selvästikkään tarpeeksi. Sitten kissat oikeasti tupsahtivat pesäämme, kummatkin meistä, minä ja mestarimme tulimme sairas aukiolle. Nuuhkaisin ilmaa tietääkseni miten paha tilanne oli. Oli melkeinpä turha sanoa että hyvin paha. Sydäntäni raapaisi, sekä kovaa. Minun oli pelastettava tämmä kissa, en voinut antaa hänen kuolla tassujeni juureen. Mestarini kyseli tilanteesta, kun itse mietin uskolsinko lähestyä loukkaantunutta kissaa, tarkistaa oliko hän edes hengissä, saati pelastettavissa. Kyllä hänen täytyi olla, en antaisi toisen kissan kuolla näin vain. Nopeasti sain ohjeistukset yrteistä, jotka lähdin hakemaan mukisematta, minulla oli vaikeuksia löytää kuultapiiskua, mutta sitten tajusin että se oli juuri yksi yrteistä jonka olimme todenneet puuttuvaksi tarkastuksessamme. Palasin takaisin ilman kumpaakaan
"Kultapiisku on loppu", Tokaisin, muistelin kasveja mielessäni, muistaen nokkosen, se ei todellakaan ollut ideaali tilanteeseen, mutta melkein kaikki kasvit haavoihin olivat loppu. Kehäkukkaa meillä oli harvoin, hierakka oli juuri loppunut. Mutta varmasti löytäisimme sitäkin.
“Tuon nokkosta”, tokaisin ennen kuin mestarini ehti. Palasin taas takaisin, kun olin löytänyt sopivan määrän nokkosta, sekä hakenut sen hämähäkin seitin. Pudotin seitin maahan, alkaen jauhamaan nokkosta tahnaksi. Minulla ei mennyt hajuaistini kanssa hetkeäkään bongata haavaa, vaan aloin heti levittämään tahnaa siihen. Tunsin sen jälkeen kuinka mestarini levitti hämähäkin seittiä kissan turkille.
"En tiedä, auttaako tämä mitään. Hän on varmasti menettänyt paljon verta", Mestarini tokaisi. Kyllä sen oli pakko auttaa. Tunsin rinnassani kaamean painon kun ajattelinkaan toisen kissan menetystä suoraan tassuihini. Olin kai niin shokissa etten osannut miettiäkkään kissojen kiroamista viimeiseen maan rakoon. Olin vain aivan varma että kuka olikaan tehnyt tämän olisi pian kuollut ja ansaitsisi kunnon tuomion tästä. Potilas siiretiin vuoteelle, kun minä mielessäni aloin kalvaa syvää vihaa sille kuka tuota kissaa oli satuttanutkaana. Tietty hänkin oli limannuljaskainen ketun aivo kun meni loukkaantumaan mutta nyt tärkeintä oli saada kissa pois kivusta.
"Tiputassu, muutetaan nyt suunnitelmia niin, että minä jään vahtimaan Sammalvarjoa, ja sinä otat jonkun soturin mukaasi ja käyt etsimässä nummilta kultapiiskua ja muita yrttejä, jos vain löydät. Kultapiisku on nyt tärkein", Mestarini sanoi, nostin pääni häntä kohdin epävarmana, lähettää nyt sokea kissa nummille vieraan kissan kanssa? Mutta toisaalta mestarini osasi paremmin toimia tilanteessa, hän tietäisi mitä tapahtuisi ja näkisi kissan jokaisen liikeen. Sitä paitsi ei suunnistaminen ollut niin hankalaa toisen kissan kanssa, mutta vielä hännän puttuminenkin oli hankalaa. Minun täytyi tukeutua viiksiini täysin tai siihen että kissa jonka kanssa menin tiesi mitä teki.
"Minä voin lähteä Tiputassun mukaan, jos se vain sopii", Minulle vieras kissa tokaisi. käänsin katseeni häneen.
“Ala sitten tulla, kulje edeltä”, Yritin muistella paikkoja joita Hehkuaskel oli minulle opettanut, sekä mistä niistä muistaa. Muistin paikan täsmälleen minne menimme. Kolli lähti edeltäni totellen.
“Menemme etelärajalle, siellä on eniten nummea, mutta ensin poikkeamme Hehkulammen yhteydessä”, Tokaisin. Luultavasti sillä reitillä voisimme löytää kehäkukkaa, hierakkaa, tai kultapiiskua.
“Selvä”, Kolli tokaisi. Kuljimme huomattavasti nopeammin kuin kävellen leirissä, mutta tiesin että jos kolli pinkoisi juoksuun olisin ongelmissa, en pärjäisi näillä lyhyillä jaloilla. Avasin suuni, aivan valmiina törmäämään mihin tahansa puuhun, mutta kuljin kyllä kollin perässä.
“Kuka se haavoittunut oikein on? Entä onko sinullakin jotain nimeä?”, mutisin melkeinpäs. Oli vaikeaa pitää kuononi kiinni kirouksista, mutta tein niin. En halunnut leikkiä virkanimelläni toiseen kertaan.
“Hän oli sammalvarjo ja minä olen Mahlahalla”, Kolli tokaisi. Hänen äänensä oli liian lempeä makuuni. Tarkkaan kuljin hänen perässään, se piti huolen etten törmännyt yhteenkään puuhun. Nyökkäsin vain jatkaen matkaa.

Matka sujui nopeasti, vaikkemme juosseet kävelimme normaalia nopeampaa, pian haistoinkin jo laimeasti tutun kasvin.
“Odota”, käskin. Kolli pysähtyi, olimme melkein Hehkulammen rannalla, joten olin aivan varma sen olevan Kehäkukkaa. Tassuttelin epävarmana puoli jäisellä maalla, joka oli joistan kohdin sulin. Kumarruin kasvin luokse tunnustelemaan sitä. Ei voinut olla totta! Se oli vasta nuppu! Mutta näytti siltä että tänne oli tulossa hyvä sato. varmistin vielä kaikkien olevan vielä nuppuja turhautuneena. Nopeasti palasin takaisin Mahlahallan luokse.
“Hiirenpapanat hyvä Pimeyden metsä älä vie meiltä kaikkia yrttejä pois, anna ukkospolun luona olla hierakkaa ja kultapiiskua”, Anelin ääneen. Lähdimme taas liikkeelle ja todellakin anelin esi isiäni säästämään Sammalvarjon.

//902 sanaa
// Mahla?

Tiesin vain hyvin vähän hiirenkorvan suurista harjoituksista. Olin koettanut udella asiasta Henkäysvarjolta, mutta varapäällikkö oli pitänyt uppiniskaisesti suunsa. Lisäksi en tuntenut lainkaan joukkueeseeni jaettuja Mustikkatassua ja Sähkötassua, vaikka olin nukkunut heidän kanssaan samassa pesässä jo monta kuuta. Vaikka vihasin jännittämisen tunnetta, tällä kertaa se myllersi mahassani niin rajusti, etten voinut vain unohtaa sen olemassaoloa. Uuden asian edessä ja vieraiden kissojen ympäröimänä tunsin paineen kasaantuvan hartioilleni ja kauhukuvien tekevän pesää mieleni sopukoihin. Moinen epävarmuuden tunne oli minulle jotakin uutta ja ihmeellistä, tai pikemminkin painajaismaista. Etenkin, koska kyseessä oli kilpailu, en halunnut jännityksen kaltaisen termiitin nakertavan keskittymiskykyäni ja siten pilaavan suoriutumiseni - enkä halunnut tuottaa etenkään Henkäysvarjolle saati itselleni pettymystä.
Saadakseni jotain muuta ajateltavaa ja päästäkseni eroon levottomuutta herättävistä ajatuksistani, päätin kiinnittää huomioni edelläni kulkeviin joukkuetovereihini ja siinä sivussa Hopeaputoukseen ja Henkäysvarjoon. Tunsin viimeksi mainitun, olihan hän mestarini, mutta muut olivat yksi iso mysteeri - ja minä vihasin mysteerejä, vihasin niitä miltein yhtä paljon kuin epäonnistumista ja alitajunnassani kalvavaa epävarmuutta. Tiesin, että Sähkötassu oli Henkäysvarjon poika, joka kulki useimmiten pää pystyssä ja jonka olemus suorastaan huokui vahvaa luonnetta. Mustikkatassu puolestaan ei ollut koskaan onnistunut herättämään mielenkiintoani, sillä jokin siniharmaan kollin olemuksessa huusi olemassaoloaan anteeksi, eikä moinen piirre tehnyt minuun millään muotoa vaikutusta. Toinen mestareista, Hopeaputous, oli samanlainen. Ei sillä, että hallava soturi olisi ollut oppilaansa tavoin ujo, päinvastoin. Hänkään ei vain ollut kiinnostava.


Saavuttuamme koko joukkio syvemmälle metsään, Hopeaputous lateli säännöt pähkinänkuoressa ja Henkäysvarjo paljasti meille viimein ensimmäisen lajimme, joka osoittautui kiipeilyksi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin hyvä kiipeilijä. Tai kohtalaisen hyvä, sillä minulla oli valitettavan usein tapana yliarvioida omat kykyni, mikä johti useimmiten epäonnistumiseen jonkin naurettavan yksinkertaisen virheen takia. Siispä päätin odottaa hetken ja antaa toisille oppilaille mahdollisuuden sanoa, mikäli he uskoivat olevansa parempia vipeltämään oksalta toiselle. Sähkötassu ilmoitti heti, ettei hän aikonut kiipeillä. Panin harmaaraidallisen kollin töksäytyksen merkille, sillä se kuulosti lähinnä siltä, että oppilas halusi tavalla tai toisella välttää tehtävän. Mitä luultavimmin tämä ei siis ollut järin lahjakas kiipeilijä, ja tarjosikin tehtävää seuraavaksi Mustikkatassulle, jolla kesti hetki myöntää olevansa kohtalainen kiipeilijä. Samassa tunsin Sähkötassun katsovan minua ja mitä luultavimmin odottavan, että kommentoisin asiaa.
“Siinä tapauksessa sinä saat kiipeillä”, totesin aavistuksen kuivasti ja silmäilin siniharmaata kollia päästä varpaisiin. Olisin halunnut lisätä, että olin minäkin varteenotettava kiipeilijä, mutta pakotin itseni pitämään mölyt mahassani sillä varjolla, että ehkä jossakin tulevista lajeista minun olisi mahdollista pärjätä vielä paremmin. Miettiessäni olin huomaavinani hitusen jotakin ylpeyden tapaista tuikkivan Mustikkatassun vaaleanvihreässä katseessa.
“Päätös on tehty”, Hopeaputous nyökkäsi tyytyväisenä ja kallisti päänsä oppilaansa puoleen. “Tule, niin vien sinut kisapaikalle.”
Niine sanoineen valkoinen kolli johdatti hiljaisen oppilaansa aluskasvillisuuden sekaan jättäen minut, Henkäysvarjon ja Sähkötassun kolmisin odottamaan kaksikon paluuta. Ehkäpä minun olisi syytä koettaa tutustua tuohon itseäni roimasti isoluisempaan oppilaaseen, joka katseli vaitonaisena suuntaan, jonne Mustikkatassu ja Hopeaputous olivat hävinneet. Pahus, keskustelun aloittaminen oli paljon vaikeampaa kuin muistin.
“Joten, mahdatko sinä tietää yhtään sen enempää näistä harjoituksista kuin minä?” kysyin luoden Sähkötassuun vain yhden ainoan suoran silmäyksen, ennen kuin käänsin katseeni aavistuksen sivuun. En aikonut ryhtyä turhan tuttavalliseksi kollia kohtaan, sillä ei tämäkään vaikuttanut järin puheliaalta tapaukselta. Mutta toisaalta, en myöskään aikonut tuomita kirjaa kannen perusteella vaan tutustuisin itse asiassa kohtalaisen mieluusti toisen ajatusmaailmaan.


// Sähkö?
// 514 sanaa

Sulkatassu oli vähällä loikata ilmaan ja huutaa riemusta, kun hän kuuli Lehtitassun sanat. Naarasta kiehtoi sääntöjen rikkominen! Sulkatassu pakotti itsensä kuitenkin pysymään rauhallisena. Pähkinäkorva ei saisi huomata, että kissat keskustelivat jostakin kiinnostavasta, sillä silloin kolli voisi itsekin kiinnostua asiasta.
"Entä sinä? Pidätkö sinä sääntöjen rikkomisesta?” Lehtitassu esitti kysymyksen. Sulkatassun ei tarvinut miettiä vastausta kauaa.
"Minusta säännöt on tehty rikottaviksi", Sulkatassun kasvoille levisi leveä hymy. Hänen mieleensä palasi taas seikkailu Eloklaanin reviirillä. Hetken ajan naaras meinasi kertoa siitä uudelle tuttavuudelleen, mutta sulki nopeasti suunsa. Entä jos Lehtitassu vain huijasi, ja yritti saada Sulkatassun tunnustamaan tekemiään rikkomuksia? Ei naarasta kiinnijääminen pelottanut, mutta hän ei halunnut olla niin hiirenaivoinen, että kävelisi suoraan ansaan.
"Minusta olisi kiva seikkailla Eloklaanin reviirillä tai tutkia kaksijalkalaa. En halua kehuskella, mutta olen aika hyvä seikkailun suunnittelija", harmaanruskea naaras suoristi ryhtinsä ja kohotti leukaansa ylöspäin ylpeästi.
Oppilas säpsähti, kun hän huomasi Pähkinäkorvan lähestyvän heitä.
"Sinitassun pitäisi palata pian", ruskea kolli ilmoitti tasaisella äänellä.
"Mitä siitä?" Sulkatassu kysyi ja katsoi soturia ymmärtämättä, miksi hän oli tullut kertomaan heille noinkin turhan asian. Pähkinäkorva kohdisti tummanvihreän katseensa raidalliseen oppilaaseen.
"Teidän kannattaa keskittyä näihin harjoituksiin, eikä mihinkään muuhun. Käykää läpi vaikka omia vahvuuksianne, niin opitte tuntemaan toisenne", kolli ehdotti ja palasi taas entiselle paikalleen. Sulkatassu pyöräytti silmiään.
"Okei sitten. Minä osaan uida, osaatko sinä?" Sulkatassu kysyi ja katsoi Lehtitassua vakavoituneena. Oppilasta ärsytti se, että Pähkinäkorva katseli heitä koko ajan. Hän tiesi, ettei harjoituksissa uitaisi. Vedet eivät olleet vielä sulia, joten olisi mahdotonta uida. Hän kuitenkin totteli Pähkinäkorvan käskyä, vaikka uintitaito ei millään tavalla liittynyt harjoituksissa käytettäviin taitoihin. Lehtitassu pudisteli päätään.
Oikeasti Sulkatassu ei edes osannut uida kunnolla. Pentuna emo oli opettanut Sulkatassua, Sinitassua ja Sähkötassua vähän leirin lammessa. Lehtitassun ei kuitenkaan tarvinnut tietää sitä. Sulkatassu opettelisi enemmän kuin uimisen alkeet heti, kun lumet sulaisivat.
"En ole koskaan kokeillut, eli en osaa. Onko uiminen mukavaa?" Lehtitassu vastasi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Sulkatassu oli hyvillään siitä, että naaras piti keskustelua yllä. Jotkut oppilaat halusivat pois tällaisista sosiaalisista tilanteista mahdollisimman nopeasti.
"Ai, sinun kannattaa joskus kokeilla sitä. Se on ihan mukavaa, vaikka en olekaan sitten lumien satamisen jälkeen sitä tehnytkään. Emo lupasi, että hän opettaa meitä lisää hiirenkorvan aikaan", raidallinen oppilas selitti. Lehtitassu nyökytteli päätään.
"Oletko sinä hyvä taistelija?" kilpikonnakuvioinen naaras kysyi. Sulkatassu ei olisi halunnut vaihtaa aihetta siihen, mistä mestari toivoi heidän puhuvan, mutta hän ei halunnut loukata Lehtitassua ja jättää vastaamatta kysymykseen.
"Kohtuullisen hyvä. En minä mikään paras ole, mutta on klaanissa huonompiakin taistelijoita", naaras kuittasi nopeasti kysymyksen esittämättä toiselle oppilaalle jatkokysymyksiä.
Kumpikaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun Sinitassu ja Varjokarva palasivat pian heidän luokseen. Sinitassun kasvoilla oli sama välinpitämätön ilme kuin aina. Oliko kiipeily mennyt huonosti? Sulkatassu ei osannut arvioida mestarinsa tai sisarensa ilmeitä.
"No, miten meni?" Pähkinäkorva kysyi toiselta soturilta. Varjokarva väläytti ruskealle kollille hymyn, ja kääntyi sitten meidän puoleemme.
"Sinitassu sijoittui toiseksi heti Raparperitassun jälkeen, ja ansaitsi kaksi pistettä", musta kolli ilmoitti rauhallisella äänellä.
"Hyvä Sinitassu!" Sulkatassu kehui siskoaan, joka asteli pentuetoverinsa ja Lehtitassun luokse. Sinitassu kohtasi Sulkatassun katseen, mutta ei sanonut mitään.
"Seuraava tehtävänne on pesänrakennus. Vietämme yön leirin ulkopuolella, ja parhaan pesän rakentanut joukkue voittaa pesänrakennuskilpailun. Tuloksiin vaikuttavat pesän koko, vedenpitävyys, kestävyys ja jos kaikki pesät ovat hyviä, ulkonäkökin vaikuttaa. Kun te rakennatte, minä saalistan, jotta saisimme kaikki vähän syötävää ennen yötä", Varjokarva ilmoitti tasaisella äänellään.
Sulkatassu kääntyi kohti Lehtitassua ja Sinitassua. Tämä kilpailu oli naaraan mieleen!

//Lehti? :D Pähkinäki voi jatkaa jos Rita ei ehi cx
// 547 sanaa (kp-boosti)

Leiri oli poikkeuksellisen hiljainen, vaikka aurinko oli korkeimmillaan. Se johtui siitä, että kaikki oppilaat ja osa sotureista olivat joka hiirenkorvaisissa oppilaiden harjoituksissa. Minä olin jäänyt leiriin, sillä tällä hetkellä minulla ei ollut oppilasta, eikä se oikeastaan haitannut minua. En ollut sellainen kissa, joka tykkäsi kilpailuista. Toisinaan ne vain ahdistivat minua, koska en ollut niin kilpailuhenkinen mitä moni muu. Pidin enemmänkin siitä, että sain pitää hauskaa.
"Tuletko sinä?" Jyrkänneloikan murahdus sai minut havahtumaan takaisin tähän maailmaan. Aivan, olin menossa rajapartioon. Kiertäisimme reviirin rajan Ukkospolulta aina Eloklaanin rajan pohjoisosaan saakka.
Mieleni synkkeni, kun muistin taas muutaman päivän takaisen tapahtuman. Raparperitassu oli löytänyt kesken saalistuspartion Villisielun ruumiin ukkospolulta. Hirviö oli ajanut soturin päälle ja tappanut hänet välittömästi. Vaikka naaras ei ollut ollut minulle itselleni tuttu, hänen kuolemansa oli saanut karvani pörhistymään. Jo sen ajatteleminen sai sen aikaan. Tiesin, että Lauhalaukka oli ollut Villisielun ystävä. Tiesiköhän kolli, että Villisielu oli kuollut? Kiinnostikohan häntä edes? Villisielu ei ollut näyttänyt mitään merkkejä siitä, että hän olisi uskonut Lauhalaukkaa sen enempää kuin kukaan muukaan. Karhumyrsky oli poissa tolaltaan. Hän oli menettänyt kumppaninsa. En ollut saanut oikeastaan mitään yhteyttä kolliin sitten Villisielun kuoleman. Hän oli lähinnä viihtynyt omissa oloissaan.
Seurasin soturia ulos leiristä. Partiossa olivat mukana myös Kylmäliekki ja entinen oppilaani Liekkimyrsky.
"Oletteko te nähneet Sammalvarjoa tänään? Meidän piti aamulla tavata, mutta hän ei ollut sotureiden pesässä kun heräsin, enkä löydä häntä mistään", Kylmäliekki sanoi varovasti, kun pääsimme ulos leiristä. Jyrkänneloikka johti partion kohti nummea.
"En minä ainakaan ole nähnyt häntä. Ehkä hän on saalistamassa?" ehdotin. Kylmäliekki kohautti lapojaan. Hän oli ystävystynyt Sammalvarjon kanssa, ja kaksikko tuntui viettävän paljon aikaa yhdessä.

Ukkospolun katku leijaili sieraimiini. Inhosin tätä paikkaa. Se tuntui olevan täynnä kuolemaa. Jopa puut oli tapettu. Niiden elottomuutta huutavat kannot oli vain jätetty paikoilleen. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse, kun annoin katseeni kiertää avaran alueen halki aina ukkospolulle saakka. Joskus tässä oli kasvanut metsä, mutta sitten kaksijalat olivat vieneet puut. Ne eivät kasvaisi enää koskaan, ja tämä paikka olisi aina yhtä synkkä.
Mieleeni palasi Villisielun kuolema. Sen jälkeen muistin taas Minttuvarjon. Minua inhotti. Entinen mestarini oli kuollut täällä. Hän oli pelastanut Pihkatassun hengen, mutta menettänyt omansa. Muistin hyvin, miltä vaalean punaruskea naaras näytti, vaikka hänen kuolemastaan oli kulunut jo monta vuodenaikaa. Hänellä oli ollut vaaleanruskeat silmät, joissa oli aina ollut niin lämmin katse, ettei kenelläkään ollut samanlaista. Voi, miten minä ikävöinkään häntä. Soturin kuoleman hyväksyminen oli ollut kenties vaikeinta tähänastisessa elämässäni. Ajan saatossa asian ajatteleminenkaan ei tuntunut enää niin pahalta. Ikävä tietenkin oli ja pysyi, mutta se muutti muotoaan joka päivä. Nyt saatoin jopa hymyillä, kun muistelin yhteisiä hetkiämme.

Ukkospolku jäi taaksemme, kun etenimme kohti Eloklaanin rajaa. Kuljimme pientä polkua pitkin, jonka aiemmat partiot olivat tehneet märkään hankeen. Lumi suli nopeasti, ja kävellessäni jalkani kastuivat. Joissain paikoin lumi oli vetistä ja inhottavaa.
"Haistatteko te tuon?" Kylmäliekki valpastui ja nuuhki ilmaa. Myös minä haistelin, ja niin tekivät muutkin partion jäsenet. Kun kävelimme vähän eteenpäin, myös minä haistoin sen. Rautainen haju oli muodostunut minulle jo tutuksi. Verta se oli, sitä ei voisi kieltää.
"Olkaa varuillanne", Jyrkänneloikka murahti matalalla äänellään. Aloimme kaikki vaistomaisesti tarkkailemaan ympäristöämme. Ilmassa leijui jonkin yrtin haju, mutta en osannut sanoa mikä.
"Ei!" Kylmäliekki ulvaisi, kun kauempana edessäpäin näkyi musta mytty, joka makasi märässä hangessa. Hanki kissan alla oli värjäytynyt verenpunaiseksi. Kylmäliekki ryntäsi partion edellä kohti kissaa. Me muut juoksimme perään Jyrkänneloikan perässä. Kylmäliekki lyyhistyi Sammalvarjon ylle.
"Älä ole kuollut, älä ole kuollut, älä ole kuollut", savunharmaa soturi toisteli onnettomasti ja yritti löytää elonmerkkejä ystävästään. Jyrkänneloikka työnsi soturin pois tieltään murahtaen, ja tarkkaili Sammalvarjon kehoa. Huomasin, että kissan kylki kohoili. Se kohoili hyvin pienesti, mutta se tarkoitti kissan olevan elossa.
"Hän hengittää", Jyrkänneloikka vastasi ja nosti katseensa ylöspäin.
"Joku on yrittänyt peittää hajujälkensä yrteillä. Liekkimyrsky ja Kylmäliekki, seuratkaa tätä hajujälkeä. Mahlahalla, sinä viet Sammalvarjon leiriin niin nopeasti kuin voit. Hehkuaskel voi ehkä vielä pelastaa hänet, jolloin Sammalvarjo voi kertoa, kuka tämän hänelle teki", tummanharmaa soturi käskytti. Kylmäliekki oli sanomassa jotakin, mutta huomatessaan Jyrkänneloikan vakavan katseen, tuo hiljeni. Minä tartuin hampaillani varovasti Sammalvarjon niskanahasta kiinni, ja lähdin raahaamaan tuota kohti leiriä.

"Apua!" ulvoin täyttä kurkkua, kun pääsin piikkihernetunnelin suulle. Hengitin raskaasti ja kehoni oli äärimmäisen väsynyt. Olin onnistunut tuomaan Sammalvarjon leiriin Eloklaanin rajalta. Nopeasti kaksi kissaa ilmestyivät ulos leiristä. Tunnistin kissat Pikiturkiksi ja Pilvihallaksi.
"Hän on yhä elossa!" onnistuin ulvahtamaan raskaan hengitykseni lomasta. Nopeasti kaksikko upotti hampaansa soturiin, ja he lähtivät yhdessä raahaamaan häntä leiriin. Seurasin perässä hitaasti kävellen. Päätin mennä mukaan parantajan pesään. Hehkuaskel voisi haluta tietää, mitä soturille oli käynyt.
"Hehkuaskel!" Pikiturkki ulvaisi, ja pikimusta naaras ilmestyi nopeasti yrttivarastosta sairasaukiolle. Hänen perässään kipitti Tiputassu. Sokea parantajaoppilas nuuhkaisi ilmaa, ja hän takuulla haistoi veren.
"Mitä on käynyt?" Hehkuaskel kysyi. Sammalvarjon kaulassa oli syvä haava, joka vuosi yhä hieman. Kun olin tuonut soturia tänne, jälkeemme oli jäänyt pitkä verivana.
"Joku kävi hänen kimppuunsa Eloklaanin rajalla. Löysimme hänet äsken. Pystyttekö te pelastamaan hänet?" kysyin hiljaisella äänellä ja katsoin toiveikkaana Hehkuaskelta. Naaraan ilme oli vakava, kun hän käänsi katseensa sokeaan parantajaoppilaaseen.
"Tiputassu, hae kultapiiskua ja hämähäkin seittiä", parantaja sanoi oppilaalleen, joka kääntyi nopeasti ympäri ja katosi yrttivarastoon. Tiputassulla meni hetki, kun hänen päänsä ilmestyi sairasaukiolle.
"Kultapiisku on loppu", kolli ilmoitti. Hehkuaskel mietti hetken, mutta Tiputassu ehti ensin:
"Tuon nokkosta", Tiputassu ilmoitti ja katosi taas pesään. Sokea parantajaoppilas asteli pian taas esiin suussaan hämähäkinseittiä ja nokkosen lehtiä. Kolli pudotti ne maahan, ja alkoi sitten suussaan jauhamaan nokkosta. Hehkuaskel siirtyi, ja antoi oppilaansa levittää tahnaksi muuttuneen yrtin Sammalvarjon kaulalle. Sitten parantaja paineli hämähäkin seitit sen päälle. Hehkuaskel nosti katseensa minuun.
"En tiedä, auttaako tämä mitään. Hän on varmasti menettänyt paljon verta", naaras ilmoitti vakavalla äänellä.
Autoin parantajaa siirtämään Sammalvarjon lähimmälle vuoteelle.
"Tiputassu, muutetaan nyt suunnitelmia niin, että minä jään vahtimaan Sammalvarjoa, ja sinä otat jonkun soturin mukaasi ja käyt etsimässä nummilta kultapiiskua ja muita yrttejä, jos vain löydät. Kultapiisku on nyt tärkein", parantaja ohjeisti lämpimällä äänellään oppilastaan.
"Minä voin lähteä Tiputassun mukaan, jos se vain sopii", sanoin nopeasti ennen kuin kilpikonnakuvioinen kolli ehti vastata mitään. Halusin jotakin muuta ajateltavaa kuin kuoleman. Toivoin, että Sammalvarjo selviäisi.

//Tipu? :D
// 983 sanaa

”Oletko sinä koskaan tehnyt mitään kiellettyä? Lukuunottamatta sitä, että karkasit pentuna leiristä”, Sulkatassu naukui hiljaa. Värähdin, mutta pysäytin ajatusketjun siihen paikkaan. En voinut näyttää heikkouksiani vielä Sulkatassun edessä. Yritin aistia, oliko naaraan ääni säälivä. Sääli oli nimittäin viimeinen asia mitä kaipasin kissalta! Varsinkaan, kun en vielä tuntenut tätä kunnolla! Toisen sääli pistäisi minut alhaiseen ja haavoittuvaiseen asiaan. Sitä en missään nimessä halunnut. Kai toinen ymmärsi sen, ja halusi vain alistaa minua. Tai ehkä ei. Ehkä Sulkatassu madalsi ääntään vain, ettei Pähkinäkorva kuulisi kysymystä, eikä oikeasti tarkoittanut mitään pahaa. Sitä ei kuitenkaan kuolonklaanilaiselta voisi olettaa. Toisaalta Sulkatassu oli tähän asti ollut… ystävällinen? Se tuntui liian voimakkaalta sanalta, mutta Sulkatassu oli tosiaan antanut ymmärtää, ettei ollut vihamielinen. Päätin olla varuillani, mutten kuitenkaan muuttaisi käytöstäni naarasta kohtaan, jottei tämä luulisi minun olevan heikko koska en kestäisi sitä, että joku mainitsi asian.
En ulkoisesti näyttänyt mitään pääni sisällä myrskyävistä tunteista, vaan mietin hetken. Olimme kyllä valehdelleet Tuimatassulle karkaavamme leiristä silloin aikoinaan, mutta tuskin sitä laskettiin.
”En oikeastaan”, aloitin laittamalla ’oikeastaan’ sanan lauseeseeni, jottei vastaus kuulostaisi liian jyrkältä tai vihamieliseltä. En halunnut antaa mielikuvaa, että oppilas olisi iskenyt arkaan paikkaan. Täytyi miettiä seuraavat sanani tarkkaan, sillä en tiennyt oliko naaras vahvasti sääntöjen rikkomista vastaa. Hänen isänsä oli kuitenkin varapäällikkö. Yritin lukea oppilasta, mutta turhaan. Päätin ottaa ison riskin. Ainakin hänen reaktiostaan voisin päätellä, olisiko tämä samaa mieltä kanssani.
”Ajatus kyllä kiehtoo minua, kunhan sääntöjen rikkomiselle on joku tarpeeksi hyvä syy”, nau’uin. Naamallani oli yhä sama mitäänsanomaton ja viekas ilme, mikä siitä usein paistoi. Hyvä. Sulkatassu ei ainakaan näyttänyt paheksuvalta.
”Entä sinä? Pidätkö sinä sääntöjen rikkomisesta?” kysyin katsoen naaraaseen. Muokkasin vähän naaraan alkuperäistä kysymystä, sillä luultavasti saisin enemmän tietoa näin. Kuka fiksu kissa tunnustaisi rötöksensä miltei ventovieraalle? Enkä ollut tähän asti saanut Sulkatassusta siitä kuvaa, että tämän järki olisi totaalisesti kadonnut tuon aivoista. Toisaalta olisin voinut testata, tunnustaisiko hän tehneensä mitään, jos hän edes oli. No, saisin joka tapauksessa varmaan täydemmän vastauksen tästä, ja voisin sillä tavoin luoda tarkempaa käsitystä naaraasta. Yritin arvioida tätä katseellani kun tämä avasi suunsa vastatakseen.

//Sulka?
//334 sanaa (kp-boosti käytössä)

Lintutassun kieltäydyttyä kiipeilyn kunniasta, Tuimatassu näytti varteenotettavalta kilpailijalta. Kuitenkin hetken mittaillessani Tuimatassun olemusta totesin totta puhuen itseni ehkä tähän tehtävään soveltuvampi kissa. Olin ehkä pieni, mutta olin ketterä ja nopea liikkeistäni. Tuimatassu taas näytti siltä, että nopeuden sijasta hänen alaansa voisi olla taisteleminen. Kolli voisi siinä lajissa tuoda jopa voiton joukkueellemme.
En oikein ollut aivan varma mitä ajattelin joukkueemme kokoonpanosta. En ollut saanut Mustikkatassua joukkueeseeni, joten häneen tutustuminen saisi odottaa. Toisaalta Lintutassu ja Tuimatassu voisivat olla vahva yhdistelmä, kunhan vain saisin selville missä lajissa Lintutassu voisi loistaa. Valkean naaraan olemuksesta en sitä osannut päätellä, vaikka toki hän oli meistä kolmesta kaikkein kokenein. Ehkä metsästys? Mutta siihen lajiin taisivat osallistua kaikki oppilaat. Toivottavasti oma menestykseni siinä lajissa olisi parempaa kuin aiempi menestykseni metsästyspartiossa. Pienikin päästäinen toisi jo jotakin pisteitä joukkueellemme.
Tuimatassun ja Lintutassu katseet kääntyivät minuun. He odottivat vastausta. Heilautin häntääni tyynesti, sillä olin sivusilmällä huomannut Tuhkajuovan ja Pimentovarjon menneen hiukan sivummalle. Ehkä he arpoivat kenet me valitsisimme. Tai sitten heitä ei loppujen lopuksi edes kiinnostanut ja he vain tahtoivat seurata tilannetta kauempaa.
”Minä kiipeilen”, sanoin tyynesti ja käänsin katseeni Tuimatassua kohden. Olisin voinut perustella miksi, mutta en nähnyt sitä vaivaa. Kyllä Tuimatassu ja Lintutassu osaisivat itsekin päätellä asian. Pian ilmoitukseni jälkeen Tuhkajuova lähtikin jo kuljettamaan minua kohti mäntyä, jota pitkin kiipeäisimme. Katsoin korkeaa mäntyä mielenkiinnolla. Se toisi mukavan pienen haasteen kiipeilyyni. Minua vastassa oli Mustikkatassu ja Sinitassu. Virnistin ajatukselle Mustikkatassusta kiipeilemässä pitkin puunrunkoa.
Tuhkajuova selitti tyynesti tehtävänannon: ”Tehtävänne on kiivetä tähän mäntyyn ja löytää yksi sinne piilotettu yrttitukko. Tukkoja on yhteensä kolme, ja mukaansa saa ottaa vain yhden. Jos pudotat ylimääräisen yrttitukon maahan, tuloksesi heikkenee. Tuloksiin vaikuttavat kiipeily- ja alastuloteknkiikan lisäksi myös nopeus. Älkää kiirehtikö liikaa, sillä putoavan oppilaan suoritus hylätään heti.”
Yksinkertainen tehtävä, siinä ei pitäisi olla mitään turhan haastavaa. Toki yrittitukon löytäminen vaati keskittymistä ympärillä oleviin tuoksuihin, muihinkin kuin männyn. Tuhkajuova näytti selityksen jälkeen meille mallisuorituksen. Hymähdin hiukan. Olin ajatellut jostakin syystä tukkojen olleen jopa hiukan korkeammalla. En lopulta kuitenkaan valittanut. Ei kukaan jaksaisi katsoa kolmea kertaa, kun oppilas kiipeää aivan latvaan saakka ja alas tavalla tai toisella.
Tuhkajuova käski Sinitassun ensimmäisenä suorittamaan tehtävän. Uskoin mitkä paineet naaraalla oli, sillä hänellä oli allaan ainoastaan emonsa demostraatio. Katseoin tyynesti istuen kuinka Sinitassu eteni rauhassa ylös puun runkoa pitkin. Hän ei pitänyt turhaan kiirettä, mutta tahti oli tasainen ja varma. Sinitassu saavutti männyn latvuston ja kapusi lähimmälle oksalle. Irvistin hiukan. Olisin itse ehkä ennemmin kavunnut vielä korkeammalle oksien välistä, mutta toki oksalta toiselle hyppiminen oli myös hyvä taktiikka. En vain itse olisi ottanut turhaa riskiä oksalta toiselle putoamisen suhteen. Vasta sitten muistin, että kyseessä oli kokeneempi oppilas kuin minä.
Sinitassu vietti tovin oksistossa ja aloin jo kyseenalaistaa yrttitukkojen olemassaolon, mutta lopulta näin kuinka naaras ilmestyin alimmalle oksalle vihreä tukko suussaan. Lopulta hän lähti kapuamaan alas puunrunkoa peruuttamassa ja pitäen visusti kiinni yrttitukosta. Hänen alastulonsa oli hyvä, mutta ei mitenkään erikoinen. Tasaista perutusta niin kauan, kunnes takajalat osuivat maahan. Sinitassu hölkkäsi Tuhkajuovan luokse yrttitukon kanssa ja asetti sen emonsa eteen.
Tuhkajuova ei sanonut mitään vaan kääntyi minua kohti. Sydämeni hypähti hiukan. Äsköinen itsevarmuus sai pienen kolahduksen, mutta lupasin itselleni vielä saavani sen takaisin viimeistään puun pinnan tunnettuani. Olinhan kuitenkin elementissäni kiipeillessäni.
”Raparperitassu, olet seuraavana”, Tuhkajuova ilmoitti. Astelin mahdollisimman rennosti puun vierelle ja odotin merkkiä. Katseeni oli nauliintuneena männyn pintaan. Annoin kynsieni kerran vielä valua ulos piilostaan ja vedin ne nopeasti takaisin sisään. Minä pystyisin tähän. Tekisin Tuhkajuovan lisäksi vaikutuksen muihin oppilaisiin nuoresta iästäni huolimatta.
”Kiipeä!” kuuluin Tuhkajuovan merkki ja ponnahdin heti takajaloille ilmaan niin korkealle kuin vain pystyin. Kynteni liukuivat ponnahduksen aikana ulos tassuistani. Ne pureutuivat männyn pintaan ja tunsin itseni heti paremmaksi. Suuntasin katseeni kohti latvustoa ja aloin kiivetä reippaalla tahdilla. En ottanut turhia pyrähdyksiä kiipeilyn aikana, jotta en tekisi virheliikettä, joka maksaisi minulle koko suoritukseni. Silti, kiipesin niin nopeasti kuin vain kykenin hötkyämättä.
Alin oksa oli vasemmalla puolellani, mutta jatkoin vielä pienen hetken ajan kiipeämistä oksien välistä runkoa pitkin. Muutaman alimman oksan tyvi oli vielä sen verran erillä toisistaan, että mahduin kulkemaan niiden välistä. Kun takana oli jo muutama oksa, joille voisin hätätapauksessa pudota, kiipesin lähimmälle mahdolliselle oksalle. Avasin suuni ja kohotin kuononi yrttitukon tuoksua varten. Pienen hetken männyn tuoksu sekoitti ajatukseni, mutta se hälveni toisen tuoksun rinnalla. Hyppäsin muutaman oksan verran sivulle ja yhden ylemmäs ja löysin yrttitukon. Se oli aseteltuna oksan haaran väliin. Otin muutaman askeleen poispäin männyn rungosta oksaa pitkin ja kurotin tukkoon.
Sain sen hampaideni väliin, varmaan, mutta hellään otteeseen. Suuntasin katseeni alemmille oksille ja käytin niitä apuna alaspäin kiipeämisessä, aivan kuten Tuhkajuova. Enää en pelännyt sitä, että putoaisin. Adrenaliini juoksi sisälläni ja tahdoin suoriutua tehtävästä hyvin. Alimman oksan tultua vastaan, otin kynsilläni taas otteen männyn rungosta ja aloitin kapuamisen alaspäin. Se tuntui yllättävän helpolta, vaikka matka olikin pidempi kuin kuuseen kiivetessä. Vilkaisin lapani ylitse missä maa oli. Se oli niin lähellä, että ponnahdin puun rungolta pois. Laskeuduin pehmeästi tassuilleni hännänmitan päähän puusta ja pyrähdin tukon kanssa Tuhkajuovan luokse.
Pudotin tukon mestarini eteen ja tiesin, että en saisi lisäsanoja tai kiitoksia tai mitään, joten kävelin pois mestarini luota. Purin hiukan huultani, sillä laskeutumiseni oli pieni riski. Olisin helposti voinut kaatua laskeutuessani. Ottaisivatko he huomioon tuon pienen liikemuutoksen, jonka tein perinteisempään suoritukseen verrattuna? Toisaalta… Ei se minua haittaisi. Tahdoin vain tehdä kilpailusta jännittävämmän eikä se loppujen lopuksi ollut epäonnistunut.
Istuin takaisin paikalleni ja käännyin katsomaan Mustikkatassua, joka tiesi vuoronsa olevan seuraavana.

// Tuhka? Joku?
// 875 sanaa

Villisielu: 20kp! -

Sähkötassu: 29kp! -

Sulkatassu: 57kp! -

Pimentovarjo: 17kp -

Tuhkajuova: 33kp! -

Tiputassu: 15kp - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Raparperitassu: 23kp! - 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu. Sinulla on soturin pisteet kasassa, mutta vielä kaksi tarinaa täytyy oppilaana kirjoittaa, jonka lisäksi täytyy kirjoittaa harjoituksista mestarin kanssa.

Lehtitassu: 20kp! - 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tuimatassu: 17kp -2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu