Suuret harjoitukset olivat alkaneet, ja me olimme Pimentovarjon kanssa kolmannen joukkueen mestarit. Kuljin naaraan rinnalla eteenpäin kohti metsää. Ilma oli mitä mainioin suurille harjoituksille. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja lämmitti turkkiani. Hento tuulenvire leikki ilmassa ja takertui välillä turkkiini. Taivas oli pilvetön lukuun ottamatta muutamaa pilveä, jotka suuntasivat hitaasti liikkuen kohti pohjoista.
Ensimmäinen joukkue jäisi melko lähelle leiriä, ja meidän joukkueemme oli tarkoitus majoittua lähimmäksi jokea. Lintutassu, Tuimatassu ja Raparperitassu kulkivat perässämme. Halusin joukkueeni voittavan, mutten oikein ollut varma heidän taidoistaan. Lintutassu oli oppilaista kokenein, ja Raparperitassu tuli seuraavana. Tuimatassu oli kuitenkin ollut oppilaana vasta hädin tuskin kuun ajan. Hänen taidoistaan en ollut lainkaan varma. Mutta Pimentovarjo oli varmasti huolehtinut siitä, että kolli pärjäisi suurissa harjoituksissa kokeneempia oppilaita vastaan.
Kun pysähdyimme metsässä, kuulin joen solinan. Se rauhoitti mieltäni, joka ajatteli vain voittamista. Vaikka en itse osallistunutkaan varsinaisiin lajeihin, halusin oman joukkueeni voittavan.
Kerroin kolmikolle, että ensimmäinen laji oli kiipeily. He saisivat itse valita, kuka kiipeilemisen hoitaisi. Salaa mielessäni toivoin, että Raparperitassu ottaisi siitä kopin. Naaras oli luonnostaankin hyvä kiipeilijä, aivan kuten minäkin. Muistelin omia hiirenkorvan ajan harjoituksiani. Meidän joukkueemme oli voittanut koko kilpailun, ja minä olin saanut esitellä taitojani kiipeilemisessä. Siirryimme Pimentovarjon kanssa hieman etäämmälle.
"Jos Raparperitassua ei valita, meidän joukkueellamme on tuskin mitään mahdollisuutta", kuiskasin naaraalle. Minun ja Pimentovarjon välit olivat edelleen hieman kireät, mutta kaikki erimielisyydet täytyi nyt unohtaa. Meidän piti tehdä yhteistyötä, jotta oppilaat voisivat voittaa. Toivoin, että Pimentovarjokin eteni tällä periaatteella.
Huomasin, kuinka Raparperitassu sanoi jotakin, ja tuli sitten meidän luoksemme.
"Minä kiipeilen", mustaoranssi naaras sanoi rauhallisella äänellä. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne, ja vilkaisin Pimentovarjoa.
"Minä vien hänet kiipeilypaikalle", totesin rauhallisella äänellä ja nousin ylös. Lähdin johdattamaan oppilastani syvemmälle metsään. Joen solina lakkasi kuulumasta melko pian.
"Toivoinkin, että sinä ottaisit kiipeilemisen vastuullesi", lausuin vilkaisemattakaan oppilasta.
Ei mennyt kauaakaan, kun saavuimme aukiolle, jonka keskellä kasvoi suuri mänty. Istuuduimme odottamaan muita oppilaita ja mestareita. Eikä mennyt kauaakaan, kun Hopeaputous ja Varjokarva saapuivat paikalle. Mukana olivat Mustikkatassu ja Sinitassu. Kohtasin ilmeettömästi tyttäreni katseen. Toivoin naaraan häviävän. Hän ei edes haluaisi voittaa, joten hän ei sitä ansaitsisi. Olimme sopineet, että minä hoitaisin pääasiassa yksin tämän tehtävänannon selittämisen, joten astuin eteenpäin kohti mäntyä.
"Tehtävänne on kiivetä tähän mäntyyn ja löytää yksi sinne piilotettu yrttitukko. Tukkoja on yhteensä kolme, ja mukaansa saa ottaa vain yhden. Jos pudotat ylimääräisen yrttitukon maahan, tuloksesi heikkenee. Tuloksiin vaikuttavat kiipeily- ja alastuloteknkiikan lisäksi myös nopeus. Älkää kiirehtikö liikaa, sillä putoavan oppilaan suoritus hylätään heti", naukaisin rauhallisesti. Astuin vielä muutaman askeleen lähemmäksi puuta.
"Minä näytän esimerkin ja sen korkeuden, missä jokainen yrttitukko on. Ne eivät ole kovin pitkällä oksilla, mutta joudutte kapuamaan vähintään yhdelle oksalle niitä etsiessänne."
Käännyin kohti puun ruskeaa runkoa, ja ponnistin itseni takajaloilla mahdollisimman korkealle ilmaan. Tartuin kynsilläni kiinni puun paksusta kuoresta, jonka jälkeen lähdin kiipeämään ylöspäin nopeasti. Kuvittelin olevani yksi kilpaileva oppilas, ja kapusin rivakasti sille korkeudelle, jossa yrttitukot olivat. Kävin nopeasti oksalla, jonka jälkeen lähdin kapuamaan alaspäin aluksi muiden oksien avulla, ja sitten pelkästään runkoa vasten peruuttamalla. Mänty oli hieman vaikea puu, kun oksia oli vain sen yläosassa. Uskoin kuitenkin, että oppilaat selviytyisivät koettelemuksesta.
Kun olin takaisin maanpinnalla, käännyin oppilaiden puoleen.
"Sinitassu, sinä olet ensimmäinen", sanoin ja kohtasin tyttäreni sinisen katseen. Se oli lähestulkoon ilmeetön. Sinitassu ei näyttänyt olevan lainkaan innoissaan harjoituksista tai kiipeilemisestä. Naaras kuitenkin nyökkäsi ja asettui puun rungon vierelle.
"Kiipeä!" annoin merkin, jonka jälkeen oppilas lähti kiipeämään ylöspäin puunrunkoa vasten.

//Kääk miten tönkkö XD Mutta Rapsu?
// 550 sanaa

Sulkatassu kuunteli, kun Lehtitassu puhui. Nuorempi oppilas piti hetken tauon, jonka jälkeen hän esitti Sulkatassulle kysymyksen:
"Entä sinä?" Harmaanruskea naaras mietti hetken, miten vastaisi.
"Minusta nämä harjoitukset ovat mukavia. Saa tutustua uusiin kissoihin, tai ainakin yhteen uuteen kissaan", Sulkatassu virnisti ja viittasi siihen, että Sinitassu oli hänen sisarensa.
"Minä en niinkään välitä kilpailemisesta, mutta älä pelkää, teen kyllä parhaani. Sähkötassu varmasti tahtoo voittaa, sillä niin hän aina haluaa", raidallinen naaras selitti ja naurahti pienesti. Vaikka naaras olikin kunnianhimoinen toisinaan, ei se ylettänyt tällaisiin tilanteisiin. Naaras oli enemmänkin kunnianhimoinen seikkailija. Kun hän halusi Eloklaanin reviirille, hän myös teki niin. Jos totta puhuttiin, Sulkatassu ei edes toivonut voittavansa. Hän halusi ennemmin antaa sen Sähkötassulle, jos vain suinkin pystyi. Mutta toisaalta, Sulkatassu ei tiennyt, miten paljon nämä harjoitukset merkitsivät Lehtitassulle. Siksi Sulkatassun täytyi tehdä parhaansa, jotta uusi tuttavuus ei heti suuttuisi.
Sulkatassun päähän juolahti loistava idea. Hänen käpälänsä alkoivat painella maata, sillä naaras oli siitä niin innoissaan.
"Mikä sinulle tuli?" Lehtitassu kysyi ja kallisti päätään, kun hän katseli Sulkatassua. Sulkatassu hymyili. Harmaanruskea naaras oli keksinyt suorastaan loistavan idean! Hän aikoisi ainakin yrittää ystävystyä Lehtitassun kanssa ja tehdä naaraasta seikkailijaystävänsä.
"Ei mikään, olen vain niin innoissani siitä, että pääsen tutustumaan sinuun", raidallinen soturioppilas virnisti. Lehtitassu ei vastannut, vaan oppilas vain nyökkäsi pienesti.
Kaksikon ylle laskeutui hiljaisuus, mutta se ei Sulkatassua haitannut. Oppilas mietti vain tulevaisuutta. Hän toivoi, että Lehtitassu olisi sellainen kissa, joka voisi lähteä hänen mukaansa seikkailuihin. Sulkatassulla ei nimittäin koskaan ollut ollut sellaista. Sinitassu ja Sähkötassu, Mustikkatassusta puhumattakaan, olivat liian erilaisia. He viihtyivät joko yksinään tai muuten vain leirissä, ja Sähkötassu suorastaan palvoi klaanin sääntöjä.
Sulkatassu vilkaisi Pähkinäkorvaa, joka istuskeli joidenkin ketunmittojen päästä oppilaasta. Kirkkaanruskea kolli tarkkaili ympäristöäään.
Tämä osa metsästä oli melko karua. Maa oli lähinnä täynnä suuria kiviä, joiden välistä kasvoi joitakin kuusia tai mäntyjä. Kivet olivat sammaloituneet, joka teki niistä mukavan pehmeitä. Pohjoisempaan mennessä kivet katosivat, ja maanpinta muuttui normaaliksi. Etelässä ne taas jatkuivat aina leiriin saakka.
"Hei, Lehtitassu", Sulkatassu aloitti ja kohdisti taas katseensa kilpikonnakuvioiseen oppilaaseen. Naaras kääntyi Sulkatassun puoleen kysyvästi. Ennen kuin Sulkatassu sanoi mitään, hän vilkaisi Pähkinäkorvaa. Soturi ei tuntunut välittävän oppilaiden keskustelusta.
"Oletko sinä koskaan tehnyt mitään kiellettyä? Lukuunottamatta sitä, että karkasit pentuna leiristä", Sulkatassun ääni oli hiljainen, hän lähestulkoon kuiskasi. Naaras oli kuullut leiristä karanneista pennuista, joiden vanhemmat olivat kuolleet pelastaessaan heidät. Tiputassu oli menettänyt näkönsä, mutta Lehtitassu oli selvinnyt siitä kunnossa. Tai ainakaan tuolla ei nyt ollut mitään merkkejä siitä, että hän olisi menettänyt jalkansa tai jotain.

//Lehti?
// 404 sanaa (kp-boosti)

Astelin ulos oppilaidenpesän hämäryydestä kuullessani varapäällikön ilmoittavan suurten harjoitusten alkamisesta. Mustikkatassu lähti samaan aikaan liikkeelle omalta sammalvuoteeltaan, joka johti törmäyskurssiin, kun yritimme kummatkin ängetä yhtä aikaa ulos.
"Anteeksi", minua vanhempi oppilas naukaisi, ja hänen äänestään kuulsi sävy, joka osoitti hänen olevan oikeasti pahoillaan. Katsahdin siniharmaaseen kolliin hivenen kulmiani kohottaen. Mitä kolli nyt turhasti pyyteli anteeksi? En oikein välittänyt pahoitteluista, sillä niistä ei mielestäni ollut mitään järkeä. Olivat vain ajanhukkaa, sillä mitä sellainen nyt ketään auttoi. Anteeksipyyntö oli muutenkin erikoinen, sillä se tuli itseäni vanhemmalta oppilaalta.
"Älä nyt siihen jää tuijottamaan", tuhahdin toiselle, vaikka olisin pitänyt mieluummin suuni kiinni. Tuntui kuitenkin jollain tapaa oikealta sanoa Mustikkatassulle jotain, vaikka se ei mielestäni kovin tarpeellista ollut.
Oli kiinnostavaa päästä osallistumaan harjoituksiin, kun oli muutamalla sanalla kuullut oppilaiden pesässä joidenkin niistä puhuvan. Ilmeisesti tieto oli saatu joko viime kerralla suuriin harjoituksiin osallistuneilta tai sitten omilta mestareilta. Kilpaileminen toisia oppilaita vastaan kiinnosti, mutta se olisi varmasti mielekkäämpää yksin kuin joukkueen kanssa. Varsinkin jos sattuisi saamaan huonon joukkueen. Sillä ei kauheasti ollut väliä, minkälainen kissa oli, kunhan hän vain omasi kohtalaisesti hyödyllisiä taitoja. Olin kyllä hieman epävarma omasta kyvykkyydestäni, ja halusin tehdä kaikkeni sen eteen, että pärjäisin harjoituksissa. Olin melko tuore oppilas, onneksi en sentään kaikista tuorein, enkä välttämättä pärjäisi vanhimmille ja taidokkaimmille oppilaille. Se ei silti estäisi minua yrittämästä.
Henkäysvarjon luokse saavuttuani muiden oppilaiden mukana toivoin samalla, että tällä kertaa harjoitukset pidettäisiin yksilökilpailuna. Se taisi kuitenkin olla mahdoton toive, sillä se oli melko mahdoton toteuttaa. Minua ei vain kiinnostanut tutustua toisiin kissoihin, varsinkaan väkisin. Kai se olisi jossain vaiheessa muutenkin edessä, mutta juuri tällä hetkellä sellainen joukkuehengen muodostaminen ei oikein olisi kiinnostanut.
"Ensimmäiseen joukkueeseen kuuluvat Sulkatassu, Sinitassu ja Lehtitassu. Teidän mestareinanne ovat Varjokarva ja Pähkinäkorva. Toiseen joukkueeseen kuuluvat Sähkötassu, Harakkatassu ja Mustikkatassu, joiden mestarit olemme minä ja Hopeaputous. Kolmannen joukkueen jäsenet ovat Lintutassu, Tuimatassu ja Raparperitassu, joiden mestarit ovat Tuhkajuova ja Pimentovarjo. Jakautukaa joukkueisiinne mestareidenne luokse", Henkäysvarjo ilmoitti, mihin joukkueeseen jokainen kuului sekä kunkin joukkueen mestarit. Lintutassun kanssa olin ehtinyt vaihtaa muutaman sanan, mutta Raparperitassua en tuntenut lähes ollenkaan. En oikein tiennyt oppilaiden taidoista mitään, mutta he molemmat olivat minua vanhempia. Raparperitassu ei edes paljoa, mutta Lintutassu oli yksiä vanhimmista oppilaista. Lintutassun pitäisi siis ainakin olla meitä kahta muuta paljon edempänä koulutuksessa. Ainakin sen puoleen olin tyytyväinen joukkueeseeni, että meillä oli hyvät mestarit. Tuhkajuovasta en niinkään tiennyt mestarina, mutta oli onni, että Pimentovarjo toimi myös mestarinamme. Joukkueet alkoivat muodostumaan aukiolla, joten astelin itsekin muiden luokse. Päädyin nyökkäämään tarkoituksenani tervehtiä kaikkia, vaikka tervehdys oli enemmänkin suunnattu kahdelle soturille.
Joukkueiden lähtiessä leiristä aloin kiinnittämään enemmän huomiota joukkueemme jäseniin. Lintutassu puhtaanvalkoisen turkkinsa kanssa oli vaikuttanut ihan siedettävältä, kun olin vaihtanut pari sanaa hänen kanssaan jonkun aikaa sitten. En minä hänestä sen enempää kuitenkaan tiennyt. Raparperitassua tarkkaillessani kiinnitin huomiota hänen pienikokoisuuteensa. Olin selvästi naaraita paljon suurempi.
Meidät oltiin jo alussa erotettu muista joukkueista leiristä lähdettyämme, joten toisia ei näkynyt lähipiirissä. Mestarit selvensivät meille ensin hieman sääntöjä, kuten siitä, etteivät he saanet auttaa meitä voittamaan kilpailuissa. He kuitenkin saivat ohjeistaa meitä jollain tapaa, mikä oli kai ihan hyvä asia näin melko uutena oppilaana. Tuhkavarjo myös kertoi ensimmäisen lajin olevan kiipeily. Meidän piti päättää joukkueena joukostamme parhain kiipeilijä. En ollut oikein innoissani tällaisesta keskustelusta, mutta ajattelin antavani paremman kuvan aloittaessani sen kuin istuessani vain hiljaa.
"Olen kohtalaisen hyvä kiipeilijä", aloitin tuhahtamalla oman taitotasoni aloittaen samalla keskustelun. Tilanne oli kaikella tapaa itselleni uusi, niin suuret harjoitukset kuin keskustelun aloittaminen ja toisiin ylipäätänsä samalla tutustuminen. Oloni ei ollut kaikista mukavin kahden muun oppilaan katseen ollessa kiinnittyneenä minuun, mutta toisaalta ei se niin pahaltakaan tuntunut. Pidin silti kaiken ajatuksen tasolla pitäen ilmeeni visusti peruslukemilla. Ehkäpä tarkkaavainen kissa olisi saattanut huomata tavallista tuimemman ilmeeni uudesta tilanteesta johtuen, mutta tuskin kukaan kissoista minua niin hyvin tunsi.
"Entä sinä Lintutassu?" ajatuksenani oli ensin kartoittaa kaikkien taitotaso kiipeilyyn liittyen ja lähteä vasta sitten ehdottelemaan, kuka kannattaisikaan valita.
"Se ei oikein onnistu minulta", naaras vastasi nopeasti esittämääni kysymykseen. Enää oli jäljellä Raparperitassu, jota emme olleet vielä kuulleet. Käänsin katseeni mustaoranssiin oppilaaseen, sillä en aikonut esittää enempää kysymyksiä. Enköhän ollut tässä vaiheessa osallistunut jo ihan kiitettävästi keskusteluun, vaikkei se nyt mitään herkkua itselleni ollutkaan.

//Raparperi?
// 674 sanaa (kp-boosti käytössä)

Meidät oli juuri jaettu joukkueisiin, joita oli kolme. Olin joutunut jättämään hyvin alkaneen keskustelun Sähkötassun kanssa mikä oli ollut suhteellisen harmillista, mutta minulla oli jäänyt hyvä tunne keskustelusta. Piti vain muistaa olla arvostelematta kollia pelkästään keskustelun pohjalta. Pitäisi olla varuillaan, aivan niin kuin Tiputassu oli kerran sanonut.
Olin päätynyt samaan joukkueeseen yhdessä Sulkatassun ja Sinitassun kanssa, jotka olivat kummatkin Sähkötassun sisaruksia. Jako meni oikeastaan yllättävän hyvin; olin halunnut jo hetken päästä tutustumaan Sulkatassuun. Sitä paitsi molemmat joukkuelaiseni olivat minua vanhempia, ja varmaan kokeneempia. Niinpä ryhmälläni olisi hyvä mahdollisuus voittaa. Siinä oli kuitenkin myös se ongelma, että he saattaisivat tuomita minua luultavasti alemman taitotasoni ansiosta. Noh, Sulkatassu vaikutti sellaiselta kissalta, joka osaisi ajatella ja ymmärtäisi asian. Sinitassusta puolestaan en osannut sanoa. Hän vaikutti vähän siltä, ettei keskittynyt kunnolla.
Käänsin huomioni joukkueemme mestareihin, Varjokarvaan ja Pähkinäkorvaan.
”Te olette ensimmäinen joukkue, ja me olemme teidän mestarinne. Emme auta teitä voittamaan, vaan olemme tukenanne. Voimme opastaa teitä, mutta emme saa kertoa ratkaisua, joita jotkin tehtävät vaativat”, Varjokarva selitti, ja kuuntelin tiiviisti tarkkaillen samalla mustaa kollia. Kissa herätti minussa väkisinkin hiukkasen kunnioitusta, mutten tiennyt miksi. Ehkä se oli hänen kokenut ja itsevarma asenteensa.
”Harjoituksissa on tänäkin vuonna eri lajeja. Ensimmäinen laji on kiipeily. Te voitte itse päättää, kuka teistä on mielestänne paras kiipeilijä”, Pähkinäkorva selosti.
Toivoin hartaasti, että jompikumpi sisaruksista ilmoittaisi olevansa hyvä kiipeilijä. Sitä minä nimittäin en ollut. Ainoa kokemus, jota olin kiipeilystä saanut, oli kun olin joskus Tiputassun kanssa yrittänyt kiipeillä leirin seinämiä, ja olisin varmasti epäonnistunut ilman seinien liukkauttakin. Ajatukseni kävivät veljessäni, ja värähdin. Toivoin yhä, että hän olisi täällä, mutta tiesin tämän olevan hyväksi minulle. Minun täytyi oppia olemaan itsenäisempi, sillä niin paljon kuin se turhauttikin, minun oli myönnettävä että tulisin viettämään paljon aikaa ilman Tiputassua. Ravistin huomaamattomasti päätäni saadakseni ajatukseni selviksi. Minulla oli muutakin tekemistä kuin ajatuksissani maleksiminen!
”Minä olen surkea kiipeilijä, mutta Sinitassu on edes jotenkin perinyt emoltamme sen taidon. Äänestän siis Sinitassua”, Sulkatassu ilmoitti kääntäen katseensa minuun. Sulkatassu pystyi siis myöntämään olevansa huono jossain. Hyvä merkki. Naaras osoitti selvästi itsetuntemusta, mikä oli hyvä piirre. Tarkemmin ajateltuna tässä tilanteessa omien heikkouksiensa myöntäminen oli melko normaalia, mutta yritin kerätä jok’ikisen mahdollisen informaatiopalasen.
”Hyvä niin”, naukaisin ääneen, ”itsekään en osaa juuri kiipeillä.”
”Hyvä, sopii”, Sinitassu maukui.
”Selvä”, Varjokarva nyökkäsi Sinitassulle, ”mennään kisapaikalle.” Tämä lähti kävelemään syvemmälle metsään, ja Sinitassu seurasi mestaria katsellen ympärilleen. Seurasin kaksikkoa katseellani, kunnes en enää nähnyt heitä. Saatoin vain toivoa, että oppilaalla menisi hyvin. Olin helpottunut, ettei meidän kaikkien tarvinnut kilpailla kaikissa lajeissa. Olin hetken hiljaa ja katsoin tyhjyyteen.
”Mitä mieltä olet näistä harjoituksista?” Sulkatassun jokseenkin innostunut ääni sai minut kääntämään katseeni naarasta kohti. Mietin hetken vastaustani.
”Mielestäni tämä on luova tapa saada oppilaille harjoitusta, ja pidän joukkueideasta. Tämä ryhmä voisi olla pahempikin”, hymähdin, ”Entä sinä?”
Arvioin, että olisi minun kannaltani hyödyllisempää olla jopa liian kohtelias kuin liian juro. Arvioisin Sulkatassua, ja jos myöhemmin päättäisin haluavani Sulkatassun liittolaisekseni, se kävisi helpommin, kun olisin antanut itsestäni hyvän mielikuvan. Sitä paitsi Sulkatassu oli varapäällikön tytär, joten hänellä saattaisi olla jotain valtaa.

//492 sanaa (KP-boosti käytössä)
//Sulka?

Oli hiirenkorvan suurien harjoitusten aamu. Pakko minun oli myöntää, että tunsin pientä innostusta näistä salaperäisistä harjoituksista. Kaikki tieto, mitä oppilaiden keskuudessa liikkui, kertoi niistä vain sen, että kissat olisi jaettu joukkueisiin ja luvassa olisi monenlaisia kilpailulajeja. Intoani ei kuitenkaan paljastanut maailmalle, vaan kasvoillani pysyi sama tietynlainen ilmeettömyys, joka koristi kasvojani päivästä toiseen. Ei ollut kyse mistään arvostuksen tavoittelusta tunteiden hallinnan saralla, en vain kokenut halua julkaista tunteitani aivan miten sattui.
Oli kulunut jo joku aika pienestä retkestämme Eloklaanin reviirille. Kukaan ei ollut saanut tietää ja se oli huojentavaa. En jaksaisi joutua vaikeuksiin tuollaisesta typerästä tempusta. Katsahdin taivaalle ja näin auringon, joka lämmitti maata hiirenkorvan alun lämmöllään. Kasvoilleni piirtyi hento hymy. Hiirenkorvan tulo toi mukanaan klaanille lukuisia hyviä asioita. Klaani oli asia, minkä eteen tekisin melkein mitä vain. Sitä tärkeämpi oli ainoastaan lähimmäiseni, heidän eteen tekisin kaiken.
Huomasin sivusilmälläni, kuinka minua läheni pienehkö valkea hahmo. Kääntäessäni katseeni tulijaan tunnistin sisareni Sinitassun. Nyökkäsin tälle tervehdykseksi ja samalla siristin silmiäni auringon säteen osuessa silmiini.
"Tulin vain kysymään oletko nähnyt tummanharmaata soikeaa kiveäni? Se on kadonnut", Sinitassun äänessä oli huolestunut sävy. Tietenkin tiesin naaraan kivikokoelman, mutten ollut kyllä pahemmin kiinnittänyt huomiota tielleni sattuneisiin kiviin.
"Valitettavasti en ole nähnyt", pudistin päätäni hienoisen pahoitteleva ilme kasvoillani. Tiesin, mitä ne kivet merkkasivat Sinitassulle ja sen takia kohtelin hänen keräilyintoaan kunnioittavasti. Toisaalta, en muutenkaan ollut halveksivaa tai toisten kustannuksella leikkivää tyyppiä. Mielestäni jokainen sai olla sellainen mitä halusi, ei se minun asiani ollut. Paitsi jos kohteli muita epäkunnioittavalla tavalla. Se sai minut paheksumaan kyseistä kissaa, muttei niin paljon, että astuisin väliin. Eri asia oli jos huonon kohtelun kohteena oli läheiseni. Silloin saisi opetuksen, jonka avulla ymmärtäisi, että minun tai läheisteni kanssa ei ryppyiltäisi. Minulta ei helposti saanut haviteltuja reaktioita, mutta jos tosiaan halusi suututtaa minut, perheeni oli heikko kohtani.
Sinitassu jupisi itsekseen jotain.
"Sanon kyllä jos nään", lupasin vielä sisarukselleni ja hän näytti hiukan tyytyväisemmältä.
"Selvä. Nyt minä menen jatkamaan operaatiotani", tämä tokaisi ja lähti pää pyörien etsimään tärkeää kiveään. Katsoin vielä hetken tämän perään, ennen kuin aloin taas tarkkailemaan leirin tapahtumia tiiviisti.
Eikä kulunut kauaakaan, kun seuraani riensi uusi kissa. Mahdoin olla loistavaa seuraa. Ajatukseni oli tietenkin leikkimielinen, sillä en ollut täynnä itseäni. Hontelo kilpikonnakuvioinen naaras asteli luokseni kasvoillaan tyyni ilme. Naaraan silmissä kiilsi kuitenkin aina omanlaisensa oveluus, joka oli jäänyt mieleen viime tapaamiskerrastamme.
"Hei", tämä sanoi. Ei liian tuttavallisesti ja arvostettavan vähäsanaisesti. Nyökkäsin Lehtitassulle samalla sanoen hänen nimensä.
”Odotatko kovasti harjoituksia?” Lehtitassu kysyi katsahtaen minuun arvioivasti. Kulmani kohosivat hieman. Minusta olisi mielenkiintoista tietää, mitä naaras ajatteli aloittaessaan tämän keskustelun. Oli jotenkin itselleni vieras ajatus, että joku tuli seuraani vain juttelemaan. Eiköhän se ollut tullut selväksi kaikille, etten jaksanut jauhaa turhuuksia. Uskoin siis naaralla olevan jonkinlainen oma motiivinsa. Päätin kuitenkin vastata, sillä olin tosiaan kiinnostunut siitä, mihin tämä keskustelu mahtaisi edetä.
"Kovasti on liian voimakas sana, jonkin verran on sopivampi", naukaisin tavanomaisen matalalla äänelläni tuttuun tasapaksuun sävyyn. Katsoin Lehtitassun silmiin hetkenaikaa, jonka jälkeen tutkin tämän olemusta.
"Entä sinä sitten?" Kysymykseni sai naaraan miettimään. Olin odottanut naaraan olevan sanavalmis, mutta mitä parempaa hän osasi harkita sanojaan ja ajatella. Kallisarvoinen piirre. Odotin kärsivällisesti Lehtitassun vastausta ja miettimisen jälkeen hän vastasi: "En oikeastaan tiedä vielä koska muodostan yleensä mielipiteeni tiedon pohjalta, mutta idea kuulostaa kyllä kiintoisalta." Kasvoilleni nousi aivan varoittamatta vaikuttunut ilme ja varmasti Lehtitassu huomasi sen. Pidin kissan ajattelutavasta ja olin saanut hyvän kuvan hänestä. Kissaa ei voinut kuitenkaan arvioida vain yhden tai kahden hetken perusteella. Pitäisi tutustua kissaan, jotta voisi muodostaa realistisen arvion. Halusin sanoa jotain, mutta en saanut mitään mieleeni. Olin liian vaikuttunut. Päätin vaihtaa puheenaihetta, mutta ennen kuin ehdin siihen kuulin leirissä kaikuvan julistuksen:
"Suuret harjoitukset alkavat!" Se oli isän ääni. Nousin ylös ja muutaman nuolaisin rintaturkkiini osoitettuani suoristin ryhtini.
"Harjoituksissa nähdään arvon Lehtitassu", naukaisin ja poistuin paikalta lähemmäs isääni, sillä oletin tämän antavan lisää tietoa. Henkäysvarjo kertoi jo ilmiselvän eli sen, että oppilaat jaettaisiin tiimeihin. Kuuntelin tarkkaavaisena joukkueiden jakoa ja pian kuulin oman nimeni.
" Toiseen joukkueeseen kuuluvat Sähkötassu, Harakkatassu ja Mustikkatassu, joiden mestarit olemme minä ja Hopeaputous." Olin iloinen, että sain isän mukaan joukkueeni mestariksi. Isä oli yksi klaanin arvostettavimpia kissoja ja olin ylpeänä hänen poikansa. Harakkatassun en juuri tuntenut ja Mustikkatassun tiesin siitä, että olimme olleet yhdessä pentutarhalla. Mustikkatassu ainakin osasi olla hiljaa ja siihen olin tyytyväinen. Hänen ujo persoonansa ei sallisi turhia letkautuksia. Harakkatassu oli vielä täysi mysteeri.
Muutaman sanan sanottuaan joukkueet alkoivat valmistautua lähtöön. Huomasin kuinka Sulkatassu viittoi minulle onnen toivotuksen ja vastasin tähän rohkaisevalla virnistyksellä ja nyökkäyksellä. *Paras joukkue voittakoon!*

Saavuimme paikalle ja joukkuettamme johtavat mestarit viittoivat meidät istumaan ja keskittymään heihin. Nyt meille paljastettaisiin ensimmäinen lajimme.
"Aluksi vielä muistutan, että teidän tulee suoriutua itse. Emme tule auttamaan teitä. Selvä?" Hopeaputous aloitti luoden tiukan silmäyksen jokaiseen meistä vuorollaan. Katseen osuessa kohdalleni, nyökkäsin hopeanvalkoiselle kollille.
"Ensimmäinen kilpailulaji on kiipeily. Valitkaa joukkueesta edustajanne, joka kilpailee muiden joukkueiden edustajia vastaan", Henkäysvarjo naukaisi. Käännyin Harakkatassun ja Mustikkatassun puoleen ja avasin suuni ensimmäisenä.
"Minä en kiipeile", sanani olivat tarkasti valittu kiertoilmaus siitä, etten ollut hyvä kiipeilijä. Siitä saattoi kuitenkin terävä kissa ymmärtää, mistä oli kyse. Harakkatassu kääntyi katsomaan Mustikkatassua, mutta siniharmaa kolli väisti katsetta ujostellen. Päätin siis auttaa kollia vähän.
"Mustikkatassu? Kiipeiletkö hyvin?" päätin antaa oppilaalle mahdollisuuden vastata pään liikkeillä, jos hän ei uskaltautuisi puhumaan. Mustikkatassu kuitenkin vastasi ääntään käyttäen.
"Kyllä minä olen ihan hyvä." Vastauksen saatuani käännyin Harakkatassun puoleen kysyvästi tuijottaen.

//Harakka? Joku muukin harjotuksista saa jatkaa halutessaan :D
866 sanaa (KP-BOOSTI)

"Hiirenaivo, miten sinä liikut kun silmäsi on suljettu? Voit painaa joka reitin muistiisi, tunnustella varoen maastoa tai omata jonkun kissan rinnallasi uudessa maastossa. Ei se ole mikään saastainen ongelma", Tiputassu mutisi hampaidensa välistä. Sulkatassu siristi silmiään ja tarkkaili sokean parantajaoppilaan olemusta. Naaras oli aina kuvitellut, että parantajakissan tulisi olla kohtelias ja kunnioittava klaanin sotureita kohtaan. Niin isä ja emo olivat Sulkatassulle aina opettaneet. Naaras päätti kuitenkin antaa Tiputassulle uuden mahdollisuuden, ja naaras kysyi:
"Mutta entä jos et ole käynyt maastossa aiemmin? Miten voit tietää, mitä edessäsi on jos olet aivan yksin? Haisevatko yrtit erilaisilta? Tunnistatko ne kaikki?"
Sulkatassu oli varma, ettei häntä nuorempi kolli innostunut oppilaan kyselyistä.
"Eikö se ole ihan selvää? Kokeilen varovasti maata ennen kuin astun minnekään, jos en tiedä missä olen! Totta kai haisevat, samalla tavalla kuin jokainen klaanikissa, erityisesti sinä ja sinun lemusi", Tiputassu ärähti. Sulkatassua alkoi ärsyttää parantajaoppilaan tapa puhua hänelle. Eikö hän tiennyt, että Sulkatassu oli varapäällikön tytär?
"Oliko sinulla jotain oikeaakin asiaa? Eivätkö ikäisesi pennut enää osaa sukia papanaista turkkiaan kun haisetkin tuolta", Tiputassu sanoi ja sai Sulkatassun ärsyyntymään. Hän ei voinut sietää sitä, että joku kohteli häntä kuin typerää karvakasaa, sillä Sulkatassu tiesi, ettei hän sitä ollut.
"Tiedätkö sinä pieni karvakasa edes, että kuka minä olen?" harmaanruskea naaras kysyi ja pörhisti rintaansa, vaikka tiesi ettei Tiputassu sitä näkisi. Parantajaoppilaan sokeista silmistä paistoi välinpitämättömyys. Tuo ei ehtinyt vastata, kun Sulkatassu ehti ensin:
"Minä olen Sulkatassu." Sulkatassu puhui hitaasti, jotta kolli saisi hetken aikaa keksiä asian itse.
"Varapäällikön tytär", soturioppilas lisäsi painottaen sanaa varapäällikön. Sulkatassu ei tiennyt kuvitteliko hän vain, vai värähtikö Tiputassun ilme. Kolli kuitenkin piti äreän ilmeen kasvoillaan.
"Tiedätkö mitä tapahtuu, jos Henkäysvarjo saa kuulla parantajaoppilaan puhuvan hänen tyttärelleen noin?" Sulkatassu kysyi yllättävän matalalla äänellä. Tiputassu nielaisi. Kolli laski sokean katseensa maahan, ja nosti sen pian Sulkatassuun.
"Mitä minun täytyy tehdä, että pidät suusi kiinni?" kolli kysyi. Sulkatassu hämmästyi siitä, miten nopeasti Tiputassun asenne oli muuttunut, kun Sulkatassu oli ottanut puheeksi hänen isänsä. Tiputassun reaktio ei vaikuttanut aidolta, sillä kolli puri hampaitaan yhteen ja sanoi sanottavansa jotenkin väkisin. Naaraasta tuntui kuitenkin yllättävän hyvältä, kun hän huomasi omaavansa valtaa Kuolonklaanissa. Edes joku pelkäsi häntä. Tai ehkä Tiputassu pelkäsikin enemmän Henkäysvarjoa, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Sulkatassu pohti hetken, jonka jälkeen hän vastasi rennosti:
"Älä ole koko aikaa tuollainen änkyrä. Kuolonklaanilaiset soturit eivät pidä siitä, kun parantaja haukkuu heitä. Kannattaa pitää suusi kiinni, jos joku tulee vastaanotollesi." Sulkatassun vaatimus oli oikeastaankin enemmän neuvo. Hän tiesi Tiputassun synkän menneisyyden, eikä halunnut olla nuoren kollin kanssa riidoissa. Kenties kilpikonnakuvioinen kissa voisi vähän skarpata, ja ehkä Tiputassu ei sisimmissään ollut oikeasti niin inhottava miltä hän kuulosti.
"Minun pitää nyt kuitenkin mennä, nähdään taas!" Sulkatassu hihkaisi ja käänsi selkänsä Tiputassulle. Naaras oli hieman jopa yllättynyt, kun kolli ei huutanut hänen peräänsä mitään. Ehkä Tiputassu olikin ihan mukava kissa.

Päivät kuluivat suunnattoman hitaasti, ja Sulkatassu tuntui kuolevan tylsyyteen. Hän olisi halunnut nähdä Sähkötassua, mutta kolli oli aina silloin poissa leiristä, kun Sulkatassu oli siellä. Hiirenkorvan aika oli alkanut, ja kaikki oppilaat tuntuivat odottavan suuria harjoituksia. Sulkatassukin odotti niitä. Naaras halusi tutustua mahdollisimman moneen oppilastoveriinsa, ja hän toivoi saavansa hyvän joukkueen. Tai ainakin naaras oletti, että harjoitukset pidettäisiin joukkueissa. Oppilaita oli klaanissa sen verran monta, että yksilöharjoitukset voisivat olla hieman haastavat.
Punatähti oli ilmoittanut pari päivää aiemmin, että hiirenkorvan harjoitukset alkaisivat tänään. Naaras olisi halunnut ehdottaa, että Eloklaanin oppilaat oltaisi otettu myös mukaan harjoituksiin, mutta ei hän uskaltanut. Isä ei pitänyt Eloklaanista, eikä oikeastaan kukaan muukaan. He olisivat vain sanoneet Sulkatassulle, ettei hän saisi edes ajatella moista. Naaras mietti yhä päivittäin mahtavaa seikkailuaan Eloklaanin reviirille. He eivät olleet jääneet kiinni, ja Sulkatassu oli jo salaa suunnittelemassa uutta seikkailua. Jos Sähkötassu ei lähtisi mukaan, hän kyllä löytäisi uuden ystävän, jonka kanssa tutkia vieraan klaanin reviiriä.
"Suuret harjoitukset alkavat!" Henkäysvarjon matala ulvahdus kajahti ilmoille, ja takuuvarmasti kaikki Kuolonklaanin leirissä olleet kuulivat sen. Sulkatassu säpsähti pois ajatuksistaan ja nousi nopeasti seisomaan. Naaras huomasi, että Sähkötassu seisoskeli piikkihernetunnelin edustalla. Kolli oli kai juuri saapunut leiriin. Kolli suuntasi nopeasti leirin keskustaan. Sulkatassu oli menossa veljensä luokse, mutta jätti tekemättä niin, kun hän näki toisen kissan lähestyvän kollia. Naaras tunnisti nopeasti lähestyjän Lehtitassuksi. Hän oli Tiputassun pentuetoveri.
"Jaamme teidät nyt joukkueisiin, joissa tulette kulkemaan koko harjoitusten ajan", Henkäysvarjo sanoi, kun kissat leirissä hiljentyivät kuuntelemaan varapäällikköä. Sulkatassun katse liukui isästään Punatähteen, joka istui leirin laitamilla ja katseli varapäällikkönsä suuntaan. Eikö päällikkö osallistuisi harjoituksiin? Aivan, eihän Punatähdellä ollut oppilasta, Sulkatassu tajusi nopeasti.
"Ensimmäiseen joukkueeseen kuuluvat Sulkatassu, Sinitassu ja Lehtitassu. Teidän mestareinanne ovat Varjokarva ja Pähkinäkorva. Toiseen joukkueeseen kuuluvat Sähkötassu, Harakkatassu ja Mustikkatassu, joiden mestarit olemme minä ja Hopeaputous. Kolmannen joukkueen jäsenet ovat Lintutassu, Tuimatassu ja Raparperitassu, joiden mestarit ovat Tuhkajuova ja Pimentovarjo. Jakautukaa joukkueisiinne mestaridenne luokse", isä käski, ja Sulkatassu totteli. Sähkötassu katosi nopeasti Lehtitassun luota kohti isäänsä. Sulkatassu löysi katselelaan nopeasti Varjokarvan mustan turkin. Pähkinäkorva oli asettunut kokeneen soturin vierelle. Sulkatassu ja Lehtitassu saavuttivat mestarinsa samaan aikaan, ja Sinitassu tuli jäljessä. Sulkatassu tiesi, ettei Sinitassu oikein loistanut yhdessäkään lajissa, mutta se ei naarasta haittaisi. Hän aikoisi pitää kivaa ja tehdä parhaansa. Kenties Sulkatassu voisi tutustua paremmin Lehtitassuun. Hän toivoi, että oppilas olisi hieman parempikäytöksinen kuin veljensä.

Mestarit johdattivat oppilaansa pois leiristä. Kaikki joukkueet erotettiin toisistaan heti alkuunsa. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassun suuntaan vielä viimeisen kerran ja muodosti sanoillaan sanan "onnea." Sähkötassu virnisti ja nyökkäsi sisarelleen.
Varjokarva ja Pähkinäkorva johdattivat kolmikon havumetsään. Muut joukkueet olivat tulleet myös tänne suuntaan, muttei Sulkatassu nähnyt tai kuullut heitä.
"Te olette ensimmäinen joukkue, ja me olemme teidän mestarinne. Emme auta teitä voittamaan, vaan olemme tukenanne. Voimme opastaa teitä, mutta emme saa kertoa ratkaisua, joita jotkin tehtävät vaativat", Varjokarva selosti rauhallisella äänellä. Sulkatassu kuunteli malttamattomana. Puhevuoro siirtyi kuitenkin Pähkinäkorvalle.
"Harjoituksissa on tänäkin vuonna eri lajeja. Ensimmäinen laji on kiipeily. Te voitte keskenänne päättää, kuka teistä on mielestänne paras kiipeilijä", ruskeaturkkinen kolli sanoi. Sulkatassu kääntyi heti joukkuetovereidensa puoleen.
"Minä olen surkea kiipeilijä, mutta Sinitassu on edes jotenkuten perinyt emoltamme sen taidon. Minä äänestän siis Sinitassua", raidallinen naaras sanoi ja kääntyi katsomaan Lehtitassua kuin odottaen, että tuokin kertoisi oman mielipiteensä. Sulkatassu ei tiennyt oikeastaan mitään joukkueensa kolmannesta jäsenestä. Lehtitassu oli yksi klaanin nuorimpia oppilaita, joten hänen taitonsa tuskin vielä olivat mitkään parhaimmat.

//Lehti? Voit halutessas kirjottaa siitä ku Sini lähtee vaikka Varjon kans syvemmälle metsään. Myös muut joukkueet voi kirjottaa siitä, ku joukkueen valitut jäsenet lähtee sinne toisen mestarin kanssa. (vaikka Hopeen ja Tuhkan). Raparperi voi kirjottaa sit siitä kilpailusta, ku se on ainoo liittyny oppilas XD (muut oppilaat ei oo paikalla ku ne kilpailee)
// 1007 sanaa ( kp-boosti edelleen käytössä )

”Mitä ovat nämä niin sanotut hiirenkorvan harjoitukset?” kysyin mestariltani, kun kävelimme yhtä matkaa leiriin. Pähkinäkorva oli maininnut niistä minulle. Olin oikeastaan melko innoissani, sillä ne kuulostivat hauskoilta. Pidin kuitenkin naamani peruslukemilla tarkkaillessani mestarini ilmettä.
”Ne ovat joka hiirenkorva järjestettävät harjoitukset, joissa oppilaat kilpailevat toisiaan vastaan erilaisissa lajeissa. En ole aivan varma, mitä lajeja siellä on tänä vuonna. Olen kuullut, että ainakin viime vuonna oppilaat jaettiin joukkueisiin”, Pähkinäkorva selosti. Vai niin. Oppilaiden keskeiset kisat. Aivan. Hymähdin sarkastisesti.
”Ihanaa”, huokaisin puoliääneen niin, ettei mestarini kuullut sitä. Olisin voinutkin olla innoissani, mutta ensiksi olin juuri aloittanut koulutukseni, eli olisin todennäköisesti osaamattomampi kuin muut oppilaat. Täytyi vain toivoa, etten joutuisi tekemään asioita kuten taistelemaan tai mitään. Toiseksi veljeni Tiputassu ei ollut täällä. Tiedän että kuulostin raukkamaiselta, mutta sain lohtua siitä ajatuksesta, etten olisi huonoin harjoituksissa. Ja Tiputassun kanssa oli helpompaa olla kova. Mutta ei, Tiputassu päätti mennä ja kouluttautua parantajaksi. No, ehkä tästä selvittäisiin. Minun täytyisi ennen pitkää oppia selviämään tilanteista yksinkin. Jos pitäisin matalat odotukset mutta avoimen mielen positiivisille yllätyksille, saattaisin onnistua pitämään edes vähän hauskaa. Niinpä pujahdin Pähkinäkorvan vierellä leirin keskustaan, jossa osa Kuolonklaanin oppilaista jo odotti. Onnekseni omasin pidemmät koivet, joten en ollut auttamattomasti kaikkia matalampi ja pienempi. Huokaisin hetken, ja kiersin tarkkaavaisella katseellani oppilaita läpi. Tunnistin joukosta ensimmäisenä Sähkötassun. Mietin vaihtoehtojani. Voisin mennä puhumaan hänelle vaikuttaakseni siltä, etten ollut aivan raukkamaisen yksin. Silloin saisin myös mahdollisuuden tutustua häneen paremmin. Tai no, en sanoisi vielä tutustua, vaan enemmänkin saada tietoa tuosta. Voisin toki myös pysyä mestarini vierellä ja välttää keskustelemasta kenenkään kanssa, mutta se auttamatta saisi minusta ujon kuvan, ja sitä paitsi houkutus mennä puhumaan Sähkötassulle oli liian suuri. Valitsin siis mennä keskustelemaan Sähkötassun kanssa.
”Nähdään varmaan kohta”, heilautin häntääni mestarilleni selittelemättä enempiä, ja lähdin tassuttelemaan harmaan kollin luo. Yritin parhaani saada askeleeni näyttämään varmoilta.
”Hei”, naukaisin päästyäni tämän viereen. Äänensävyni ei ollut mitenkään erityisen tuttavallinen, enemmänkin vain pikainen tervehdys.
”Lehtitassu”, kolli nyökkäsi tervehdykseksi.
”Odotatko kovasti harjoituksia?” kysyin aloittaen keskustelun. Mieleni teki myös kysyä mitä kollille kuului, mutta se tuntui liian tuttavalliselta ja heikolta keskustelunaloitukselta.

//334 sanaa
//Sähkäri? (sori kun hittasin vähä Pähkinää)

Mahlahallan sanat huvittuvat minua. Meistä kumpikaan ei näyttänyt olevan vahvimmillansa metsästyksen äärellä.
"Onneksi minä en ole sinun mestarisi. Minusta tuntuu, ettei yhdestäkään kouluttamastani kissasta vain voi tulla hyvää saalistajaa, jos mestarina on tällainen kissa. Tuhkajuova on hyvä saalistaja, eikö vain?" kolli kysäisi minulta. Minun silmissäni minua vanhempi Mahlahalla oli metsästyksen mestari, mutta toisaalta kaikki soturit olivat minua parempia asiassa jos toisessa, joten tuskin häntä laskettaisiin.
Päästin pienen huvittuneen naurahduksen. ”Niin kai sitten. Harmi vain, että taito ei ole vielä siirtynyt aivan yhtä sulavasti minulle”, virnistin kollille. ”Matkaa soturiksi ja hyväksi metsästäjäksi on vielä tovi.”
Käänsin katseeni pois Mahlahallasta, sillä kottaraisen makea tuoksu leijaili luokseni. ”Mutta olen aika varma, että metsästys on minun juttuni taistelemisen sijaan.”
Käännyin vielä uudemman kerran katsomaan Mahlahallaa. ”Oletko nähnyt jalkani? Niillä ei kauheasti ketterää vastustajaa väistellä, mutta niillä pääsee juoksemalla melko pitkälle. Demostroisin sinulle, mutta en halua säikyttää mahdollisia saaliitasi karkuun. Ja jos et pahastu, yritän jäljittää tuon kottaraisen, jonka sinä taisit haistaa myös.”
”Kaikin mokomin”, Mahlahalla hymyili pienesti ja väisti hiukan tieltäni. Tässä olisi mahdollisuuteni loistaa soturin edessä. Virnistin Mahlahallalle uudemman kerran ja lähdin sitten seuraamaan uutta hajujälkeäni. Tiesin kottaraisen hennosta tuoksusta, että se oli kauempana ukkospolun suunnalla, sillä ukkospolun katku oli tullut heti kottaraisen tuoksun jälkeen tuulen mukana kuonooni. Saattaisi tosin olla, että kottarainen oli jo katkun takia poistunut paikalta, mutta voisin silti yrittää.
Otin hiukan reippaamman, mutta varovaisen tahdin etenemiseen ja välttelin parhaani mukaan kostealla maalla oleviin keppeihin osumista. Lunta oli maassa vielä, mutta kaikki ruska-ajan pudonneet kepit näyttivät nyt kyntensä lumen alta.
Haju alkoi voimistua ja hidastin sen voimistumisen myötä vauhtiani. Nopeahkosta kävelystäni tuli nyt erittäin hidasta, matalaa matelua. Tunsin itseni oikeasti todella typeräksi käärmeeksi, mutta en voinut epäonnistua uudestaan saaliin kiinnisaamisessa, sillä kaikki pitäisivät minua sen jälkeen aikaansaamattomana. Varsinkin Mahlahalla, Tuhkajuovasta puhumattakaan. Ruostekukka varmasti raportoisi edistymisestäni eteenpäin.
Kottaraisen jäljitys katkesi tyysti, kun nenääni saapui uusi haju. Nostin katseeni salamana maasta välittämättä säikähtikö jokin eläin lähistöllä minua. Haju oli erittäin terävä ja rautainen. Selkäpiitäni karmi, sillä tunnistin sen veren hajuksi. Lähistölläni lojui jotakin verta vuotavaa, josta leijui myös pieni kalman haju. Jotakin tai jokin kuollut eläin oli lähistöllä, mutta mikä?
Lähdin seuraamaan tuoksua ja löysin tieni ukkospolulle. Näky sai minut jähmettymään paikoilleni. Tuijotin kissaa, jonka raajat olivat epäilyttävissä asennoissa ja joka ei kaiken tämän lisäksi edes hengittänyt. Verta oli ukkospolun varrella kissan vierellä. Minulla meni hetki tajuta kuka kissa edessäni oli. Siniset silmät tuijottivat kohti tyhjyyttä. Valkea, mustapilkullinen turkki oli tahriintunut ja takkuinen. Edessäni makaava kuolonklaanilainen Villisielu ei näyttänyt itseltään. En voinut uskoa näky.
Ajatukseni juoksi vielä niin paljon, että juoksin takaisin kohti metsää. Melkein juoksin päin Ruostekukkaa, joka katsoi minua erittäin närkästyneenä. Olin selvästi keskeyttänyt ruosteenruskean naaraan hetken jonkin saaliseläimen kanssa.
”Sinulla on oltava erittäin hyvä syy sille, että en raasta toista korvaasi siitä hyvästä, että säikäytit saaliini matkoihinsa”, Ruostekukka murahti minulle. Hän todellakin näytti siltä, että voisi kynsillänsä irrottaa useamman tupon karvaa turkistani.
”Villisielu”, sanoin hengästyneenä. ”Villisielu on kuollut. Hän makaa kuolleena ukkospolun varrella.”
Ruostekukan katse terävöityi ja naaras käänsi katseensa suuntaan, josta olin juuri juossut. ”Käyn hakemassa Kalmakuun. Me viemme hänen ruumiinsa leiriin. Etsi jättämäni saaliit ja vie ne leiriin. Se on käsky.”
En sanonut naaraalle mitään, sillä en näkemäni jälkeen ollut sillä tuulella, että olisin valittanut hänen päätöksestään. Ainakaan minun ei tarvitsisi nähdä Villisielun ruumista heti uudestaan. Ainakaan ennen kuin hänen valvojaisensa olisivat ja hänen ruumiinsa kannettaisiin leiriin.

Istuin yksin leirin reunamalla. En kyennyt juuri nyt tekemään mitään. Villisielun näkemisessä oli vielä paljon prosessoitavaa. Tulisin totta kai kohtaamaan kuoleman myöhemmin uudestaan elämäni aikana, mutta en olisi tahtonut kohdata sitä tällä tavoin yksin ensimmäisellä kerrallani. Villisielu oli elävä todiste kuinka lyhyt elämä voi olla. Sanomattakin selvää oli, että mielessäni mylläsi mihin naaras oli joutunut kuolemansa jälkeen. Ja vastaukseni? Ei minnekään. Hän katosi olemasta. Ja niin joskus kävisi minullekin. Olisin vain muisto muiden mielissä.
Huomasin siniharmaan raidallisen kollikissa kävelevän minua kohden. Katseeni ja ajatukseni kirkastuivat heti. Eivät siksi, että olisin hyviä ystäviä luokseni saapuvan Mustikkatassun kanssa, vaan koska en halunnut näyttää heikolta. Sana leirissä kiersi Villisielun kuolemasta. Ihme, että Ruostekukka ei ollut sanonut itse löytäneensä hänet. Mustikkatassu oli selvästi kuullut minun löytäneen hänet, ei tuo sisäänpäin suuntautunut kollikissa muuten tulisi luokseni juttelemaan.
”Oletko kunnossa?” kolli kysyi. Hämmennyin hänen ensimmäisiä sanojaan. Ne olivat jotenkin oudon ystävälliset tullakseen kuolonklaanilaiselta. Tulin kuitenkin siihen uskoon, että kolli oli tullut kyselemään heikkouksiani.
Siispä nostin pääni pystyyn ja virnistin: ”Miksi en olisi?”
”Löysit juuri kuolleen kissat. Ja olet sitä paitsi melko nuori. Eikö se säikäyttänyt sinua yhtään?” Mustikkatassu kysyi hiljaa. Naurahdin kollille hiukan. Aloitin kätkemällä tunteeni ja niin myös lopettaisin.
”Kerta se on ensimmäinenkin. Olisin joskus ennen pitkää kuitenkin törmännyt kuolleeseen kissaan. Parasta vain saada se alta pois”, tokaisin. Mustikkatassu hymähti hiukan.
”Joka tapauksessa, ajattelin vain tulla kertomaan, että suuret harjoitukset alkavat pian. Toivottavasti olet kisakunnossa niitä varten. Olisi sääli, jos suorituksesi kärsisi tapahtuneen johdosta. Ehkä voisit pyytää lupaa jäädä pois?” Mustikkatassu ehdotti. Nyt hänen sanansa alkoivat kuulostaa kuolonklaanilaisen suusta tulleelta. Voi olla, että kolli oikeasti tarkoitti sanojansa, mutta en voinut ottaa sitä riskiä.
”Noh, kiitos huolenpidostasi”, tuhahdin hiukan, ”mutta voin hyvin. Ainakin aistini toimivat paremmin kuin kenenkään muun oppilaan.”
Mustikkatassu katsoi minua hämillänsä ja aloitti: ”En tarkoittanut…”
”Tiedän”, keskeytin hänen lauseensa. ”Mutta tulit kertomaan minulle suurista harjoituksista, joten miten olisi, jos keskityttäisiin niihin?”
Mustikkatassu näytti jokseenkin loukkaantuneelta. Kolli otti muutaman askeleen taemmas ja käänsi minulle kylkensä. ”Olisin vain toivottanut onnea ja varmistanut, että olet kunnossa.”
Kolli asteli pois luotani. Ei tosin muutamaa ketunmittaa kauemmas, sillä hänkin tahtoi kuulla millaiset joukkuejaot tänä hiirenkorvana tulisi olemaan. Huokasin syvään. Ei minun ollut tarkoitus syöstä kollia luotani. En vain tahtonut puhua asiasta, siinä se. Enkä todellakaan halunnut sanoa kellekään, että en haluaisi puhua aiheesta. Toivoin syvästi, että Mustikkatassu ei tulisi olemaan joukkueessani, sillä siinä tapauksessa joutuisin oikeasti pyytämään anteeksi sanojani. Mutta ehkä voisin sen jälkeen saada Mustikkatassusta ensimmäisen ikäisenä ystävän?
Käänsin katseeni harkitsevasti Mustikkatassun suuntaan. Tuskin ystävyys tuon ujomman kollin kanssa ainakaan haittaisi. Aina oli hyvä saada edes jonkinlaisia kissoja omalle puolelleen luonteesta huolimatta. Katselin kollia tovin aikaa ja arvioin mahdollisuuksiani. Lopulta päädyin siihen ajatukseen, että samassa joukkueessa oleminen voisi jopa lähentää meitä. Siispä siirsin katseeni takaisin kohti leirin keskiötä. Lähtisin suuriin harjoituksiin toisen tavoitteen kuin voittamisen kannalla. Minä aikoisin vihdoinkin tehdä jonkinlaista tuttavuutta joukkuelaisiini. Toki olisihan se hyvä lisä voittaa pari lajia siinä ohella…

// Joku, joka on lähössä suuriin harjotuksiin?
// 1026 sanaa

En ollut ollut oppilaana kovinkaan kauaa, mutta se mitä kaikkea olin jo tehnyt tyydytti minua. Ensimmäinen käsky oli toki tehdä peti parantajan pesään, sekä opetella likkumaan siellä. Hehkuaskel todella otti sokeuteni huomioon tunteen kanssa. En ollut varma veikö hänen tunteellisuutensa kyvyn tehdä kaikkea tarvittavaa pois, mutta hän vaikutti loppujen lopuksi ihan kelpuutettavalta mestarilta. Hän jaksoi kuunnella kielen käyttöäni, vaikka totesi minulle että menettäisin viran nopeasti jos räyhäisin näin potilaille, joten mukamas yritinkin pitää suuni kiinni. Olin jotenkin oppinut pesän ulkoa, tietäen missä sammaleet olivat ja missä niistä oli oma sammaleeni. Tietty ne eivät tuntuneet samalta kuin oma petini, jonka takia huomasinkin jos menin väärälle pedille. Siskoni oli aika kiireinen Soturi oppilas koulutuksensa takia, emmekä siksi nähneet niin paljoa, mutta en syyttänyt siitä häntä. Tiesin että hän tulisi joka kerta käymään mutta hiirenaivokin tarvitsi täytettä tyhjään pääkoppaansa. Ehkä sitten hän tajuaisi jotain. Mestarini oli myös laittanut minut tunnistamaan jo joitain yrttejä, sekä niiden pito paikkoja yrttivarastossa. Hän tosiaan kohteli minua aivan kuin pentua koska olin sokea. Kyllä minun piti ne opetella koska en saanut musertaa lehtiä kokeilemalla useimmiten. Mutta ei se tarkoittanut että minulle erikseen siitä täytyi sanoa! Olin jo tottunut näköni puuttumiseen, sekä silti pystyin mielessäni näkemään yrtit kun pidin niitä tassuissani. Nyt istuin mestarini kanssa aukiolla, puhuimme parhaista yrtin keruu paikoista, tai hän puhui, minä vain kuuntelin ja painoin niitä mieleeni. Sekä pysyin ajatukaissani.
"Mikä tuo kamala katku on?", Tietty kuulin kissan askeleet, mutten tunnistanut niitä. Kissan täytyi olla siis joku turhanpäiväinen kuolonklaanilainen jota en sen kuummemmin tuntenut tai välittänyt tutustua. Kyllä minä omani tunnistin. Hehkuaskeleen askeleet olivat vielä opettelussa, Lehtitassu milloin vain, sekä Tuimatassun jotenkin tunnistin. Mutta tämä vieras haisi aivan kaamealta, missä hiirenpapanassa hän oli pyörinyt ja miksi? Ei kai tuosta tulisi minun ongelmani. Ajatuskin sai minut aukomaan kynteni. Rajansa kaikella! Kenenkään papanaista turkkia en alkaisi sukimaan, kastaisin nuo mielummin jokeen. Mutta piti huomioda ettei toisella ollut ruhjeita. Mistä hän edes tuli? Hän ei ainakaan haissut millekkään muulle kuin papanoille, eikä veren rautainen haju värittänyt häntä. Tietty pääni oli suunnassa jossa kuulin kissan tulevan. Mestarini vastasi kuitenkin kysymykseen.
"Se on Sulkatassu. Missä sinä Sulkatassu olet pyörinyt, kun haiset tuolta?" Mestarini kysyi tapansa omaan. Eli siis se ylipäinen höyhen aivo suku johon Sähkötassukin kuului, suku vai perhe, yksi lysti. Heikkous. En yllättynyt lainkaan että pari kuuta minua vanhempi pentu ei edes osannut hoitaa turkkiaan.
"Tiputassu, voisitko auttaa minua yhdessä asiassa?" Meinasin suoraa ärähtää että jos hän kaipasi turkkinsa kanssa apua hän saisi painua kuuseen, sillä minä en ollut hänen tassujaan nuolemaan. En ollut niin alhainen. Mestarini kuitenkin ehti vastata ensin asiaan.
"Totta kai. Minä menen järjestelemään yrttivarastoja siksi aikaa. Jutelkaa vain aivan rauhassa", Näytin hampaita mestarilleni. Toisaalta olin hieman kiinnostunut mitä naaralla oli asiaa. Tämä kai oli sitä sosiaalisten tilanteiden harjoittelua kielen käyttöni kanssa kuten mestarini oli sen kuvaillut. Miksi ihmessä minun pitäisi vastata saasta kasalle kuin tuo?
"Okei. Millaista on olla sokea? Miten sinä liikut eteenpäin, kun et näe mitään?", Eli siis hän oli kiinnostanutu näkökyvystäni joka hänelle ei kuulunut? Etenkin sen puuttumisesta?
"Hiiren aivo, miten sinä liikut kun silmäsi on suljettu, voit painaa joka reitin muistiisi, tunnustella varoen maastoa, tai omata jonkun kissan rinnallasi uudessa maastossa. Ei se ole mikään saastainen ongelma", Mutisin, oli hyvä etten sihissyt naaraalle.
"Miten tunnistat yrttejä esim sokeana tai oman vuoteesi? Mistä tiedät miltä mikin riista näyttää?", Sulkatassu jatkoi kysymyksiensä litanniaa. Kurtistin kulmiani. Tajusiko hän sentään että olin joskus ollut näkevä ja nähnytkin riistaa.
"Tarkasta muodosta, hajusta. Peti ja jokainen asia on eri muotoinen. Kuka vain nimanuljaska sen nyt tietää. Enkä minä syntynyt sokeana, muistan kyllä jokaisen riistan ulkonäöllesisesti", Tokaisin. Nyt käänsin pääni ja katseeni toiseen suuntaan. Minua ei kiinnostanut todellakaan olla tuon löyhkäävän kasan luona.
"Oliko sinulla jotain oikeaakin asiaa? Eivätkö ikäisesi pennut enää osaa sukia papanaista turkkiaan kun haisetkin tuolta", Murisin. Ei minua toisaalta haitannut kysymykset, kunhan hän menisi nokkani edestä pois haisemasta. Klaanissa oli monen hajuisia kissoja, kyllä, siellä oli huonoja hajuja mutta kukaan muu ei haissut noin saastaiselle. Enkä uskonut tuonkaan olevan Sulkatassun ominaisuus tuoksu.

//659 sanaa
//Sulka? :3 Tipitiin seuraan saa aina tulla. Herra saattaa olla aina äkänen mutta kyllä hän yllätykseks vastailee.

Pimentovarjon sanat saivat minut ärsyyntymään, mutta en suostunut näyttämään sitä soturille. Käänsin katseeni kohti soturia. Hän ihan tosissaan yritti käskyttää minua oman mielensä mukaan, enkä missään nimessä voinut hyväksyä sellaista.
"Henkäysvarjo ei salaa minulta mitään. Hän kertoo minulle kaiken sen, mitä tahdon kuulla. Tein hänelle selväksi, että tästä asiasta minä en halua tietää mitään", vastasin pitäen katseeni edessäpäin. Henkäysvarjon suunnitelmat eivät kuuluneet minulle, enkä halunnut niistä tietää. Mitä enemmän tietäisin, sitä enemmän haluaisin kertoa asiasta Punatähdelle.
"Ja ei, en aio selvittää hänen tekemisiään. Jos todella aiot antaa Henkäysvarjon ilmi, sinun kannattaa muistaa yksi asia: Punatähti ei ole enää mikään nuori kissa, ja suuri osa kuolonklaanilaisista mielessään vastustaa Eloklaania. Pahimmassa tapauksessa Punatähti menettää henkensä, ja jos sinä paljastat Henkäysvarjon, et sinäkään tule olemaan turvassa hänen kynsiltään", sanoin ja kohtasin Pimentovarjon katseen. Naaras ei näyttänyt pelkäävän. Hänen kasvoillaan pysytteli se sama kylmä ilme, joka tällä oli koko keskustelun ajan ollut. En pitänyt lainkaan siitä ajatuksesta, että klaanin valtaisi sekasorto ja johtaisi lopulta Punatähden kuolemaan. Se oli kuitenkin totta, että moni kuolonklaanilainen olisi takuulla valmiita seuraamaan Henkäysvarjoa, jos tämä aikoisi tuhota Eloklaanin. Vaikka Punatähti olikin suuri ja arvostettu päällikkö, eivät kaikki jakaneet hänen arvomaailmaansaa, vaikka tottelivatkin tämän käskyjä. Minä kunnioitin päällikköä äärettömästi, ja jos juonien punoja olisi ollut kuka tahansa kuin oma kumppanini, olisin kertonut heti päällikölle. Tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja minun olisi pysyteltävä kumppanini puolella, vaikka en siitä pitäisikään.
En tiennyt mitä Pimentovarjo nyt ajatteli. Naaras pysytteli hiljaa koko loppumatkan aina leiriin saakka.
"Jos aiot kertoa Punatähdelle, sinä tuhoat vain oman tulevaisuutesi", lausuin ja kohtasin vielä viimeisen kerran naaraan katseen. Tämän jälkeen pujahdin piikkihernetunneliin ja kuulin Pimentovarjon askeleet perässäni. Leirin aukiolla suuntasin sotureiden pesän edustalle. Pimentovarjo lähti omille teilleen.

Seuraavana päivänä en törmännyt koko aamuna Pimentovarjoon. Palasin aurinkohuipun jälkeen Raparperitassun kanssa kohti leiriä. Yllätyksekseni piikkihernetunnelin sisäänkäynnin lähellä istuskeli Mesitähti. Eloklaanin päällikkö oli selittänyt asiansa, ja olin johdattanut tämän leiriin. Kuolonklaanilaiset olivat hänen sanojensa mukaan käyneet Eloklaanin reviirillä. En voinut olla miettimättä, että olisiko Henkäysvarjo voinut olla sen takana. Jälkiä oli ollut kaksi, joten ajatus ei ollut mahdoton. Henkäysvarjo oli eilen käynyt taas kävelyllä Karhumyrskyn kanssa.
Pienen säädön jälkeen totuus oli tullut ilmi. Se ei ollut lainkaan sitä mitä olin odottanut. Isäni oli keksinyt vastauksen. Sulkatassu ja Sähkötassu olivat olleet ihmeen pitkällä saalistusretkellä, ja he olivat haisseet ketun jätöksiltä. En voinut uskoa kollin sanoja, eikä voinut myöskään Henkäysvarjo. Kolli oli yrittänyt väittää vastaan, mutta todisteet puhuivat puolestaan. Ajankohta täsmäsi, ja kaikki täsmäsivät.
Katseeni liukui Sulkatassuun, joka istui oppilaiden pesän edustalla yksin. Huomasin, että myös naaras vilkuili meidän suuntaamme. Hänen katseensa oli kuitenkin rauhallinen ja huoleton. Minut valtasi lähinnä pettymys. Sähkötassu oli ollut pennuistani ainoa, jolla voisi olla mahdollisuuksia tulla kunnioitetuksi soturiksi, eikä Sulkatassukaan ollut ollut menetetty tapaus. Nyt kuitenkin molemmat pennut olivat rikkoneet päällikön asettamia sääntöjä.
Samassa päässäni välähti. Katseeni kiinnittyi Henkäysvarjoon. Kolli yritti kieltää kaikin tavoin pentujensa osallisuuden asiaan. Nielaisin. Oliko kolli oikeasti sotkenut meidän pentumme hänen likaisiin puuhiinsa?
Kun Mesitähti oli lähtenyt, en jäänyt selvittelemään asiaa. Etsin kuin vaistomaisesti katseellaan Pimentovarjoa. Soturin tumma turkki katosi juuri sotureiden pesään, joten lähdin tämän perään.
"Pimentovarjo?" kysyin ja työnsin pääni pesään. Naaras kääntyi ympäri ja katsoi minua kysyvästi.
"Minulla on asiaa. Tule", käskin ja käännyin jo ympäri. Naaras ei ehtinyt kysellä enempää, ja tämä lähti perääni. Johdatin soturin ulos leiristä ja tarpeeksi kauaksi ennen kuin aloitin.
"Tahdon selvittää, miten Henkäysvarjo toteuttaa suunnitelmaansa. Minusta tuntuu, että hän on sekoittanut pentumme jotenkin tähän älyttömään juttuun. Oletko yhä mukana, vai aiotko vielä juosta kertomaan Punatähdelle?" kysyin ja katsoin Pimentovarjoa suoraan silmiin. En haluaisi kysyä Henkäysvarjolta asiaa suoraan, vaan olisi yritettävä selvittää se muilla keinoilla. Pimentovarjosta voisi olla apua.

//Pimento?
// 593 sanaa

Katsoin Tuhkajuovaa epäilevästi. Hän siis tiesi, että noiden kahden välillä oli jotain. Henkäysvarjo ja Karhumyrsky suunnittelivat jotain Eloklaanin varalle, mutta sen enempää naaras ei ilmeisesti tiennyt. En uskonut, että hän valehteli tietämättömyydestään. Jos hänellä oli vielä salattavaa, tuskin hän olisi kertonut mitään muutakaan. Toisaalta en voinut olla koskaan varma.
"Voitko luvata minulle, että et kerro tästä eteenpäin? Sinäkään tuskin haluat mitään ongelmia Kuolonklaaniin", Tuhkajuova sanoi. Naaras vaikutti olevan tosissaan, hän ei millään halunnut klaanin saavan tietää.
"Miksi en kertoisi?" kysyin soturilta viileästi hymyillen. "Uskon, että Punatähti osaisi antaa tälle tiedolle arvoa. Ja jos onnistuisin todistamaan väitteeni todeksi, Henkäysvarjo menettäisi paikkansa varapäällikkönä. Ja sitten hänen tilalleen tarvitaan uusi varapäällikkö, arvaatko, kuka olisi tässä tilanteessa täydellinen valinta?"
Jos ilmiantaisin Henkäysvarjon vielä todisteiden kera, ei olisi paljoa väliä sillä, että olen lisäksi esimerkillinen soturi ja kouluttamassa jo toista oppilastani. Olisin ehdottomasti ykkösvalinta seuraavaksi varapäälliköksi.
Toisaalta hiljaa pysymisessäkin olisi puolensa. Minua ei kiinnostanut mitä Eloklaanille tapahtuisi, joten en välittänyt siitä, vaikka Henkäysvarjo yrittäisikin tuhota klaanin. Vaikka joutuisimme jotenkin sotaan, tuolla tuoreella klaanilla ei olisi mitään mahdollisuuksia meitä vastaan. Henkäysvarjo oli varapäällikkö, joten jos keplottelisin hänen suosioonsa, minusta voisi tulla hänen varapäällikkönsä.
Tarvitsin kuitenkin lisää tietoa, kummin vain päättäisin. Ilmeinen vaihtoehto oli nyhtää niitä Tuhkajuovan kautta. En jaksanut uskoa, että naarassoturi oli tyytyväinen tähän tilanteeseen, missä hänen kumppaninsa pimitti häneltä tietoja. Ainakin tiedän että minä en olisi, eikä Tuhkajuova ole koskaan vaikuttanut kissalta, joka mieluusti olisi kumppaninsa tassun alla.
Käännähdin taas Tuhkajuovan puoleen oltuani hetken hiljaa ajatuksissani.
"En kuitenkaan kerro mitään nyt, kunhan sinä selvität tarkemmin, mitä heillä on meneillään", minä vaadin. "En voi uskoa, että annat Henkäysvarjon salata sinulta asioita. Miksi sinun täytyisi luottaa siihen ettei hän tee mitään, jos hänkään ei luota sinuun sen vertaa, että kertoisi suunnitelmistaan?"

//Tuhka?
//285 sanaa

"Mitä Henkäysvarjo ja Karhumyrsky suunnittelevat? He ovat viettäneet epäilyttävän paljon aikaa keskenään", Pimentovarjo sanoi ja piti harmaansinisen katseensa tiukasti silmissäni. Aivan, tietenkin soturi oli huomannut saman kuin minä. Muut tuskin eivät sitä olisi ihmetelleet, sillä Henkäysvarjo oli varapäällikkö, joka halusi olla hyvissä väleissä klaanitovereidensa kanssa. Mutta Pimentovarjo oli erilainen. Hän tarkkaili muita koko ajan, ja kiinnitti huomiota kaikkeen mitä ympärillä tapahtui. Hetken ajan harkitsin valehtelevani, etten tiennyt asiasta mitään, mutta luovuin ajatuksesta nopeasti.
Ihme kyllä, minä luotin soturiin ja siihen, että hän ei kertoisi asiaa eteenpäin. Jos en kertoisi, hän kalastelisi tiedon muilla tavoin itselleen.
"En tiedä tarkalleen, enkä haluakaan tietää. Tiedän vain, että se liittyy jotenkin Eloklaaniin, he eivät hyväksy sitä klaania rajanaapuriksemme tai jotain", vastasin rauhallisesti hetken hiljaisuuden päätteeksi. Pimentovarjo siristi silmiään. Yllemme laskeutui taas hetken kestävä hiljaisuus, kun Pimentovarjo tuntui miettivän asiaa päässään.
"Aikovatko he tuhota Eloklaanin?" musta naaras kysyi suoraan. Minä kohautin lapojani ja jatkoin matkaa eteenpäin. Pimentovarjo lähti saman tien liikkeelle ja otti minut muutamalla harppauksella kiinni.
"Ihanko oikeasti sinä et tiedä?" naaras kysyi. Minä kohtasin jälleen tuon siniharmaan katseen. Pimentovarjo ei lopettaisi, ennen kuin olisi varma siitä, että en tiennyt asiasta mitään.
"Minä en tiedä siitä mitään, enkä välitäkään tietää. Etkä sinäkään sitten tiedä tästä yhtään mitään. Henkäysvarjo vakuutteli, ettei hän aio tehdä mitään, ja minun täytyy uskoa häntä. Hän on kuitenkin tuleva päällikkö, ja tulevaisuudessa hän päättää Kuolonklaanin asioista. Niin kauan kuin hän ei tee mitään konkreettista, en näe syytä kertoa Punatähdelle asiasta", sanoin ja yrittäen vakavalla ilmeelläni kertoa Pimentovarjolle, että hänen todella pitäisi pitää suunsa kiinni.
Jos Punatähti saisi tietää, siitä ei hyvää seuraisi. En ollut lainkaan varma, kuinka Henkäysvarjo reagoisi siihen. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi tappaa päällikön, en epäillyt etteikö kolli niin voisi tehdä. Henkäysvarjo ajatteli järjellä, joten hän varmasti pitäisi huolen siitä, ettei hänen asemansa Kuolonklaanin varapäällikkönä olisi vaarassa.
"Voitko luvata minulle, että et kerro tästä eteenpäin? Sinäkään tuskin haluat mitään ongelmia Kuolonklaaniin", sanoin ja katsoin Pimentovarjoa. En ollut varma, mitä naaras ajatteli. Tilanne tuntui epätoivoiselta. Jos naaras kertoisi Punatähdelle, myös minun maineeni ja Kuolonklaanin rauha olisi mennyttä.

//Pimento?
// 338 sanaa

Turkilleni osuva kylmä tuuli tuntui tuovan mukanaan pian alkavan hiirenkorvan ajan tuoksuja. Aurinko paistoi korkealla taivaalla; se oli alkanut nousta joka päivä yhä aiemmin, ja laskea yhä myöhemmin. Pian ilmat muuttuisivat jäätävästä vain vilpoisaksi. Toisaalta samalla vesisateet alkaisivat yleistyä.
Istuin leirinä toimivan kuopan reunalla tarkkaillen rennosti klaanilaisia. Olin juuri tullut partiosta, eikä minulla olisi menoa ennen seuraavaapäivää. Turmaloikka istui vieressäni, mutta tajusi pitää minuun välimatkaa. Jossain vaiheessa soturi oli omaksunut tavakseen hakeutua seuraani jos kummallakaan meistä ei ollut tekemistä. Niin kuin me muka olisimme ystäviä. Kolli ei käyttäytynyt erityisen ärsyttävästi. Välillä hän kysyi minulta jotain tai kertoi omista kuulumisistaan, minä annoin yleensä yksisanaisia vastauksia. Joskus Turmaloikka tuntui kyllästyvän tähän, ja pyrki kiusoittelemalla saamaan minusta reaktiota irti, jolloin päätin, että oli vain parempi olla huomioimatta häntä. Hedelmättömistä keskusteluistamme huolimatta hän ei lopettanut luokseni tulemista. Jossain vaiheessa en ollut enää jaksanut nähdä vaivaa saadakseni hänet jättämään minut rauhaan, joten olin hyväksynyt, että missä olinkin, Turmaloikka olisi siellä seuranani.
Tunsin viileän viiman osuvan jälleen selkääni ja värähdin. Harmaa soturi nosti katseensa minuun hänen syömästään oravasta.
"Onko kylmä?"
Siristin kylmästi silmiäni vilkaistessani kollia nopeasti.
"Ei."
"Sinä olet hilpeää seuraa, kuten aina", Turmaloikka vastasi pyöräyttäen silmiään. Jätin kollin huomiotta tarkkaillessani erästä parivaljakkoa. Henkäysvarjo ja Karhumyrsky keskustelivat alhaalla leirissä. He eivät näyttäneet varsinaisesti epäilyttäviltä, jos ei otettu huomioon Henkäysvarjon ajoittaista tarkkailevaa vilkaisua ympäristöönsä. En ehkä muuten olisi kiinnittänyt heihin huomiota, ellen olisi nähnyt kaksikon viettävän oudon paljon aikaa yhdessä. En tiennyt, että he olisivat olleet ystäviä, ja minä olin melko tietoinen klaanikissojen välisistä suhteista. Henkäysvarjo oli klaanin varapäällikkö, Karhumyrsky taas minuakin nuorempi soturi. Olin varma, että heidän välillään oli suunnitteilla jotain. Enkä sietänyt sitä, etten tiennyt mitä.
Nousin ylös ja kuulin vierestäni Turmaloikan olevan lähdössä mukaani. Pyörähdin kyllästyneenä kollin suuntaan.
"Pystytkö jättämään minut rauhaan hetkeksi? Minulla on asiaa eräälle, enkä halua sinun kaltaisesi luupään kuulevan."
Soturi kohautti lapojaan ja istuutui takaisin syömään.
"Noinko helposti tämä kävi?" kysyin aidosti hämmästyneenä, sillä olin tottunut siihen, että Turmaloikan pois häätäminen oli suurikin tehtävä.
"Minä vain tein kuten pyysit. Onko siinä jotain outoa?" Turmaloikka kysyi selvästi teeskennellen viatonta. Katsoin hetken kollia mietiskellen ja käännyin sitten laskeutuakseni alas leiriin.
"Älä leiki ystävällistä. Tiedän kyllä mikä sinä olet kissojasi."
"Ihan miten vain."
Astelin sisään piikkihernetunnelista. Muistelin aiemmin nähneeni Tuhkajuovan leirissä, ja kuka paremmin tietäisi Henkäysvarjon tekemisistä kuin hänen kumppaninsa. Status merkitsi naaraalle selvästi paljon, sillä en vieläkään ymmärtänyt miksi kukaan ilman muuta syytä olisi valinnut homeisen Henkäysvarjon kumppanikseen. Leirissä en joutunut kauaa soturia etsimään, vaan löysin hänet astumassa ulos soturien pesästä.
"Hei, Tuhkajuova", tervehdin riennettyäni naaraan luo. "Minun on kysyttävä sinulta jotain."
"Mitä?" harmaa naaras kysyi, mutta olin jo kääntynyt lähteäkseni leiristä pois. En tarvinnut uteliaita korvia juuri nyt.
"Sitten kuulet, kun tulet", vastasin heilauttaeni häntää merkiksi seurata.
Kuljimme ulos leiristä ja vähän matkan päähän, missä muita kuulijoita ei ollut. Tuhkajuova näytti kysyvältä, mutta hän saattoi kyllä aavistaa, mitä asiani koski. Jos siis hän tiesi siitä itsekään mitään.
"Mitä Henkäysvarjo ja Karhumyrsky suunnittelevat? He ovat viettäneet epäilyttävän paljon aikaa keskenään", sanoin katsoen tiukasti soturin vihreisiin silmiin.

//Tuhka?
//494 sanaa

Sulkatassun katse kääntyi veljeensä. Sähkötassu oli esittänyt kysymyksen, jota Sulkatassu ei ollut edes tullut ajatelleeksi. Naaras oli ajatellut, että Eloklaanin reviiri oli ainoa paikka jossa seikkailla, mutta eihän se niin ollut. Kuolonklaanin ja Eloklaanin ympärillä oli paljon alueita, jotka eivät kuuluneet kenellekään. Siellä voisi seikkailla ilman pelkoa, että viholliset suuttuisivat rajan ylityksestä. Tietenkään kuolonklaanilaiset eivät tulisi olemaan iloisia siitä, että oppilas kiertelisi ei kenenkään -maita ilman lupaa, mutta se ei nuorta oppilasta pelottanut. Samassa naaras muisti etelässä sijaitsevan kaksijalkalan. Hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin vilauksia kaksijalan pesistä, jotka häämöttivät jossain kaukaisuudessa ukkospolun takana.
"Aivan! Seuraavaksi voisimme mennä kaksijalkalaan! Mieti mitä kaikkea sieltä löytyisi!" Sulkatassun ääni oli innostunut, ja aivan liian voimakas. Sähkötassu sihahti ja käski sisartaan hiljentämään ääntään. Veli pudisteli turhautuneena päätään.
"Minähän sanoin, että en lähde kanssasi yhtään tämän pidemmälle seikkailulle", raidallisen kollin ääni oli vakava. Sulkatassu kohautti lapojaan.
"Jos sinä et lähde, joku toinen varmasti lähtee", naaras virnisti tyytyväisenä. Kaksikko suuntasi kohti Kuolonklaanin reviiriä. Sulkatassu ihasteli Eloklaanin koivumetsää, joka kuitenkin loppui pian. Sekametsä oli sama kuin Kuolonklaaninkin länsiosassa, mutta silti se vaikutti Sulkatassusta paljon mielenkiintoisemmalta täällä Eloklaanin reviirillä. Naaras olisi niin kovasti halunnut seikkailla ja tutkia reviiriä, mutta hän joutui kieltämään sen itseltään. Sähkötassu varmasti jättäisi siskonsa yksin, jos tuo lähtisi yhtään minnekään seikkailemaan. Ja Sulkatassu halusi kokea tämän seikkailun nimen omaan Sähkötassun kanssa.

Kuolonklaanin raja tuli vastaan nopeasti, Sulkatassun mielestä liian nopeasti. Hän ylitti turhautuneena rajamerkit, ja kääntyi sitten veljensä suuntaan. Sähkötassun turkki oli edelleen likainen, ja niin oli Sulkatassunkin.
"Pestään turkkimme puhtaiksi, ja käydään sitten hakemassa ne Sinitassun jättämät saaliit", harmaaruskea oppilas sanoi.
"Ja sitten palaamme leiriin ja olemme, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Emme tee tätä uudelleen, emmehän?" Sähkötassu varmisti ja katsoi Sulkatassua tiukasti silmiin. Sulkatassu virnisti ja kohautti lapojaan.
"Ei sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan", nuori naaras hymähti. Sähkötassu pudisteli päätään turhautuneena, kun kaksikko alkoi pestä turkkejaan.
Turkin pesu oli ollut vaativampaa mitä Sulkatassu oli olettanut. Joka paikka oli ketun jätöksiä täynnä, ja ne täytyi saada pois. Kun pesu oli viimein valmis, kaksikko lähti kohti paikkaa, jonne Sinitassu oli luvannut jättää saaliit.
"Oli kyllä hyvä seikkailu. Hyvä että lähdit mukaan. Sinäkin sait vähän kokeilla, miltä oikeat seikkailut tuntuvat!" Sulkatassu hihkaisi innoissaan. Sähkötassu ei vastannut mitään. Sulkatassu oli tottunut siihen, että veli oli luonnollisestikin tylsimys. Toisinaan Sulkatassu onnistui vetämään kollin mukaan juttuihinsa, mutta Sähkötassu ei koskaan pitänyt siitä, tai niin hän ainakin esitti. Naaras oli varma, että jossain syvällä sisimmissään veli oli pitänyt seikkailusta.

Kuolonklaanin leirissä oli rauhallista, kun kaksikko astui piikkihernetunnelista sisään. Sulkatassu kantoi hampaissaan hiirtä ja jänistä, ja Sähkötassulla oli mukanaan orava. Kaksikko pysähtyi, kun Jyrkänneloikka käveli heitä kohti. Harmaan soturin kasvoilla oli tuima ilme.
"Ettekö te tuon enempää saaneet, vaikka vietitte metsällä lähes koko päivän?" kolli murahti ja katsoi saaliita arvostellen. Sulkatassu oli alkamassa selittämään suu täynnä saalista, mutta tajusi sitten pudottaa ne maahan.
"Saalisonni oli tänään todella huono! Sinitassu luovutti aiemmin, mutta me halusimme saada ainakin vähän saalista. Katso, niin me saimmekin. Tämän jäniksen nappaaminen oli todella vaikeaa", Sulkatassu valehteli epäröimättä kokeneelle soturille. Jyrkänneloikka katsoi hetken kaksikkoa, eikä sanonut mitään. Hetken ajan kolme kissaa tuijottivat vain toisiaan, kunnes Jyrkänneloikka murahti:
"Viekää ne tuoresaaliskasaan." Sulkatassu kuuli Sähkötassun huokaisevan helpotuksesta, kun kaksikko käveli kohti tuoresaaliskasaa. Harmaanruskeaa raidallista naarasta ei kiinnijääminen pelottanut. Suunnitelma oli aukoton, eikä kukaan voisi saada heitä kiinni. Oppilaat laskivat saaliinsa tuoresaaliskasaan, ja he astelivat oppilaiden pesän edustalle. Sulkatassun katse liukui parantajan pesälle. Sen edustalla Hehkuaskel selitti jotakin Tiputassulle, uudelle parantajaoppilaalle. Tiputassusta ei koskaan tulisi soturia, koska tuo oli sokea. Sulkatassu oli monet kerrat nähnyt Tiputassun siskoineen leirissä, kun nuo olivat olleet vielä pentuja. Kaksikko oli Sulkatassua ja tämän pentuetovereita joitakin kuita nuorempi. Kilpikonnakuvioinen Tiputassu tuntui katsovan Sulkatassua suoraan silmiin. Naarasta huvitti ajatus. Eihän Tiputassu nähnyt mitään, vaan hänen sokea katseensa sattui aina vain osumaan johonkin. Sulkatassua kiinnosti sokeus. Hän oli joskus jutellut Sumusilmän kanssa sokeudesta, mutta hänestä ei ollut saanut paljoa irti. Sumusilmä oli melko masentuneen oloinen, eikä tuo mielellään puhunut omista asioistaan. Sulkatassun päähän juolahti ajatus. Hän nousi ylös, ja huomasi Sähkötassun katsovan häntä kysyvästi.
"Käyn tuolla nopeasti", Sulkatassu ilmoitti virnistäen ja lähti kävelemään leirin halki kohti parantajan pesää.
"Mikä tuo kamala katku on?" Tiputassu kysyi närkästyneenä, ennen kuin Sulkatassu edes ehti heidän luokseen. Hehkuaskel kohdisti katseensa Sulkatassuun ja maisteli ilmaa. Naaras ei ymmärtänyt, miksi parantaja irvisti.
"Se on Sulkatassu. Missä sinä Sulkatassu olet pyörinyt, kun haiset tuolta?" parantaja kysyi lämpimällä äänellään. Sulkatassu tajusi vasta nyt, että ketun jätöksien hajut eivät olleet kadonneet nuorukaisen turkilta. Olikohan Jyrkänneloikka haistanut saman? Ajatus katosi nopeasti Sulkatassun mielestä, kun tämä muisti asiansa.
"Tiputassu, voisitko auttaa minua yhdessä asiassa?" naaras kysyi hymyillen, vaikka tiesi ettei nuorempi oppilas sitä näkisi. Tiputassu oli sanomassa jotakin, mutta Hehkuaskel ehti ensin:
"Totta kai. Minä menen järjestelemään yrttivarastoja siksi aikaa. Jutelkaa vain aivan rauhassa." Tiputassu ei vaikuttanut olevan innoissaan siitä, että parantaja oli ikään kuin työntänyt oppilaansa tähän tilanteeseen. Sulkatassu sen sijaan piti tästä tilanteesta. Nyt hän voisi kysyä Tiputassulta sokeudesta niin paljon kuin vain jaksoi. Naaras ei tosin ollut varma, vastaisiko sokea kolli kysymyksiin.
"Okei. Millaista on olla sokea? Miten sinä liikut eteenpäin, kun et näe mitään?" Sulkatassu kysyi ja tarkkaili Tiputassun ilmeitä ja eleitä.

//Tipu? Sori ku tungin Sulan seuraan, en nähny et Tipulla olis mitää kesken nyt xd KP-boosti käytössä
// 841 sanaa

"Onkohan Eloklaani yhtään samanlainen kuin Kuolonklaani? Ovatkohan heidänkin oppilaansa käyneet salaa Kuolonklaanin reviirillä?" Sulkatassu mietiskeli. En oikein pitänyt siitä, kuinka huolettomasti hän oli Eloklaanin reviirillä. Minun tehtäväkseni jäi tarkkailla mahdollisia lähestyviä ongelmia ja vaaroja - tai siltä ainakin minusta tuntui. Tässä ei ollut kyse mistään rohkeudesta. Ei se osoittanut rohkeutta, että kulki uhkarohkean rennosti vihollisklaanin alueella. Tässä oli kysymys järjestä, enkä tiedä missä Sulkatassun järki tällä hetkellä oli. Hänen seikkailunhalunsa tuntui sivuuttavan hänen muut ajatuksensa.
"Uskon, että Eloklaanissa on loppujen lopuksi melko paljonkin samanlaisuuksia Kuolonklaanin kanssa, lukuun ottamatta perusluonnetta. Muistat varmaan, että yksi klaanin perustajista oli itse Kuolonklaanilainen ja hän oli oppinut kaikki tapansa ja perinteensä meiltä. Tämän takia uskon, että elämä Eloklaanissa ei ole kovin erilaista, mutta ei sitä voi loppujen lopuksi tietää, jos ei ole itse Eloklaanilainen tai muulla tavalla asianomainen", vastasin ääntäni madaltaen. Jokainen askel ja raksahdus, kuulosti sillä hetkellä kymmenen kertaa kovemmalta ja jokainen sana tuntui kaikuvan taivaalla pidemmän ajan, kuin yleensä. Sen aiheutti metsässä piinaava hiljaisuus sekä tietämättömyys. Lyhyen tauon jälkeen sanoin vielä:
"Enkä usko, että Eloklaanin oppilaat uskaltavat käpälällään astua meidän maillemme. He saisivat kunnon selkäsaunan." Sulkatassu vilkaisi minua sivusilmällään. Keskustelumme taukosi, sillä naaras ei enää sanonut mitään, enkä minä turhan takia jatkanut. Jäin miettimään sanojani. Koska yksi klaanin perustajista oli Kuolonklaanilainen, se tarkoitti sitä, että he tiesivät perustaisteluliikkeitämme. Se ajatus kiusasi minua hieman.
Matkalla länsirajalle sisareni keskittyi kaikkeen epäolennaiseen - niin kuin seikkailuilla yleensä tehtiin. Hän katseli kiinnostuneena kaikkea uutta. Kyllähän se kaikki oli uutta, mutta silti aivan tavanomaista. Mikään ei omassa mielessäni vetänyt vertoja Hehkulammen kauneudelle yöaikaan, ja onnekseni se oli Kuolonklaanin reviirillä. En uskonut, että koskaan löytäisin mitään sen kauniimpaa. Sen jälkeen suuntasin ajatukseni takaisin raidalliseen sisareeni ja mieleen nousi kysymys, jonka vastausta en tiennyt halusinko oikeasti kuulla.
"Miten käy, kun seikkailunnälkä iskee seuraavan kerran ja Eloklaanin reviiri on jo koluttu? Voit olla varma, etten lähde yhtään tätä pidemmälle", sanoin heilauttaen paksua häntääni ja vilkaisten melko vakavalla ilmeellä Sulkatassua. Meillä olisi velvollisuuksia klaanissa, emmekä me voisi sivuuttaa niitä seikkailujen tähden.

//Sulka?
327 sanaa

"Hei villisielu, voidaanko lähteä kävelylle?", Kuulin turhan tutun äänen takaani. Täytyi sanoa että oli aina vaikea olla vihainen hänelle kun näki hänen naamansa, tai kuuli sen äänen. Mutta en koskaan syvällä voinut enää antaa anteeksi ja sitten kaikki menikin niin vaikeaksi että äh.. Niin, ei vain pitäisi yli ajatella. Minulla olisi illalla vielä partio, mutta en uskonut ellei kollilla ollut oikein pitkää asiaa että meillä venyisi. Ei hänellä yleensä ollut, mitä muka hänen hiiren aivonsa edes keksisivät minulle valittaa. Olin juuri ollut aukion laidalla sukimassa turkkiani, eikä se ollut edes enää pahassa kunnossa.
"Toki", Tokaisin kollille pienen tekohymyn toiselle suoden. Hän oli sentään kumppanini joissain arvoissa, vaikka kuinka väärää se olisikin. Noh, olihan meillä jo Mustikkatassu, hänessä meni kaikki toivo suku juuren jatkamiseen. En edes halunnut ajatella Ruskaa.. Miten toisella meni? Kerran Mustikkatassukin läheni soturi ikää niin lähenisi hänen pentutoverinsa. Voih.. olikohan kollilla jo kumppania? Saati miten toisen elämä edes meni. Kyllä minä olin huomannut kollin tukeutuvansa esi isiinsä vaikeina aikoina, mutta miten Mustikkatassu pärjäisi? Olisiko hän oikeasti turvassa tässä klaanissa.. Karhumyrskyn kanssa. Olinko tehnyt virheen kun olin antanut vain toisen pennun pois? Tai kun olin antanut Ruskan elää? Olivathan Taivaslaulu ja Merkurius pitäneet nimestä kiinni.. Niin, en pystynyt tietämään oliko hän enää minun ruskani.
"Olet käyttätynyt hyvin.. hermostuneesti lähi aikoina? Onko kaikki kunnossa?", Kolli kysyi. Niin, olimme leirin ulkopuolella. Oikeastaan en edes hätkähtänyt hänen ääneensä, vaan aivan sitä ennen olevaan turkin kosketukseen. Ai oliko Karhumyrsky huomannut? Hän ei ollut edes huomannut pahaa oloani kun olin käynyt ruokkimassa pentuani silloin, mutta nyt jokin näytti olevan huonosti. Mustikkatassukin osasi helpommin huomannut tunteeni.
"Ei? Kaikki on kunnossa", Tokaisin. Niin, klaanissa ei ollut edes käynyt mitään mullistavaa. Karhumyrsky oli tosin ollut aivan tarpeeksi muiden kissojen kanssa. Kyllä olin lapsellinen ja omistava! Mutta niin oli hänkin, hän oli ajanut ihan sen takia Lauhalaukan pois klaanista. Tai en minä tiennyt. Oli hyvin.. vaikea sanoa. Vaikea sanoa mitä? Mikä oli enää totta tässä valheiden verkossa, klaanissa jossa olin. Sitten tajusin asian. Ei hän minua tarkoittanut, hän puhui itsestään. Hän oli hermoissaan! Aloin miettimään mitä olin nähnyt lähi aikoina, mutta en vain saanut päähäni mitä kolli olisi voinut tehdä. En tiennyt mitä pelätä, sillä kukaan ei ollut kuollut vielä.
"Mitä sinä siis aiot?", Aloitin. Olimme pian saapumassa Hehkulammelle, tietty menimme tänne. En ihmetellyt enää minne menisimme, se olisi aina tänne. Vaikka sen vesi aina muistuttaisi minua Lauhalaukasta.. ajastamme täällä, sekä hänen silmistään. Niin, ei se ollut ohi. Ei olisi kauan kun hiirenkorva saapuisi taas laaksoon.
"Mitä meinaat?", Hän kääntyi minuun muka hämillään, katsoin häntä pitkään ja hän tiesi että olin voittanut tämän erän. Kolli huokaisi, pudistaen päätään eiksi kääntäen katseensa veteen. Niin kamalia ja kauniita muistoja yhdestä lammesta. Lopulta minäkin laskin analysoivat silmäni veteen. Se ei hyödyttänyt mitään katsoa häntä jos hän ei puhuisi.
"Aion tuhota elo klaanin pohjimmiltaan, pala palalta", Niin, siinä se tuli, se tuli joka hänessä paloi. Kollin murina tuli jostain niin syvältä kurkusta. Kukaan ei ollut vielä kuollut.. nimen omaa vielä. Nostin toiseen hitaasti katseeni, oikeasti? Ei? Menin jumiin aivan paniikkiin. Kun olin hetki sitten miettinyt lähettäväni Mustikkatassun Eloklaaniin.
"Sinä, mitä?", Murisin. Kerrankaan kolli ei nostanut niljakkaita silmiään vedestä. Ensinnäkin jos kolli sai aloittaa klaanin tuhoamisen hän aloittaisi varmasti Lauhalaukasta. Enkä voinut sallia sitä. En pennun takia.. jos Ruska oikeasti pääsisi viimeinkin Eloklaaniin hän ei olisi orpo.. hän ei ehkä edes pääsisi eloklaaniin jos kukaan ei olisi löytämässä toista klaaniin. Turkkini pörhistyi, kun painauduin matalaksi. Tämä oli vain jotain niin luonteeni vastaista. Kaikkineen osineen.
"Kuuletko mitä sinä sanot? Kuuletko edes miten järjetön ideasi on?!", Murisin. Kolli käänsi minuun katseensa, yritti etsiä jotain naamaltani. Mutta nyt tiesin napsahtaneeni kunnolla. Olin valmis tappamaan kollin siihen ja juoksemaan sen jälkeen. En ollut enää hänelle mitään velkaa.
"Villisielu ajattele nyt! Olet aina ollut uskollinen klaanille ja varmasti ymmärtäisit jos olisit täysissä järissä! Koko klaani on pilkka pimeyden metsälle ihan vain elämällä! Se kaikki on pian poissa ja poikammekin on turvassa!-", Sitä enempää en kuullut, olisi kuin sumu olisi peittänyt kaiken järkevän ajattelun. Tiesin kollin heikkoudet, olin häntä jopa parempi. Pystysin helpolla tekemään kaiken, niin kauan kun kukaan ei tullut väliin. En pelännyt käyttää kynsiä, kun hyppäsin suoraan Karhumyrskyn kimppuun. Yritin heti päästä kollin kurkun kimppuun, mutta toki se ei toiminut. Hän tiesi myös omat heikkouteni. Hän tosissaan yritti vältellä satuttamasta minua ja päästä pois kynsien välinästä kun pyörimme. Kunnes tunsin veden ympäröivän itseäni. Olimme tulleet liian rantaan ja nyt minä olin selkä veteen painettuna. Kolli otti hetkellisen kylmän shokistani kaiken irti. Olin osunut juuri kohtaan jossa jää ei ollut kestävää joten olin tosissani selkä nyt märkänä. Hän painoi tassullaan päätäni taaemmaksi, ja yritin todellakin räpiköidä. Yritin. Mutta kaikki mitä näin oli kuplia. Hän itse oli perääntynyt, piteli enää rintakehästäni kiinni. Hän oli ajanut minut rannikkoon, niin rantaan että jos oikeasti saisin päätäni edes yhtään ylös pääsisin pintaan. Sainhan minä pari kertaa sen pintaan, mutta aina vain uudestaan ja uudestaan hän painoi minut veden varaan, kunnes kaikki pimeni.

Kun heräsin tunsin pitkät kielen vedot turkillani. Olisin halunnut vain olla Pentutarhassa jo takaisin. Mutta kun tajusin missä olin rimpultelin irti. Tai, no, en minä tajunnut. Tajuntani.. oli heikkoa, näkö sumea, mutta sana Karhumyrsky oli tarpeeksi saamaan minut liikeelle, juoksemaan. En tiennyt minne juoksin. Näin sen verran sumeasti että osasin väistää puita, mutta olin aivan varma että kolli olisi tappanut minut siihen. Hän ei löhtenyt perääni, joten voisin ehkä jopa hidastaa joskus. Mutta en vielä. Jatkoin hetken matkaa kunnes en enää nähnyt kollia missään sumealla katseellani. Räpyttelin silmiäni kun kuulin outoa sumeaa ääntä, joka läheni. Näkökenttäni alkoi palautua, kunnes tajusin mitä tapahtui. Hirviö lähestyi. Sitten se kävi. Räks.

//918 sanaa
//Karhu palaa tuosta leiriin ja luulee että villi juoksi sinne vaan edeltä suutus päissään ihan tällä kertaa todella niin luullen. Kertoen klaanille niillä ollen jokin riita tai jotain xd
//Rapsu?

Pähkinäkorva: 5kp -

Sähkötassu: 39kp! -

Sulkatassu: 46kp! -

Tuimatassu: 49kp! -1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tiputassu: 23kp! -

Mahlahalla: 38kp! -

Lehtitassu: 10kp - 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Raparperitassu: 32kp! - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tuhkajuova: 40kp! -

Villisielu: 6kp -

Hiivin hiljaa lähes olemattoman aluskasvillisuuden seassa. Nenääni oli leijaillut tuore oravan tuoksu, ja jäljitin sitä parhaillaan. Orava oli kulkenut maata pitkin jo joitakin kymmeniä ketunmittoja. Haju voimistui askel askeleelta, joten minun täytyi kulkea hiljempaa. Tuuhea häntä vilahti jonkin matkan päässä erään pensaan juurikossa. Alaston pensas ei suojannut oravaa vihollisten katseilta. Kaikki lähietäisyydellä olevat takuulla olisivat nähneet oravan tuuhean hännän jo kaukaa. Painauduin maata vasten ja lähdin hiipimään eteenpäin kohti oravaa. Se kaiveli maasta jotakin, kenties lehtisateen aikaan piilottamiaan varastoruokia. Pidätin hengitystäni, sillä mokasin aina tässä kohdassa.
Olin surkea hiipijä, sillä kaikki kuulivat lähestyvät askeleeni lähes aina. En halunnut ottaa sitä riskiä, että orava pääsisi juoksemaan puuhun, sillä sinne minä en sitä seuraisi. Lähes olemattomat kiipeilytaitoni eivät nimittäin olisi auttaneet, vaikka lähtisinkin oravan perään. Oravat nimittäin liikkuivat ketterästi puissa, ja minä olin täysin vastakohta sille.
Olin juuri lähtemässä syöksymään kohti oravaa, mutta viimeisen askeleen kohdalla kuului rasahdus. Kirosin mielessäni, kun huomasin jalkani alla olevan oksan. Orava kääntyi salamana minun suuntaani. Sen silmät suurenivat kauhusta, kun pörröhäntäinen otus lähti juoksemaan täyttä vauhtia karkuun. Lähdin perään, mutta nopeasti oranssi eläin kiipesi lähimmän kuusen runkoa pitkin ylös.
"En olisi halunnutkaan saada sinua kiinni!" huusin oravan perään ärsyyntyneenä. Kaikki tiesivät, etten minä ollut hyvä saalistaja. En ymmärtänyt, miksi Henkäysvarjon piti laittaa minut kerta toisensa jälkeen saalistuspartioon. Halusiko varapäällikkö vain ja ainoastaan kiusata minua? Epätodennäköisesti, mutta siltikin minua ärsytti.
"Orava ei taida ymmärtää sinun puhettasi", ääni sai minut säikähtämään. Olin vähällä loikata ilmaan, mutta onnistuin pitämään jalkani maan pinnalla. Siitä huolimatta säpsähdin erittäin selkeästi. Käännyin kohti Raparperitassua. Naaras oli ilmestynyt taakseni kuin tyhjästä. Tuon kasvoilla oli huvittunut virne.
"En oikein saa kiinni tästä saalistamisen ilosta", naukaisin kiusaantuneesti naurahtaen. Raparperitassu tuntui huomaavan sen. Naaras ei voinut lopettaa hymyilemistä. Olihan se toki outoa ja samaan aikaan melko huvittavaa, että joku huusi oravan perään. Tai olisi ollut, jos se joku en olisi ollut minä. Minun olisi soturina pitänyt näyttää nuorelle Raparperitassulle esimerkkiä, eikä huudella typeryyksiä saaliseläinten perään.
"Onneksi minä en ole sinun mestarisi. Minusta tuntuu, ettei yhdestäkään kouluttamastani kissasta vain voi tulla hyvää saalistajaa, jos mestarina on tällainen kissa. Tuhkajuova on hyvä saalistaja, eikö vain?" kysyin naaraalta. Tuskin ketään haittaisi, jos hetken aikaa keskustelisimme. Voisin aina sanoa, että opetin Raparperitassulle jotakin oravan saalistamisesta. Muutakin kuin sen perään huutamista..

//Rapsu?
// 369 sanaa

Sulkatassu maisteli ilmaa Eloklaanin reviirillä. Sama sekametsä, joka alkoi Kuolonklaanin reviiriltä, jatkui myös rajan tällä puolen. Naaraskissa haistoi lähinnä vain voimakkaan ketun jätöksen, mutta myös hieman Eloklaanin metsän tuoksua. Naaras tunsi olonsa vapaaksi. Hänestä tuntui, ettei mikään voisi enää ikinä pysäyttää häntä. Vapaus tuntui hyvältä. Sulkatassu poistui ensimmäistä kertaa Kuolonklaanin rajan toiselle puolelle. Toki naaras oli kokeillut rajan ylitystä aiemminkin, mutta ei kahta ketunmittaa kauemmaksi. Naaras halusi nähdä ja kokea ihan kaiken. Hän halusi nähdä Eloklaanin reviirin ja tietää tästä täysin tuntemattomasta klaanista ihan kaiken.
"Onko mitään parempaa kuin pieni seikkailu? Mieti nyt, me olemme Eloklaanin reviirillä! Ihan kuin koko maailma olisi auki vain meitä varten", Sulkatassu ei voinut lopettaa intoilua. Sähkötassu vilkaisi epävarmasti siskoaan, joka ei välittänyt veljen mulkoilusta.
"Kuolonklaanin rajojen sisäpuolella pysyminen on ainakin paljon parempaa ajanvietettä", paksuturkkinen oppilas vastasi. Sulkatassu sivuutti veljensä sanat. Sähkötassu oli aina vähän tylsä. Hän halusi vain tehdä kuten vanhemmat käskivät, eikä koskaan kuunnella omia ajatuksiaan. Olikohan Sähkötassulla edes sellaisia?
"Täällä päin eloklaanilaisten hajut ovat aika vahvoja. Käydäänkö reviirin länsirajalla ja palataan sitten samaa reittiä takaisin?" Sulkatassu ehdotti veljelleen. Sähkötassu katseli koko ajan tarkkaavaisesti ympärilleen. Veli kohautti lapojaan.
"Meillä ei ole hirveästi aikaa, mutta voimmehan me yrittää", veli vastasi hiljaisella äänellä. Kun Sulkatassu käveli eteenpäin häntä pystyssä, hänen pentuetoverinsa kulki perässä aivan matalana.
"Onkohan Eloklaani yhtään samanlainen kuin Kuolonklaani? Ovatkohan heidänkin oppilaansa käyneet salaa Kuolonklaanin reviirillä?" Sulkatassu mietti ääneen ja käänsi katseensa Sähkötassuun ikään kuin odottaen tuon vastausta. Hän ei ollut aivan varma kuunteliko veli, sillä Sähkötassun pää kääntyili koko ajan puolelta toiselle. Veli tarkkaili ympäristöään Sulkatassun mielestä aivan liian tarkasti.

//Sähkö?
// 258 sanaa

Nelistimme kohti pohjoisrajaa, jossa löytämäni ketunjätökset toivon mukaan vielä olisivat. Minulla oli pieni pelko takaraivossa kiinni jäämisestä, sillä en halunnut rangaistusta, joka vaikuttaisi matkaani kohti soturiutta. Ravistin ajatukset päästäni, jotta voisin keskittyä täysin siihen, että niin ei kävisi. Kaiken a ja o oli peittää jälkemme tarpeeksi hyvin.
Korvani pyörivät siinä hölkätessämme ylimääräisten kissojen varalta ja pysyin muutenkin hiljaa, vaikkei vähäsanaisuuteni uusi asia ollutkaan. Sulkatassu pysyi myös hiljaa, joka oli yllättävä saavutus, sillä tiesin minkälainen innostus poreili hänen sisällään.
Rauhallinen viima nuoli turkkiani virkistävästi. Edessämme alkoi jo häämöttämää kohteemme. Hidastimme, kun pohjoisraja oli tassujemme juurella.
"Tuo kivi tuolla", naukaisin ja viitoin hännälläni noin viiden ketunmitan päässä olevaa melko suurta kiveä. Sen juurella pitäisi olla avaimemme anonyymiin tuoksuun. Ei, ei tuoksuun vaan lemuun. Minua hieman inhotti ajatus siitä, että sotkisin itseni ketun ulosteisiin. Ja ei, en ole mikään hienohelma. Minulle ei ole ongelma liata itseäni, mutta tämä asia inhottaisi kissaa kuin kissaa.
Tassutimme kiven juurelle ja laskin kuononi maahan etsien kohdan, jossa jätökset olivat - eikä se ollut vaikeaa. Tarjouduin likaamaan itseni ensin ja Sulkatassu suostui hieman ihmetellen intoani. Halusin vain saada sen pois alta. Homman hoidettuani tein Sulkatassulle tilaa ja hän toisi sen, mitä olin hetki sitten tehnyt. Vaikka kumpikin omaksuimme saman ajatuksen ulosteiden inhottavuudesta, emme valittaneet ääneen.
"Lähdetään sitten, ei ole aikaa hidastella", naukaisin puoliksi murahtaen, sillä en ollut kaikista vapaaehtoisin tähän koko seikkailuun. Kyllä minua aivan vähän kiinnosti Eloklaani ja sen reviiri, muttei niin paljon, että olisin kehitellyt suunnitelman, jonka avulla pääsisin tutkimusmatkalle, jonka paljastumisesta meille seuraisi vain hankaluuksia. Eloklaani voisi vaikka luulla meitä Kuolonklaanin lähettämiksi vakoojiksi ja käydä kimppuumme. Naapuriklaanimme voisi myös purkaa kaikki klaanien väliset sopimukset tempauksemme takia. En haluaisi tosiaan olla vastuussa siitä, mutta vielä vähemmän halusin sitä, että Sulkatassu vaeltelisi yksin vieraan klaanin reviirillä ja tuli yksin hyökkäyksen kohteeksi.
Matkamme Eloklaanin rajalle meni pääosin hiljaisuudessa, mutta vaihdoimme myös muutaman sanan. Kun saavuimme rajalle pysähdyimme ja katselimme eteenpäin hetken. Ympärillämme ei leijunut vasta kulkeneen partion hajua, joka oli hyvä ja huono samaan aikaan. Emme tienneet, koska partio tulisi, sillä emme tienneet partiointiaikatauluista, mutta toisaalta emme ainakaan aivan heti jäisi kiinni, sillä partiota ei ollut juuri nyt lähimailla.
Vilkaisimme toisiamme, jonka jälkeen Sulkatassu astui päättäväisesti rajan yli ja minä menin hänen perässään. Tuntui jotenkin oudolta astu tuon näkymättömän linjan yli. Se tuntui niin... väärältä. Tähän oikeutemme loppuivat.
Laskin vielä häntäni Sulkatassun selän päälle saadakseni tämän huomion. Tuntui myös siltä, että jos en tekisi niin, hän pinkaisisi innokkaasti tutkimaan. Käännyin katsomaan sisartani vakavasti.
"Ja jos kuulemme partion, poistumme välittömästi. Eikö?" naukaisin ja silmäni kaventuivat hieman odottaen vastausta. Sukatassu pyöräytti silmiään hänen mielestään turhalle varovaisuudelleni.
"Joo joo", hän tokaisi,"Päästätkö nyt irti ja mennään." Huokaisin ja annoin Sulkatassun kulkea edellä. Saisi nähdä, mitä tästäkin tulisi.

//Sulka?
445 sanaa

Saalistaminen, se vasta hankalaa olikin. Yritin parhaani vaania hiirtä. Hiirenkorva oli vasta tuloillaan, joka toki tarkoitti että riista oli palaamassa, mutta sitäkin ettei riistaa vielä ollut tarpeeksi jotta tämä partio missä minä olin syöttäisi lähes tulkoot mitään. Kirosin kun otin väärän askeleen ja saalis pääsi karkuun. Tietty se pääsi karkuun! Tämä oli minun tuuriani eikä mitään unelmaa. Lauhalaukkakin oli poissa.. oli ollut jo tovin. Inhosin sitä faktaa, mutta ymmärsin kyllä että minun oli enää turha haaveilla, kolli olisi todella pois. Ja minä olin jäänyt niin sanotun lohdutus palkinnon kanssa, tai ainakin niin minusta tuntui. Olin yhä läheinen Karhumyrskyn kanssa vaikka mikään ei ollut enää samaa kuin silloin joskus. Joskus mietin oliko sitä "kaikki meni hyvin ja olin onnellinen" aikaa edes olemassa. Piina, oikeuden halu, kosto piinasi turkkini alla jatkuvasti. Meille oli myös nimitetty uusia oppilaita sekä uusi parantajan oppilas. Olin kuullut pentu kaksikosta paljon puhetta mutta vielä koskaan en ollut kohdannut heitä.. sitten oli se kolmas josta en tiennyt paljoa myöskään. Olisin kyllä kiinnostunut tutustumaan heihin ajallaan. Hiutaleviiksi keskeytti riistan etsintäni, kiikuttaen suussaan vaivaista päästäistä.
"Löysitkö mitään?", naaras kysyi. Huokaisin ja pudistin päätäni eiksi. En aikonut kertoa kuinka surkeasti saalis olin päässyt suoraan tassuistani menemään.
"En, en juurikaan mitään", Totesin siihen vielä päälle. Naaras selitti vielä pari sanaa ennen kuin palasimme loppu partion luo ja siitä leiriin.

//217 sanaa

Haukottelin unisena sammalilla kuunnellen toisten rauhallista tuhinaa tai turkin sukimista ja muuta rapinaa. Suurin osa nukkui edelleen, mutta osa oppilaista oli jo hereillä minä mukaan lukien. Täytyi sanoa, että herääminen ja yöunien nipistäminen saalistuspartion vuoksi, ei ollut houkuttelevaa. En oikein välittänyt saalistuksesta. Olimme ehtineet harjoittelemaan sitä pariin otteeseen mestarini kanssa, mutta tuntui niin kamalan tylsältä opetella jotain vaanimista. Olin minä jo ensimmäisen oravani saanut kiinni, mutta kauhean laajaa saalisskaalaa ei ollut vielä näkynyt. Tuoresaaliin hankkiminen klaanille oli kuitenkin hyvin tärkeää, joten taito olisi vain pakko opetella jotenkin. Mutta enemmän panostusta kannattaisi laittaa sellaisiin taitoihin, joista olisi enemmän hyötyä, kuten taisteleminen.
"Lintutassu? Tuimatassu? Tulkaa", oppilaiden pesän suulta kuului naarassoturille kuuluva ääni. Kissa oli Lintutassun mestari Pikkukaaos, jonka oli määrä viedä minut ja Lintutassu aamupartioon hänen ja Kaaostuhon seuraksi. Pimentovarjo veisi minut tänään myöhemmin harjoittelemaan jotain uutta, sitä en tiennyt vielä, että mitä.
"Ala tulla", kuului pesän suulta tiukempi Kaaostuhon ääni. Vanhempaa soturi ei kannattanut laittaa odottamaan, joten nousin ylös ja kiiruhdin Lintutassun tassun jäljissä leirin aukiolle. Huomasi, että Kaaostuho ja Pikkukaaos olivat sotureina aivan erilaisia. Eivätkä vain ikänsä puolesta. Kaaostuhosta olin saanut tietynlaisen kuvan heti ensimmäiseksi hänet nähtyäni, sillä hän lähettää jonkinlaista viestiä, että on pakko totella. Kaipa minä voisin vastaankin laittaa, mutta varsinkin oppilaana nousisi toisten silmissä hieman ylemmäs, jos kunnioittaisi vanhempia sotureita. Pikkukaaos taas vaikutti turhan ystävälliseltä, mitä olin häntä leirissä ruokaillessa tarkkaillut. Onneksi en ollut joutunut hänen oppilaakseen.
"Mennään!" vaaleanharmaan kollin ilmoitus sai kaikille vauhtia tassuihin. Lähdin heti hänen peräänsä jättäen kahden muun partion jäsenen perääni. Lintutassu kuitenkin loikki pian vierelleni ja loi minuun katseen selvästi aikeenaan sanoa jotakin.
"Oletko hyvä tässä?" naarasoppilas kysyi. Jouduin kiristämään vauhtia pysyäkseni Kaaostuhon perässä, jonka jälkeen keskityin paremmin toisen kysymykseen. Uskoakseni oppilas tarkoitti saalistamista. En minä nyt voinut sanoa olevani hyvä, muttei sitä pitäisi mennä kutsumaan itseään huonoksikaan. Niinpä päätin vastata niinkin epämääräisesti kuin:
"Ihan hyvä kai." Lintutassu otti tämän ehkä merkkinä siitä, etten jaksaisi keskustella hänen kanssaan, mitä en jaksaisikaan tehdä, ja palasi takaisin mestarinsa vierelle. Heillä näytti juttu luistavan paremmin, enkä osannut sanoa kumpi heistä oli se puheliaampi ja kiinnostuneempi persoona. Pysyin Kaaostuhon takana, ja varoin menemästä liian lähelle. Hän oli partion johdossa, joten hän sai johtaa reilusti. Enkä kyllä olisi pysynytkään aivan perässä.
"Pikkukaaos mene oppilaasi kanssa tuonne", kolli osoitti hännällään kahdelle muulle suunnan, "tavataan myöhemmin tässä." Ihmettelin, miksei soturi maininnut nimeäni, kunnes ymmärsin meneväni saalistamaan Kaaostuhon kanssa. Ai kuinka ihanaa, saisin näyttää heti, kuinka en onnistuisi saamaan edes nukkuvaa hiirtä kiinni.
"Tuimatassu, tulet mukaani", Kaaostuho murahti. Tulihan se nimi sieltä viimein. Lähdin astelemaan vihreäsilmäisen kollin perään samalla ilmaa maistellen suu raollaan. En edes huomannut toisen pysähtyneen, joten törmäsin suoraan häneen, ja jäin vain pöllämystyneenä tuijottamaan Kaaostuhoa. Kolli kääntyi minuun päin ja hetken hänen silmissään loisti hämmennys, joka kuitenkin nopeasti haihtui savuna ilmaan. Onneksi kolli taisi kuitenkin vaania saalista, joka ei ollut vielä huomannut toimiani. Niinpä säästyin mahdollisilta sanoilta, kun Kaaostuho jatkoi. Syvään huokaisten ja itseäni soimaten kiiruhdin pois paikalta yrittämään metsästysonneani. Olin haistanut hiiren, ja lähdin seuraamaan hajuvanaa. Se oli melko tuore haju, joten hiiri oli vasta vähän aikaa sitten ollut lähistöllä. Pian huomasin jonkun möyrimässä maassa, ja päätin hyödyntää tilaisuuden, jossa saalis olisi keskittynyt tekemään jotain. Vaanien lähestyin koko ajan, ja tiesin, että pian olisi loikattava ja hyökättävä hiiren kimppuun. Se kuitenkin jäi mahdottomuudeksi astuttuani voimakkaammin ja tassuni alta kuuluvan ääntä. Tuhahtaen katsoin, kuinka hiiri nopeasti katosi onkaloonsa kokonaan näkyvistä. Kiirehdin jo partion tapaamispaikalle, vaikka olinkin tyhjin tassuin. Tuntui kuin olisin edelleen ollut jossain unen pöpperössä, eikä aamupartio ollut onnistunut alkuunkaan. Klaanin vanhin soturi ei varmasti pitänyt minua enää missään arvossa, mutta tuskin hän puhuisi asiasta muulle. Yritin parhaani mukaan jo unohtaa tapahtuneen, vaikka Kaaostuhon katse minut nähdessään olikin melko ärtynyt. Hänestä huomasi, että kolli olisi halunnut sanoa pari valittua sanaa, mutta ehkäpä Pikkukaaoksen läsnäolo esti sen. Hän ei varmasti halunnut klaanin tietävän räyhäämisestä oppilaalle. Saalistuspartion paluu leiriin kului omalta osaltani hiljaisuudessa, vaikka Pikkukaaos ja Lintutassu keskustelivat ihan huolellisesti asioista maan ja taivaan välillä. Leirissä kaikkien neljän tiet erosivat, ja toivon, etten tulisi enää törmäämään, kirjaimellisesti tai sen vähemmässäkään muodossa, Kaaostuhoon kahden kesken.

// 666 sanaa

Sulkatassu ei ollut koskaan ollut näin innoissaan. Seikkailupäivä oli viimeinkin tullut, ja naaras oli koko aamun odottanut lähtöä "saalistamaan", eli tutkimaan Eloklaanin reviiriä. Naaras oli sopinut pentuetovereidensa kanssa, että he tapaisivat oppilaiden pesän edustalla ennen lähtöä. Naarasta ei niinkään jännittänyt, vaan hän oli vain innoissaan. Kiinnijääminen ja rangaistus olivat pientä siihen nähden, että naaras pääsisi tutkimaan täysin uutta reviiriä, jota tuskin yksikään kuolonklaanilainen tunsi. Sulkatassu oli pysytellyt koko aamupäivän leirin laitamilla. Hän ei halunnut vahingossakaan herättää huomiota, joten varjoissa pysyminen oli paras vaihtoehto. Huomattuaan Sähkötassun oppilaiden pesän edustalla, Sulkatassu nousi ylös ja käveli veljensä luokse leveä hymy kasvoillaan.
"Hei Sähkötassu, oletko valmis saalistusretkellemme?" Sulkatassu kysyi virnistäen. Veljen katse pysyi vakavana, eikä siinä ollut lainkaan hymyä. Jännittikö häntä? Sulkatassu ei voinut lopettaa hymyilemistä, joka sivullisten näkökulmasta näytti takuulla oudolta. Tai ehkä he vain ajattelivat, että naaras oli innoissaan nähdessään veljensä.
"Missä Sinitassu on?" Sähkötassu kysyi pysyen yhä ilmeettömänä. Sulkatassu katseli ympärilleen löytääkseen sisarensa valkean turkin, mutta sitä ei näkynyt. Pääaukiolla oli melko paljon kissoja, mutta olisi pieni Sinitassu erottunut joukosta helposti.
"Ehkä hän on oppilaiden pesässä. Minä voin katsoa", Sulkatassu tarjoutui ja kipitti jo kohti oppilaiden pesän sisäänkäyntiä. Sähkötassu jäi aloilleen. Harmaanruskea raidallinen naaras työnsi päänsä pesään ja katseli hetken ympärilleen. Nopeasti hänen katseensa kohdistui sammalvuoteella nukkuvaan kissaan. Sinitassun kylki kohoili hitaasti. Oppilas oli sikeässä unessa. Sulkatassu huokaisi turhautuneena ja sanoi kovalla äänellä niin, että pesän ainoa nukkuva kissa ei voisi enää jatkaa uniaan:
"Sinitassu! Saalistusretki alkaa!" Valkea naaras säpsähti hereille heti ja nosti unisena päänsä ylös vuoteesta. Hetken aikaa Sinitassu katseli ympärilleen ihmeissään, mutta Sulkatassu huomasi tuon katseen kirkastuvan, kun naaras muisti mitä oli edessä.
"Minä tulen ihan heti", naaras lupasi nopeasti ja nousi istumaan. Sulkatassu vetäytyi pois sisäänkäynniltä ja palasi taas veljensä luokse.
"Hän tulee ihan pian", naaras huokaisi turhautuneena.

Kun kolmikko oli käynyt ilmoittautumassa Jyrkänneloikalle, he saivat tältä luvan poistua leiristä. Varjokarva ja Ruusutuike olivat partioissa, joten heiltä ei lupaa voinut nyt kysyä. Mestarit olivat kuitenkin jo joitakin päiviä sitten sopineet retkestä, joten lupa riitti yhdeltä soturilta.
Sulkatassu loikki innoissaan pentuetovereidensa edellä. Kolmikko suuntasi kohti pohjoisrajaa, sillä siellä Sähkötassun löytämät ketun jätökset sijaitsivat.
"Miettikää nyt! Minä pääsen Eloklaanin reviirille!" Sulkatassu intoili.
"Puhu vähän hiljempaa", Sähkötassu kuiskasi ja vilkuili ympärilleen. Naaras ymmärsi nopeasti virheensä, muttei into laantunut lainkaan. Hän päätti intoilla hiljempaa.
"Okei, eli Sinitassu, sinä jäät tänne saalistamaan. Saalista aurinkohuippuun mennessä niin paljon kuin voit, niin minä ja Sähkötassu käymme sotkemassa turkkimme. Jätä saamasi saaliit tähän paikkaan, niin me tuomme ne sitten leiriin", Sulkatassu kertasi vielä kerran suunnitelman läpi siskolleen. Sinitassu nyökkäsi ilmeettömänä.
"Te sitten hoidatte ne pesät minun puolestani", sisko varmisti.
"Totta kai, luvattu mikä luvattu", Sulkatassu vastasi tuhahtaen, "Sähkötassu, lähdetään nyt hakemaan niitä ketun jätöksiä."
Sulkatassusta tuntui hyvältä olla kerrankin se, joka määrää. Varjokarva komenteli koko ajan oppilastaan, eikä Sulkatassu pitänyt siitä. Nyt kaikki oli toisin, sillä tämä oli hänen ihan oma suunnitelmansa, johon sisarukset olivat tulleet mukaan.

//Sähkö?
// 472 sanaa

Raparperitassun koulutus eteni hitaasti. Naaras ei ollut oppilas surkeimmasta päästä, mutta jälleen kerran olin saanut oppilaakseni kissan, joka ei arvostanut soturikoulutusta kuten minä. Tietenkin Raparperitassukin yritti, mutta ei tarpeeksi. Sen sijaan olin ylpeä Sähkötassun edistymisestä. Jyrkänneloikka oli kertonut, että kolli opetteli taisteluliikkeitä myös vapaa-ajallaan. Olin jo luopunut toivosta Sinitassun suhteen. Jos hän olisi saanut oikean soturin mestarikseen, olisi naaraasta voinut vielä tullakin jotakin. Mutta Ruusutuike mestarina Sinitassun kaltaiselle kissalle takasi sen, ettei naaraasta tulisi muuta kuin takarivin soturi, jos edes sitä. Sulkatassun edistymisestä en tiennyt ollenkaan. Varjokarvan koulutuksessa naaras saisi hyvän pohjan soturiuteen, mutta loppu olisi hänestä itsestään kiinni.
Jo pentutarhalla Sulkatassu oli ollut liian huolimaton ja välinpitämätön. Hän ei jaksanut keskittyä mihinkään omasta mielestään tylsään asiaan, ja kaikki kielletty tuntui vetävän naarasta puoleensa.
Päivä oli jo pitkällä, ja olimme saapuneet Raparperitassun kanssa leiriin. Päivä oli suhteellisen lämmin. Pääaukiolla oli paljon kissoja, mutta mitään sen suurempaa ei tuntunut olevan meneillään.
Katseeni siirtyi piikkihernetunnelille, kun huomasin Henkäysvarjon astelevan leiriin yhdessä Karhumyrskyn kanssa. Varapäällikö sanoi jotain soturille, joka vastasi nyökäten. Tämän jälkeen kaksikko lähti eri teille, kuin he eivät olisi edes tunteneet toisiaan.
"Hei", kumppanini tervehti minua ja istui vierelleni. Käänsin pääni kohti raidallista soturia ja nyökkäsin pienesti tervehdykseksi.
"Mitä sinä suunnittelet?" kysyin kollilta suoraan. Henkäysvarjo vilkaisi minua kuin ei tietäisi mistä puhun.
"Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa, kun näen sinun tulevan leiriin yhdessä Karhumyrskyn kanssa. Mitä teillä on meneillään?" asia täytyi vääntää vaikeimman kautta. Henkäysvarjo kohautti pienesti lapojaan ja käänsi katseensa pois. Minua alkoi ärsyttää varapäällikön käytös.
"Voin kysyä asiaa myös Punatähdeltä", vastasin kylmästi. Henkäysvarjo kääntyi katsomaan minua. Jo hänen ilmeensä kertoi, että kolli suunnitteli jotakin päällikön selän takana. Minä en pitänyt siitä ollenkaan. Pudistelin päätäni pettyneenä. Henkäysvarjo huomasi sen, ja hän alkoi selittämään:
"En minä tee mitään kiellettyä. Olemme vain vaihtaneet ideoita Karhumyrskyn kanssa Kuolonklaanin tulevaisuudesta. Me emme pidä Eloklaanista, ja olemme lähinnä keskustelleet siitä.” Selitys olisi ollut vakuuttava, jos en olisi tuntenut kollia paremmin. Henkäysvarjo inhosi pelkkää ajatustakin Eloklaanista. keskustelleet siitä." Jos en olisi tuntenut Henkäysvarjoa niin hyvin, olisin uskonut tuon. Nyt en kuitenkaan niin tehnyt. Jo pelkästään kollin olemuksesta saatoin aistia valheen. Minua alkoi ärsyttämään, ja häntäni alkoi heilua sen merkiksi.
"Punatähti on laatinut selvät säännöt. Miksi sinun täytyy rikkoa niitä? Etkö ajattele yhtään omaa perhettäsi. Jos jäät kiinni tuosta, pilaat myös minun ja pentujemme maineet", tuhahdin turhautuneena. Henkäysvarjo oli viisas kissa, mutta toisinaan aivan liian kunnianhimoinen. Hän halusi saada kaiken säännöistä piittaamatta.
"En minä ole jäämässä kiinni, Karhumyrsky hoitaa kaikki likaiset työt", Henkäysvarjo totesi hiljaisella äänellä. Se oli helpottavaa kuulla, mutta ei poistanut sitä tosiasiaa, että kumppanini teki suunnitelmia vastoin päällikkömme käskyä. Olisin halunnut kieltää häntä, mutta tiesin sen olevan silkka mahdottomuus.
"Minä en halua tietää tästä mitään. Sinä voit pettää klaanisi, mutta minusta ei ole sellaiseen", sanoin.
"En minä ole Kuolonklaania pettämässä. Se on Eloklaani, joka kohtaa pian loppunsa", kolli lupasi. Hän oli sanomassa vielä jotain, mutta vakavan katseeni huomattuaan, kolli päätti vaieta.
"Kai sinä tiedät, että minun pitäisi kertoa tästä Punatähdelle?" kysyin vielä. Jos petturi olisi ollut kuka tahansa kuin oma kumppanini, olisin kertonut päällikölle tällä sekunnilla. Henkäysvarjo katsoi minua pahoitellen.
"Siksi en halunnut kertoa sinulle tästä. Joudut ikävään välikäpälään, mutta toivon sinun pysyvän hiljaa", varapäällikkö sanoi. Päätin olla kertomatta Punatähdelle, mutta en vain suojellakseni Henkäysvarjoa, vaan myös oman maineeni vuoksi.
"Älä jää kiinni, mitä ikinä suunnitteletkaan", päätin keskustelun ja kohtasin kollin sinisen katseen. Henkäysvarjo nyökkäsi lupaukseksi.
"Oletko nälkäinen?" Henkäysvarjo vaihtoi sulavasti puheenaihetta. Nyt vasta huomasin, kuinka nälkäinen olin. Aamiainen oli jäänyt välistä, sillä tuoresaaliskasa oli ollut herättyäni tyhjillään.
"Käyn hakemassa jotain jaettavaa", sanoin ja nousin ylös. Kävelin leirin halki tuoresaaliskasalle, ja nappasin kasasta pienen jäniksen. Kannoin sen hampaissani Henkäysvarjon luokse. Kolli nyökkäsi kiitokseksi. Haukkasin ensimmäisen palan tuoresaaliista, ja työnsin sen kohti varapäällikköä.

"Keskity", sanoin Raparperitassulle vakavalla äänellä, "ota se asento nyt uudelleen." Raparperitassu teki työtä käskettyä. Naaras painautui maata vasten. Hän piti huolen siitä, ettei häntä laahannut maassa tai ollut liian korkealla.
"Sitten hiivi eteenpäin", käskin. Raparperitassu alkoi ottaa hitaasti askeleita eteenpäin. Nuorukainen tarkkaili koko ajan askeleitaan ja varoi astumasta oksien tai muiden ääntä aiheuttavien asioiden päälle. Hanki oli kova, joten se ei narahdellut oppilaan jalkojen alla. Huomasin, että nopeasti naaraan asento muuttui korkeammaksi. Hän huomaamattaan suoristi jalkansa ja unohti kulkea maata vasten. Pudistelin turhautuneena päätäni, kun oppilas ei nähnyt minua. Hänen nähden en halunnut näyttää turhautumistani. Raparperitassu ei ollut ainoa asia joka mieltäni painoi, vaan myös Henkäysvarjo ja hänen salaiset suunnitelmansa. Tajusin ajattelevani niitä taas, joten pakotin ne pois mielestäni ja keskityin harjoituksiin.
"Pysy matalana", sanoin. Raparperitassu säpsähti ja painautui jälleen matalaksi. Naaras lähti taas eteenpäin, ja nyt kaikki sujui moitteettomasti. Hän piti asentonsa, häntä ei laahannut tai ollut liian korkealla, ja kissa pysyi hiljaa.
"Kun muistat vaaniessasi kaiken tämän, saalis ei kuule sinua. Jos jostain syystä saalis havaitsee sinut, etsi aina pieleen mennyt kohta. Se voi olla myös tuulen suunta, sillä jotkut eläimet myös haistavat sinut, jos tuuli vie hajusi niiden luokse", selitin. Oppilas kuunteli tarkkaavaisena ja nyökkäsi.
"Seuraavaksi saat jäljittää ensimmäisen saaliisi. Kuljeskele hiljaa ympäriinsä, ja haistele ilmaa. Seuraa löytämääsi hajujälkeä niin kauan, että näet saaliin. Ota se sitten kiinni", käskin. Oppilaan kouluttaminen ei ollut pyytelyä ja kehumista. Me menimme minun ehdoillani, emme Raparperitassun. Minun tehtäväni oli opettaa, ja Raparperitassun tehtävä oli kuunnella ja tehdä kaikki mitä käskin. Tapanani ei ollut turhaan käskyttää oppilasta, vaan tein sen kaiken hänen oppimisensa vuoksi. En pitänyt sellaisesta, että oppilasta käskytettiin turhan takia. Pelkkä sammalten vaihtaminen ei tehnyt kissasta hyvää soturia, vaan mestarin täytyi tehdä selväksi, miksi sammalet piti vaihtaa. Syy oli yksinkertaisesti Kuolonklaani. Kun oppilaat olisivat myöhemmin klaaninvanhimpia, heidän ei enää pitäisi murehtia sammalten vaihtamisesta, vaan uudet sukupolvet hoitaisivat ne. Sammalten vaihtaminen oli osoitus kunnioituksesta ja kiitos siitä, että klaaninvanhimmat ovat aikanaan puolustaneet klaaniamme. He ovat omistaneet koko elämänsä Kuolonklaanin puolustamiselle. Minäkin halusin olla sellainen soturi. Halusin olla soturi, joka kunnioittaa klaaniaan ja palvelee sitä ylpeänä. Halusin olla paras, jotta nuoremmat ja kaikki muutkin voisivat katsoa minua ihaillen. Tiesin, että se kaikki lähti vain ja ainoastaan minusta itsestäni. Olin onnistunut luomaan klaanille itsestäni sellaisen kuvan, että olin vastuullinen naaras, joka on tehnyt oman osuutensa klaanin kasvun suhteen. Kolme pentuani tulisivat palvelemaan Kuolonklaania lukuisten vuodenaikojen ajan, ja heidän jälkeläisensä jatkaisivat sitä tarinaa.
Tai ainakin Sähkötassun jälkeläiset, näin minä uskoin. Sinitassu tuskin sellaisia onnistuisi koskaan saamaan. Sulkatassussa oli potentiaalia saada pentuja, mutta tuskin niistä kummoisia tulisi. Sulkatassu oli liian huolimaton ja kunnioitti liian vähän omaa synnyinklaaniaan. Toivoin, että naaraskin löytäisi uskollisuutensa ja kunnioituksensa jostain. Hänestäkin voisi tulla keskiverto soturi, jos hän vain olisi uskollinen omalle klaanilleen.

Pidin seuraavana päivänä vapaa-aamun, joten minulla oli aikaa olla itsekseen jonkin aikaa. Olin päättänyt lähteä saalistamaan. Se oli erinomainen tapa rentouttaa mieltä ja unohtaa kaikki sitä painavat asiat. En liiotellut, kun väitin olevani yksi klaanin parhaimmista saalistajista. Lähes aina vein leiriin takaisin jotakin. Vain joinain lehtikadon vaikeimpina päivinä edes minä en ollut saanut mitään leiriin vietävää. Loppupeleissä saalistaminen oli vähän taitoa, ja paljon tuuria. Jos saaliseläimiä ei ollut, ei taidoistakaan ollut siinä vaiheessa mitään hyötyä.
Astuin ulos leiristä. Leirin ympärillä oli aukeaa aluetta. Havumetsä sijaitsi pohjoisessa päin, mutta halusin nyt pysytellä nummilla. Aukea alue piti mielenkin avoimempana. Aloin heti etsimään eläinten hajujälkiä. Leirin lähettyvillä niitä oli vain harvoin. Kuten olin arvellutkin, ei ihan pian hajujälkeä löytynyt. Jonkin matkan päästä kuitenkin voimakas jäniksen tuoksu leijaili sieraimiini. Hetken mietin sen perään lähtemistä, mutta luovuin ajatuksesta nopeasti. En ollut jaloistani erityisen nopea, joten etenkin hangessa jänis juoksisi minua nopeampaa.
Matka jatkui eteenpäin. Käännyin jossain vaiheessa länteen päin, sillä Ukkospolku olisi muuten tullut vastaan. Sen lähettyviltä ei saalista kannattanut edes etsiä. Aika nopeasti käännöksen jälkeen löysin hiiren hajujäljen. Se oli tarpeeksi tuore, eli jäljittäminen oli järkevää. Saalistustani häiritsi toisinaan ainoastaan hieman heikonpuoleinen hajuaistini, mutta toisaalta se ei ollut kovinkaan iso häiriötekijä. Minun ei tarvinnut haistaa laimeimpia hajuja saalistaessani, vain ainoastaan tuoreimmat. Kuljin pientä polkua pitkin eteenpäin. Ilmeisesti partio oli kulkenut tästä muutamiakin kertoja, sillä jalanjälkien sijaan lumeen oli painautunut ihan kunnon polku, jota pitkin saattoi kulkea ilman pelkoa uppoamisesta.
Hiiren haju voimistui, mitä pidemmälle kävelin. Olin painautunut maata vasten, vaikka matkaa olisi vielä jäljellä jonkun verran. Hiiri oli kulkenut myös polkua pitkin. Joidenkin ketunmittojen päässä haju alkoi olla jo niin voimakas, että hidastin huomattavasti tahtiani. Laskin häntäni lähes maahan ja tarkkailin ympäristöäni. Hiiri oli poistunut polulta oikealle, niin sen hajujälki kertoi. Lumi oli räntäsateen jäljiltä kovaa, joten hiiri ei ollut jättänyt yhtäkään jälkeä taakseen. Nousin varovasti pois polulta hangelle. Kiitin onneani, sillä se ei rasahtanut rikki allani, vaan jaksoi kantaa minua. Pienestä koosta oli juuri tällaisissa tilanteissa paljon apua. Suurempi soturi olisi uponnut jo hankeen.
Hiivin hiljaa eteenpäin kohti hiiren voimistuvaa hajua. Hetken kuluttua erotin harmaan otuksen kipittämässä joidenkin ketunmittojen päässä minusta. Se kulki pienin askelein eteenpäin katsomatta taakseen. Lähdin hiipimään hiirtä kohti ja kiristin hieman tahtiani, ettei eläin pääsisi karkuun. Hiivin aivan hiljaa, eikä hiiri edes tajunnut mitään, kun loikkasin sitä kohti hampaat irvessä. Se vinkaisi vasta silloin, kun oli jo liian myöhäistä. Upotin hampaani eläimen pehmeään kaulaan, ja taitoin sen niskat nurin. Kuului uusi vinkaisu, jota seurasi napsahdus, kun eläimen niskat murtuivat. Lämmin hiiri putosi hampaistani hankeen. Katsoin sitä hieman pettyneenä. Luiseva, pieni hiiri tuskin täyttäisi edes oppilaan vatsaa. Päätin piilottaa hiiren ja jatkaa saalistamista. Olisi suorastaan häpeällistä palata leiriin ainoastaan tällaisen saaliin kanssa.

// 1504 sanaa

Kuuntelin vaiti Mahlahallan sanoja. Kolli ainakin osasi kertoa minulle Elonklaanista enemmän kuin mestarini Tuhkajuova ja se oli varma asia. Mutta toisaalta kollinkaan sanat eivät tuntuneet tyydyttävän aivan täysin tiedonhaluani. Ymmärsin kuitenkin, kun vastaan tuli toinenkin kissa, jolla ei ollut enempää sanottavaa, että ehkä asiaa ei pitäisi udella enempää. Kovinkaan paljoa tietoa ei nimittäin näyttänyt olevan kellään eikä varsinkaan Punatähdeltä ollut mitään asiaa mennä klaanista kyselemään. Annoin asian siis suosiolla olla.
Sitä paitsi kuulin Punatähden aikaisemmin kertovan kuinka joka kuu kokoontuisimme kahden klaanin kesken. En uskonut, että tulisin valituksi ainakaan ensimmäiseen kokoontumiseen. Voi olla, että en edes oppilaana tulisi pääsemään sellaiseen. Uskoin kuitenkin mahdollisuuksiini vielä joskus päästä mukaan sellaiseen. Minun tulisi vain osoittaa olevani klaanin luottamuksen arvoinen. En saisi ehkä kaverustua elonklaanilaisen kanssa, mutta heille puhuminen ei ollut kiellettyä. Sitä paitsi, voisin aina vedota siihen, että yritin vain strategisesti saada lisätietoja klaanista ja sen heikkouksista. Tuskin Tuhkajuova hyväksyisi tuotamaan vastauksta aivan täysin, mutta ainakin välttäisin klaanitovereideni täydellisen mulkoilun. Sitä paitsi, eti uteliaisuus ollut petos.
Tajusin yhtäkkiä mitenkä hiljaiseksi keskustelumme Mahlahallan kanssa oli muuttunut. Kolli ei ollut hetkeen sanonut mitään ja aloin jo huolestua, että minulta olisi mennyt jotakin tärkeää. Olin juuri avaamassa suuni ja sanomassa jotakin, joka oikeuttasi vaitonaisen läsnäoloni, kunnes Mahlahalla päätti vaihtaa puheenaihetta.
"Sinähän muuten pääset osallistumaan hiirenkorvan suuriin harjoituksiin. Jännittääkö sinua?" kolli kysyi minulta. Kasvoilleni muuttui yhtäkkiä pienen hölmistyneisyyden ja sisäisen paniikin tilalle mietteliäs ilme. Olimme keskustelleet aiheesta erittäin ohimennen Lintutassun ja Sinitassun kanssa. Tai oikeastaan valkeat naaraat olivat keskustelleet siitä keskenänsä ja olin sattunut tuppautumaan keskustelun väliin. Kaksikko vaikutti olevan erittäin innoissaan, kun he selittivät minulle mistä suurista harjoituksista oli kyse. Molemmat olivat niin valmiita näyttämään omia taitojaan muiden oppilaiden sekä useamman mestarin edessä. Olin hymyillyt heille itsevarmasti, mutta pieni pistos tuntui siitä huolimatta sisälläni. Olin vasta alottanut oppilaana enkä oikein ollut varma kuinka tulisin pärjäämään. Olin loihtinut kasvoilleni kuitenkin kaikkein itsevarmimman ilmeen ja toivottanut onnea minua vastaan kisaamiseen kiipeilyssä, jos sellainen laji sattuisi tulemaan tällä kertaa.
"Totta puhuen... Hiukan", myönsin mietittäni asiaa tovin ja kelattuani Lintutassun ja Sinitassun kanssa käytyä keskustelua. "Olen kyllä kilpailijasielu ja luotan taitoihini, mutta olen nuorimpana altavastaava."
Tuon sanottuani painoin katseeni maahan. Kuolonklaanin kissan ei pitäisi puhua omista heikkouksistaan vaan korostaa omia vahvuuksiaan. Siispä nostin leukani pystyyyn tyytyväisenä ja hymyilin Mahlahallalle.
"Mutta Pimeyden metsä niitä kissoja auttakoon, jotka ovat minua vastassa kiipeilyssä. Olen itseasiassa huomannut olevani erittäin etevä kiipeilijä", virnistin uudestaan tällä kertaa itsevarmemmin. En ehtinyt sanoa Mahlahallalle mitään muuta koskien suuria harjoituksia, kunnes Henkäysvarjo käveli luoksemme.
"Hyvä, teillä ei ole mitään tekemistä. Ruostekukka on lähdössä Kalmakuun kanssa saalistamaan ja tarvitsee enemmän kissoja mukaan partioonsa", Kuolonklaanin varapäällikkö ilmoitti ja viittoi meitä kohti ruosteenruskeaa naarasta ja suurta, mutta nuorempaa punaruskeaa kollia. Katsahdin nopeasti Henkäysvarjoa sinisiin silmiin.
"Entä Tuhkajuova?" kysyin nopeasti.
"Hänellä on muuta", kolli vastasi lyhyesti ja poistui. Häntäni laski hiukan lähemmäs maata, mutta nostin sen melkein heti takaisin ylös tajutessani, että olisin Mahlahallan kanssa samassa partiossa. Ja sitä paitsi, jos saisin jotakin kiinni ja toisin sen takaisin leiriin, näyttäisin hyvältä Tuhkajuovan silmissä. Ei sillä, että se olisi välttämätöntä, mutta se olisi vain bonusta.

Partiomme lähti liikkeelle heti, kun olimme Mahlahallan kanssa kävelleet Ruostekukan ja Kalmakuun luokse. Etenimme ripeällä tahdilla kohti metsää, jossa erkanimme toisistamme. Minä myös. Tuntui oudolta olla liikkeellä yksin, ilman että kukaan katsoisi jokaisen askeleeni perään. Toisaalta se loi kyllä omia paineitaan, mutta ainakaan kukaan ei näkisi, jos epäonnistuisin.
Hetken kuluttua päästäisen tuoksu leijaili luokseni. Se oli lähellä, sillä päästä löytyi muutama pieni tassunjälki. Kumarruin alaspäin ja lähdin hiipimään varovasti tuoksua kohden. Yritin liikkua niin hiljaa kuin vain pystyin, mutta se tuntui välillä hiukan hankalalta pitkien raajojeni takia. Matkakin tuntui kestävän ikuisuuden.
Lopulta kuitenkin näin saaliini. En saanut hämärtyvässä valossa selvää mitä se teki, mutta se oli yhdentekevää. Ainakaan sen huomio ei ollut kinnittyneenä minuun ja se oli kaikkein tärkein asia tällä hetkellä. Otin vielä muutaman askeleen läemmäs, jotta ei joutuisi loikata kovinkaan kaukaa sen kimppuun. Jokin kuitenkin kiinnitti päästäisen huomion ja se lähti kipittämään pois päin. Tilaisuuteni olisi nyt tai ei koskaan. Siispä loikkasin eteenpäin välimatkasta huolimatta. Ainoastaan päästäisen häntä jäi tassuni alle, joten se livahti karkuun. Pieni olento sukelsi suoraan lumen sekaan ja hävitin tuoksuni siinä samassa.
"Hiirenpapanat", sihahdin hiljaa. Huokasin ja käännyin ympäri. Kohotin kuononi ilmaan ja yritin saada uuden hajujäljen, jota seurata. Jälkiä ja hajuja etsiessäni toivoin, että Mahlahallalla oli parempi metsästysonni kuin minulla.

// 708 sanaa
// Mahla?