Olimme sopineet eilen Sulkatassun kanssa siitä, että minä kävisin tutkimassa löytäisinkö pohjoisrajan liepeiltä ketunjätöksiä jälkiemme peittämiseen. Sisareni oli luvannut hoitaa sillä välin sen, että pääsisimme rauhassa ulos leiristä ilman turhia silmäpareja.
Olin herännyt hetki sitten. Oli vielä aikainen aamu. Pohdin vaihtoehtojani tehtäväni suorittamiseen. Olin päättänyt hoitaa asian mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti. Tiesin, etten pääsisi sisäänkäyntiä vartioivan kissan ohi herättämättä suurempia kysymyksiä, kuten että kenen lupa minulla oli. En olisi oikein viitsinyt vastata turhiin kysymyksiin, jotka luultavasti saisivat aikaan kissan mielessä ajatusprosessin ja hän ymmärtäisi minun tekevän jotain, mistä en halunnut kissojen kiinnostuvan. Muutenkin leiristä ilman lupaa lähteminen oli kielletty, enkä pitänyt sääntöjen turhasta rikkomisesta. Kunnioitin sääntöjä, sillä ne tekivät elämästä helpompaa ja turvallisempaa.
Vilkaisin sisäänkäynnille ja huomasin vartiossa istuvan Hopeaputouksen hopeanvalkean hahmon. Kolli ei ollut kaikista epäluuloisinta laatua, mutta hän oli melko tiukka, eikä varmasti päästäisi minua menemään ilman kunnon selitystä. Sen takia mietin muita vaihtoehtoja. Parhaimpana mielessäni kohosi saalistamaan lähteminen, sillä se oli melko itsenäistä toimintaa ja siinä saisin hyvän tilaisuuden tutkia maastoa ketunjätöksien varalta.
Tarkkailin aukiota tiiviisti isän varalta. Voisin pyytää häneltä, että hän lähettäisi minut seuraavan metsästyspartion mukaan jos siitä ei vain olisi ongelmaa. Ajauduin hetkeksi ajatuksiini, kunnes huomasin isän harmaaraidallisen hahmon. Nousin ylös ja tassutin tämän luokse hieman tavallista rivakammin, mutten kuitenkaan liian kiireisesti. Isän huomasi minut ja kääntyi minun suuntaani. Kun saavuin Henkäysvarjon luokse, hän nyökkäsi minulle tervehdykseksi ja tein samoin.
"Tulin vain kysymään, onko aamun metsästyspartiossa vielä tilaa?" ääneni oli rauhallinen ja kaikin puolin melko tasainen. Isä katsahti hetkeksi jonnekin tyhjyyteen, jonka jälkeen hän sanoi:
"Kyllä sinä vielä mahdut mukaan. Partio kokoontuu hetken päästä sisäänkäynnillä. Jokimieli johtaa partiota", kolli naukaisi samalla heilauttaen häntäänsä kevyesti vetistä maata vasten. Nyökkäsin.
"Loistavaa. Minäpä tästä alankin valmistautumaan lähtöön", naukaisin ja heitin hyvästit. Lähdin tassuttamaan lähemmäs sisäänkäyntiä, jotta näkisin Jokimielen saapumisen.

Partio oli lähtenyt joku aika sitten ja olimme päättäneet jakautua. Partiossa minun ja Jokimielen lisäksi olivat olleet Pikkukaaos sekä tämän oppilas Lintutassu. Minä ja Jokimieli olimme lähteneet samaan suuntaan, mutta olin sanonut naaraalle metsästäväni mieluummin yksin.
Jolkottelin pohjoisrajan läheisyydessä nuuhkien välillä ilmaa ja välillä maata etsien edes pientä häivähdystä ketun jätöksistä. Sitten tuulen mukana leijui rajan toiselta puolelta laimea haju, jonka tunnisti laimeudesta huolimatta kitkeräksi ketun hajuksi. Tunsin pientä riemua sisälläni. Vilkaisin ympärilleni ja sitten loikkasin rajan toiselle puolelle etsien hajun alkuperää ja pian se löytyikin. Erään vanhan sammaloidun kiven juurella komeili juuri se mitä etsinkin. Irvistin jätöksien hajulle, vaikka se olikin mieto. Lähdin nopeasti pois, jotta ehtisin vielä saalistaa jotain. En halunnut palata tyhjin tassuin. Painoin jätösten paikan tarkasti mieleeni, jotta voisin raportoida Sulkatassulle.

Oli auringonlaskun aika ja saavuimme juuri leiriin mestarini kanssa. Hän oli opettanut minulle tänään muutamia uusia taisteluliikkeitä. Vaihdoin vielä muutaman sanan Jyrkänneloikan kanssa, ennen kuin tassutin tapaamispaikallemme, jossa Sulkatassu näyttikin jo istuskelevan.
Heti kun saavuin sisareni luokse, hän heitti kysymyksensä ilmoille malttamattomana vastausta odotellessa:
"No, miten kävi?" Minua huvitti sisareni innokkuus. Hän tuntui olevan niin kovin tohkeissaan koko seikkailusta. Kasvoilleni piirtyi salaperäinen hymy, kun katsoin Sulkatassua. Pidättelin häntä vielä hetken jännityksessä ja annoin hänen arvuutelle eleistäni miten oli käynyt.
"Löytyi. Muutama ketunmitta pohjoisrajan yli suuren sammaloituneen kiven juurella. Vanhoja, mutta haju ei kyllä ollut yhtään parantunut", selitin. Sulkatassun silmiin syttyi riemu.
"Eikä kukaan epäillyt mitään?" hän vielä varmisti hiljaisella äänellä. Pudistin päätäni tyytyväisenä.

Tänään olisi se päivä, kun minä ja Sulkatassu tunkeutuisimme Eloklaanin reviirille seikkailun toivossa. En pitänyt siitä, mutta sille ei enää mitään voinut kun olin lupaukseni jo tehnyt. Olimme sopineet, että tapaamme oppilaiden pesän edessä.
Ohitseni käveli Pimentovarjo ja hänen uusi oppilaansa Tuimatassu. Kolli oli nimitetty neljänneskuu sitten. Tänään oli ollut myös yhdet nimittäjäiset. Tipupentu ja Lehtipentu olivat saaneet oppilasnimensä. Tiputassu oli joutunut parantajaoppilaaksi menetetyn näkönsä takia. Kaikki olivat aina hänen loukkaantumisestaan asti tietäneet, ettei hänestä soturia tulisi.
Jäin odottelemaan Sulkatassun ja Sinitassun saapumista sisälläni pieni jännitys kipristellen. En pitänyt siitä tunteesta.

//Sulka? (Sori kuin tönkkö xd)
621 sanaa

En voinut peitellä yllättyneisyyttäni, kun kuulin Raparperitassun sanat.
"Eloklaanistako?" vaistomaisesti ääneni vaimeni normaalia huomattavasti hiljaisemmaksi. Vilkaisin ympärilleni varovaisesti. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt jotakin väärää ja kiellettyä. Eloklaanista puhumista ei varsinaisesti oltu kielletty Kuolonklaanissa, mutta kukaan ei pitänyt vieraasta klaanista, joka oli muuttanut rajanaapuriksemme. Harva tiesi siitä klaanista oikeastaan mitään, ja ne jotka tiesivät, eivät avanneet suutaan. Tiesin, että Raparperitassun mestari oli käynyt Henkäysvarjon kanssa Eloklaanin reviirillä, kenties heidän leirissäänkin. Punatähti oli määrännyt kaksikon matkaan vain vähän sen jälkeen, kun Eloklaani oli asettunut rajanaapuriksemme.
"Niin. Tuhkajuova ei halunnut puhua siitä", Raparperitassu vastasi ja heilautti häntäänsä pari kertaa puolelta toiselle. Tiesiköhän oppilas, miksi Eloklaanista ei puhuttu? Itse asiassa minäkään en ollut asiasta ihan täysin varma, mutta kai se liittyi siihen niiden uskontoon. Lauhalaukka oli maininnut siitä ennen lähtöään. Tähtiklaaniko se nyt oli. Pelkkä ajatus siitä, että he uskoivat muuhun kuin Pimeyden Metsään, kuulosti huvittavalta. Jos sellainen paikka oli, miksi me emme tienneet siitä? Kenties Eloklaani oli täynnä höpsähtäneitä kissoja, jotka olivat saaneet traumoja jostakin ja alkaneet uskoa olemattomaan. Paitsi että en minäkään voinut täysin varmaksi sanoa, että myöskään Pimeyden Metsä oli totta. Säpsähdin, kun tajusin ajatukseni harhailevan ties missä. Kohdistin katseeni taas mustaoranssiin oppilaaseen, ja vakavoiduin.
"Kuolonklaanissa ei haluta puhua Eloklaanista. En tiedä miksi, mutta ilmeisesti siihen on joku syy. Kaikki mitä minä tiedän on se, että Eloklaanissa kissat eivät ole.. Noh, tällaisia kuin täällä. He ovat kohteliaita ja avuliaita, tai niin olen kuullut. Enhän minä oikeastaan tiedä Eloklaanista muuta, mutta ehkä se on parempi niin. Kuolonklaani on minun kotini, ja minun ystäväni asuvat täällä. Minun puolestani Eloklaani voi olla rajanaapurimme, sillä emme me heidän kanssaan ole tekemisissä", selostin Raparperitassulle. Oppilas kuunteli tarkkaavaisesti. En ollut varma, hyväksyikö naaras vastaukseni. Ehkä nuorukainen olisi halunnut tietää enemmän. Tietää jotakin, jota minä en hänelle voinut kertoa.
"Pieni vinkki; sinun ei kannata udella Tuhkajuovalta liikoja. Hän oli Lauhalaukan mestari, ja kuulemma erittäin vaativa. Lauhalaukka kertoi, että Tuhkajuovasta sai eniten irti, jos ei mennyt asioiden edelle. Jos hän haluaa kertoa sinulle Eloklaanista, hän tekee sen kyllä. Tai sitten ei, mutta ei kannata olla liian utelias", virnistin pienesti. Raparperitassun kasvoilla käväisi hento hymynkaltainen.
"Taisin huomata sen jo tänään", naaras ilmoitti.
Emme ehtineet sanoa enää mitään, kun Punatähti astui pääaukiolle ja käveli ohitsemme leirin keskelle. Haaskamielen ruumis makasi edelleen pääaukiolla, mutta se oli siirretty etäämmälle. Soturi saisi valvojaiset, joihin tuskin osallistuisi kukaan. Punatähdellä oli tapana valvoa jokaisen klaanitoverinsa ruumiin yllä, mutta en ollut koskaan nähnyt Haaskamielen juttelevan kenellekään. Hän oli sellainen oman tiensä kulkija, joka viihtyi itsekseen. Punatähti aikoi kai ilmoittaa Haaskamielen kuolemasta vielä koko klaanille, vaikka kaikki varmaan olivat sen jo huomanneet.
"Minulla on teille kerrottavaa", punaruskea päällikkö aloitti, kun kissat olivat tulleet pääaukiolle kuuntelemaan. Kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki odottivat päällikön jatkavan.
"Eloklaanin päällikkö, Mesitähti kävi jokin aika sitten leirissämme. Koska on hyvä olla hyvissä väleissä rajanaapurimme kanssa, sovimme tapaavamme joka täysikuun aikaan Kivikukkulalla ja vaihdamme siellä kuun tärkeimmät kuulumiset. Molemmista klaaneista mukaan lähtee jonkin verran kissoja, jotta mahdollisimman moni voi kuulla vieraan klaanin tapahtumia. Ilmoitan ensimmäiseen kokoontumiseen lähtijät lähempänä täysikuuta, mutta kertaan säännöt vielä kerran: eloklaanilaisen kanssa ei saa ystävystyä. Kokoontumisessa voit jutella eloklaanilaiselle, mutta ystävystyminen katsotaan petoksena. Yksikään kissa ei saa kertoa kokoontumisessa mitään, joka saa Kuolonklaanin näyttämään heikolta. Mesitähden toive on edelleen, ettei Pimeyden Metsästä puhuta eloklaanilaisille. Minä aion pitää huolta, että jokainen noudattaa näitä sääntöjä, ja olen valmis rankaisemaan sääntöjä rikkovaa", päällikön ääni oli vakava, mutta voimakas. Hänen katseensa kiersi puheen aikana muutaman kerran pääaukion halki.
"Lisäksi haluan ilmoittaa kaikille yhteisesti Haaskamielen kuolemasta. Soturimme kuoli sairauskohtaukseen, ja hän vaeltaa nyt Pimeyden Metsän luona. Valvomme yöllä hänen ruumiinsa yllä ja kunnioitamme hänen elämäänsä ja kuolemaansa", päällikkö lisäsi ja heilautti häntäänsä sen merkiksi, että kokous oli ohi. Kissat lähtivät nopeasti omille teilleen. Raparperitassu oli pysynyt vierelläni koko kokouksen ajan. Käännyin kohti nuorta naarasta.
"Tuota en kyllä odottanut kuulevani. Kokoontumisessa väkisinkin kerrotaan enemmän Eloklaanista", mutisin osittain itsekseni, osittain Raparperitassulle. En ollut varma, halusinko päästä mukaan kokoontumiseen. Kokemuksena se voisi olla ihan mielenkiintoinen, mutta sitten toisaalta.. Mukana olisi paljon eloklaanilaisia, ja kenties myös Lauhalaukka. Soturi tuskin halusi nähdä minua. Olisin itse kyllä halunnut sopia Lauhalaukan kanssa ja saada hänet ymmärtämään, ettei Karhumyrsky ole paha kissa, muttei hän kuuntelisi minua. Lauhalaukka oli liian syvällä harhojensa kanssa. Kenties Eloklaani syvensi harhoja, kun he kertoivat uskovansa soturia. Toivoin kovasti, ettei Lauhalaukka olisi koskaan kadonnut. Sillä tavalla soturi voisi edelleen olla minun paras ystäväni.
"Sinähän muuten pääset osallistumaan hiirenkorvan suuriin harjoituksiin. Jännittääkö sinua?" päätin suosiolla vaihtaa aiheen täysin uuteen asiaan. Harjoituksiin olisi vielä aikaa, sillä hiirenkorva ei ollut vielä täällä.

//Rapsu? Sori, tää on aika paljon Mahlan omia ajatuksia ja neki hyppi vähän sinne tänne XD toivottavasti ei ollu liian sekava.
// 741 sanaa

"Kerro tilanne, jolloin saat ylittää Eloklaanin rajan rangaistuksetta", Tuhkajuova naukaisi minulle äkkinäisesti hiljennettyään ensin tahtia. Äänensävy oli enemmänkin käskevä kuin kysyvä.
"Käsittääkseni sanoit, että vain päällikön käskystä tai erikoisella luvalla, mutta jos tarkoitat millainen tilanne voisi olla päällä, että saisin ylittää rajan, en totta puhuen osaa sanoa. Ehkä jokin sotatilanne?" vastasin mestarilleni hiukan ryhtiäni suoristaen. Eihän vastaukseni kovinkaan kummoinen ollut, mutta en osannut sanoa Tuhkajuovasta testasiko hän minun soveltamiskykyä vai kuuntelutaitoa. Kenties molempia, mutta toivoin hartaasti että jälkimmäistä. Kuuntelin kyllä, vaikka näytin suurimmaksi osaksi olevan ajatuksissani kävellessämme klaanin rajaa. Kuuntelin itseasiassa yllättävän paljon myös leirissä mitä tapahtui. Korvani olivat jatkuvasti valmiusasennossa joka ikisen äänenlähteen kohdalla. Ikinä ei voisi tietää milloin jokin sattumalta kuuntu tieto voisi hyödyttää minua elämässä.
Tuhkajuovan vastauksessa keski yllättävän kauan ja aloin sisäisesti jo hermostua hitusen mestarini hiljaisuuden takia. Häntäni heilahti hermostuneesti puolelta toiselle. En olisi tahtonut näyttää hermostuneisuutta mestarini edessä, mutta se vain tapahtui.
"Esimerkiksi", Tuhkajuova vastasi lopulta. Aloin jo ajatella, että hän venytti vastaamistaan aivan tarkoituksella. Ehkä hän tahtoi myös testata hermojeni rajoja. Tai sitten aloin vain tulla hetki hetkeltä vainoharhaisemmaksi Tuhkajuovan seurassa ja jokainen hetki vain tuntui minusta erittäin pitkältä. Joka tapauksessa voisin nyt huokaista helpotuksesta.
"Punatähti voi käskyä sinut myös välittämään jonkin kiireellisen asian Elonklaaniin. Lisäksi kissan ollessa hengenhädässä saat ylittää rajan."
"Vaikka kyseessä olisi Elonklaanin kissa?" kysyin. Tuhkajuova vaikutti kireämmältä kysymykseni jälkeen.
"Vaikka kyseessä olisi Elonklaanin kissa", mestarini vastasi hitaasti.
"Vaikka...", aloitin, mutta Tuhkajuova katkaisi puheeni napakalla sihahduksella. Ymmärsin hiljentyä. Kysyisin kysymykseni sitten joskus toiste tai joltakin toiselta. Selvästi Elonklaanin esitlle tuominen ei innostanut mestariani kovinkaan paljoa.
Lopun matkastamme jatkoimme melko syvässä hiljaisuudessa. Välillä Tuhkajuova esitteli minulle jonkin yksittäisen kohdan metsästä, mutta ei ksyynyt minulta enää mitään muita jatkokysymyksiä.

En tuntenut oloani loppujen lopuksi kovinkaan lämpimäksi, kun pääsimme leiriin. Tuhkajuova lähti heti omille menoilleen päästyämme leiriin. Sain kyllä luvan hakea itselleni jotakin syötävää, mutta en tuntenut oloani kovinkaan nälkäiseksi. En siis nähnyt millään tasoa järkeväksi hakea itselleni syötävää, jos en söisi sitä kokonaan. En ollut myöskään leirin sosiaalisimpia kissoja tällä hetkellä enkä tahtoisi tuppautua yhdenkään kissajoukon keskelle kysymään, kuka tahtoisi syödän puolet päästäisestäni. Ehkä kävisin joskus myöhemmin syömässä sanoi Tuhkajuova mitä tahansa.
Huomasin kuitenkin ilokseni Mahlahallan hiiren kanssa leirin laitamalla. Otin muutaman pentumaisen laukka-askeleen kollia kohden, kunnes tajusin olevani oppilas. Punastuin hiukan ja hiljensin vauhtiani. Toivoin syvästi, että Mahlahalla ei ollut tajunnu pentumaista innostustani.
"Hei!" maukaisin päästyäni lähemmäs kollisoturia. Mahlahalla nosti katseensa hiirestään, vaikka olin aivan varma, että hän oli nähnyt minut. Tunsin korvieni kuumotuksen vieläkin, vaikka olin varma, että hän ei ollut nähnyt laukka-askeliani. Soturi tervehti minua kuitenkin tyynesti enkä ainakaan huomannut hänen kasvoillaan minkään tyyppistä huvittuneisuutta. Huokasin pääni sisällä jälleen helpostuksesta. Vastaisin mieluummin väärin Tuhkajuovan kysymyksiin ja näyttäisin mestarini edessä typerältä kuin nolaisin itseni vihdoin oppilaaksi päästyäni suoraan Mahlahallan edessä.
"Tulin juuri kiertämästä Kuolonklaanin reviiriä", ilmoitin. En ollut varautunut yhtään siihen, että tapaisin kollin, joten sanavarastoni tuntui olevan jotenkin normaalia kapeampi. "Se on isompi kuin ajattelin."
"Yllätyin itsekin ollessani oppilas. Olen melko varma, että myös Punatähti on yllättynyt asiasta ollessaan ensimmäistä kertaa oppilas", Mahlahalla vastasi tyynesti hymyillen. Tunsin itseni jotenkin pennuksi.
Huokasin ja naukaisin hiljaa:"Ei, olisi minun pitänyt tajuta sen olleen niin iso... Äh."
"No mutta", sanoin sen jälkeen kovempaa ja napakammin. "Voinko kysyä sinulta Elonklaanista?"
Puheeni hiljeni hyvin pitkälti loppua kohden, sillä Tuhkajuova ei ollut pitänyt aiheesta, mutta tahdoin tietää klaanista enemmän. En voinut sietää sitä ajatuksta, että metsässä asui toinen klaani, mutta en saanut tietää siitä enempää kuin missä heidän rajansa meni ja mikä klaanin nimi oli. Istahdin hitaasti maahan ja varauduin huonoimpaan mahdolliseen vastaukseen, mutta pidin silti toivoa yllä sisälläni.

// 584 sanaa
// Mahla? Sori Rapsu on nyt vähän outona, kunnon sisäinen pentu :')

Heräsin varhain aamulla, sillä olin nukkunut eilen ennen auringonlaskua sen verran, ettei ollut toivoakaan nukkua tämän pidempään. Sammalverhon takaa ei näkynyt kuin hieman valoa, josta päättelin, ettei aurinko ollut vielä noussut kovin ylös. Katsahdin ympärilleni ja huomasin pentutarhan toisella puolella Tipupennun ja Lehtipennun nukkumassa vierekkäin. Eilen tavatessani kaksikon, Tipupentu oli keksinyt mitä oudoimpia haukkumanimiä minulle, ja käskenyt unohtamaan karkauksen. Olin kysellyt vielä kollilta, että mitä tämä tarkoitti, ihan vain ärsyttääkseni häntä. Oli ollut alusta asti melko ilmeistä, että suunnitelmassa oli melko paljon aukkoja. Sen jälkeen olin painellut suoraan nukkumaan. Havahduin mietteistäni siihen, että Mäntyviiksi tuli hääräämään ympärilleni. Hän supatteli hiljaisella äänellä jotakin turkin siistimisestä, hiljaa varmasti sen takia, että muut vielä nukkuivat. Mielestäni turkkini oli kuitenkin ihan tarpeeksi siisti, eikä tullut kuuloonkaan tehdä Mäntyviiksen sanoman mukaan. Sain istuskella mietteisiini syventyneenä täysin rauhassa, kunnes kuulin pentutarhan ulkopuolelta päällikön kutsuvan klaanin koolle. Suurin osa pennuista nukkui vielä, joten olin yksi ainoista, joka lähti tarkastelemaan, mitä päälliköllä oli sanottavana. Sujahdettuani sammalverhon ohi huomasin suurikokoisen punaruskean kollin leirin keskustassa. Sotureita ja oppilaita oli jo ilmaantunut hänen ympärilleen. Päällikkö kohdisti pian katseensa minuun, ja nostin samassa ryhtiäni paremmaksi.
“Tuimatassu, olet täyttänyt kuusikuuta, ja pääset oppilaaksi. Mestarinasi toimii tästä lähtien Pimentovarjo”, Punatähti kajautti kuuluvasti. Pieneksi hetkeksi ensimmäistä kertaa ikinä, sain osakseni suuren määrän huomiota. Mutta se kesti vain hetken, sen ajan kun minut nimitettiin oppilaaksi. Tuntui kuin olisin kasvanut hetkessä hiirenmitan verran. Mutta pian kuolonklaanilaiset palasivat tekemään askareitaan. Huomasin yhden kissan jääneen paikalle, ja uskoin hänen olevan Pimentovarjo. Naaras omasi mustan turkin, mutta hänellä oli valkeita kohtia. Muistelin jonkun klaaninvanhimman joskus kertoneen Punatähden oppilaista, joista yksi oli ollut Pimentovarjo. Täytyi sanoa, että olin jotenkin otettu saadessani noinkin hyvän mestarin. Pimentovarjon täytyi olla hyvä, jos Punatähti oli hänet kouluttanut. Tuskin päällikön entinen oppilas voisi kovin huonokaan olla. Pimentovarjo ilmeisesti odotti minun tulevan hänen luokseen, joten astelin soturin lähelle.
“Kierrämme tänään reviirin, ja jos olet valmis, lähdemme heti”, naaraan äänessä kuului tyyneys. Hänen koko olemuksensa, ja se mitä jo valmiiksi hänestä tiesin, kertoi siitä, kuinka hyvän mestarin olin saanut. Mutta se, minkälaiset taidot naaras omasi, oli eri asia. Jos hän ei osaisi opettaa perustaitoja vaativampia asioita, etsisin varmasti jonkun joka osaisi. Tiesin taistelutaidoista jo jotain perusasioita, sillä pentuaikoina Sähkötassu oli näyttänyt minulle muutamia. Uskoin siitä olevan suurikin apu ensimmäisissä taisteluharjoituksissani. Olin ehtinyt harjoittelemaan liikettä itsenäisestikin pentutarhassa, vaikka osa klaaninvanhimmista ei perustanut ollenkaan harjoitteluistani heidän päiväuniensa aikaan. Pimentovarjolle tyydyin nyökkäämään, sillä mitäpä sitä turhia selittelemään olisinko valmis vai en. En ollut kyllä syönyt tänään ollenkaan, mutta uskoin edellisen päivän hiiren riittävän, kunnes ehtisin syömään seuraavan kerran. Päivä oli vielä aluillaan, joten en uskonut nälän yllättävän vielä pitkään aikaan.
“Mennään sitten!” naaras kääntyi samalla kohti leirin uloskäyntiä. Tunsin pientä jännitystä vatsanpohjassani, mutten missään nimessä antanut sen näkyä ulospäin. Oli tärkeää antaa mestarille hyvä kuva itsestään. Lähdinkin heti kulkemaan Pimentovarjon perässä, sillä halusin todella nähdä, mitä kaikkea leirin ulkopuolella odotti. En ollut koskaan aikaisemmin päässyt näkemään reviiriä, tämä oli vasta ensimmäinen kertani. Sujahdin piikkihernetunneliin naaraan perässä, ja odotus muuttui lähes sietämättömäksi, vaikka tiesin hetken olevan pian edessä. Viimein edessäni avautui maisema, jota en olisi voinut ikinä osata kuvitella. Huomasin pysähtyneeni hetkeksi, mutta pian tajusin lähteä mestarini perään.
“Seurataan tätä jokea Hehkulammelle”, Pimentovarjo ilmoitti. Hänen askeleensa olivat varmat, ja näki selvästi, että hän tiesi minne oli menossa. Kaikki polut olivat varmasti tuttuja naaraalle.
“Selvä”, avasin suuni sanoakseni edes jotakin. Halusin antaa hieman paremman kuvan, mutta minun oli pakostakin tarkkailtava ympäristöä ja haahuilla hieman tavallista enemmän, jotta reviiri tulisi tutummaksi nopeammin. Se kuitenkin tuntui jo hyvin tutulta, sillä siellä täällä risteili samoja hajuja kuin leirissäkin.

Palasimme leiriin, kun Pimentovarjo oli omasta mielestään näyttänyt minulle reviirin olennaisimmat paikat sekä kertonut niistä enemmän. Kiertäisimme vielä seuraavana päivänä rajat läpi, mutta tältä kerralta reviiriä oli mestarini mukaan nähty jo tarpeeksi. Minun piti vielä tutustua oppilaiden pesään ja tehdä sinne itselleni vuode. Hyvästelin Pimentovarjon ja jatkoin matkaani suoraan tuoresaaliskasalle, kun olin saanut naarassoturilta luvan syödä. Onnekseni minua ei laitettu heti viemään tuoresaalista pentutarhaan, sillä en olisi jaksanut nähdä tällaisena positiivisena päivänä Tipupentua tai Lehtipentua. Olisi tietenkin ollut mukava käydä pyörähtämässä pesässä näin oppilaana, mutten jaksanut alentua sille tasolle. Niinpä kävin nappaamassa laihan oloisen hiiren, ja se suussani astelin leirin laitamille syömään. Nälkä oli sitten kuitenkin yllättänyt minut aikaisemmin, mutta ei onneksi pahemmin. Söin hiiren hyvällä ruokahalulla samalla tarkkaillen leirin menoa. Oppilaaksi pääseminen oli juuri sellaista kuin olin olettanutkin. Nyt suuntasin katseeni ensimmäisiin taisteluharjoituksiini, sillä niissä halusin loistaa. Ei olisi myöskään pahitteeksi, jos kävisin ennen niitä läpi Sähkötassun opettaman liikkeen. Ehkäpä tulisi mahdollisuus esitellä sekin Pimentovarjolle. Alkoi olemaan jo hämärä, joten käväisin nopeasti parantajan pesällä hakemassa sammalta. Sammalten kanssa suuntasin oppilaiden pesälle, joka sijaitsi kaatuneen kuusipuun luona. Oli hieman outoa kävellä sisään ensimmäistä kertaa. Pesässä oli vain pari oppilasta, joiden nimiä en juuri sillä hetkellä muistanut. Toisen, puhtaanvalkoisen sinisilmäisen naaraan, olin nähnyt tuovan joskus pentutarhaan tuoresaalista. Naaras katsahti minuun ja nyökkäsi tervehdykseksi. Päätin nyökätä takaisin.
“Tuore oppilas, vai mitä?” oppilas naukaisi ja siirsi katseensa minusta vierellään olevaan tyhjään paikkaan. Kohautin lapojani ja päätin tehdä vuoteen oppilaan viereen. En tiennyt ollenkaan, kuka toisella puolella sijaitsi, mutta väliäkö sillä. En minä muuta pesässä tulisi tekemään kuin nukkumaan. Yllättävän nopeasti sain vuoteen valmiiksi, vaikka tassujani painoikin jo väsymys kaikesta tämän päiväisestä.
“Lintutassu, tuletko?” kuului pesän uloskäynniltä kutsu, ja sain samalla selville vierelläni istuvan naaraan nimen. Lintutassu huikkasi nopean myönteisen vastauksen ja katosi pesästä. Itse asetuin mukavasti ja kävin nukkumaan.

Olin ehtinyt olemaan oppilaana jo neljänneskuun, kun Punatähti kutsui klaanin jälleen koolle. Muiden mukana kokoonnuin leirin keskustaan kuuntelemaan, mitä päälliköllä oli asianaan. Yllätyin hieman, kun punaruskea kolli päätti nimittää Lehtipennun ja Tipupennun. Lehtitassusta tuli soturioppilas, mutta Tiputassu nimitettiin parantajaoppilaaksi. Lehtitassu sai mestarikseen Pähkinäkorvan, joka oli kuitenkin melko uusi soturi kuolonklaanissa, vaikka oli soturinimensä jo jokin aika sitten ansainnutkin. Häneltä ei varmasti löytynyt vastaavaa kokemusta, mitä esimerkiksi omalta mestariltani Pimentovarjolta. Mutta toisaalta, mihin Lehtitassu olisi kokenutta mestaria tarvinnutkaan. Hymähtäen käännyin ja lähdin kohti tuoresaaliskasaa aikeenani viedä jotain pentutarhaan, ja sen jälkeen voisin syödä itsekin jotain. Nyt pentutarha olisi varmasti hivenen mukavampi kokemus ilman sisaruksia. Ei kaksikossa mitään pahaa ollut, mutta Tiputassun kanssa ei olisi jaksanut alkaa väittelemään mistään. Tai no, väittely olisi ollut vain yksipuolista, mutta oli se silti hieman rasittavaa välillä. Piti toivoa, etten teloisi itseäni ja joutuisi nimiteltäväksi parantajan pesälle. Ei sillä mitään väliä ollut, mutta ei sellaista koko päivää jaksaisi. Se tästä vielä puuttuisikin.

// 1033 sanaa

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!” korviini kantautui Punatähden voimakas ulvahdus, ja ympärilläni näin klaanin kerääntyvän ympärillemme. Olimme jo valmiiksi aika lähellä Punatähteä, joten emme liikkuneet paljoakaan. Halusin kysyä, mitä veljeni luuli tämän olevan, mutta sitten päähäni välkähti ajatus: tämä saattaisi olla nimityksemme. Mehän olimme jo suunnilleen kuuden kuun ikäisiä. Päällikön seuraava lausahdus vahvisti epäilykseni.
”Lehtipentu ja Tipupentu olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja olette valmiina koulutukseen. Tästä lähtien Lehtipentu tunnetaan Lehtitassuna, ja hänen mestarinaan toimii Pähkinäkorva. Tipupentu tunnetaan Tiputassuna, ja hän tulee olemaan seuraava parantajan oppilas, mikä tarkoittaa että Hehkuaskel tulee olemaan hänen mestarinsa”, Punatähti naukui. Veljestänikö oikeasti parantajaoppilas? Minusta tuntui… kummalliselta. Minun oli tarkoitus olla onnellinen itseni ja veljeni puolesta, mutta osa minusta oli jännittynyt. Sisimmässäni tiesin, ettei Tipupent- Tiputassu voisi selvitä tavallisen soturioppilaan koulutuksesta menneen näkönsä vuoksi, mutta ajatus kouluttautumisesta ilman veljeäni rinnallani tuntui silti väärältä. Tunsin olevani jotenkin yksin, vaikka tiesin veljeni silti olevan kanssani. Emme vain pystyisi viettää yhtä paljon aikaa yhdessä kuin pentuina. En kuitenkaan näyttänyt tunteitani ulospäin, vaan keskityin mestarini etsimiseen. Pähkinäkorva? Olin kuullut nimen aikaisemminkin, ja minulla oli etäinen mielikuva kollista. Onnekseni minun ei kuitenkaan tarvinnut ruveta suunnistamaan mestarini luokse väkijoukon keskeltä, vaan ruskea kolli tassutteli luokseni. Nyökkäsin tervehdykseksi tyyni ilme kasvoillani.
”Päivää”, Pähkinäkorva nyökkäsi takaisin. Tuhlaamatta sanojani menin suoraan asiaan.
”Mitä haluat minun tekevän ensimmäisenä?” kysäisin heilauttaen häntääni. Olin aistivissani mestarissani hetkellistä epävarmuutta ennen kuin hän avasi suunsa. Ehkä se oli kuitenkin vain oman jännittyneisyyteni tuotosta. Kenties olin itse vähä epävarma, jonka vuoksi halusin havaita muissakin epävarmuutta.
”Käy tekemässä itsellesi peti oppilaiden pesään, ja mennään sen jälkeen pieniin taisteluharjoituksiin. Haluan nähdä taitotasosi”, kolli lausahti.
”Selvä”, nyökkäsin taas. Onnistuin väläyttämään pienen hymyn, sillä olisi kaikin puolin hyödyllistä minulle, jos olisin hyvissä väleissä mestarini kanssa. Käännyin ympäri ja aloin astelemaan kohti oppilaidenpesää, jonka tiesin olevan kaatuneen kuusen alla. Luikahdin kuusen oksiston alta sisälle pesään, ja eri hajut tulvahtivat nenääni. Oppilaiden pesä vaikutti melko täydeltä, mutta onnistuin löytämään tyhjän nurkkauksen. Puikkelehdin pesien läpi varoen, etten tuhoaisi muiden pesiä. Ei se muuten olisi minua haitannut, mutta en ollut vielä varma, kenen kanssa minun kannattaisi pysyä hyvissä väleissä. Päästyäni tyhjään nurkkaukseen ryhdyin kaapimaan ympäriltäni pedintekoaineita, joita lojui pesässä. Sain kokoon kasaan jonkinlaisen keon sammaletta, ja pudonneista kuusenneulasista sai myös jotain pehmustetta sammaleiden alle. Pyörähdin muutaman kerran vuoteellani, kunnes siitä tuli jokseenkin hyvä. Ei sen tarvinnut vielä olla täydellinen, ja parantelisin sitä jos se olisi liian epämukava. Nuuhkaisin ympärilläni olevia vuoteita tietääkseni kuka nukkui vieressäni, ja nenääni tulvi yllättäen tuttu haju; Sähkötassu. Tuhahdin itsekseni, mutta tunsin pienen hymyn leviävän kasvoilleni. Haistoin myös samantyyppisen hajun viereisessä vuoteessa. Saattaisiko se olla Sulkatassu? En tuhlannut enempää aikaa ajatukselle, vaan astelin parilla askeleella oppilaiden pesän halki ja luikahdin suuaukosta pihalle. Lähdin tassuttelemaan Pähkinäkorvaa kohti.

//444 sanaa
//Pähkinä? (tai joku muuki saa napata lehen pikasee keskusteluu)

Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla ja lämmitti vaaleaa turkkiani. Suljin silmäni ja nostin pääni kohti aurinkoa. Viherlehti oli juuri alkanut, ja olin nauttimassa kauniista päivästä Hehkulammen rannalla.
"Mahlahalla, tule mukaan! Tämä on hauskaa!" kissa huusi rantavedessä. Raotin silmiäni ja vilkaisin oranssi-valkeaa kollikissaa. Vesi inhotti minua, ja Lauhalaukka tiesi sen hyvin.
"Minun on hyvä näin", vastasin irvistäen.
"No ei sitten. Katso, kun minä sukellan", Lauhalaukka pyysi. Käännyin kohti ystävääni, ja katsoin kuinka kolli sukelsi pinnan alle. Hymähdin itsekseni ja käänsin pääni poispäin. Odotin Lauhalaukan huutavan jotakin, mutta en kuullut mitään. Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista.
"Mitä sinä siellä oikein teet?" kysyin huvittuneena ja käännyin ystävääni kohti. Yllätyksekseni huomasin, ettei soturia näkynytkään missään. Veden pinta kupli hetken aikaa, mutta sitten kuplat katosivat.
Paniikki valtasi koko kehoni, ja tuskaisesti odotin Lauhalaukan palaavan pintaan. Niin ei kuitenkaan käynyt.
"Lauhalaukka!" huusin kollin nimeä saamatta vastausta. Juoksin vedenrajalle, mutta jalkani eivät totelleet minua enää. En päässyt eteenpäin. En päässyt pelastamaan Lauhalaukkaa.

"Herätys!" joku ärähti vieressäni saaden minut säpsähtämään hereille. Räväytin silmäni auki vain nähdäkseni Haahkasurman jäänsiniset silmät. Ravistelin päätäni työntääkseni unen pois mielestäni. Se ei onnistunut, vaan tapahtumat Hehkulammella pyörivät edelleen päässäni.
"Olet myöhässä, partiosi odottaa sinua jo", kellanpunainen kolli murahti ja lähti tiehensä. Nousin ylös ja tasasin hengitykseni, joka oli unen aikana muuttunut raskaaksi. Lauhalaukka tuli uniini yhä vain uudestaan ja uudestaan, vaikka kolli oli lähtenyt Kuolonklaanista Eloklaaniin jo joitakin kuita sitten. Mieltäni kalvoi ajatus siitä, että Lauhalaukka vihasi minua. Mutta toisaalta, kolli syytti Karhumyrskyä valehtelusta. Toki minä ymmärsin sen, että kaksijalkojen kaappaamaksi tuleminen takuulla sai kenen tahansa etsimään syyllisyyttä omalle huolimattomuudelleen, mutta ei se silti oikein ollut. Karhumyrsky oli päässyt yli Lauhalaukasta, ja kolli eli kuin hänellä ei veljeä olisi koskaan ollutkaan. En ymmärtänyt, kuinka kolli pystyi elämään niin. Minä en saanut ystävääni, tai entistä ystävääni, pois mielestäni millään. Kun en päivisin ajatellut häntä, Lauhalaukka tuli uniini.
Nousin nopeasti ylös siistimättä sotkuista turkkiani. Astuin pääaukion raikkaaseen ilmaan ja tassutin piikkihernetunnelin suulle. Jääviilto katsoi minua ylimielisesti.
"Olet myöhässä", punaruskea kolli sanoi ja kohdisti jäänsinisen katseensa minuun.
"Olisit tullut herättämään", vastasin nopeasti. Minua ärsytti Jääviillon asenne. Hän ei välittänyt mistään, paitsi muiden kiusaamisesta. Soturi osasi toki taistella, mutta siihen se sitten jäikin. Hän ajatteli vain valtaa.
Kolli ei vastannut mitään, vaan poistuimme leiristä partioon.

Kun palasimme leiriin, tunnelma siellä oli synkkä. Kissat olivat kerääntyneet pääaukiolle jonkin ympärille. Pian huomasin, että se jokin olikin joku. Musta mytty makasi kissojen keskellä liikkumattomana. Palaneista kasvoista ja etujaloista tunnistin kissan nopeasti Haaskamieleksi. Kollin ruumiissa ei näkynyt ainakaan tänne mitään merkkejä haavoittumisesta. Vain vanhat arvet olivat. Hehkuaskel kiiruhti pääaukiolle mytyn luokse. Hetken aikaa parantajakissa tarkkaili Haaskamielen kehoa, mutta astui sitten askeleen taaksepäin.
Kiiruhdin nopeasti lähemmäksi, ja kuulin parantajan sanat selvästi:
"Hän on kuollut. Liekö jokin sairaskohtaus. Hän vaeltaa nyt Pimeyden Metsän metsissä." Hehkuaskel ei sanonut enää muuta. Hän poistui paikalta takaisin pesäänsä. Katseeni lukittui Haaskasurman elottomaan ruumiseen. Partio oli saanut minut unohtamaan unen Lauhalaukasta, mutta nyt se palasi taas mieleeni. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse, kun edes ajattelin sitä, kuinka Lauhalaukka oli unessani hukkunut.
"Onko kaikki hyvin?" ääni kysyi. Käännyin kohti Karhumyrskyä, kun viimeinkin onnistuin irrottamaan katseeni soturin elottomasta ruumiista.
"On, näin vain viime yönä pahaa unta viime yönä, ja Haaskamielen kuolema toi sen taas mieleeni", huokaisin hiljaa. Karhumyrsky katsoi minua pahoitellen.
"Haluatko puhua siitä?" soturi kysyi. Pudistin päätäni. Tiesin, että Karhumyrsky ei pitänyt siitä, kun puhuin Lauhalaukasta. Karhumyrsky kohautti lapojaan ja lakkasi kyselemästä enempää.
"Täytyy mennä", ystäväni tokaisi. Hyvästelin hänet nopeasti. Karhumyrsky katosi piikkihernetunneliin. En tiennyt minne hän oli menossa, mutta en viitsinyt kyselläkään.
Kävin hakemassa tuoresaaliskasasta yhä lämpimän hiiren, jota menin syömään sotureiden pesän liepeille. Loppupäiväni olisi vapaa, ja todennäköisesti vain istuskelisin yksin pääaukiolla nakertamassa hiiren luita. Ajatus kuulosti varsin tylsältä, mutta sitä päiväni tätä nykyä olivat. Raparperitassusta oli ollut iloa, mutta nyt naaras oli juuri päässyt oppilaaksi, joten aikataulumme tuntuivat menevän ristiin.

//Rapsu voi jatkaa tästä xd
// 622 sanaa

Niin, päädyimme tassuttamaan kohti pentutarhaa pienen juttutuokiomme ollessamme ohi. Lehtipentu oli tajunnut pointin, ei kenenkään voinut luottaa ilman kunnollisia testejä. Eikä edelleenkään Tuimapennun testi tuottanut paljoa tuloksia. Mikä oli sinänsä hyvä tulos. Hän osasi jotain, olla hiljaa, käyttäytyä, olla asiallinen ja omasi ehkä harkinta kykyä. Eikä ollut turhan kiintynyt kehenkään saati tunteellinen asioista. Se olisi Kuolonklaanin ihannekuvan kannalta turhaa. Tunteiden kautta vetoavia kissoja oli turha edes harkita liittolaisiksi. Ei ollut logiikkaa vedota tunteisiin, ne olivat vain heikkouksia. Minä vain testaillessani pidin oman selustani, logiikka oli tärkeintä. Siskoni piti häntäänsä jatkuvasti turkillani, että tiesin missä mentiin. Pysähdyimme. Silmänräpäyksen ajan haistelin ympärilleni. Tuimapentu, hän oli edessämme.
"Ai, hei vain sinullekkin ketun papana. Muuten unohda koko karkaus juttu", Tokaisin. En tiennyt miksi siskoni oli pysähtynyt, kai kolli oli luonut meihin tiukan katse kontaktin? Mikä se olikin en minä pystynyt sitä aistimaan.
"Mitä tarkoitat?", Kolli kysyi hieman.. Ärtymystä? Hämmennystä? Äänessään. En jaksanut istahtaa alas koska asia oli helposti sanottu.
"U-noh-da ko-ko kar-kaus", sihisin tavuttain. Miten ääliö? Pitäisikö vielä taputtaa päälaelle ja todeta että vielä opit. En kuitenkaan jäänyt paikalle vaan livahdin Lehtipennun ohi Pentutarhaan. Haistelin pesää heti ensimmäisenä erottaakseni keitä siellä oli, todeten ettei mitään epätavallista ollut käynyt. Lehtipentu tuli heti perässäni. Rypistin kulmiani kun huomasin yhden pointin. Hän oli ollut erittäin hiljaa? Outoa? Siis, se ääni. Ei lehtipentu. Tämä oli aivan tavallista hänelle.
"Mitä teemme seuraavaksi?", Lehtipentu kysyi. Käänsin katseeni häneen, miettien sitä.
"Niin, miten olisi vaikka vanhempien murha?", ääni viimein kysyi. Lämmin viima koski turkkiani, sekä tällä kertaa minun oli vaikea erottaa oliko ääni todella tuntemuksineen olematon. Mutta ainakaan Lehtipentu ei reagoinut mitenkään mihinkään. Hänen turkkinsa ei pörhistynyt viimasta, eikä hän vastannut äänelle.
"Taidan vain mennä nukkumaan jo, nimanuljaskien läksytys vie virtaa", Tuhahdin kun tassutin sammalilleni Lehtipentu vierelläni. Hän tuhahti huvittuneena.
"Äläkä edes jaksa väittää auringon olevan liian ylhäällä siihen ketun papana, ei varmana ole", Murisin turhautuneena. Hän pystyi ja olikin väittänyt auringon olevan joskus ylhäällä kiusatakseen minua. Että olin nukkunut auringon huippuun vaikka soturit puhuivat ympärilläni vasta aikaisesta auringon nousu vaiheesta. Kömmin sammaleilleni, ottaen mukavan asennon.

Seuraavan kerran kun heräsin sain kuulla Tuimapennun olleen nimitetty jo Tuimatassuksi. Ihan sama, hän ei ansainnut sitä niin kovasti kuin minä ja Lehtipentu ansaitsimme. Päivämme kuluivat ihan mukavasti, suunnittelimme silloin mitäkin. Emme tosin puhuneet enää Tuimatassulle saati Sähkötassulle. Pystyin vain kuvittelemaan miten kiireistä heillä oli oppilaina, varsinkin Tuimatassulla opetella olemaan oppilas. Minulle hän oli yhä niljakas ketun papana jos sen ääneen sanoisi. Olin kuitenkin pari kertaa käynyt parantajan pesällä, ihan vain uteliaisuuttani kyselemässä asioita, niin kuin ennenkin. En koskaan ottanut Lehtipentua mukaan kysely retkiini, vaan lähdin kyselemään häneltä itsekseni. En muistanut parantajamme oikeaa nimeä, Hehkuaivo hän minulle oli. Hän haisi aina lehdille joka ei ollut aivan paha. Koko pesä vain rauhoitti minua tavalla jolla en koskaan myöntäisi. "Monta potilasta sinulla on ollut viime päivinä", "mihin sitä yrttiä käytetään?", "Minkälaisen annoksen hän saisi vaikka hinkuvaan hengitykseen?", "Montako kissaa on kuollut tassuihisi", Lisäksi alku aikoina hän hoiti haavojani joten sain syyn olla täällä. Tietty en ollut hetkeen täällä käynyt, vaan keskittynyt siskooni, mutta nyt olin. Joku nimanuljaskaisista klaaninvanhimmista tuli parantajan pesään joten Hehkuaivo lähetti minut tiehensä.
"Taasko kävit parantajan pesällä, eikö sinun pitäisi jättää se paikka rauhaan kerran haavasikin ovat parantuneet", Lehtipentu kysyi kun palasin takaisin. Hän oli noukkinut meille saaliin jota syödä. Päästin kurkustani enteilevän murahduksen.
"Se ei kuulu pätkän vertaakaan mitä minä haluan tehdä vapaa ajallani sinulle senkin ketun aivo", Sihisin. Otin silti hänen riistastaan palan, koska ei se todella hänen ateriansa ollut kun olin paikalla, se oli meidän kummankin ateriamme.
"Oletko siis kiinnostunut parantajuudesta? Kerran käyt siellä?", Siskoni jatkoi kiusoittelua. Nyt suljin kokonaan silmäni, antaen kurkustani murinan vain tulla availlen kynsiäni. Eikö hän tajunnut, se ei kuulunut pätkääkään hänelle. Ei sitten mitenkään.
"Voi kyllä", Murisin vain hänelle, ottaen palan hänen riistastaan taas. Oli niin lähellä etten vetänyt hänelle kirolitaniaa. Mistä hän saisi nauttia. Se saattaisi korkeintaan kääntää pari katsetta meihin päin mutta koko asiaan oltiin hiljalleen alettu tottua. Siis minusta huutamassa milloin mistäkin kenelle vain.

Ja hiljalleen neljänneskuu olikin mennyt Tuimapennun nimityksestä, hitaasti mutta varmasti. Olin kahdesti käynyt Parantajan pesällä, kysellyt aina vain enemmän. Siskoltani olin taas puolestani saanut välillä kannustavia kommentteja ja välillä leikki mielistä irvaa. Koko neljänneskuu oli sinänsä ollut rauhallinen ilman häiriöitä. Pentutarhaan oli tosin tuotu uusi pentu, johon en edes ollut vaivautunut tutustumaan. Olihan se aina ollut selvää että olin kiinnostunut olemaan parantajana klaanissa, en vain aina tuonut sitä ilmi. Nyt se oli tullut enemmän vain ilmi. Istuimme nyt aukiolla tylsyyttämme pohtimassa. Oli selvää että olimme klaanin isoimmat pennut, tai, no, Lehtipentu oli.
"Miksi haluaisit olla parantaja oikeasti? Laiskottelu? Eiväthän he edes tee mitään", Lehtipentu tokaisi. Hän tiesi etten ottanut noita tokaisuja niin sisäänsä. Ei se ollut niin etteivät he tehneet mitään. Hehkuaivo oli ollut siellä pelastamassa minut, sekä hän olisi pelastanut minut uudestaan. Hänen työnsä oli varmasti hankalaa jatkuvasti kohdata kuolemaa. Olin myös sivistänyt itseäni eloklaanista sen minkä sain kuulla.
"Haluan korjata tuon ajatuksen, etteivät he tee mitään. Mitä olen kuullut eloklaanissa se on paremmin, enkä sitä paitsi voisi sietää ajatusta Hehkuaivon antavan sinun kitua kun hän ei oaaa hoitaa sinua kunnolla. Saati ketään muuta kivussa olevaa", Murisin. Halusin keskustelun nopeasti jonnekkin muualle, tämä lähinnä tuotti minulle vain ahdistusta. Kesken keskustelumme tapahtui kuitenkin jotain.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä klaanikokoukseen!", Punatähti ulvaisi. Siristin silmiäni, mitä se voisi olla. Olimme aika etu linjassa jo muutenkin nyt istuma paikassamme joten emme liikkuneet paljoa. Odotimme vain kissojen tuloa. Kun kissat viimein tuntuivat olevan paikalla, odotin tylsistyneenä päällikköä. Aloittaisi jo, ei kenelläkään ollut aikaa odottaa hiiren aivoisia ajatuksiasi.
"Lehtipentu ja Tipupentu olette saavuttaneet kuuden kuun iän ja olette valmiita koulutukseen. Tästä lähtien Lehtipentu tunnetaan Lehtitassuna, hänen mestarinaan toimii Pähkinäkorva. Tipupentu tunnetan Tiputassuna, hän tulee olemaan seuraava parantajan oppilas joka tarkoittaa että Hehkuaskel tulee olemaan hänen mestarinsa", Sydämeni otti pari ilon hyppyä nopeammin. Minä- todella- oikeasti! Jes! Kyllä kyllä kyllä! Tietty en antanut sen näkyä. Harvat kissat ulvoivat nimiämme, kun minä seisoin siinä tumput suorassa. Lehtitassun mestarin nimi ei sanonut mitään minulle. Pähkinäkorva. Hän varmasti oli yksi tavallisista niljaskaisista kuoloklaanilaisita. Toivoin että hän käyttäytyisi siskoani kihtaan kunnolla tai muuten hän saisi kuulla. Olin melkein jäätynyt siihen paikkaan ennen kuin kuulin tutun äänen. Sisareni oli hävinnyt viereltäni ja päällikkö päättänyt kokoontumisen.
"Nähtävästi saat kysellä vielä lisää minulta joka päivä", Hehkuaivo tokaisi. Murahdin vastaukseksi ensi alkuun, hetken hakien siskoni turvallista hajua avukseni sosiaalisessa tilanteessa.
"Ennemmin minä joudun sietämään sinua lima aivo", Mutisin.

//1047
//Lehti? Tuima? Kuka vaan periaatteessa.

Heräsin haukotellen pitkiksi venähtäneiltä uniltani, joiden tarkoituksena oli levätä Tipupennun ja Lehtipennun kohtaamista varten. Minua kiinnosti jonkun verran, itse asiassa melko paljon, mitä kaksikolla oli mielessä, ja mikä heidän ideassaan muka hyödyttäisi minua. Tavallaan minua ei kiinnostanut, mutta sisaruksista molemmat olivat sellaisia, että halusin sentään nähdä tämän mahtavan suunnitelman. En oikein edelleenkään tiennyt, mitä mieltä olin heistä. Tipupentu omasi ainakin melkoisen rääväsuun, mikä ei välttämättä tulisi viemään kollia muiden kissojen keskuudessa pitkälle. Ominaisuus olisi hyvä joissain tapauksissa, mutta jos aikoi puhua samalla tavalla jokaiselle kuolonklaanilaiselle, ei tulisi saavuttamaan paljoa. Korkeintaan saisi useamman kissan vihat päällensä. Mutta ehkäpä vanhemmalla iällä kollipentu ymmärtäisi senkin. Ellei Tipupentu sitten tehnyt tätä kaikkea tarkoituksella. Lehtipennusta taas välittyi hivenen viisaampi olemus tai sitten sain sellaisen kuvan vain hänen ollessaan veljensä kanssa. Ehkäpä Lehtipentu vaikuttaisikin erilaiselta ilman rääväsuuta vierellään. Vaikka kaksikon käytös oli hieman epäilyttävää ja jopa meni ärsyttävän puolelle, saattoi olla hyödyllistä pitää jonkin sortin neutraalit välit sisaruksiin. Heistä voisi olla tulevaisuudessa hyötyä. Tai sitten ei. Hieman lisää haukotellen nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Etäämmällä Mäntyviiksi ja Sirpalepentu keskustelivat jotain, mutta en jaksanut kiinnittää heidän sanoihinsa huomiota. Klaaninvanhimmista Luminenä nukkui ja Naarmunenä sekä Sumusilmä rupattelivat jotain joutavia omista oppilasajoistaan. Se sai minut miettimään, oliko sittenkään järkeä hiippailla ulos pentutarhasta ja antaa kuva siitä, että olisin oikeasti poistumassa leiristä muiden mukana. En halunnut tehdä mitään sellaista, josta ei olisi minulle mitään hyötyä, ja joka saattaisi vaikuttaa tulevaisuuteni huonosti. Mäntyviiksen mukaan olisin pian tarpeeksi vanha oppilaaksi, joten olisi inhottavaa vaikkapa jäädä pidemmäksi aikaa pentutarhaan. En kuitenkaan voisi sanoa Tipupennulle ja Lehtipennulle ei. Se olisi pelkurimaista käytöstä.
“Mitä sinä mietit noin ahkerasti?” kysymys oli selvästi osoitettu minulle. Luminenä oli ilmeisesti herännyt nokosiltaan, ja koska Sumusilmällä ja Naarmunenällä oli keskustelu käynnissä, hän päätti keskittää huomionsa minuun. Käänsin päätäni tabbykuvioisen naaraan suuntaan.
“En mitään”, hymähdin ja nousin ylös. Luminenä kääntyi vihdoin ja yritti liittyä kahden muun vanhuksen keskusteluun. Tassuttelin ulos pentutarhasta aikeenani etsiä Lehtipentu ja Tipupentu tassuihini. Alkoi olla jo myöhä, enkä ollut kuullut kaksikosta mitään. Ehkäpä he itse voisivat vähän valaista suunnitelmaansa enemmän, jos sellaista edes enää oli. Joka tapauksessa ottaisin siitä selvää. Katselin hieman ympärilleni, ja onneksi minun ei tarvinnut hukata kaksikon etsimiseen aikaa. Lehtipentu ja Tipupentu olivat juuri tulossa kohti pentutarhaa. Heillä oli varmasti jotain kerrottavana minulle, joten odottelin rauhassa, että sisarukset pääsivät kohdalleni.

// Tipu? Lehti?
// 376 sanaa

"Hän selitti jotakin omasta nuoruudestaan, ja hetken jaarittelun jälkeen kertoi viimeinkin tavan, jolla hajujäljen voi peittää. Karhunlaukka peittää hajujäljen hyvin, mutta Varjokarva suositteli hyvin lämpimästi ketun jätöksiä", Sulkatassun kasvoilta paistoi inho, kun tämä ajatteli kierivänsä ketun jätöksissä. Sähkötassu irvisti kuullessaan sisarensa sanat.
"Pitäisiköhän meidän yrittää etsiä sitä karhunlaukkaa? Se voi kyllä olla hieman hankalaa, jos emme tiedä edes miltä se näyttää. Voisimme kysyä asiasta Hehkuaskeleelta!" harmaanruskea naaras ehdotti, mutta Sähkötassu pudisteli päätään.
"Hehkuaskel varmasti älyäisi heti, miksi etsimme yrttiä, joka peittää hajujälkemme", veli totesi rauhallisella äänellä. Sulkatassu ei ollut tullut edes ajatelleeksi sitä, joten hän kohautti vain lapojaan.
"Sitten ainoa vaihtoehtomme lienee ketun jätökset", oppilas totesi viileästi. Hän hyväksyi asian nopeasti, koska Eloklaanin reviirille pääseminen oli sen arvoista. Turkin saisi aina puhtaaksi, vaikka haju saattaisikin seurata oppilasta muutaman päivän ajan.
"Eli ketun jätökset. Mistä me löydämme niitä? Reviirillä tuskin pyörii paljon kettuja. Minä en ainakaan ole nähnyt yhtäkään", veli huomautti. Tätäkään asiaa Sulkatassu ei ollut tullut miettineeksi. Oppilaasta alkoi tuntua, että koko maailma oli heidän suunnitelmaansa vastaan. Samassa oppilas keksi:
"Pohjoisrajan toisella puolen on kettuja! Varjokarva kertoi, että ketut tulevat useimmiten sieltä reviirille jos ovat tullakseen. Voisimme etsiä sieltä." Sähkötassu nyökytteli päätään. Nyt piti vain toivoa, että ketun jätöksiä löytyy.
"Okei. Sinä hoidit aiemman tehtävän, joten minä voin etsiä jätöksiä", Sähkötassu lupasi. Sulkatassu hymyili kiitollisena veljelleen. Naaras tiesi, ettei veli pitänyt sääntöjen rikkomisesta. Sulkatassu oli aivan varma, että salaa Sähkötassukin halusi päästä seikkailulle.
"Kun jätökset löytyvät, meidän täytyy päästä kahdestaan ulos leiristä niin kauaksi aikaa, että kerkeämme tutkia Eloklaanin reviiriä", Sulkatassu sanoi mietteliäänä. Mestarit eivät saisi alkaa ihmetellä, mikä oppilailla kestää ja lähteä heidän peräänsä.
"Lähdetään saalistamaan, ja pyydetään Sinitassu pitämään Varjokarvaa ja Jyrkänneloikkaa silmällä. Hän varmasti tekee sen mielellään", Sähkötassu ehdotti. Aivan, ajatus oli ihan hyvä, mutta olisiko Sinitassusta siihen? Siskon ajatukset harhailivat yleensä oleellisista asioista kaiken maailman ötököihin ja lintuihin.
"Sinitassu voisi sitten yrittää pitää heidät leirissä. Olisikohan hänetkin pitänyt pyytää mukaan?" Sulkatassu pohti. Sähkötassu kohautti lapojaan.
"En usko, että hän olisi innostunut ajatuksesta", veli sanoi.
"Minä pyydän Sinitassua katsomaan heidän peräänsä, niin hoida sinä se kettujuttu. Jos kettuja ei löydy, kysytään siitä karhunlaukasta joltakin. Voisin myös kysyä Varjokarvalta siitä saalistusretkestä. Tavataanko tässä huomenna auringonlaskun jälkeen, vai ehditkö sinä?" raidallinen naaras kysyi. Sähkötassu mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
"Tavataan silloin."

Seuraava aamu oli synkkä. Sulkatassu istuskeli leirin pääaukiolla ja odotti Sinitassun heräävän. Aurinkohuipun aikaan Varjokarva veisi oppilaansa saalistusharjoituksiin. Silloin naaras voisi kysyä, pääsisikö oppilas veljensä kanssa saalistamaan. Aika kävi pitkäksi, kun joutui vain odotella ja tarkkailla oppilaiden pesää kaiken aikaa.
Naaras päätti lähestyä pentuetoveriaan ystävällisesti, eikä siis halunnut käydä herättämässä tätä. Pääaukio oli melko rauhallinen. Aurinko oli juuri noussut paksun pilviverhon takana, joten kissat olivat lähteneet omille teilleen leirin ulkopuolelle. Punatähti keskusteli Henkäysvarjon kanssa kaatuneen kuusen liepeillä. Sulkatassu olisi halunnut mennä kuuntelemaan, mutta oppilaiden pesän tarkkailu oli nyt tärkeämpää. Naaras kuuli pentujen keskustelevan hänen takanaan pentutarhan edustalla. Ikuisuuden odottelun jälkeen valkea naaras astui ulos oppilaiden pesästä. Sulkatassu suorastaan pomppasi pystyyn ja ravasi sisarensa luokse. Sinitassu oli siskoaan jonkin verran pienempi. Naaras katsoi hieman ihmeissään Sulkatassua.
"Tule, minulla on sinulle asiaa", Sulkatassu sanoi salamyhkäisesti, eikä Sinitassu voinut olla seuraamatta. Kaksikko löysi rauhallisen paikan kallion varjosta. He näkivät joka suuntaan, jos joku sattuisi lähestymään kaksikkoa.
"Minä ja Sähkötassu aiomme käydä Eloklaanin reviirillä", Sulkatassu aloitti. Hän luotti siihen, ettei Sinitassu kantelisi asiasta muille. Sisko kohotti kulmiaan kysyvästi. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, miksi Sulkatassu kertoi tämän.
"Minä en halua tulla mukaan", sisko totesi nopeasti äänellään, jossa ei ollut mukana yhtään minkäänlaista tunnetta.
"Ei sinun tarvitsekaan. Me tarvitsemme sinun apuasi, ettei Varjokarva ja Jyrkänneloikka tule peräämme", Sulkatassu selitti.
"Mitä minun pitäisi sitten tehdä?" sisko kysyi epäröiden. Sulkatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, sillä Sinitassu ei heti kieltäytynyt.
"Voisit tulla aluksi mukaamme muka saalistamaan. Saalistaisit jonkin aikaa ja jättäisit saaliit sitten niin, että minä ja Sähkötassu voimme tuoda ne mukanamme. Sen jälkeen palaat leiriin ja ilmoitat mestareille, että riistaa löytyi todella huonosti, etkä jaksanut enää etsiä. Minä ja Sähkötassu jäimme vielä saalistamaan, ja saalistaisimme niin kauan, että saamme jotakin kiinni. Sitten paluumatkalla ottaisimme saaliit mukaan, niin kukaan ei epäilisi yhtään mitään!" Sulkatassu hihkaisi innoissaan. Hän oli kehitellyt suunnitelman odotellessaan, eikä ollut kysynyt Sähkötassun mielipidettä asiaan. Tuskin veljellä olisi mitään sitä vastaan, että Sinitassu lähtisi leiristä heidän kanssaan, jos sisko ei tulisi mukaan.
"Mitä minä siitä sitten hyödyn?" Sinitassu uteli. Sulkatassu kirosi mielessään. Hän ei ollut odottanut, että Sinitassu haluaisi hyötyä tehtävästä jotenkin. Hetken ajan Sulkatassu mietti, ja hän keksi vastauksen nopeasti:
"Kun sinun pitäisi seuraavan kerran siivota pentutarha, minä ja Sähkötassu teemme sen puolestasi. Saat silloin koko päivän aikaa tutkia kiviäsi ja lintujasi." Sinitassun ei tarvinut miettiä kauaa, kun hän nyökkäsi.
"Sovittu."

Auringon ollessa huipussaan, Sulkatassu poistui leiristä mestarinsa kanssa. Onnekseen naaras oli ehtinyt syödä saalistuspartion saavuttua, sillä naaras oli ollut hurjan nälkäinen. Taivaan paksu pilviverho oli alkanut rakoilla, ja auringon säteet siivilöityivät niiden lävitse. Ilma oli viileä ja raikas. Hento tuulenvire takertui oppilaan turkkiin.
"Harjoittelemme tänään lintujen saalistamista. Kerro minulle, mitä sinun täytyy tietää ennen kuin lähdet saalistamaan lintuja", Varjokarva käski, kun kaksikko pääsi rauhaisaan paikkaan kuusimetsän keskelle. Sulkatassu pohti hetken. Hänen oli vaikea keskittyä, kun mielessä pyöri vain tuleva retki Eloklaanin reviirille.
"Linnut lentävät, joten täytyy olla nopea", oppilas sanoi. Varjokarva hyväksyi vastauksen.
"Kyllä. Linnut lähtevät nopeasti lentoon huomatessaan sinut. Siksi sinun täytyy olla äärimmäisen hiljaa, ja hyökätä juuri oikealla hetkellä. Jos lintu lähtee lentoon, voit yrittää loikata sen perään. Vahvoista takajaloista voi olla siinä hyötyä", mestari sanoi.
"Tehtäväsi on nyt etsiä lintu ja saada se kiinni. Huomioi se, että jotkut linnut voivat hyökätä sinun kimppuusi, jos häiritset niitä. Pienikokoiset linnut tuskin sitä tekevät, mutta esimerkiksi pesäänsä vahtivat suuremmat emolinnut voivat tehdä niin", Varjokarva huomautti ennen kuin päästi oppilaansa etsimään lintua.
Sulkatassu hiipi hiljaa metsässä ja katseli ympärilleen. Hän kuuli välillä lintujen viserryksen, mutta ei nähnyt niitä. Linnut tuntuivat viihtyvän puissa, etenkin niiden latvoissa. Hän näki yhden variksen istuvan kuusen latvassa. Sitä olisi edes turha yrittää saada kiinni. Lintu olisi jo kaukana ennen kuin naaras ehtisi latvaan.
Viimein Sulkatassu näki talitiaisen. Oppilas oli kävellyt lähes joelle saakka. Keltarintainen pikkulintu pomppi maassa ja tutkiskeli sitä. Sulkatassu painautui märkää hankea vasten ja lähti hiipimään eteenpäin. Hän painoi käpälänsä varovasti maahan, jotta lintu ei kuulisi häntä. Päästyään ketunmitan päähän linnusta, Sulkatassu pysähtyi. Hän ei uskonut pääsevänsä enää lähemmäksi, sillä lintu varmasti kuulisi hänet. Talitiainen piti katseensa koko ajan toisaalle, eikä onneksi kääntynyt lähestyvää saalistajaa kohti. Sulkatassu jännitti lihaksiaan, ja ponkaisi itsensä liikkeelle. Lumi oli hiukan liukas, joten lähtö ei ollut täydellinen. Naaras oli hieman liian hidas, ja lintu huomasi hänet. Silmänräpäyksessä talitiainen nousi siivilleen ja lähti lentoon. Sulkatassu ei halunnut luovuttaa, vaan soturioppilas ponkaisi itsensä ilmaan linnun perään. Käpälät ojossa oppilas lähestyi ilmassa lentävää lintua. Hän onnistui iskemään sitä oikealla etukäpälällään. Se sai linnun putoamaan maahan. Talitiainen visersi hullun lailla ja pyöri hetken pökkyräisenä hangessa. Päästyään jaloilleen, se yritti nousta jälleen siivilleen, mutta vasen siipi oli haavoittunut. Sulkatassu loikkasi linnun päälle ja väänsi siltä sulavalla liikkeellä niskat nurin.
Naaras katsoi elotonta lintua ja tunsi ylpeyttä onnistuttuaan mestarin määräämässä tehtävässä. Sulkatassu kääntyi Varjokarvaan, joka oli ilmestynyt naaraan taakse äänettä. Varjokarva nyökkäsi.
"Kuten huomasit, peli ei ole menetetty vaikka lintu pääsisikin lentoon. Jos reagoit kyllin nopeasti, voit vielä saada sen ilmasta kiinni. Kerrataan sitten isompien lintujen saalistuksesta, ja yritetään löytää sellainen. Sen jälkeen palataan leiriin, koska minä menen auringonlaskun partioon", Varjokarva tokaisi.

Sulkatassu oli tyytyväinen, että hän oli jo leirissä auringonlaskun aikaan. Oppilas ei ollut löytänyt suurempaa lintua, mutta hän oli tyytyväinen saalistamaansa talitiaiseen. Oppilas ei näytellyt sitä leirissä, koska hän tiesi Sinitassun suuttuvan siitä, että sisko oli tappanut linnun. Sinitassulla tuntui olevan jokin pakkomielle lintuihin. NIitä ei hänen mukaansa saanut tappaa tai syödä, koska lintu oli naaraalle jotenkin pyhä eläin. Sulkatassu ei ymmärtänyt Sinitassua, eikä oikein kukaan muukaan. Kaikki pitivät häntä vähän outona. Vaikka Sinitassu olikin vähän erilainen, Sulkatassu välitti hänestä. Jos joku oppilaista haukkui Sinitassua kummajaiseksi, Sulkatassu ei voinut hyväksyä sitä.
Matkalla leiriin naaras oli muistanut onnekseen kysyä saalistusretkestä sisariensa kanssa. Varjokarva oli luvannut puhua asiasta Jyrkänneloikan ja Ruusutuikkeen kanssa.
Nyt naaras odotteli, että Sähkötassu palaisi leiriin. Juuri auringonlaskun partion lähdön jälkeen veli astui mestarinsa perässä piikkihernetunnelista sisään. Sähkötassu keskusteli hetken Jyrkänneloikan kanssa, jonka jälkeen veli tuli Sulkatassun luokse.
"No, miten kävi?" naaras kysyi, eikä malttanut odottaa veljensä vastausta.

//Sähkö?
// 1343 sanaa

Oli yksikseni hieman sivummalla leirissä. Aamu oli vasta aluillaan ja vain muutama kissa oli hereillä minun lisäkseni, mikä oli loistavaa. Minun oli tapana aamuisin hioa liikkeitäni kohti täydellisyyttä, ennen kuin kukaan muu heräisi. En halunnut liikaa yleisöä, joten siksi aamun aikaiset tunnit vetivät minua puoleensa.
Tänään harjoittelin sitä, kuinka kesken iskun voisin sulavasti vaihtaa iskuni suuntaa. Sen hallitakseni minun pitäisi opetella tuntemaan tasapainoani ja painopisteitäni parhaani mukaan, jotta en kesken suunnanvaihdoksen kaatuisi kömpelösti maahan. Käytin kohteenani pientä kitukasvuista puskaa, jonka lehtiä peitti öinen kuura. Märkä räntä lotisi niskaani inhottavasti, kun kumarruin valmistautumaan loikkaan.
Lihakseni kiristyivät ja ponkaisin itseni kohti puskan vasenta puolta, mutta kesken loikan yritin häntäni ja kehoni asennon avulla vaihtaa suuntaani huomaamattoman sulavasti kohti sen oikeaa reunaa. Keskittymiseni herpaantui ja lysähdin oudon kiemuran seurauksena maahan. Kirosin hiljaa, mutta sitäkin vihaisemmin itselleni muutaman halveksivan sanan ja nousin ylös turkkiani siistiksi sukien. En tyytyisi keskivertoon. Toistaisin liikkeen niin monta kertaa, että osaisin sen. Vaikka henkihieveriin asti. Olisi typerää luovuttaa. Tassutin takaisin aloituspaikalleni, kyyristyin ja ponkaisin uuteen loikkaan. Tällä kertaa kaikki sujui paremmin, mutten päässyt silti aivan tavoitteeseeni. Iskin käpälälläni puskaan ja sain epäonnekseni huomata sen piikikkään luonteen. Vetäisin tassuni pois ja huomasin polkuanturaani painuneen kivuliaan piikin. Yritin nykiä sitä hampaillani pois, mutta se oli liian syvällä. Kohautin olkiani ja painoin määrätietoisesti tassun maahan ja soin sille aivan yhtä paljon painoa, kuin ehjälle tassulle, vaikka kipu olikin saada minut irvistämään. Turha sitä olisi nyt mennä poistattamaan, kun olisi mahdollisuus saada toinenkin.

Olin harjoitellut melko kauan vielä sen jälkeen, kun olin saanut piikin tassuuni. Olin lopettanut, kun suurin osa kissoista oli jo ollut hereillä, eikä sen takia minua huvittanut enää harjoitella. Olin jonkin verran tyytyväinen suoritukseeni. Tällä hetkellä olin tassuttamassa Hehkuaskeleen pesään, jotta saisin sen ketunmielisen piikin tassustani ulos. Koko tassuani melkein tuntui jomottavan. Turkkini oli myöskin litimärkä ulkona satavan rännän takia.
Työnnyin kahden kiven välissä olevaan pesään ja annoin silmieni hetken tottua hämärään. Pian kuulinkin iloisen äänen pesästä ja erotin nuoren pikimustan naaraan.
“Hei Sähkötassu, mitä saisi olla tänään?” Nyökkäsin tervehdyksen parantajakissalle, jonka jälkeen tassutin hieman lähemmäs, jonka jälkeen nostin oikean etutassuni ylös, käänsin sen ja sanoin:
“Sain jonkin sortin tikun. En saanut sitä itse pois, se on melko syvällä”, naukaisin hiljaa, mutta pidin huolen siitä, ettei ääneni ollut tyly. Halusin olla kohtelias parantajakissalle, joka teki parhaansa klaanitoveriensa hoitamisessa. Moni ei Kuolonklaanissa arvostanut hänen työtään, mutta minä arvostin, sillä se oli elintärkeä tehtävä klaanille. Muutenkin olin huomannut kohtelevani naaraita hieman kohteliaammin, kuin kolleja. En kuitenkaan siksi, että ajattelisin, etteivätkö naaraat kestäisi kovaakin kohtelua. Se vain sattui olemaan minulla verissäni.
Hehkuaskel sipsutti lähemmäs ja tutkaili vammaani keskittyneenä, jonka jälkeen viittoi minua istumaan. Hänen nostaessaan keltaisen katseensa ylös, huomasin niissä mietteliäisyyttä.
“Missä sinä olet käynyt tämän saamassa? Nythän on vasta aamu, etkä tietääkseni ollut aamupartion mukana”, naaras uteli hienovaraisesti. Parantajakissan ajatuksissa varmaan punoutui juuri tällä hetkellä kuvitelmat jostain aivan muusta, kuin taisteluharjoituksista itsekseni. En kuitenkaan viitsinyt ruveta tarinoimaan, joten vastasin vain:
“Sinun ei tarvitse huolehtia siitä.” Parantajakissa kurtisti kulmiaan, mutta jätti asian sikseen. Hän aloitti toimenpiteen tikun ulos saamiseksi ja hetken väännön jälkeen homma olikin hoidettu. Naaras vielä siveli tassuuni jotain nestettä, jonka jälkeen muistutteli minua siitä, että pitäisi ottaa vähän rauhallisemmin, kun tassuni oli vielä ärtynyt. Nyökkäsin vielä hyvästit ja poistuin pesästä ja otin suunnakseni oppilaiden pesän. Työnnyin suojaan ja aloin kuivaamaan turkkiani. En halunnut vilustua.
Hetken siinä värjöteltyäni Jyrkänneloikka tuli ilmoittamaan minulle, että lähtisin myöhemmin päivällä partioon. Päätin kuitenkin jättää kipeän tassuni mainitsematta, sillä en halunnut, että mestarini ajattelisi, että minut saisi niin helposti horjumaan. Kyllä minä yhteen partioon kykenisin.

Päivä oli jo valjennut, kun huomasin Sulkatassu raidallisen hahmon kipittävän kohti minua, tyytyväisyys silmissään kiiluen. Kun sisareni oli istahtanut viereeni kysyin:
“No, miten meni?” Vaikka tiesinkin Sulkatassun loisteliaasta katseesta tämän onnistuneen.
“Onnistuin ja se oli helppoa kuin mikä. Varjokarva ei epäile yhtään”, Sulkatassu intoili. Nyökkäsin. Minua eniten innostutti se osa, ettei naaraan mestari epäillyt mitään.
“Loistavaa. Mitä Varjokarva sanoi? Ja mikä on suunnitelman seuraava vaihe?” kysyin, sillä suunnitelma oli Sulkatassun ja uskoin tällä olevan jokin suuri suunnitelma mielessään. Olin kuitenkin valmiina muokkaamaan sisareni toteutusideoita paremmiksi, jos ne olivat liian mahtipontisia.


//Sulka?
668 sanaa

Olin kuin jäätynyt aloilleni. Minttuliekin suusta oli päässyt sellainen sanojen virta, ettei toista. Hän oli sanonut kaiken sen, mikä minun olisi pitänyt sanoa hänelle. Hän oli pyytänyt anteeksi. Ei, hän oli anonut minulta anteeksiantoa. Jotain, mitä minä olisin tehnyt, jos olisin vain tajunnut puhua ensin. Minttuliekki oli sanonut ikävöineensä minua, hän olisi halunut jättää hyvästit. Nielaisin jotain, joka oli yrittänyt hiipiä kurkustani suuhuni ja takertua hampaitani vasten. Nuolaisin huuliani, olin täynnä hermostuneisuutta ja hämmentyneisyyttä. Mutta ennen kaikkea olin liikuttunut. Olin sanaton. Kurkunpäätäni poltteli, silmäni kostuivat. Minttuliekki pyytää anteeksi asioita, jotka olisivat olleet minun kontollani. Miten voisin vastata? Ilman että pelottelen hänet pois? Tämä saa minut muistamaan, kuinka turkasen huono olen stressaavien ja/tai yllättävien tilanteiden kanssa.
"Minttuliekki, minä.." aloin takellella rikkoakseni hiljaisuuden. En ollut vieläkään varma, miten vastaisin. Minua painosti löytää ja käyttää juuri oikeat sanat. Lopulta minä vain naurahdin laiskasti ja jatkoin:
"..en tiedä, mitä sanoa. Minullakin on ollut..." nielaisen taas sen jonkin kurkusta alas. "erittäin kova ikävä. L-luulin, etten näkisi sinua enää. Luulin, että olet vihainen. Luulin, että sinulle oli käynyt jotain. Luulin..."
Minttuliekki näytti huokaisevan iloisen raskaasti. Hän laski katseensa hetkeksi, ja tuon hymyn näkeminen niin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen oli saada minutkin itkemään. Oli kuin olisin uudelleensyntynyt ja saanut takaisin kaikkea, jota en edes muistanut menettäneeni.
"..olen vain luullut paljon, Minttuliekki. Typerän paljon", puuskahdin ja virnistin omille sanoilleni. "Tekee todella hyvää taas nähdä sinut. Ja se, että olet kunnossa, merkitsee minulle enemmän kuin saatat ajatella.."

//Minttu?
239 sanaa

Tuhkajuova: 72kp! -

Tipupentu: 99kp! - Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi. Mestariksesi saat Pähkinäkorvan. Ilmoitathan nimityksestä ilmoituksiin.

Mahlahalla: 23kp! -

Lehtipentu: 64kp! - Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi. Mestariksesi saat Mahlahallan. Ilmoitathan nimityksestä ilmoituksiin.

Sähkötassu: 62kp! -

Sulkatassu: 34kp! -

Villisielu: 22kp! -

Tuimapentu: 39kp! - Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi. Mestariksesi saat Pimentovarjon. Ilmoitathan nimityksestä ilmoituksiin.

Pähkinäkorva: 19kp -

Pimentovarjo: 10kp -

Harakkatassu: 6kp -

Pikkukaaos: 12kp -

Raparperitassu: 18kp - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Sulkatassu harkitsi hetken ja käänsi katseensa taivaalle. Se helpotti ajattelua, vaikka kuulostikin hölmöltä.
"Neljäsosakuun kuluttua. Meidän täytyy valmistella tätä retkeä vähän, koska minä en aio jäädä kiinni", harmaanruskean naaraan kasvoille piirtyi virne, joka huokui itseluottamusta. Sähkötassu nyökkäsi pienesti, ja kehotti samalla pentuetoveriaan jatkamaan.
"Ehkä voisimme lähteä leiristä ja kertoa Jyrkänneloikalle ja Varjokarvalle, että menemme saalistamaan. Meidän täytyy peittää hajujälkemme, jotta kukaan ei haista meitä. Pitää löytää ennen sitä jotakin todella pahanhajuista, ja viedä se lähelle rajaa. Siitä on helppo sotkea turkkimme ja ylittää raja kenenkään huomaamatta. Vai pitäisiköhän meidän tehdä tämä keskellä yötä?" Sulkatassun ajatus tuntui harhailevan asiasta toiseen. Sähkötassu mietti nyt vuorostaan hetken. Oppilas katsoi koko miettimisen ajan Sulkatassua suoraan silmiin.
"Oppilaat eivät saa poistua öisin leiristä yksin. Jos jäämme kiinni, joutuisimme vain isompiin ongelmiin", vaaleanharmaa raidallinen kolli huomautti mietteliäänä.
"Okei, eli siis päivällä. Mikä haisee pahalta? Hmm.. Voisimme kysyä Hehkuaskeleelta, jos joku yrtti voisi peittää hajujälkemme. Ei tietenkään suoraan, vaan keksiä joku syy, miksi haluamme tietää", Sulkatassu pohti innoissaan. Naaraalla tuntui olevan vaikeuksia pitää äänensä niin hiljaisena, ettei kukaan ulkopuolinen kuulisi sitä. Nuori naaras oli liian innoissaan tulevasta seikkailusta. Sähkötassukin tuntui ottavan asian vakavissaan, sillä veli varmasti halusi olla jäämättä kiinni. Sulkatassua ei kiinnijääminen kamalasti pelottanut, sillä seikkailu olisi varmasti sen arvoinen. Muutama kuu lisää oppilaana ei nuorukaista haittaisi, eikä heitä varmasti karkotettaisi, sillä olihan itse varapäällikkö heidän isänsä.
"Ei Hehkuaskeleelta, se olisi liian epäilyttävää. Kysy Varjokarvalta seuraavissa taisteluharjoituksissa, kuinka voit peittää hajujälkesi niin, ettei vastustajasi haista sinua", Sähkötassu sanoi. Sulkatassu kohautti lapojaan. Veljen idea oli parempi, mutta Sulkatassu ei halunnut myöntää sitä ääneen.
"Toimii kai se noinkin", naaras virnisti. Sulkatassu tunsi, kuinka hänen vatsansa alkoi kurnia. Aamiaisesta oli jo tovi aikaa.
"Tahdotko jakaa saaliin kanssani?" Sulkatassu ehdotti. Suunnitteleminen oli haastavampaa täydellä vatsalla. Sähkötassu nyökkäsi, ja kaksikko suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. Sulkatassu valikoi kasasta rusakon, jonka hän raahasi takaisin leirin laitamille. Sähkötassu seurasi perässä.
Sisarukset alkoivat syödä kaikessa rauhassa. He eivät keskustelleet enää suunnitelmasta. Huomenna Sulkatassun pitäisi selvittää, kuinka he voisivat peittää hajujälkensä.

Seuraavana päivänä Varjokarva herätti oppilaansa nopeasti. Mestarin ääni veti Sulkatassun pois unesta. Naaras oli juuri ollut ylittämässä Eloklaanin rajaa, kun mestarin ääni oli keskeyttänyt sen. Aluksi oppilas oli säikähtänyt sitä, että hän oli jäänyt kiinni, mutta avattuaan silmänsä naaras oli ymmärtänyt Eloklaanin rajan olleen vain unta.
"Sulkatassu! Herää", Varjokarva toisti jo kolmannen kerran, saaden nuoren naaraan ärsyyntymään.
"Joo joo, ei tarvitse miljoonaa kertaa sanoa", naaras ärähti tuohtuneena.
"Nouse ylös niin lähdetään harjoituksiin", tumma soturi sanoi ja katosi pesän sisäänkäynniltä. Sulkatassu huokaisi turhautuneena ja nousi istumaan. Oppilas suki hetken ajan turkkiaan. Hän oli taas pyörinyt vuoteessa ihan miten sattuu, ja sammalten palaset olivat tarttuneet lyhyeen turkkiin. Sulkatassu huomasi, että Sähkötassun vuode oli tyhjä. Se ei oikeastaan ollut ihme, koska Sähkötassu heräsi lähes aina ensimmäisenä. Sinitassu sen sijaan nukkui sikeästi omalla vuoteellaan Sulkatassun vieressä. Harmaanruskea raidallinen naaras hiipi muiden oppilaiden ohitse uloskäynnille.
Pääaukiolla ilma oli mitä epämiellyttävin. Tummalta taivaalta satoi maahan räntää. Sulkatassua inhotti. Häntä ei haitannut kastuminen, mutta räntäsade sai lumen pehmeäksi ja helposti upottavaksi. Varjokarva odotteli oppilastaan leirin uloskäynnillä. Aamiainen olisi ollut ihan kiva, mutta Sulkatassu pärjäisi hyvin ilmankin. Hän seurasi Varjokarvaa piikkihernetunnelin toiselle puolelle.
"Harjoitellaan tänään taistelemista. Kerrataan vähän sitä, mitä opit eilen Sähkötassun kanssa", Varjokarva sanoin kovalla äänellä, sillä sateen läpi sanat helposti sekoittuivat toisiinsa.
"Joo. Voisitko muuten kertoa minulle yhden asian", Sulkatassu päätti hoitaa asian pois alta, ja kysyä kysymyksensä heti. Varjokarva vilkaisi kysyvästi nuorta oppilasta ja nyökkäsi.
"Me mietimme Sähkötassun kanssa harjoitusten jälkeen, että miten hajujäljen voi peittää. Eikö soturit tee niin, jos he haluavat pysyä piilossa esimerkiksi seuratessaan vihollista pidemmän matkan ajan", naaras sanoi, ja katui jo nyt sanavalintojaan. Olisi ehkä ollut järkevämpää kysyä, kuinka vihollisen seuraaminen ja tarkkailu toteutetaan huomaamatta, ja mestari olisi itse saanut ottaa puheeksi hajujäljen peittämisen.
"Hyvä kysymys. Minä olen itse tehnyt tuota nuorempana, kun olen seurannut erakkokissoja, jotka ovat varastaneet Kuolonklaanilta riistaa. Ketun jätökset haisevat pahalle, ja niissä kieriminen varmasti peittää hajujälkesi. Se ei ole mitään puhdasta puuhaa, mutta toimii kuitenkin. On myös olemassa voimakkaan tuoksuisia yrttejä, kuten esimerkiksi karhunlaukka", Varjokarva kertoi. Sulkatassu oli huomannut, että mestari kertoi mielellään tarinoita omasta elämästään. Hän oli varma, että mestari ei epäillyt mitään. Sulkatassu ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Sähkötassulle onnistuneensa tehtävän ensimmäisessä vaiheessa.

//Sähkö voi jatkaa vaikka siitä, ku nää tapaa harjotusten jälkeen xd
// 686 sanaa

Reviirin kietäminen oli hyvä tapa tutustua oppilaaseen ja hänen käytökseensä. En halunnut tutustua Raparperitassuun sillä tavalla, miten monet kissat ystävystyivät keskenään, vaan halusin lähinnä tutustua hänen kykyihinsä. Lauhalaukka oli oppilaana ollut varsin raivostuttava tapaus suuren suunsa ja liian innokkuutensa vuoksi, mutta Raparperitassu vaikutti ihan kelvolta oppilaalta. Toki miinusta oli Eloklaanista kyseleminen, mutta nuoret kissat olivat kiinnostuneita ihan kaikesta, vaikka sille ei olisi mitään aihetta.
Olimme jättäneet Ukkospolun katkut taaksemme, ja suuntasimme nyt kohti Hehkulampea. Sen pinta oli alkanut hiljalleen sulamaan, ja muutaman kuun kuluttua pääsisin jo uimaan ja kalastamaan sitäkin aiemmin.
"Tuon kivisen kukkulan alla on tunneli, joka vie Hehkulammen keskiosaan. Päälliköt saavat sieltä yhteyden Pimeyden Metsään, joka antaa päällikölle hänen yhdeksän henkeään", selitin tasaisella äänellä ja viitoin katseellani kohti korkeaa kukkulaa, joka oli tällä hetkellä lumen peitossa. Kivipinta pilkotti sieltä täältä lumen alta, ja auringon säteet takertuivat mustiin pilkkuihin. Ei menisi kauaa, kun koko kukkula olisi vapaa valkeasta lumesta.
"Onko Hehkulampi jäässä, vai miksi se on noin pieni?" oppilas kysyi varovasti ja tuijotti lammen keskiosaa, josta jäät olivat jo sulaneet.
"Se on jäässä. Hiirenkorvan saavuttua se sulaa", vastasin lyhyesti ja käänsin katseeni eteenpäin kohti Eloklaanin rajaa. Mitä lähemmäksi pääsimme, sitä enemmän rajalta leijaili eloklaanilaisten hajuja.
"Tässä on Eloklaanin raja. Et ikinä, koskaan saa ylittää sitä ilman päällikkösi lupaa tai erittäin hyvää syytä", nau'uin ja kohdistin vakavan katseeni kohti mustaoranssia oppilasta. Raparperitassu nyökkäsi.
Jatkoimme kierrosta parin ketunmitan päässä rajasta. Raparperitassun katse oli aluksi nauliintunut Eloklaanin nummille, mutta huomatessaan minun katsovan häntä, naaras oli kääntänyt katseensa jalkoihinsa. Hiljaisuus jatkui pitkään, joten päätin keskeyttää sen varmistamalla, oliko Raparperitassu kuunnellut sanojani tarkasti. Hidastin tahtiani ja käänsin pääni kohti mustaoranssia kissaa. Raparperitassu katsoi minua kysyvästi.
"Kerro tilanne, jolloin saat ylittää Eloklaanin rajan rangaistuksetta", pyysin, tai ennemminkin käskin.

//Rapsu? Sori, tää on jotenki kauheen tönkkö xdd
// 283 sanaa

”Kun olette valmiita, antakaa sitten joku merkki”, Ei mitäään kunnioitusta, halua osallistua. Se vain huokui hänestä. Mutta kai sain pidettyä itseni yhtenä kappaleena näyttämättä pisaraakaan siitä. En aikonut kiukutella kun mikäkin pentu hänen peräänsä. En tarvitsisi aikaa enää lainkaan, olin nähnyt tarpeeksi reagtioita. Oli aivan sama lähdinkö suoraan toisen perään kertomaan asian olleen pelkkä vitsi vai odotinko kertoisiko toinen jotain jollekulle. Ehkä oli vain asemallemme vahvempaa että lähtisin suoraan toisen perään. Kuulin sentään minne suuntaan hän lähti, sekä uskoin hänen menevän pentutarhaan. Tai no, niin. Mutta sitten oli siskoni vierelläni, hän tuntui itsekkin hengittelevän syvään jottei viiltäisi keltään leirissä olevalta kaulavaltimoa auki. No antaisi mennä mutta.. En nostanut kumminkaan "katsettani" häneen, se oli turhaa. Hän kyllä tiesin että olin jatkuvasti kuulolla ja läsnä tässä hetkessä.
”Ei puhuta täällä, liian paljon potentiaalisia salakuuntelijoita. Tule, mennään leirin reunamille”, siskoni supatti korvaani. Reilua, kyllä. Hän ohjasi minua tapansa omaan oikeaan paikkaan, paikkaan jonka hän valitsi. Ei tämä nyt niin super salaista ollut. Tietty jos toinen halusi antaa nootia minulle käytöksestäni niin sitten ymmärsin, mutta.. muuten ei minulla oikein ollut mitään mistä pelätä kissoja kuulemasta. Tietty jos toinen alkoi lempeilemään siskonani sitten ymmärsin maineen menon mahdollisuuden. Siskoni istahti alas, se kuului tömähdyksenä. Tein niin itsekkin ollen toista vastapäätä.
”Sinulla on paljon selitettävää, veliseni”, Hän tokaisi, melkein naurahdin huojennuksesta, ai niinkö luulet hiirenaivo? Se on oikeastaan simppeliä. Kyllä sinä minut tunnet sen verran. Puhuin täysin suuni ohi äskeisessä tilanteessa, olin valehdellut enemmän kuin koko ikänäni, enkä katunut sitä lainkaan. En toisaalta tietänyt täsmälleen mitä siskoni tunsi, oliko toinen huolissaan tai peloissaan. Kaikki olisi ymmärrettävää, olihan toinen tavallaan menettänyt kaiken itse leiristä karkaamalla.
”Mitä tuo äskeinen oli? kai oikeasti halua karata leiristä Mustikkatassun, Sinitassun ja Tuimapennun kanssa?”, Hän ei oikeastaan antanut minulle suun vuoroa josta en yllättynyt. Olin kuitenkin rauhoittunut jo ja naamassani ei näkynyt mitään. Olin tyyni, kohotin hieman kulmiani. Olisihan sinun pitänyt tietää ketun papana, oletko nähnyt minun juonivan mitään? Olenko kertonut suunnitelmasta? Olihan siinä varmasti hiirenaukkoja ja se varmasti ei ollut parhaiten suunniteltu mutta olin ihan ylpeä siitä hetken oivalluksena ja tajuamuksena.
”Et kai taas halua karata? Muistatko, mitä viime kerralla tapahtui?”, hän melkeinpä sortui siihen paikkaan. Jos omaisin häntäni silittäisin varmasti toisen selkää, mutten voinut. Se oli fyysisesti aika mahdotonta. Huokaisin kuitenkin syvään, ennen kuin aloitin.
"Rakas hiiren aivoni, oletko nähnyt minun puhuvan kenellekkään muulle kuin sinulle saati suunnittelevan tuota silmänräpäystä enemmän. En minä niin ketun aivoinen ole. Kalastelin hänen reagtioitaan, voiko häneen luottaa. Kuten näit, hän ei ole aivan nimanuljaskan arvoinen, mutta lähes tulkoot. Ei sen arvoinen kuitenkaan", En edes aloittanut siitä kerrasta, koska tunsin jo sydämmessäni viiltaisun. Tietty minä muistin, siitä oli jäänyt ikuisia arpia liian monelle kissalle ja se oli sattunut liikaa liian monta - se sattui yhä Lehtipentua, sekä halusin korjata sen. Mikä olisi päällikkö joka yhä pelkäisi yhtä kettu hyökkäystä, niin, ei mikään. Kyllä hänenkin kipunsa saatiin pois.
"Ja minullahan niitä fyysisiä vammoja on ihan sen takia. Kyllä sinun, sekä tuimapennun sen verran pitäisi tajuta etten enää koskaan ehdota sellaista", käänsin katseeni muualle, vaikka se ei paljoa auttanut. En siltikään kohtaisi koskaan siskoni silmiä, tai näkisi mitään. Oli tosin ainoastaan loogista jos toinen katsoi minua. En tietänyt miten lohduttaa toista sen enempää, joten kai tasapaksut tyynet sanani osasivat merkata jotain. Kai lehtipentu osasi sen kaiken alta onkia lempeyden pisaroita joita tarkoitin oikeasti. Yritin ainakin kätkeä häneltä kaiken syyllisyyden jota yhä tunnin emon ja isän pois menosta. Ei Lehtipentu ollut siitä syyllinen, sekä tämä kipu oli pelkkää heikkoutta. Ei hänen tarvinnut tietää syyllisyydestä. Kuulin siskoni huokaisevan huojentuneena. Niin, kohta saisimme kertoa Tuimapennulle kaiken olevan pelkkää ketun papanaa.

//574 sanaa
//Lehtipentu?

Olin tavallaan yllättynyt sisareni intoilusta Eloklaania kohtaan, mutta toisaalta en olleenkaan. Sulkatassu oli tunnettu innostuneisuudestaan kaikkea uutta ja salaperäistä kohtaan, mutten silti olisi uskonut, että se ulottuisi Eloklaaniin saakka. Minun mielessäni klaanissa ei ollut mitään maailmaa mullistavaa. Kai he samanlainen klaani olisivat kuin mikä tahansa klaanikin? Uskoi vain johonkin muuhun.
Kun sisareni päähän pulpahti ajatus seikkailun mahdollisuudesta, yritin oitis jarrutella tätä, sillä idea ei tosiaankaan olisi hyvä. Jos Sulkatassu jäisi kiinni, voisi Eloklaani syyttää tätä vakoilusta tai vaikkapa jopa Pimeyden metsän uskon levittelystä. Se olisi vakavaa, enkä haluaisi sisareni joutuvan ongelmiin. Tiesin kuitenkin, ettei hänen mieltänsä saisi muuttumaan, vaikka uhkaisi klaanillisella kissoja ja niinpä osasin nähdä seuraavan lauseen tulevan, joka viestitti edelleen siitä, että suunnitelmat eivät olleet muuttuneet pienen toppuutteluni seurauksena.
“Olisin kyllä halunnut sinut mukaan seikkailulle, mutta pärjään minä yksinkin”, Sulkatassu viestitti minulle vakavan ilmeen, joka sai minut ymmärtämään, kuinka tosissaan hän oli. Hän ei ollut aikeissa perääntyä ideansa toteuttamisesta. Tuhahdin turhautuneena ja katseeni nousi mietteliäästi hieman Sulkatassun pään yli. Häntäni piiskasi vetistä lunta muutaman kerran, ennen kuin käännyin takaisin naaraan puoleen.
“Selvä. Tulen sinun mukaasi, mutta vain siksi, etten halua antaa sinun mennä yksin. Vaikka se klaani uskoisikin Tähtiklaaniin ja olisi lempeä ja ystävällinen, voisit silti joutua vaaraan”, ääneni oli kireä ja lihakseni jännittyneet. En halunnut missään tapauksessa Sulkatassun loukkaantuvan. Jos minä olisin mukana, voisin olla valmiina suojelemaan sisartani tarpeen tullessa. Ei siksi, että hän olisi heikko ja aliarvioisin hänet, vaan siksi, että jos sellainen tilanne tulisi, että joutuisimme taisteluun, minä halusin turvata häntä viimeiseen henkäykseeni saakka. Mieluummin vaara tulisi ensin minua päin, joka pehmentäisi sen iskua Sulkatassuun. Perheeni merkkasi minulle enemmän kuin mikään. En paljon näyttänyt tunteitani muulle maailmalle, mutta niin se oli.
Sulkatassun kasvojen ilme oli hieman kapinallinen, eikä hän tuntunut pitävän ajatuksesta, että lähdin mukaan hänen turvakseen. Silti niissä oli myös mielihyvää siitä, että oli saanut minut houkuteltua mukaan suurelle seikkailulleen.
“Koska aiot toteuttaa suuren suunnitelmasi?” kysyin ja katsoin Sulkatassua vieläkin hieman turhautuneena siitä, mihin olisimme joutumassa. Jos joku saisi meidät kiinni, odottaisi meitä varmasti jokin rangaistus. Ties vaikka oppilasaikamme pidentyisi. Jos näin kävisi, tuntuisi kuin kaikki tekemäni työ valuisi hiekkana varpaitteni välistä tyhjyyteen. Meidän olisi paras olla jäämättä kiinni, ihan sama mitä se merkitsisi.


//Sulka?
360 sanaa

Harjoitukset olivat päättyneet, ja oppilaat saapuneet leiriin mestareiden saattelemana. Sähkötassu oli jatkanut keskustelua Eloklaanista, sillä aiemmin soturit olivat keskeyttäneet juttuhetken harjoitusten alettua. Kaksikko puhui hiljaa, sillä kuolonklaanilaiset ja etenkään heidän vanhempansa eivät pitäneet siitä, että Eloklaanista puhuttiin. He halusivat vaieta asiasta.
"Haluan tietää siitä enemmän", Sulkatassu kuiskasi hiljaisella äänellä ja kohtasi veljebsä katseen. Kolli katsoi sisartaan kysyvä ilme kasvoillaan.
"Mieti nyt, se on meille kokonaan uusi maailma. Eloklaanilaiset ovat ilmeisesti kovinkin erilaisia kuin me, ja heidän reviirinsä olisi täydellinen seikkailun kohde!" Sulkatassu hihkaisi niin hiljaa kuin vain pystyn, mutta huomasi Sinitassun vilkaisevan heidän suuntaansa oppilaiden pesältä. Yksinäinen oppilas kuitenkin käänsi nopeasti päänsä takaisin kohti taivasta. Myös harmaanruskea Sulkatassu vilkaisi sinne suuntaan, ja huomasi kolme lintua. Ne näyttivät leikkivän keskenään leirin yläpuolella.
"Et saisi ikinä anteeksi jos tekisit niin. Koko ajatus on ihan liian riskialtis", Sähkötassu pudisteli päätään, mutta Sulkatassu ei luovuttanut.
"Olisin kyllä halunnut sinut mukaan seikkailulle, mutta pärjään minä yksinkin", Sulkatassu murahti ja katsoi veljeään ilmeellä, joka kertoi tämän olevan vakavissaan. Sähkötassu huokaisi turhautuneesti ja pudisteli edelleen päätään.

//Sähkö? En tienny oliks nää leirissä vai missä mut nyt ne on xdd Sori mini
// 169 sanaa

Olin vaeltanut rajan tuntumassa jo ties kuinka kauan. Aurinko oli jo laskemaan päin, mikä rauhoitti mieltäni siitä, että voisin mahdollisesti Minttuliekin tavatessani olla vain hänen kanssaan. Tuskin kukaan tervejärkinen klaanikissa partioisi rajalla yöllä ilman mitään syytä. Tämän ajattelu tuotti epäilyksen tuntumaa rinnassani. Olinko vain epätoivoinen ja tyhmä? Tunnistaisiko Minttuliekki minua, jos hän yllättäen eteeni tupsahtaisi? Muistaisiko hän edes Pähkinäkorvaa? Jos muistaisi, olisiko muistot kielteissävytteisiä? Inhotusta tuottavia, likaisia mielikuvia?

Olenko minä enää se Pähkinäkorva, Minttuliekin kontrollifriikki, mutta hieman hönähtävä ystävä? Ehkä nimenomaan torjutuksi tuleminen, painava ikävä ja mahdollinen katkeroituminen on tehnyt minusta vain toisen kissan perään kuolaavan haisevan kääkän. Olo ei ainakaan tuntunut samalta, kuin mitä ennen. Jäseniäni olisi alkanut jomottaa kylmästä ajat sitten niin, etten olisi kyennyt enää kävelemään päättömästi rajalla. En kuitenkaan tuntenut mitään sen kummempaa, muuta kuin tyhjää ja ehkä vienon tuulenvireen tuivertavan päälakeni yli. Enhän minä ole edes syönyt, miten minä enää pysyn jalkeilla? Kuinka minusta tuli tällainen? Voi minua haaskalintua. Nyt pääni oli sekoittamassa minua, niinkuin entisaikaan. En edes ollut osannut iloita siitä, että yliajattelevat aivoni olivat pysähtyneet, ken tietää kuinka pitkäksi aikaa.

Sitten kuulin jotain. Kuulin äänen etäältä, ja valpastuin. Ääni kuului todennäköisimmin kissalle. Se kuului läheltä rajan tuntumaa, eikä se muistuttanut ainakaan linnun kaavanmukaista sirkutusta tai laulua tai toisten otusten hurjia huuteluita. Ääni oli kysyvä, epätasainen. Se kutsui minua nimellä, jonka olin jo ollut unohtaa.
"Pähkinäkorva?"
Jokin viluinen kulki selkärankaani pitkin. Se herätti uinuksissa olleet lihakseni, haukoin happea, valmiina kiihtymään onnesta.
"Oletko täällä?"

Minttuliekki. Hänen äänestään en voinut erehtyä.

Olin lähteä juoksuun, mutta ponkaiseminen eteenpäin ei tuntunut kelpaavan turtuneen tuntoisille jäsenilleni. Lähdin siis varmaan kävelyyn. Tullessani lähemmäs varmistuin enemmän ja enemmän siitä, että kuulin Minttuliekin. Lopulta pääsin näkemään hänet. Sen paksun punertavan karvapeitteen. Vilaukselta ne lumoavat, syvänsiniset silmät. Hän näytti upealta, juuri sellaisena millaisena olin hänet onnistunut muistamaan. Kun hän näki minut, pysähtyneenä aloilleni jonkin matkan päähän hänestä, naaras hätkähti. Hänen selkänsä miltei meni käyrälle.
"Minttuliekki", Nostin hänelle korviani. Kurkkuani kirpaisi hieman, kun tervehdin Minttuliekkiä, mutta olin liian häkeltynyt välittääkseni. Minttuliekki näytti nyt rentoutuvan hitusen.

//Minttu?
331 sanaa

Vahingossa kirjotin ehkä moneenkin otteeseen, että Raparperipentu enkä - tassu xd syvät pahoittelut

Mestarini äkinäinen reaktio sai minut säpsähtämään, mutta yritin pudistella ajtuksen pois mielestäni. Tuhkajuova ei vain tahtonut minun kyselevän Elonklaanista.

"Olisin vain todennut, että tämä metsä ei kaivannut heitä", naukaisin erittäin hiljaa. Minua ei kiinnostanut kuuliko mestarini minua vai ei. Toistaiseksi en tuntenut Elonklaania millään tasoa, joten minun silmissäni he olivat aivan turha lisä. Minua vain kiinnosti se, miksi he ylipäätänsä tänne tulivat. Metsässä meni aivan hyvin ilman heitä. Kuulin jonkun soturinkin kerran murisevan, että erakoistakin oli aivan tarpeeksi riesaa.

Vedin henkeä syvään sisään ja otin Tuhkajuovan kiinni, sillä tajusin jääneeni mestaristani hiukan jälkeen. Nopein askelin olikin jo mestarini rinnalla, toki pitäen kunnioittavan etäisyyden häneen. Hetken ajan halusin tietää, mitä mestarini olisi ajatellut, jos olisin kiilannut hänen kylkeensä. En tosin äsköisen jälkeen tohtinut kokeilla onneani. En tahtoisi heti huonoihin väleihin mestarini kanssa tai en pääsisi soturiksi normaaliin vauhtiin. Tai sitten... Entäpä, jos hän haluaisikin minusta eroon ja kouluttaisi minut nopeasti alta pois?

"Ja tämä on ukkospolku", Tuhkajuova sanoi ja keskeytti ainaisen pääni sisäisen ajattelukehän. Pysähdyin kuin seinään Tuhkajuovan sanottua edessäni olevantumman polun nimen. Katsoin sitä erittäin epävarmasti. Jokin siinä sai niskavillani nousemaan pystyyn. Otin muutaman varautuneen askeleen lähemmäs polkua. Painauduin aivan sen reunalla kylmää ja kosteaa maata vasten. Sen tumma pinta oli hiukan valkean aineen peitossa, mutta vain vähän. Se näytti sulavan auringon osuttua siihen joidenkin puiden lomasta.

*Kuuraa*, ajattelin. Normaalisti se olisi jo sulanut pois, mutta ilma oli tänään kirpsakampi, joten kuura oli sinnetellyt varjossa vielä auringonhuippuun asti. Pian senkin tarina olisi tosin ohitse. Kurkotin varovasti tassullani ukkospolun pintaa. Asetettuani tassun siihen, kuura suli käpäläni alta ja paljasti pikimustan pinnan. Peräänyin ukkospolulta, sillä en todennut tarvetta mennä lähemmäksi.

"Hirviöt käyttävät tätä polkua", Tuhkajuova maukaisi. Käännyin katsomaan häntä enkä voinut olla kallistamatta päätäni. "Kohtaat sellaisen kyllä joskus. Ne harvoin poikkeavat polultaan, mutta ovat tappavia. Sinuna olisin siis varovainen ukkospolkua tutkiessa. Moni kissa on menettänyt sillä tiellä henkensä."

En sanonut Tuhkajuovalle mitään, sillä minulla ei ollut mitään sanottavaa hänelle. Käännyin vielä kerran katsomaan ukkospolkua ja omaa tassuni jälkeä kuuraisella pinnalla, kunnes jatkoimme matkaa ukkospolun vierustaa. Pidin jatkuvasti aistini huipussa, sillä hirviö voisi vilistää ohitseni milloin vain ja tahtoisin nähdä sen. Ihan vain, että tietäisin miltä se näyttää. Tuttavuudeen tekeminen ei Tuhkajuovan sanojen perusteella kuullostanut vaihtoehdolta ja ehkä ihan hyvä niin. Hirviöt eivät edes kuullostaneet siltä, että ne tahtoisivat sopia rauhan kissojen kanssa.

Lopulta lopetin ukkospolulle vilkuilemisen, jotta Tuhkajuova ei saisi uutta aihetta huomauttaa jostakin aiheesta. Jatkoin pientä hölkkääni mestarini takana, mutta tarkkailin silti ympäristöä korvillani. Sille en mahtanut mitään. Tahdoin vain tietää mitä ympärilläni tapahtui. Kaikki oli niin uutta ja hämmentävää!

// 419 sanaa
// Tuhka?

“Mitä mieltä sinä olet Eloklaanista?" Sulkatassu kysäisi vaihtaen sulavasti aihetta. Uskoin tällä olevan jonkinlainen mielipide itselläänkin, sillä harvoin aihe muuten tulisi puheeksi. Hmm... Eloklaani oli tosiaan kerrassaan mielenkiintoinen aihe. Se oli uusi tuntematon vihollinen. Klaanista löytyi varmasti sen ääripäisiä vastustajia ja niitä, joille klaani oli ihan hyväksyttävä, mutta entäs ne, jotka asettuivat janan keskelle ilman mitään mielipidettä. Minua hieman huolestutti se, kuinka klaani saattaisi jakautua ryhmiin mielipiteidensä perusteella jossakin vaiheessa. Kuolonklaani oli tottunut olemaan yksin metsän valtias, muutamia erakkoporukoiden muodostumista lukuun ottamatta. Mielestäni Punatähden kannattaisi tällä hetkellä panostaa yhteishenkeen. Jos taistelu koittaisi, yhteishenki olisi se, joka pitäisi klaanin koossa.
“Mielipiteeni ei ole oikein vastaan, eikä puolesta. Olen sitä mieltä, ettei klaanin tule missään nimessä ainakaan katsoa Eloklaania alaspäin, sillä muuten keskuuteemme juurtuu ajatus heikosta erakkoklaanista, vaikka tosiasiassa Eloklaani kehittyy ajan myötä ja tulee vahvaksi ja tavallisen klaanin vertaiseksi. Vihollisen aliarvioiminen on hengenvaarallista. En silti sano, että meidän tulisi alkaa nöyristelemään Eloklaanille, ei tietenkään, siinä menettäisimme kunniamme, vaan meidän tulisi kohdella heitä tasavertaisesti. Viholliset tulee pitää lähellä”, selitin. Vilkaisin Sulkatassuun reaktion toivossa, jotta saisin vihiä tämän mielipiteestä. Sisareni ei edes ehtinyt avaamaan suutaan, kun kuulin Jyrkänneloikan äänen.
“Aloitetaan. Pulinat pois.” Mestarini ääni oli terävä ja se sai tosiaan haluamaan totella hänen sanomisiaan.

Mestarimme olivat juuri päättäneet harjoituksemme. Sulkatassu oli taistellut oikeastaan ihan hyvin. Kyllä minä voisin häntä ylpeänä sisareksi kutsua. Oma suoritukseni ei kuitenkaan ollut virheetön, vaan olin tehnyt kerrassaan raivostuttavan kömmähdyksen. Jyrkänneloikan katse oli tuntunut porautuvan sen jälkeen minun lävitseni ja sanoen, että en ole tarpeeksi hyvä. Minun pitäisi harjoitella lisää. Minun täytyisi päästä täydellisyyteen. Siirsin ajatuksen väliaikaisesti sivuun, jotta voisin keskittyä Sulkatassun läsnäoloon täysin, mikä olisi soveliasta. En halunnut antaa tälle sellaista kuvaa, ettei hän olisi täyden huomioni arvoinen.
“Voimme jatkaa kesken jääneestä aiheesta”, naukaisin huomaavaisesti sisarelleni samalla huolettomasti korviani heilauttaen, “Mitä sinä ajattelet metsää asuttavasta uudesta klaanista?” Olin oikeasti erittäin kiinnostunut Sulkatassun ajatuksista klaanin suhteen.


//Sulka? :D

”Kun olette valmiita, antakaa sitten joku merkki”, Tuimapentu lähti kävelemään, ja mieleni teki kovasti sännätä tuon perään ja viiltää toista kynnellä tai jotain. Tuo ei selvästikään kunnioittanut meitä, vaan pikemminkin tuon asenne osoitti, että hän koki olevansa niin paljon vanhempi ja hienompi! En kuitenkaan lähtenyt kollin perään, vaan hengitin rauhassa sisään ja ulos, ja keskitin huomioni veljeeni, joka näytti myös ärtyneeltä vanhemman pennun reaktiosta. Mitä ihmettä oli tapahtunut äskeisen keskustelun aikana? Hänen suunnitelmassaan ei ollut mitään järkeä, eikä siinäkään, että hän vain sepitteli tarinoita Tuimapennulle ilman mitään syytä. Jokin salainen motiivi hänellä varmasti oli. Mutta mikä? Halusin vastauksia. Tipupennulla olisi seliteltävää.
”Ei puhuta täällä, liian paljon potentiaalisia salakuuntelijoita. Tule, mennään leirin reunamille”, sihahdin Tipupennun korvaan, ja rupesimme tassuttelemaan yhdessä valitsemaani suuntaan. Kun olimme päässeet suhteellisen suojaisaan kivinurkkaukseen leiristä, ja olin varmistanut, ettei lähistöllä ollut muita, käänsin katseeni veljeeni. Istahdin alas, ja kohotin toista kulmaani aavistuksen, mutta muistin kuitenkin pian ettei toinen voinut nähdä elettäni.
”Sinulla on paljon selitettävää, veliseni”, huokaisin. En ollut vihainen, vaan utelias.
”Mitä tuo äskeinen oli? kai oikeasti halua karata leiristä Mustikkatassun, Sinitassun ja Tuimapennun kanssa?” ääneni ei taaskaan ollut varsinaisesti vihainen, vaan enemminkin vain vastauksia haluava. Puhuin melko hiljaisesti, vaikka lähistöllä ei näkynyt ketään. En halunnut ottaa sitä riskiä, että Tuimapentu vahingossakaan kuulisi meidät, sillä kuka tietää missä hän oli nyt.
Yhtäkkiä tunsin kylmän värähdyksen selkäpiissäni, kun muistin viime kerran kun olimme karanneet.
”Et kai taas halua karata? Muistatko, mitä viime kerralla tapahtui?” ääneni melkein sortui, mutta onnistuin pitämään itseni kasassa.

//Tipu?
//245 sanaa

Sulkatassu käänsi katseensa veljeensä ja hidasti hieman tahtiaan. Sähkötassu oli juuri kysynyt, kuinka hänen sisarellaan oli viime aikoina mennyt.
"Päivät ovat menneet pääasiassa harjoituksissa tai partioissa. Varjokarvan mukaan olen edistynyt hurjasti viimeisten kuiden aikana", harmaanruskea naaras ilmoitti tyytyväisellä äänellä. Sähkötassu nyökytteli hitaasti päätään.
"Pian on hiirenkorva, ja mekin pääsemme osallistumaan suuriin harjoituksiin. Onko Jyrkänneloikka kertonut sinulle niistä?" naaraskissa kysyi veljeltään, joka nyökkäsi.
"Kaikki tietävät hiirenkorvan harjoituksista", Sähkötassu vastasi rauhallisesti. Sulkatassu kohautti lapojaan.
"Mutta miten sinulla menee? Millainen mestari Jyrkänneloikka on?" Sulkatassu yritti ylläpitää keskustelua, joka oli vähällä jo hiipua. Sähkötassu käänsi katseensa kohti edellä kulkevaa mestaria. Sisaruksilla oli käynyt tuuri, sillä molemmat olivat saaneet mestarikseen kokeneet soturit. Varjokarva oli ihan mukava, mutta Sulkatassu inhosi sitä, kun mestari käskytti oppilastaan kuin mitäkin orjaa.
"Hän on hyvä mestari, ja hän opettaa minulle todellakin kaiken mitä vain osaa. Entäs Varjokarva, mitä mieltä olet hänestä?" veli kysyi. Kaksikko oli hiljentänyt ääntään, koska olisi jotenkin outoa, jos mestarit kuulisivat heidän keskustelunsa.
"No onhan hän ihan okei, mutta välillä turhan tiukka. Miksi jokaikinen asia pitää aikatauluttaa? Minä haluaisin elää vapaammin, enkä olla mikään orja soturille, joka kerää kaiken kunnian siitä, että minusta tulee jonakin päivänä soturi hänen ansiostaan, vaikka minähän se kaiken työn teen!" Sulkatassu sihahti vaimealla äänellä ja hidasti yhä vain tahtiaan. Sähkötassu kohautti lapojaan. Oliko veli eri mieltä asiasta? Sulkatassu huomasi, kuinka mestarin korvat kääntyivät taaksepäin. Varjokarva selkeästi yritti saada selvää kaksikon puheista, joka sai Sulkatassun ärsyyntyneeksi. Eikö pentuetoverit saaneet hetkeäkään omaa rauhaa?
"Mitä mieltä sinä olet Eloklaanista?" Sulkatassu vaihtoi aihetta nopeasti. Eloklaani oli kuolonklaanilaisille täysin uusi tuttavuus, jonka vuoksi Sulkatassu halusi tietää veljensä mielipiteen asiaan. Uusi ja tuntematon reviiri veti nuorta oppilasta oudolla tavalla puoleensa. Vielä kiinnostavamman Eloklaanista teki se, että jokainen Kuolonklaanin soturi kielsi ankarasti reviirille menemisen tai eloklaanilaisille juttelemisen. Sulkatassu halusi ottaa selvää, mikä siitä klaanista teki niin kielletyn ja vihatun.

//Sähkö?
// 300 sanaa

Klaanikokous oli juuri päättynyt, ja vastanimetty oppilas seisoi yksinään pääaukion keskellä. Hän etsi jotakin, kenties minua. Muutaman kerran nuoren kissan katse kävi minun suunnassani, mutta naaras ei tuntunut tunnistavan minua mestarikseen. Lopulta kyllästyin ja kävelin mustaoranssin oppilaan luokse. Raparperitassu säpsähti ja suoristi selkänsä, kun hän näki minun tulevan luokseen. Naaras ei ollut kooltaan kovinkaan iso, mutta ei mikään maailman pieninkään. Hänen ruumiinrakenteensa oli pienehkö, mutta pitkät jalat tekivät hänestä yhtä korkean kuin muista ikäisistään.
"Hei Raparperitassu", tervehtin oppilasta tasaisella äänellä.
"Hei. Sinähän olet Tuhkajuova, etkös vain?" naaras varmisti. Vastasin nyökkäyksellä. En ehtinyt sanoa enempää, kun vaalean kermanvärinen kolli tassutti oppilaani luokse.
"Onnittelut, Raparperitassu", Mahlahalla hymyili veikeästi onnitellessaan nuorta oppilasta. Raparperitassu hymyili soturille, mutta minua ei hymyilyttänyt. Samassa Mahlahalla huomasi minun yhä seisovan oppilaani vierellä, jolloin kolli nosti katseensa minuun.
"Jatkankin tästä matkaani", hän ilmoitti nopeasti ja ohitti meidät suunnaten kohti sotureiden pesää. Käänsin katseeni takaisin mustaoranssiin naaraskissaan. Raparperitassu vaikutti ihan hyvältä oppilaalta, vaikka en häntä sen koommin tuntenutkaan. Naaras istui rauhallisesti paikoillaan ja odotti, että sanoisin jotakin.
"Ensimmäinen tehtäväsi oppilaana on tehdä vuode oppilaiden pesään. Hae parantajan pesältä sammalia. Älä kuluta siihen loppupäivää, sillä lähdemme aurinkohuipun aikaan kiertämään rajoja", ilmoitin naaraalle. Raparperitassu kuunteli tarkasti ja nyökkäsi. Naaras katseli hetken ympärilleen, kunnes hänen katseensa pysähtyi parantajan pesään. Kissa poistui pesän suuntaan.

Kun Raparperitassu oli saanut vuoteensa tehtyä, hän palasi luokseni. Olin parhaillani syömässä Henkäysvarjon kanssa aukion laidalla. Raparperitassu otti hitaasti askeleita lähemmäs meitä, ja naukui sitten melko varautuneella äänellä:
"Tuhkajuova, sain vuoteeni valmiiksi." Naaraan katse siirtyi nopeasti minusta kumppaniini. Pelkäsikö kissa Henkäysvarjoa, vai yrittikö hän vain olla kohtelias? Vilkaisin Henkäysvarjoa ja työnsin loput saaliista hänelle.
"Lupasin näyttää Raparperitassulle rajoja", totesin ja nousin ylös. Henkäysvarjo hyvästeli minut, mutta minä en vastannut.
"Mennään", sanoin ja viitoin oppilaani ulos leiristä. Piikkihernetunnelissa hidastin vähän tahtiani. Tämä olisi oppilaani ensimmäinen kerta leirin ulkopuolella, joten ei ollut mikään kiire. Raparperitassu tuntui tarkkailevan ihan kaikkea. Piikkihernetunnelin toisella puolella eteemme aukeni Kuolonklaanin reviiri. Täällä päin puita kasvoi vain harvakseltaan. Olimme hetken paikoillamme, kun annoin oppilaalle aikaa tarkkailla ympäristöämme. Raparperitassu ei sanonut mitään, hänen päänsä kääntyili joka suuntaan kuin pöllöllä. Kenties oppilaan nimeksi olisi pitänyt antaa Pöllötassu, sekin olisi nimittäin sopinut erittäin hyvin.
"Suuntaamme aluksi kohti Lehtikuusilaaksoa ja sen takaista rajaa. Kuljemme rajoja pitkin aina Ukkospolulle, siitä Hehkulammelle ja Eloklaanin rajalle, jonka jälkeen ylitämme joen ja palaamme metsän halki takaisin leiriin", selostin, vaikka en olettanut oppilaan tietävän kaikkia paikkoja. Kenties joku kuningattarista tai klaaninvanhimmista oli niistä maininnut. Lähdin johdattamaan oppilasta eteenpäin. Kuljimme polkua pitkin, sillä pehmeä lumi upotti helposti pienimmänkin kissan. Päivät olivat lämmenneet, ja hiirenkorvan aika olisi pian täällä.
"Kun kuljet leirin ulkopuolella, sinun täytyy koko ajan keskittyä ympäristöösi. Haistele, kuuntele ja katsele. Vihollinen voi yllättää sinut koska tahansa", sanoin vilkaisematta Raparperitassun suuntaan. Oppilas kulki perässäni polkua pitkin.
"Miten metsässä voi olla enemmän kuin yksi klaani?" Raparperitassu kysyi, mutta kysymys ei yllättänyt minua. Enemmänkin se ärsytti. Miksi kissojen pitikään olla niin kiinnostuneita koko Eloklaanista?
"Ympärillämme on paljon asuttamatonta aluetta. Eloklaani lupautui pysymään omalla reviirillään ja saalistamaan omia saaliitaan, joten Punatähti hyväksyi heidät toiseksi klaaniksi", kerroin, vaikkakaan en välttämättä ihan oikeaa tarinaa. Punatähti ei ollut päättänyt Eloklaanin synnystä, vaan Tähtiklaani. Siitä Raparperitassun ei kuitenkaan tarvitsisi tietää mitään. Tähtiklaani oli pelkureiden paikka, ja kuolonklaanilaiset eivät olleet pelkureita. Raparperitassu oli kysymässä vielä jatkokysymyksen, mutta keskeytin hänet:
"Jos tahdot kysyä jotakin Eloklaanista, tee se myöhemmin. Sinä olet kuolonklaanilainen, eikä sinun tarvitse tietää siitä klaanista mitään muuta juuri nyt." Raparperitassu vaikeni nopeasti. Ehkä olin kiihtynyt turhan nopeasti, mutta ainakin sain tietää, että oppilas totteli minua.

//Rapsu? Sori jos hittasin xd
// 571 sanaa

Kaikella on rajansa, klaanilla sekä tunteilla. Ja juuri nyt onnellisuudellani ei ollut mitään rajoja. Kuulin jonkun lipsauttavan leirissä, että joku pentutarhan pennuista nimettäisiin soturioppilaaksi. Olin yksi vanhimmista pennuista, joten olin erittäin varma, että he tarkoittivat minua. Tietenkään tietoni tai epäilykseni eivät olleet aivan varmoja, mutta uskoin erittäin paljon mahdollisuuksiini. Olin sitä paitsi ollut erittäin varteenotettava pentutarhan asukki. En ollut karkaillut tai rikkonut mitään sääntöjä. Ainakaan kenenkään silmien alla. Tulihan sitä välillä vaellettua lupaa kauempana, mutta en koskaan kuitenkaan poistunut leiristä. Punatähdellä ei ollut siis mitään syytä lykätä seremoniaani.

Olin leirissä samoillessani kuullut myös toisen huhun tai pikemminkin tarinan. Metsään oli saapunut uusi klaani nimeltä Elonklaani. En osannut sanoa yhtään mitä mieltä olisin tästä klaanista. Tuntui erittäin oudolta, että metsässä oli yhtäkkiä kaksi klaania. Niitä on aina ennenkin ollut vain yksi. Ajatus kummastutti minua ja toivoin, että voisin pian saada joltakin vastauksia. Esimerkiksi Mahlahallalta, jota en tosin ollut hetkeen tavannut. Hän oli ollut kuulemma kiireinen. Muihin sotureihin en oikein ollut saanut vielä mitään kontaktia. Kyllä minä jollekkin soturille juttelin eräänä päivänä, mutta hänen nimeään en koskaan oppinut. Saattoi tosin olla, että kyseessä oli klaanivanhinkin. Kyseinen kissa oli vaikuttanut aivan liian rauhalliselta ja ärhäkältä samaan aikaan ollakseen soturi. Tai sitten kyseessä oli erittäin kokenut soturi.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä klaanikokoukseen!" kuului Punatähden kajahdus leirissä. Sillä sekunnilla Mäntyviiksi nosti päänsä Lehtipennun ja Tipupennun menosta minuun. "Äkkiä! Sui nuo sojottavat karvat rinnaltasi ja kyljeltäsi suoraksi!" Se oli selvä merkki. Minusta tulisi oppilas!

Suin turkkini niin nopeasti kuin kykenin, sillä kaikki kissat eivät kuitenkaan olisi salamana paikalla. Tosin minun ehkä olisi pitänyt, mutta teeskentelisin etten tiennyt tulevani nimetyksi. Mäntyviiksen nyökättyä minulle hyväksynnän merkiksi, tassuttelin tyynesti pentutarhan ulkopuolelle, hiukan kauemmas muista pennuista.

"Raparperipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä lähtien Raparperipentu tunnetaan Raparperitassuna. Hänen mestarinaan toimii Tuhkajuova", Punatähti sanoi. Röyhistin rintaani tämän kuullessani ja kohensin ryhtiäni, sillä tiesin joidenkin kuitenkin katsovan minua päin, vaikka Kuolonklaanissa ei nimityksiä kovinkaan ihmeellisinä pidetty. Tästä huolimatta tunsin ylpeyttä ja minulla oli siihen oikeus. Pääsin pois pentutarhalta ja Mäntyviiksen silmien alta! Saisin vihdoinkin vastata kunnolla omista teoistani. Saisin vihdoin enemmän vastuuta.

"Ei muuta ilmoitettavaa", Punatähti maukaisi ja poistui paikalta. Sillä samaisella hetkellä ryhdyin etsimään katseellani Tuhkajuovaa. Muistelin hänen olleen hopeaharmaa ja tabbykuvioinen, mutta silmien väriä en muistanut. Katsahdin vasemmalle ja sitten oikealle, mutta en muun kissaliikkeen takaa huomannut häntä. Tai sitten keskityin samalla etsimään Mahlahallaa, en osannut sanoa, mieleni laukkasi tällä hetkellä niin moneen suuntaan innostuksen takia.

// 404 sanaa
// Tuhka? Mahla?