Aamupartio valmisteli lähtöä. Viime aikoina oli tapahtunut paljon Kuolonklaanin ulkopuolella. Kaikki oli hyvin outoa, enkä oikein ymmärtänyt kaikkea. En kuitenkaan vaivannut päätäni turhilla kysymyksillä, sillä klaani piti ruokkia. Olin ollut taas onnekas päästyäni metsästyspartioon. Ne olivat parasta tällä hetkellä, mitä tiesin. Oli hieman yksinäistä, kun olin eristäytynyt muista kuolonklaanilaisista, vaikka se olikin vain oma syyni. Olin kuitenkin saanut itselleni ahkeran oppilaan, Lintutassun. Hänellä oli vielä paljon opittavaa ennen soturiksi pääsyä, mutta hän edistyi ahkeruutensa kanssa ja pääsisi vielä pitkälle. Lintutassu oli osoittautunut muutamien harjoituskertojen jälkeen oivaksi taistelijaksi, joka oli kyllä ihme minun opetuksessani. Minun pitäisi varmasti hankkia soturioppilaalle vielä joku muukin opettamaan liikkeitä, sillä taisteluliikkeet eivät olleet vahvuuteni. Osasin kyllä perusteet, mutta halusin Lintutassun oppivan enemmän, kun hän siihen selkeästi kykeni. Olisi harmi, jos Lintutassu jäisi keskinkertaiseksi taistelijaksi vain minun taitojeni takia. Luotin kyllä siihen, että Lintutassu oppisi kaiken, minkä entinen mestarini oli minulle opettanut. Ihme kyllä oppilaani oli melko hyvä myös saalistamisessa, missä tietenkin pystyin opettamaan hänelle parhaimmat saalistusmenetelmäni. En ollut Kuolonklaanin parhain saalistaja, mutta tiesin saalistamisen olevan vahvuuksiani.
Jääviilto vilkaisi minuun, ja käski partion liikkeelle. Jääviilto oli ehkä inhottavin kissa koko klaanissa. Ei, hän ei ehkä ollut, vaan hän oli. Aina leveilemässä taidoillaan, varsinkin pienikokoisimmille. Hiutaleviiksi oli samassa partiossa. Onneksi hän ei sentään ollut samanlainen kuin Jääviilto. Silti, ei ollut järin mahtavaa olla heidän kanssaan partiossa. Valkea naaras oli nimittäin aina hiljainen, eikä hänellä ollut sanavaltaa Jääviiltoa vastaan.
"Ei tässä ole koko päivää aikaa!" Jääviilto murahti edellä poraten jäänsinisen katseensa minuun. Hymyilin mahdollisimman lempeästi kollille takaisin, ihan vain ärsyttääkseni häntä. Siitäkös soturi laittoi jalkoihinsa vain enemmän vauhtia. Oli vaikea pysytellä suurikokoisemman perässä, myös Hiutaleviiksellä oli pienesti vaikeuksia, muttei sentään niin paljon kuin minulla. Ihan kuin Jääviilto olisi halunnut laittaa minut juoksemaan itseni täysin uuvuksiin ennen kuin pääsisin edes saalistamaan. Ei sillä ollut väliä, sillä olinhan kohtalaisen hyvä juoksija. Minulta ei noin vain kunto loppunut, vaikka kuinka joku olisi sitä halunnut.
"Tavataan tässä kannon luona, hajaannutaan nyt", punaruskea kolli naukaisi. Nyökkäsin ja lähdin heti mahdollisimman kauas kaksikosta. Aukaisin leukani ja aloin maistelemaan ilmaa. En löytänyt mitään tuoretta hajujälkeä. Kaikki olivat tällä kohdin päivän tai pari vanhoja. Jotkin olivat täysin hukkuneet joidenkin hajujen alle. Lähdin eteenpäin, ja onnekseni haistoin jo hiiren. Ja vielä selkeät jäljet, joita lähdin vaanien seuraamaan. Hiivin jälkiä pitkin, ja aloin jo kuulla rapinaa edessäpäin. Olin erittäin varovainen, etten vain päästäisi lainkaan ääniä. Tältä etäisyydeltä hiiri varmasti kuulisi jo kovemman äänen.
"Sainpas!" kuului jostain läheltä, ja kuulin kuinka vaanimani hiiri lähti vikisten karkuun. Lähdin nopeasti sen perään ja huomasin, kuinka se oli pakenemassa koloonsa. Kololle ehdittyäni hiiren häntä oli vielä näkyvissä, ja näppärästi nappasin siitä kiinni. Viskasin pieneläimen maahan, ja nopealla puraisulla se lopetti hengittämästä ja vikisemästä. Katselin ympärilleni, ja huomasinkin Jääviillon astelevan luokseni orava suussaan.
"Etkö osaa olla hetkeäkään hiljaa?" tuhahdin pyöritellen silmiäni. Jääviilto murahti, mutta ei vastannut mitään. Palasimme pian kannolle, jonka luona meidän kuului tavata. Hiutaleviiksi saapui vasta vähän myöhemmin paikalle, kuitenkin ilman saalista. Jääviilto ei sanonut hänelle tietenkään mitään.
"Parempi onni ensi kerralla", kuiskasin nopeasti Hiutaleviikselle lähdettyämme takaisin leiriä kohti. Hiiri roikkui hännästään hampaissani ja sain pian laskettua sen tuoresaaliskasaan, jonkun syötäväksi. Aamupartion jälkeen tassujani hieman painoi uupumus, joten päätin mennä lepäämään sotureiden pesään, jonne seuraavaksi suunnistinkin.

// 524 sanaa

“Katsos, Mustikkatassu on yövartiossa, en nyt muista kuka soturi siinä oli hänen kanssaan, mutta joku siinä oli hänen kanssaan. Yövartiossa on kumminkin tänään kaksi kissaa. Sinitassu tulee kertomaan, kuinka muisti haistaneensa leirin ulkopuolella hajun, johdattaen Mustikkatassun apulaisen etsimään hajua. Sillä välin Minä ja Lehtipentu hiivimme ulos. Kaksikolla puolestaan on oma suunnitelmansa. Joten meidän pitää olla hereillä silloin, kun muut nukkuvat, hiipiä vaikka ulos pesästä juuri oikeaan aikaan, ja sitten kadota yön pimeyteen. Eihän kuulosta liian monimutkaiselta hiiren aivoillesi?” Tipupentu selitti suunnitelmansa. Koko juttu kuulosti yhä epätodennäköisemmältä, mitä pidemmälle asiaa selvitin. Mustikkatassuko muka vartiossa yhden soturin kanssa? Jos se oli totta, oli ihme, että tässä itsekään oli vielä elossa. En ollut ainakaan kuullut, että soturioppilaat vartioivat öisin leiriä. En todella tiennyt, puhuiko kollipentu totta vai ei. Mutta koska halusin ottaa siitä selvää, minun oli pakko suostua suunnitelmaan mukaan. Tietenkin hoitaisin asiat niin, ettei missään tilanteessa syntyisi hankaluuksia minulle. Ja mikä oikeus Tipupennulla oli kutsua minua hiirenaivoksi? Tilanne ei saanut minua ärtymään, vaan se enemmänkin huvitti. Lähenin oppilasikää kovaa vauhtia, ja jopa istuessani kaksikon edessä koko ero oli huomattava. Pennut olivat pieniä ja avuttomia minun silmissäni, vaikka vielä nukuinkin pentutarhassa heidän kanssaan. Hymähdin kyllästyneenä, ja nousin tassuilleni tehden selväksi sen, kuinka paljon isokokoisempi olin. Katsoin Lehtipentua ja Tipupentua alaspäin.
“Kun olette valmiita, antakaa sitten jokin merkki”, lausuin tyynenä ja kiepahdin ympäri valmiina palaamaan pentutarhaan. En jäänyt keskustelemaan siitä, minkälainen merkin pitäisi olla, mutta uskoin kaksikolta löytyvän sen verran älyä, että he sen keksisivät. En jaksanut tuhlata aikaani turhaan keskusteluun suunnitelmasta, sillä sitä ei selvästi ollut suunniteltu loppuun asti. Sai nähdä, mitä he keksisivät auringonlaskuun mennessä. Jos edes keksisivät. Suunnitelmassa tuntui olevan niin paljon aukkoja, että niiden selvittämiseen menisi kyllä aikaa. Tai sitten Lehtipennun ja Tipupennun puhe oli vain sekavaa, eikä heistä sen takia ottanut kunnolla selvää ja suunnitelma olikin loppuun suunniteltu. Siitä piti joka tapauksessa ottaa selvää. Sujahdin sammalverhon läpi hämärään pentutarhaan, ja suuntasin suoraan omalle vuoteelleni. Pitihän minun nyt levätä, jotta jaksaisin hortoilla yöllä kaksikon perässä. Huokaisten asetuin mukavasti ja suljin silmäni.

// Lehti? Tipu?
// 331 sanaa

Vaikka taivasalla ujelsi hyytävän kylmä tuuli, oppilaiden pesä oli lämmin ja kotoisa. Kovettuneen pihkan ummehtunut löyhkä ja pakkasenpuremien sammalten vedensekainen tuoksu tunkeutuivat kilpaa harmahtavaan nenääni, saaden minut raottamaan aavistuksen verran unihiekkaa rapisevia silmäluomiani. Se osoittautui virheeksi, sillä totuuden hetkellä pesän ulkopuolelta kajastava kirkas valo sokaisi ja sai minut vetäytymään syvemmälle onkalon levolliseen hämärään. Tuntui siltä, kuin silmäni olisivat roihahtaneet liekkeihin ja palaneet kuoppiinsa, niin kovasti äkillinen valo sai ne kirvelemään. Hetken vimmatusti räpyteltyäni ja pari kyyneltä tihrustettuani huomasin pettymyksekseni äskeisen uupumukseni olevan tipotiessään - itse asiassa tunsin oloni virkeämmäksi kuin aikoihin. Päivien lyheneminen oli vaikuttanut minuun harmillisen paljon, mutta mikäli tahdoin yhä intohimoisesti soturiksi, jouduin päivästä toiseen pakottamaan itseni jaloilleni muiden klaanilaisten seuraan. Silloin tällöin Henkäysvarjo vei minut harjoittelemaan joko kaksinkamppailua tai metsästämistä, vaikka toisinaan varapäälliköllä tuntui olevan käpälät täynnä tekemistä Kuolonklaanin länsinaapuriksi perustetun uuden klaanin kanssa. Sitä kutsuttiin Eloklaaniksi, tai niin olin rajapartioon osallistuineilta sotureilta ja oppilailta ohimennen kuullut, vaivaamatta sen kummemmin päätäni noilla kuulemma naurettavan hyväsydämisillä kissoilla. En näet uskonut heistä olevan ainakaan merkittävästi harmia, ja vaikka olisikin, poljettaisiin nousukkaat nopeasti takaisin maan mutaan joko Kuolonklaanin tai jonkin muun pysäyttämättömän voiman toimesta. Nälän kouraistua julmasti sisuskalujani olin autuaasti venytellen raahautunut ulkosalle oppilaiden pesän suuaukkoa verhoavan sammaleen lävitse. En vieläkään pitänyt siitä, miten kirkasta kaikki aukiolla oli, mutten ollut uskaltautunut panemaan vastaan vatsalleni, joka murisi syvään ja vaativasti kuin äkäinen karhuemo. Vaikka lähemmäs olemattomia lihaksiani särki, luitani kolotti ja matka tuoresaaliskasalle tuntui naurettavan pitkältä, pääsin kuin pääsinkin lopulta valitsemaan itselleni kirjavan sulkapeitteen omaavan varpusen. Se oli tympeän näköinen, vaikkakin omalla tavallaan kaunis lintu, mutta sitäkin herkullisempi. Nappasin siivekkään epäröimättä leukoihini ja kiikutin sen hännänpää nykien aukion reunalle, jotta saattaisin aterioida rauhassa vailla keskeytyksiä. Toisaalta, kukapa minun luokseni eksyisi, sillä enhän ollut ollut järin halukas tutustumaan sen paremmin yhtään kehenkään.
// 289 sanaa

Kylmä tuuli osui turkkiini vaaniessani piskuista hiirtä, mutta en antanut sen häiritä. Otin askeleen lähemmäs, hiiri ei aavistanut mitään vaan jatkoi toimiaan. Virnistin itsekseni elukan tyhmyydelle hypähtäessäni viimein eteenpäin hiiren kimppuun.
Saaliini ei ollut kummoinen. Oikeastaan se oli surkea, sillä se koostui pelkästään tästä hiirestä. Aina ei kuitenkaan käynyt tuuri, tämä hiiri oli suunnilleen ainoa riistaeläin, jonka olin lähistöstä havainnut. Tiesin kuitenkin, että tämä tietty partionjohtaja heittäisi siitä loputtomasti kuraa niskaani.
Saavuin takaisin paikalle, jossa meidän oli määrä tavata. Tuttu, harmaa kolli olikin jo täällä. Turmaloikka loi katseen pienehköön saaliiseeni ja virnisti.
"Tuossako kaikki?" hän kysyi ärsyttävästi. Soturin edessä lojui orava, varpunen ja hiiri. Pudotin hiireni maahan puhuakseni.
"Aina ei onnista", tuhahdin ja istuin odottamaan muuta partiota. Turmaloikka istuutui viereeni, siirryin kauemmas.
"Partion johtajanahan voisin vain lähettää sinut takaisin", kolli murahti kuin oikeasti harkitsisi asiaa. Tiesin kuitenkin, ettei hän tekisi niin. Partiossa oli mukana kokeneempiakin sotureita, jotka eivät katsoisi hyvällä turhaa viivytystä takaisin leiriin pääsemiselle.
"Etkä voisi", vastasin siristäen silmiäni. Turmaloikka virnisti jälleen.
"Voisinpas."
"Etkä voisi."
Kuulin kahinaa läheisestä pensaikosta, ja Varjokarva saapui, Jyrkänneloikka pian hänen perässään. Viimeisenä paikalle saapui nuorempi naarassoturi, Pilvihalla. He olivat onneksi saaneet paljon saalista, mikä korvasi minun puutteeni.
"Selvä. Lähdetään sitten", Turmaloikka sanoi hetken päästä. Kaikki poimivat saaliinsa mukaan. Päätin, että oli parasta jäädä kauemmas harmaasga kollista, joten annoin Pilvihallan asettua väliimme. Varjokarva ja Jyrkänneloikka seurasivat perässä omaan keskusteluunsa syventyneenä.
Kulkiessamme takaisin leiriä kohti en voinut olla huomaamatta, miten Pilvihalla kiristi tahtiaan pysyäkseen Turmaloikan rinnalla. Naaras näytti hymyilevän ihailevasti kokeneemmalle soturille puhuessaan. Tuhahdin hiljaa, joskus tuntui siltä, että Turmaloikka eli muiden huomiolla. Hän näytti omahyväiseltä naaraan kanssa keskustellessaan ja loi nopeasti ärsyttävän katseen taakseen minuun. En tiennyt, miksi Pilvihallan toiminta häiritsi minua, mutta tuntui, etten voinut keskittyä muuhun.
Kun naaras napautti kollin kylkeä ilkikurisesti hännällään, päätin, että oli aika puuttua peliin. Kaksikko näytti olevan aivan liian hyvissä väleissä keskenään.
"Pilvihalla", kutsuin nuorempaa soturia, joka kääntyi puoleeni, "vaihdetaan paikkoja, minulla on asiaa Turmaloikalle."
Viimeksi mainittu katsoi minuun joskin yllättyneenä ottaessani Pilvihallan paikan kollin takaa. Kuljimme hetken hiljaisuudessa, kunnes Turmaloikka kuului naurahtavan huvittuneena.
"Eikö sinulla ollut minulle jotain asiaa?" soturi kysyi ja hidasti tahtiaan kulkeakseen rinnallani. *Ai niin.* En ollut ehkä ajatellut tarpeeksi pitkälle, mikä ei ollut ollenkaan tapaistani. Yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta Turmaloikka ehti ensin.
"Ai, ei sinulla tainnutkaan olla mitään asiaa, olet vain mustasukkainen."
Käänsin vihaisen katseeni salamannopeasti vierelläni kulkevan soturin puoleen, joka virnisteli jälleen ilkikurisesti.
"En ole mustasukkainen", vastasin yrittäessäni pysyä tyynenä. "Halusin vain puhua... riistasta."
"Riistasta? No, mitä asiaa riistan suhteen?"
Katsoin ympärilleni etsien jotain puhuttavaa.
"Ei, haistoin vain äsken jäniksiä, mutta saatoin erehtyä."
"Jaa", Turmaloikka vastasi tuumien. "minusta tuntuu kyllä, että halusit vain kulkea vierelläni."
Korvanpääni tuntuivat olevan tulessa, mutta pystyin pysymään kylmänviileänä.
"Älä luule itsestäsi liikoja."

//446 sanaa

Tuimapentu oli lähtenyt heti sitten seurastani, mutta huomasin sivusilmällä, että ulos pentutarhasta päässyt pentukaksikko oli napannut tämän seuraansa. Jäin hetkeksi istuskelemaan yksikseni ja miettimään mitä olisi seuraavaksi ohjelmassa. Jyrkänneloikka ja Varjokarva olivat suunnitelleet myöhemmälle taisteluharjoitukset yhdessä Sulkatassun kanssa. Olin innoissani siitä, että pääsisin harjoittelemaan sisareni kanssa.
Jäin hetkeksi tarkkailemaan, kuinka Lehtipentu ja Tipupentu selittivät jotain Tuimapennulle. En tiedä mitä heillä oli mielessään, mutta oikeastaan minua ei hirveästi kiinnostanutkaan. Jotain pentuhömppää varmaan. Ei sillä, että katsoisin heitä alaspäin tai mitään, vaan en jaksanut kiinnostua päättömästä hulinasta. Olihan minulla ja pentuetovereillanikin ollut omat hömpötyksemme.
Nousin ylös ja suin muutaman kerran rintaturkkiani, jonka jälkeen lähdin tassuttamaan syvemmälle leirin varjoihin, jotta voisin tarkkailla leirin tapahtumia kaikessa rauhassa ilman seuraa.

Nelistin hieman kiiruhtaen leirin suuaukolle, jonne Jyrkänneloikka oli minut kutsunut. Olisi vihdoin harjoitusten aika ja vieläpä Sulkatassun kanssa!
Kun saavuin paikalle, tunnistin oitis sisareni raidallisen hahmon.
“Hei Sulkatassu”, naukaisin äänessäni ilahdusta ja kasvoillani loistaen pieni lämmin hymähdys, “Olen odottanut harjoituksiamme koko päivän.”
“Minäkin olen odottanut, että pääsen pieksemään sinut”, sisareni vitsaili hieman, ennen kuin vakavoitui kuuntelemaan, mitä Varjokarvalla oli sanottavaa.
“Nyt lähdetään. Suuntaamme reviirin keskusosaan, jotta voimme harjoitella hieman vaikeammassa maastossa taistelemista”, pieni musta kolli naukaisi ja heilautti korviaan lähtömerkiksi, sen jälkeen kolli lähti johtamaan joukkoamme.
Tunnelin seinämä hipoi harmaaraidallista karvaani jättäen samalla muutaman karvatupsun paksusta turkistani kiinni kasvustoon. Raikas metsäilma leijui kuonooni ja soi oloni virkeäksi. Vaalea lehtikadon taivas oli painavana yllämme taaten lähes varman lumisateen illaksi. Jo valmiiksi satanutkin lumi alkoi tarttua puolipitkään ja paksuun turkkiini inhottaviksi kököiksi, joita joutuisin selvittelemään taas aivan liian pitkään. Hyvässä lykyssä ne vielä sulaisivat ruumiinlämpöni takia ja kylmä vesi tunkeutuisi turkkini alle ja minua alkaisi paleltaa. Siinä tassuttaessani, käännyin Sulkatassun puoleen.
“Miten sinulla on muuten nyt mennyt? Emme ole ehtineet juurikaan puhua”, kysyin ja vilkaisin Sulkatassua. Toivoin, että hän oli päässyt mukaan oppilasarkeen yhtä hyvin kuin minä ja edistynyt opinnoissaan.


//Sulka?
303 sanaa

Hetken päässäni oli kaikki suht selvää, tiesin siis mitä tehdä, mikä oli suunnitelma kokonaisuudessaan saati mitä halusin toisen vastaavan. Mutta todellisuus tuntuikin lopulta olevan vain hämmentävämpää kuin muistinkaan. Aloitin heti juonen, joka oli ollut yllättävän vähän harkinnassa, en kuitenkaan ollut niin papanakasa etten osannut improvisoida. Kuitenkin tämä kolli.. En tiennyt yhtään mitä hänen reagtioiltaan odottaa, saati uskoa. Mitä hän tekisi edes? joutuisimmeko oikeasti ongelmiin pikku testini takia. Puollustukseni oli hyvä etten tiennyt kissoja kuin nimeltä, he tuskin edes olivat puhuneet minulle, saati se että he tietäisivät suunnitelmastani - joka oli siis täysin silmänräpäyksen pituisen harkinnan takana. Kaikki kuitenkin muotoutui päässäni. Kun ei ollut värejä ja kuvia päässä häiritsemässä oli helpompaa ajatella ja keskittyä siihen mitä muuta aisti. ”Kai te tajuatte, mitä siitä seuraisi?”, Mieleni teki ensimmäisenä naurahtaa hänelle kysymyksen typeryydestä. HÄN NÄKI! Että edessään oli sokea, arpinen, orpo pentukaksikko, joka menetti kaiken ihan vain yhden PIKKU karkureissun takia. Luimistin korviani hieman. Toisen reagtio ei ollut sitä mitä halusin, ei mitään merkkiä välityksestä, tai lojaaliudesta Sähötassulle, mutta ehkä sitä olisi tämän jälkeen, kaikki riippui siitä miten asettelin asiat juttelun jälkeen. Ehkä ei ollut järkevää antaa toisen luulla meidän oikeasti menevän sinne, saati lähtevän jonnekkin. Hänen olisi ehkä antaa parasta antaa tietää kaiken olevan koe. Hän voisi muuten lähettä sanaa asiasta tai valittaa Punatähdelle. Mutta taas miten asetella asia niin ettei se kuulostanut aivan limaniljakkaan pennun leikiltä, niin että meille jäisi vielä mainettakin jäljelle siskoni kanssa. Saati että kolli pystyisi joskus vielä luottamaan meihin kahteen jos keskustelu meni vielä suuntaan. En nimittäin tiennyt miten pitkänahkainen Tuimapentu todella oli. Mutta tyhmä hän ei ollut, hän ei lähtenyt mihinkään ajattelematta selvästi, mikä oli suorastaan loistavaa. Kuitenkaan pelkkä tuo ei riittänyt minulle. Siskoni ei selvästikään ollut niin hidasälyinen kun olin viha päissäni muistanut, hän oli tosissaan mukana, kiitos Lehtipentu, kiitos. Voisimme aina vetää “Me vain leikimme eikä tuo niljaskasa tajunnut sitä” -vähä älyinen pentu kortin Mäntyviikselle, mutta Punatähdelle se ei varmasti toimisi. Kaikki kuitenkin vielä sujuisi. Olin niin keskittynyt ajatuksiini etten kuullut tömähdystä kun kolli asettui istumaan, siskoni teki samoin. Heräsin vasta siinä vaiheessa kun siskoni asetti häntänsä lavalleni. Istahdinkin, miettien seuraavaa siirtoani. Minä en kylläkään joutunut tekemään siirtoa kun siskoni teki sen. ”Tajuamme, mutta joudumme ongelmiin vain jos jäämme kiinni”, Siskoni sanoi, hänen äänessään oli tietty vietos joka sanoi hänen tietävän mitä halusi, ”Tiedän idean kuulostavan riskialttiilta, mutta minulla on tarkka suunnitelma.” ”Miltä kuulostaa?”, Hymähdin, olin aivan tyytyväinen siskoni suoritukseen. Olimme tarpeeksi samalla aaltopituudella jotta hän tiesi täsmälleen mitä tehdä. Etten ollut tyytyväinen, janosin lisää. Mutta katseeni ei näyttänyt mitään siitä. Pokerinaama oli taito, jota jokainen ei omannut, ne heikot eivät varsinkaan. Ajatuskin sai minut vihaiseksi. “Missä sitten tapaamme”, Osaisinpa lukea hänen naamaansa vain niin näkisin tarkoittiko hän tätä todella. Minua ei niinkään innostanut olla hereillä siihen aikaan jolloin puhuimme “Karkaamisesta”, saati en innostunut kokeeni hyvästä tartunnasta, mutta hän nyt mukamas olisi mukana karkaamassa. Tai sitten ilmiantamassa kaiken. En voinut lopettaa tätä vielä siihen. “Katsos, Mustikkatassu on yövartiossa, en nyt muista kuka soturi siinä oli hänen kanssaan, mutta joku siinä oli hänen kanssaan. yövartiossa on kumminkin tänään kaksi kissaa. Sinitassu tulee kertomaan kuinka muisti haistaneensa leirin ulkopuolella hajun, johdattaen mustikkatassun apulaisen etsimään hajua. Sillä välin Minä ja lehtipentu hiivimme ulos. Kaksikolla puolestaan on oma suunnitelmansa. Joten meidän pitää olla hereillä silloin kun muut nukkuvat, hiipiä vaikka ulos pesästä juuri oikeaan aikaan, ja sitten kadota yön pimeyteen. Eihän kuulosta liian monimutkaiselta hiiren aivoillesi?”, Tokaisin. Toivoin suunnitelman olevan edes jotenkin tarpeeksi vakuuttava. kunhan toinen ei kysyisi takaisin tulemisesta. En tiennyt myöskään mitä siskoni uskoi suunnitelman toimivuudesta. Olisi ehkä ollut kätevää ajatella asiaa ennen juuri keskustelua mutta nah. Lupasin itselleni etten enää tämän tiedon jälkeen jatkaisi tätä. Tai no.. Varmasti jatkaisin! Tästä kollista ei saanut mitään irti. Jos hän puhuisi enemmän, edes pieni äänen vävähde olisi tarpeeksi. Nyt aistin ilmassa ja hänen puheessa vain ärsyyntymästymystä, ehkä vävähdyksen vihaa, turhautumista? Se ei sanonut paljoa mitään. Hänen koko olemuksensa sanoi että hän voisi vain murista joka vastaantulijalta vastaukseksi. Joten se voisi olla hänen normi ilmapiirinsä. En myöskään tietänyt oikeasti kaksikon oikeaa rutiinia, saati että tiesikö Tuimapentu niistä, mutta toivoin ettei hän tiennyt niistä mitään


//674 sanaa
//Tuima? Lehti?

Lehtipentu istui myös alas ja pian hänen jälkeensä Tipupentukin teki samoin. Huomasin, että Lehtipentu oli asettanut häntänsä kollin lavalle, jonka jälkeen tämä oli tajunnut istua. En osannut kuvitella minkälaista oli elää ilman näkökykyä. Sen jälkeen, kun olin avannut silmäni, en ollut osannut kuvitella elämistä ilman näköä. Tulin kiitolliseksi omista terveistä silmistäni, mutta uskoin, ettei sokeus voinut haitata elämää liiaksi. Tipupentu sai kuitenkin totutella elämään, ja näköjään hänen siskonsa oli suuri apu. Se varmasti myös lähensi kaksikkoa entisestään.
”Tajuamme, mutta joudumme ongelmiin vain jos jäämme kiinni”, Lehtipentu naukui ovelaan sävyyn. Ihan kuin en olisi tiennyt naaraan sanomaa asiaa. Tietenkin ongelmia tulisi vain, jos jäisi kiinni. Mutta kiinnijäämisen riski oli aivan liian suuri. Ei teosta varmasti mitään Kuolonklaanista karkotusta seuraisi, mutta rangaistus silti. Klaaninvanhimpien jorinoita kuunnellessa oli tullut selväksi, että jokaisesta leiristä poistumisesta seuraisi rangaistus.
”Tiedän idean kuulostavan riskialttiilta, mutta minulla on tarkka suunnitelma”, vihreäsilmäinen naaras lisäsi vielä. Kaksikon idea ei pelkästään kuulostanut riskialttiilta vaan sitä se myös oli. En tiennyt kuka oli tarpeeksi typerä tekemään jotain sellaista, millä saattaisi itsensä päällikön, ja muiden kuolonklaanilaisen, silmissä huonoon valoon ja kärsisi kaiken lisäksi vielä rangaistuksen teoistaan. Suunnitelmassa ei tuntunut olevan mitään järkevää ideaa. Se kuulosti suorastaan turhalta. Siinä kuulosti myös olevan enemmän aukkoja kuin itse suunnitelmaa. En edelleenkään uskonut Sinitassun kuuluvan mitenkään suunnitelmaan. Miksi Sinitassu ei olisi kertonut veljelleen mitään? Mustikkatassusta en tiennyt mitään, joten hänestä en osannut sanoa. Mutta oli outoa, että oppilas halusi liittyä johonkin suunnitelmaan, josta seuraisi varmasti hänellekin jotain kiinnijäämisestä.
”Miltä kuulostaa?” Tipupentu keskeytti ajatustyöni hymähdyksellään. Käänsin pääni kollin suuntaan poraten tuiman katseeni häneen. Tipupentu ei sitä nähnyt, mutta naaras hänen vierellään kylläkin. Mieleni teki vastata suoraan, että idea oli typerin, mitä olin koskaan kuullut. En kuitenkaan voinut. Kaiken tämän takana oli pakko olla jotain muuta. Se häiritsi, ja minun oli saatava tietää, mitä se jotain muuta oli. Mutta liian pitkälle en menisi. Vaikka pentuna tepastelisinkin yöllä leirissä, ei siitä voisi seurata minulle rangaistusta. Ja näiden kissojen mukana en leiristä poistuisi, mutta ainakin voisin aluksi leikkiä mukana.
“Missä sitten tapaamme?” kysyin tyynenä. Ilmaisin sanoissani osallistumiseni, mutta halusin myös tietää tarkemmin tästä kehnosta suunnitelmasta. Mitä ihmettä sisarusten päässä oikein liikkui, ja mistä moinen suunnitelma? Se oli selvästi selvittämisen arvoinen kysymys.

// Tipu? Lehti?
// 360 sanaa

”Mutta on selvää, että he haluavat jotain sinusta, eivät välttämättä minusta, mutta sinusta kylläkin”, veljeni sanat saivat minut ajattelemaan. Ehkä olin ollut liian sinisilmäinen kollioppilaiden suhteen. Ironisesti Tipupentu joskus havaitsi enemmän kuin minä sokeudestaan huolimatta. Täytyisi vielä tarkkailla kolleja tarkemmin. Osa minusta ei silti halunnut luopua ajatuksesta, että he saattaisivat olla luotettavia. Yritin silti kuitenkin olla olematta liian luottavainen. Muista kriittinen ajattelu, Lehtipentu. Luottamuksesi pitää ansaita. Tällä hetkellä ainoa johon luotin, oli veljeni. Olin juuri vastaamassa ’taidat olla oikeassa’, kun Tipupennun pää kääntyi odottamattomasti.
”Tuimapentu! Tule tänne!” veljeni huikkasi, ja näin kyseisen pennun kääntävän askeleensa meidän suuntaamme. Miksi, Tipupentu, miksi?
”Leiki mukana”, tuo sihahti minulle. Selvä. Leiki mukana missä? No, saisin sen varmaan kohta selville.
”Me olemme suunnitelleet leiristä karkaamista illalla Mustikkatassun ja Sinitassun kanssa. Mitäs sanot? Sähkötassulle ei saa kertoa koska se limanuljaska varmasti kärventäisi meidät siihen paikkaan, sitä paitsi hän on muutenkin niin hiirenaivo ettei voi olla. Tuletko mukaan?” Mitä ihmettä veljeni haki tällä? Pidin ilmeeni kuitenkin täysin lukemattomana.
”Jos päätät tulla mukaan kerron enemmän illalla”, Tipupentu maukui vielä.
”Kai te tajuatte, mitä siitä seuraisi?” Tuimapennun kysymys oli hankala. Yritin tulkita vanhemman pennun vastausta parhaani mukaan, mutta tuon äänensävy ja ilme pysyivät kumpikin lukemattomina. No, ainakin tuli testattua että Tuimapennulla oli aivot; vain tyhmä olisi lähtenyt mukaan suunnitelmaan kyseenalaistamatta mitään. Vilkaisin nopeasti veljeni suuntaan katsoakseni haluaisiko hän sanoa jotain, mutta tuon ilmeessä näkyi vain vienoa ärsyyntymistä, jota kuka tahansa kissa ei olisi ehkä aluksi erottanut. Olin kuitenkin oppinut lukemaan veljeni ilmeitä harvinaisen hyvin, sillä olimme viettäneet kirjaimellisesti koko elämämme yhdessä.
Päätin avata suuni. Pysyisinkö juonessa, vai myöntäisinkö koko jutun olevan joku Tipupennun testi? Ei. Emme olleet vielä saaneet juuri mitään irti Tuimapennusta, ja oletin -ei, tiesin- veljeni haluavan lisää tietoa. En ollut aivan varma, mitä Tipupentu yritti ottaa irti tästä, mutta mitä ikinä se olikin, sille oli varmasti hyvä syy. Luotin veljeeni. Riskinä tässä tosin olisi, että toinen menisi kantelemaan meistä Puuviikselle tai jopa Kuolonklaanin päällikölle, mutta olin valmis saamaan meidät pois ongelmista koska tahansa. Tipupentu voisi luottaa minuun. Minulla ei ollut hajuakaan, missä välissä veljeni halusi paljastaa juonen olevan huijausta. Aikoiko hän mennä niin pitkälle, ettei kertoisi juonen olevan valetta vaan saattaisi Tuimapennun ongelmiin, koska tuo olisi yksin illalla harhailemassa leirissä ja etsimässä meitä? Toivoin vain, että homman olisi tarkoitus loppua ennen kuin se menisi liian pitkälle. Olisihan se ihan hauskaa saattaa kolli vaikeuksiin, mutta en ollut varma, saisimmeko toista mahdollisuutta ansaita tämän luottamus, mikäli se tulisi tarpeen. No, päätin antaa Tipupennun lopettaa tämä, mutta jos asia lähtisi totaalisesti käsistä, puuttuisin siihen. Uskoin kyllä veljelläni olevan homma kontrollissa.
Näin Tuimapennun istuneen alas, ja tein itsekin samoin. Asetin häntäni veljeni lavalle merkiksi, että hänkin voisi istuutua, ja näin tuon tekevän niin. Käänsin katseeni takaisin Tuimapentuun.
”Tajuamme, mutta joudumme ongelmiin vain jos jäämme kiinni”, nau’uin ovelasti katsoen kollia suoraan silmiin, ”Tiedän idean kuulostavan riskialttiilta, mutta minulla on tarkka suunnitelma.”
”Miltä kuulostaa?” veljeni hymähti viereltäni.

//Tuima? Tipu?
//475 sanaa

Sähkötassu oli juuri näyttänyt, miten iskusta saisi tarpeeksi voimakkaan. Huomasin selvän eron oppilaan näyttämien esimerkkien välillä. Minun piti saada iskuun voimaa koko kehollani, ei vain pelkällä tassulla. Asetuin seuraavasti tukevasti ja tällä kertaa asento oli Sähkötassun ohjeiden mukainen. En uskonut sen olevan mikään täydellinen, mutta uskoin sen riittävän tasapainon pitämiseen. Tiedostin itsekin, että tulisin tarvitsemaan vielä useamman harjoituskerran liikkeen täydelliseen osaamiseen. En ollut niitä, jotka ajattelivat olevansa parhaita kaikessa. Olisi ollut vain typerää ajatella niin. Ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen isku kuitenkin onnistui mielestäni varsin hyvin, en ainakaan kaatunut tällä kertaa. Tiesin silti, että parannettavaa oli jonkin verran. Parin harjoittelu iskun jälkeen käännyin takaisin kollioppilaan puoleen. Hän nyökkäsi harjoitteluni päätteeksi. En malttaisi odottaa, että pääsisin oppilaaksi. Vielä vähiten maltoin odottaa soturiksi pääsyä. Oppilasaika oli kuitenkin myös tärkeä, sillä sotureiden taidot koostuivat pitkälti siitä, mitä heidän mestarinsa olivat heille opettaneet. Pentutarhassa taas ei ollut lainkaan hyödyllinen. Onnekseni omaa aikaani pentutarhassa ei ollut enää kovin paljon jäljellä.
“Lopetetaan tähän. Voit palata takaisin pentutarhaan”, Sähkötassu ilmoitti, johon vastasin hyvästiksi pienellä nyökkäyksellä. Käännyin ympäri ja lähdin kulkemaan pentutarhaa kohti. Tavallaan olisin halunnut Sähkötassun tulevan mukaan, sillä en tiennyt minkälaista vastaanottoa odottaa. Toivoin vain saavani olla rauhassa, ja että Lehtipentu ja Tipupentu olisivat keksineet jotain puuhaa keskenään.
"Tuimapentu! Tule tänne!" kuulin jo tutuksi tulleen äänen. Tipupentu ja Lehtipentu olivat tulleet ulos pentutarhasta ties minkä syyn takia. Mietin hetken, kannattaisiko kuunnella kollia. Jatkoin kuitenkin koko ajan matkaani sisaruksia kohti. En tiennyt, mitä Tipupentu ajoi takaa, mutta päätin ottaa siitä selvää. Hän nimittäin sanoi jotain siskolleen, mutta niin hiljaa, etten voinut mitenkään saada sanoista selvää. Jotain hämärää jutussa oli, siitä olin varma.
"Me olemme suunnitelleet leiristä karkaamista illalla Mustikkatassun ja Sinitassun kanssa? Mitä sanot? Sähkötassulle ei saa kertoa saa kertoa, koska se limanuljaska varmasti kärventäisi meidät siihen paikkaan, sitä paitsi hän on muutenkin niin hiirenaivo ettei voi olla. Tuletko mukaan?" Tipupentu kertoi heti vakavana, kun olin päässyt kuuloetäisyydelle. Ennen kuin ehdin edes miettiä kollipennun sanoja sen enempää, tämä lisäsi vielä:
"Jos päätät tulla mukaan kerron enemmän illalla.” En oikein ymmärtänyt, mihin Tipupentu pyrki. Katsahdin Lehtipennun suuntaan, mutta naaras näytti olevan Tipupennun sanojen takana. Koko suunnitelma kuulosti typerältä. Miksi Sinitassu tekisi mitään veljensä selän takana? Hän ei vaikuttanut sellaiselta, joka suostuisi Tipupennun suunnitelmiin. Varsinkaan, jos kollin mielipide Sähkötassusta oli vastaava. Mielestäni oli muutenkin tarpeetonta kutsua Sähkötassua haukkumanimillä. En ollut soturioppilaan kaveri, eikä hän minun, mutta silti haukkumiset olisi voinut jättää pois. Se oli vain turhaa suunsoittoa, juuri sellaista, mistä en välittänyt. En kuitenkaan puuttunut haukkumiseen, sillä ne eivät kertoneet kollioppilaasta mitään. Turha sellaiseen olisi reagoida mitenkään. Sitä paitsi Sähkötassu ei tarvinnut ketään puolustamaan itseään.
“Kai te tajuatte, mitä siitä seuraisi?” avasin suuni ensimmäistä kertaa, mutta en vastannut suoraan Tipupennun kysymykseen, enkä varmasti vastannut hänen haluamallaan tavalla. Tiesin varsin hyvin, ettei leiriä vartioivien sotureiden ohitse pääsisi. Hyvällä suunnitelmalla se olisi kyllä mahdollista, mutta silti hyvin riskialtista. Ja minkä takia riskeerata jotain ties minkä typerän syyn takia? Istahdin alas, sillä halusin todellakin kuulla, olisiko kaksikolla edes hyvää selitystä suunnitelmalle. Pidin kasvoillani mitään sanomattoman ilmeen, mutta katsoin kumpaakin pentua vuorotellen, odottaen kumpi heistä vastaisi kysymykseeni.

// Lehti? Tipu?
// 502 sanaa

Heräsin sotureiden pesästä, omalta tutulta paikaltani. Silmien avaaminen tuntui raskaalta, ja sitä tunnetta seurasi ilkeä rinnassa tuntuva henkisen kivun kouraisu. Ei taas niitä unia. Unimaailmani oli täyttynyt Minttuliekistä viime päivinä. Hatarat kuvat unien tapahtumista olivat estää nousemiseni pediltä. Jotain oli käynyt meidän välillämme sen jälkeen, kun kerroin Minttuliekille, että saatan rakastaa tätä. Hän oli torjunut minut, ja oli pian sen jälkeen hylännyt klaanin. Muistan yhä, kuinka Minttuliekin sanojen jälkeen olin avannut suuni, sanoakseni ettei se haitannut, mutta Minttuliekki lähti ennenkuin ehdin tehdä mitään. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä, mutten kyennyt. Ehkä olin ollut jotenkin pelottava hänestä, ehkä olin hänestä yököttävä. Olin häntä vain muutaman kuun vanhempi, mutta ehkä olin vain liian omituinen hänen makuunsa.

Kaikki mitä oli juuri tapahtunut ei vain tehnyt minusta mitään järkeä. Minttuliekki ja Lauhalaukka olivat lyöttäytyneet joittenkin erakoitten kanssa yhteen ja perustaneet uuden klaanin. Kuolonklaanilaiset tuntuivat olevan siitä kaikki hyvin näreissään, ja minä kyllä pidin niitä erakoita vähintäänkin epäilyttävinä. Mutta en Minttuliekin tähden osannut olla kovin vihainen. Kenties hän on onnellisempi Eloklaanissa. Minä todella ikävöin häntä. Jos olisin tiennyt hänen lähtevän, vaikkakin vihollisklaaniin, olisin halunnut järjestää hänelle edes kunnon läksiäiset. En ollut kuullut hänestä oikeastaan mitään. Toivottavasti hän sentään oli kunnossa.

Läksin ulos Kuolonklaanin leiristä. Jos joku tulisi kysymään minne, niin saalistamaan. Jos kysyjä oli minä, en ollut varma. Lehtikadon aikaan saalista on ollut hyvin niukasti, tuskinpa sitä saisin, vaikka olisin hakemassa. Yritin parhaani teeskennellessäni olevani oikeasti hyödyksi klaanille. Eloklaanin tulon jälkeen en nimittäin ole tehnyt juuri mitään. Lopetin muille puhumisen kokonaan, siitä taisi olla pieni ikuisuus, kun olin viimeksi syönyt kunnolla, ja hyvä jos edes jaksoin turkkiani sukia. Olin jatkuvasti väsynyt ja ärtynyt, enkä jaksanut tehdä mitään. Jaksoin juuri ja juuri hortoilla pitkin Kuolonklaanin reviiriä, ja kävellä takaisin leiriin illan tullen. Olin jopa hämmentynyt siitä, ettei kukaan kuolonklaanilaisista ollut ehtinyt huomata minun laistaamistani. Keräsin leirissä toisinaan katseita, mutta se todennäköisesti johtui siitä, että näytin varmasti heistä puoliksi pois syöpyneeltä.

Jos ja kun joku viimein lähettää minulle kielellisen viestin, sanon vain oloni olleen hieman hutera viimeiset päivät. Se ei olisi valetta, mutta ilmaisisin sen siihen sävyyn, että saatan olla tulossa kipeäksi. Mutta toisaalta en haluaisi maata parantajan pesässä päivät pitkät. Kylmässä ulkoilmassa löntystely esti minua menettämästä kaikkea identiteettiäni kerralla.
"Voisit etsiä Eloklaanin rajan", joku sanoi pääni sisällä.
Tämä sai minut pysähtymään, ja todella avaamaan silmäni ensimmäistä kertaa aikoihin.
"Varmaan Minttuliekki käy toisinaan rajapartiossa. Vai käykö hän iltakävelyillä?" sisäinen äänesi jatkaa. "Ei se tyhmää ole toivoa, että näet hänet vielä joskus."
Ajatuskin sai minun ryhtini nousemaan toiveikkuudesta. En muuta halunnutkaan kuin puhua asiat läpi Minttuliekin kanssa. Halusin pyytää anteeksi, kysyä hänen vointiaan ja viihtymistään. Halusin toivottaa hänelle onnea ja hyviä jatkoja, ja sitten petiin painuessani nukahtaa ikävän ja hepotuksen kyyneliin. Minä rakastin häntä, sen tunteen yli tai ali en päässyt. Mutta ennen kaikkea kunnioitin häntä. Hän oli jotain muuta, todellakin. Hänessä oli kaikki hyvän ja tasapainoisen kissan ainekset, hän oli minua nuorempi, mutta ainakin kymmenen kertaa minua viisaampi ja kypsempi. Minä tiesin, että vaikka hän inhoaisi minua nyt niin paljon että minut nähdessään haluaisi sähistä minulle, hän kävisi kanssani perus-ystävällisen dialogin. Hän olisi ollut loistava päällikkö meille.

Lähdin reippaaseen puolijuoksuun. Minun täytyi etsiä se raja, vaikka minut otettaisiin vangiksi Eloklaaniin. Minun täytyi puhdistaa omatuntoni ja suuni tavoittamattomissani olevan unelmieni naaraan edessä. Minun täytyi nähdä Minttuliekki.

538 sanaa

Hän ei reagoinut, ei sitten tippaakaan sanoihini, joka oli sinänsä raivostuttavaa, koska yleensä puhuessa vastattiin kumminkin kun kysyttiin, saati puhuttiin. Hän ei vain sanonut asiaan juuta eikä jaata eikä tajunnut etten sokeana voinut lukea hänen kasvoiltaan paljoakaan mitään. Pelkästään kuulin asioita, joka oli joskus hyödyksi joskus haitaksi. Joskus oli parempi ettei edes pystynyt näkemään kaikkea, ei kaikkea halunnutkaan nähdä, mutta todellakaan kaikkea ei halunnut kuulla myöskään. En osannut päättää olinko mielummin kuuro vai sokea, mutta joskus olisi ihan kiva ehkäpä ketun papanat soikoon olla normaali kissa. Tuimapentukaan ei vastannut kysymykseen ja mietin mihin tämä oli menossa. Olisi sentään normaalia vastata sokealle kun puhutaan eikä juonia selän takana. Onneksi siskoni astui viereeni jatkamaan keskustelua. Hän tuntui olevan tässä paljon parempi, sai sentään kollit puhumaan itselleen. Tympäännyin koko tilanteesta. Yrittäisivät edes kuten minä. Äänet päässänikään eivät antaneet helpottaa, enkä ollut aivan tässä hetkessä pinnalla. Oli ongelmallista tehdä lainkaan kontaktia kun kissat eivät osanneet lainkaan puhua. Siskoni puhui parhaimmillaan Sähkötassun kanssa, saaden keskustelun hyvälle tahdolle. En lainkaan pitänyt siitä miten hyvin nämä kaksi tulivat toimeen, he olivat aivan liian läheisiä minun makuuni heti alkuun. Lehtipennun pitäisi silti pitää varansa tai pian totuus iskisi häntä päin naamaa kuten kivilattia konsonaan. Olisi hänen ongelmansa jos hän liitoutuisi väärien kissojen kanssa ja joutuisi katumaan sitä myöhemmin kun nämä olivat hyötyneet siskosta kaiken. Mutta oli minun tehtäväni isoveljenä kertoa hänelle olla luottamatta joka silmää vinkkaavaan kolliin heti ensi kerralla. Sillä tavoin ei olisi kuin heikko erakko. Lopulta kaksikko nousi ylös sanomatta sanaakaan. Herra hyvä-poika-käytöstavoilla ei siis omannut niinkään hyviä käytöstapoja. He vielä hyvästelivät mäntyviikesen, halusin tassuttaa heidän peräänsä ja käskeä odottamaan, halusin itsekin oppia jotain enkä vain istua kököttää paikallani. Heräsin viimein kunnolla tähän maailmaan, kun siskoni ehdotti lenkkiä leirissä.
"Vaikka", Tokaisin, kosken omannut muutakaan tehtävää pentutarhan sisäpuolella. Samalla olisi oiva tilaisuus mainita toisen käytöksestä. Niin paljon asia minua tympi. Lähdimme turkit hipoen kulkemaan ulos pentutarhasta. En käyttänyt siskoani paljoakaan apuna, vaikka hän oli jatkuvasti siinä vara tassunani. Tunsin kuinka melkein halvaannuin äkkinäisestä kylmästä ilmasta, ja sain kylmiä väreitä ympäri kehoa. Turkkini pörhistyi samassa kun lämmin aalto kulki läpi kehoank. Tietty kunnioitin sähkötassua, mutta jos tuo todella oli niin ääliö ettei lähtenyt puhumaan muulle kuin siskolleni, saati mitä hän siskostani sitten halusi tai luuli hyötyvänsä, hänestä ei ollut muuta kuin harmia. Harmeja kohdattiin joko kynnet valmiina tappeluun tai vältettiin normi tavan mukaan. Minulle toinen vaihtoehto ei ollut koskaan mieluisa. Saati Tuimapentu, hän ei edes jaksanut avata suutaan, hän ei pitkälle pääsisi istuessa suu kiinni nurkassa. Uskoin meidän kyllä pärjäävän kahdestaan jos halusimme, mutta tosiasia oli se että tuskin Lehtipentua kiinnosti paljoltikaat. Hän etsisi aina vain jotain seuraa johon luottaa ja uskoutua, eikä pieni seura kelpaisi.
"Saati pieni tipu kuten sinä", Harhani sanoi lehden suunnasta. Niin, kuten pieni tipu kuten minä. Luimistin kulmiani luottaen nyt siskoni näkökykyyn ohjata meitä. Painauduin takaisin mieleeni miettimään sitä mitä Sähkötassu ja Tuimapentu halusivat Lehtipennusta. Kerran he puhuivat hänelle ehkä siskostani oli hyötyä heille enemmän kuin minusta. Niin kait. Ei siskoni ollut mikään terävin katti klaanista, eikä uskollisin. Hän laittaisi aina itsensä etusijalle. Jos todella mietti hänestä ei hyötynyt liittoumassa. Vaikka hän osasikin paljoa kaikkea, hän olisi varmasti pelastamassa oman nahkansa tappelussa. Siinä meissä oli ero. Minä olin aina valmiina syöksymään kivun eteen ottaakseni pois sen toisilta, kun taas Lehtipentu oli antamassa kivun toisilleen itseltään. En ollut varma antaisiko tuo minullekin samanlaisen kohtalon kuin muille. Pelastaisiko tuo edes veljensä nahkaa ennen omaansa?
"Miksi pelastaisin?", Ääni jatkoi. Lopeta, sanoin sille heti päässäni. Kai keskustelut äänen kanssa olivat todella näin huomaamattomia kun siskonikaan ei huomannut minussa mitään. Kai olin tosissani aina vain näyttämässä ilmalle hampaita tai murisemassa satunnaisesti. Kuuntelin puoli korvalla kun siskoni hymähti, heilautin korvaani merkiksi että olin jotenkuten kuulolla jos hänellä olisi jotain den arvoista sanottavaa.
”Luuletko Sähkötassun ja Tuimapennun olevan luotettavia?”, Siskoni aloitti, nostin katseeni toiseen. Oikeastikko? Luottaisiko hän jokaiseen kolliin yhden päivän kokemuksella? Sellainen olisi heikkoutta, eikä sellaiseen olisi tarve nojata. Näytin siskolleni vähäsen hampaitani. Lima aivoinen, oliko hänellä edes mitään aivojen sijalla?
"Kehenkään ei pidä luottaa päivän perusteella Limanuljaska. Heidän pitää ansaita luottamus", Sihahdin ehkä normaalia äkäisempään tapaani naaraalle. Hän tuhahti miettien sana järjestelyään uudelleen. Niin hän saisikin miettiä, tuo oli täysin haaveita heittelevää.
"Mutta pidemmän ajan päälle", Hän korjasi. No nyt oli parempi sanajärjestely. Niin, pidemmän ajan päälle? Tietty ei. Asia oli ilmiselvä. En luottanut heihin pätkääkään.
"Puhumme Kuolonklaanilaisista, he tavoittelevat vain omaa etuaan ja sitten lähtevät. En usko heidän olevan lainkaan eroavia siitä", Tokaisin. Miksi he edes olisivat erilaisia, mitä he tavoittelivat? Olisiko järkeä aloittaa jos koko idea on tuhoon tuomittu. Kyllä, Sähkötassulla oli arvokkaan tuntuinen "aura", ilmapiiri. Hän sai itsensä näyttämään arvokkaalta, joten hän olisi varmasti limanuljaska. Hän ei ollut ansainnut luottamusta vielä, ei todellakaan, mutta mielenkiintoni he olivat herättäneet.
"Mutta on selvää että he haluavat jotain sinusta, eivät välttämättä minusta, mutta sinusta kylläkin", Tokaisin. Me molemmat kuuluimme pakettiin eikä meitä niin vain erotellut jos halusi vain toisen. Halusin ainakin uskoa asian olevan näin. Tuimapentu oli selvästi lopettanut harjoituksensa lyhyeen, sillä kuulin askeleet lähestyvän meitä. Ne tutut askeleet. Lukitsin katseeni suuntaan jossa hän meni.
"Tuimapentu! Tule tänne!", Sain hyvän idean. Siinä näkisi minkälainen kissa hän olisi luonteeltaan oikeasti. Tiesin täsmälleen mitä tekisin, sekä miten saada selville mitä oikeasti olisi meneillään.
"Leiki mukana", Sanoin tasapaksusti hiljaisesti siskolleni, pidin katseeni lähestyvässä Tuimapennussa, päätellen kaiken täsmälleen askelista. Jos tämä toimisi,voisin miettiä toiseen luottamista jonkin verran.
"Me olemme suunnitelleet leiristä karkaamista illalla Mustikkatassun ja Sinitassun kanssa? Mitä sanot? Sähkötassolle ei saa kertoa saa kertoa koska se limanuljaska varmasti kärventäisi meidät siihen paikkaan, sitä paitsi hän on muutenkin niin hiiren aivo ettei voi olla. Tuletko mukaan?", Sanoin, yritin muka pitää ääneni vakavana.
"Jos päätät tulla mukaan kerron enemmän illalla",Se oli juoni. Toisen reagtio. Antaisiko hän minun haukkua Sähkötassun huolitta, sanoisiko hän mitään, levittäisikö hän sanaakaan, kuulisiko koko klaani asiasta. Miten hän arvosti pentuja saati Sähkötassun sisarusta. En tiennyt mitä odottaa toiselta, en ainakaan malli vastausta, ehkä toisin päin. Odotin ennemmin että seuraavaksi meidän pitäisi olla selittämässä Punatähdelle kuinka koko asia oli "leikki" eivätkä kyseiset oppilaat edes tienneet asiasta mitään. En kuitenkaan antanut tämän naurettavan skenaarion näkyä ilmeessäni, toivoin ettei se näkynyt siskonikaan ilmeessä. Vastaisi nyt edes jotain, eikä olisi vain hiljaa pyörittäisi silmiään ympäri.

//1014 sanaa
//Tuima? Lehti?

”Hyvä kysymys, mutta sitä kannattaisi kysyä itse varapäälliköltä. Muistahan, että tuoreet oppilaatkin olivat ennen pentuja, eikä heidän tietämyksensä ole rajaton”, Sähkötassu naukaisi, ”Mutta kannattaa ainakin aloittaa siitä, että tekee kaikkensa.” Tehdä kaikkensa. Selvä. Niin minä tekisin. Kasvoilleni meinasi puhjeta pieni hymy, mutta pysäytin sen ajoissa. En tiennyt mitä tässä kissassa oli, mutta jotenkin hän herätti minussa samaan aikaan kiinnostusta, kyseenalaistusta, mutta myös hiukkasen arvostusta. Sähkötassu kääntyi Tuimapennun puoleen, huikkasi jotain Puuviikselle ja he lähtivät yhdessä ulos opettelemaan taisteluliikkeitä. Osa minusta paloi halusta mennä heidän mukaansa, mutten halunnut näyttää epätoivoiselta huomionkerääjältä, ja sitä paitsi tiesin taistelutaitojeni olevan surkeat, enkä halunnut nolata itseäni vanhempien kissojen edessä. Minulla olisi varmasti tarpeeksi aikaa opetella taistelua sitten, kun minusta tulisi oppilas. Päätin jo nyt mielessäni opetella taistelemaan mahdollisimman ahkerasti. Se olisi varmasti hyödyllinen taito. Toivoin vain, että saisin hyvän mestarin, joka ei olisi liian epävarma ja osaisi oikeasti opettaa.
Sähkötassu nyökkäsi meille hyvästiksi, ennen kuin katosi oviaukosta leiriin.
”Kiitos”, nyökkäsin kollille takaisin kunnioittavaan äänensävyyn, mutten ollut varma kuuliko hän enää minua. Käännyin Tipupennun puoleen.
”Taidan mennä kävelemään leiriin. Tuletko sinäkin?” kysyin veljeltäni hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Vaikka”, Tipupentu maukui, ja niin mekin lähdimme leiristä ulos odotettuamme hetken, että Sähkötassu ja Tuimapentu olisivat varmasti leirin ulkopuolella. Pujahdin pentutarhan suuaukon läpi leiriin väristen hiukan, kun tarhan lämmin maidontuoksuinen ilma vaihtui kylmempään. Paksummasta turkista olisi talvella tosiaan hyötyä. Aloin kävelemään pois pentutarhalta päin Tipupentu rinnallani, asetellen sirot tassuni varmanoloisesti toisensa eteen. Kylkemme hipoivat toisiaan tuoden minulle lämpöä, ja Tipupennulle jonkin sortin suunnistusapua. En totta puhuen ollut aivan varma, kuinka paljon ihokontakti auttoi veljeäni loppupeleissä kulkemaan, mutta olimme tottuneet kulkemaan näin. Se tuntui luonnolliselta. Tunsin veljeni kylkien kohoilun hengityksensä mukana, ja huomaamattani oma hengitykseni otti saman rytmin.

Ajatukseni hakeutuivat miltei heti äskeiseen keskusteluun vanhempien kollien kanssa. Jos totta puhutaan, ihailuni Sähkötassua kohtaan oli jo herännyt. Se ei ollut mitään romanttista nähnytkään, vaan oli pikemminkin ihan vain arvostusta ja kiinnostusta kollia kohtaan, sillä olihan tuo varapäällikön poika. Hyvä niin. Olin tarkkaillut Tuimapentua jonkin verran pentutarhassa, ja vaikken tiennyt juuri paljoa vanhemmasta pennusta, hän vaikutti myös mielenkiintoiselta, joskin jurolta kissalta. Paloin halusta selvittää, olivatko he luotettavia tai ylipäänsä aikani arvoisia. Minun ja Tipupennun kannattaisi yrittää päästä heidän suosioonsa saadaksemme heistä mahdollisesti liittolaisia. Joidenkin korviin saattaisi kuulostaa hupsulta, että halusin liittolaisia, mutta nyt emon ja isän mentyä pois halusin kissoja, jotka pitäisivät puoliani. Etenkin Kuolonklaanissa jossa elämä saattoi välillä olla hyvinkin julmaa, oli hyvä olla hyvissä väleissä tiettyjen kissojen kanssa. Sähkötassu ja Tuimapentu olisivat erinomaisia; Sähkötassu oli varapäällikön pentu, ja Tuimapentu oli isokokoinen ja vahvanoloinen, joten oletin hänen olevan hyvä tappeluissa. Lisäksi hän näytti vähän pelottavalta tuimine katseineen, joka olisi hyvä piirre jos toisten uhkailu tulisi tarpeen. Yrittäisin vielä arvioida koko tilannetta parhaan kykyni mukaan, sillä en halunnut hypätä johtopäätöksiin. Halusin varmistaa, että Sähkötassu ja Tuimapentu olivat luottamuksen arvoisia ennen kuin yrittäisimme saada heidät liittolaisiksemme.

Hymähdin itsekseni. Ehkä analysoin tilannetta liikaa. Saattaisi olisi parempi, että Tipupentu tutustuisi heihin ensin. Koska he kaikki olivat kolleja, ehkä he ymmärsivät toisiaan paremmin tai jotain. Ehkä sillä ei tosin olisi merkitystä. Ja sitä paitsi pelkäsin veljeni temperamentin pilaavan suunnitelmani. Tipupennun temperamentti ei haitannut minua pätkän vertaa, asia oli oikeastaan päinvastoin, mutta vaatisi ehkä vähän aikaa, että muut tottuisivat siihen. Toisaalta hän tekisi ainakin vaikutuksen. Pitäisi muistaa miettiä asiaa yhdessä veljeni kanssa. Katsahdin vierelläni kävelevään Tipupentuun, joka näytti myös olevan ajatuksissaan.
”Luuletko Sähkötassun ja Tuimapennun olevan luotettavia?” avasin keskustelun veljeni kanssa suoralla kysymyksellä.

//Tipu?
//sanoja 555

Tuimapennun kokeillessaan esittämääni liikettä, hän muksahti kuonolleen, mutta nousi ihailtavan sisukkaasti ylös, eikä jäänyt vaan rypemään epäonnistumiseensa. Kolli kääntyi pikaisesti minun suuntaani keltaiset silmät kiiluen.
“Mitä sanoitkaan tasapainosta?” kolli sanoi ja hänen äänessään oli kuultavissa melkein olematon huvittuneisuuden sävy, mutta siellä se oli.
Pyöräytin silmiäni kasvoillani hieman huvittunut hymähdys vilahtaen ja nousin ylös. Viitoin Tuimapennun takaisin seisomaan, jotta voisin ohjeistaa häntä.
Minua vähän häiritsi kollin koko, sillä hän oli minua jo aavistuksen suurempi. Hän oli selkeästi suurempi kuin muut ikäisensä. Tunsin tarvetta kohentaa ryhtiäni ja nostaa leukaani ylöspäin, sillä en olisi halunnut jäädä kakkoseksi pennulle. No melkein oppilaalle, mutta silti.
Seisoin Tuimapennun vierellä, kun tämä otti tukevan asennon. Asento oli tukeva niin kauan, kunnes nostaisi tassun ylös, sillä silloin painon olisi jakauduttava uudestaan vähemmälle määrälle tassuja ja jos siihen ei ollut valmistautunut, niin kävin niin kuin Tuimapennulle oli juuri käynyt.
Laskin valkopäisen häntäni kollin selän takaosaan. Häntäni näytti vähän salamaniskeneeltä, kuten aina.
“Siirrä painoasi hieman enemmän taaksepäin. Kun paino on pääosin takajaloillasi, sinun on helpompi käyttää etutassujasi hukkamatta tasapainoasi”, naukaisin tyynesti ja vedin häntäni pois. Istahdin vähän kauemmas ja annoin Tuimapennun hakea asentonsa uudestaan. Se näytti jo aivan kelvolliselta. Kun kolli nosti suurehkon käpälänsä ilmaan, hän sai kuin saikin pidettyä tasapainonsa kurissa ilman sen suurempia horjumisia.
Tuimat silmät vilkaisivat minuun. Räpäytin silmiäni hyväksynnän merkiksi. Pennulla ei ollut mennyt kauaa ymmärtää taitoon vaadittua tekniikkaa, kun sen vain oli selittänyt. Uskoin, että kollista saattaisi kuoriutua vielä jonkinmoinen taistelija.
“Nyt keskitymme siihen, miten iskusta saa voimakkaan. Kaikki lähtee kehosta. Sinun ei tule iskeä pelkällä tassullasi, vaan käytä voimaa kehostasi. Ensiksi näytän, kuinka ei pidä tehdä ja sen jälkeen, miten kuuluu”, mau’uin matalasti.
Asetuin Tuimapennun äskön oppimaan asentoon, nostin tassuni ja heilautin sitä säälittävän näköisesti. Iskuni oli ollut tarpeettoman nopea, mutta sitäkin heikompi. Se näytti vähintäänkin sähläykseltä. Sen jälkeen toistin liikkeen siten, että iskun voima tuli kehostani. Silloin isku oli siisti ja helposti hallittava. Eikä pidä unohtaa voimakasta. Nyt antaisin vielä Tuimapennun kokeilla ja jos hän olisi viisas, hän yksin harjoittelisi opettamaani ja loistaisi oppilaana.
Tämän jälkeen päästäisin kollin takaisin omiin puuhiinsa. Luultavasti pyytäisin Tuimapentua menemään itse takaisin pentutarhaan, sillä en jaksaisi kohdata muita pentuja tällä hetkellä uudestaan.
Tuimapennun seura oli ihan siedettävää. Toisin kuin suurin osa muista, hän osasi olla hiljaa, kun ei ollut asiaa. En minä silti mikään ystävä hänen kanssaan ollut.
Jos saisin valita, hioisin varmaan itse omassa yksinäisyydessäni Jyrkänneloikan näyttämiä taisteluliikkeitä joka päivä. Välillä kuitenkin piti astua yli oman mukavuusalueensa ja ottaa selvää, mitä klaanissa oli meneillään. Halusin tietää jokaisesta kissasta perusasiat, joiden perusteella voisin arvioida heitä ja asettaa heidät mielessäni niihin, jotka olivat uskollisia ja joista saattaisin hyötyä joskus, hyödyttömiin tai niihin, jotka olivat vain liian ärsyttäviä. Ei kukaan mistään ryhmästä riippumatta mitään erikoiskohtelua saisi, olin kaikille samanlainen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. En halunnut hankkia turhia vihollisia, niinkuin ei kukaan järkevä kissa. Viholliset vain hankaloittaisivat matkaasi kohti omia päämääriäsi, sillä haluavat sinun epäonnistuvan.


//Tuima?
474 sanaa

Astelin edellä ulos pentutarhasta miettien, mihin hankaluuksiin Tipupentu vielä suunsa kanssa joutuisi. Oli paras sanoa vain tarpeellinen, ja pitää muuten suunsa kiinni. En voisi kuvitella viihtyväni pidempään puheliaan kissan seurassa, jolla oli vain turhuuksia sanottavana. Toisaalta joku ujompi kissa saattaisikin pelätä kollin sanoja, joten siinä mielessä piirre oli ehkä hivenen hyödyllinen. Lehtipennusta taas en oikein ottanut selvää. Minua kuitenkin kiinnosti tietyllä tapaa ottaa selvää siitä, millainen naaras todella oli. Ehkäpä kaksikko ei ollut aivan niin ärsyttävä, mitä olin aluksi ajatellut. En siltikään tiennyt, halusinko olla heidän kanssaan tuon enempää tekemisissä. Olin hieman helpottunut päästessäni ulos pentutarhasta, ja seuraavaksi mahassani kihisi pieni jännitys. Piilotin jännityksen parhaani mukaan, sillä en halunnut Sähkötassun huomaavan. Jännitys johtui siitä, etten halunnut missään nimessä vaikuttaa surkealta kollin silmissä. En vain voisi epäonnistua. Sähkötassu oli tällä hetkellä ainoa siedettävä kissa koko klaanissa. Oikeastaan arvostin todella paljon sitä, että kolli halusi näyttää minulle oppimiaan liikkeitä.
“Näytän sinulle ensin malliksi ja sitten voit yrittää sitä itse. Sitten sanon mitä kannattaa korjata”, Sähkötassu keskeytti ajatukseni, ja keskityin katsomaan tarkasti, mitä kolli ensimmäisenä näyttäisi. Hän näytti liikkeen, ja yritin parhaani mukaan painaa mieleeni, mitä Sähkötassu missäkin vaiheessa teki.
“Ensiksi sinun täytyy hallita tasapaino, jotta voit opetella yhtäkään liikettä”, soturioppilas selitti ja antoi minulle merkin kokeilla perässä. Nyökkäsin merkiksi siitä, että olin valmis. Nostin etutassuni ylös, ja kuten Sähkötassukin oli tehnyt, huitaisin voimakkaasti eteenpäin seinämästä sojottaa kortta, jollaista oppilas oli myös huitaissut. Unohdin kuitenkin tärkeimmän asian, tasapainon. Sähkötassu oli vasta sanonut, että ensin täytyi hallita tasapaino, ja minä olin lähtenyt suorittamaan liikettä sivuuttaen ohjeen täysin. Muksahdin nenälleni, mutta nousin salamannopeasti ylös. Käännyin hitaasti katsomaan vaaleanharmaaraidallisen kollin suuntaan, sillä halusin nähdä tämän ilmeen. Juuri tämän olisin halunnut välttää. Olin epäonnistunut ehkä kaikista helpoimmassa liikkeessä. Tiesin, että minun olisi vain pitänyt ottaa tukeva asento ja ladata huitaisuun vähemmän voimaa, niin en olisi kaatunut niin herkästi.
“Mitä sanoitkaan tasapainosta?” hymähdin naama peruslukemilla, mutta pieni huvittuneisuus saattoi erottua äänestäni.

// Sähkö?
// 313 sanaa

“Toiseksi, sinun täytyy olla jonkin arvoinen kun olet varapäällikön poika, sinun täytyy omata jotain taitoja sentään joista hyötyä”, Tipupennun jatkettua lausettaan tällä tavalla, sai kulmani kohoamaan yllättyneesti. Olin tosiaan hieman yllättynyt siitä, että hän pitikin minua jonkinlaisessa arvossa kaiken kiukuttelunsa jälkeen.
En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä tekemistä sillä oli minun taitojeni kanssa, missä arvossa vanhempani olivat. Jos emoni olisi luopio ja isäni parantaja, mitä se merkkaisi? Ehkä huonon maineen, mutta se siitä. Ei hän kuitenkaan aivan väärässä ollut. Saattoihan isänsä varapäällikkyys hyödyttää kissaa kuitenkin jollakin tavalla. Jonkun mielestä sellainen voisi tarkoittaa luottamusta.
Katsahdin nuoreen onnettomuuden arpeuttamaan kolliin, joka hiljalleen siirtyi Tuimapennun puolelle. Hän kuitenkin tuntui odottavan jonkinlaista vastausta minulta, mutta ei tällä kertaa sitä saisi. Jos halusi vastauksen, tulisi esittää kysymys, mutta muuhun puheeseen ei tarvinnut vastata jos ei ollut jotain rakentavaa sanottavaa.
"Nyt kun kysyit, mitä varapäälliköksi pääseminen vaatii? Mikä on helpoin keino päästä sellaiseen asemaan", Lehtipentu täräytti tilaisuutensa tullen. Naaraan kapeat silmät tarkkailivat minua hieman mietteliäästi, ikään kuin arvioiden minua seuraavaa kohtaamista varten. Se oli selvää, että jotain naaraan päässä liikkui. Ehkei hänestä ulkonäöllisesti välittyvä ovela kuva ollutkaan vain hämäystä. Kerrassaan kiehtovaa.
Kasvoilleni nousi kevyt ja melko huomaamaton hymyntapainen, joka johtui pennun kunnianhimosta. Ainakaan tavoitteita ei puuttunut. Kuitenkin hymynhäivähdys katosi yhtä nopeasti kuin se tulikin ja vaikkei pentu sitä tiennytkään, kannattaisi olla ylpeä itsestään jos sai minut hymyilemään, oli kyse sitten mistä tahansa asiasta. En jaellut niitä vain muita mielistelläkseni.
Kuulin sivukorvalla, kuinka Tipupentu sanoi jotain melko haastavaan sävyyn Tuimapennulle. Minulla oli sellainen tunne, että kollipentu tulisi joutumaan vielä ongelmiin kielensä takia.
“Hyvä kysymys, mutta sitä kannattaisi kysyä itse varapäälliköltä. Muistathan, että tuoreet oppilaatkin olivat ennen pentuja, eikä heidän tietämyksensä ole rajaton”, muistutin räpäyttäen silmiäni rauhallisesti, “Mutta kannattaa ainakin aloittaa sillä, että tekee kaikkensa.”
Kilpikonnakuvioisen kissan katse välkähti siten, että sitä oli vaikea lukea. Ennen kuin aloin tulkitsemaan sitä yhtään sen enempää, käännyin tummanharmaan Tuimapennun puoleen ja nappasin tämän huomion pienellä hännän tökkäyksellä. Nousin seisomaan ja viitoin sähköisellä hännälläni pentutarhan uloskäyntiä. Kolli ymmärsi vihjeen ja lähti edelläni tassuttamaan ulos.
“Menen opettamaan Tuimapennulle muutamia liikkeitä”, huikkasin vielä nopeasti Mäntyviikselle, joka nyökkäsi hyväksyvästi keltaiset silmänsä lämpimästi hehkuen. Sen jälkeen lähdin kollin perään vielä pentukaksikkoon kerran vilkaisten ja heille hyvästeiksi pienesti nyökäten. Kun työnnyimme ulos pentutarhan lämmöstä, alkoi kylmä pakkasilma kipristellä kuonoa. Pörhistin paksua turkkiani, joka piti minut lämpimänä säällä kuin säällä. Samoin teki Tuimapentu, joka omasi myös vahvan turkin.
Tassutimme leirin reunamalle, jossa vierellämme kohosi suuri ja liukas seinämä. Sen jälkeen istahdin valkeaan maahan hieman sotkuisen näköisen puuhkamaisen häntäni etutassujeni ohitse vieden.
“Näytän sinulle ensin malliksi ja sitten voit yrittää sitä itse. Sitten sanon mitä kannattaa korjata”, sanoin ja vilkaisin nopeasti Tuimapennun silmiin. Aloittaisin jollakin aivan perusliikkeellä, jonka avulla kykenisi rakentamaan hyvän taistelutaitopohjan. En ollut ollut vielä kauaa oppilas, joten en minäkään hallinnut läheskään kaikkia liikkeitä. Osasin kuitenkin hyvin ne, mitä osasin. Kiitos Jyrkänneloikan ja kovan harjoitteluaikataulun.
Tuimapentu nyökkäsi tyynesti hyväksyen ehdotukseni. Sen seurauksena otin tukevan asennon ja sen jälkeen nostin oikean etutassuni ylös ja huitaisin leirin seinämästä sojottavaa kuivunutta kortta voimakkaasti vakaalla tassulla.
“Ensiksi sinun täytyy hallita tasapaino, jotta voit opetella yhtäkään liikettä”, selitin melko tasaisella äänellä. Heilautin korviani merkiksi kokeilla perässä.


//Tuima?
512 sanaa

Olin vasta saanut ruokailtua rauhassa makoisan hiiren loppuun, kun sain seuraa. Sähkötassun, joka oli päässyt oppilaaksi ennen minua, tietenkin hänen ollessaan vanhempi, tarjous oli kovin houkutteleva. Tietenkin halusin oppia uusia liikkeitä, sillä pentutarhassa kökkiminen kävi useimmiten hyvin tylsäksi. Halusin jo kovasti oppilaaksi, mutta tiesin pääseväni eroon pentutarhan kissoista vasta oikean ikäisenä. Oppilasaika vierähtäisi varmasti nopeasti, jos osaisin ennen oppilaaksi nimittämistä jotain. En niinkään nauttinut Sähkötassun seurasta, mutta hän oli paljon kiinnostavampi kuin muut tapaamani kuolonklaanilaiset. En todellakaan katsonut oppilasta ylöspäin, mutta ajattelin hänen olevan vähintään samalla tasolla. En jaksanut muiden seuraa, joten Sähkötassun seura todellakin menetteli. Sen takia aioinkin suostua vaaleanharmaaraidallisen kollin tarjoukseen, mutta ehdin vain nyökkäämään, kunnes paikalle ehti ärsyttävämpää porukkaa. Tipupentu ja Lehtipentu olivat pentutarhan nuorimmat pennut. Kaksikkoon verrattuna olin paljon suurempi. Olin kasvanut viime aikoina paljon ja tiesin, että tulisin vielä kasvamaan isommaksi. Mutta nämä kaksi pienempää pentua eivät osanneet käyttäytyä. Liekö syynä se, ettei Mäntyviiksi saanut heitä kuriin, sillä kuningatar oli sellaiseen liian lempeä. Mutta vaikkei minullakaan ollut vanhempia, olin huomattavasti kypsempi kuin nämä kaksi. Enkä pelkästään vain sen takia, että olin vanhempi. En ollut jaksanut tutustua Lehtipentuun tai Tipupentuun, sillä minulle riitti aivan hyvin asuminen samassa pesässä heidän kanssaan. Onnekseni he kyselivät kysymyksiään Sähkötassulta, mutta pian minäkin tulin suuremmaksi osaksi keskustelua, johon en edes halunnut osallistua. Koko ajan olin pitänyt ilmeeni tyynenä, ja Tipupennun aukoessa suutaan minuun päin, tyydyin vain kohottamaan pienesti kulmiani. Tietenkin tiesin, ettei Tipupentu kyennyt näkemään elettäni, mutta en välittänyt. Käännyin vain seuraavaksi Sähkötassun puoleen, sillä vanhempana hän sai luvan hoitaa tilanteen, vaikkei mitään varsinaista tilannetta ollutkaan syntynyt. Ainakaan vielä. Mitä olin kuitenkin Lehtipentu ja Tipupentua ajankuluksi tarkkaillut, ajattelin olevan täysin mahdollista, että pienestä asiasta saattoi kasvaa paljon suurempi.

// Sähkö? Lehti? Tipu?
// 277 sanaa

Täytyi sanoa että tuolta kollillta ei uupunut lainkaan itsetuntoa ja kunnioitusta. Kuin kunnon pokka naama. Sellaista kaivattiin johtajana, johtaja persoonana. Hän sopisi sellaiseen. Siksi kai heti kunnioitin häntä. Sellaista ei ollut monessa. Pitkiksi hermoiksi myös kutsuttiin. Moni vain.. hyökkäsi päälle, sellaisia se oli elää kuolonklaanissa, mutta ei ollut syytä vaihtaa sitä muuhun. Hän oli itse kerjännyt verta kuonostaan pesän suuaukolla. Mutta jäin hänen peräänsä. Moni ei tehnyt tälläistä, joten hän oli ehkä tutkittavan veroinen tapaus. Tosiaan, hän meni suoraan pentutarhassa Tuimapennun luokse, kaiketi toinen oli liittoutunut kollin kanssa tai jotain sellaista. En ollut huomannut kuinka siskoni oli seurannut minua sisään, mutta en tosin ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Niin kauan kun hän ei nolaisi minua tämän oppilaan nähden johdattaisi minua kosketuksella saati muuta nöyryytettävää. Yleensä hänellä oli sentään hyvä tilannetaju kaikesta, jota todella osasin arvostaa hänessä. Ei ollut syytä arvostaa kissaa jota ei todellakaan arvostanut. Arvostus pitäisi jokaisen ansaita, se oli maailma johon minut oltiin kasvatettu. Siskoni oli aina ansainnut arvostuksen. Hän oli jotain mikä tuntui saavan sen takaisin, vaikka harvoin hän arvostusta menetti. Hän vain oli sellainen.. persoona. Kaksikko ei tosiaan päässyt puheessaan pitkälle ennen kuin jo tulin tielle. Tai, no, tielle tulo oli kyseenlaista.
"Joten mitä te niin sanotut oppilaat teette edes harjoitellessa?" , Kysyin, sihisten ensin toki. En pitänyt siitä että joutuisin oikeasti näin aikaisin osoittamaan jotain hänelle, puhumaan, näyttämään. Se oli aina jotenkin arvostusta, että kehtasi edes juosta perään, jos se ei ollut arvostusta, se oli täyttä heikkoutta ja tyhmyyttä. Tietty vereni vielä kiehui, mutta kiehuminen laski hiljalleen. Ei se ollut niinkään että näyttäisin muita tunteita tuolle risupäälle. En tietänyt mitä Sähkötassu teki, sillä hetken oli täysi hiljaisuus. Siskoni oli jäänyt takavasemmalle, ainakin niin uskoin. Hetken tunsin kuinka täällä oli jotain muutakin, ei, ei mitään olemassa olevaa. Se joka puhui itselleni, kuin Lehtipentu tai Sähkötassu, mutta ei kumminkaan.
"Niin? Miksi hän vastaisi?", Ääni kysyi. Kuuntelin reagoiko kukaan muu ääneen, sillä ääni oli harhoista minulle tuttu, mutten voinut tietää oliko se kissa. Ei, se oli lukenut ajatukseni. Sen täytyi olla se ääni taas. Pitäisi kai kertoa Lehtipennulle olemattomasta äänestä päässäni, mutta minusta se oli vain pelkkää heikkoutta.
“Harjoittelemme taistelua ja metsästystä ja muuta sen sellaista hyödyllistä. Klaanissa on kuitenkin myös muita oppilaita, joita voit pommittaa kysymyksilläsi. En ole varmastikaan lempioppilaasi antamasi haukkumanimisarjasta päätellen”, Naurahdin kuunnellessani tuota. Ei voi olla totta, hänkö luuli olevansa jotenkin erikoinen kiukuttelun takia? Että hän olisi saanut mukamas erikoiskohtelua. Olisin voinut pitää hänelle puheen siitä kuinka kaikki kissat ansaitsivat samanlaista kohtelua hällä väliä keitä olivat. Se koski tasaista murisua ja sihisyä. Ääni pysyi tästä seikasta hiljaa, sekä tokaisusta, hän kai odotti johonkin mihin tähdätä. Nyt tosin olin varma että ääni ei ollut kenenkään läsnäolevan, sillä kukaan ei ollut vastannut siihen.
“Olisiko vielä jotain muuta kysyttävää?”, Sähkötassu kysyi. Olin vasta aloittamassa, voih odota vain kun pääsen vauhtiin.
"Ensinnäkin, olen nähnyt paljon enemmän hiiren aivoisia -tassuja, kuin sinä, ja harmiksesi he ovat vallanneet koko pesäsi, eikä minua voi ketun saastaa verran kiinnostaa tutustua muihin vain pettyäkseen kuin heistä ei ole edes Kuolonklaanilaisen arvoon. Toiseksi, sinun täytyy olla jonkin arvoinen kun olet varapäällikön poika, sinun täytyy omata jotain taitoja sentään joista hyötyä", Tokaisin. En tiennyt mitä kolli siihen sanoisi, joten annoin hänelle aikaa vastata, ihan rauhassa. En pitäisi mitään kiirettä, mutta nyt minua ei saisi jaloista pois hyörimästä. Siskoni takanani tassutti viereeni, laittaen häntänsä lähelle turkkiani, varmaan että tuntisin toisen läsnäolon, se oli turhaa, kuulin häneltä joka liikkeen. Hengityksen, ne askeleet mitä se otti päästä viereeni, kaiken.
"Nyt kun kysyit, mitä varapäälliköksi pääseminen vaatii? Mikä on helpoin keino päästä sellaiseen asemaan", Lehtipentu aloitti kyselemään Sähkötassulta ennen kuin hän oli vastannut minulle. En välittänyt kuunnella vastausta, vaan käänsin katseeni siihen missä uskoin Tuimapennun olevan.
"Osaatko sinä tapella minkään vertaan?", Siristin silmiäni kysyen mahdollisimman tuomitsevasti, Ehkä hän olisi sen vertainen jolta oppia jotain, ehkä hän oli kunnon kuolonklaanilainen. Sähkötassu taas saisi uuden rivauksen "haukkumisiaan" kuten hän niitä kutsui, jos ei oikeasti edes reagoinut puheeseeni.
"Vai myönsit sinä viimein ettei hän olekkaan niin tyhmä?", Ääni kysyi. Tämä tässä oli inhottavaa, en voinut tietää oliko tuo sähkötassun tempaisu vai äänen. Korvani painuivat luttuun kun harhailin pimeydessä äänen suuntaa, mutta se tuli juuri Sähkötassun suunnalta. Vai oliko se Tuimapentu? Ääh! En tietänyt oliko se harha! En voinut koskaan tietää varmaksi. Tunsin siskoni hännän heiluvan, hän selvästi huomasi reagtioni. Olisi siis parempi rauhoittua.

//709 sanaa
//Tuima?

Tassutin sanomatta mitään pentutarhaan. Tilanne oli päätynyt siihen, että olin siirtänyt pienikokoisen Tipupennun edestäni kovalla vastustelulla kylläkin. En ymmärtänyt mikä ongelma heillä oli olla päästämättä minua sisään.
Jos joku väkevämpisanainen kissa olisi kulkenut sijastani koko tapahtumaketjun, olisivat pennut saaneet osakseen sellaista ivailua, mikä sai inhon valtaamaan mieleni. Mielestäni muille ivaaminen oli aivan tavattoman typerää ja arvoa alentavaa. Silloin alentui niin pohjamutiin. Voisivat vanhemmat opettaa jälkeläisensä käyttäytymään kunnolla toisen arvoa kunnioittaen. Ei sen silti tarvinnut tarkoittaa sitä, että jokaisen kanssa täytyisi ylimmät ystävykset olla.
Olin halunnut päästä tilanteesta mahdollisimman sutjakkaasti, sillä en kaivannut turhia kaunankantajia.
Perässäni kuulin kuitenkin pienet askeleet, joka osoitti, että kaksikko ei ollut halunnut jättää minua rauhaan. Olkoon sitten niin, kunhan eivät aiheuttaisi ongelmia.
“Tuimapentu, ajattelin vain, että haluaisitko tulla mukaani. Voisin opettaa jotain oppimiani liikkeitä”, tarjouduin tuimalle kollille. Olin ihan alkanut pitämään tästä kollista, vaikken silti voisi kutsua meitä kavereiksi. Hän oli ihan kelpo seuraa. Ei tarvinnut liiaksi ainakaan puhua, sillä kumpaakaan meistä ei häirinnyt turha hiljaisuus. Ja miksi puhuisi, kuin ei olisi mitään hyödyllistä sanottavaa. En ollut niitä, jotka juttelivat toisilleen vain tavan vuoksi, vaan puhuin silloin, kun minulla oli asiaa.
Ennen kuin Tuimapentu ehti muuta kuin nyökkäämään, kipitti kilpikonnakuvioinen Tipupentu väliimme turhautuneena sähisten.
"Joten mitä te niin sanotut oppilaat teette edes harjoitellessa?" hän kysyi tavanomaisen pahantuulisella äänellään. Tai ainakin oletin sen olevan hänen tavanomainen tunnetilansa, en minä ollut häntä vielä sen paremmin jututtanut. Voi toki olla, että äänenpaino johtui vain esillä olevasta ärtyneestä olotilasta. Kohautin lapojani, ei se minulle kuulunut, eikä minua sen suuremmin kiinnostanutkaan.
Käännyin katsomaan hieman kiinnostuneena Tipupentuun, joka ei sitä luonnollisesti nähnyt, mutta niin vain tein. Oli kiinnostavaa, kuinka äsken minulle säksättänyt kissanpentu halusi nyt tietää jotain. Eikös olisi järkevämpää kohdella kysymysten kohdetta hyvin, jottei tämä jättäisi saamansa kohtelun takia vastaamatta.
“Harjoittelemme taistelua ja metsästystä ja muuta sen sellaista hyödyllistä. Klaanissa on kuitenkin myös muita oppilaita, joita voit pommittaa kysymyksilläsi. En ole varmastikaan lempioppilaasi antamasi haukkumanimisarjasta päätellen”, selitin. Käytökseni oli pehmeää pentua kohtaan, sillä pidin pennuista. Heille saatoin heittäytyä ystävälliseksi, muttei se mitään ylimakeaa lässytystä tarkoittanut. Ei kuitenkaan mitään sisarustason kaltaista, muttei lainkaan vihaista tai millään tavalla pahantahtoista. En olisi viitsinyt vastata tuollaiseen kysymykseen sellaiselle kissalle, joka ei ollut pentua nähnytkään. Turhanpäiväistä pulinaa, sellaista se oli.
“Olisiko vielä jotain muuta kysyttävää?” kysyin ja vilkaisin kollin takan seisovaan teräväkatseiseen Lehtipentuun, sillä naaras oli ollut tavattoman hiljaa koko keskustelun ajan.


//Lehti? Tuima? Tipu?
386 sanaa

Valitsin vaihtoehdon siirrä, minua hän ei varmasti siirtäisi. Tunsin kuinka vereni kiehui, kuin olisin ollut saanut koko päivän liikaa aurinkoa ja vereni nyt vain haihtuisi kiehuessa. Päätäni jomotti kun päässäni sihisi kymmeniä sanoja, olin valmis laukomaan ne kaikki samaan aikaan sekasotkuna, mutta yritin sentään muodostaa niistä järkeviä sanoja. Ei olisi arvoistani ladella sanoja heikosti kuin niillä ei olisi mitään arvoa. Se ei ollut kummankaan meidän tapaista. En kestänyt katsoa tuon inhan lima aivon kasvoja enempää, hän kuolisi tässä ja nyt. Olin varma siitä. Siskoni olisi varmasti vetämässä minua Sähkötassusta irti kynsin ja hampain jos se menisi liian pitkälle, mutta tässä näkymässä se ei menisi liian pitkälle. Toinen kuitenkin tässä saisi enemmän ongelmia ketun saasta kasana jona oli! Hyökätä nyt "viattoman" normaalia pienemmän pennun päälle, joka oli vielä kaiken lisäksi sokea! Se ei kävisi. Viimein olin saanut sanat koottua mielessäni, tiesin täsmälleen mitä hän ansaitsi.
"Kuinka sinä USKOLLAT sanoa tuollaista minulle sinä- sinä iljettävä piikikäs itseäsi täynnä oleva sammakkolimainen karvakasa!", Säksätin menemään. Siskoni vierelläni tiesi ettei tämä ollut edes alku lopulle. Jatkaisin tätä vaikka koko päivän jos onni suosisi. Parhaimmillaan hän saisi tästä hyvät naurut ja minä nöyryytyksen sammalviikseltä, mutta kaikki oli sen arvoista. Itseppä tämä sammal aivo oli tullut kerjäämään verta nenästä tänne. Ei ollut minun ongelmani että hän vain oli niin ääliö hetkestä toiseen.
"Älä unohda ylimielinen", Siskoni sanoi viileänä, mutta hyvin huvittuneen oloisena äänestä päätellen. Kai siinä olisi hauskaa kun minä raivosin tuolle sontiaiselle samalla kun hän istui selkä suorana vieressäni, häntä tassujen päällänsä ylpeänä tapansa mukaan. Sellaisena hänet ainakin muistin näkiessäni. Mutta ainakin olimme samalla puolella. Olimme usein niin paljon kiistelleet keskenämme että tämä oli kerrassaan edistystä, mahtavaa. Mielenikin ja ajatukseni moutusivar menemään. Yhtä hyvin jos Lehtipentu päästäisi yhdenkään pärskähdyksen hän pian saisi satinkutia tässä tilassa kuten Sähkötassu muutenkin. Ei auttanut etten pystynyt tulkita vastustajani ilmeitä tietääkseni hänen olotilansa, mutta pystyin tulkita jotain äänensävystä.
"Sinä epäluotettava kaamea pikkuinen käpypallero!" Sihisin vähän lisää. En tietänyt miltä tilanne näytti kun siskoni pysyi kerrankin hiljaa kuten vastustajani. Elleivät kummatkaan elekielineet.. eivät he elekielineet. Pystyin jos yritin kuulemaan kumpienkin hännän liikkeet maata vasten eikä askelia otettu. Se kävi minulle. Näkisin kuuloni avulla saman mitä he näkisivät. Olin siitä aivan varma ettei siskoni nyt käyttänyt sokeutta hyväkseni, jos käytti. Kyllä, vereni kiehuisi yli.
"Loppuiko pennulta puhti?", Siskoni tiesi hyvin että olin jäänyt vain haukkomaan happea ison sanaketjun jälkeen, enkä todellakaan ollut lopettamassa. Tiesin kuitenkin mitä vastata, mutta kolli teki yllättävän liikkeen. Vaikka hän oli kunnioitettavampi muiden silmissä ollessaan hiljaa eikä kinannut pennulle, minä en ollut ketään tyydyttämään. Sitä paitsi ei minulla ollut ketään muuta kuin Lehtipentu jota tyydyttää kaiken kaikkiaan. Hän nosti minut ilmaan. Siinä hän takia virheen. Toinen ei tietänyt miten kovaa ja korkealta osasin huutaa jos halusin, sekä nyt oli sen aika. Olin ehkä sisimmässäni ehkä vähän liian yllättynyt- ei se ollut oikea sana, kunnioitin kollin rauhallisuutta. Sillä eivät ne kaikki sanat oikeasti kuuluneet olla minulle.
”PÄÄSTÄ MINUT ALAS SENKIN KETUNJÄTÖS PIIKIKÄS MINIAIVOINEN PETTURI!", Säksätin heti. Jos toinen olisk säikähtänyt hän olisi hyvinkin voinut pudottaa minut, mutta näköjään olin selvästi nyt siirrettävää materiaalia, piste. En oikein voinut laittaa vastaan itseäni ehkä kolmea päätä suuremmalle kollille, kun Lehtipentukin oli aika ajoin kova vastus. En voinut tietää kuinka moni kuolonklaanilainen oli kääntynyt meitä päin, mutta uskoin että ani harva. Kukaan ei täällä näes välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. Se oli kuullemma luettava vahvuuksiin, riippumattomuus muista. Isä oli joskud delittämyt sitä, sekä osa oli jo painunuy unholaan.
"Laske veljeni alas, ole hyvä", Siskoni kylmä ääni tällä kertaa sanoi. Nyt tiesin täsmälleen ettei hän enää leikkinyt. Hän olisi valmis hyökkäämään koska näki tilanteen vaarallisena. Kuten käsketty, minut laskettiin alas. Näytin vielä hampaitani hurjistuneena Sähkötassulle mutisten lisää solvauksia. Hänella todella oli pokkaa ja tyyneyttä. Voisimpa olla kuin hän! Kuulin kuitenkin kollin tassuttavan pentutarhaan sisälle.
"Oikeasti?", Mutisin lopulta. Voisin vain kuvitella siskoni hymyn katsoessa ärtynyttä naamaani. Lähdin kuitenkin seuraamaan menijää. Hän ei enää välittänyt paljoakaan läsnäolostani samassa pesässä kanssaan mikä oli raivostuttavaa. Hän kysyi tuimapentua viettämään aikaa kanssaan. Tassutin heidän kahde luo lopulta sihisten vähäsen ennen sanojani. En voinut uskoa tekeväni näin. Yrittäen olevani tuon ääliön kanssa.
"Joten mitä te niin sanotut oppilaat teette edes harjoitellessa?" Aloitin, katsoen kaksikkoa. En lähtisi nyt jaloista pois kulkemasta, kerran minuun koski niin ei päässyt eroon. Katsoin tuimapentua, hän oli yksi niistä.. jolla ei varmasti ollut paras kuva minusta.

//709
//sähkö? Tuima? Lehti ehkä?

”Väistättekö vapaaehtoisesti vai pitääkö teitä siirtää?” vanhemman oppilaan ivalliseksi tarkoitettu kommentti jäi kaikumaan korviini. Monet ajatukset välähtivät mielessäni seuraavan parin silmänräpäyksen aikana. Tunsin kiukun kuumottavan tunteen kuohahtavan päähäni, mutta tukahdutin tunteen estäen itseäni hyökkäämästä jokseenkin vieraan oppilaan kimppuun; en halunnut tehdä mitään äkkipikaista, jota katuisin myöhemmin. Piti ajatella, ennen kuin avasi suunsa. En tiennyt hänen heikkouksiaan. Ainakaan vielä. Veljeni tulinen temperamentti oli osin periytynyt minullekin, mutta kontrolli oli kaikki kaikessa. Ai niin. Veljeni. Tipupentu. Hän räjähtäisi ihan varmasti, pilaten operaationi näyttää kollektiivisilta ja vaikutusvaltaisilta vanhemman oppilaan edessä. Samalla kuitenkin odotin veljeni purkausta. Tipupennun raivoamista oli ihan hauska seurata, ja täytyi myöntää että nautin sanaharkoista hänen kanssaan. Hänen raivonpuuskiensa väliin oli hauska heitellä ivallisia kommentteja. Puolustaisin kyllä Tipupentua henkeen ja vereen asti jos tilanne kävisi väkivaltaiseksi, mutten uskonut Sähkötassun käymään veljeeni kiinni. Hänhän oli loppujen lopuksi vain sokea pentu, joka oli kaiken lisäksi kooltaan paljon Sähkötassua pienempi. Pieni ilkikurinen hymynkare kasvoillani katsahdin siis veljeeni, ja totesin arvioni oikeaksi; hän näytti kiehuvan kuumana.
”Kuinka sinä USKALLAT sanoa jotain tuollaista minulle, sinä- sinä iljettävä piikikäs itseäsi täynnä oleva sammakonlimainen karvakasa!! ” Tipupentu säksätti.
”Älä unohda mainita ylimielinen”, oli yllättävän viihdyttävää olla vaihteluksi väittelyn samalla puolella Tipupennun kanssa. Veljessäni riitti pippuria. Asiat menisivät vielä kiintoisammaksi, jos Sähkötassu pistäisi vastaan samalla mitalla. En ollut vielä kokeillut, kuinka kuumille saisin veljeni ennen absoluuttista räjähdyspistettä, mutta hyvässä tapauksessa sekin tulisi testattua tänään. Käänsin katseeni nyt vuorostaan Sähkötassua kohti naamallani ivallinen hymy. Kolli näytti totta puhuen hämmentyneeltä, mutta kun räpäytin vihreitä silmiäni, oli hämmentynyt ilme tyystin poissa, ja kasvoilta paistoi nyt itsevarmuus. Kollin naamalta ei kyennyt lukemaan, mitä tuo ajatteli veljeni raivonpuuskahduksesta.
Taustalta kuului: ”Sinä epäluotettava kaamea pikkuinen käpypallero!” Katseeni jäi Sähkötassuun. Minua ei pelottanut, vaikka toinen näkisikin minun tuijottavan; en ollut niitä kissoja, jotka elivät mielistelläkseen toisia. Kolli ei vaikuttanut kauheasti isokokoisemmalta minuun verrattuna, vaikka kokoero oli selvästi huomattavissa. Hän oli myös ylipäänsä ruumiinrakenteeltaan tanakampi kuin minä. En todennäköisesti kykenisi voittamaan häntä jos toinen kävisi kimppuun, joten täytyi vain toivoa, ettei Sähkötassu joko uskaltaisi hyökätä tai olisi vain liian kyllästynyt veljeni säksättämiseen.
”Loppuiko pennulta puhti?” Sähkötassu totesi ivallisesti kulmaa kohottaen veljeni pysähtyessä vetämään henkeä. Sitten hän yksinkertaisesti -noh- nosti Tipupennun niskasta ilmaan siirtääkseen tämän sivuun.
”PÄÄSTÄ MINUT ALAS SENKIN KETUNJÄTÖS PIIKIKÄS MINIAIVOINEN PETTURI!” Tipupennun rääkäisy kiiri ilman halki voimakkaana ja täynnä pihisevää kiukkua, mutta onneksemme moni ei kääntynyt katsomaan. Päätin puuttua asiaan.
”Laske veljeni alas, ole hyvä”, ääneni oli hyytävä ja katsoin Sähkötassua suoraan tämän sinivihreisiin silmiin omilla vihreilläni. Täytyi sanoa, että ihailin oppilaan uskaliaisuutta ja itsevarmaa asennetta.

//Sähkö? Tipu?
//411 sanaa

Olin ollut nukkumassa, eikä mikään ollut herättänyt minua, vaikka olisi pitänyt. Aamulla kun olin kuullut uutiset.. olin jäätynyt. Lauhalaukka oli elossa? Ravistin päätäni, tietty minä sen tiesin! Pudistin päätäni, jääden kuuntelemaan puhetta. mutta kumppanini odotti Lauhalaukan heräämistä pesän ulkopuolella. Mustikkapentu nukkui vielä pessä, hänet nimitettäisiin pian. Liian pian. Mahlahalla oli kumppanini kanssa. Kun Lauhalaukka tuli ulos pesästä, kuulin kyllä kiistan. En tiennyt ketä uskoa. Tai tiesin, mutten halunnut uskoa. Tiesin täsmälleen, olin aina tiennyt totuuden. Mutta nyt? En tiennyt mitä ajatella, uusi klaani? Se ei ollut makuuni, mutta en minä ollut sitä inhoamaan. Tämä oli kotini. Mutta sitten oli se etten voinut tietää ketkä kaikki menivät uuden klaanin puolelle. Kuolonklaani oli aina minulle paras, mutta saisinko uudesta klaanista tosiaan uuden alun? Jos vain lähtisin, ottaisin Mustikkapennun mukaani enkä koskaan palaisi Karhumyrskyn tai Lauhalaukan takia? Lauhalaukka lähti heti leiristä kinan päätyttyä. Tiesin Karhumyrskyn pysyvän Mahlahallan luona, hänen oli pakko, joten ryntäsin viime hetkellä Lauhalaukan mukaan. Todellisuudessa en tietänyt paljoakaan uudesta klaanista, vain huhuja. Halusin tietää lisää. Olin kuullut vain nimiä, sanan uusi klaani rajanaapurina, tähtiklaani, sekä Mesitähti. Lauhalaukka käveli melkein hölkkäämällä, kyyneleet melkein silmillään, en tiennyt mitä sanoa, tai mistä aloittaa.
"Kun koko muu klaani uskoi sinun olevan kuollut.. tiesin että olit elossa, koko ajan. Tiedän että siitä on vähän Lohtua Mahlahallan ja Karhumyrskyn jälkeen, mutta.. Minä uskoin sinuun, uskon vieläkin tarinaasi", Lauhalaukka kääntyi katsomaan minuun, pieni itsetunnon piikki katseessaan, toinen huokaisi, katsoen jonnekkin kaukaisuutren. En tuntenut hänen kanssaan enään samoin. Kaukainen jännitys oli kadonnut tuhka tuuleen, mutta nyt todellakin näin Karhumyrskyn oikeat värit. Tiesinhän minä hänen olevan hirveä mutta näin hirveä.. En välttämättä voinut enää nähdä häntä kumppaninani, vaikka kuinka kovasti yritin korjata sitä mielikuvaa päässäni hänestä uskollisena ja kunnon kumppanina.. mutta ei. Miksi? Halusin kysyä häneltä. Miksi? Hän ansaitsisi tuosta kipua, kunnon kipua, ehkä jopa kuoleman jonka hän oli Lauhalaukalle suunnitellut.. Hän oli saanut koko kiistan näyttämään siltä muiden takia, jotta hän ei itse jäisi kiinni. Tiesin hänen kunnian halustaan muiden edessä. Se näkyi Mustikkapennunkin kanssa, mutta että näin? En vain voinut.. tehdä mitään.
"Minkälainen Eloklaani on? Meinaan, sen sääntöjä, elämää?", kysyin. Lauhahalla hymyili, kun alkoi miettimään mitä kertoisi. Hän kertoi klaanin erilaisuudesta, tähtiklaanista, sekä kuinka kaikki olivat kilttejä. En osannut.. kuvitella itseäni sinne. Ehkä minä todella olin vain niin paha ja kuuluin pahiksiin? Kuolonklaanista oli muodostonut ainut elinkeino mielessäni, enkä oikein osannut sanoa mitään, halveksin sitä jossain tahossa. Mutta minun oli hyväksyä se, se voisi olla pahimmassa tapauksessa ainut keino selvitä minullakaan. Kysyin vielä parantajan roolista, koska hän puhui siitä niin eri lailla. Hänen kertomuksensa sai minut haluamaan parantajille enemmän valtaa ja voimaa, täällä he olivat hyljeksittyjä nollia. Naurahdin kun hän kertoi medestä ja liljasta seikkoja, sekä asioita heidän matkastaan, kunnes saavuimme hehkulammelle. Tassumme tuntuivat kuljettavan meitä aina sinne.. se oli meille paikka jossa saisimme olla.. me. Tämän takia palasin tänne aina yksin, koska tiesin että jos Lauhalaukka palaisi, kuten nyt, hän tulisi ensimmäisenä tänne.
"Aiotko.. muuttaa Eloklaaniin", Kysyin. Hän katsoi minuun, tutki ilmettäni, etsi siitä haluani. En vaatinut häneltä mitään, halusin vain.. kuulla totuuden.
"Jos asiat eivät suju hyvin Karhumyrskyn ja Mahlahallan kanssa luulen etten omaa muuta vaihtoehtoa.. Karhumyrsky saattaa koittaa tapattaa minut toisen kerran enkä tahdo tietää mitä siitä seuraa", Hän sanoi. Lauhalaukan hännänpää nyki hermostuneesti kun hän katsoi lampea. Hän ei kai kestänyt katsoa suoraan silmiini, niin ainakin uskoin.
"Kuule, vaikken lähtisi meistä ei voi koskaan tulla kumppanit, se ei voisi onnistua", Purskahdin pieneen nauruun, kikatin hetken puna naamallani katsoen veteen.
"Voi lauhalaukka! En minä sitä, vaan. No, asiat monimutkaistuvat kun lähdit.. Valtsin näes kyllä Karhumyrskyn mutta.. Olin jo tiinenä sinulle", Aloitin, nyt en vuorostani pystynyt katsomaan Lauhalaukan sinisiin silmiin, vaan etsin turvaa lammesta. "Niin, sinulle. Synnytin rajan pinnassa kaksi pentua. Toinen oli Mustikkapentu, joka elää nykyäänkin Kuolonklaanissa kanssani, toinen oli oranssi pentu, sinisillä silmillä, tummemmalla kilpikonna kuvioinnilla. Minun täytyi huijata koko klaania uskomaan että pennut olivat Karhumyrskyn. Mutten voinut päästä niin helpolla ruskapennun kanssa, hän olisi paljastanut koko asian. Joten muistatko rajan vartijat? Sen erakkolauman? He ovat nykyään kaukana rajasta, vein heille ruskapennun. Ei kyse ole siitä että.. Olisin kumppanisi, kyllä olet minulle yhä tärkeä. Liiankin, mutta jos Karhumyrsky saisi tietää mitään.. olen kuollut", Kerroin koko tarinan. Hetken nieleskelin vain kyyneleitä, kunnes käännyin katsomaan Lauhalaukkaa. Hän katsoi minua suu auki, kasvoilla vilisten tuhat kysymystä.
"Tiedän että tarvitset aikaa sen hyväksymiseen.. Mutta jos menet koskaan eloklaaniin ja haluat nähdä poikasi, ota hänet vaikka klaaniisi. Silloin tiedän hänen vähintään olevan turvassa", Tokaisin. Lauhalaukka nyökkäili, ja lopulta painauduin häntä vasten. Toinen oli selvästi järkyttynyt, pelon tuoksun haistoi hänestä selvästi. Mutta hän sukaisi päälakeani vielä kerran, samalla kun tyydytin itseni hänen lempeeän tuoksuunsa.
"Kiitos että olet siinä tämän viimeisenkin kerran", Hän tokaisi. Nyökkäsin, vaihtaen asentoa, niin etten enää nojannut häneen. Se olisi viimein tässä, emme olisi enää koskaan ennallaan. Mutta eivät välinikään Karhumyrskyn kanssa olleet. Nyökkäsin vielä toiselle heipaksi, ennen kuin lähdin kohti leiriä. En sanoisi Karhumyrskylle luvattua sanaakaan kuinka hän oli petturi minulle, kuin ilmaa. Se ei sattunut, hän ansaitsi kaiken kivun itselleen. Kävelin vain leiriin tyynesti, huomaten kuinka kyyhkyläiset, Mahlahalla ja Karhumyrsky olivat yhä paikallaan, kun tepsutin pentutarhaan takaisin. Herätin mustikkapennun, ja haimme yhdessä aukiolta riistaa.

Pari päivää meni, niin aivan ennen lähtöään Lauhalaukka oli käynyt sanomassa hyvästit, ennen puhutteluaan, hän tiesi sen olevan aika jolloin hän lähti. Minkäkin tiesin silloin että pojallamme voisi olla viimein jotain toivoa. Ehkä Kaikki viimein sujuisi. Mutta kun päivä kausia kuuntelin vielä Karhumyrskyn valheita, viha, hänen kipunsa kasvoi. Hän tulisi kuolemaan ennen pitkään kynsissäni. Olin siitä aivan varma. Silti jokin osa yön pimeimpinä hetkinä paiskoi minut todellisuuteen. Ilman Lauhalaukkaa, minulla ei olisi ketään muuta kuin Karhumyrsky. Selviäisin ilman häntäkin, tiesin sen. Pian Mustikkapennusta tuli Mustikkatassu, minä palasin takaisin arkeeni, sekä yritin esittää mahdollisimman hyvää kumppania Karhumyrskylle, vaikka todellisuudessa sydämeni oli pysähtynyt rakkauden osalta. En ollut varma pystyisinkö enää koskaan tuntemaan kissaa kohti samoin kuin Lauhalaukkaa tai Karhumyrskyä kohtaan joskus. Jos minun olisi valittava uudestaan, tietty valitsisin Lauhalaukan aina vain uudestaan, mutta nyt ei ollut mahdollisuuksia, tämä olisi täysin sotaa. Tiesin ettei kukaan huomaisi sitä, välillä Mustikkatassu kyseli oliko jokin väärässä, mutta pian hänkin lopetti. Tiesin nyt miltä petturi näytti, enkä antanut sen liusua tassuistani.

//1004 sanaa

Sulkatassu istui oppilaiden pesän edustalla tylsistyneenä. Varjokarva oli antanut oppilaalleen loppupäivän vapaaksi. Sähkötassua, eikä sen kummemmin Sinitassuakaan näkynyt leirissä. Sulkatassu oli käynyt tarkastamassa myös oppilaiden pesän, mutta se oli tyhjillään. Pentutarhalla voisi käydä, mutta Sulkatassu luopui ajatuksesta nopeasti. Hän oli juuri päässyt eroon pentutarhan vankeudesta, eikä hän haluaisi viettää aikaa siellä. Oppilas kaipasi seikkailuja. Hän olisi halunnut lähteä tutkimaan Eloklaanin reviiriä, mutta Varjokarva oli ankarasti kieltänyt sen. Eloklaani oli aivan uusi tuttavuus Sulkatassulle, ja itse asiassa koko Kuolonklaanille. Sen ominaistuoksu oli erilainen kuin Kuolonklaanissa, ja eloklaanilaiset vaikuttivat ihan ystävällisiltä. Sulkatassu tiesi sen, koska hän oli partiossa nähnyt muutaman kerran eloklaanilaisia. Emo ja isä eivät pitäneet Eloklaanista, eikä oikein kukaan muukaan. Ei Sulkatassukaan sinne olisi halunnut muuttaa, mutta hän olisi halunnut vain käydä pienellä seikkailulla. Mitä se olisi haitannut?
Vihdoinkin! Sulkatassu huomasi Sinitassun astuvan Ruusutuikkeen perässä leiriin. Oppilas kipitti heti pentuetoveriaan vastaan.
“Ota tuoresaaliskasasta jotain syötävää, olet ansainnut sen”, savunharmaa naaras sanoi Sinitassulle, jonka jälkeen soturi lähti omille teilleen.
“Keksitäänkö jotakin jännittävää?” Sulkatassu kysyi, vaikka tiesi ettei Sinitassu innostuisi asiasta lainkaan.
“Minulla on nälkä”, Sinitassu ilmoitti rauhallisella äänellä ja astui pentuetoverinsa ohitse. Harmaanruskea Sulkatassu seurasi siskoaan tuoresaaliskasalle, ja sitten oppilaiden pesälle.
“Leikitäänkö jotain sen jälkeen, kun olet syönyt? Vaikkapa sammalpalloa!” Sulkatassu ehdotti. Sinitassu käänsi katseensa taivaalle. Pilvet olivat peittäneet auringon, joka oli jo ohittanut huippunsa ajat sitten. Sinitassu kohautti lapojaan.
“Minua väsyttää, ja huomenna on aikainen herätys. Mene kysymään jotakin muuta, jooko?” Sinitassu kysyi. Sulkatassu huokaisi turhautuneena. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt siitä, että Sinitassu oli kieltäytynyt.
Oppilas jäi istuskelemaan pentuetoverinsa kanssa leirin pääaukiolle. Kumpikaan ei sanonut mitään. Tovin kuluttua Sulkatassu kyllästyi istuskeluun, ja hän nousi ylös.
“Hei Mustikkatassu”, harmaanruskea oppilas tervehti oppilastoveriaan. Mustikkatassu oli hetki sitten saapunut leiriin. Siniharmaa kollikissa hymyili hennosti Sulkatassulle. Mustikkatassu oli oikeastaan aina ollut osa Sulkatassun leikkejä pentuina. Kolli oli vain muutaman päivän vanhempi Sulkatassua.
“Hei”, kolli vastasi.
“Haluaisitko leikkiä kanssani sammalpalloa?” Sulkatassu kysyi mahdollisimman ystävällisesti, jotta kissa suostuisi leikkimään. Mustikkatassu pudisteli pahoitellen päätään.
“Kuulostaisi mukavalta, mutta olen ihan kamalan väsynyt”, oppilas irvisti.
“No, ei voi mitään”, Sulkatassu kohautti lapojaan ja jäi katsomaan, kun Mustikkatassu katosi oppilaiden pesään. Niinpä naaras luovutti. Hän tyytyi kohtaloonsa ja jäi istuskelemaan leirin laitamille aivan yksin. Sähkötassuakaan ei näkynyt missään. Sulkatassu toivoi, että huominen päivä olisi seikkailun täyteisempi.


// 367 sanaa

Tassutin ajatukset pilvissä kohti pentutarhaa, josta olin muuttanut pois vähän aika sitten. Mestarikseni olin saanut uljaan Jyrkänneloikan ja olin saanut jo tuntumaa tämän itseäni tyydyttävästä ankarasta koulutustaktiikasta. Olin erittäin tyytyväinen siihen, että olin saanut mestarikseni jonkun niin loistokkaan, kuin oman emoni isän, joka oli kouluttanut hänestä sen soturin, joka hän nyt oli. Tassujani kivisti eilisestä harjoittelusta, mutta jollain oudolla tavalla pidin siitä. Se kertoi, että olin tehnyt jotain. Se kertoi, että kehityin. Yritin oppia kaiken, mitä Jyrkänneloikka opetti ja kysyä, jotta saisin tietää jotain ylimääräistä. Otin koko koulutusjutun enemmän kuin tosissani. Vanhempani saisivat olla ylpeitä minusta, kun pitäisin perheemme mainetta kunnialla yllä.
En ollut kuullut vielä sisaruksiltani heidän mestareiltaan, mutta toivoin, että ne olivat hyvät. Jos eivät, niin voisimme pitää yhdessä jotain taisteluharjoituksia, jossa jakaisimme toisillemme oppimaamme. Halusin pitää huolen heistä.
Hätkähdin, kun huomasin, kuinka joku – tai jotkut – olivat tukkineet tien pentutarhaan. Käänsin jylhän katseeni hieman alaviistoon, jotta saisin paremman kuvan näistä pienistä portinvartijoista.
Ensimmäisenä silmiini pisti toisen pennun arpinen olemus. Tämä kaksikko mahtoi olla se, joka menetti vanhempansa petoeläimen kynsiin. Kumpikin pennuista oli kilpikonnakuvioisia, ei kuitenkaan toistensa täysi kuvajaisia. Pennut olivat ruumiinrakenteeltaan kuin toistensa vastakohdat. Naaras hontelo rakenteinen ja pitkäjalkainen, kun taas hänen veljensä omasi pienet jalat ja pyöreähkön olemuksen.
”Seis senkin hiirenpapana! Mitä sinä yrität tehdä? Mennä pentutarhaan ilman lupaa? Kuka luulet mukamas olevasi ketunaivo?” kolli pentu säksätti. Aivan veljensä perään naaras avasi suunsa ja alkoi vaatia vastauksia, kuin mikäkin päällikkö:
”Erittäin hyvä kysymys. Miksi haluat pentutarhaan?”
“Ja mikä on asiasi?” Vilkaisin vuorostani naaraaseen, jonka katse oli uhmakas. Hän näytti siltä, kuin oli isokin nimi tässä klaanissa.
“Ja mitäs se sinulle kuuluu?” naukaisin tyynesti -en lainkaan vihamielisesti- mutta viileästi samalla kulmiani kohottaen. Kasvoillani kovan maskini takana, oli havaittavissa aivan hitunen huvittuneisuutta. Ennen, kuin naaras ehti vastata jotain mukamas nokkelasti sanoin tyynen rauhallisesti:
“Aivan niin, ei mitenkään. Ja sinä”, käänsin katseeni takaisin lattanamaiseen kolliin, joka katsoi minuun päin tiukasti aivan kuin kykenisi näkemään minut, vaikkei niin tehnytkään, “Opettele laittamaan suusi soukemmalle tai muuten, joku tosiaan antaa sinulle oppitunnin.” Nostin pääni takaisin ylös, mutta katsoin silti hieman alaviistossa olevia kissoja. Pentukaksikko ei tuntunut väistävän. Minulla oli harvinaisen paljon sanottavaa tänään. Pennut eivät kuitenkaan saaneet minua ärsyyntymään, vaan uhmakas kaksikko huvitti minua. Kelpo kissoja heistä saattaisi kasvaa jos oppisivat tavoille.
“Väistättekö vapaaehtoisesti vai pitääkö teitä siirtää?” kohotin kulmiani kysyvästi ja silmäilin sisaruksia vähän kyllästyneellä katseella.


//Lehti tai Tipu?
384 sanaa

//Lehti kutsuu täs Mäntyviikseä Puuviikseksi et ei oo mikään vieras kissa kyseessä :D

Raotin silmiäni hieman. Oliko jo aamu? Pentutarhan hämärässä valaistuksessa oli vaikea erottaa yötä päivästä. Ei sillä et minun olisi tarvinnut. Minä vain nukuin, söin ja olin Tipupennun kanssa välittämättä oliko yö vai päivä. Elämä tuntui vähän… tylsältä. Olihan leikkiminen ihan kivaa, mutta aika kävi välillä pitkäksi. Halusin jo olla iso. Oliko tässä kaikki, mitä pienenä voisi tehdä? Pentutarhassa oli kyllä muitakin pentuja, mutta me Tipupennun kanssa emme luottaneet heihin, vaan pidättäydyimme kahdestaan. Meillä oli nyt vain toisemme. Ja ne vanhat kissat tuolla vähän peremmälläkin vain lepäsivät, enkä minä sitä paitsi edes halunnut mennä juttelemaan heille. Ties mitä kirppuja sieltä saisin! En edes saanut mennä vielä yksin leirin ulkopuolelle. Mutta niin minä olin tehnyt. Olin saanut siitä paljon nuhteita siltä isolta naaraalta joka huolehti meistä. Olin vain käynyt pienellä tutkimusretkellä veljeni kanssa. Olihan se toki johtanut aika moneen ikävään asiaan.
Hyrisin, kun kylmä pakkasviima tulvahti sisään pentutarhan suuaukosta, ja painauduin lähemmäs veljeäni vasten hakien lämpöä. Toki se musta kissa oli täällä meitä varten, mutta Tipupennun tuttu tuoksu tuntui turvalliselta, vaikken sitä tietysti hänelle koskaan myöntäisikään. Enkä sitä paitsi edes luottanut vieraaseen kuningattareen tarpeeksi, enkä mielelläni viettäisi aikaa kissan kanssa, joka oli päättänyt tuhlata elämänsä pentujen hoitoon ja tukahduttavassa pesässä makoiluun! Mikä sen naaraan nimi nyt olikaan? Puuviiksi tai jotain sellaista. Minua turhautti koko tilanne. Ennen tätä meistä oli pidetty paljon parempaa huolta! Emo ja isä olivat jopa luvanneet opettaa meille joitain taisteluliikkeitä tulevaisuudessa, mutta ei. Sen sijaan he olivat vain menneet kuolemaan. Tunsin kylmän väreen selkäpiissäni kun ajattelin heitä. Tunsin pistoksen syyllisyyttä, mutta sitäkin enemmän surua ja ikävää. Tämä tuntui epäreilulta. Ja se yövartija oli kaiken kukkuraksi pitänyt meitä aivan tyhminä, ja oli vain selittänyt jotain että he saalistivat nyt toisessa metsässä, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Olin kyllä ymmärtänyt sen verran, etteivät he tulisi enää takaisin, kiitos kysymästä.

Olimme siis Tipupennun kanssa omillamme. Onneksi oli Tipupentu! Painoin turkkini vielä tiiviimmin toisen lyhyttä varten, sillä minun tuli oikeasti kylmä ohuessa turkissani. Veljeni kääntyi kuitenkin yllättäen selälleen unissaan paljastaen pehmeän vatsansa, ja minä jouduin kierähtämään sivuun, jotten jäisi hänen alleen. Suustani pääsi vahingossa pieni surkea vinkaisu, kun selkääni osui jokin. Oliko se Puuviiksen käpälä? Taisi olla. Vääntelehdin hieman, kunnes pääsin istumaan, ja nostin katseeni ylös kohti valtavaa kissaa. Kyllä, Puuviiksihän se siinä katseli minua huvittuneesti kun olin törmännyt hänen tassuunsa. Minun täytyi pysäyttää itseni pyöräyttämästä silmiäni. En minä nyt niin huvittava ollut.
”Hei, pikkuinen. Joko sinä heräsit?” tämän äänessä kuului vieno kehräys, ja minä tuhahdin. En ollut mikään pikkuinen. Eikä tämän minulle tarvinnut kehrätä. Pärjäsin aivan hyvin ilmankin tämän kehräyksiä, kiitos kysymästä. Saisi Puuviiksi painua kehräyksineen vaikka maailman ääriin! Mutta sen sijaan että olisin lausunut ajatukseni ääneen, harkitsin sanani uudestaan ja mau’uin: ”Onko jo aamu?”
”Kyllä, aurinko nousi juuri”, Puuviiksi naukui hymyillen vieläkin, ja oli jatkamassa, mutta juuri silloin sisään astui joku vanha kissa. Katseeni ponkaisi tämän luo, ja huomasin tämän kantavan kahta kuollutta riistaeläintä. Tarkkailin vanhusta, kun tämä tallusteli mustan naaraan luo.
”Tässä, Mäntyviiksi. Toin tämän sinulle”, vanha kissa laski harmaan mytyn mustan naaraan eteen. Hetkinen. Mäntyviiksi? Eikö se ollut Puuviiksi? No, aivan sama mikä hänen nimensä oli. Pääsisin täältä hämärästä maidontuoksuisesta loukosta pian pois ja pääsisin oikeisiin tehtäviin. Tai no, en oikeastaan ollut ihan varma mitä tapahtui kun täältä pääsi pois, sillä minut oli pidetty pimennossa siitä, mutta minua ainakin otti päähän että nuo muut pennut olivat päässeet minua aiemmin. Miksen minäkin voisi olla jo iso? Minusta tuntui, että Puuviiksi ja kaikki muutkin kohtelivat minua ja Tipupentua nuorempina kuin oikeasti olimme. Se ärsytti. Puuviiksi oli nyt keskittynyt keskustelemaan se vanhan kissan kanssa kun he söivät uskomattoman hyvältä tuoksuvia aterioitaan yhdessä. Halusin jo maistaa tuota taivaalliselta tuoksuvaa ruokaa, mutten halunnut keskeyttää Mäntyviiksen ateriointia. En siksi että olisin ollut kohtelias, vaan lähinnä siksi etten haluaisi joutua huomion keskipisteeksi. Pitäisi muistaa napata oikeaa riistaa tuoresaaliskasasta, jos sattuisimme menemään leiriin jossain vaiheessa. Tassuttelin poispäin kahdesta kissasta, tietämättä mitä tehdä. Päätin siis mennä herättämään Tipupennun. Hän kiittäisi minua myöhemmin, kun meillä olisi enemmän aikaa tehdä kaikkea. Kävelyni oli jo varman oloista eikä enää vaappuvaa tai hoipertelevaa niin kuin aiemmin, kun tein pienen lenkin keskellä pentutarhaa verrytelläkseni puutuneita käpäliäni. Lopulta päädyin takaisin nukkuvan veljeni luokse. Hän tuhisi onnellisen oloisena, vaikka hänen silmäluomiaan ja silmänympärystöjään varjostivatkin hurjan näköiset arvet. Jos totta puhutaan, minäkin olisin halunnut yhtä siistit arvet. Miksi Tipupentu sai tuollaiset taisteluarvet ja minä en saanut mitään? Ajattele, kuinka pelottavalta näyttäisin! Ravistin ajatuksen pois. En saisi ajatella tuolla lailla itsekkäästi. Hinta, jonka veljeni oli arvista maksanut, oli varsin kallis. Muuten olisin voinutkin, mutta Tipupentu oli sentään veljeni, ja emo aina opetti että veri sitoo kissat yhteen ja omaa sukulaistaan piti kunnioittaa.

Tietämättä mitä tehdä saadakseni toisen hereille, tökkäsin veljeäni varovasti vasemmalla etutassullani saadakseni tämän havahtumaan. Tämä vain tuhisi jotain unissaan, muttei herännyt. Yritin uudestaan, tällä kertaa kovemmin. Ei vieläkään mitään efektiä. Tuuppasin kolmannen kerran, tällä kertaa kahdella etutassullani sekä kaikella voimallani niin kovaa että tuo kaatui kyljelleen ja säpsähti hereille. Tehtävä suoritettu. Ikävä kyllä kaaduin hänen päälleen siinä samalla, ja tein pienen kuperkeikan. Ravistelin turkkini, ja nuolaisin pari kertaa rintaani, jonka lyhyet karvat sojottivat sinne sun tänne. Katsoin vierestä, miten pentutoverini suu kääntyi haukotukseen. Tämä räväytti vihreät, arpien mukana haalistuneet silmänsä auki, ja tuijotti hetken aivan väärään suuntaan. Tiedän, että minusta pitäisi tuntua pahalta veljeni sokeutumisen vuoksi, sillä seikkailuretki oli oikeastaan ollut minun ideani, mutta jostain kumman syystä omaatuntoani ei kolkuttanut hänen vuokseen. Uskoin Tipupennun olevan tarpeeksi vahva kestämään tämän.
”Huomenta, Tipupentu”, hymähdin kollille ja tökkäisin tätä kuonollani kylkeensä, jotta hän tietäisi missä olin. Minun täytyi kumartua hiukan, sillä olin jo pitkien raajojeni ansioista kooltani tätä korkeampi. Tarkoittikohan se sitä, että minusta kasvaisi iso aikaisemmin?
”Hei, Lehtipentu”, oli virkistävää kuulla veljeni ääni, kun hän kääntyi minua kohti. Hänen seuransa suotaisiin, toisin kuin Puuviiksen.
”Mitä tehtäisiin tänään?” Tipupentu kysyi vielä ääni vähän unisena. Emmin asiaa hetken. En kuitenkaan ehtinyt miettiä loppuun, kun Puuviiksi jo touhotti paikalle.
”Menkäähän leikkimään ulos leiriin”, tuo naukaisi hymy huulillaan. Miinusta alkoi jo tuntua, että tuo hymy oli pinttynyt hänen naamalleen.
”Miksi?” ääneni oli vakaa kyseenalaistaessani kuningatarta.
”Siellä on hieno sää, menkää nyt vaan. Saatte tekin vähän raitista ilmaa.” Nyökkäsin kissalle, sillä en voinut kieltää haluavani raikasta ilmaa.
”Mennäänkö?” veljeni nousi neljälle käpälälleen, ja asetin pitkän häntäni hänen lavalleen, ohjaten häntä sillä oikeaan suuntaan. Tiesin hänen pystyvän suunnistamaan melko hyvin muiden aistiensa avulla, mutta tämä oli varmin ja helpoin tapa säästää Tipupentu törmäämästä seinään ja säästää meidät kummatkin nöyryyttävältä tilanteelta. Asetuimme istumaan pentutarhan ulkopuolelle. Vedin ilmaa keuhkoihini, ja monien eri hajujen kirjo tulvahti nenääni. Nuuhkin innokkaana ympärilleni, ja huomasin veljeni tekevän samaa vieressäni. Toki minulla oli se etuoikeus, että oikeasti näin ympärilleni.

Tarkkailin katseellani leiriä, ja huomasin kissan lähestyvän pentutarhaa. Olin juuri informoimassa Tipupentua asiasta, kun tuo jo aukaisi suunsa.
”Seis senkin hiirenpapana! Mitä sinä yrität tehdä? Mennä pentutarhaan ilman lupaa? Kuka luulet mukamas olevasi ketunaivo?” veljeni sätti. Yritin olla pyöräyttämättä silmiäni. Tunnistin nimittäin tuon kissan. Hän oli Sähköpentu -tai siis Sähkötassu-, nykyinen Kuolonklaanin oppilas, joka oli ollut vielä pentutarhassa, kun olimme olleet aivan pieniä. Mutten kuitenkaan maininnut mitään asiasta, jotten nolaisi veljeäni. Ja hänellä oli hyvä pointti. Miksi Sähkötassu pyrki pentutarhaan? Kohensin ryhtiäni aavistuksen, ja katsoin oppilasta kylmänviileästi.
”Erittäin hyvä kysymys. Miksi haluat pentutarhaan?” puhuin rauhallisella äänellä, eikä ilmeestäni kyennyt lukea, mitä ajattelin.
”Ja mikä”, jatkoin, ”on asiasi? Eikö sinun pitäisi olla tekemässä oppilaidentehtäviä?” En oikeastaan ollut varma, mitä oppilaat tekivät, mutta joitain askareita heidän täytyi varmasti tehdä.


//Tipu? Sähkö?
//Sanoja 1206

Tuntui kuin olisin ollut viimeisten kuiden ajan pyörremyrskyn keskipisteessä. Lauhalaukka oli palannut, ja kaikki oli mennyt aivan pieleen. Olin herännyt siihen, kun paras ystäväni oli saapunut keskellä yötä leiriin. Se oli herättänyt suurimman osan klaanista, ja kaikki olivat kerääntyneet pääaukiolle ihmettelemään asiaa. Lauhalaukka oli kertonut, että uusi klaani oli tulossa. Hän oli istunut Minttuliekin, Henkäysvarjon ja Punatähden kanssa pitkään Punatähden pesässä keskustelemassa, kunnes leiriimme oli astellut Mesitähti-niminen kissa. Ei se ensimmäinen yö vielä mitenkään kamala ollut, mutta sitä seuraavat päivät olivat.

Istuin sotureiden pesän edustalla Karhumyrskyn kanssa. Kollista oli tullut minulle hyväkin ystävä. Hän ei loppujen lopuksi ollut niin ilkeä miltä oli aluksi vaikuttanut. Karhumyrsky oli oikeastaan ihan mukava. Hän oli rauhallisempi ja hillitympi kuin velipuolensa, mutta silti ihan hauska. Soturi oli hakenut meille tuoresaaliskasasta syötävää.
"Milloinkahan hän herää?" kysyin viitaten hänellä Lauhalaukkaan. Kolli vaikutti hyvin väsyneeltä matkansa jäljiltä. En tiennyt missä hän oli ollut tai minne hän oli mennyt. Karhumyrsky oli kertonut, että kaksijalat olivat vieneet hänen velipuolensa. Oli outoa ajatella, että Lauhalaukka oli taas täällä. Hän ei ollutkaan kuollut, vaan aivan elossa.
"Kyllä hänen pian pitäisi jo herätä, onhan aurinkokin jo korkealla", kastanjanruskea soturi vastasi matalalla äänellä ja työnsi oravan minua kohti.
"Missäköhän hän oikein on ollut?" mietin ääneen ja haukkasin palan oravasta. Samassa kuulin askeleita sotureiden pesän uloskäynniltä. Laikukas soturi astui ulos pesästä ja kohtasi ensimmäisenä katseeni. Lauhalaukan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän tunnisti minut. Se kuitenkin katosi hetkessä, kun soturi näki vierelläni istuvan Karhumyrskyn. Olin hämmentynyt Lauhalaukan reaktiosta, joten käännyin hänen veljensä puoleen. Kastanjanruskea soturi vaikutti vähintäänkin yhtä hämmentyneeltä.
"Miksi olet hänen kanssaan?" paras ystäväni kysyi matalalla äänellä. Hänen kurkustaan pääsi matala murina.
"Ei Karhumyrsky ole paha. Sinä aikana kun sinä olit poissa, me ystävystyimme. Surimme yhdessä sinun kohtaloa ja toivoimme, että palaisit. Ja katso, nyt sinä olet siinä, ja me kaikki voimme olla yhdessä ystäviä", sanoin intoa puhkuen, mutta Lauhalaukka ei innostunut ajatuksesta. Kolli kavahti askeleen taaksepäin ja pudisteli päätään. Hän kohtasi katseeni.
"Etkö sinä ymmärrä? Karhumyrskyn takia minä jouduin eroon Kuolonklaanista. Karhumyrsky huijasi minua, ja siksi kaksijalat kaappasivat minut!" oranssivalkea kolli sähähti. En ollut koskaan nähnyt Lauhalaukkaa noin vihaisena, ja se pelotti minua. Käännyin Karhumyrskyn suuntaan. Kolli astui varovasti askeleen lähemmäksi veljeään.
"En ymmärrä mistä sinä puhut. Minä sanoin sinulle, ettet voi häätää yksin kaksijalkoja, mutta sinä et kuunnellut", Karhumyrsky totesi loukkaantuneena.
"Sinä valehtelet! Kerroit, että kaksijaloilla on kissanpentu vankina, jonka vuoksi minä menin sinne", Lauhalaukka sähisi ja astui uhkaavasti askeleen lähemmäs meitä. Karhumyrsky ei perääntynyt, mutta näytti entistäkin loukkaantuneemmalta.
"Minä ymmärrän, ettei välimme olleet koskaan parhaat, mutta miksi ihmeessä minä yrittäisin tappaa sinut? Jos olisin halunnut päästä sinusta eroon, olisin tappanut sinut. Mutta en minä sinusta eroon halua, en ole koskaan halunnut, koska sinä olet loppujen lopuksi minun veljeni", kastanjanruskean soturin sanoissa oli järkeä. Lauhalaukka kohdisti nyt katseensa minuun.
"Ethän sinä usko häntä? Hän valehtelee." En tiennyt mitä vastata. Miksi ihmeessä Karhumyrsky olisi valehdellut minulle? Minähän olin hänen ystävänsä. Lauhalaukka oli ollut kauan poissa, hän oli varmasti kokenut paljon.
"Ehkä kaikki kokemasi on saanut sinut muistamaan asian vähän väärin", ehdotin varovasti, koska en halunnut suututtaa Lauhalaukkaa. Kolli kohotti kulmiaan ja pudisteli päätään turhautuneena.
"Kuinka sinä et usko minua? Sinä lupasit olla minun ystäväni aina", kollin ääni oli pettynyt.
"Niin minä olenkin, mutta olen myös Karhumyrskyn ystävä. Syytöksesi kuulostavat uskomattomilta. Olisitpa nähnyt, kuinka pahoillaan Karhumyrsky on ollut siitä, että ei voinut pelastaa sinua", huokaisin hiljaa ja astuin askeleen lähemmäksi Lauhalaukkaa, mutta kolli vetäytyi taaksepäin. Hän käänsi meille selkänsä ja poistui leiristä.

Emme jutelleet sen jälkeen moneen päivään. Yritin lähestyä Lauhalaukkaa vaikka kuinka monta kertaa, mutta kolli ei suostunut keskustelemaan kanssani. Se tuntui pahalta. Lauhalaukka vaikutti äärimmäisen loukkaantuneelta, mutta myös minä olin loukkaantunut. Mitä ihmettä ystävälleni oli tapahtunut? Mikä hänet oli saanut kuvittelemaan, että Karhumyrsky olisi halunnut haavoittaa häntä? Toivoin niin kovasti, että olisin voinut auttaa Lauhalaukkaa. Mutta hän ei päästänyt minua lähelleen. Se sattui.
Lauhalaukka kertoi asiasta Punatähdelle, joka puhutteli Karhumyrskyä. Kastanjanruskea kolli selitti päällikölle jälleen, kuinka Lauhalaukka oli joutunut kaksijalkojen kidnappaamaksi. Tarina ei ollut muuttunut lainkaan siitä, miten Karhumyrsky sen oli kertonut Lauhalaukan katoamispäivänä.
"Sinun tarinasi kuulostaa uskomattomalta, Lauhalaukka. Miksi ihmeessä Karhumyrsky olisi tehnyt niin?" Punatähti oli kysynyt Lauhalaukalta. Se oli ollut kollille viimeinen niitti.
"Jos edes oma päällikköni tai paras ystäväni eivät usko minua, en voi jäädä tänne. Kuolonklaani ei ole enää minun kotini", Lauhalaukka oli vastannut ja kohdannut katseeni. Olisin halunnut kertoa hänelle, ettei kukaan voisi uskoa mitään niin uskomattoman kuuloista. Sitten hän vain lähti. Käveli piikkihernetunneliin, eikä koskaan palannut.
"Hänen mielensä on takuulla järkkynyt, jonka vuoksi totuus on vääristynyt. Hänen oli kai vain löydettävä syyllinen sille, miksi hän jäi kaksijaloille kiinni. Hän uskoo siihen niin kovasti, ettei ymmärrä sen olevan vain valhetta", Karhumyrsky yritti lohduttaa, mutta se ei auttanut. Menetin Lauhalaukan taas, mutta nyt pysyvästi.

Lauhalaukan lähdöstä oli kulunut pari kuuta. Lehtikato oli pitkällä, eikä hiirenkorvan alkuun olisi enää paljoa aikaa. Minusta tuntui edelleen pahalta Lauhalaukan lähdön vuoksi. Karhumyrsky oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. En ymmärtänyt, kuinka soturi pystyi jatkamaan elämää normaalisti Lauhalaukan syytösten jälkeen. Vietin aikaani pentutarhalla, koska Raparperipennun seura sai minut unohtamaan kaikki murheet. Vaikka pentu oli vasta vähän alle kuuden kuun ikäinen, hänen kanssaan oli yllättävän mukava viettää aikaa. Kerroin pennulle tarinoita oppilasajoistani ja kaikesta mitä vain keksin, ja Raparperipentu kuunteli. Leikimme yhdessä sammalpalloa, ja juttelimme. Minusta tuntui kuin olisin ollut taas huoleton nuori oppilas. Todellisuudessa olin soturi, jolla oli hurjasti murheita. Aina kun olin yksin, mietin Lauhalaukkaa ja kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vain Kuolonklaani, vaan meillä oli seuranamme myös Eloklaani. Se tuntui aika uskomattomalta. Lauhalaukka oli kertonut klaanille Tähtiklaanista. Se oli hänen sanojensa mukaan hyvien kissojen vastine Pimeyden Metsälle. Tähtiklaanissa kaikki olivat ystäviä keskenään. Se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Ajatus Pimeyden Metsän ikuisesta pimeydestä ei koskaan ollut houkutellut minua. Olin ajatellut, että minussa oli ollut jotakin vikana. Mutta nyt yhtäkkiä olikin olemassa paikka, jonne pääsisi olemalla hyvä, se tuntui uskomattomalta. Tähdet olivat palanneet taivaalle, ja se oli kuulemma Mesitähden ansiota. Eloklaanin päällikkö, hänen sisarensa ja Minttuliekki olivat kuulemma pelastaneet tämän Tähtiklaanin. Se oli totta, että tähdet olivat palanneet. Se saattoi myös tarkoittaa sitä, että tämä Tähtiklaani todella oli olemassa.
Olin rukoillut, että Tähtiklaani voisi antaa minulle merkin, jos se todella oli olemassa. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut. Se olikin kuulostanut liian hyvältä ollakseen totta.

//1026 sanaa