Minttuliekin reaktio ei ollut niin voimakas, mitä Henkäysvarjo oli kai tavoitellut.
"Totta, se ei kuulu sinulle lainkaan", harmaa raidallinen kolli murahti, "mutta hyvin, kiitos kysymästä." Henkäysvarjo lainasi eloklaanilaisen sanoja. Minä pysyin vaiti, koska minulla ei ollut mitään sanottavaa.
"Punatähtikin lienee ilmeisesti hyväksynyt sen tosiasian, että hänen tyttärensä on yhtä suuri kuin kuollut koko klaanillemme", kumppanini virnisti ja selkeästi yritti ärsyttää Minttuliekkiä. Se oli aivan liian läpinäkyvää, ja myös Minttuliekki huomasi sen. Naaraan katse kuitenkin kertoi, että sanat merkitsivät ehkä jotakin hänelle. Punaruskea naaras pysyi hetken hiljaa, kuin hän olisi yrittänyt kasata sanojaan.
"Kyllä isä tietää sen, etten minä ole kuollut. Me tapaamme kokoontumisessa joka täydenkuun aikaan", eloklaanilaisnaaras sanoi. Totta. Olin unohtanut kokoontumisen, josta Henkäysvarjo oli puhunut. Punatähti oli mennyt lupautumaan siihen, että klaanit tapaisivat aina täydenkuun aikaan sovitussa paikassa ja vaihtaisi kuluneen kuun kuulumiset. Mikä järki siinä olisi? Ei Kuolonklaanin asiat kuuluneet pätkääkään tälle Eloklaanille tai sen jäsenille. Mutta toisaalta, kokoontumisissa Kuolonklaani voisi kalastella tietoja Eloklaanista. Mitä enemmän vihollisesta tietää, sitä helpommin voi elää rauhassa tai vaihtoehtoisesti sitä helpompi on tuhota toinen.
Henkäysvarjo ei ehtinyt sanoa enää mitään, kun Hehkuaskel ja Liljatuuli palasivat jo pääaukiolle.
"Kiitos. Toivottavasti yhteistyömme sopii tulevaisuudessakin näin hyvin", eloklaanilaisnaaras hymyili pikimustalle Hehkuaskeleelle. Toinen parantajakissa nyökkäsi.
"Jos se minusta on kiinni, ei tässä ole mitään ongelmaa. Hyvä jos pystyin auttamaan", Hehkuaskel sanoi ja käänsi katseensa meihin. Henkäysvarjo nyökkäsi merkiksi, että olisimme lähdössä. Varapäällikkö nousi ylös ja nosti häntänsä pystyyn. Minttuliekki astui sivummalle ja piti katseensa tiukasti meissä.
"Turvallista kotimatkaa, te tuskin tarvitsette saattajia", punaruskea naaras totesi.
"Emme tarvitse", Henkäysvarjo tuhahti ja astui Hehkuaskeleen edellä piikkihernetunneliin. Minä pidin perää.

Pysyimme hiljaa niin kauan, että olimme ylittäneet hajumerkit. Vasta Kuolonklaanin reviirillä Henkäysvarjo kääntyi parantajan puoleen.
"Mitä asiaa sillä eloklaanilaisella oli sinulle?" raidallinen kolli murahti.
"Hän kyseli, mitä yrttejä täällä päin kasvaa ja muuta yrteistä. Ei mitään sen suurempia salaisuuksia", parantaja totesi rauhallisella äänellä. Vastaus kelpasi varapäällikölle, ja matka jatkui kohti leiriä.
Leirissä kaikki oli ihan normaalisti. Auringonlaskun saalistuspartio tuli meitä vastaan piikkihernetunnelin suulla. Sähkötassu oli ollut siinä mukana. Ainoa poikani tervehti meitä kohteliaasti, ja jatkoi sitten häntä pystyssä matkaa Jyrkänneloikan vierellä. Minä olin toivonut Jyrkänneloikkaa Sähkötassun mestariksi, ja Henkäysvarjo oli kertonut asiasta Punatähdelle. Uskoin, että Sähkötassusta tulisi vielä jonain päivänä jotakin suurta. Hän ei ollut yhtä holtiton kuin Sulkatassu, eikä myöskään yhtä ajatuksissaan kuin Sinitassu. Sinitassusta tuskin tulisi mitään merkittävää. Valkea naaras keskittyi kaikkeen epämääräiseen, kuten lintujen tarkkailuun. Häneltä meni ohi kaikki oleellinen.
Kävelin Henkäysvarjon rinnalla tuoresaaliskasalle. Kumppanini valikoi kasasta jäniksen, jonka mitä ilmeisimmin jakaisimme keskenämme. Menimme syömään leirin laitamille.
"En ymmärrä, miksi Punatähti haluaa elää sovussa jonkun toisen klaanin kanssa", kumppanini murahti ja vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ylimääräinen kuunnellut juttutuokiotamme. Kohautin lapojani ja haukkasin palasen jäniksestä. Sen liha oli jo ehtinyt kylmetä, mutta kyllä se vielä maistui ihan hyvältä.
"Kenties hän ei halua hyökätä ainoan jälkeläisensä kotiin ja saada häntä vihaamaan isäänsä ja synnyinklaaniaan", arvelin. Punatähti välitti liikaa tyttärestään, se oli karu totuus.
"Niinpä tietenkin. Punatähden pitäisi pistää Kuolonklaanin etu aina edelle, eikä ajatella mitään muuta", raidallinen soturi sihahti hampaidensa välistä. Sitten soturi haukkasi palan jäniksestä.
"Eloklaanihan ei toistaiseksi ole mikään suuri uhka. Todennäköisesti klaani on täynnä entisiä kotikisuja, jotka hädin tuskin osaavat taistella. Kuolonklaanilla ei ole mitään hätää", sanoin, vaikka Henkäysvarjo varmasti tiesi sen jo. Kolli ei vastannut, vaan jatkoimme syömistä kaikessa hiljaisuudessa.

//537 sanaa

Niin. Mikä, tai kuka olin. Selvästi Tipupentu, se oli nimeni. Sisareni oli Lehtipentu. Ja kaikki oli mennyt pari kuuta sitten aivan metsään, heti rysimällä. Pystyin yhä mielessäni näkemään sen, sekä kaikki maailman kauniit värit. Miksi olinkaan mennyt menettämään ne kaikki? Vain yhden papanan reissun takia, yhden karkureissun takia, joka oli kaikki syytäni. Muistin kuinka olin koko aamun ollut piirteä, katsonut kuinka isä oli tuonut meille rastaan syötäväksi, ja me olimme vängällä kovina yrittäneet muka syödä sitä. Todellisuudessa emme saaneet kuin pienet palat siitä irti, emon syödessä valtavan saaliin loppuun. Emme kummatkaan edes myöntäneet pitävämme saaliista, vaan aloimme heti tappelemaan. Olin selvästi tullut oranssiin isäämme enemmän. Hänen oranssi ruskea turkkinsa, lättänä naamasa, sekä lyhyet koipensa olivat jotain mitä omasin. Äiti oli taas läppä korvainen kuten minä, mutta muuten iso, tai no isään verrattuna iso, mutta siro ja kaunis kilpikonnakuvioinen naaras. Hän sanoi meidän olevan aivan kuin hän pienenä, tai aina oli sanonut, nyt se oli historiaa. Meille hän oli aina ollut lempeä, hauskuuttelija, joka oli aina ollut rikkomassa tappelumme. Muistin vielä kirkuvani kivusta kun kettu oli hyökännyt ja melkein saanut siskoni. Mutta hän ei saanut, hän sai minut. Se oli tärkeintä, kunhan sisko oli kunnossa. Värit, kaikki oli kadonnut. Hetken olin vain nähnyt punaista, ennen kuin se oli ollut lopulta enää mustaa. Ääniä, kirkunaa. Sitten seuraavaksi totaalinen hiljaisuus. Sitten. oli parantaja. Siellä elämä oli tylsää. Mutta nyt muistin leirin ulkoa kirjaimellisesti silmät sidottuna aina. Ne valvojaiset.. olivat kamalat, en ollut lainkaan edes käynyt niissä vaikka Mäntyviiksi oli niin kovasti yrittänyt innostaa minua valvojaisiin mutta olihan hänkin tukkinut suunsa kun tarpeeksi kauniisti pyysi. Lehtipentu oli käynyt sentään aukiolla pyörähtämässä ennen kuin oli tullut luokseni. Tai no siis unohtakaa mitä sanoin, ei tietty Lehtipentu tullut minun takiani minnekään, hän oli aivan tylsyydestä tullut pentutarhalle. Ketä minä huijasin puheillani ettei sisko välittänyt. Hän olisi aina siinä, aina.
"Sinusta tulee ainakin siistin näköinen soturi kun omaat noin siistiä arpia", Lehtipentu oli mumissut, kun hän oli vieressäni istunut sammalilla, Kipuni eivät olleet silloin kovat, johtuivat kai yrteistä. Oloni oli yhtä tyhjä, kun olin vain laskenut pääni katsomaan maata. Ei sillä ollut niinkään väliä mihin katsoisin, en näkisi koskaan mitään. Olisin joutunut normaalisti olemaan pidemmän aikaan Parantajan pesällä, mutta olin vaatinut saavani yöpyä täällä, tietty vaatimalla vaatinut että olin lehden takia täällä. Vaikkei hän näyttänyt sitä tiesin toisen olevan shokissa, enemmänkin kuin minä, joten nojauduin hennosti häneen. Lopulta olin vain yrtit yhä naamalla kierähtäen makuulle. Hetken pimeään tarkkailun jälkeen Lehtipentu oli kiepsahtanut viereeni. Siitä arki oli hiljaalleen alkanut. Vaikka olimme kova pala purtavaksi eivätkä kumpikaan sitä myöntäneet vanhempien kuolemasta meni aikaa palautua. Mutta hiljalleen, hiljalleen. Aloimme taas leikkiä, syödä, sekä yritimme sentään tutustua pentutarhalaisiin, saada liittoutuneita. Leikeissämme minä olin klaanin mahtavin parantaja ja Lehtipentu- Anteeksi Lehtitähti oli tietty klaanin kova ja juonikas päällikkömme. Emme hyväksyneet alamaisiltamme lusmuilua tai päiviä pois. He harjoittelisivat päiviä ja öitä ja olivat uskollisia ainakin meille. Emme oikein sanottuna tulleet kenenkään kanssa toimeen. Syynä ei ollut se että oikeasti yritimme, emme yrittäneet vaan mielummin olimme kahden.


Tietyssä pisteessä kahdestaan olo oli sopinut minulle. Lehtipentu oli aina osannut kuvailla minulle millainen jokainen kissa oli, sekä millainen sää oli. Nyt oli lehtikato, sen loppu. Lunta ja viileää oli leirissäkin, enkä oikein pitänyt siitä kun täytyi aina olla kylmissään. Sentään pentutarha oli lumivarma sekä ehkä vähän lämpimämpi aukiosta. Silti vietimme suurimman osan päivistä ulkona. Välillä siskoni heitti lumipallon päin näköä, välillä hän sai lunta niskoilleen, vaikka kaikki tuntuikin vielä olevan hankalaa, hahmottaa missä hän liikkui siis. Usein määräsimme olemattomia alamaisiamme metsälle, kun riistaa oli vähän. Sitten tultiikin tähän hetkeen. Istuimme Pentutarhan edessä. Olimme kuulleet uudesta klaanista, sana siitä oli levinnyt. Suunnittelimme olemattomien alamaisiemme kanssa hyökkäystä uuteen klaaniin. Mäntyviiksi oli laittanut monta pentua ulos leikkimään, sukien itseään aukion laidalla. Kuulin askelia vierestämme.
"Seis senkin hiirenpapana! Mitä sinä yrität tehdä? Mennä pentutarhaan ilman lupaa? Kuka luulet mukamas olevasi ketunaivo?", Vasta silloin tajusin kelle kettulin. Hänen askeleensa olivat raskaat, hän oli siis mahdollisesti suuri, valtava. Myrkyttäisin hänet kivutta jos hän laittaisi vastaan. Häntäni heilui puolelta toiselle vihaisena. Mitä hän luuli olevansa? Siskoni ei sanonut sanaakaan, pysyi vierelläni ylpeänä pää ylhäällä nyrpeänä. Tämä variksen ruoka sai maksaa vielä jos uskolsi uhata Kuolonklaania. Jos toinen olisikin vakooja siitä inhosta eloklaanista hän saisi maksaa. Todellakin maksaa vaikka hengellään! Tai saati jos toinen olisi Eloklaanin puolella tai lähtemässä Kuolonklaanista petturina. Murina kumpusi kurkustani inhan kanssa. Hän ainakin haisi Kuolo klaanilaiselle.

//716 sanaa
//Lehti? Sähkis?

Johdatin partion ulos leiristä kylmään pakkasaamuun. Aurinko oli vasta nousemassa, joten pakkasta oli paljon. Se pureutui turkkini lävitse. Jos en kiristäisi tahtiani, jäätyisin partion loppuun mennessä jääkalikaksi. Olin päässyt eroon pentutarhasta ja sen maidontäyteisestä tuoksusta. Olin nyt vastuussa vain itsestäni ja klaanini turvallisuudesta. Sulkapentu, Sähköpentu ja Sinipentu olivat ansainneet oppilasnimensä vain neljäsosakuu aiemmin. Viimeiset kuusi kuuta olivat olleet elämäni uuvuttavimmat ja kamalimmat. Olin kuitenkin päättänyt jättää ne ajat taakseni. Olin taas soturi, enkä ikimaailmassa palaisi kuningattareksi pentutarhaan.
"Käymme tarkastamassa Eloklaanin rajan, jonka jälkeen jatkamme matkaa joen yli Lehtikuusilaaksolle. Varmistakaa, ettei yksikään eloklaanilainen ole ylittänyt rajaa", sanoin kovalla äänellä partion jäsenille samalla, kun kiristin vauhtiani ja lähdin ravaamaan kohti Hehkulampea. Partiooni kuuluivat tänään Varjokarva, Mahlahalla, Haahkasurma ja Sulkatassu. Henkäysvarjo oli laittanut minut johtoon Varjokarvan sijasta, koska soturin tuli keskittyä täysillä tyttäreni koulutukseen. Sulkatassu pysytteli toistaiseksi ihan hyvin partion perässä, vaikkakin hangessa kulkeminen ei vielä sujunutkaan ongelmitta.
Hehkulampi oli jäässä, joten en voinut ihailla katseellani lammen vettä. Käänsin katseeni kohti Eloklaanin rajaa. Se sijaitsi jonkun matkan päässä Hehkulammesta. Rajalle päästyämme partion jäsenet alkoivat merkkaamaan sitä omalta puoleltamme. Havaitsin jonkin matkan päässä kaksi eloklaanilaista, jotka vain istuivat paikoillaan. Mitähän ne oikein puuhasivat?
Eloklaanista ei paljon Kuolonklaanissa puhuttu. Punatähti oli kertonut siitä ensin koko klaanille, mutta jättänyt mainitsematta tärkeän asian; Eloklaani ei ollut uskollinen Pimeyden Metsälle. Oli olemassa Pimeyden Metsän kaltainen paikka, jota kutsuttiin Tähtiklaaniksi. Aluksi päällikkö oli halunnut salata sen, mutta Lauhalaukka oli kertonut turhankin avoimesti asiasta kaikille. Kaaoksen aineet olivat olleet kasassa. Lauhalaukka oli lähtenyt vapaaehtoisesti klaanista naurettavien puheidensa kanssa.
Vaikka Tähtiklaani olisikin ollut olemassa, se ei voittaisi Pimeyden Metsää. Henkäysvarjo oli kertonut minulle siitä kaiken, mitä Punatähti oli hänelle kertonut. Tähtiklaanissa kaikki elivät sovussa keskenään, jopa ne, jotka olivat eläessään olleet vihollisia. Tähtiklaanin sanojen mukaan jokainen henki oli tärkeä. Ja pyh. Fakta oli se, ettei jokainen ollut elämisen arvoinen.
"Eloklaanilaiset ovat pelkureita, jotka tuskin osaavat edes taistella", Varjokarvan sanat saivat ajatukseni katkeamaan. Kolli kertoi tyttärelleni Eloklaanista. Lähinnä kaikki oli negatiivista sanottavaa.
Vilkaisin kahden kissan suuntaan. He istuivat aloillaan ja katsoivat meihin päin. Olin päättänyt, etten puhuisi yhdellekään eloklaanilaiselle, ellei minun olisi pakko.
Tulimme kissojen kohdalle, ja he pysäyttivät meidät.
"Olemme liikkeellä rauhassa, emmekä halua aiheuttaa rajakahakkaa. Olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja", pienikokoinen tummanharmaa naaraskissa esittäytyi. Hän oli suurin piirtein minun kokoiseni. Kohtasin kissan meripihkaisen katseen tyynesti.
"Mitä asiasi koskee?" tuhahdin kylmällä äänensävyllä ja pysäytin partion rajalle.
"Tahtoisin tavata teidän parantajanne, koska minulla on muutama kysymys hänelle", Liljatuuli kertoi rauhallisella äänellä. En ollut täysin varma miten minun pitäisi toimia nyt. Harkitsin sitä hetken mielessäni, jonka jälkeen vastasin kissalle:
"Kerron sen Hehkuaskeleelle. Hän päättäköön itse, tahtooko tavata eloklaanilaista."
"Kiitos", harmaa kissa sanoi ja nyökkäsi. Sitten minä käännyin taas kohti menosuuntaa ja jatkoin matkaa. Partio pysyi hiljaa niin kauan, että eloklaanilaiset olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella.
"Eikö sinun pitäisi ennemminkin ilmoittaa Punatähdelle?" Varjokarva kysyi ja astui lähemmäksi minua.
"Niin aion tehdäkin. Hän saa päättää, kertooko sitten asiasta Hehkuaskeleelle. Ei tuon eloklaanilaisen sitä tarvitse tietää, kuka asiasta päättää", tuhahdin vilkaisemattakaan kokenutta soturia.
Loppupartio sujui ongelmitta. Emme kohdanneet rajoilla mitään poikkeavaa. Palasimme leiriin ennen aurinkohuippua. Pääaukiolla kissat lähtivät omille teilleen, ja minä lähdin etsimään Punatähteä. Astelin päällikön pesälle vesiputouksen taakse, ja kutsuin tuota nimeltä.
"Punatähti, oletko siellä?"
"Tule sisään vain", matala ääni kehotti, joten astuin jäkäläverhon alitse hämärään pesään. Päällikkö nousi istumaan ja kohtasi vihreillä silmillään omani.
"Tervehdys Tuhkajuova. Tapahtuiko aamupartiossa jotakin?" päällikkö arvasi asiani.
"Eloklaanin parantaja odotteli meitä omalla puolellaan rajaa. Hän haluaa tavata Hehkuaskeleen", kerroin asian suoraan. Päällikkö oli hetken vaiti, ja sanoi sitten:
"Kertoiko hän, mitä asia koskee?" Pudistin päätäni.
"Ei sanonut mitään merkittävää, haluaa kuulemma kysyä jotakin", vastasin alkamatta spekuloimaan sitä, mitä eloklaanilaisparantaja halusi kysyä. Se ei ollut minun asiani, ja päällikkö osasi miettiä asiaa itsekin.
"Aivan. Sanoiko hän paikkaa, missä tahtoo tavata parantajamme?" punaruskea kolli kysyi. Hänellä oli kai jokin suunnitelma.
"Ei sanonut", vastasin samalla, kun pudistelin päätäni. Punatähden kasvoille piirtyi hento hymy, joka katosi kuitenkin pian.
"Siinä tapauksessa, ilmoita asiasta Hehkuaskeleelle. Sinä ja Henkäysvarjo saatte kunnian lähteä Hehkuaskeleen mukaan Eloklaanin leiriin. Oliko Eloklaani merkannut rajansa jo tälle aamua?" päällikkö esitti uuden kysymyksen.
"Ei. Arvelen, että Eloklaani merkkaa rajansa vasta aurinkohuipun aikaan, kuten yleensä", vastasin kunnioittavalla äänellä. Samassa kaduin sitä, että olin vastannut niin pitkästi. Pelkkä ei olisi riittänyt hyvin, koska Punatähti tiesi itsekin asian, jonka olin juuri tälle kertonut. Päällikkö nyökkäsi.
"Ottakaa parantaja mukaanne ja lähtekää heti kohti Eloklaanin rajaa. Odottakaa siellä partion saapumista, ja saattakaa parantaja heidän leiriinsä. On hyvä, että tiedämme sen sijainnin ja sisäänkäynnin", punaruskea päällikkö sanoi.
"Teen niin. Kiitos ajastasi, Punatähti", sanoin ja poistuin pesästä. Ripein askelin kiersin kaatuneen kuusen ja kävelin aukion halki parantajan pesälle. Yrttien kitkerä tuoksu kantautui nenääni jo ennen kuin astuin sisään pesään. Sairasaukio oli tyhjillään, joten kävelin syvemmälle pesään.
"Hehkuaskel?" kutsuin parantajaa nimeltä. Pian mustan naaraan pää pilkisti yrttivarastosta. Hän saapui luokseni yllättyneenä.
"Hei, Tuhkajuova", parantaja hymyili.
"Eloklaanin parantaja haluaa tavata sinut, ja Punatähti käski minun viedä sinut Eloklaanin leiriin parantajan juttusille. Lähdemme nyt heti", selostin parantajalle, joka vaikutti yllättyneeltä. En sanonut enempää, vaan käännyin takaisin kohti pesän uloskäyntiä. Yrttien hajut saivat minut voimaan pahoin. Etsin katseellani Henkäysvarjon pääaukiolta. Käskin parantajan odottaa minua, ja kävin kertomassa asian varapäällikölle. Kollin kasvoille oli piirtynyt hymy, kun hän oli kuullut tehtävästämme. Kolli oli ollut heti valmiina lähtöön.
Joutuisimme juoksemaan niin kovaa kuin suinkin pystyisimme, jotta ehtisimme rajalle ennen partiota.
Olimme kuin olimmekin rajalla aurinkohuipun hetkellä. Hehkuaskel hengitti raskaasti, koska parantajakissa ei ollut tottunut juoksemaan pitkiä matkoja. Hanki oli myös hidastanut kissan juoksua, ja hän oli ollut koko ajan aivan jäljessä. Maistelin ilmaa. Hento tuulenvire toi Eloklaanin hajun Kuolonklaanin reviirille, mutta jäljet olivat eiliseltä. Partio ei ollut vielä käynyt täällä.
"Miksiköhän Punatähti ei itse lähtenyt mukaan?" Henkäysvarjo pohti ääneen katsoessaan Eloklaanin reviirille.
"Koska se vaikuttaisi liian uhkaavalta. Jos Eloklaanin päällikkö astelisi leiriimme, ei kukaan katsoisi sitä hyvällä", tuhahdin. Jos kysyjä olisi ollut kuka tahansa muu kissa, en olisi vastannut. Henkäysvarjo oli kuitenkin minun kumppanini, joten pystyin puhumaan hänelle oikeastaan mistä vain.
"Totta. Näin Punatähti viestii Eloklaanille, että hän luottaa sekä heihin että meihin, kun itse jäi leiriin", varapäällikkö virnisti.
Lopulta partio saapui. Odottelu sai iholle nousseen hien kylmenemään, ja minua alkoi paleltaa. Kylmä pakkastuuli ei helpottanut asiaa. Pakotin itseni pysymään rauhallisena, kun Henkäysvarjo kertoi asiamme partion johdossa olevalle kissalle. En ollut aiemmin tavannut tätä kissaa. Hänen turkkinsa oli harmaanruskea, ja kissa oli minua vain aavistuksen verran isompi.
“Hyvä on, viemme teidät leiriimme. Lienee kuitenkin kohteliasta esittäytyä ensin. Olen Viherkatse ja tässä ovat Aurinkokajo, Utusielu ja Salviakatse. Keitä te olette?” kissa kysyi ystävällisellä äänellä.
“Olen Henkäysvarjo, Kuolonklaanin varapäällikkö. Tässä on parantajamme Hehkuaskel, ja soturi Tuhkajuova”, raidallinen kolli vastasi kylmällä äänellään. Kylmä äänensävy ei eloklaanilaista haitannut. Tuo vain hymyili ja kehotti meitä seuraamaan partiota. Partio johdatti meidät nummen halki kohti pohjoista. Kuljimme aluksi rajan tuntumassa, mutta sitten matka jatkui keskemmäs reviiriä. Kuolonklaanin raja katosi pian näkyvistämme.
Kuljimme kohti metsänrajaa. Sama sekametsä jatkui myös Kuolonklaanin rajan toiselle puolelle aina joelle saakka.
“Joudumme ylittämään joen, jotta pääsemme leiriimme. Osaattehan te kulkea astinkiviä pitkin?” Viherkatse varmisti ja vilkaisi taakseen. Minä ja Henkäysvarjo pysyimme hiljaa, mutta Hehkuaskel vastasi:
“Joki ei ole ongelma.”
“Hyvä. Lauhalaukka ja Minttuliekki kertoivatkin, että Kuolonklaanin reviirilläkin on joki”, Viherkatse jatkoi tuttavalliseen sävyyn. Hehkuaskel meinasi vastata jotakin, mutta Henkäysvarjon murhaava mulkaisu sai parantajan vaikenemaan. Jatkoimme matkaa siis hiljaisuudessa. Ylitimme joen, joka oli suurilta osin jään peittämä. Jää oli kuitenkin heikko, jonka vuoksi sitä pitkin ei edes kannattaisi yrittää yli.
Näin edessämme kaksi puuta, jotka kasvoivat lähellä toisiaan, ja niiden välissä oli suurehko kivi. Eloklaanilaiset kiersivät tottuneesti esteet, ja johdattivat meidät piikkihernetunnelille. Tunnelin päässä eteemme avartui aukio, joka sijaitsi keskellä metsää. Sen reunoille oli rakennettu korkea muuri piikkiherneistä, muista pensaista ja oksista. Katseeni kiinnittyi leirin vasemmalla laidalla sijaitseviin kiviin. Kaksi suurta kiveä olivat aivan vieretysten. Kahden kiven lähellä oli kaksi puuta, jotka olivat kasvaneet yhteen. Oliko Eloklaani valinnut tämän leirikseen siksi, koska täällä edes puiden tai kivien ei tarvinnut olla yksin? Pääaukiolla olevat kissat katselivat meitä varautuneesti.
Tunnistin Lauhalaukan laikukkaan turkin jo kaukaa. Kolli katsoi meidän suuntaamme leirin toiselta laidalta. Entinen oppilaani ei näyttänyt olevan peloissaan, ennemminkin yllättynyt meidän näkemisestämme. Partiossa mukana ollut, Aurinkokajoksi kutsuttu naaras kipitti ripein askelin keskellä leiriä olevan litteän kiven luokse. Kissa työntyi sen alla olevaan pesään nopeasti, ja palasi pian mukanaan kissa, jonka tunnistin Mesitähdeksi. Valkea kolli käveli luoksemme ja tervehti meitä kohteliaasti.
“Liljatuuli on tällä hetkellä ulkona, mutta hän palaa varmasti pian. Jos vain sopii, voitte odottaa leirissämme sen aikaa”, eloklaanilaiskolli ilmoitti ja katsoi meitä lämpimästi hymyillen. Kollin olemus paistoi ystävällisyyttä ja lämpöä, ja se aiheutti minussa pelkkää inhoa. Täytyi myöntää, että Lauhalaukka sopi tähän naurettavaan kissajoukkoon varsin hyvin. Aina niin positiivinen Lauhalaukka. Olin aina tiennyt, ettei kollista olisi Kuolonklaanin soturiksi. Kun Lauhalaukka oli kadonnut, mikään Kuolonklaanissa ei ollut muuttunut. Se oli vain kertonut siitä, että klaani ei tarvinnut Lauhalaukkaa tai hänen kaltaisiaan kissoja. Jäin istumaan Henkäysvarjon vierelle odottamaan Eloklaanin parantajan paluuta. Mesitähti poistui nopeasti luotamme takaisin pesäänsä, ja kaikki muutkin tuntuivat kiertävän meidät kaukaa. Se ei minua haitannut. Hehkuaskel ja Henkäysvarjo olivat keskittyneitä tarkkailemaan Eloklaanin leiriä, mutta minä sen sijaan tarkkailin itse eloklaanilaisia. Aika kului, eivätkä eloklaanilaiset tuntuneet tekevän mitään kovinkaan kiinnostavaa. He juttelivat, vaihtoivat kieliä keskenään ja juttelivat lisää. Jotkut söivät, ja oppilaiksi arvelemani kissat leikkivät keskenään. Enpä minä muuta olettanutkaan. Viimein sisäänkäynniltä kuului askeleita. Aamulla tapaamani tummanharmaa naaraskissa astui sisään leiriin perässään punaruskea naaraskissa. Tunnistin hänet Minttuliekiksi. Yllättynyt soturi hidasti tahtiaan ja kohtasi epäröimättä Henkäysvarjon katseen. Liljatuuli sen sijaan käveli Hehkuaskeleen luokse hymyillen.
“Sinun täytyy olla Hehkuaskel, eikö niin? Minä olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja”, Liljatuuli esittäytyi kohteliaasti.
“Hauska tavata Liljatuuli. Halusit jutella kanssani, eikö niin?” pikimusta naaraskissa kysyi. Liljatuuli johdatti parantajamme kahden kiven edessä olevaan pensaaseen. Me jäimme aukiolle vastakkain Minttuliekin kanssa. Naaras oli Punatähden tytär, joka petti klaaninsa häikäilemättömästi.
“No, mitä petturille kuuluu?” Henkäysvarjo kysyi Minttuliekiltä.


//Minttu?
// 1584 sanaa, otan kp-boostin käyttöön nyt.

Villisielu: 43kp! -

Pähkinäkorva: 7kp -

Mahlahalla: 40kp! -

Sulkapentu: 9kp -

Raparperipentu: 85kp! - Voit nimetä itsesi nyt oppilaaksi! Saat mestariksesi Tuhkajuovan. Ilmoitathan nimityksistä ilmoituksiin.

Tuimapentu: 27kp! -

Lintutassu: 8kp - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Sähköpentu: 26kp! -

Harakkatassu: 11kp -

Tuhkajuova: 27kp!

"Mennään!", Pikkukaaos huusi. "Äh. No hyvä on", vastasin tukahduttaen valitukseni. Taisteluharjoitukset eivät ole lemmppareitani, mutta on pakko.

"Aloitetaanko, Lintutassu?", Pikkukaaos kysyi naurahtaen. "Joo joo", nau'uin vähän poissaolevana, sillä olin kuullut jotain. Hiuvin varovaisesti poispäin, mutta Pikkukaaos keskeytti minut. "Minne olet menossa?", mestarini kysyi. "Äh, en minnekkään", valehtelin. Pikkukaaos katsoi minua kysyvästi, mutta kutsui silti taisteluaukiolle. "Aloitetaan", hän maukui ja aloitti "Ensin on ihan perus puolustamista, mutta sitten vähän muuta"
"Okei", tuhahadin. "Aukiolle tulee muitakin!", hän huusi.


"Anteeksi?", kysyin joltain joka istui viereeni.
"En huomannut tuolin olevan varattu", tyyppi vastasi ilkikurisesti. "Jaaha", tokaisin, ja sain tyypin hiljenemään. "Anteeksi mitä?" Sävähdin lauseelle, joka tunki tyypin suusta. "Öh jospa vain poistun", tokaisin ja hiivin pois. Nyt klaani kuitenkin tuijotti minua. Tunsin oloni epämukavaksi. Tassutin oppilaiden pesälle, ja astuin sisään. Vuoteeni oli ihan perällä, kylmän kiven päällä. Joku muu tuli sisään. Ja joku lähti pois. Mutta en välittänyt mistään. Halusin vain nukkua. Toivottavasti saisin toteuttaa toiveeni.

Ei kuitenkaan saanut nukkua kuin vain hetken, kun joku jo herätti minut. "Mitä nyt?", kysyin unisena. "Pikkukaaos haluaa puhua kanssasi"
"Okei", vastasin, ja lähdin etsimään mestariani.

//178 sanaa.

Mahlahalla ei tullut seurakseni niin aikaisin, kun olin toivonut. Pääni sisällä olin olla kuolla tylsyyteen odotellessani soturin saapumista. Minulla ei ollut ollenkaan käynyt mielessä, että hänellä saattaisi olla muitakin velvollisuuksia soturina ennen kuin saisi luvan tulla seurakseni. Se sai minut turhautumaan. Olin aina luullut, että kaikilla oli aikaa klaanin pennuille, mutta ei vain halua kohdata heidät. Toisaalta oli osittain helpottavaa, että asia ei ollut niin. Nyt vain tosin tunsin itseni vielä entistä itsekkäämmäksi, koska olisin tahtonut Mahlahallan yksin minun seuraani. Hänhän oli kuitenkin luvannut tulla tänään!

Olin aikani kuluksi repinyt sammalvuoteeni nurkasta pienen tukon sammalta ja pyörittänyt sen palloksi. Heitin sen ilmaan ja lätkin sitä tassullani aina uudestaan ja uudestaan kohti pentutarhan kivistä kattoa. Koskaan en tosin saanut sitä lyötyä niin voimakkaasti, että se olisi siihen yltänyt. Yhdessä kohtaa sammalpallo lähti karkuteille ja löysi tiensä kohti Mäntyviiksen lapaa. Katsoin sitä tyrmistyneenä, sillä näin kuningataren nukkuvan vielä tovi sitten. Naaras raotti hiukan silmiänsä ja huomasi minun tuijottavan häntä. Jähmetyin paikoilleni. Ei sillä, että olisin pelännyt Mäntyviikseä, mutta en vain olisi kehdannut herättää häntä. Se oli erittäin epäkohteliasta. Katsoihan hän kuitenkin tarhalla vähän väliä ties kuinka monen pennun perään.

"Anteeksi", miukaisin hiljaa, mutta vastaukseksi naaras vain tuuppasi sammalpallon takaisin luokseni ja sulki pieni hymy kasvoillaan silmänsä. Ehkä hän ei ollutkaan unessa sammalpallon osuessa häneen. Ehkä hän olikin ollut hereillä jo tovin ja vain torkkui. Oli miten oli, nappasin sammalpallon hampaisiini ja suuntasin hiukan kauemmas kuningataresta. Asetin sammalpallon hiukan kauemmas itsestäni ja taaskentelin sen olevan saalis, joka minun oli määrä saada kiinni.

Ennen kuin ehdin edes yrittää, joku sotureista toikin jo ruokaa pentutarhalle. Vasta silloin tajusin kuinka nälkä minulla oli ja kuinka pitkälle aamu olikaan todella jo kerinnyt. Muutkin olivat jo nousseet, mutta en vain ollut huomannut sitä. Kuinka ajatuksissani olikaan onnistunut olemaan? Söin oman osani pentutarhalle tuodusta ruuasta. Liha tuntui sitkeältä, mutta ehkä se johtui siitä että olin edelleen totuttelemassa siihen. Olinhan minä sitä jo jonkin aikaa syönyt, mutta välillä se tuntui jopa vastenmieliseltä, kun vain haistoinkin välillä pentutarhalla maidon tuoksun ja tiesin etten sitä enää saisi. En nyt totta puhuen kyllä edes osannut sanoa olinko koskaan juonut maitoa, muistoni eivät oikein tuntuneet riittävän niin pitkälle. Se hämmensi minua. Mutta niin totta puhuen elämässä kaikki muukin.

Mahlahallan saavuttua makailin omalla pedilläni ja yritin saada mieleeni kaikkea muutakin, mitä en vielä tiennyt ja mitä olisin voinut kysyä soturilta. Aloin tuntea oloni jo hiukan unohdetuksi, mutta se johtui vain puhtaasti kaikesta ylimääräisestä ajasta, joka minulla oli. Itseppä en uskaltanut käydä uudestaan nukkumaan uneni jälkeen. Ääni kummitteli vieläki mielessäni. Puistelin ajatuksen nopeasti pois mielestäni loikkiessani Mahlahallan luokse. Soturi kysyi jotain ruuasta, mutta kerroin jo syöneeni. Siitä ei mennyt kauaa, kunnes olin jo kävellyt pentutarhalta ulos soturin seurassa. Mäntyviiksellä ei ollut taaskaan mitään sitä vastaan. Kuningatar oli varmasti vain tyytyväinen siihen, että hänen ei tarvinnut kaitsea taas perääni. Ei sillä, että oisin edes ollut villeimmästä päästä, päin vastoin. Olin itse asiassa hyvin tyyni, jos ei lasketa omia leikkejä, joita nyt silloin tällöin sammalpallon kanssa leikin. Ajatus sammalpallosta Mäntyviiksen kyljessä alkoi yhtäkkiä naurattamaan minua enkä kuullut mitä Mahlahalla oli kysynyt minulta. Epähuomiossa kävellessäni kaatuneen kuusen taakse olin kävellä päin sen oksia. Havahduin vasta, kun neulaset tuntuivat turkkini lävitse.

"Auts!" vinkaisin ja peräännyin. Kuulin Mahlahallan nauravan minulle hänen tultuaan luokseni katsomaan mitä minä olinkaan tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kallistin päätäni soturille ja mieleni teki tiuskaista häntä lopettamaan, sillä en nimenomaan ollut tahtonut nolata itseäni kollin edessä ja olin juuri onnistunut siinä melko kuninkaallisesti. Sillä hetkellä päätin, että jättäisin omat yksinäiset mietiskelyni pentutarhalle ja niiden hetkien varalle, kun oikeasti olisin yksin enkä jonkun toisen seurassa.

Mahlahalla katsoi minua pitkään ja minä katsoin häntä takaisin. Välillemme lankesi pieni hiljaisuus, jonka minä kuitenkin lopulta rinkoin vinkaistessani: "Mitä?"

"Kysyin, että haluatko oppia saalistuksen perusteet", soturi vastasi minulle tyynesti. Tunsin punan nousevan kasvoilleni ja siitä ylös korviini. En ollut todellakaan kuullut kollin sanovan sitä, mutta päätin vastata tyylikkäästi ja hillitysti.

"Mitä? Etkö muka kuullut, kuinka innostuneena vastasin kyllä?" kysyin loihtiessani hymyn kasvoilleni ja tapittaessani tätä suoraan silmille. Kasasin samalla ryhtini ja heilautin häntääni innostuneisuutta mallintaen. "Et tainnut vain kuunnella."

"Aivan, niin niin", Mahlahalla maukaisi huvituneena ja pyöräytti hiukan silmiänsä. Esitykseni ei tainnut mennä lävitse, mutta ainakin olin yrittänyt ja se oli pääasia. Kolli lähti johdattamaan minua hiukan kauemmas kuusesta. Ettei vain sen takia, että en löytäisi itseäni melkein uudestaan keskeltä sen oksistoa? Käännyin nopeasti vielä kohtaamaan kuusen vihreän hahmon. Minkä takia olinkaan niin kömpelö? Sen pitäisi loppua tai soturina olessani koko klaani nauraisi minulle. Jos Punatähti edes pättäisi tehdä minusta soturia kaiken kommelteluni jälkeen. Pudistin päätäni. Minun täytyi nyt keskittyä Mahlahallaan eikä kömpelyyteeni.

Juoksin kollin kiinni. "Annan, kun näytän mitä jo osaan!" hihkaisin ja jatkoin juoksua hänen ohitse. Maassa virui vielä muutamia lehtisateen jäljeltä olevia käpristyneitä lehtiä. Painauduin mahdollisimman matalaksi maahan. Aluksi tunsin kuinka vatsakarvani viistivät maata ja jättivät aivan varmasti vanan jälkeeni, mutta tajusin nousta hiukan korkeammalle, jotta kaikki hiekka ja kivi ei rapisisi allani. Hiivin mahdollisimman hitaasti eteenpäin ja katsoin tarkasti mihin tassuni asetin. Takajalkojani en tietenkään nähnyt, joten ne tulivat vain perässä, mutta edessä olevan tassuni yrittivät parhaansa mukaan puikkelehtia muiden lehtien ja keppien ylitse. Lopulta tulin niin lähelle lehteä, että sain napattua sen käpälieni väliin kynsiäni käyttäen. Käännyin ympäri lehti ylpeästi tassuissani kohti Mahlahallaa. Halusin todella kuulla mitä sanottavaa hänellä olisi suoritukseeni.

// Mahla?
// 863 sanaa

Pentutarhassa oli hiljaista. Kuuntelin sammalvuoteeltani nukkuvien kissojen hengityksiä. Omat pentuni nukkuivat sikeästi vatsani vierellä. Oli yö, mutta en saanut unta. Niinpä nousin varoen ylös ja hiivin kohti pesän uloskäyntiä. Vilkaisin vielä pesän syrjäisimpään nurkkaan varmistaakseni, että pennut eivät heränneet. Sitten astuin jäkäläverhon alitse pääaukiolle. Jo ennen kuin olin astunut ulos pesästä, kylmyys oli pureutunut ohuen turkkini lävitse. Lehtikato oli tosiaan täällä, vaikka maa oli edelleen lumeton. Ei menisi kauaa, kun lumi sataisi maahan niin, että se ei sulaisi viimeistään seuraavan aurinkohuippuna pois.
Hiivin hiljaa varjojen suojassa eteenpäin. Kiersin kuusen taakse ja ohitin lammen, johon vesiputous laski vetensä. Pysähdyin ja katsahdin putousta. Virta oli heikentynyt, mutta se oli normaalia tähän aikaan vuodesta. Hiirenkorvan aikana virta voimistuisi taas. Jos ei olisi ollut näin kylmä, olisin pulahtanut lampeen uimaan. En halunnut vilustua. Jatkoin siis matkaani eteenpäin. Leirin uloskäynnin läheisyydessä istui tutun kissan hahmo. Jyrkänneloikka vaikutti ylväältä kuten aina. Kolli kääntyi puoleeni ja kohtasi katseeni. Istuin tämän viereen kysymättä lupaa.
"Miksi olet vielä jalkeilla?" harmaa soturi murahti. Kohautin lapojani, mutta päätin olla kohtelias ja vastata:
"En saanut nukuttua. Päivät pentutarhalla ovat liian tylsiä minun makuuni." Isäni ei vastannut mitään. Hiljaisuus laskeutui yllemme, ja yritin keksiä jotakin puhuttavaa. Jyrkänneloikka oli pari kertaa käynyt katsomassa pentuja, mutta ei hän vaikuttanut kiinnostuneelta heistä.
"Yö on ilmeisesti ollut rauhallinen?" kysyin, vaikka tiesinkin vastauksen. Mitään poikkeavaa ei näkynyt, kuulunut tai haissut. Kaikki oli kuten aina ennenkin.
"Kyllä", harmaa kolli tokaisi ilmeettömänä, "miten Henkäysvarjolla menee?" Kysymys tuli minulle täytenä yllätyksenä, mutta pakotin ilmeeni pysymään vakavana.
"Ihan hyvin. Hän on päässyt hyvin kiinni varapäällikkönä olemiseen. Kasvatustyylimme ovat kovin erilaisia, mutta Henkäysvarjolla ei ole varaa valittaa. Minä vietän pentujen kanssa kuusi kuuta pentutarhalla, joten minä myös kasvatan heidät", ääneni oli kylmä, ja katseeni kiersi kohti sotureiden pesää. Ikään kuin varmistin, ettei Henkäysvarjo kyyhöttänyt pesän varjossa kuuntelemassa keskusteluamme. Ajatus oli hölmö, sillä tiesin, ettei Henkäysvarjo niin tekisi. Jos kolli huomaisi minut pääaukiolla keskellä yötä, hän tulisi luokseni.
"Hän vaikuttaakin olevan välillä hieman liian pehmo pentujenne kanssa. Miten heillä muuten menee?" isä kysyi, ja käänsin taas katseeni tämän kirkkaanvihreisiin silmiin. Silmät kiiluivat kuunvalossa.
"Hyvin. He kasvavat normaalisti, ja tottelevat minua. He ovat... Noh, pentuja", tuhahdin, koska en keksinyt muutakaan sanottavaa. Jyrkänneloikka nyökkäsi taas.
"Heistä tulee vielä hyviä sotureita Kuolonklaanille", Jyrkänneloikan ääni oli nyt erilainen kuin aiemmin. Äänestä saattoi kuulla sen, että kolli todella luotti minuun. Hän luotti siihen, että kasvattaisin jälkeläisistäni erinomaisia sotureita. Nyökkäsin ikään kuin kiitokseksi.
"Miten sinulla menee?" päädyin kysymään hetken hiljaisuuden päätteeksi. Jyrkänneloikka katsahti minuun ja kohautti vuorostaan leveitä lapojaan.
"Tavallisesti. Teen sitä mitä rakastan; palvelen klaaniani", soturi vastasi taas normaalilla, tasaisella äänellä. Olisihan se pitänyt arvata. Jyrkänneloikka oli aina ollut tuollainen. Hän eli Kuolonklaanille.
"Oletko tässä hetken, kun käyn kiertämässä vähän leirin ulkopuolella?" kolli kysyi ja nousi ylös. Päättelin siitä, ettei kieltäytyminen ollut vaihtoehto. Nyökkäsin, ja kolli katosi piikkihernetunnelin varjoihin. Jäin katselemaan hänen peräänsä.
Kun istuin yksin lähellä leirin uloskäyntiä, tunsin pitkästä aikaa olevani soturi. Minulla oli tehtävä, ja minun täytyi valvoa klaanini unta. Minua alkoi ärsyttää, koska tiesin tämän tunteen katoavan heti, kun Jyrkänneloikan jykevä hahmo ilmestyisi takaisin pääaukiolle. Joutuisin palamaan pentutarhalle tuhisevien pentujeni viereen, ja viettää siellä seuraavat kuut. En saisi partioida, vartioida klaaniani tai tehdä muuta kuin vahtia pentuja. Olin enemmän kuin valmis siihen, että pentuni täyttäisivät kuusi kuuta, siirtyisivät oppilaiden pesään, ja minä pääsisin takaisin sotureiden pesään nukkumaan omalle vuoteelleni.

//544 sanaa

Niin, kolli selvästi vältteli aihetta. Sen näki hänen katseestaan ja vastauksestaan, hän ei halunnut puhua siitä. No mikä siinä, jokaisella mielipiteensä, mutta pentue olisi melkeinpä pakko osallistua kummatkin. Tai no myöntyä. Eihän mustikkapentu ollut loppujen lopuksi Karhumyrskyn pentu, jonka takia halusin hänen kanssaan pentuja. Hän oli minulle niin tärkeä.. toisen onni ja rakkaus minua kohtaan.. olisi kaikki mitä tarvitsin. Mutta lauhalaukka..? Hän oli jossain tuolla, ihan varmasti, en kuitenkaan voinut puuttuvan kissan antaa heijastua ajatusmaailmaani. Tai ajatusmaailmaan kyllä, mutta tekosiin en. En voinut antaa Karhumyrskyn nähdä että pentu ei ollut hänen, tai mitään muutakaan. Kaikki oli liian monimutkaista. Siksi kau halusin kumota tunteeni ja muistini viimeiseen nurkkaan, paeta kuin vastuuton lapsi. Mutta tiesin kun aika tulisi minun täytyi ottaa kummastakin lapsesta vastuu. Kaikki ei voinut päättyä hyvin. Villisielu katso nyt mihin vajosit! Kaikki päättyy hyvin! Mustikkapentu pääsee oppilaaksi, sitten soturiksi, saa perheen, hankkii pentuja, siinä se. Sinä et jää kiinni ikinä. En edes halunnut ajatella ruskaa. Pikku pentuni, joka oli nyt siellä jossain. Ehkä hän oli saanut hyvän kodin, mutta entä jos jotain kävisi? Taivaslaulu ja Merkurius olivat vannoneet vaikka uhraavansa henkensä pennun puolesta, ehkä luotin että se riitti. Karhumyrsky ei huomannut epäröintiä kasvoillani, vaan katsoi "pentuaan" joka intoili saalista. Saalista jota rakastin, lintuja. Karhumyrsky kyyristyi, puhuen pennulle, hän juonitteli pennun saaliin kimppuun. Voi mustikkapentu, ei minullakaan maitoa ikuisuuksiin riitä. Mustikkapentu otti haasteen vastaan, silmät tuikkien. Hymyilin katsellessa näkyä, onnellinen kehräys kurkustani kummuten. Olin onnellinen koska he olivat onnellisia. Karhumyrsky todella haasti poikaamme, mutta pentu otti haasteen todesta ja teki parhaansa jotta saisi linnun. Minusta oli vähän liikaa että hän yritti tavallaan verrata pentuamme Tuhkajuovan pentuihin, mutta annoin sen luisua tassujen läpi. Katsoin kun pentu lähti saaliin luo, todella saaliisti sen uudestaan. Se oli aika taitavaa, vaikka pentu kompuroikin lopussa. Huomioon ottaen että ilman tuota kollia en olisi osannut edes puhua tuon ikäisenä. Katsoin Karhumyrskyn kannustusta, huojentuneena vertailun loppumiseen. Nousin paikaltani ja aloin repimään palasia linnusta. Minua vaivasi hiljaisuus, mutten korjannut asiaa. Mustikkapentu napsi itsensä täyteen, kunnes itsekin söin antaen anelevalle kumppanille siiven. Katsoin pettyneenä rastasta miettien saisinko koskaan toista pentuetta. Sumupentu, ehkä haukkapentu ja rastaspentu. Niin. Popsin minkä pystyin linnusta. Yllätyin kun Karhumyrsky palasi aiheeseen, yrittäen kysellä mielipidettäni.
"Rentouttavaa, silmiä avaavaa. On kuin olisin oppinut uudestaan koko elämän kiertokulun, joka sen kohtaa rakastaen. Ja ovathan pennut.. omansa. Rakastan pikkuisia, he osaavat olla välillä niin höpsöjä", Tokaisin. Olin myös yllättynyt kun Mustikkapentu ei yökkäillyt rakkaus höpinöistämme, mutta olihan se totta. Rakastin pentujen syyttömyyttä, tyhmiä kysymyksiä sekä pieniä hetkiä. Tosin halusin opettaa pennun tavoille, heidän täytyisi kunnioittaa tätä klaania, sekä sen tapoja. Mutta ei koskaan ollut kiellettyä omata sydäntä oikeassa paikkaa. Täytyi vain oppia ettei suurin osa kuoloklaanilaisista omannut lainkaan sydäntä. Karhumyrsky ei tosin ollut yksi heistä.
"Mitään yllättävää tapahtunut muuten?", Kysyin kumppaniltani, olin jatkuvasti tutkaillut toisen ilmettä, tutkaillut reagtioita.
"Ei mitään kaamean yllättävää, lehtikatoon on valmistauduttu, olen viettänyt paljon aikaa Mahlahallan kanssa ja yrittänyt ystävystyä häneen", Uutinen mahlahallasta tuli yllätyksenä. Ennen Karhumyrsky juuri ja juuri olisi kestänyt moista kissaa koska tämä pörräsi Lauhalaukan kanssa, mutta nyt hän tuli toisen kanssa juttuun? Se oli uutta. Lehtikato tulisi myös varmasti pian. En pitänyt siitä, saati jos olisin tiinenä moisena aikana. Oliko ajoitus pennuille ihan sopiva sittenkään? Ruoka oli aina minusta liian kortilla, saatikka että söisin kahden kissan edestä ruokaa itse saalistamatta.
"Mikä on lehtikato?", Mustikkapentu uteli, tuo suuntasi katseensa isäänsä. Olin aivan varma että puhuisimme ajoituksesta vielä lisää. Tuo saisi puhua minulle järkeä päähän etteivät pennut olleet hyvä merkki tähän väliin. Niin hän sai ainakin minut nyt uskomaan.

//576 sanaa
//Karhu?

Istuin leirin pääaukiolla ja katselin pentujen puuhia. Muut pennut olisivat halunneet mukaan pääaukiolle, mutta en ollut suostunut ottamaan yhtäkään pentua lisää vahdittavaksi. Omissa pennuissani oli minulle tarpeeksi työtä, eikä muiden pentujen kaitseminen kuulunut minulle. Lehtikato oli alkanut joitakin päiviä sitten, kun ensilumi oli satanut. Se ei ollut tullut maahan saakka, mutta eilen aamulla maa oli ollut valkoinen. Olin halunnut näyttää sen pennuilleni, sillä he eivät olleet nähneet lunta aiemmin. Nyt leirin kivinen maa oli kuitenkin harmaa, koska lumi oli sulanut pois. Taivas oli pilvinen, eikä auringosta näkynyt merkkiäkään. Synkkä sää ei haitannut kolmea pentua. En jaksanut seurata kolmikon touhuja jatkuvasti. He osasivat uimisen perusteet, joten pennut tuskin hukkuisivat silmänräpäyksessä lampeen, jos he sinne joutuisivat. Eivät he siellä kauaa yksin selviäisi, mutta kuulisin heidät kyllä nopeasti. Jos pennut joutuisivat pulaan, he saisivat siitä rangaistuksen. He tiesivät sen myös itse. Minä en sietänyt kiukuttelua tai sääntöjeni rikkomista.
"Hei", Mäntyviiksen ärsyttävän lämmin ääni sanoi, kun kuningatar istuutui viereeni. Sirpalepentu, Tuimapentu, Raparperipentu ja Mustikkapentu kirmasivat ulos pentutarhalta. Raparperipentu ei mennyt mukaan minun kolmikkoni leikkeihin, vaan mustaoranssi pentu kipitti kohti sotureiden pesää. Olin huomannut, että pentu viihtyi Mahlahallan seurassa. Arvelin, että Raparperipennusta tulisi pehmeä, ärsyttävän ystävällinen ja mukava kissa. Miksi Mäntyviiksi ei voinut kasvattaa holhottaviaan kunnolla? Pennut eivät kaivanneet lämpöä ja rakkautta, vaan kuria.
"Hei", tuhahdin vastaukseksi vilkaisemattakaan mustaa naarasta.
"Pennut kasvavat nopeasti", Mäntyviiksi totesi ja huokaisi hieman haikean oloisesti. Vilkaisin nyt kuningatarta, mutta pyöräytin vain silmiäni. Mitä nopeammin pennut olisivat kuusikuisia, sen parempi. Siihen ei onnekseni ollut enää montaa kuuta. Pääsisin pian takaisin kiinni omaan elämääni ja kehittymään soturina.
"Joo", vastasin vain kylmästi. Mäntyviiksi taisi huomata, etten ollut juttutuulella, sillä naaras pysyi hiljaa. Olin juuri aikeissani siirtyä leirin toiselle puolelle, mutta Punatähden ulvaisu keskeytti aikomukseni. Päällikkö kutsui koko klaanin koolle. Ei mennyt kauaakaan, kun kissat olivat tulleet ulos pesistään viileälle pääaukiolle. Osa pörhisteli karvojaan, sillä pesän lämpö oli poissa.
"Tänään on aika nimittää yksi oppilas soturiksi. Pilvitassu, astu eteen", punaruskea kolli pyysi. Pilvitassu astui päällikön eteen ja kohtasi tuon katseen.
"Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Pilvikuurana", päällikkö sanoi ja nyökkäsi.
"Pilvikuura! Pilvikuura!" osa kuolonklaanilaisista hurrasi tuoreen soturin nimeä. Ikäväkseni huomasin, että myös minun pentuni yhtyivät huutoihin. Sinipentu tosin pysyi hiljaa, mutta Sähköpentu ja Sulkapentu eivät. Kun kokous oli päättynyt ja kissat palanneet takaisin pesiinsä, kävelin pentujeni luokse. Tuima katseeni kertoi kolmelle muulle pennulle, että heidän oli aika poistua. Kolmikko hyvästeli pentuni ja he lähtivät muualle.
"Hei emo", Sulkapentu vastasi vakavalla äänellä. Naaras kai arvasi, että pitäisin heille taas puhuttelun jostain.
"Ette saa olla noin innokkaita", totesin ja katsoin Sähköpentua ja Sulkapentua.
"Jos huudatte jokaikisen vastanimityn oppilaan tai soturin nimiä, annatte itsestänne yli-innokkaan kuvan muille. Teidän täytyy olla viileitä, ja harkita tekemisiänne tarkkaan. Voitte hurrata läheistenne nimityksissä, mutta se tulee tehdä rauhallisesti", ääneni oli tasainen, ja ilmeeni vakava. Huomasin Sulkapennun katseesta, että pentu oli väittämässä vastaan. Siristin silmiäni, ja pentu sulki pienen suunsa ja nyökkäsi.
"Lupaan, etten tee sitä virhettä toiste. Olen hillitympi seuraavalla kerralla", Sulkapentu myöntyi ja painoi päänsä alas. Sähköpentu nyökkäsi merkiksi, että hän oli samaa mieltä sisarensa kanssa. Sinipentu oli keskittynyt johonkin muuhun. Olisin voinut valittaa siitä, mutta en jaksanut. Sinipentu oli erilainen. Häntä ei kiinnostanut muiden kissojen seura, vaan hän viihtyi omissa oloissaan. Ehkä oli hieman outoa pitää ötököistä ja kaikesta muusta kummallisesta, mutta en jaksanut enää valittaa asiasta. Niin kauan, kun pentu pysyi poissa ongelmista ja suoriutui kiitettävästi kaikesta mistä piti, minä olin tyytyväinen.
Kävelin pois pentujen luota, ja kolme muuta pentua palasivat nopeasti heidän luokseen.
"Piditkö taas puhuttelun? Mistä tällä kertaa?" Henkäysvarjon ääni kysyi. Kolli oli tullut jostakin kaatuneen kuusen takaa, ja käveli nyt kanssani etäämmälle pennuista ja Mäntyviiksestä.
"He ovat liian innokkaita", vastasin tyynesti.
"He ovat pentuja", Henkäysvarjo huomautti ja katsoi minua vakavissaan.
"Entä sitten? Jos en pidä heille kuria, heistä tulee tuollaisia", murahdin ja käänsin katseeni kohti Mäntyviikseä. Naaras oli juuri sellainen kissa, jonka olemusta en voinut sietää. Tekisin kaikkeni, että pennuistani ei tulisi sellaisia. Henkäysvarjo hymähti pienesti.
"Pitäisikö sinun käydä vähän jaloittelemassa? Minä voin huolehtia pennuista sen aikaa", kumppanini ehdotti. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan.
"Pitäisi. Tulen takaisin viimeistään auringonlaskun aikaan", totesin ja hyvästelin kollin. Poistuin leiristä nopeasti ja vilkaisin taivaalle. Jos olisin nähnyt auringon, se olisi nyt lähellä aurinkohuippua.

//685 sanaa

Uni tuli viime yönä helposti, sillä Raparperipennun kanssa vietetty aika oli tehnyt harmaasta päivästäni hieman värikkäämmän. Pentu oli pyytänyt, että opettaisin hänelle huomenna saalistuksen alkeita. Niistä olisi hyötyä tulevaisuudessa, joten en nähnyt syytä kietäytyä. Aamusta kävisin partiossa Liekkitassun kanssa, mutta aurinkohuipun jälkeen olisin vapaa.
Leirin pääaukio oli täynnä väkeä. Kissat häärivät tuoresaaliskasan ympärillä ärtyneen oloisina.
"En minä voi partioida, jos en saa vastaani täyteen!" Jääviillon tiuskaisu kantautui jopa sotureiden pesälle saakka. Punaruskea kolli katsoi murhaavasti Kylmäliekkiä, joka oli luimistanut korviaan ja painautunut maata vasten.
"Mu-mutta Jääviilto, ei saalista ole enempää. Ensimmäinen saalistuspartio lähtee juuri matkaan. Jokaisella meillä on nälkä", savunharmaa kolli sanoi, kun astuin muutaman askeleen lähemmäksi. En aikonut ottaa osaa veljesten keskusteluun, mutta halusin kuitenkin uteliaisuuttani kuulla sen. Jos Jääviilto hyökkäisi Kylmäliekin kimppuun, menisin väliin, vaikka tuskin minä Jääviiltoa voittaisin taistelussa. Olisi se kuitenkin parempi kuin ei mitään.
"Mahlahalla", tulija keskeytti ajatukseni, ja käännähdin kohti Liekkitassua.
"Partio on lähdössä. Mitä tuolla oikein tapahtuu?" oppilas kysyi ja kääntyi veljesten suuntaan. Vilkaisin nopeasti uloskäynnillä odottavaa partiota, ja käännyin sitten taas tuoresaaliskasan puoleen.
"Jääviilto on nälkäinen. Hän ei ymmärrä, että lehtikato on täällä hetkenä minä hyvänsä, eikä riistaa ole kuten viherlehtenä", tuhahdin. Tiesin, että Jääviilto oli mukana partiossamme.
"Jääviilto! Partio lähtee", tokaisin kovaan ääneen, ja kolli lopetti veljelleen raivoamisen hetkeksi. Jääviilto mulkaisi minua, tiuskaisi vielä jotakin veljelleen ja käveli uloskäynnille. En totta puhuen nauttinut siitä, että tuo kolli oli kanssani samassa partiossa. Jääviilto oli kenties Kaaostuhon jälkeen klaanin toiseksi arvaamattomin kissa. Hän ajatteli vain ja ainoastaan itseään, ei ketään muuta.

Partio oli edennyt verkkaisesti. Jääviilto oli valittanut koko matkan, eikä kukaan tuntunut jaksavan kuunnella soturia. Kuljin vähän matkan päässä muista Liekkitassun kanssa, ja kertasin hänen kanssaan ihan perusasioita.
Nyt saavuimme leiriin. Kiitin hiljaa mielessäni esi-isiämme siitä, että tämä kirottu partio oli ohi. Päivä oli kirkas ja pilvetön. Aurinko paistoi taivaalla, mutta sen säteet eivät enää lämmittäneet samalla tavalla kuin viherlehden aikaan.
"Jos saalistuspartio on palannut, hae itsellesi jokin saalis", sanoin oppilaalleni, joka nyökkäsi ja suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. Huomasin vatsani kurnivan. Kävelin kohti tuoresaaliskasaa. Ikäväkseni saaliita ei ollut enää paljoa jäljellä. Liekkitassun ottaman hiiren jälkeen kasassa oli vain yksi varpunen.
"Anteeksi Mahlahalla, olen viemässä tuota pentutarhalle. Klaaninvanhimmat, kuningattaret ja pennut on ruokittava ennen muita", Hiutaleviiksi pahoitteli ja loi minuun anteeksipyytävän katseen. Väläytin naaraalle hennon hymyn.
"Ei se mitään, kyllä minä pärjään. Olen menossa pentutarhalle muutenkin, joten voin ottaa tuon mukaani", ehdotin, ja se sopi Hiutaleviikselle. Soturi nyökkäsi ja työnsi varpusen minua kohti. Nappasin sen hampaisiini ja kävelin pentutarhalle. Lämmin maidontuoksu tulvahti nenääni heti, kun kurkistin jäkäläverhon toiselle puolelle. Astuin pentutarhan lämpöön, ja annoin katseeni hetken aikaa totutella hämäryyteen. Kiersin katseellani läpi pentutarhan jokaisen kolkan. Raparperipentu nousi pediltään ja loikki luokseni.
"Sinä tulit!" mustaoranssi pentu hihkaisi ja hymyili leveästi. Laskin saaliin alas ja nyökkäsin.
"Oletko syönyt jo?" kysyin pennulta, joka nyökkäsi.
"Joku soturi toi pennuille ruokaa", Raparperipentu vastasi. Niinpä kävelin Mäntyviiksen luokse.
"Voitte kai jakaa tämän Tuhkajuovan ja Villisielun kanssa. Se ei ole kamalasti, mutta saalista on tulossa lisää, myös klaaninvanhimmille", sanoin hymyillen. Mäntyviiksi kiitti minua. Pyysin vielä luvan viedä Raparperipennun pääaukiolle, eikä tämä ollut ongelma mustalle kuningattaralle.
Johdatin Raparperipennun ulos pentutarhalta. Pääaukiolla oli viileämpää verrattuna pentutarhaan. Onneksi paksu turkkini suojaisi minua pitkälle lehtikatoon, ennen kuin kylmä pureutuisi nahkaani.
"Tahdotko oppia saalistuksen perusteet?" varmistin Raparperipennulta, joka kipitti vierelläni kaatuneen kuusen taakse.

//Rapsu?
// 537 sanaa

Sydän jyskytti rinnassani yhä kovemmin, kun Sähköpentu lähti edeltä ulos pentutarhasta. En ollut vielä edes kurkannut pesän ulkopuolelle. Ajattelin kaiken olevan samanlaista, mitä pentutarhassakin. Hieman hämärää ja ahdasta. En kyllä ymmärtänyt, miten näin pienessä paikassa mahtui elämään kissoja. Pentutarhaan tuotiin aina välillä riistaa ties kenen toimesta. Kissat olivat lähes aina oppilaita, ja tuoresaaliin tuominen muille kuului ilmeisesti myös heidän tehtäviinsä. Minusta tuntui, että suurimmalla osalla oli joku tehtävä. Mäntyviiksellä oli katsominen sellaisten pentujen perään, joilla ei ollut vanhempia. Muiden kuningattarien tehtävä oli huolehtia omista pennuistaan. Klaaninvanhimpien tehtävää en tiennyt, sillä he eivät muuta tehneet kuin kertoneet turhanpäiväisiä tarinoita. Toisaalta en ollut kyllä kuunnellut heitä paria silmänräpäystä kauempaa. Ehkä vanhuksilla olikin mielenkiintoisia tarinoita, mutta en ollut vain kuullut niitä? Olin jo ymmärtänyt, että kissat vanhenivat. Ehkä klaaninvanhimmat olivat olleet ennen oppilaita, jotka toivat muille riistaa. Välillä pentutarhassa kävi myös isompia kissoja, jotka Mäntyviiksen mukaan olivat sotureita. Halusin nopeasti yhtä isoksi ja vahvaksi soturiksi, mitä olin nähnyt joidenkin olevan. Mutta miten ihmeessä kaikki kissat oikein mahtuivat tänne? Vaikka olin hyvin innostunut näkemään pentutarhan ulkopuolelle, yritin parhaimpani mukaan peittää sen. Se ei edes ollut kovin vaikeaa. Sähköpentu katosi nopeasti näköpiiristä, ja kaikki vaikutti olevan toiselle normaalia. Kolli taisi vierailla useasti pesän ulkopuolella. Vilkaisin nopeasti Mäntyviikseen päin, mutta en vaivautunut ilmoittamaan lähdöstäni. Kuningatar olisi vain typerä ellei ymmärtäisi minun lähteneen katsomaan leiriä. Horjahtelin sammalverhon toiselle puolelle ja heti ensimmäisenä jouduin räpyttelemään tovin silmiäni. En ollut uskoa, kuinka iso paikka leiri oli! Silmäilin nopeasti ympärilleni. Kurtistin kulmiani. Miksei kukaan ollut kertonut, että leiri oli näin iso ja mahtava? Vilkaisin Sähköpentuun tyytyväinen näköisenä. Kolli oli mielenkiintoisinta, mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
"Mihin haluat mennä ensin? Tunnen leirin jo melkein läpikotaisin. Voidaan koittaa löytää vaikka jotain pakotunneleita kierroksen jälkeen. Jos vain kiinnostaa", vaaleanharmaaraidallisen pennun tarjous kuulosti todella houkuttelevalta. Juuri sellaiselta, josta en voisi ikinä kieltäytyä. Nyökkäsin vain ensin nopeasti merkiksi siitä, että tarjous kiinnosti minua.
“Missä kaikki soturit ovat?” töksäytin, sillä soturit todella kiinnostivat minua. Ilmeeni oli kuitenkin mitäänsanomaton tuimaa katsetta lukuun ottamatta. Leirissä oli vain muutamia sotureita. Huomasin, että kissat olivat keskenään hyvin erilaisia, ihan niin kuin pentutarhassakin. Ymmärsin kuitenkin, ettei leirissä näkemäni soturit olleet kaikki paikalla. Olin nähnyt pentutarhassa muutamia, enkä löytänyt joukosta kaikkia vierailijoita. Sähköpentu todella vaikutti siltä, että hän tiesi todella paljon enemmän kuin minä. Se hieman ärsytti, koska en itse tiennyt vielä kaikkea. Toisaalta kollipennusta oli minulle paljon hyötyä, sillä hän varmasti osasi kertoa kaikesta paremmin kuin Mäntyviiksi.
“Ja mihin kaikkeen niitä pakotunneleita käytetään?” esitin jo seuraavan kysymyksen, vaikka Sähköpentu ei ollut ehtinyt vastaamaan vielä ensimmäiseen kysymykseeni. Olin tyyni itseni, mutta kaikki uusi kiehtoi minua, ja paloin halusta tietää yhä enemmän.

//Sähkö? :D
// 429 sanaa

Sadepäivät tekivät minut aina uneliaaksi. Nytkin olin nukkunut melkein yli aurinkohuipunhetken, mutta varsin avulias Turmaloikka oli onnekseni päättänyt tulla häiritsemään untani ja piikittelemään aikaansaamattomuudestani. Kollin tarve päästä naljailemaan oli pelastanut minut monelta ikävältä ja jopa kiusalliselta tilanteelta.
Peseydyttyäni ensin, suuntasin aukiolle. Ajattelin käydä tervehtimässä Villisielua ja poikaamme Mustikkapentua pentutarhalla ennen päivän muita tehtäviä.
Sade oli loppunut vasta vähän aikaa sitten, joten en uskonut pisaroita kaihtavan kumppanini hakeneen vielä syömistä. Niinpä koukkasin tuoresaaliskasan kautta ja noukin mukaani kasan päältä rastaan, josta riittäisi varmasti muutama haukku Mustikkapennullekin, joka oli jo opetellut syömään kiinteää ruokaa maidon ohella.
Siirsin pentutarhan suuaukkoa peittävän sammalverhon sivuun ja puskin peremmälle pesään.
Minun ei tarvinnut etsiä kumppaniani kauaa, sillä katseeni hakeutui vaistomaisesti naaraan pedille, jossa tuo juuri nytkin loikoili. Laskin linnun Villisielun eteen, ja nuoren kuningattaren kurkusta kumpusi lämminhenkinen kehräys.
Vaihdoimme muutaman sanan liittyen kumppanini eiliseen retkeen leirin ulkopuolella. Naaras oli viipynyt vähän turhankin pitkään poissa poikamme luota, joka oli minusta kaikkea muuta kuin sopivaa käytöstä emokissalta. Mustikkapentu oli vielä sen verran nuori, että hän tarvitsisi emoaan.
Siksi yllätyinkin, kun Villisielu yhtäkkiä kertoi harkitsevansa toista pentuetta, kunhan Mustikkapennusta tulisi ensin oppilas. Naaras varmasti näki kasvoiltani heijastuvan yllättyneisyyden. Hänen sinisissä silmissään oli tyyni, mutta odottava katse, ja hän ilmeisesti kaipasi sanoja naaman vääntelyn sijaan.
Totta puhuakseni minun oli vaikea kuvitella kumppaniani pentutarhalle. Villisielu oli aina ollut kuin elohiiri, ja jotta hänet olisi saatu lepäämään, tarvittiin ainakin kaksi soturia saamaan tuo pysymään aloillaanaloillaan edes hetki. Minusta naaraalla oli paha tapa suorittaa liikaa, ja olin varma, että jos ei tämä toinen kyseenalainen pentue, niin voimiensa ja jaksamisensa koettelu äärirajoille tappaisi hänet lopulta.
"Ehdimme puhua siitä myöhemminkin", lupasin hiukan vastahakoisesti ja käänsin sitten katseeni Mustikkapentuun, joka oli malttanut lopettaa leikkinsä hetkeksi ja tulla tervehtimään minua. Kumarruin nuolaisemaan kollipennun päälakea ystävällisesti.
"Hei, isä! Mitä sinulla siinä on?" poikani kysyi ja kurkki jalkani takaa Villisielun pedin vieressä lojuvaan lintuun päin. Kyyristyin pennun tasolle ja hymyilin viekkaasti.
"Se on rastas. Saalis arvoisellesi hurjalle soturille", mau'uin hieman haastaen. Halusin herätellä pojan metsästäjänvaistoja. "Mutta en ole varma, onko sinusta vielä siihen…"
Mustikkapennun silmät syttyivät. "Niin mihin?"
"Pystytkö vaanimaan saalista kuin oikea soturi ja saamaan sen kiinni - se on aika vaikeaa", sanoin välinpitämättömästi ja kohautin vähän lapojani. "Ei sinun ole pakko yrittää. Voin myös kutsua Sulkapennun tai jonkun hänen sisaruksistaan koettamaan saalistusonneaan, ellet sinä tahdo." Ärsytin Mustikkapentua tahallanitahallani. Tiedän - se oli aika halju temppu, mutta pojan oli opittava selviämään yli vastoinkäymisistä ja uimaan vastavirtaan.
Mutta keinoni tepsi: Mustikkapentu pudottautui matalaksi ja tuijotti hervotonta rastasta silmä kovana, hän valmistautui hyppyyn. Samalla hetkellä pentu ponnisti eteenpäin ja laskeutui hieman kömpelösti linnun ohi. Kuitenkin hänen tasapainonsa petti ja kolli kaatui saaliin päälle.
"Se oli hyvä yritys", myönsin ja tuuppasin pennun kuonollani takaisin tassuilleen. Mustikkapentu vaikutti hiukan pettyneeltä itseensä, mutta surkea ilme katosi hänen kasvoiltaan siinä samassa, kun Villisielu alkoi repiä pienempiä palasia linnusta.
Odotin, että Mustikkapentu sai syötyä itsensä ensin kylläiseksi, ennen kuin kehtasin ruveta kerjäämään tähteitä kumppaniltani. Naaras antoi minulle vähän huvittuneen oloisena toisen rastaan siivistä, mitä aloin kaluta hyvällä ruokahalulla.
Mieltäni kuitenkin kaihersi edelleen se, miten kuningatar oli puhunut haluavansa toisen pentueen. Oliko hän ollut oikeasti tosissaan?
"Millaiselta sinusta tuntui kasvattaa Mustikkapentua?" kysyin nieltyäni ensimmäisen suullisen alas kurkustani. Aioin ensin vähän kuulustella kumppaniani Mustikkapennun ja hänen väleistään, ennen kuin toinen pentue otettaisiin edes puheeksi ruokailun aikana. En halunnut kuulla enää kertaakaan, miten Villisielu oli viettänyt pitkän aikaa poissa pentutarhalta ja jättänyt yhteisen jälkikasvumme kuin nallin kalliolle. Pentujen kasvattaminen vaati kurinalaisuutta ja vastuullisuutta, mutta en ollut varma, löytyikö kumppaniltani kumpaakaan näistä ominaisuuksista.

//Villi?
//572 sanaa

Päivä oli harmaa, eikä leirin laidalla seisovan lätäkön pohjaa näkynyt. Valkeat etutassuni polkivat kärsimättömästi vedenpintaa ja synnyttivät lammikkoon väreitä, jotka törmäsivät puolestaan piskuisen vesiputouksen aiheuttamiin mitättömiin laineisiin ja pirstoivat suolammen peilityynen pinnan. Olisin muussa tapauksessa saattanut tuijottaa kuvajaistani suoraan silmiin ja tarkastella pääni yläpuolella kaartuvan taivaankannen heijastusta sekä aukion yli lipuvia kumpupilviä, ilma oli niin tyyni. Jatkoin kuitenkin tassujeni liottamista vedessä, ja vaikka vesi oli kylmää, vastenmielisen märkää ja tunkeutui varoittamatta varpaanväleihin, en suostunut nostamaan käpäliäni kuiville. Tunsin oloni aavistuksen pettyneeksi ja ennen kaikkea turhautuneeksi, sillä Tuhkajuova oli joitakin viikkoja sitten luvannut valistaa minulle uimisen alkeita, mutta nyt tabbykuvioinen naaras oli jumissa pentutarhalla. Nenäni nyrpistyi kääntäessäni katseeni kohti mainittua pesää, jonka edustalla kaikki löyhkäsi vastenmielisen makealta ja sisältä kantautui aika-ajoin jumalaton meteli. Se oli minulle arvoitus, kuinka kaljurottia muistuttavat heiveröiset kuvatukset saattoivat saada aikaan pahemman mekkalan kuin satapäinen naakkaparvi. En ollut maininnut siitä kenellekään, etten oikeastaan pitänyt pennuista. Ne olivat hidasälyisiä riiviöitä, joille maailma merkitsi mahdollisuuksia täynnä olevaa aarreaittaa ja kutkuttavia seikkailuja. Typerää, sanon minä.


“Harakkatassu, mitä sinä teet?” uteli minua varovaisesti oppilaiden pesältä lähestyvä Pikitassu. Ruskeasilmäisen naaraan sanat tulivat minulle yllätyksenä, ja havahduin säpsähtäen ajatuksistani. Kohotin hitaasti kulmiani ja silmäilin epäilevästi oppilasta, ennen kuin laskin katseeni lammikossa lilluviin tassuihini.
“Minä mietin”, vastasin ja panin merkille, kun Pikitassu istuutui viereeni ja loi perin pulmaantuneen katseen leirin lampeen.
“Sinä mietit”, naaras toisti. “Minusta näyttää, että koitat ehdoin tahdoin kylmettää itsesi.”
“Aion opetella uimaan”, selitin tympääntyneesti ja päädyin vilkaisemaan harmaan turkin omaavaa oppilasta. Koska tämä istui ja minä makoilin vatsallani, jouduin väistämättä nostamaan hitusen leukaani.
“Et sinä yksistään varpaillasi ui”, Pikitassu kommentoi ja nyökkäsi päätään kohti märkiä etutassujani. Olin kuulevinani sarkastisuutta tämän äänessä ja huomaavani naaraan kasvoilla käväisevän vitsikkään hymyn.
“Luuletko, etten sitä tiedä?” töksäytin ja nykäisin tassuni ylös vedestä. Mulkoilin Pikitassua, jonka silmistä huvittuneisuuden tuike hiljalleen hävisi. Oppilas kohautti olkiaan ja kumartui latkimaan pari suullista lammen raikastavaa purovettä. Tämän häntä keinui laiskasti puolelta toiselle, ja kun naaras suoristi viimein selkänsä, kylmät väreet näyttivät tanssahtelevan paksun turkin verhoaman kehon läpi.
“Brr, sinuna pitäisin kiirettä tai oppiminen jää ensi viherlehteen. Vesi on kamalan kylmää.”
Niine sanoineen Pikitassu nousi ja kääntyi kannoillaan suunnatakseen ilmeisesti takaisin oppilaiden pesälle. Vaikka tunsin piston sisuskaluissani naaraan lähdettyä niin äkkiä, olin viime kädessä helpottunut, kun jäin yksin suolammen rannalle. Kaipasin hiljaisuutta, enkä halunnut ketään kritisoimaan edes huumorimielessä tekemisiäni.


Onnea ja autuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun klaanin varapäällikkö ja mestarini Henkäysvarjo ilmaantui hiirenhiljaa askeltaen luokseni.
“Harakkatassu”, hopeankirjava soturi tervehti ja kumartui samaten latkimaan suullisen vettä, ennen kuin kääntyi jälleen puoleeni. “Ajattelin, että menisimme joko myöhään tänä iltana tai aikaisin huomisaamuna harjoittelemaan. Miltä kuulostaa?”
“Mikäs siinä”, nau’uin ja hymyilin raukeasti. Olin odottanut monta päivää, että Henkäysvarjo saisi järjestettyä itselleen riittävästi aikaa, jotta tämä voisi lopultakin viedä minut ulos leiristä ja harjoittelemaan. “Huomisaamuna?”
Varapäällikkö nyökkäsi ja jolkotti toisaalle, mitä luultavimmin järjestämään partioita tai vierailemaan kumppaninsa ja kolmen eloisan vintiön luona pentutarhalla. Niin, Tuhkajuovan pennut olivat myös Henkäysvarjon pentuja, aivan kuin harmaaraidallisella kollilla ei olisi varapäällikkönä ollut riittävästi kiireitä, jotka estivät tätä keskittymästä minuun ja minun koulutukseeni.


// 495 sanaa

Katsahdin Mahlahallaan mietteliäästi. Päässäni oli montakin kysymystä liittyen jos mihinkäkin liittyen leiriin, klaaniin ja sen reviiriin. Makea haukotus karkasi kuitenkin suustani ennen kuin ehdin päättämään mieleiseni kysymyksen. En ollut nukkunut päivällä kovinkaan kummoisia päiväunia, joten väsymys alkoi ottaa minusta pientä otetetta. Mäntyviiksen sanojen mukaan olimme myös siirtymässä lehtisateesta lehtikatoon, joten olisi vain ajan kysymys milloinka maahan sataisi tätä ihmeellistä valkoista ainetta, jota kuningatar oli kutsunut lumeksi. Sen lisäksi päivät alkoivat kuulemma myös lyhentyä, joten pimeys saavutti leirin ja klaanin kissat nopeammin kuin ennen. Pystyin nytkin jo huomata kuinka auringon viimeisimmät säteet alkoivat luoda varjoja leirin ylle. Toisaalta koko leiri oli kyllä jo melko varjoisa kiviseinistä johtuen, mutta muutaman leirin ulkopuolella olevan puun latvustot alkoivat myös näkyä selvästi leirin keskellä olevista varjoista.

Nostin katseeni maassa olevista varjoista kohti puuta, jonka varjoa olin juuri katsonut. Se näytti todella korkealta, mutta en osannut yhtään sanoa kuinka lähellä tai kaukana leiriä se todellisuudessa oli. Oli se miten lähellä tai kaukana tahansa, päätin että kiipeäisin tuohon puuhun vielä joskus. Voisin aivan hyvin pyytää Mahlahallaa opettamaan minua kunhan pääsisin oppilaaksi! En uskonut mahdollisuuksiini päästä leirin ulkopuolelle ennen kuin olisin oppilas. Olin jotenkin saanut sellaisen käsityksen Mahlahallalta ja Mäntyviikseltä, että pentujen paikka oli leirissä ja sielläkin suurimmaksi osaksi pentutarhalla.

"Ehkä sinun olisi sittenkin parasta lähteä lepäämään", Mahlahalla sanoi pehmeän oloisesti minun haukotellessani uudestaan. Katsoin kollia syvälle vihreisiin silmiin ja nyökkäsin tälle.

"Saatatko minut pesälle?" kysyin napittaessani tätä pienillä pentusilmilläni. Mahlahalla hymähti hyväntuulisesti ja nyökkäsi päätään pentutarhan suuntaan. Lähdin kulkemaan soturin edellä kohti pentutarhaa, jolta olimme aikaisemmin tulleet. Otin välissä muutaman iltaenergisen loikan, mutta yksi niistä päättyi hiukan lyhyeen kompastuessani omiin tassuihini, kun katsahdin välissä takana tulevaan Mahlahallaan ja kaaduin kuonolleni päähän. Leukaani jomotti hiukan, mutta nousin reippaasti pystyyn. En tahtonut vanhemman kollin näkevän, että minua nolotti hiukan.

"Olen kunnossa!" ilmoitin kovaan ääneen ja jatkoin matkaani hoipertelevasti. Päätin, että en ottaisi enää uusia loikka-askelia matkalla pentutarhalle tai kaatuisin uudestaan Mahlahallan edessä. Jatkoin kipittelevää hoiperteluani tyytyväisenä ja puskin itseni sammalverhon lävitse. En ollut varma seurasiko Mahlahalla minua enää pentutarhan sisälle asti, joten käännyin ympäri ja puskin pääni sammalverhon välistä.

"Kiitos tästä päivästä Mahlahalla!" hihkaisin. "Opetathan minulle huomenna saalistuksen alkeita? Joohan?"

En ehtinyt kuulla soturin vastausta, sillä kuulin jo Mäntyviiksen kutsuvan minua. Siispä katsoin Mahlahallaa silmät säteillen pieni hymy kasvoillani ja maukaisin pienesti: "Hyvää yötä."

Sen sanottuani katosin takaisin sisälle pentutarhaan, jonka luona osa pennuista leikki vielä keskenään ja jutteli toisillensa. Minua kuitenkin väsytti niin paljon, että en aikonut mennä enää muiden juttusille. Siispä käperryin mahdollisimman lähelle Mäntyviiksen petiä, mutta tarpeeksi hyvälle etäisyydelle osoittaakseni jonkinlaista itsenäisyyttä. Unen odottamista ei kauaa tarvinnut odottaa, sillä se saapui luokseni heti sillä hetkellä kuin vain painoin silmäni kiinni ja seuraavaksi näin vain pimeyttä, jossa tuikki jotakin kirkasta.


"Raparperipentu!" joku huusi, mutta ääni ei ollut minulle millään tasoa tuttu. Räväytin silmäni auki enkä edes tunnistanut paikkaa, jossa olin. En ollut pentutarhalla enkä leirissä. Olin kiivennyt puuhun. Ilmeisesti siihen samaan, jota olin aiemmin päivällä ihastellut. Henkäisin huomatessani maiseman. Se oli niin kaunis! Yhtäkkiä erotin myös leirin kaukana kaukana maassa ja yhden kissan seisomassa sen kaiken keskellä. En tosin tunnistanut kissaa enkä edes osannut sanoa minkä värinen hän oli, niin kaukana hän minusta sijaitsi.

Yhtäkkiä minua alkoi lievästi ahdistaa puussa oleminen, sillä minusta tuntui kuin olisin ollut pilvien tasolla. Suljin silmäni, sillä taivas tuntui vilisevän silmissäni samalla kuin korkeus kasvoi. Joku huusi taas nimeäni, mutta en voinut reagoida siihen. Nojauduin taakse puun runkoa vasten, mutta yhtäkkiä en nojannutkaan sen runkoon vaan nojasin kohti sammalia. Avasin silmäni ja huomasin olevan leirissä. siirsin katseeni nopeasti kohti puuta, jossa olisin voinut vannoa olleeni hetki sitten. Katsoin uudestaan takanani olevaa sammalseinämää. Olin nojautunut vasten leirin seinää, mutta miksi? Vastahan minä olin puussa?

"Raparperpentu?" joku kysyi minua nimeltä. Käännyin katsomaan leiriä ja haravoimaan sitä katseellani. En enää löytänyt edes sitä yhtä yksinäistä kissaa. Olin yksin hiljaisuudessa. Edes tuuli ei puhaltanut leirissä eikä lehdet maassa liikkuneet mihinkään. Ilma seisoi. Meni tovi ennen kuin erotin leirissä olevan pienen putouksen äänen. Se oli ainoa ääni, jonka kuulin, joten kävelin sen luokse. Katsoin putousta hämilläni. Se virtasi nyt paljon rauhallisemmin kuin päivällä. Eihän se voinut olla mahdollista? Mitä pidempään sitä tuijotin, sitä hitaammin se tuntui virtaavan. Lopulta se pysähtyi kokonaan.

Katsoin lampea ja putousta silmät pyöreinä ja kurotin kohti lammen pintaa. Kosketin sitä varoen ja vedin tassuni pois. Kosketus ei tuntunut miltään eikä vesi edes värähtänyt. Kurotin uudestaan kohti pintaa ja yritin lyödä sitä tassullani vielä kovemmin, mutta se oli kuin maan lyöminen. Vesi ei liikkunut mihinkään. Lopulta kävelin hitaasti veden päälle testattuani, että se ei pettäisi allani. Teoriani kävi toteen, kun kävelin aivan putouksen viereen ja tuijotin sen lävitse kiviseinää. En nähnyt edes omaa kuvaani. Yritin katsoa tassuihini, mutta en kohdannut omaa mustaoranssia hahmoa tassujeni alla niin kuin olisin luullut.

"Raparperipentu?" joku kysyi taas, mutta nyt ääni oli selkeämpi. Käännyin salamana ympäri ja näin tumman, kissaa muistuttavan siluetin takanani. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, upposin veteen ja vajosin uudestaan samanlaiseen pimeyteen kuin josta olin tähän maailmaan päätynyt. Pimeydessä päässäni kaikui vain oma nimeni, jonka oli aivan varmasti äänen pehmeydestä päätellen sanonut naaraskissa. Oliko se emoni? Ei voinut olla, hän oli kuollut... Tai ainakin niin minä uskoin. Ja niin olisi kyllä myös parasta. En kaivannut häntä.


Heräsin unestani pettyneenä. Tunsin kuinka kyynel vierähti makuualustalleni. Kuivasin ärtyneenä silmäkulmani ja tuijotin pentutarhan seinämää. Aamuauringon säteet siivilöityivät jo jonkin verran sammalverhon lävitse. Eivät paljoa, mutta sen verran että tiesin aamun olevan aivan pian luonamme. Hyvä niin. Saisin uutta ajateltavaa unen tilalle. Kaikkein vähiten juuri nyt kaipasin muistoja jostakin emosta, joka ei ollut selvästikään välittänyt minusta yhtään. Hän ei ollut edes nimennyt minua! Minut oli nimetty vasta Kuolonklaanissa, joten uneni kissalle ei ollut mitään oikeutta kutsua minua Raperperipennuksi, ei mitään!

Tuhahdin ja tunsin kuinka ilma pakeni kuonosta omiin tassuihini. Käännyin kyljeltäni ympäri selälleni ja kohtasin pentutarhan katon katseellani. Sitten muistin, että olin pyytänyt Mahlahallaa tulemaan jälleen seurakseni ja unohdin unen heti. Olisi parempi keskittyä nykyiseen kuin menneeseen. Voi, kumpa Mahlahalla tulisi pian ja saisin käytettyä johonkin sisälläni juuri heränneen energian!

// Mahla? Joku?
// 980 sanaa

“Oletan sinun olevan Tuhkajuovan pentuja?" Tuimapennuksi esittäytynyt tummanharmaa kolli pentu naukui, keltaiset silmät tuimasti kiiluen. En tiennyt oliko pennun lause vain toteamus vai kysymys. Silti nyökkäsin tälle vastaukseksi.
"Oletat oikein", maukaisin ääneni tasaisena, eikä siitä voinut lukea tunteitani. En ollut aivan varma pennun suhtautumisesta minuun, sillä hän vaikutti ihailtavan tyyneltä. Hiljaisuus vallitsi välillämme, mutta se ei tuntunut mielestäni epämukavalta. Kumpikin vain käytti hiljaisuuden hyväkseen tutkiakseen toinen toistaan. Päätin suhtautua kolliin omalla tavallani hyväntahtoisesti, sillä oli pakko tunnustaa, että olin aika vaikuttunut hänestä jo, vaikka olimme vasta tavanneetkin.
"Oletko käynyt jo leirissä?" kysyin ja räpäytin silmiäni vähemmän tyly ilme kasvoillani kuin alun perin. Pidin silti kuitenkin muurin välillämme yllä, sillä en halunnut, että vielä minulle puoli tuntematon kolli saisi minusta irti jotain mitä voisi käyttää myöhemmin hyväkseen. Olin viime aikoina kasvanut henkisesti ja aloin jo lähentelemään oppilasikää. En ollut enää niin sinisilmäinen ja osasin jo ajatella itse.
"En", Tuimapentu naukui kuivasti, eikä suonut minulle yhtäkään ylimääräistä sanaa. Nyökkäsin oivaltavasti samalla seisomaan nousten.
"Sitten mennään. Leiri ei ole mikään kovin kiinnostava paikka, mutta kyllä nyt kissan kotinsa pitää tuntea", murahdin jollain tavalla ystävällinen vire kaiken tuon kovuuden takana. Heilautin korviani vielä merkiksi seurata ja käännyin ympäri, ottaen suunnaksi pentutarhan uloskäynnin ja sitä koristavan tummanvihreän sammalverhon. En vilkaissut taakseni, kuin en välittäisi seuraisiko Tuimapentu minua, mutta toivoin kyllä, että hän tulisi. Työnnyin läpi turkkiani viistävän sammalverhon ja näin tutun jokapäiväisen leirin, jossa jokainen kissat hoiti omia askareitaan tai vietti kalliita vapaa tuntejaan kieliä vaihdellen ja torkkuen. Se näytti aivan samalta kuin eilen ja sitä edellisenä päivänä, paitsi että sulava ensilumi koristi leirin maata vielä hetken, ennen kuin se katoaisi lopullisesti. Pysähdyin suuaukolle odottamaan uutta tummanharmaata tuttavuuttani ja ilokseni näin hetken päästä hänen tassuttavan vierelleni. Huomasin hänen askeltensa vielä horjuvan hieman, mutta olihan se ymmärrettävää vielä. Ei kukaan pentu syntynyt valmiina kävelemään. En kuitenkaan halunnut huomauttaa Tuimapennulle mitään hänen vielä hieman heikosta kävelystään, sillä mielestäni siinä ei ollut mitään pahaa. En halunnut ilkkua muiden puutteilla. Vilkaisin kollia ja huomasin hänen katseensa liikkuvan ympäri leiriä tasaista tahtia, kuin suoden kaikelle samanlaisen tuiman silmäyksen.
"Mihin haluat mennä ensin? Tunnen leirin jo melkein läpikotaisin. Voidaan koittaa löytää vaikka jotain pakotunneleita kierroksen jälkeen. Jos vain kiinnostaa", tarjouduin ja siristelin silmiäni pilvenraosta kurkistavalle auringolle, joka ei suostunut enää lämmittämään maatamme yhtä lämpimästi kuin ennen.

//Tuima? c:
375 sanaa

Sähköpennun sanat kuulostivat ärsyttäviltä korvaani. Totta kai osasin puhua. Ja kolli tiesi sen itsekin. Hänellä oli outo tapa hieroa tuttavuutta. Tai niin ainakin oletin, sillä Sähköpentu halusi tietää nimeni. Tosin nimellä pystyi tekemään muutakin, ei sitä aina tutustumismielessä kysytty tai niin ainakin oletin. Rauhassa kuitenkin seisoin vaaleanharmaaraidallisen kollin edessä. En hievahtanutkaan. Katsoin vain syvälle toisen pennun silmiin. Minulla ei ollut mikään kiire vastata, ja jos Sähköpentu todella halusi kuulla vastaukseni, hän sai luvan myös hieman odottaa.
“Olen Tuimapentu”, vastasin viimein napakan hännän heilautuksen kera. Oikeastaan Sähköpentu oli tähän astisista tapaamistani kissoista mielenkiintoisin. Se ei ollut kuitenkaan vaikeaa, tiesinhän kunnolla vasta Mäntyviiksen, ja jokainen vähänkin järkeä omaava kissa päihittäisi hänet. Kollipentu ei vaikuttanut samanlaiselta kuin musta kuningatar. Hänessä ei näkynyt lempeitä piirteitä tai mitään muutakaan turhaa, josta en pitänyt. Tietenkin hän vaikutti hieman ärsyttävältä näin alkuun, mutta en osannut vielä sanoa varmaksi oliko hän oikeasti alkuvaikutelman tapainen.
“Oletan sinun olevan Tuhkajuovan pentuja?” lausahdin pienen hiljaisen hetken jälkeen. Halusin tietenkin esittää Sähköpennusta tietämiäni faktoja, jotta vaikuttaisin oikeasti olevani jo tietoinen kaikesta. Sisimmässäni oli kuitenkin tunne siitä, että minulla oli vielä paljon enemmän opittavaa kuin pentutarhan asukkaiden nimien muistaminen. Mäntyviikseltä ei vain viitsinyt aina kysellä kaikkea, sillä naaras kertoi kaiken niin ystävällisesti, enkä jaksanut sen jälkeen enää kuunnella. Tiesin jotenkin, miltä Tuhkajuova näytti, jos vain muistin oikein. Sähköpentu ei ainakaan ulkonäöllisesti tainnut muistuttaa emoaan, mutta heidän silmänsä taisivat olla hieman samaa sävyä. Molemmat vihreitä, mutta kuitenkin jotain eri sävyjä niissä oli toistensa kanssa. Saatoin toisaalta myös olla pahasti väärässä ja olin luullut Sähköpentua joksikin aivan muuksi. En kuitenkaan halunnut ajatella niin, sillä erehdyksen jälkeen näyttäisin melko typerältä. Tästä lähtien harkitsisin paljon paremmin, mitä päästäisin ulos suustani. Se olisi varmaa.

//Sähkö?
// 276 sanaa

Käännyin kasvomaan Raparperipentua mietteliäänä. Kasvoilleni piirtyi haikea hymy, kun mieleeni palautui muisto pentuajoiltani. Olin livahtanut yöllä pääaukiolle ja kohdannut Minttuvarjon. Keskustelu oli jotenkin siirtynyt päällikkyyteen. Olin todennut, etten koskaan haluaisi olla päällikkö.
"En oikeastaan tiedä. Päällikkyys ei ole koskaan ollut sellainen asia, jota olisin tavoitellut. Minusta tuntuu, ettei kuolonklaanilaiset pitäisivät minun tavastani johtaa. En halua vuodattaa turhaan verta tai ottaa niin suurta vastuuta klaanista. Oppilaan kouluttaminen ja partioiden johtaminen on ihan mukavaa, mutta päälliköksi minusta ei olisi", totesin tasaisella äänellä. Raparperipentu kummasteli vastaustani ja kallisti pientä päätään.
"Mutta jos sinusta tulisi päällikkö, eikö klaanilaisten olisi pakko kunnioittaa sinua?" Raparperipentu kysyi hämillään. Ilmeisesti Mäntyviiksi oli selittänyt pennulle päällikkyydestä.
"Kyllä kai, mutta jos enemmistö klaanista ei ole tyytyväinen päällikköönsä, he voivat syrjäyttää tämän", selitin nopeasti. Mustaoranssi pentu nyökytteli päätään.
"Onko niin joskus tapahtunut?" pentu kysyi uteliaana. Kohautin lapojani. Punatähti oli ollut päällikkönä koko ikäni, joten minulla ei ollut kokemusta muunlaisista päälliköistä. Huhut kertoivat, että kauan sitten Kuolonklaanista olisi karkoitettu päällikkö, joka ei soveltunut tehtävään.
"Kenties, mutta siitä on jo pitkä aika. Kuten varmaan tiedätkin, niin useimmiten päälliköt ovat päällikkönä kuolemaan saakka. Toisinaan he voivat myös siirtyä klaaninvanhimpiin, mutta niin tapahtuu vain harvoin", selitin rauhallisella äänellä, jotta Raparperipentu ei putoaisi kärryiltä. Nämä päällikköasiat hän ilmeisesti tiesikin jo varsin hyvin.
"Ai niin kuin pentutarhan klaaninvanhimmat?" pentu varmisti, ja minä nyökkäsin.
"Hekin ovat joskus olleet sotureita, aivan kuten minä nyt", hymähdin pienesti.
"Mitä partioissa tehdään?" Raparperipentu kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Käänsin taas katseeni pentuun ja mietin hetken vastaustani.
"Se riippuu partiosta. Rajapartiossa partio tarkastaa rajat ja varmistaa, ettei ulkopuoliset kissat tai petoeläimet ole tulleet reviirillemme. Saalistuspartiossa taas saalistetaan riistaa klaanille", selitin mahdollisimman yksinkertaisesti. Raparperipenu nyökytteli jälleen.
"Haluatko kysyä vielä jotakin? Vastaan mielelläni kaikkeen niin hyvin kuin osaan", hymyilin pennulle leveästi. Oli mahtavaa, että sain opettaa klaanimme uudelle tulokkaalle tavoistamme. Vielä joku päivä Raparperipentu olisi itse Kuolonklaanin soturi ja opettaisi nämä asiat tuleville sukupolville.

//Rapsu? Sori jos hittasin, en oikee keksiny mitää XD
// 308 sanaa

"Okei, nyt on Sähköpennun vuoro käydä vedessä. Teidän täytyy tottua siihen, että turkkinne kastuvat. Sen jälkeen nuolkaa ne kuiviksi", emo ohjeisti tiukka ja vakava katse silmissään. Hänestä ei oikein voinut aistia samanlaista hellyyttä ja lämpöä, jotka toimivat merkkinä mieltymyksestä, kuin monista muista kissoista. Otin sen haasteena. Minä halusin saada emoni niin tyytyväiseksi itseeni, että hänen kasvonsa oikein hehkuisivat ylpeinä ja onnellisina. Niin minä tekisin. Kävelin arvokkaasti, mutten kuitenkaan ylimielisesti. Leuka korkealla etenin kohti lampea ja varoin menemästä liian lujaa, etten yhtäkkiä löytäisi itseäni äkkisyvästä. Sulkapentu ei ollut kuunnellut emon ohjeita kunnolla ja emon oli pitänyt pelastaa hänet ja nyt hän nuoli turkkiaan hieman tympääntyneenä hänen vuoronsa päättymisestä. Kosketin ensin vettä varovasti raidallisella etukäpälälläni, jotta saisin jonkinlaisen aistimuksen veden lämpötilasta. Vesi tuntui kylmältä ja se aaltoili pienesti, kun olin työntänyt tassuni sinne rikkoen sileän ja minun kasvoni heijastavan pinnan. Ei minua pieni kylmä haitannut, vaan kävelin varoen hieman pitemmälle siten, että loputkin tassuni olivat vedessä. Irvistin hieman, kun kylmä neste ulottui vatsaani asti. En näyttäisi heikkouden merkkejä. Vähän aikaa rannassa värjöteltyäni vesi ei tuntunut enää niin vilposelta, kuin aluksi vaan se alkoi tuntua miellyttävältä. Käänsin katseeni emoon, kuin anoen tuomiota suorituksestani. Tabbykuvioisen naaraan vaaleanvihreät silmät katselivat minua hetken mahdottomina lukea, mutta sen jälkeen näin emon nyökkäävän. Turkkini pörhistyi tyytyväisenä, kun tassutin pois vedestä. Yllätyin siitä, kuinka ilma tuntui nyt niin paljon kylmemmältä niistä kohdin, mistä olin kastunut. Muistin kuitenkin emon käskyn siitä, että piti nuolla kastuneet kohdat kuiviksi. Aloin sukimaan itseäni karhealla kielelläni.
"Sinipentu, tule tänne. Nyt on sinun vuorosi", kuulin emon kylmän äänen, joka patisti Sinipentua veteen. En keskittynyt sisareni suoritukseen sen enempää, vaan suin turkkiani parhaani mukaan. Jalkani tuntuivat kylmiltä lämmintä kieltäni vasten. Olin niin syventynyt turkkiini, että miltei säikähdin, kun emo naukui kova sävy äänessään:
"No niin. Katsokaa tänne ja keskittykää. Kerron teille nyt, miten uidaan." Tapitin tabbykuvioista emoani tiukasti ja kasvoillani ilme, joka yritti jäljitellä emon vakavaa ilmettä, joka ei vuodattanut tunteita julki. Sisälläni tunsin suurta kunnioitusta emoa kohtaan.
"Kaiken a ja o, on se, että osaat kellua. Kellut kyllä, kunhan et panikoi", Tuhkajuova selitti vihreä katse kiertäen meitä kolmea tasaisen yhdenvertaisesti, kenessäkään pitempään viipymättä. Imin tietoa sisälleni niin paljon kuin ehdin. Halusin päästä pitkälle ja tiesin, että jotta pääsisin sinne tarvittaisiin osaamista.
"Kun osaatte kellua, tarvitsee enää vain osata liikkua. Se onnistuu kauhomalla vettä tassuillanne", emo kertoi ja näytti sen jälkeen tassullaan asennon, jossa sen pitäisi olla kauhoessa vettä, että liike olisi tehokasta.
Aika kului ja kului ja mieleni täyttyi uimistaitoon vaaditusta tiedosta. Loppujen lopuksi pääsimme kokeilemaan myös uimista emo turvanamme ja apunamme. Olin ylpeä itsestäni, sillä olin suoriutunut yllättävän hyvin. Ehkä minusta vielä tulisi kunnon uimari jonakin päivänä.

Oli kulunut jo aikaa ensimmäisitä uimisharjoituksitamme ja ilma oli viilentynyt sen verran, että uiminen ei enää ollut niin mukavaa.
Olimme oleskelleet ulkona, kun olimme huomanneet lumisateen alkavan. Isä oli kertonut, että sitä sataisi joka lehtikato ja se peittäisi maat valkeudellaan. Kuulemma oli vielä niin aikaista, että se sulaisi pois, mutta pian jo huomaisin valkoiset lumivaipat. Ajatukseni harhautuivat kuitenkin pian lumesta, jota olin ihmetellyt hetken. Pentutarhassa oli uusi pentu. Olin nähnyt hänet muutamaan kertaan ja janosin päästä tutustumaan tähän ja kartoittamaan tämän olemuksen. Halusin keinolla millä hyvänsä ylös arvojärjestyksessä ja se vaatisi verkostoitumista. Saattoi olla kaukaista ajatella pentuna niin kaukaista tulevaisuuttaan, mutta kyllä minä sitä välillä tein. Halusin olla kuin isä. Hän oli klaanin varapäällikkö ja joskus hamassa tulevaisuudessa koko klaanin johtaja. Sinne minäkin aikanani halusin. Kuolonklaanista tulisi parempi kuin koskaan ja vanhempani olisivat ylpeitä. Ravistin ajatukset kuitenkin päästäni ja keskityin olennaiseen. Vilkaisin sisaruksiani, jotka peuhasivat keskenään. Tassutin isän luo, joka toimi tällä hetkellä kaitsijanamme. Emo halusi välillä omaa aikaansa ja olihan se ymmärrettävää, että ei koko ajan jaksanut olla hälinän keskellä. Käänsin sinivihreän katseeni isään, joka pian huomasikin minun tassutelleen hänen luokseen.
"Onko sinulla jotain asiaa Sähköpentu?" isä kysyi ja kumartui vähän alemmas, jotta olisi lähempänä minua. Nyökkäsin ja räpäytin silmiäni hitaasti.
"Ajattelin mennä katsomaan muita pentuja pentutarhalle, sopiiko se? En jakaisi enää ulkoilla", miukaisin. Isä nyökkäsi:
"Mene vain, tulemme kohta perässä. Löydät meiltä täältä jos tulee jotain asiaa, missä Mäntyviiksi ei osaa auttaa." Hymähdin isälle kiitollisena ja lähdin oitis kipittämään pentutarhan varjoihin.
Kun saavuin pesään, erotin oitis tummanharmaan pennun hahmon. Tarkkailin kollia tarkasti ja huomasin oitis minua ärsyttävän piirteen. Kolli oli minua paljon nuorempi, muttei silti kovinkaan paljoa minun pienempi, joka tarkoitti hänen luultavasti kasvavan minua isommaksi. Minun pitäisi nyt niellä ylpeyteni. Pennun keltaiset silmät olivat kiinnittyneet tiukasti minuun, mutta hän ei pihahtanutkaan. Kohotin kulmiani samalla tuijottaen hievahtamatta kissan silmiin, kuin kilpailuna, kumpi kääntäisi katseensa ensin.
"Oletan, että osaat puhuakin?" tuhahdin ja istahdin alas sotkuisen häntäni etutassujeni edestä vieden. Silmäilin kollia ja odotin vastausta. Kun pentu ei antanut vastausta vaan katseli minua tuimilla silmillään, huokaisin ja räpäytin silmiäni.
"Olen Sähköpentu, mutta sen saatatkin jo tietää. En kuitenkaan tiedä sinun nimeäsi, joten olisi kiva jos esittäytyisit", naukaisin kollille. Jos tämä nuori pentu alkaisi hyppiä minun tai sisarteni tassuille, hän kyllä saisi opetuksen minun käpälästäni. Kolli sai valita tarkkaan sanansa, jos ei halunnut suututtaa minua.

//Tuima? :D
817 sanaa

Olin ehkä enemmänkin kuin hiukan pettynyt siihen, että emme olisi kyenneet enää Mahlahallan kanssa löytämään minkäänlaisia jälkiä Lauhalaukasta ja hänen katoamisestaan. Olisin halunnut väittää vastaan ja sanoa, että tahdoin yrittää, mutta huomioni kiinnittyi kanssani saman väriseen lehteen. Olin tyytyväinen saaliiseeni. Minusta tulisi vielä loistava metsästäjä ellei jopa klaanin paras! Tekisin kaikkeni, jotta oppisin mahdollisimman paljon ja voisin olla klaanilleni hyödyksi. Mahlahalla tarjosi minulle mahdollisuutta leirin esittelyyn ennen kuin ehdin avata suuni ja kysyä häneltä enemmän metsästyksestä ja kuinka voisin itse tulla siinä hyväksi. Heilautin häntääni innostuneena.

"Totta kai!" hihkaisin ja kipitin Mahlahallan perässä eteenpäin leirissä. Katselin uteliaana ympärilleni. Valtavan kokoiset kiviseinämät tuntuivat ympäröivän minua joka suunnasta. Pohdin hetken ajan mahtoiko leiristä edes päästä pois, mutta sitten näin aukon sammaleiden peittämissä kiviseinämissä. Pysähdyin hetkeksi ja jäin tuijottamaan aukkoa, sillä sen toisella puolella sijaitsisi vielä enemmän Kuolonklaanin reviiriä ja enemmän alueita tutkittavaksi. Käännyin ympäri ja katseeni kohdistui pieneen lampeen. Kuulin myös kuinka Mahlahalla asteli vierelleni. Hän oli ilmeisesti tajunnut, että en ollutkaan enää hänen perässään.

"Leirin lammen takana sijaitsee päällikön pesä", Mahlahalla sanoi pysähtyessään vasemmalle puolelleni. Nyökkäsin hitaasti. Näin pääni sisällä kuinka Punatähti olisi lepäämässä pesässä, odottaen seuraavia uutisia reviirinsä tapahtumista. Ottikohan hänkin päiväunia yhtä useasti kuin pennut? Ehkä ei... Olihan hän kuitenkin varmasti paljon isompi ja vahvempi kuin yksikään tämän klaanin pennuista. Yhtäkkiä ajatus alkoi puistattamaan minua ja päätin keskittyä lampeen.

"Mistä lammen vesi tulee? Eihä sekään voi aivan tyhjästä tulla tuolta kivien yläpuolelta. Miksi se muuten virtaa noin paljon voimakkaammin kuin lammen vesi? Lampi on miltein tyyni, mutta putoava vesi ei millään halua rauhoittua", kysyin Mahlahallalta sekä pohdin taas osittain ääneen. Tunsin itseni hiukan typeräksi puhuttuani ääneen ajatuksia, jotka olivat todennäköisesti aivan itsestään selvyyksiä.

"Vesi laskeutuu ylhäältä alas voimakkaammin, joten se virtaa niin sanotusti levottomammin kuin lammen vesi. Tuota kutsutaan vesiputoukseksi. Se ei ole niin iso kuin jotkin legendojen vesiputoukset, mutta riittää meille. Ja leiriin tuleva vesi on peräisin Hehkulammelta, joka on leirin ulkopuolella Kuolonklaanin reviirillä. Näet sen varmasti jokin päivä", Mahlahalla selitti tyynesti. Olin tyytyväinen, että kolli jaksoi selittää minulle joitakin asioita niin perusteellisesti ja rauhallisesti. Välillä minusta tuntui, että Mäntyviiksellä meni vain hermot minun kysymyksiini.

"Kenen muiden pesiä leiristä löytyy? Pentujen, kuningatarien ja klaanivanhinten totta kai minullekin tutun sammalverhon takaa, mutta jossakin täytyy olla vielä parantajien, sotureiden ja oppilaiden pesät. Eihän heitä tai siis... teitä voi laittaa taivasalle nukkumaan. Entä jos sataa?" jatkoin kyselyäni ja haravoin katseellani leiriä. Kasvoni pysähtyivät kohti isoa kaatunutta puuta, oletettavasti kuusta. Mäntyviiksi oli ainakin joskus sanonut että kuuset olivat tuuheita ja että niissä oksia sijaitsi pitkin koko puuta. Toisin kuin Mäntyviiksen mukaan nimetyt puut, männyt, eivät kasvattaneet itsellensä oksia aivan alas asti vaan enemmänkin ylös. Vai... Oliko Mäntyviiksi sittenkin nimetty puun mukaan eikä toisin päin? Käänsin katseeni odottavasti hiukan taka-alalle jääneesee Mahlahallaan.

"Olet oikeilla jäljillä. Tuon kaatuneen kuusen luona sijaitsevat oppilaiden sekä sotureiden pesät. Kukaan ei siis joudu nukkumaan paljaan taivaan alla. Sotureiden ja oppilaiden pesät erottaa seinämä, joka on rakennettu kuusen sisälle", Mahlahalla selitti taas. Tämän jälkeen huomasin kuinka kollin katse siirtyi kahteen kiveen hiukan kauempana leirin reunamalla.

"Ja tuolla", kolli viittasi päällänsä kivien suuntaan, "asuvat klaanin parantaja sekä parantajaoppilas. Klaanin varapäällikkö taas nukkuu muiden sotureiden kanssa kuusen luona. Hänelle ei ole mitään erityissijaa päällikön pesällä tai missään muualla."

"Varapäällikkö?" kysyin hiljaa.

"Niin. Uusi päällikkö valitsee aina klaanille varapäällikön, josta tulee päällikön kuoltua tai eläköidyttyä klaanin seuraava päällikkö", Mahlahalla kertoi. Jännittävää!

"Onko klaanissa vielä muitakin eri arvossa olevia sotureita? Sotureita, joille olisi suotuna jokin aivan erityinen tehtävä niin kuin esimerkiksi varapäällikölle?" kysyin nyt hiukan kovempaan ja innostuneempaan ääneen. Minäkin tahtoisin joskus erityistehtävän!

Mahlahalla jatkoi: "Päällikkö voi ottaa itsellensä luottosotureita, jotka esimerkiksi vartioivat hänen pesäänsä ja pitävät huolta turvallisuudesta, mutta klaani ei tiedä ketä he ovat. Päällikkö on itse valinnut heidät tai jättänyt valitsematta. Kaikki päälliköt eivät tahdo rinnalleen luottosotureita vaan tukeutuvat enemmän koko klaanin suojeluun tai sen suojeluun omalla hengellänsä. Kaikki riippuu aina päälliköstä ja hänen tyylistänsä."

Sulattelin tietoa hetken ajan ja yritin painaa kaiken muistiin. Päälliköt olivat myös kissoja siinä missä kaikki muutkin ja hekin olivat erilaisia. Nostin katseeni sen valahdettua tassuihini ja kohtasin jälleen Mahlahallan vihreät silmät kierrettyäni suoraan kollin eteen. "Millainen päällikkö sinä olisit, jos olisit tämän klaanin päällikkö?"

// Mahla?
// 680 sanaa

”Herätys Lintutassu”, Pikkukaahos huusi minulle pesän ulkopuolelta. Venyttelin, ennen kun nousin pystyyn.
”Tullaan Pikkukaaos!”, huusin pesän seinän läpi.
”Tänään lähdetään metsälle”, Pikkukaaos huikkasi minulle kun astelin ulos.
”Taasko? Kävimme eilenkin metsällä. Ja sitä edellisenä päivänä”, sopersin mestarilleni.
”Jos minä sanon että lähdemme metsälle, silloin me lähdemme metsälle”, Pikkukaaos maukui, selvästi ärsyyntyneenä. ”Mennään nyt”, hän hoputti.

Metsässä kävi tuuli, ja sade pauhasi kovaa.
”Olisit kertonut että tänään sataa”, nurisin mestarilleni, joka ei ollut kuulevinaankaan. Sen siaan hän hoputti minua hiomaan saaliiseni taistelutekniikoita.
”On varmasti ihanaa taistella”, hän muka ”kannusti” minua. Loin häneen vihaisen katseen. Oli selvä, ettei meidän suhteemme toimisi. Ainakaan tavallinen mestari-oppilas suhde. ”Noniin kaikki”, Varjokarva maukui, selvästi meidän kiistan nähtyään.”Mennään nyt kotiin”

Leirissäkään ei ollut mukava tunnelma. En ollut tuonut saalista, joten muut oppilaat olivat jakaneet osuuteni.
”Mitä nyt Lintutassu?”, Mahlalhalla uteli. ”Ei mitään sinulle kuuluvaa”, vastasin hieman närkästyneenä. ”No ei sitten”, Mahlahalla vastasi, selvästi kummastuneena. Olin onnekas kun Mahlahalla ei ollut mestarini. Nukahdin vielä kummeksuen kaikkien käytöstä.

// 160 sanaa

Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne kuullessani Raparperipennun sanat.
"Usko pois, veisin sinut sinne jos vain voisin. Pennut eivät kuitenkaan saa poistua leiristä, ja Lehtikuusilaakso on leirin ulkopuolella", selitin nopeasti, jotta pentu ymmärtäisi, miksei hän voinut päästä Lehtikuusilaaksoon. Minusta oli hellyyttävää, miten kovasti oranssimusta pentu halusi ratkaista Lauhalaukan katoamisen.
"Emmekä me valitettavasti löytäisi Lauhalaukkaa Lehtikuusilaaksosta. Siitä on niin pitkä aika, että kaikki hajujäljet ja jalanjäljet ovat jo kadonneet. Partiot yrittivät etsiä Lauhalaukkaa, mutta hän vain katosi", jatkoin hiljaisemmalla äänellä. Yllemme lankeutui nyt se kiusallinen hiljaisuus, jota olin vältellyt koko ajan. Keksin kuitenkin nopeasti tavan, jolla saisin sen rikottua.
"Oletko koskaan käynyt leirissä?" kysyin ja kohtasin jälleen pennun katseen. Raparperipennun silmät suurenivat, ja hänen kasvoilleen piirtyi innostunut ilme.
"Leirissäkö? Pesän ulkopuolella? En ole", naaraskissa sanoi ja katsoi minua silmät säihkyen. Hän kai arvasi, mitä minä suunnittelin. Mäntyviiksi katsoi meidän suuntaan. Hän oli havahtunut unestaan ja kuullut kai Raparperipennun sanat. Kehotin pentua odottamaan hetken, ja astelin mustan kuningattaren luokse.
"Kyllä se minulle sopii, kunhan pidät hänestä huolen", kuningatar vastasi ennen kuin ehdin edes esittää kysymykseni. Hymyilin tälle lempeästi ja kiitin naarasta luvasta.
"Tule, esittelen sinulle leiriä", lupasin ja viitoin Raparperipennun perääni. Hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan pinkaisi juoksuun. Naaras oli vähällä kompastua jalkoihinsa, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Pentu hidasti tahtiaan ja kipitti perässäni jäkäläverhon luokse. Raparperipentu asteli pääaukiolle vierelläni. Tuo katseli haltioituneena ensin putousta, sitten kaatunutta kuusta ja lopulta pentu antoi katseensa kiertää aukion halki korkeuksiin, jonne leiriä ympäröivä kallio kohosi.
"En tiennyt että leiri on näin suuri!" pentu hihkaisi. En voinut kuin hymyillä pennun innokkuudelle. Mieleeni muistui oma ensimmäinen kertani penmtutarhan ulkopuolella. Olin kohdannut silloin Minttuvarjon, josta oli myöhemmin tullut mestarini. Kun muistin naaraan julman kuoleman, pakotin ajatukset toisaalle. Raparperipentu oli kumartunut maata vasten. Pentu vaani selkeästi jotakin. Oranssimusta pentu loikkasi ilmaan ja syöksyi huterin askelin kohti oranssia lehteä, joka oli leijaillut leiriin jostain metsästä. Kun Raparperipentu sai lehden kiinni, tuo katsoi sitä hämmästellen.
"Tämä lehtihän on minun väriseni!" pentu hihkaisi ja tarkasteli lehteä. Kävelin pennun luokse ja hymyilin. Tuo ei onnekseni ollut huomannut haikeaa ilmettä, joka oli ollut hetken ajan kasvoillani äskettäin.
"Lehtisateen aikaan lehdet vaihtavat värinsä vihreästä ruskan eri väreihin", selitin. Raparperipentu nyökkäsi ja nosti katseensa minuun.
"Haluatko, että esittelen sinulle leiriä?" kysyin pennulta ystävällisellä äänellä. Toivoin, etteivät kuolonklaanilaissoturit pilaisi Raprperipennun luonnetta ilkeyksillään. Toisinaan soturit olivat nuorille kissoille niin ilkeitä, että he oppivat olemaan juuri samanlaisia. Toiset taas syntyivät ilkeiksi, mutta Raparperipentu ei vaikuttanut päällisin puolin sellaiselta.

//Raparperi?
// 396 sanaa

Kuuntelin korvat höröllä Mahlahallaksi esittäytynyttä kollia. Hänen kertomansa asiat kiehtoivat minua kovasti. Käännyin yhdessä kohdassa ympäri katsoakseni oliko kukaan muu pentutarhan pennuista tullut kuuntelemaan kollia vai olinko ainoa, jota hänen kertomuksensa kiinnostivat. Muita ei näkynyt lähistöllä ja kaikilla tuntui olevan muuta ajateltavaa kuin meidän kahden välinen keskustelumme. Sehän ei tietenkään haitannut minua, sillä olin ainakin saanut Mahlahallan huomion yksin itselleni. Katsoin kollia silmät tuikkien ja heilautin häntääni hänen kysyessä halusinko minä tietää vielä jotakin muuta. Pohdin asiaa pienen hetken ja vajosin ajatuksiini. Yhtäkkiä huomasinkin kuvittelemassa itseni keskellä metsikköä oman oppilaan kanssa, kouluttamassa hänestä yhtä Kuolonklaanin parhaimmista sotureista. Hän oppisi minun tyylini metsästää, taistella ja suojella klaania. Hän olisi aivan täydellinen kopio minusta. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä typerämmältä se alkoi vaikuttaa. Tahdoin olla uniikki enkä kenenkään kopio tai kenenkään kopiovan minua. Yhtäkkiä nykäisin itseni pois ajatuksistani ja kohtasin uudestaan Mahlahallan vihreät silmät.

"Kaikki soturithan eivät voi olla samanlaisia eiväthän? Eihän esimerkiksi taistelemisessakaan olisi mitään järkeä, jos kaikki olisivat yhtä hyviä? Taistelu ei koskaan loppuisi!" maukaisin hämmentyneenä Mahlahallalle. Kolli nyökkäsi minulle. Kallistin päätäni vastausta odottaessani.

"Kaikki kissat eivät ole yhtä hyviä kaikissa taidoissa. Esimerkiksi jotkut tässä klaanissa osaavat uida, mutta eivät läheskään kaikki, vain muutama. Sama pätee taistelemiseen tai metsästykseen. Toiset ovat hyviä toisessa ja toiset toisessa", Mahlahalla kertoi, mutta meni hiukan hiljaisemmaksi. "Paras ystäväni Lauhalaukka oli yksi muutamasta klaanin hyvistä uimareista, mutta hän on tällä hetkellä kadonnut", Mahlahalla jatkoi, mutta haikeammin kuin äsken. Hänkin tuntui katoavan ajatuksiinsa aivan kuten minäkin äsken. Haikeus leijui keskustelumme yllä. Päätin ottaa yhden askeleen lähemmäs Mahlahallaa.

"Suretko sinä Lauhalaukkaa?" kysyin hiljaa. Sain vastaukseksi vain haikean katseen, sillä ehdin jo esittämään jatkokysymykseni: "Miksi?"

"Hän oli paras ystäväni ja olen edelleen sitä mieltä, että hän oli paras kissa, jonka tämä klaani oli nähnyt", Mahlahalla vastasi. Nyrpistin hiukan nenääni. En ymmärtänyt mitä kolli sanoi minulle. Olivatko he todella niin läheisiä? Oliko se mahdollista? Pohdin asiaa hetken. Toki olin nähnyt pentutarhalla pentuja ja kuningataria, jotka jakoivat aivat erilaisen siteen kuin minä ja Mäntyviiksi.

"Välititkö hänestä paljonkin?" kysyin hitaasti. Syvempi muista kissoista välittäminen oli minulle uutta aivan kuten klaanin rakennekin ja se saattoi aivan hyvin olla myös yhtä tärkeä taito, joten tahdoin tietää enemmän Lauhlaukan tapauksesta ja Mahlahallan tuntemuksista.

Kollisoturi nyökkäsi minulle. "Erittäin. Pystyin puhumaan hänelle mistä vain ja hän minulle. Sellaista luottamusta ei rakenneta aivan hetkessä. Se vaatii aikaa ja oikean kissan."

Vastasin itsekin nyökkäämällä. Aloin ymmärtämään. Ehkä en ollut vain tavannut vielä ketään, jolle uskaltaisin luottaa omat asiani. Ehkä se taito puuttui minulta aivan samalla tavalla kuin emokin. Nostin kuitenkin päätäni rohkaisevasti, sillä olin päättänyt oppia sen taidon sekä piristää samalla Mahlahallaa.

"Mitä hänelle kävi?" kysyin rohkeasti. En ollut varma halusinko oikeasti tietää, mutta kysyin silti.

Kysymykseni ei selvästikään piristänyt Mahlahallaa, mutta hän alkoi silti kertoa tapahtuman kulkua: "Kaksijalat nappasivat hänet Lehtikuusilaaksossa, sillä hän oli liian huolimaton. Kukaan soturi tässä klaanissa ei ole täydellinen ja kaikille sattuu virheitä, mutta Lauhalaukan virhee takia hän jäi kiinni."

Ymmärsin enemmän Mahlahallan syytä haikeuteen. Olin kuullut ohimennen kaksijaloista eivätkä he kuullostaneet kovinkaan mukavilta, saati heidän hirviönsä. Uskoin kuitenkin soturin sanojen perusteella, että yksi klaanin parhaimmista kissoista ei luovuttaisi taisteluitta. Kenties hän voisi uida pakoon! Varsinkin, jos lähistöllä olisi joki. Lauhalaukkahan oli ollut Mahlahallan sanojen mukaan yksi klaanin ehyvistä uimareista.

"Uskon kyllä, että Lauhalaukka päihittää ne kaksijalat. Vaikka olen kuulut vain heistä vähän, väitän että klaanikissoissa on paljon enemmän sisua!" miukaisin innostuneena. Sitten muistin jotakin mitä Mahlahalla oli maininnut kertoessaan Lauhalaukan katoamisesta. Mikä paikka se olikaan... Joku metsä. Jostakin tietystä puulajista. Ei, se ei ollut pelkkä kuusi. Lehtikuusilaakso!

"Mainitsit muuten Lehtikuusilaakson", ilmoitin iloisempaan sävyyn ja heilautin häntääni innostuneena. "Haluan nähdä sen! Viethän minut sinne? Voimme yhdessä ratkaista Lauhalaukan katoamisen!"

// Mahla?
// 596 sanaa

Leirin pääaukio alkoi jo käydä tylsäksi, sillä olin auringonnoususta saakka istuskellut välillä paikkaa vaihtaen ja katsellut kissojen arkisia toimia. Nyt aurinko oli jo noussut korkealle, mutta aurinkohuippuun olisi vielä jonkin verran aikaa. Karhumyrsky nukkui yhä. Ilmeisesti soturi oli valvonut myöhään, jonka vuoksi en halunnut herättää tätä. Yritin kuumeisesti keksiä tekemistä. Liekkitassulla oli tänään vapaapäivä harjoituksista, joten oppilas saisi olla tämän päivän ihan rauhassa. Pääaukiolla oli paljon kissoja, mutta kaikki tuttavani juttelivat jo jollekin. Kaaostuho oli yksin, mutta hänelle en kyllä puhuisi vaikka kuolisin tylsyyteen.
Lopulta päätin käydä pentutarhalla. Kenties törmäisin Mustikkapentuun. Astuessani sisään, jäkäläverho heilahti osuessaan päähäni. Pentutarha oli hämärä, joten totuttelin hetken siihen. Kun katselin ympärilleni, erotinkin Mustikkapennun siniharmaan turkin hänen emonsa viereltä. Villisielu nukkui sikeästi pentunsa kanssa. Olin hieman pettynyt, mutta päätin kuitenkin jäädä pentutarhalle. Voisin vaikka jututtaa Tuhkajuovan ja Henkäysvarjon pentuja.
"Hei", pieni naukaisu sai minut käännähtämään kohti tulokasta.
"Olen Raparperipentu ja tahdon tietää kaiken soturiudesta. Kuka sinä olet ja mitä teet pentutarhalla?" pienehkö mustaoranssi naaraspentu kysyi ja katsoi minua pienillä pennun silmillään. Pennun siniharmaat silmät olivat jo alkaneet etsiä omaa väriään. Näytti kovasti siltä, että Raparperipentu saisi oranssit tai ruskeat silmät, mutta mistä sitä ikinä tiesi. Väri saattaisi vaihtua vaikkapa vihreäksi vielä.
"Hei", tervehdin pentua ennen kuin kiusallinen hiljaisuus laskeutui yllemme. Olin hieman yllättynyt siitä, että tämä oli tullut puhumaan minulle. Hymyilin lempeästi, jotta pentu ei luulisi, etten haluaisi jutella hänelle.
"Olen Mahlahalla, Kuolonklaanin soturi. Tulin tervehtimään pentuja, kuningattaria ja klaaninvanhimpia, koska minulla on vapaapäivä, eli minun ei tänään tarvitse tehdä mitään soturin tehtäviä", kerroin pentutarhan nuorimmalle pennulle. Tämä tuntui kiinnostuvan entistä enemmän aiheesta.
"Mitä ne soturin tehtävät sitten ovat? Miksi sotureita tarvitaan?" pentu kysyi uteliaana. En voinut olla hymyilemättä pennun uteliaisuudelle. Istahdin alas Raparperipennun eteen.
"Soturit pitävä huolta klaanista ja reviiristämme. Me saalistamme ja partioimme rajoja, koulutamme oppilaita ja vartioimme leiriä. Ilman sotureita Kuolonklaani olisi pulassa nopeasti", virnistin pienesti. Raparperipentu kuunteli keskittyneesti.
"Tahdotko tietää jotakin muuta?" kysyin ennen kuin Raparperipentu ehti sanoa mitään. Kasvoillani oli leveä, lämmin hymy, kun kohtasin pienen pennun katseen. Pennut olivat kaikista kissoista aidoimpia. He eivät osanneet esittää vielä mitään, vaan olivat juuri sitä mitä olivat.

//Raparperi?
// 345 sanaa

Sammalverhon läpi pääsi valoa muuten hämärään pentutarhaan. Mäntyviiksi oli kertonut aikaisemmin pentutarhan ulkopuolella olevan elämää. En osannut yhtään kuvitella minkälaista ulkopuolella oli. En ollut halunnut kysellä mustalta naaraalta enempää, koska kuningatar oli hyvin tylsää seuraa. Hän kelpasi seuraksi vain, jos halusin oikein kovasti tietää jotain. Mäntyviiksi osasi aina vastata kysymyksiini, jos viitsin niitä hänelle esittää.
“Tuimapentu, tule lähemmäs”, viereiseltä sammalvuoteelta kuului kuningattaren lempeä ääni. Tuhahdin pienesti tallustaessani vastahakoisesti Mäntyviiksen luokse. Naaras alkoi sukimaan turkkiani pitkin vedoin karkealla kielellään. Annoin hampaideni näkyä irvistyksessä kuningattaren siistiessä turkkiani.
“Näytät ihan räjähtäneeltä, saisit pitää parempaa huolta-”, annoin Mäntyviiksen sanojen lipua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Keskityin paljon mieluummin tarkkailemaan pentutarhan muuta elämää. Oli mielenkiintoista, kuinka muut olivat niin keskittyneitä omiin puuhiinsa, etteivät huomanneet tarkkailuani. Kaikki olivat minua vanhempia, lukuun ottamatta Raparperipentua. Mäntyviiksi katsoi lisäkseni myös mustaoranssin naaraan perään. Olimme kummatkin pentuja, joilla ei ollut vanhempia. Muilla pentutarhan pennuilla ilmeisesti oli perhe. En tiennyt miksi minulla ei ollut vanhempia tai mitä heille oli käynyt, mutta en oikeastaan edes halunnut tietää. En halunnut kysyä sellaisia asioita keneltäkään, enkä olisi edes halunnut vastausta. Asiat olivat, miten olivat. Kysymykset eivät olisi muuttaneet mitään.
“Valmista! Jatka vain leikkejäsi”, keltasilmäinen naaras totesi. Hänen ei tarvinnut edes pyytää minua poistumaan luotaan, sillä vikkelästi siirryin pentutarhan toiselle seinustalle. Lysähdin istumaan ja kallistelin hieman päätäni tarkkaillessani jälleen muita. Pentutarhassa ei vaikuttanut olevan ainuttakaan mielenkiintoista kissaa. Olivatko kaikki samanlaisia turhanpäiväisiä hempeilijöitä niin kuin Mäntyviiksi? En ollut halunnut tutustua muihin, sillä en jaksanut yhtään enempää hymyilyä tai muuta vastaavaa. Miksi joku tuhlasi edes aikaansa sellaiseen, kun oli paljon muutakin mielenkiintoisempaa tekemistä? Vilkaisin lähistöllä olevaa sammalpalleroa, mutta hylkäsin ajatuksen heti. Halusin tehdä jotain kivempaa kuin vain pelata yksin. Kohottaessa katseeni sammalpallerosta huomasin jonkun lähestyvän. Kukaan ei ollut vielä lähestynyt minua, enkä tiennyt mitä siitä piti ajatella. Mitä toisella oli oikein mielessä? Kurtistin kulmiani ja porasin katseeni lähestyvään kissaan. Hän omasi paksun vaaleanharmaaraidallisen turkin. Kollin silmät taas olivat sinivihreät. Ellen väärin muistanut, Mäntyviiksi oli kutsunut joskus tulijaa Sähköpennuksi. Saatoin myös sekoittaa kollin johonkin toiseen. Mäntyviiksi oli kuitenkin kertonut kaikkien pentutarhan asukkaiden nimet, ja osoittanut aina hännällään sitä kissaa, jota tarkoitti. OIin yrittänyt painaa mieleeni jokaisen nimet, koska ajattelin siitä olevan joskus hyötyä. Ja nyt siitä olikin, sillä tiesin jo valmiiksi minua lähestyvän kissan nimen. Ehkä, mikäli muistin oikein. En aikonut avata suutani ennen kollia, sillä halusin kuulla syyn sille, miksi toinen minua lähestyi. Tilanne oli minulle uusi, joten käyttäydyin sen mukaisesti. Nousin tassuilleni seisomaan, mikä antoi varmasti huonon vaikutelman, sillä horjahdin hieman. Katseeni muuttui entistä tuimemmaksi, sillä horjahdus ärsytti sisimmässäni. Nyt vanhempi kolli luuli vaikka mitä! Otin leveämmän ja tukevamman asennon, sillä en halunnut näyttää miltään heikolta pikku pennulta, mitä en todellakaan ollut. Olin vielä pienempi kuin Sähköpentu, mikäli muistin nimen oikein, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että se johtui vain ikäerosta. Olisi kamalaa jäädä näin pieneksi, joten minun olisi aivan pakko kasvaa! Sitä ennen minun piti kuitenkin selvittää uusi tilanne, vaikka oikeastaan laitoin kaiken toisen pennun vastuulle. Hän saisi aloittaa, kun kerran oli päättänyt minua lähestyä.

//Sähkö? c:
// 492 sanaa

Viimeisimmät viikkoni pentutarhalla olivat olleet erittäin hektisiä. Kuka olisikaan arvannut syntyessään, että hänen elämänsä ensimmäiset viikot ja kuut olisivat käytännössä ne tärkeimmät. Paljon oli tapahtunut kuun ja seuraavan aikana. Olin oppinut taitoja hurjaa vauhtia sekä imenyt tietoa itseeni kuin sieni, mikäli se sanonta meni noin. Aivan ensimmäiseksi olin avannut silmäni totta kai kunhan olin syntymältäni oppinut hengittämään. En ollut pitänyt yksinäni hengittämisestä sen enempää kuin kylmästä ilmasta ympärilläni. Emoni lämpö säilyi vieläki muistoissani. Harmi vain, että ainoastaan muistoissani. Emoni oli nimittäin kuollut syntymässäni tai hylännyt minut, en ollut varma eikä sillä loppujen lopuksi ollut enään väliä. Olin orpo ja hyväksynyt asian. Ainakaan minulla ei olisi ketään, jolle minun tulisi todistaa olevani jonkin rakkauden ja kiintymyksen arvoinen. Se oli ollut asia, jonka olin Kuolonklaanissa lähiaikoina hoitoemoltani Mäntyviikseltä. Tai oikeastaan hänkin vain katsoi perääni eikä sen enempää, joten minun ei tarvinnut todistella edes hänelle olevani mitään mitä en ollut.

Muuta mitä pidin tärkeänä oli totta kai käveleminen. Kuka tietää missä kissat olisivat, jos eivät osaisi kävellä! Makaisivat varmasti paikoillansa kuin kuolleet kalat tai mönkisivät maassa kuin madot. Loppujen lopuksi meistäkään ei olisi kyllä jäljellä paljoa mitään. Kuolisimme sukupuuttoon, olisimme avuttomia ja yksinäisiä. Emme voisi tehdä mitään itsemme saati muiden hyväksi. Se olikin seuraava asia, jonka Mäntyviiksi oli minulle opettanut: yhteisön tärkeys. Olin osa Kuolonklaania ja saisin olla ylpeä siitä. Yksinäni ei olisi kukaan. Olisin vain mustaoranssi kissa ilman nimeä vailla päämäärää. Nyt sentään toimin jonkun yhteisen hyväksi. Tai ainakin tulisin toimimaan, kunhan pääsisin pentutarhalta pois ja voisin liittyä muiden oppilaiden riviin. Siihen tosin olisi vielä useampi kuu matkaa. Sillä välin voisin hyvin opetella kuinka klaani toimii ja miksi se toimii juuri niin kuin se toimii.

Tällä hetkellä olin päässyt jyvälle siitä kuka klaanista oli vastuussa. Tämän hetkisenä päällikkönä toimi Punatähti, mutta päällikkö ei ollut ikuisuutta pestissään, toisin kuin olin muutaman viikon ikäisenä luullut. Hänkään ei elänyt ikuisesti, vaikka omistikin yhdeksän elämää. Ennen pitkään hänkin kuolisi ja tulisi osaksi elämän virtaa. Elämä haihtuisi hänestä yhtä nopeasti kuin oli häneen siirtynytkin. Niin kävisi meille kaikille. Niin oli todennäköisesti käynyt emollenikin. Pidin tosissaan enemmän siitä ajatuksesta, että emoni oli kuollut, sillä sillä tavoin hänet oli helpompi sulkea ulos ajatuksistani, vaikka se ei lopulta ollut edes vaikeaa. Millainen hirviö edes pitäisi vaihtoehtona hylätä oma pentunsa jonnekkin metsään? Pieni raivo sävähti sisälläni ja tunsin kuinka pikkuruiset kynteni uppoutuivat sammaliin allani. Huokasin syvään ja nostin katseeni kohti Mäntyviikseä.

"Voitko kertoa minulle jotakin parantajista? Tekevätkö he yhtään mitään muuta kuin keräävät yrttejä ja toimivat klaanilaisten käskytettävänä?" kysyin tyynesti heilauttaessa tuuhean häntäni tassujeni peitteeksi. Ihailin hetken ajan kerrankin sileätä ja takutonta häntääni ja kohdistin sitten katseeni takaisin mustaan, keltasilmäiseen naaraaseen. Mäntyviiksi naurahti. Olin tainnut osua suhteellisen oikeaan, sillä hän hymyili lempeästi takaisin.

"He myös parantajat kissoja ja hoitavat heitä. Parantajia ei tule vähätellä, ilman heitä emme välttämättä selviäisi esimerkiksi pienestä viheryskästäkään", Mäntyviiksi vastasi. Kallistin päätäni hiukan. Taas uusi tiedon hippunen, jonka lisäisin kokoelmaani.

"Entäpä soturit, millainen heidän polkunsa on? Ensin pennusta oppilaaksi ja oppilaasta soturiksi, mutta eihän heidän hommakaan siihe voi loppua? Mitä soturit tekevät? Mikä on heidän syvempi tarkoituksensa?" jatkoin kyselyä. En ollut kuunnellut edellisellä kerralla Mäntyviikseä tarpeeksi tarkkaan, jotta olisin kuullut mitä hän kertoi sotureista minulle ja Tuimapennulle, jota hän myös vahti. Jostakin syystä pesään lehahtanut koiperhonen oli ollut mielenkiintoisempi ja tahdoin silloin pyydystää sen. Olin hiukan pettynyt jälkikäteen, että en ollut kuullut Mäntyviiksen kertomusta loppuun, sillä hän oli lähtenyt hakemaan itsellensä jotakin syötävää eikä asiasta oltu keskusteltu asian jälkeen enää. Nyt kuitenkin otin asian taas esille ja näin kuinka Mäntyviiksi oli jo aikeissa sanoa minulle, että minun olisi pitänyt kuunnella edellisellä kerralla.

*Mutta kun koiperhonen piti saada kiinni!* varauduin inahtamaan jo pääni sisällä. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä pesään ilmestyi vaalea kerman värinen kolli hiukan tummemmilla kohdilla. Hänen vihreät silmänsä osuivat ensin Mäntyviikseen ja sitten minuun.

"Entäpä jos esittäisitkin kysymyksesi kissalle, joka toimii tällä hetkelläkin soturina? Saisitte juttua varmasti enemmän irti kuin minun kanssani keskustellessa", Mäntyviiksi ehdotti ja nyökkäsi tervehdyksensä tälle uudelle kissalle. Katsoin häntä hiukan hämilläni ja siirsin katseeni takaisin kuningatareen. Tahtoiko Mäntyviiksi eroon seurastani? Miksi? Eikö utelias pentu ollut joka ikisen kuningataren unelma? Hämmästyksen vaihduttua pyöristykseksi, käänsin katseeni pois hänestä. En voisi näyttäytyä soturille ensimmäistä kertaa tälläsena. Siispä suoristin selkäni ja otin muutaman itsevarman askeleen kohti soturia. Tuijotin häntä suoraan vihreisiin silmiin ja astelin vielä hiukan lähemmäs. Lopulta istuin aivan hännänmitan päähän hänen tassuistaan. Hän oli niin kamalan iso!

"Hei", miukaisin pienesti. "Olen Raparperipentu ja tahdon tietää kaiken soturiudesta. Kuka sinä olet ja mitä teet pentutarhalla?"

// Mahla?
// 731 sanaa