Sulkapentu istui sisaruksiensa vierellä leirin lammen edessä ja kuunteli, kuinka Tuhkajuova selitti pennuille uimisesta.
"On tärkeää tietää se, mihin pystyt. Jos et osaa uida, et mene syvään veteen. Et saa mennä paniikkiin ollessasi vedessä tai hukut", emo selitti kylmällä äänellään. Tuhkajuova oli häätänyt pentujensa kanssa hääräilevän Mustikkapennun tiehensä, koska naaras halusi opettaa pennuilleen uimisen perusteet. Sulkapentua harmitti emon koppava käytös heidän ystäväänsä kohtaan, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Harmaanruskea raidallinen pentu halusi opetella uimaan, koska emon mukaan jokainen heidän suvustaan osasi uida.
"Sulkapentu, sinä saat kokeilla ensin. Astu veteen ja totuttele siihen hetken. Vesi voi olla vähän kylmää, mutta kyllä sinä siihen totut", emo vakuutteli ja kohtasi katseellaan Sulkapennun katseen. Raidallinen naaraspentu vilkaisi pentuetovereitaan, jotka katseillaan kehottivat tätä menemään veteen.
Epäröimättä Sulkapentu juoksi suoraan lampeen. Naaras ei ajatellut sitä sen kummemmin, mutta virhe paljastui myös hänelle itselleen varsin pian. Sulkapentu oli ottanut liian kovan vauhdin. Nyt pentu upposi pinnan alle näkymättömiin. Hyinen vesi suorastaan imaisi harmaanruskean pennun. Hädissään Sulkapentu yritti hengittää, mutta onnistui vain vetämään vettä keuhkoihinsa. Hampaat repivät pärskivän pennun ylös vedestä takaisin kuivalle maalle. Sulkapentu yski hetken, ja huomasi sitten emonsa pettyneen katseen.
"Mitä minä juuri sanoin?" Tuhkajuova kysyi päätään pudistellen. Sulkapentu katsoi emoaan ja nolostui hurjasti. Hän ei ollut kuunnellut tarpeeksi tarkasti emonsa sanoja.
"Anteeksi emo.. Voinko yrittää uudelleen? Lupaan olla rauhallisempi, kiltti!" Sulkapennun katseesta paistoi epätoivoisuus. Hän halusi oppia uimaan. Pentu ei osannut lukea emonsa katsetta. Tuhkajuova katsoi tytärtään hetken ajan silmiin.
"Hyvä on, mutta nyt teet sen rauhassa. Menet veteen ja seisot matalikossa. Älä ota yhtäkään askelta eteenpäin, koska matalan osuuden jälkeen tulee äkkisyvää. Ettekä koskaan saa yrittää hengittää, kun olette veden alla. Jos teette niin, vesi pääsee keuhkoihinne ja te hukutte", emo sanoi tuhahtaen. Sulkapentua harmitti vähän se, että hän oli mokannut. Naaras yritti kuitenkin uudelleen. Hän astui veteen ja varoi astumasta liian kauas. Hän liikutti etukäpäläänsä vähän eteenpäin ja saattoi tuntea, kuinka maa katosi hänen käpälänsä alta. Soturit eivät pystyisi seisomaan tässä kohdassa, koska matala osuus oli todella pieni.
Vesi oli kylmää, mutta märän turkin kanssa ilma tuntui kylmemmältä. Sulkapentu painautui matalaksi ja katseli veden pintaa. Keskemmällä lampea naaras näki siihen iskeytyvän vesiputouksen. Hän ei enää edes kiinnittänyt huomiota sen pauhuun, koska pentu oli tottunut siihen.
"Okei, nyt on Sähköpennun vuoro käydä vedessä. Teidän täytyy tottua siihen, että turkkinne kastuvat. Sen jälkeen nuolkaa ne kuiviksi", Tuhkajuova sanoi ja hätisteli Sulkapennun pois vedestä. Harmaanruskea pentu vastusteli, mutta ei voinut väittää vastaan. Hän katsoi sivusta, kuinka Sähköpentu käveli rauhallisesti kohti lampea. Sulkapentu alkoi emon ohjeiden mukaisesti sukia turkkiaan, joka oli joka kohdasta ihan läpimärkä.

//Sähkö tai Sini? Tuhka kertoo näille myös vielä että miten uidaan ja voi vaikka antaa noitten yksitellen yrittää sitä sillee et se on siinä koko ajan mukana ite.
// 420 sanaa

Harkitsin hetken vastausta Karhumyrskyn esittämään kysymykseen. Palasin takaisin niihin muistoihin, joissa olin oppilas. Olimme olleet Lauhalaukan kanssa läheisiä silloinkin. Muistoja oli paljon, enkä voinut enää edes muistaa niitä kaikkia. Ikävä Lauhalaukkaa kohtaan palasi hetkeksi taas, mutta työnsin sen syrjään.
"Kaikki muistot, jossa olin Lauhalaukan kanssa. Ilman häntä, oppilasaikani olisi varmasti ollut aika syvältä", virnistin Karhumyrskylle leikkisästi. Kolli väläytti minulle pienen hymyn ja nyökkäsi.

Seuraavat päivät kuluivat nopeasti. Päivät olivat täynnä Liekkitassun koulutusta, partioita ja Karhumyrskyn kanssa käytyjä keskusteluita. Lehtisade eteni vauhdilla. Lehtikuusilaakson puut olivat pudottaneet aiemmmin niin kirkkaanvihreät havuneulasensa, eikä mestän lehtipuissakaan niitä ollut paljoa jäljellä. Kuun valossa alastomat puut näyttivät ehkä hieman kammottavilta. Olimme saapumassa Liekkitassun kanssa leiriin kiipeilyharjoituksista. Aurinko oli jo laskenut, ja pilvinen taivas vaikutti uhkaavalta. Olin varma, että yöllä sataisi taas.
Astuimme sisään leiriin.
"Syö jotain ja mene nukkumaan. Yritän saada meidät johonkin päiväpartioon huomenna", sanoin oranssille naaraalle, joka nyökkäsi ja käveli tuoresaaliskasalle. Etsin katseellani Karhumyrskyn kastanjanruskeaa turkkia, mutta en löytänyt soturia leirin pääaukiolta. Kenties tämä oli pentutarhalla tai jossakin kävelyllä leirin ulkopuolella. Tyydyin siis omaan seuraani. Kävelin sotureiden pesän liepeille ja istahdin alas. En halunnut mennä vielä nukkumaan, joten jäin seurailemaan leirissä häärääviä kissoja.

// 189 sanaa

Istuin Minttutassu vierelläni Hehkulammen luona, apaattisen yön valitessa ympärillämme. Minttutassu oli aamulla suostunut tulemaan kanssani tänne yöllä, ollen tästä vähintäänkin mielissään. Tämä oli synnyttänyt sisälläni äärimmäisen helpotuksen tunteen. En ollut epäröinyt sanojani, saati saanut kielteistä vastausta. Naaras oli vieläpä tarjoutunut auttamaan uuden pesäni tekemisessä soturien pesään. Hänen kanssaan minulle oli ilmestynyt silmänräpäyksessä oma, mukava ja sopivan kokoinen peti soturien pesän suojiin. Sen jälkeen oli päivä valunut ohitseni löysästi, kunnes viimein olin illansuussa noukkinut Minttutassun leiristä mukaani, lyhyen illallishetken jälkeen.

Olin halunnut viedä Minttutassun mahdollisimman kauniiseen paikkaan. Paikkaan, jolla olisi voimakas tunnelma josta nauttia. Tämä ajatus oli johdatellut minut Hehkulammen äärelle. Vaikka vierastinkin vesiä, en voinut kieltää itseltäni sitä faktaa, miten kaunis paikka Hehkulampi oli. Jopa nyt, synkeässä yössä ja tyhjän, tähdettömän taivaan alla oli paikka erityisellä tavalla lumoava. Vaikka kaunista olikin, pidin silti erityisen tarkkaan huolen siitä, ettemme menneet liian lähelle vettä. Paikan selittämätön kauneus ja lumoavavaisuus muistutti minua Minttutassusta, joka sai sisälläni majailevan omituisen tunteen jälleen heräämään.
Tämä yö oli osoittautunut hieman minun odottamaani kylmemmäksi. Meitä kohti tuuli aika ajoin, mikä teki kylmää minulle, huolimatta tiheästä turkistani. Olisin alkanut pian tärisemään, ellen olisi pakottanut itseäni hivuttautumaan hivenen lähemmäs Minttutassua, joka katsahti minuun hieman yllättyneenä minun tehtyä näin. Mutta vihaiselta tai epämukavalta naaras ei näyttänyt, eikä hän yrittänyt minusta poispäin.

Ääni pääni sisällä viittoi minua avaamaan suuni. Olimme jutelleet tämän aikaa Minttutassun kanssa, mutta nyt olimme molemmat hiljentyneet hetkeksi. Kertasin vielä kerran päässäni sanat, jotka olin aikeissa sanoa. Siitä, että olen alkanut kokea omituista tunteentapaista, ikäänkuin lämpöä rinnuksissani, sekoitettuna lievään jännitystä muistuttavaan tuntuun vatsani pohjalla. Ja en tiennyt, mikä se tarkalleen oli, tai mistä se johtui. Sekä sen, että olin huomannut kokevani sitä eritoten Minttutassun seurassa. Kyllä, näin minä sanoisin. Kaikki kuulosti ainakin suht järkeenkäyvältä. Nyt olin valmis rikkomaan pienen hiljaisuutemme, ja avasin suuni, aloittaen puhumisen.

//Minttu?
296 sanaa

Sinipentu huomasi sisarustensa saaneen kierroksensa päätökseen. Hän nousi ylös paikaltaan ja kiskoi Mustikkapennun mukaansa.
Kaksikko käveli aukion poikki lammelle, jonka luona Sulkapentu ja Sähköpentu ihastelivat putousta. Sähköpentu huomasi heidän tulonsa ensimmäisenä ja tuuppasi siskoaan, jotta tämä havahtuisi.
"Me löysimme pari hyvää tarinaa", Mustikkapentu sanoi ja hänen kasvoilleen levisi hyvin itsevarma hymy. Sinipentu ei kuitenkaan ollut kovin kauhean vakuuttunut heidän voitonmahdollisuuksistaan, sillä myös Sulkapentu ja Sähköpentu vaikuttivat melko itsevarmoilta tilanteessa. "Kumpi kertoo ensin?"
Koska kukaan ei halunnut kertoa omaa tarinaansa ensin, pennut päätyivät vetämään pitkää tikkua. Arpaonni suosi tällä kertaa Sulkapentua ja Sähköpentua, ja Sinipentu ja Mustikkapentu joutuivat kertomaan ensimmäisenä kuulemistaan tarinoista.
Heistä kahdesta Mustikkapentu sai toimia kertojana. Siniharmaa kolli yritti kuulostaa mahdollisimman uskottavalta kertoessaan tarinoitaan Sulkapennulle ja Sähköpennulle, mutta Sinipentu tiesi syvällä sisimmässään, että tämä kilpailu oli jo hävitty.
Kun myös Sulkapentu ja Sähköpentu olivat kertoneet keräämänsä tarinat, tuli uusi pulma. Miten voittaja valittaisiin? Kukaan heistä ei halunnut hävitä - paitsi Sinipentu, jolle koko kilpailu oli ollut alusta alkaenkin yksi lysti.
Lopulta Sinipentu sai taivuteltua itsepäisen Mustikkapennun luopumaan voitonhaaveistaan ja myöntämään, että Sulkapentu ja Sähköpentu olivat löytäneet paljon kiinnostavampia tarinoita kuin he.

Tuhkajuova kutsui kaikki pennut takaisin pentutarhalle. Sulkapentu ja Sähköpentu menivät päiväunille, Sinipentu liittyi heidän seuraansa, mutta Mustikkapentu jäi istuskelemaan yksin lähelle pesän sisäänkäyntiä. Villisielua ei näkynyt taaskaan missään.
Onneksi Mäntyviiksi kutsui lopulta pennun luokseen, ja kollipentu käpertyi tyytyväisenä mustan kuningattaren karvoihin.

Herätessään nokosiltaan, Sinipentu tajusi Sulkapennun olevan jo ylhäällä. Sähköpentu nukkui yhä hänen kyljessään kiinni. Naaras nousi itsekin ylös ja tuuppasi sitten veljensä hereille. Sen jälkeen he lähtivät yhdessä etsimään Sulkapentua.
Sisarukset löysivät harmaanruskean naaraspennun vähän matkan päästä. Hän leikki itsekseen sammalpallolla, mutta huomatessaan heidät, tämä keskeytti puuhansa.
"Mitä tehdään?" Sulkapentu kysyi.
Sinipentu kohautti lapojaan. "En minä vain tiedä. Yleensä sinä keksit ideat", hän naukaisi.
Samassa Mustikkapentu loikki esiin Mäntyviiksen takaa. Pentu oli tainnut odottaa heidän heräämistään koko tämän ajan, ja nyt hän suorastaan pursusi energiaa.
"Minä tiedän! Ollaan piilosta!" Mustikkapentu hihkaisi innoissaan ja kipitti pentukolmikon luokse.
Sinipentu kohautti uudemman kerran lapojaan. Hänestä oli kiva tehdä niin. "Sopii minulle. Ellei teillä ole parempia ideoita?" Sinipentu katsahti sisaruksiinsa odottavasti. Hyvällä tuurilla hän saattaisi löytää niin hyvän piilon, että hän saisi olla siellä rauhassa muilta koko loppupäivän.

//Sisarukset?
//356 sanaa

Katsoin pentujen temmellystä, he olivat niin.. nuoria ja viattomia. Haluaisin takaisin aikaan kun olin itse ollut noin viaton, halusin antaa Mustikalle jo seuraavan opetuksen. En kuitenkaan tehnyt liikettäkään häätääkseni naarasta viereltäni, jotta saisin poikani kanssa laatu aikaa, ehkä voisin hyötyä tästä. Rakastin toki poikaani, kumppaniani, mutta.. jokin ei tulisi koskaan olemaan kohdallaan niin kauan kuin olin Karhumyrskyn kanssa yhdessä. Hän oli minulle aina Lauhalaukan murhaaja mielestäni. olisin halunnut ottaa oikeuden siitä teosta, tehdä jotain palauttamatonta. En ehkä halunnut kollia mestata, mutta se että hän oli vienyt minulta rakkaan.. Entä jos antaisin hänelle saman kivun, veisin häneltä jonkun rakkaan? Mutta kuka oli rakas Karhumyrskylle niin rakas? Villisielu typerä! Sinä olet hänelle rakas! Entä jos en enää välittäisi kollista, antaisin hänen anella minua takaisin, huomiotaan, sitä rakkauttaan, mutta entä minä? Sattuisiko minuun? Tai pentuun? Oliko se sen arvoista. Täytyihän jonkun tehdä oikeus toteen, jos se maksaisi kipua.. Olkoot, mitä vain se maksaisi. Naaras puhkaisi kuplani, kun hän kertoi haluavansa perheen, nyökkäsin vain. Käänsin äskettäin naaraseen kääntyneen katseeni takaisin pentuun, pitäen kyllä kuulolla jos toinen sanoisi jotain. Kuuntelin kuinka kaksikolla tuli jotain kinaa siitä kuinka Mustikkapentu ei saisi koskea kiviin, alistuneena kolli luovutti pian kinassa, eikä minun täten tarvinnut mennä väliin, vaikka kolli tosiaan ei koskaan tuntunut aiheuttavan suurempaa kinaa pentutarhalla, kuten olin tälle opettanut, tuon ei pitäisi tehdä niin, se ei ollut soveliasta. Kuuntelin naaraan sanoja hämilläni. Miten sen kiltisti sanoisi.
“Ei kiitos, olen oikeastaan väsynyt”, Tokaisin, katsoen pahoittelevalla katseella naaraalla. Toivoin etten esittänyt kaamean tylysti asiaa, yritin enemmän olla poliittininen naaraalle. Tuo katsoi minuun vähän yllättyneenä, mutta ei vihaisen oloisena.
“Ai toki, minät tästä menen”, naaras tokaisi ymmärtävänä. Nyökkäsin vielä kiitokseksi naaraalle, ennen kuin asettauduin makuulle sammalpedille. Katsoin vielä hetken pentujen telmimistä, ennen kuin yritin ottaa torkut.

Uni oli siepannut toki minut, mutta sen jälkeen oli sattunut. Punatähti oli ärsyyntynyt Fetuksen teoksista, joten tuo oli lähettänyt partion rajalle, tuhoamaan naaraan pesän. Päivä oli kääntynyt vain huonompaan suuntaan, tai parempaan. Olin saanut Taivaslaululle kuljetettua Ruskapennun, joka olisi kollin.. Ottoemo.. Toki naaras oli luvannut että saisin tavata pikkuistani, mutta mieleni sopukoissa tiesin etten koskaan palaisi, nuo olisivat olleet hyvästit. Olin pentutarhalla melkein sortunut kyyneliin, turkki kosteana, pentu vatsan suojissa.
“Emo miksi itket?”, Tuon hento ääni kysyi. Pudistin päätäni eiksi, painaen itseni kollia vasten. Tuo oli liian kaukana, joten nostin kollia niskanahasta lähemmäs itseäni, korjaten asentoani. Miten selittäisin tämän. Ei pentu tyhmä ollut, eikä minulla varaa kertoa totuus. Kolli kömpi kauemmas, painaen tassunsa kuononi päälle, katsoen murjottavin silmin silmiini, kuin käskien totuutta tulemaan ulos. Huokaisin syvään, kun kolli laskeutui alas, kuitenkin aivan tuijottaen minua silmiin. Hän vaati selitystä.
“Asetu takaisin niin voin kertoakkin.. Tarinan”, Tokaisin. Mustikkapennun silmät syttyivät, hän katsoi minua uteliaana, valmis kuulemaan asian. Purskahdin uuten itku pyrskähdykseen, hän oli niin isänsä! Tämä oli niin väärin! En tosin voinut olla vihainen Karhumyrskylle.. Hänen hymynsä toi maailmani häneen takaisin, takaisin pinnalle, tai pilviin. Hän tukahdutti vihani, rakastin häntä silti, vaikka pystyin rankaisemaan hänet aina kipuun. Se ei ollut helppoa. Painoin nenäni takaisin ryömineeseen kolliin, jota vain rakastin. Hän olisi maaailmani, vaikken koskaan voisi unohtamaan Lauhalaukkaa tai Ruskapentua.
“Älä kerro isälle että kerroin tämän, hän inhoaa tätä kissaa. Mutta minulla oli joskus kaveri, joka oli läheinen. Hän oli isäsi velipuoli, isäsi ei pitänyt hänestä.. Hän katosi pari kuuta sitten, ja emolla on ikävä häntä”, Tokaisin sukaisten kollia. Mustikkapentu katsoi minua hämillään, mutta jokin päättäväisyyden pilke oli hänen silmissään. Rauhoitun hiljalleen.
“Kerro Enemmän! Miksi en tiennyt tuota?”, kolli kysyi, katsoin innokasta pantua joka halusi tietää lisää. Huokaisin katsoen pikkuiseen, ja aloin sukimaan häntä, sillä kolli oli saanut turkkinsa jotenkin aivan sekaisin. Olin jo aivan varma etten sanoisi mitään, mutta pian huokaisin ja annoin periksi siniselle pennulleni.
“Häntä ei moni kunnioittanut, hän oli positiivinen, iloinen, hyväksyi kaikki, huokui positiivisuutta. Tiedäthän, useat kuoloklaanilaiset ovat yleensä.. Hyvin murisevia, kärttyisiä. Hän ei ollut kuin muut. Hänen nimensä oli Lauhalaukka”, Tokaisin, Mustikkapennun silmät kiilsivät. Tuo näky sai minut kehräämään, joten laskin pääni tassujen päälle. Kolli oli avaamassa taas suunsa.
“En kerro enempää tällä kertaa, nyt on Päikkäri aika, isukki tulee varmasti pian”, tokaisin. Mustikkapentu mutristi suutaan, kuitenkin mutisten jotain olkoot tapaista. painauduin kollin piestä kehoa vasten, kuunnellen tuhinaa. Hän oli ainut pentuni.. olin niin onnekas että minulle oli jäänyt edes yksi, olisi hyvin voinut olla niin ettei minulle ollut jäänyt ketään.

Kun heräsin, satoi viimeistä päivää, toivoin ettei myrsky tulisi. Katsoin hämilläni pesää, sillä Mustikkapentu ollut vieressäni, se ei ollut epänormaalia, pian katseeni osui kolliin, joka leikki taas Tuhkajuovan pentujen kanssa. Mäntyviiksi tasutti luokseni.
“Nukuit pitkään, on aikainen aamu. Karhumyrsky kävi eilen jo sanomassa öitä mutta et herännyt, häädin hänet lopulta. Näytit kaipaavan niitä unia, hoidin pentua kun se heräili. Tiedän miten rankkaa se osaa olla”, Naaras tokaisi. Ties miten monta yötä olin ollut hereillä koska kolli kaipaisi maitoa, tai inisi unissaan, saati mitä. Huokaisin helpotuksesta, nyökäten naraalle miettien sanojani.
“Kiitos”, Sanoin lyhyesti katsoen turkkiani, joka oli aivan sekaisin. Aloin siistimään tuota huoletta. Katsoin vähän väliä leikkivää untuvikkoani. Hän tosiaan omasi pennun normaalin turkin joka oli pehmeää kuin silkki. Se olisi ollut varmaan oma nimi valintani kollille, tosin omasinhan minä nimivaihtoehtoja lisääki, mutta siltä toinen vakuutti eniten. Kuulin askeleita suuaukolta, odotin jo Karhumyrskyä. Kuitenkin sain yllätyksen kun näin puna väritteisen kollin, ison sellaisen, vihreillä silmillä. Minun täytyi katsoa kahdesti, ennen kuin tajusin oikeasti katsovani klaani päällikköä. Kolli kiinnitti yllätyksekseni katseensa minuun. Punatähti. Kolli kulki minua kohti. Mitä tämä oli?
“Villisielu”, Hän tervehti, katsoin ällistyneenä kissaa aluksi hetken, kunnes nyökkäsin.
“Punatähti, mistä tämä kunnia?”, Kysyin. Tiesin kollin haluavan tutustua uusiin tulokkaisiin aina henkilökohtaisesti. Kömmin istumaan hämilläni, katsomaan päällikköä silti hämilläni. Niin, ehkä tämä oli pennuista kyse, mutta toki tuo ei ollut sen kummemmin minun kanssaninkaan puhunut.
“Halusin tulla tutustumaan klaanin uusiin tulokkaisiin, kun löysin vapaan aukon aikataulustani päätin piipahtaa”, kolli kertoi. Nyökkäsin, hakien katseeni Mustikkapentuun. Päällikkö oli kunnioitettu, vaikkei kaikkien silmissä, joidenkin mielestä hän oli liian pehmo. itse olin kiitollinen kollille, joka oli saanut mielessäni suuren kunnioituksen, hän oli päästänyt minut aikoinaan klaaniin.
“Tosiaan, olit läheinen Lauhalaukan kanssa läheinen aikoinaan?”, Kolli kysyi. Vähän turhankin läheinen, tuhahdin mielessäni. Et tiedäkkään, jatkoin katsoen pentuani. Mietin taas mitä kertoa kollille. Liian vaikeaa oli nykyään muodostaa sanoja, oli yliarvostettua muodostaa puhua.
“Niin olin, mutta hän on menneisyydessä.. Nykyään minulla on Karhumyrsky ja pentu hänen kanssaan”, kerroin. Kolli katsahti minuun, katsoen Mustikkapentuun. Hän tutkaili pentua turhankin tarkkaan.
“Eikö hän ollutkin mustikkapentu nimeltään?”, Päällikkö kysyi, käääntäen katseensa minuun. oli kuin olisin unohtanut miten puhua taas. Miksi noin voimakas valtainen kolli tuli juttelemaan minulle? Eikö hänellä ollut muta tekemistä? Minulla meni ehkä turhan kauan vastata.
“Kyllä hän on mustikkapentu nimeltään”, tokaisin lopulta rauhalliselle kollille. Punatähti nyökkäsi katsoen taas pentuani. Hetken me kummatkin pysyimme vain hiljaa ja katsoimme pennun telmimistä.
"Minä taidan tästä mennä, oli ilo puhua kanssasi", Punatähti tokaisi. Nyökkäsin kollille kiitokseksi, katsoen kuinka hän katosi pesästä. Ikävöikö hän koskaan sitä aikaa kun Minttupentu oli pentu? Itse en ainakaan olisi halunnut Mustikkapennun ikinä kasvavan. Asettauduin takaisin makuulle, katsoen Mustikkapentua, sekä kuunnellen sateen ropinaa. Odotin että sade loppuisi, jotta pääsisin hakemaan itselleni aamu riistan. Jos Mustikkapentu olisi sillä päällä hänkin saisi aamuriistasta palan.

Kun sade helpotti, joku toinen melkein luki ajatukseni. Ruskeaturkkinen kolli, karhumyrsky kantoi minulle linnun pesään. Tuo laski sen eteeni. Aloin automaattisesti kehräämään kollille, ja kiehnäisin tämän rintaa. Nostin sitten katseeni kohdatakseni Karhumyrskyn.
"Olit kuullemma eilen pitkään ulkona?", Kolli kysäisi. Mietin miten asian selittäisin. Kumarruin nappaamaan palasen linnun lihaa. Karhumyrsky istahti eteeni, kun minä tapani mukaan tuijotin häntä.
"Yritin saalistaa, tuloksetta", Tokaisin, toivoen että kolli ottaisi valheen todeksi, sekä etten valehdellut aivan surkeasti. Häntäni heilui hermoissaan toki kun puhuin, enemmän se toki nyki, kuten hermoissaan se teki. Mustikkapentu kipitti pian ottamaan isänsä vastaan vähän myöhässä, kiehnäisten kollin jalkaa.
"Tule ensi kerralla vähän aikaisemmin takaisin, ei sinulla ole velvollisuutta saalistaa, sinulla on pentukin hoidettavana", Karhumyrsky torui. Huokaisin pitkään, nyökäten. Tiesin ettei kolliin tehonnut "mutta ikävöin soturin tehtäviä" en voinut väittää että en väsyisi helpommin kuin aikaisemmin, sillä eillinen oli hyvä todiste siitä.
"Olen ajatellut.. Emona olo on ollut rauhoittavaa, kun Mustikkapentu siirtyy oppilaaksi entä jos hankkisimme toisen pentueen?", Kysyin yllättäen. Halusin jotain jutun juurta kollin kanssa. Olihan tietty aikaista puhua Mustikkapennun olevan oppilas, mutta silti halusin tuoda kollille ajatukseni selviksi. Ei minulla ollut muita joille puhua, joten tässä se kostautui. Katsoin kumppaniani kysyvästi. Toki siinä oli sekin että hän ei ollut näiden pentujen isä, eikä mustikkapentu ollut ainut, mutta hän ei tiennyt sitä.

//1364 sanaa
//Karhu? Mustikka ehkä?

Pahus! Mahlahalla se vasta sai minut aina ajattelemaan syntyjä syviä - ja vieläpä täysin vapaaehtoisesti! Inhotti myöntää, mutta pidin tällaisesta syvällisestä pohdiskelusta kaverusten kesken.
"Ehkä Pimeyden Metsä ajatteli, että Kuolonklaani on jo tarpeeksi mahtava klaani yksinään, eikä se tarvitse muita klaaneja rinnalleen", vastasin melkein saman tien. Minun ei ollut tarvinnut miettiä vastaustani kauaa, sillä jotenkin syvällä alitajuntani syövereissä tiesin, että Kuolonklaani oli tarkoitettu ainoaksi klaaniksi, eikä muita klaaneja tulisi koskaan olemaan.
Mahlahalla nyökkäsi. "Kenties."
Yllemme laskeutui jälleen hiljaisuus, joka tuntui minusta aina välillä vaivaannuttavalta, sillä vaikka tunsimmekin nyt toisemme vähän paremmin, emme siltikään olleet vielä samalla tasolla ystävyyssuhteessamme kuin mitä kolli oli ollut aikanaan Lauhalaukan kanssa.
Käänsin katseeni taivaalle. Se oli synkkä ja väritön. Ainoa asia, joka toi valoa yksinäisiin yön hetkiin, oli kuu. Kuu kajasti heikosti pilvireunan takaa, mutta se riitti valaisemaan pimeydessä kylpevän leirin niin, että siellä näki edes jotenkin eteensä.
Laskiessa katseeni taas Mahlahallaan, huomasin hänen vaalean kermanvärisen turkkinsa hopeutuineen heikossa kuunkajossa. Minusta hän näytti aivan kuin joltain henkikissalta, mutten tietenkään tuonut hullua kuvitelmaani hänen korviensa kuultavaksi. Kolli oli saattanut tehdä minusta enemmän tai vähemmän pehmon, mutta niin pehmo en ollut vielä, että alkaisin puhua ihan höpöjä. Minullakin oli oma itsekunnioitukseni - tai ainakin rippeitä siitä.
Yritin keksiä meille jostain jutunjuurtua, samalla olin unohtunut tuijottamaan vähän matkan päässä edessäni istuvaa Liekkitassua. Oranssi naaras otti hänelle suodun tehtävän vakavasti, eikä ainakaan vielä ollut osoittanut väsymisen merkkejä kesken yövartiovuoron.
"Mikä on paras muistosi oppilasajoiltasi?" kysyin sitten. Katsahdin uudemman kerran Mahlahallaan, joka katsoi myös minua. Hänen vihreissä silmissään oli hieman etäinen katse. Ehkä hän oli uppoutunut muistoihinsa etsimään suosikkiaan?

//Mahla?
//257 sanaa

Sähköpentu: 29kp! -

Pikkukaaos: 29kp! -

Karhumyrsky: 49kp! -

Pähkinäkorva: 14kp -

Villisielu: 15kp -

Mustikkapentu: 24kp! - Oppilaaksi vaaditut pisteet on kasassa, ja pääset oppilaaksi sitten, kun Ruskapennustakin tulee oppilasikäinen.

Minttutassu: 35kp! -

Mahlahalla: 47kp! -

Pimentovarjo: 4kp -

Sulkapentu: 19kp -

Sinipentu: 11kp -

Tuhkajuova: 9kp -

Sulkapentu katseli ympärilleen ja yritti etsiä uutta uhria. Hän yritti etsiä kissaa, joka olisi aiempaa punaruskeaa kissaa ystävällisempi. Ilkeät kissat nimittäin tuskin suostuisivat kertomaan ainuttakaan tarinaa. Naaraspennun katse pysähtyi suureen punaruskeaan kollikissaan. Tämän toinen korva oli revennyt, ja kirkkaanvihreät silmät suorastaan hehkuivat rohkeutta. Isä oli kuvaillut Punatähden juuri tuollaiseksi. Sulkapentu ei sanonut mitään, vaan lähti kipittämään kohti päällikköä. Hän halusi ehtiä sinne ennen kuin Sinipentu ja Mustikkapentu ehtisivät.
"Hei arvon päällikkö Punatähti!" harmaanruskea pentu hihkaisi päästessään päällikön luokse. Hän kumarsi kohteliaasti painamalla päänsä kohti maata. Sisarensa vierelle tullut Sähköpentu teki samoin.
"Älkää suotta kumarrelko, olette aivan yhtä arvokkaita kuolonklaanilaisia kuin minäkin", päällikön tasainen ääni sanoi. Sulkapentu meinasi nolostua hieman, mutta hän unohti sen nopeasti. Pennun silmät säihkyivät, kun tämä katsoi suorastaan valtavaa kollia. Punatähti oli kookkaampi kuin Henkäysvarjo, mutta siitä huolimatta isä oli Sulkapennun mielestä paras soturi koskaan. Punatähtikin oli kai ihan okei, mutta ei yhtä hyvä kuin isä!
"Voisitko kertoa meille jonkun hurjan tarinan? Meillä on kilpailu menossa, ja haluamme voittaa Sinipennun ja Mustikkapennun!" raidallinen pentu hihkaisi ja pomppasi ilmaan. Punatähti hymyili leveästi. Päällikkö mietti hetken, kunnes hän keksi sopivan tarinan:
"Joitakin vuodenaikoja sitten partio huomasi, että erakot vievät Kuolonklaanilta riistaa. Oli lehtikato, joten meillä ei ollut varaa antaa riistaamme toisille kissoille. Kokosin partion häätämään erakot pois reviiriltämme. Jos en muista ihan väärin, myös teidän emonne oli mukana taistelussa. Hän oli silloin nuori oppilas." Punatähti piti tauon. Sulkapentu vilkaisi innoissaan veljeään.
"Viimein löysimme erakkojoukon, ja käskin heidän poistua. Heidän johtajansa ei kuitenkaan suostunut lähtemään, vaan hän aloitti kamalan taistelun. Partio taisteli raivokkaasti ja kaikki tekivät parhaansa. Lopulta tein pienen virheen, ja erakkojoukon johtaja onnistui viemään minulta yhden hengistäni. Hän luuli voittaneensa, ja alkoi jo riemuita. Kun heräsin taas henkiin, kävin hänen kimppuunsa ja riistin hänen henkensä. Sen jälkeen sitä erakkojoukkoa ei ole nähty. He pelkäävät meitä", Punatähden ääni oli vakava, kun hän kertoi tarinaansa. Tarina oli saanut Sulkapennun karvat nousemaan pystyyn.
"Loukkaantuiko kukaan?" Sähköpentu kysyi. Päällikkö mietti hetken.
"Jyrkänneloikka loukkaantui. Hän vietti muistaakseni miltei kuun parantajan pesällä vammojensa vuoksi", Punatähti sanoi. Pennut hyväksyivät tarinan.
"Kiitos Punatähti", Sulkapentu sanoi, ja Sähköpentukin kiitti päällikköä. Punaruskea kolli hymyili lämpimästi kaksikolle.
"Kiitos teille, että olette kiinnostuneet tarinoistani", päällikkö totesi, ja pennut lähtivät. Sulkapentu kääntyi innoissaan veljensä puoleen.
"Tämä on takuulla paras tarina koskaan! Pitäisiköhän meidän lähteä etsimään sitä erakkojoukkoa?" Sulkapentu pohti osittain vitsinä, mutta samalla hän oikeasti halusi lähteä. Ongelma oli kuitenkin se, ettei pennut saaneet poistua leiristä, eikä Sulkapentu edes tietäisi minne mennä. Kenties joukon voisi tuoda jotenkin mukaan pentutarhan leikkeihin.
"Palataan odottamaan Sinipentua ja Mustikkapentua", Sähköpentu sanoi ja sivuutti sisarensa kysymyksen. Harmaanruskea raidallinen pentu loikki veljensä vierellä paikkaan, jossa he olivat viimeksi tavanneet Sinipennun ja Mustikkapennun. Sulkapentu katseli haltioituneena putousta. Vesi tippui nätisti korkealta lampeen.

//Sähkö, Sini tai Mustikka?
// 444 sanaa

"Itse asiassa minä en tiedä. Tällä hetkellä kaikki tuntuu olevan ihan hyvin ilman perhettäkin, mutta ehkä se olisi mukava lisä tulevaisuudessa. Ennen kaikkea haluan vain olla onnellinen, perheellä tai ilman", vastasin Karhumyrskyn kysymykseen epäröimättä. En ollut odottanut kollin kysyvän sitä, mutta ei se minua häirinnyt lainkaan. Itse asiassa oli ihan mukavaa, että kastanjanruskea kolli kysyi minun elämästäni ja oli kiinnostunut siitä.
Tunsin, kuinka väsymys valtasi kehoni. En ollut nukkunut päivällä pesässä paljoa. Haukottelin ja räpyttelin silmiäni muutaman kerran. Mieleni teki mennä pesään kaatuneen kuusen alle ja nukahtaa omalle vuoteelleni. En kuitenkaan voisi tehdä niin, koska kaikki luottivat siihen, että pitäisin huolta leiristä heidän nukkuessaan.
"Väsyttääkö?" Karhumyrsky virnisti vierelläni. Kolli tönäisi hellästi kylkeäni. Käänsin vihreät silmäni soturiin.
"Voit vain kuvitella. En ole aikoihin ollut yövartiossa. En muistanut tämän olevan näin väsyttävää puuhaa", sanoin ja yritin piristyä. Kasvoillani oli leveä virne, joka tarttui myös Karhumyrskyn suupielille.
"Kyllä se siitä", Karhumyrsky lupasi. Yritin pakonomaisesti keksiä jotakin juteltavaa. Lauhalaukan kanssa tällaista ongelmaa ei ollut. Kolli oli niin hyvä ystävä, ettei minun tarvinnut suodattaa sanojani tai ajatuksiani hänen kanssaan lainkaan. Karhumyrskyn kanssa se ei ainakaan toistaiseksi sujunut yhtä hyvin.
"Oletko miettinyt koskaan, että miksi on olemassa vain yksi klaani? Täällä ympärillä on pyörinyt ties mitä erakkojoukkoja, mutta miksi Kuolonklaani on ainut klaani?" kysyin Karhumyrskyltä. Pimeyden Metsään takuulla olisi mahtunut enemmän kissoja kuin vain yhden klaanin verran. Miksi se oli perustanut vain yhden klaanin, eikä vaikka kahta?

//Karhu? Sori tönkkö XD
// 231 sanaa

Tassutin Sulkapennun vierellä ylpeänä siististä turkistani, jonka olin osittain sukinut itse. Olimme ottaneet suunnan kohti leirin uloskäyntiä, sillä olin ehdottanut sen olevan hyvä paikka, sillä sieltä tulisivat kaikki palaavat partiot ja ties vaikka partio olisi juuri kokenut jonkun hurjan seikkailun. Ja jos ei, niin ainakin voisimme kysyä jotain muita hurjia kokemuksia tai tarinoita metsästä palaavilta sotureilta, sillä en halunnut, että me olisimme löytäneet saman tarinan joltakin leirissä oleskelevalta kissalta kuin vastakkainen tiimimme. Halusin niin kovasti, että voittaisimme. Jos emme löytäisi mitään hyvää, meidän pitäisi keksiä joku pelottavan hurja tarina itse. Emo oli opettanut, että piti aina tähdätä korkealla eikä tarvitse välittää minkälaisia keinoja käyttäisi. Asettauduimme vahtiin uloskäynnin suulle siten, että minä olin toisella puolella tunnelia ja Sulkapennun harmaanruskea hahmo toisella puolella.
Aika kului ja kului ja partiota ei ollut vieläkään kuulunut. Aloimme turhautua.
"Oliko tämä sittenkään hyvä idea?" Sulkapentu mutisi ja irvisti tylsistyneenä. Sisareni oli oikeassa, kohta meille ei jäisi aikaa ollenkaan kerätä tarinoita. Korjasin lysähtäneen ryhtini ja nousin seisomaan.
"Mennään sitten, etsi...", en ehtinyt edes lausettani sano loppuun, kun kuulin tunnelin toisesta päästä puhetta.
"Partio tulee!" hihkaisin ja asettauduin kyyryyn aivan piikkihernetunnelin reunalle. Suuret askeleet lähestyivät rauhalliseen tahtiin ja kuonooni leijui lämmin ja herkullinen riistan tuoksu. Joukon johdossa asteli valtava punaruskea kolli, jonka jäisissä silmissä kiilui itsevarmuus, joka muuttui inhoksi, kun hän huomasi meidät. En osannut ottaa vielä tuota katsetta loukkauksena, sillä uskoin, että hän oli nähnyt jotakin muuta, mikä ei ollut miellyttänyt häntä. Emme huomanneet enää keskittyä muihin partion kissoihin, sillä olimme alkaneet parveilemaan tämän kylmäsilmäisen kollin ympärillä. Hän vilkuili meitä ilkeästi. En vieläkään ymmärtänyt loukkaantua.
"Tapahtuiko partiossa mitään jännää? Onko sinulla mitään hyviä tarinoita?" Sulkapentu kysyi pulputen kysymyksiä. Katsoin ulkoa saapunutta kollia vilpittömän innokkaana, mutta ilmeeni lysähti, kun kuulin tämän herjaavat sanat.
"Ai pikkupennutkin ovat uskaltautuneet ulos. Minun puolestani voisitte kasvaa siellä pentutarhalla vähän pitempään, että ymmärtäisitte olla häiritsemättä arvostettuja sotureita typerillä kysymyksillänne. Häipykää tuhlaamasta aikaani kakarat." Näin kollin kasvoilla käyvän ilmeen, joka viesti mielihyvää. Hän oli tyytyväinen sanoihinsa?! Pian hän vilkaisi meitä uudestaan, nyt muristen.
"Ettekö kuulleet? Oletko kuuro?" Hän oli kumartunut Sulkapennun kasvojen tasolle ja jatkoi, "Osaan olla oikein ilkeä, jos ette nyt ala laputtaa." Kolli laittoi vihan liekin sisälläni syttymään ja se sai minut tekemään jotain uhkarohkeaa.
"Pidä kuonosi kiinni hiirenaivo", miukaisin niin tylysti kuin osasin. Paksu ja vastasuittu turkkini oli pörhistynyt pentumaisesti, mutta kasvoillani loisti oikeasti viha. Tassutin Sulkapennun luokse, mutta pidin sinivihreän katseeni tiukasti tuossa itsetietoisessa kollissa. Kollin silmät siristyivät.
"Voi kun nyt pelottaa. Uskallatkin vielä avata tuon suuren suusi ja käskeä minua, niin saat tuntea nämä nahassasi, " kolli naukui jäätävän kylmästi, silmissään ilkeä kiilto. Hän esitteli samalla teräviä kynsiään. Kolli oli kokoajan pitänyt äänensä matalana, jottei muut aukiolla olevat kissat olisivat kiinnittäneet häneen huomiota.
"Sinähän, et minun siskoani hauku kuuroksi. Ja jos vielä jatkat, lupaan, että saat vielä joskus sellaisen opetuksen, että muistat sen lopun ikääsi", sihisin, mutta kuulostin edelleen aivan pentumaiselta. Sen jälkeen kolli vain naurahti ivallisesti ja kohotti kulmiaan, kääntäen katseensa Sulkapentuun.
"Kuuro."
"Muista, että olemme varapäällikön pentuja, meillä on valtaa siihen, miten isä näkee sinut lopun elämääsi. Me tästä lähdemmekin, katsellaan sitten kenestä tulee hänen varapäällikkönsä, kun hän on päällikkö", naukaisin ja viitoin Sulkapennulle, että nyt lähdettäisiin. Kolli kihisi selkeästi raivosta. Meillä oli se ässä hihassamme Isä ei kuuna päivänä olisi niin tyhmä, että ottaisi hänet varapäällikökseen. Kipitimme nopeasti hieman kauemmas ja tunsin Sulkapennun tökkäyksen kyljessäni.
"Olisin minä itsekin osannut puolustaa itseäni!" tämä naukui, "Selkeästi noussut ylös väärällä tassulla, emmehän me edes sanoneet mitään suuttumisen arvoista." Kyllä minä siihen luotin, että sisareni olisi osannut pitää omia puoliaan, mutta jokin kollin halveksivassa olemuksessa oli saanut karvani pystyyn.
"Vaikutti ihan siltä, että ärsyttäminen on hänen harrastuksensa. Mistä vetoa hän pompottelee pienempiään haluamansa mukaan", irvistin, "Mutta nyt mennään nopeasti keräämään niitä tarinoita. Näitkö ketään muuta sen partion mukana tulleita?" Sulkapentu vilkuili ympärilleen ja sen jälkeen viittoi kohti hopeanvalkeaa kollia, jonka etutassuja raidoittivat vaaleanharmaat raidat. Nyökkäsin.
"Mennäänkö kysymään häneltä?" kysyin Sulkapennulta. Halusin hänen sanovan mielipiteensä siitä, että tulisiko tästä samanlainen katastrofi kuin äsköisestä tarinansaamisyrityksestä.
"Mennään vain. Hän ei näytä yhtä kärttyisältä", sisareni tokaisi ja lähti oitis loikkimaan kohti turkkiaan sukivaa kollia. Kun saavuimme tämän luokse, päätti harmaanruskea sisareni aloittaa keskustelumme tällä kertaa hieman rauhallisemmin.
"Hei olen Sulkapentu ja tuo on Sähköpentu, kuka sinä olet?" sisareni kysyi ja istahti viereeni katsoen samalla kollia. Kun kissa käänsi katseensa meihin, hämmästyin hänen silmiensä haaleudesta. Ne olivat niin haaleat, että näytti siltä, ettei hänen silmissään ollut melkein yhtään väriä.
"Olen Hopeaputous", kolli naukui matalasti, samalla meille ystävällisesti hymyillen. Nyökkäsin, jonka jälkeen vilkaisin Sulkapentuun. Hänen ilmeensä näytti hyväksyvältä. Tämä olisi siis uusi kohteemme.
"Onko sinulla mitään jännää tarinaa?" kysyin intoa puhkuen. Hopeaputous käänsi katseensa taivaalle miettien hetken ja sen jälkeen hänen haalea katseensa palasi meihin ja hän nyökkäsi.
"On minulla yksi tarina..", tämä naukui hitaasti, pitäen meitä jännityksessä. Pörröinen häntäni poukkoili puolelta toiselle ja olin kumartunut kiinnostuneena eteenpäin. Soturi naurahti innostuksellemme.
"Kerran kun olin vielä oppilasikäinen, olin mukana eräässä partiossa, joka kohtasi koiran. Koira ei ollut mikään tavallinen koira vaan se oli kerrassaan valtava. Sillä oli luppakorvat ja sen suusta valui valtavasti kuolaa sen paljastellessa meille hampaitansa. Voin vannoa, että se oli melkein yhden ketunmitan korkuinen, ihan todella! Se oli niin suuri että valtavinkin kissa kalpenisi sille, enkä ollenkaan liioittele. Kun se otus näki meidät, ensimmäinen ajatuksemme oli heti tietysti ryhtyä ajamaan sitä pois ja niin teimmekin. Siitä syntyi hurja taistelu ja minut lähetettiin hakemaan apujoukkoja, mutta silloin koira lähti jahtaamaan juuri minua, eikä huomioinut enää ketään muuta. Juoksin läpi metsien koira kintereilläni ja juuri kun se oli saamassa minut kiinni... loikkasin puunrunkoon kiinni ja lähdin kiipeämään hurjaa vauhtia ylös. Siellä minä sitten kyhjötin niin kauan, että muut kissat olivat saaneet apujoukkoja paikalle. Olin ihan varma, että se puu kaatuisi kun se rakki hyppi sitä vasten", Hopeaputous selitti. Leukani loksahti auki ja suustani pääsi ylistävä "vau!". Vilkaisin Sulkapentua aivan ymmyrkäisenä tästä hurjasta tarinasta.
"Tuo oli tosi hyvä tarina! Ehdimme vielä käydä yhden kissan luona, saat valita tällä kertaa", selitin vieläkin ihaillen Hopeaputouksen rohkeutta. Käännyin vielä nopeasti Hopeaputouksen suunnalle:
"Kiitos!" Kolli hymyili ja sen jälkeen hyvästeli meidät ja suuntasi Kylmäliekin luo.
"No minne mennään?" kysyin sisareltani korviani malttamattoman innostuneena luimistellen.

//Sulka? :D Toivoittavasti en hitannu Sulkaa liikaa
1002 sanaa

Pohdin vastaustani tarkkaan. Tosiaan, Tuhkajuovan pennuista tulisi oppilaita samaan aikaan Mustikkapennun kanssa. Ja jos hyvin kävisi, joku heistä kolmesta saattaisi olla minun tuleva oppilaani.
Ikävöin mestarina olemista. Siitä oli jo pitkä aika, kun olin saanut käydä herättelemässä Villisielua oppilaiden pesällä ennen auringonnousua ja suunnitella sitten iltamyöhään seuraavan päivän harjoituksia. Mutta se kaikki oli ollut vaivan arvoista: oppilaastani oli tullut hieno lisä sotureihin, ja vielä hienompi emo.
En tuntenut Tuhkajuovaa tai tämän pentuja kovin hyvin. Mutta mikäli pennut tulivat yhtään emoonsa, heiltä odotettaisiin suuria asioita. Erityisesti Sulkapentu ja Sähköpentu vaikuttivat lupaavilta tapauksilta, ei hiljaisemmassa Sinipennussakaan ollut mitään moitittavaa, hän vain ajatteli ennen toimimista ja luotti älyynsä voiman sijasta.
"Hankala sanoa", tokaisin lopulta. "Ehkä Sähköpennun. Yleensä naaraat ovat turhan tuliluontoisia, ja haluan päästä helpolla." Sanani oli osittain tarkoitettu vitsiksi, mutta niissä piili myös totuuden siemen. Villisielu oli omana aikanaan ollut hyvin vaikea tapaus. Jos nyt saisin oppilaan, halusin mahdollisimman tasaluontoisen ja kuuliaisen nuoren kissan työstettäväkseni, enkä mitään itsepäistä nipottajaa.
Mahlahalla nyökkäsi ja vilkaisi sitten nopeasti omaa oppilastaan, joka istui vähän matkan päässä, lähempänä sisäänkäyntiä. Olin ollut aikeissa kysyä häneltä saman kysymyksen, jonka hän oli esittänyt minulle, mutta muistin vasta Liekkitassun nähdessäni, että kollilla oli jo oppilas.
"Toivon todella, että Mustikkapentu saa jonkun osaavan kissan mestarikseen", sanoin hieman mietteliäänä. "Sinä olisit hyvä mestari. Harmi vain, että sinulla on jo yksi nuori koulutettavana." Ehkä olin sanonut sen vain mielistelläkseni kollia, mutta jos totta puhuttiin, kyllä minä olisin saattanut antaa poikani hänen siipiensä suojaan, etenkin nyt, kun tunsimme toisemme paremmin.
"Klaanissa on monia osaavia kissoja", Mahlahalla naukaisi ja hymyili hennosti. "Eiköhän Mustikkapentu pääse hyviin tassuihin." Hymyilin vähän takaisin. Se ei oikeastaan tuntunut enää niin kauhean pakonomaiselta kuin joinakin kertoina. Olin alkanut todella pitää Mahlahallasta, ja uskoin, että olin saanut soturista itselleni elinikäisen ystävän.
"Jos saisit valita, eläisitkö koko loppuikäsi perheettömänä mutta muuten elämässä menestyneenä soturina, vai sinulla olisi rinnallasi joku, jota rakastat, ja monta jälkikasvua?" tunsin itseni jälleen oppilasikäiseksi esittäessäni näinkin lapsellisen kysymyksen. Minua alkoi kaduttaa, että olin mennyt kysymään jotain niin typerää, ja pelkäsin Mahlahallan alkavan pilkata minua. Purin kevyesti hammasta ja odotin jonkinlaista vastausta.

//Mahla?
//341 sanaa

Villisielu kysyi haluaisinko perhettä. Kysymykseen olisi helppo vastata. Olin aina halunnut jossain vaiheessa pentuja. Jo oppilasikäisenä huomasin pitäväni pennuista ja haluavani tulevaisuudessa myös itse niitä. En pelkästään klaanin vuoksi, vaikka jokainen pentu toi Kuolonklaanille oman vahvistuksensa. Koska itselläni ei ollut perhettä, eikä oikein ketään kehen turvautua pahan paikan tullen, halusin mahdollistaa perheen jollekin. Jos saisin pentuja, pitäisin heistä huolta. Pitäisin huolta siitä, että he saisivat ansaitsemansa perheen, eikä heidän tarvitsisi elää yhtä yksin niin kuin minä. Kai halusin pentuja ja mielellään myös kokonaisen perheen senkin takia, ettei minun tarvitsisi aina jaksaa yksin. Oli raskasta, kun ei oikein ollut ketään, johon olisi voinut turvautua. Tietenkin pystyin puhumaan kenelle tahansa ja keskustelemaan mistä tahansa, mutta se ei tarkoittanut, että kukaan oikeasti olisi välittänyt minusta. En voi uskoa asioitani kissoille, jotka voisivat mahdollisesti levittää niitä ympäriinsä. Varsinkin klaanin keskuudessa kaikki levisi aina nopeasti, vaikka tuskin elämäni ketään kiinnostikaan.
“Haluaisin, todella paljon”, vastasin viimein kuningattarelle. Hän oli niin onnekas, kun hänellä oli Mustikkapentu. Voi kunpa voisin itsekin joskus katsella pentujen telmimistä tietäen, että olisin saattanut jotain tähän maailmaan. Siihen kuitenkin tarvittiin muutakin kuin vain se, että piti pennuista. Pitäisi löytää ensin toinen osapuoli, joka onkin sitten se haastavin osuus.
“Olisitko tarvinnut jotain? Nälkä? Ovatko oppilaat jo tuoneet tuoresaalista?” suustani pursusi kysymyksiä toisensa perään. Halusin tehdä jotain hyödyllistä, etten vain olisi vahingossakaan tullut vain häiritsemään pentutarhan arkea. Villisielu ei vaikuttanut siltä, että olisin häirinnyt häntä, mutta ajattelin pelata varman päälle. Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun edes puhuin naaraalle, joten en halunnut antaa huonoa kuvaa itsestäni. Kukapa tietäisi, jos vaikka ajautuisimme keskustelemaan toisenkin kerran. Tai sitten vaikutin vain typerältä kuningattaren silmissä kysymyksieni kanssa, joita en tajunnut ajatella etukäteen vaan möläytin vain ulos suustani.

//Villi?
// 277 sanaa

Aurinko oli laskenut ja ilta oli vaihtunut yöksi. Kuuhuippuun olisi vielä aikaa, mutta lähes täysi kuu loisti jo kirkkaana taivaalla. Pilvet olivat väistyneet taivaalta, joka oli nyt kirkas. Kuolonklaanilaiset olivat kadonneet pääaukiolta pesiinsä. Seisoimme nyt kolmistaan Karhumyrskyn ja Liekkitassun kanssa typötyhjällä pääaukiolla. Käännyin Liekkitassun puoleen. Tämä oli oppilaani ensimmäinen yövartio, joten naaras tuskin tiesi täysin, mitä me tekisimme.
"Kuten tiedät, meidän tehtävänämme on valvoa tämä yö ja varmistaa, että nukkuvat klaanitoverimme ovat turvassa. Pysyttelemme pääosin leirissä, mutta on hyvä käydä myös kiertämässä leirin ulkopuolella välillä. Uloskäynnin tarkkailu on äärimmäisen tärkeää. Toisinaan pennut tai tottelemattomat oppilaat saattavat yrittää karata öisin. Ei myöskään ole tavatonta, että vihollinen astelisi suoraan sisään leiriin", selitin tasaisella äänellä ja pidin katseeni oranssinpunaisessa oppilaassa, joka kuunteli tarkkaavaisesti.
"Koska meitä on täällä nyt kolme, voisin käydä sinun kanssasi kiertämässä leirin nopeasti ympäri. Palaamme sitten tänne takaisin ja tarkkailemme leiriä. Sopiihan se sinulle, Karhumyrsky?" kysyin kääntäen katseeni kastanjanruskeaan soturiin. Karhumyrsky oli kuunnellut minua, joten hän nyökkäsi. Johdatin oppilaani ulos leiristä. Piikkihernetunnelin toisella puolella oli huomattavasti tuulisempaa kuin leirissä. Leirissä piikkihernemuuri sekä suuret kivet estivät tuulen kulkemisen leirin halki. Lähdin kävelemään uloskäynnistä vasemmalle.
"Anna katseesi kiertää rauhassa ympäristössä, ja kuuntele tarkkaavaisesti koko ajan ympäristöäsi. Älä unohda haistella. Kuten tiedätkin, moni vihollinen kulkee täällä äänettä ja näkymättömänä", ohjeistin Liekkitassua, joka teki kuin käskin.
Kiersimme leirin melko nopeasti. Kun olimme kiivenneet korkeampaan maastoon leirin yläpuolelle, olimme hetkeksi pysähtyneet kivien päälle katselemaan alas leiristä. Karhumyrsky kohdisti katseensa meihin. Jos olisimme yrittäneet tulla alas tästä, olisimme takuulla vähintäänkin murtaneet jalkamme. Niinpä olimme jatkaneet matkaa, ylittäneet leiriin vievän pienen joen ja palanneet takaisin sisäänkäynnille. Mitään poikkeavaa ei ollut näkynyt, kuulunut tai haissut. Kaikki tuntui olevan normaalisti.
Leirissä Liekkitassu otti paikan aivan piikkihernetunnelin suulta. Minä ja Karhumyrsky asetuimme hieman kauemmaksi. Kenties oli riski laittaa oppilas lähimmäksi sisäänkäyntiä, mutta ehtisimme nopeasti hätiin, jos vihollinen hyökkäisi leiriin. Käänsin katseeni Karhumyrskyyn, joka kohtasi sen. Yö menisi nopeasti keskustelun ääressä.
"Liekkitassu kehittyy nopeasti", totesin. Oppilas oli ollut jo jonkin aikaa oppilaana, eikä hänen edistymsiessään ollut mitään moitittavaa. Karhumyrsky nyökkäsi.
"Mestarina olo on rankempaa mitä kuvittelin. Alussa ehkä jopa pelkäsin Liekkitassulle puhumista, niin naurettavalta kuin se kuulostaakaan. Lauhalaukan avulla onnistuin pääsemään pelosta yli, ja nyt meillä menee oikein hyvin", totesin hymyillen. Karhumyrsky vastasi jälleen vain nyökäten.
"Kukapa tietää, jos joku Tuhkajuovan pennuista olisi sinun tuleva oppilaasi. Jos saisit päättää, kenet heistä ottaisit mieluiten?" kysyin yrittäen saada keskustelua etenemään. Mustikkapennusta ei voisi tulla Karhumyrskyn oppilasta, koska hän oli pennun isä. Tuhkajuovan kolme pentua saisivat todennäköisesti lehtikadon aikaan oppilasnimensä suurin piirtein samaan aikaan Mustikkapennun kanssa. Siihen olisi vielä aikaa.

//Karhu?
// 416 sanaa

Aamu valkeni sateisena. Henkäysvarjo oli laittanut minut aamupartioon. Minun lisäkseni partiossa oli kolme muuta kissaa: Varjokarva, Kylmäliekki ja Ruostekukka. Varjokarva ja Kylmäliekki olivat toivottaneet minulle vaisut huomenet ennen lähtöä, mutta Ruostekukka ei ollut suostunut katsomaankaan minuun päin. Vihoitteliko naaras yhä minulle Lauhalaukan katoamisesta? Jos asia oli niin, siihen oli tultava muutos.
Kiersimme tuttua reittiä ja aina välillä joku pysähtyi jättämään uudet hajumerkit. Kun tuli Ruostekukan vuoro, hidastin vauhtiani ja jäin kävelemään vanhemman soturin rinnalle. Ruosteenruskea kissa oli naulinnut oranssin katseensa johonkin, jota minä en voinut nähdä.
"Olet varmaankin ylpeä itsestäsi", Ruostekukka sanoi yhtäkkiä. Se sai minut yllättymään. En ollut osannut odottaa, että naaras avaisi keskustelun. "Hän on nyt poissa, ja sinä sait naaraan ja terveen pennun. Onnitteluni."
"Jos kerran olet ylpeä minusta, miksi sitten kuulen katkeruutta äänessäsi?" murahdin.
"Sanoinko muka olevani ylpeä sinusta? Totesin vain, että olet varmaankin itse ylpeä itsestäsi." Kätkin ärtymykseni kivetettyjen kasvojeni taa. En saanut antaa soturin päästä pääni sisään. En ollut samanlainen idiootti kuin veljeni: helposti manipuloitavissa, liian sinisilmäinen, hyväuskoinen - heikko. Vaan olin häntä parempi, ja sen minä aioin todistaa emollemme.
"Mitä niin hienoa Lauhalaukka sai koskaan tehtyä lyhyen elämänsä aikana, että se kummittelee yhä mielessäsi? Siitä on jo monta kuuta, muisteleminen ei tuo häntä takaisin", sihahdin hampaitteni takaa. Pidin katseeni edessäpäin, en halunnut hermostuttaa muita partion jäseniä käyttäytymällä aggressiivisesti.
Ruostekukka käänsi katseensa minuun, ensimmäistä kertaa koko partion aikana. Hänen katseensa oli täynnä palavaa, sanatonta raivoa. "Jos luulet, että olen ylpeä pojasta, joka on tullut enemmän minuun, olet väärässä", hän puhui pelottavan tasaisella äänellä. "Ennen kaikkea Lauhalaukasta kasvoi kissa, joka on monin verroin parempi kuin sinä koskaan olet ollut tai tulet olemaan." Naaraan tukahdutetun vihan kylvämät sanat saivat minut hiljenemään. Vatsani tuntui muljahtavan ympäri, ja minua alkoi heikottaa. Oliko emo pitänyt aina enemmän Lauhalaukasta kuin minusta? Se oli… epäreilua! Niin kauhean epäreilua! Minä olin täydellinen malliesimerkki kuolonklaanilaisesta, voimaa uhkuva ja häikäilemättömän kiero, ja silti Ruostekukka valitsi velipuoleni minun sijaani? Sitä en voinut sulattaa. Tämä oli viimeinen tikki.

Palattuani leiriin, hakeuduin heti Mahlahallan seuraan. Tuntui hyvältä, kun oli joku, jonka luokse pystyi mennä ja puhua omatuntonsa puhtaaksi. Tosin minun omatuntoni oli niin täynnä valonarkoja asioita, joista en voisi luultavasti koskaan puhua kellekään. Se oli taakka, jonka vain minä yksin saatoin kantaa lavoillani.
Mahlahalla vaihtoi muutaman sanan oppilaansa kanssa tämän yön yövartiosta, johon minutkin oltiin haluttu mukaan. Sen jälkeen hän kääntyi minun puoleeni ja kysyi, miten partiossa oli mennyt.
Hetken jo mietin, että kertoisin hänelle Ruostekukan ja minun välisestä sanallisesta kahakasta, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin. Uusi minäni oli liian arvokas tahrittavaksi. Jos kolli saisi tietää mitään Ruostekukan syytöksistä, hän saattaisi alkaa epäillä viattomuuttani koko Lauhalaukan katoamistapaukseen. Todellisuudessa kolli oli joutunut kaksijalkojen sieppaamaksi minun vuokseni: olin antanut velipuolelleni väärää informaatiota ja johdattanut tämän suoraan ansaan. Tai no, tavallaan. En minä ollut osannut odottaa, että ne veisivät hänet mukanaan. Olin korkeintaan olettanut niiden höykyttävän Lauhalaukkaa sen verran, ettei hän olisi enää minulle harmiksi, mutta juoneni olikin käynyt paljon paremmin - siis minun osaltani.
"Ihan hyvin. Tosin Ruostekukka syyttää minua yhä Lauhalaukan katoamisesta. Hänen mukaansa minun olisi pitänyt tehdä jotakin, sen sijaan, että lähdin hakemaan apua", huokasin ja pudistelin päätäni. Mahlahalla kosketti minua myötätuntoisesti selkään hännällänsä. Vaikka äsken lausumani sanat olivat olleet vain osa vääristettyä totuutta, toisen kissan läsnäolo ja välittäminen tuntuivat minusta hyvältä.
"Et olisi voinut tehdä enempää", kermanvärinen kolli sanoi. "Kaksijalkoja oli liian monta. Ne olisivat saattaneet viedä myös sinut, tai tulla tänne leiriin. Tavallaan Lauhalaukka pelasti meidät. Kun kaksijalat saivat hänet, ne eivät vaivautuneet tutkimaan reviiriämme pitemmälle." Minua alkoi ärsyttää, että Mahlahalla oli kääntänyt jutun taas Lauhalaukan eduksi, mutta jos se kerran helpotti hänen oloaan, hyväksyin sen mukisematta. Juuri nyt minulla ei ollut varaa menettää ainoaa ystävääni ryhtymällä vaikeaksi. Tarvitsin Mahlahallaa enemmän kuin koskaan, vaikkakin vain vasta vähän aikaa sitten hän oli ollut minulle pelkkää ilmaa.

Kissat siirtyivät pesiinsä ja valmistautuivat yöpuulle, kun minä ja Mahlahalla jäimme vielä seisoskelemaan ulos. Olihan meidän tarkoituksenamme sentään vahtia leiriä.
Liekkitassu, Mahlahallan oppilas, tuli ulos pesästä juuri sopivalla hetkellä. Naaras nyökkäsi minut lyhyesti, mutta kääntyi sitten mestarinsa puoleen odottamaan jatko-ohjeita.
Olin ollut yövartiossa monet kerrat, mutta tämä poikkesi jonkin verran aikaisemmista. Odotin mielenkiinnolla, mitä Mahlahalla keksisi kertoa ohjattavalleen yövartioinnista.

//Mahla?
//677 sanaa

Pidin katseeni käpälissäni, kun kuuntelin Karhumyrskyn sanoja. Suoraan sanottuna, en olisi koskaan uskonut soturin puhuvan tuolla tavalla. Mutta olin varma, että hän oli kuitenkin oikeassa. Lauhalaukka ei haluaisi, että uhraisin henkeni ja lähtisin etsimään häntä. Hänen katoamisestaan oli kuitenkin kulunut jo monia kuita. Hän olisi jo kaukana täältä, jos hän oli edes hengissä. Ajatus sai minut voimaan pahoin. Entä jos paras ystäväni olikin jo kuollut? Ravistin päätäni ja pakotin kamalat ajatukset pois mielestäni. Nostin katseeni Karhumyrskyyn ja väläytin tuolle hennon hymyn.
"Kiitos", hymyilin kollille, joka vaikutti hieman yllättyneeltä.
"Mistä sinä kiität minua?" soturi kysyi.
"Siitä, että yrität auttaa puhumalla minulle järkeä", sanoin hymyillen yhä vain leveämmin. Nyt myös Karhumyrsky väänsi kasvoilleen hymynkaltaisen.
"Totta kai", hän vastasi. Hetken vain istuimme vieretysten syödyn saaliin edessä sanomatta sanaakaan. Käänsin katseeni taivaalle, joka oli alkanut hiljalleen tummua. Auringonlasku oli parhaillaan käynnissä, ja pian tulisi pimeää. Vatsani oli täysi, jonka vuoksi minua väsytti. Karhumyrskykin huomasi sen, sillä haukottelin vähän väliä.
"Sinun kannattaisi varmaan mennä nukkumaan", kolli sanoi virnistäen. Hymähdin pienesti ja kohautin lapojani.
"Tuletko sinäkin?" kysyin. Karhumyrsky kuitenkin pudisteli päätään.
"Minua ei vielä väsytä", hän ilmoitti matalalla äänellä. Hyväksyin vastauksen ja kävelin sisään sotureiden pesään. Pääaukiolla vaelteli edelleen paljon kissoja, mutta pesä ei silti ollut tyhjillään. Asetuin omalle vuoteelleni ja käänsin katseeni siihen kohtaan, jossa Lauhalaukka oli aina nukkunut. Hänen petinsä oli viety pois, ja yksi uusimmista sotureista oli tehnyt oman vuoteensa siihen. Olin yrittänyt saada aiemmin keskustelua aikaan Kuuraturkin kanssa, mutta laiskahko soturi ei ollut halunnut puhua. Hän oli vain kääntänyt kylkeä ja tuhahtanut jotakin. Hetken ajan katselin tyhjää petiä, mutta väsymys sai pian vallan. Vajosin uneen.

Uni loppui jo ennen auringonnousua, joten päätin nousta ylös hetken pyörimisen jälkeen. En halunnut herättää muita sotureita sen vuoksi, etten itse saanut nukuttua. Alkava päivä näytti synkältä, ja yöllä oli satanut vettä. Sen huomasi pääaukiolla olevista vesilammikoista. Henkäysvarjo oli jo jalkeilla, ja varapäällikkö istuskeli pääaukiolla yksinään. Hän huomasi minun tulevan ulos sotureiden pesästä, ja kolli pyysi minut luokseen.
"Mitä asiaa, Henkäysvarjo?" kysyin.
"Pääset yövartioon tänä yönä", raidallinen kolli ilmoitti hyisellä äänellään.
"Liekkitassun kanssako?" vastasin soturille jälleen kysymyksellä. Henkäysvarjo nyökkäsi.
"Koska joudut yövartioinnin keskellä opettamaan oppilastasi, Karhumyrsky tulkoot mukaan vartiointiin. Leiri ei saa olla hetkeäkään turvaton edes öisin", Henkäysvarjo sanoi. Olin yllättynyt, että juuri Karhumyrsky oli valittu mukaan yövartioon. Olimme olleet edellisten päivien aikana melko paljon tekemisissä. Kenties tämä oli vain sattumaa, tai sitten kohtalo halusi meidän olevan ystäviä. Koska Henkäysvarjolla ei ollut muuta sanottavaa, palasin takaisin sotureiden pesälle väistellen samalla vesilätäköitä. Pieni tihkusade alkoi pian uudelleen, joten palasin pesään. En pitänyt lainkaan kastumisesta. Pesästä oli tehty vesitiivis. Vanhan kuusen päälle oli aseteltu erilaisia oksia, lehtiä ja kaikkea mitä keksiä saattoi. Toisinaan sitä piti vähän korjailla, mutta nyt katto piti hyvin vettä. Saimme nukkua kastumatta.

Aamun aikana tihkusade voimistui, ja vapaana olevat soturit pysyttelivät pesän suojassa. Karhumyrsky oli herännyt aikaisin, ja olin kertonut tälle Henkäysvarjon käskystä. Kollilla ei ollut ollut mitään yövartiota vastaan. Hän oli poistunut pesästä ja käynyt tervehtimässä Mustikkapentua ja Villisielua. Tämän jälkeen kastanjanruskea kissa oli lähtenyt aamupartioon.
"Kuinkakohan kauan tuo sade oikein jatkuu?" kuulin Huurreliljan kysyvän närkästyneenä pesän toiselta laidalta. Minua vanhempi soturi istuskeli omalla vuoteellaan Ruusutuikkeen vierellä. Kaunis savunharmaa naaras kohautti lapojaan.
"Onneksi vielä sataa vettä, eikä lunta", soturi totesi rauhallisella äänellään. Olin aina arvostanut sitä, millainen Ruusutuike oli luonteeltaan. Naaras oli lempeä, kohtelias ja ystävällinen. Hän vaikutti nykyään melko yksinäiseltä, koska hänen kumppaninsa Liekkihäntä oli kuollut joitakin vuodenaikoja sitten. Minä olin ollut mukana taistelemassa sitä kammottavaa mäyrää vastaan. Olin silloin jopa hetken ajatellut, että Liekkihännän kuolema oli ollut minun vikani. Niin ei kuitenkaan ollut. Se oli täysin sattumaa, jolle ei vain voinut mitään. Tiesin Liekkihännän ja Ruusutuikkeen olevan Lauhalaukan isovanhemmat. Tiesiköhän Ruusutuike sitä edes itse? Jos tiesi, ikäviköhän hän Lauhalaukkaa yhtä paljon kuin minä?
Sadepäivät saivat minut aina ajattelemaan ihan liikaa. Ennen olisin jakanut ajatukseni parhaan ystäväni kanssa, mutta nyt se ei ollut mahdollista. Kenties voisin tulevaisuudessa jakaa kaikki aatteeni Karhumyrskyn kanssa. Hän ei ollutkaan niin paha, millaiseksi olin hänet aina kuvitellut. Soturi osasikin olla ihan mukava. Kenties Lauhalaukan katoaminen oli saanut hänet ymmärtämään, että joskus oli ihan mukavaa olla ystävällinen.

Illan tultua sade oli hellittänyt täysin. Kissat olivat jättäneet sotureiden pesän, ja he olivat siirtyneet pääaukiolle. Myös minä olin tullut aukiolle syömään hiirtä, jonka olin hakenut tuoresaaliskasasta. Olin ilmoittanut Liekkitassulle yövartiosta, eikä naaraalla ollut ollut mitään sitä vastaan.
"Saat pitää tämän päivän vapaana, koska ensimmäinen yövartio voi viedä voimia yllättävän paljon. Tulee olla pitkään hereillä, joten ota vaikka päiväunet ennen sitä", sanoin Liekkitassulle, joka oli luvannut harkita asiaa. Sitten naaras oli kadonnut pois luotani. Karhumyrsky oli palannut partiosta, ja hän istui vierelläni.
"Miten partio sujui?" kysyin ja käänsin katseeni kolliin.

//Karhu?
// 758 sanaa

Katsoin Pimentovarjoa ja yritin keksiä, miksi Turmaloikka oli alkanut käyttäytymään oudosti. Jos kissan luonne yllättäen muuttuu, siihen liittyy yleensä jotakin. Mielessäni kävi, että Turmaloikka haluaisi päästä Pimentovarjon lähipiiriin ja kenties surmata tämän. Ajatus oli kuitenkin naurettava. Miksi ihmeessä Turmaloikka haluaisi tappaa Pimentovarjon? Vaihtoehto numero kaksi oli loogisempi.
"Ehkä hän haluaa kanssasi pentuja", vastasin lapojani kohauttaen. Tumman soturin katseesta huomasi, ettei tämä ollut odottanut minun sanovan niin. Henkäysvarjo oli ollut minulle mukava, vaikka hän käyttäytyikin montaa muuta kissaa kohtaan kylmästi ja välinpitämättömästi. Pimentovarjo oli nuori ja etevä soturi, joten ei olisi ihmeellistä, jos Turmaloikka haluaisikin perustaa perheen hänen kanssaan.
"Ja hiiretkin lentävät", Pimentovarjo sanoi. Käänsin pääni pois ja jatkoin matkaa. Pimentovarjokin pysyi vaiti. Metsä tuoksui hyvältä. Tuoksu oli selkeästi erilainen kuin viherlehden aikaan. Nyt ilmassa leijaili sateen tuoksu. Kuulin variksen raakkuvan lähettyvillä, ja haistoin eläinten tuoksuja. Osa hajujäljistä oli voimakkaampia kuin toiset. Olisin mielelläni lähtenyt kulkemaan jälkien perässä, mutta en halunnut olla liian töykeä. Pimentovarjo tuskin arvostaisi sitä, että lähtisinkin yhtäkkiä saalistamaan. Joen solina voimistui, mitä syvemmälle metsään pääsimme.
"En ymmärrä, miksei kuningatar voi käydä partioissa ja tehdä muita soturin tehtäviä. Miksi kukaan täysijärkinen haluaisi istua kuutta kuuta pentutarhan pimeydessä vikisevien pentujen kanssa?" esitin kysymyksen, johon en oikeastaan odottanut edes vastausta. Vaikka olin hetkeksi unohtanut olevani pentutarhan vanki, nyt en voinut enää työntää ajatusta sivuun. Olisin halunnut olla kuten kuka tahansa ikäiseni soturi. En halunnut myöntää sitä, mutta olin kateellinen Pimentovarjolle. Naaras sai tulla ja mennä miten halusi, koska hänellä ei ollut pentuja.
"Joillekin on ilo kuunnella niitä vikiseviä pentuja", naaras huomautti ja virnisti. Pyöräytin silmiäni. Minun puolestani Mäntyviiksi olisi voinut hyvin hoitaa jokaisen kuolonklaanilaisnaaraan pennut, kerta kissa halusi elää koko loppuikänsä pentujen kanssa pentutarhalla.
Piiskasin hännälläni ilmaa ärsyyntyneenä. En halunnut kävelyretken menevän täysin pilalle, joten yritin keksiä muuta ajateltavaa. Mieleeni muistui Turmaloikka ja se, mitä Pimentovarjo oli kollista kertonut. Soturi oli alkanut kuulemma käyttäytymään vähemmän hiirenaivoisesti.
"Siitä Turmaloikasta vielä", aloitin, ja tumma soturi kääntyi puoleeni kysyvästi. Ennen kuin jatkoin, pysähdyimme joen rantaan istumaan.
"Ei kai hän yritä mitään vallankaappausta? Ehkä hän yrittää ystävällisemmällä käytöksellä saada sinut ja kaikki muut puolelleen. Oletko nähnyt, että hän olisi tehnyt mitään tällaiseen viittaavaa?" kysyin varovasti. Kaikki eivät pitäneet Punatähden tavasta johtaa Kuolonklaania. Osa kuolonklaanilaisista halusi päällikön oleman julma, tunteeton ja murhanhimoinen. Minusta Punatähti pärjäsi ihan hyvin. Oli hänessäkin paljon parannettavaa, mutta ainakin Punatähti osasi ajatella järkevästi. Hän teki ratkaisunsa vain Kuolonklaanin hyväksi.

//Pimento? Sori tästä tuli ihan tosi tönkkö xd
// 388 sanaa

Olin ehdottomasti sitä mieltä, että isän tarina olisi kaikista paras. Mutta jotta tätä voitaisiin kutsua oikeaksi kilpailuksi, tarvittaisiin vielä lisää osanottajia isäni lisäksi. Ja minulla oli mielessäni muutama.
Kuljin Sinipennun edellä soturien pesälle, josta etsimäni varmaankin löytyisi. Kuusen oksien alla olimme mukavasti suojassa tuulelta ja pieneltä tihkusateelta, joka oli jo ehtinyt kastelemaan vähän turkkiani.
"Mustikka, mitä me täältä etsimme?" Sinipentu puhui melkein kuiskaamalla, ja huomasin hänen äänessään kireyttä. Normaalisti valkea naaras oli tyyni kuin lammen pinta leudolla säällä, mutta nyt hän oli pörhistänyt turkkinsa ja pälyili ympärilleen varautuneena. Huiskaisin hännälläni vähättelevästi, ei tässä mitään hätää ollut. Eivät soturit saaneet käydä pentujen kimppuun, vaikka nämä olisivatkin soturien omalla alueella - siitä oli varmasti säädetty jossain laissa. Ja sitä paitsi, isä oli lähestöllä, eikä hän antaisi minkään pahan sattua minulle.
"Kappas. Meillä taitaa olla täällä kutsumattomia vieraita", maukui ruosteenruskea naaraskissa, jolla oli samanlaiset oranssit silmät kuin minun isälläni. Jo pelkästään siitä tiesin kissan olevan Ruostekukka, soturi, joka oli verisukulaiseni ja isäni emo. Ruostekukka nousi istumaan paikallaan, irrottamatta läpitunkevaa tuijotustaan minusta ja Sinipennusta. "Sinä olet varmaankin poikani jälkeläinen. Mustikkapentu, oletan?"
Nyökkäsin myöntävästi. "Niin olen. Ja tässä on paras ystäväni, Sinipentu. Me tulimme kysymään, sattuisitko sinä tietämään jonkin jännittävän tarinan, ja olisit halukas kertomaan siitä meille", esitin asiani änkyttämättä. Ensimmäistä kertaa koskaan tunsin oloni itsevarmaksi. Ehkä se johtui siitä, että pidin tätä Sulkapennun keksimää leikkiä jonkinlaisena kilpailuna, jossa vain yksi saattoi voittaa. Ja minä aioin olla se yksi.
Ruostekukka katsoi minuun mietteliäänä. Sitten hän taipui nuolaisemaan rintaansa. "Ehkä minulla onkin yksi jännittävä tarina kerrottavanani", hän sanoi hieman salamyhkäisesti. Oranssit silmät tavoittivat omani jälleen ja naulitsivat huomioni. "Mutta en ole varma, oletteko vielä tarpeeksi vanhoja kuulemaan siitä."
Vaihdoin Sinipennun kanssa uteliaita katseita. Katsahdin taas Ruostekukkaan ja röyhistin rintaani aivan kuten isä, silloin kun hän oli kertonut meille taistelustaan erakkolaumaa vastaan. Yritin näyttää tarpeeksi vanhalta ja rohkealta Ruostekukan silmissä, jotta voisin kuunnella tarinan. Sinipentu vain tuijotti vanhaa soturia, hänen ilmeensä ei värähtänytkään.
"Hyvä on sitten. Minä kerron", Ruostekukka naukaisi lopulta ja viittasi meidät istumaan. Tein hänen mielikseen, ja istuin aivan Sinipennun kylkeen kiinni, mutta pienempi naaras otti minuun heti hiirenmitalla etäisyyttä - arvelin hänen kaipaavan vähän omaa tilaa, enkä ottanut siitä itseeni.
"Monta vuodenaikaa sitten oli kissa, joka oli hyvin uskollinen klaanilleen", soturi aloitti ja katsoi meitä tiiviisti. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin ja pörhistin karvani, mutten antanut pienen jännittyneisyyteni näkyä kasvoiltani. "Hän harjoitteli ahkerasti mestarinsa ankarien oppien alaisena, kunnes hän viimein ansaitsi soturinarvon ja oli valmis näyttämään klaanilleen todelliset kykynsä. Kävi kuitenkin niin, että nuori kissa tapasi ihastuttavan naaraan, johon hän rakastui heti ensisilmäyksellä." Tarina kiinnosti minua paljon, mutta heti kun Ruostekukka otti rakkauden puheeksi, Sinipentu alkoi nyrpistellä nenäänsä, ikään kuin pelkkä ajatus olisi inhottanut häntä. Ruostekukka ei välittänyt pennusta, vaan jatkoi: "Kaksikko jakoi toisilleen kaikki salaisuutensa. Nuori soturi meni erehdyksissään puhumaan pahaa Pimeyden Metsästä, hän sanoi, ettei uskonut sen olevan todellinen, ja että kaikki siihen uskovat olivat tekopyhiä. Se oli virhe, sillä naaras kertoi kaiken kuulemansa päällikölle, ja päällikkö mestautti kylmäverisesti nuoren soturin, petturin ja esi-isiemme herjaajan. Sen pituinen se." Tarinan kuultuani olin lievästi sanottuna järkyttynyt. En ollut osannut odottaa sen loppuvan tällä tavoin. Emo oli kertonut minulle tarinoita, jotka loppuivat aina onnellisesti, mutta Ruostekukan kertomus pursusi raakuutta.
"Onko tällä tarinalla jokin opetus?" Sinipentu viereltäni kysyi ja rypisti otsaansa. Ruostekukan silmät välkähtivät.
"Älä koskaan puhu pilkkaa esi-isistämme, Pimeyden Metsän hengistä, sillä muutoin sinut korjaa kuolema, ja kuoleman jälkeen ikuinen kadotus." Sen jälkeen naaras jatkoi turkkinsa pesua, ja ikään kuin unohti meidät. Haparoin itseni takaisin tassuilleni ja kiitin soturia vaisusti tarinasta. Sitten luikimme nopeasti ulos pesästä, turvaan valoisalle aukiolle.
Vilkaistessani ympärilleni, huomasin Sulkapennun ja Sähköpennun olevan vielä kierroksellaan. Tuhkajuova suki turkkiaan pentutarhan edustalla ja piti samalla jälkikasvujaan silmällä. Säpsähdin vähän hänen vaaleanvihreiden silmiensä osuessa minuun. En pitänyt niiden kylmästä, tunteettomasta katseesta. Se ei ollut yhtään samanlainen kuin emolla, joka katsoi minua aina lämpimästi ja rakastavasti. Ei ihme, että Sinipennusta oli tullut tuollainen tosikko, kun hänen emonsakin oli yhtä viileä kuin jää.

Jututimme vielä muutamaa kissaa aukiolla, mutta emme saaneet kuulla pilalle menneestä metsästysreissusta kertovaa tarinaa jännittävempiä juttuja, joten palasimme pentutarhan lähistölle odottamaan Sulkapentua ja Sähköpentua. Kenties heitä oli onnistanut ja saisimme sittenkin kuulla jotain jännittävää.
Ainakin olimme saaneet kuulla Kuolonklaanin ja erakkolauman välisestä kahakasta, sekä siitä kissasta, joka oltiin surmattu, koska hän oli puhunut pahaa Pimeyden Metsästä. Kyllä Sulkapennun ja Sähköpennun leuat loksahtaisivat, kunhan se saisivat kuulla Karhumyrskyn ja Ruostekukan tarinat.
Ruostekukan tarinaa ajatellessani minulle tuli hiukan epämukava olo. En halunnut tulla tapetuksi. Siksi minun pitäisi uskoa Pimeyden Metsään järkähtämättä. Pimeyden Metsä palkitsisi kyllä uskollisuuteni. Sillä jos ryhtyisin syntiseksi sen tarinan kissan tavoin, minua odottaisi ikuinen kadotus, kuten Ruostekukka oli sen kuvannut.
Parempi uskoa kuin katua.

//Sulka ja Sähkö?
//759 sanaa

Naaras kysyi minkälaista oli olla kunigatar. Noh, mitä siitä sanoisi? Pohdin asiaa hetken, sillä oma kunigatar elämäni ei ollut aivan normaaleimmasta päästä. Niin, no, ajan riittävyys, pesähulluus, ja oma puuttuva aika.
"Rauhallista, riittää omaa aikaa", Tokaisin, katsoen pentuani. Olihan se toli kyseenalaista, mutta jos olisin halunnut olisin voinut vain jättää pennun vain huitteille ja tehdä mitä huvittaa. Olihan Mäntyviiksi silti puolellani, vaikka kyseenalaisti menoja harvinaisen usein. Tokin kaipasin sorturin elämää, sitä tekemisen määrää, mutta en niin paljon etten voisi kasvattaaa Mustikkapentua. En todellisuudessa omannut Karhumyrskyn kanssa pentuja, ehkä kun Mustikkapentu pääsisi oppilaaksi voisimme ajatella toista pentuetta? Olihan nyt liian aikaista. Pikkukaaos oli tietääkseni klaani peräinen, sekä naaras oli minua vanhempi, en tiennyt muuta toisesta. Oliko hän koskaan tullut juttuun kumppanini kanssa, saati puhunut hänelle?
"Haluaisitko sinä perhettä?", Kysyin. Asiaa pidettiin melkein joka soturin velvollisuutena hankkia pentuja perhe ja muuta, minä pisin asiaa vain typeränä että jokaisen pitäisi muka olla pentujen emo, jokainen saisi mielestäni päättää halusiko liikkuvia ja puhuvia pörrökasoja jalkoihinsa ilman että häntä tuomittaisiin. Tuhkajuova näytti siltä ainakin ettei häntä voinut vähempääkään kiinnostaa pentujen kasvatus tai näille osoitettava emon rakkaus. Tai siis, se emon rakkaus tuntui puuttuvan kokonaan pelistä. Miksi pennut kunnioittivat moista? Minä tosin en kunnoittanut lainkaan vanhempiani, sillä miksi kunnioittaa kissoja jotka eivät koskaan käyttäytyneet kuin emo ja isä, ei veresi ja sen alkuperä loppujen lopuksi mitään merkinnyt. Olisi hauskaa joku päivä törmätä emooni ja isääni, sekä kysyä mitä noilla päässä liikkui kun tekivät minulle moisen tempun.

//240 sanaa
//Pikku?

Kerroin Villisielulle, että olin tullut katsomaan pentuja. Pidin paljon pennuista, mutta itselleni ei ollut suotu vielä ainuttakaan. Se harmitti, ja paljon, sillä olin paljon Villisielua vanhempi. En edes ymmärtänyt, miten olin pystynyt sivuuttamaan kaiken muun paitsi soturin tehtävät heti soturinimeni ansaitsemisen jälkeen. Olin ollut niin huono ystävä Taivaslaululle, enkä Haahkasurman kanssa ollut vaihtanut montaakaan sanaa pentutarhan jälkeen. Olin sulkenut kaikki ulkopuolelle, minkä ymmärsin nyt myöhemmin vääräksi tavaksi. Huomasin tuntevani nykyään usein kateutta, mikä oli täysin uusi tunne minulle. Tiesin vielä olevan runsaasti aikaa kaikelle, mutta muiden eteenpäin siirtyminen sai minut tuntemaan, että olisin pysynyt päivä toisen perään paikallaan. Siirsin katseeni pentutarhan seinämästä, johon olin suunnannut katseeni pohdintani ajaksi, pentuun lähellä Villisielun sammalvuodetta. Siniharmaa kollikissa taisi olla Villisielun pentu, ja ellen väärin ollut kuullut, pentu omasi nimen Mustikkapentu. Vaikka en paljon keskustellut kuolonklaanilaisten kanssa, kuulin silti paljon asioita ihan tuoresaaliskasan läheisyydessä istuen. Se oli ihan hyvä, että asiat kiirivät minunkin korviini, vaikka en niitä erityisemmin udellut. Samalla syödessä tuoresaalista pystyi helposti pitämään korvat tarkkana. Eikä sille mitään voinut, että jotkut eivät osanneet puhua hiljaa. Tuskin klaanin keskuudessa edes uskallettiin vaihtaa isompia ja salaisimpia asioita, niille löytyi varmasti parempikin paikka leirin ulkopuolella, missä kukaan ei todennäköisesti olisi kuuntelemassa.
“Minkälaista kuningattarena oikein on?” lausahdin kysymyksen ilmoille sen enempää ajattelematta, mikä oli selvästi virhe. Minulle oli normaalia laukoa välillä suustani täysin typeriä kysymyksiä, jotka olisin voinut estää ajattelemalla ensin. En voinut kuitenkaan enää perääntyä, enkä halunnut näyttää typerältä, joten annoin juuri kysytyn kysymyksen jäämään leijumaan ilmaan. Ehkä kysymys tuli siitä, että olisin kovasti itsekin halunnut pentuja ja kuningattareksi, mutta mielenkiinnolla olisin kuullut minkälaista se oikein oli. Minulla ei ollut vanhempia, eikä minulla ollut ollut emoa huolehtimassa, joten en oikein tiennyt minkälaista oli pitää omista pennuistaan huolta. Minun emoni ei ollut voinut pitää minusta huolta pentuna, en ollut edes ollut tekemisissä vanhempieni kanssa. Oli välillä hyvin raskasta nähdä muiden perheet, kun itsellä ei ollut ketään. Sen asian halusin korjata, mutta ei se ollut niin yksinkertaista. Siirsin katseeni valkeaan naaraaseen odottaen tämän vastausta.

//Villi? :D
// 327 sanaa

Olin tukehtua tähteeseen kuullessani Mahlahallan ajatuksen. Aloin kakoa ja yritin saada kurkkuuni jumittuneen palan irtoamaan, kunnes Mahlahalla tajusi taputtaa minua selkään, ja luu lennähti ulos suustani. Mutisin kollille vaivaantuneen kiitokseni samalla, kun yritin saada vettyneitä silmiäni kuiviksi.
Ei! Me emme lähtisi etsimään Lauhalaukkaa enää näin monen kuun jälkeen, ja vaikka löytäisimmekin hänet, en halunnut häntä tänne taas pilaamaan asioita ja viemään sitä, mikä minulle kuului. En tietenkään voinut sanoa oikeita ajatuksiani ääneen ja kaunistelematta Mahlahallalle - menettäisin hänen luottamuksensa oitis. Mutta jotakin minun oli keksittävä, sillä muuten kollin epäilykset uudesta minästäni saattaisivat herätä.
"Voi Mahlahalla, ties kuinka monet kerrat olen yhä vain uudelleen palannut siihen paikkaan, jossa näin hänet viimeisen kerran, ennen kuin kaksijalat veivät hänet", huokaisin ja käänsin pääni poispäin, ikään kuin en olisi voinut kestää koko ajatusta. "Mutta siitä on jo kauan. Kenties, jos olisimme lähteneet matkaan heti, saattaisimme ehkä nyt viettää aikaa kolmisin, jutella niitä näitä, olla kuin menneitä ei olisikaan, mutta nyt? Nyt jos lähtisimme, päätyisimme lopulta itsekin kokemaan Lauhalaukan kohtalon, enkä usko, että hänkään olisi halunnut sitä, vai mitä luulet?" Nostin nyt katseeni maasta ja siirsin sen Mahlahallaan, joka katsoi minua hetken aikaa tekemättä elettäkään, kunnes lopulta pudisti päätään ja laski katseensa alas tassuihinsa.
"Ethän syylistä itseäsi tästä, et voinut sille mitään", nau'uin hiljaisella äänellä, kuin voisin muka jotenkin ymmärtää soturin sanatonta tuskaa. "Uskon Lauhalaukan olevan onnellinen siellä missä ikinä onkaan, kunhan vain sinä osaat jatkaa elämääsi ja irrottaa menneistä. Teillä kahdella oli erityinen side, varmasti jokainen tässä klaanissa huomasi sen, mutta et voi koskaan nauttia elämästä samalla tavalla, jos elät ikävöiden häntä." Puhuin matalalla, rauhoittavalla äänellä, ja katsoin kollia lämpimästi, yrittäen vaikuttaa edes jollain lailla myötätuntoiselta, vaikka se olikin kovan työn takana. Koska sitähän ystävät tekivät: jakoivat toisilleen kaikki murheet ja huolet.

//Mahla?
//287 sanaa

Sulkapentu selitti muille innoissaan ideaa, jonka hän oli juuri saanut päähänsä. Sinipentu kuunteli siskonsa ehdotusta Mustikkapennun viereltä, vaikkakin hänen ajatuksensa harhailivat koko ajan ihan jossain muussa. Ennemmin hän olisi etsinyt jostain lahon puun ja yrittänyt löytää sen rungon kätköistä uusia ötökkälajeja, joita hän ei ollut vielä nähnyt. Mutta ilmeisesti hän saisi taas tänään tyytyä toisenlaiseen tekemiseen, koska Sulkapennun idea oli saanut myös Sähköpennulta ja Mustikkapennulta kannatusta.
"Jos hajaannutaan pareittain, saadaan kuulla kaksinkertainen määrä tarinoita", Mustikkapentu laskeskeli. "Ja kunhan olemme kuulleet tarpeeksi, tai kun meidän pitää palata takaisin pentutarhaan, kerromme toisillemme kaikki tarinat, jotka saimme kuulla, ja päätämme niistä sitten parhaimman." Sinipennusta Mustikkapennun selitys kuulosti monimutkaiselta, mutta ilmeisesti muut olivat ymmärtäneet siitä ainakin sen osan, jossa ehdotettiin pareiksi jakaantumista. Sulkapentu ja Sähkäpentu muodostivat yhden parin, Sinipentu olisi - kuten tavallista - Mustikkapennun kanssa. Ei hänen seurassaan mitään vikaa ollut, mutta joskus kollin innokkuus kävi hänen hermoilleen.
"No, keltä kysytään ensiksi? Kysytäänkö isältäni - hän on koko klaanin mahtavin kissa!" Mustikkapennun pälpättäessä Sinipentu ehti tuskailla, eikö tuo koskaan sulkisi suutaan. Koska hän halusi saada pennun hiljentymään, naaras suostui ystävänsä ehdotukseen käydä kysymässä Karhumyrskyltä ensin, vaikka hän olikin sitä mieltä, että Henkäysvarjo oli koko klaanin mahtavin kissa, eikä Mustikkapennun isä.
Karhumyrsky näkyi tulevan juuri metsästyspartiosta. Hän kantoi hampaissaan pulskaa jänistä, jonka kastanjanruskea soturi vei ylpeänä poikansa katsellessa tuoresaaliskasalle, ennen kuin kääntyi kohtaamaan pennut kasvotusten. Sinipentu antoi Mustikkapennun hoitaa puhumisen, hän itse keskittyi tiirailemaan taivaalle siltä varalta, jos siellä olisi sattunut näkymään lintuja lentelemässä.
"Hei, poika - ja Sinipentu", Karhumyrsky mörisi hyväntuulisena ja soi kummallekin pennulle lempeän, karhumaisen hymyn. Hänen nimensä oli sattunut juuri sopivasti, Sinipentu ajatteli laskiessaan katseensa jälleen soturiin.
"Isä! Onko sinulla kerrottavana mitään jännittävää tarinaa? Meillä on kilpailu!" Mustikkapentu intoili. Sinipentu ei ollut varma, oliko kolli täysin tajunnut Sulkapennun ideaa, mutta hän ei viitsinyt huomauttaa asiasta.
Karhumyrsky räpäytti oransseja silmiään. "Vai jännittävää tarinaa…" Hän istahti alas ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen haaveksivasti. "En ole tainnut kertoa teille taistelustani erakkolaumaa vastaan, enhän?" hän naukaisi sitten ja virnisti viekkaan näköisenä kuin kettu. Mustikkapentu ja Sinipentu pudistelivat päätään. "Niin arvelinkin. No, kerran Punatähti lähetti partion häätämään liian lähelle rajaa asettuneita erakkoja pois. Minä olin mukana siinä partiossa yhdessä jo poismenneen mestarini Surmakynnen kanssa. Olin vasta oppilas, ja kamalan innoissani päästessäni mukaan niin jännittävälle tehtävälle. Punatähti yritti saada erakot lähtemään puhumalla, mutta he eivät kuunnelleet järkipuhetta, vaan hyökkäsivät kimppuumme. Jokainen kuolonklaanilainen taisteli kuin vimmattu, eikä kellekään jäänyt epäselväksi, kuka sen taistelun ylivoimainen voittaja oli." Karhumyrsky röyhisti rintaansa ja otti mukavamman asennon vaipuessaan yhä syvemmälle muistoihinsa. "Erakoiden johtaja taisi kuolla silloin, en ole ihan varma, mutta ainakin ne raukat pakenivat häntä koipien välissä kauaksi reviiristämme, eikä niistä ole sen koommin kuultu."
"Vau!" Mustikkapentu haukkoi henkeä tarinan pauloissa. Sinipentu kyseenalaisti syvästi kaiken kuulemansa, vaikka täytyikin myöntää, että Karhumyrskyn tarina oli ollut aika hurja. "Kiitos isä!" Siniharmaa pentu pukkasi nopeasti päällään isänsä pitkää jalkaa, kunnes lähti loikkimaan seuraavan kissan luo. Sinipentu huokasi ja yritti pysytellä seuralaisensa kintereillä. Hän toivoi mielessään, että Tuhkajuova patistaisi kaikki pennut piakkoin takaisin pentutarhaan päiväunille.

//Sisarukset? Toittis ei haittaa jos jaoin nää pareittan xd
//486 sanaa

Karhumyrskyn sanat saivat minut aina vain enemmän yllättyneeksi. En olisi koskaan kuvitellut kuulevani tämän soturin suusta mitään vastaavaa. Karhumyrsky toivoi, että meistä tulisi joskus jopa ystäviä. Ajatus vaikutti varsin etäiseltä, koska tiesin, että Lauhalaukka ei ollut koskaan ollut soturin suosiossa. Tekisinkö väärin parasta ystävääni kohtaan, jos alkaisin kaveeraamaan Karhumyrskyn kanssa? Mieleni synkkeni muistaessani, että Lauhalaukka oli kadonnut. En tiennyt missä hän oli, vai oliko hän edes hengissä. Keskeytin syömisen hetkeksi ja nostin katseeni Karhumyrskyn oranssiin silmiin.
"Ei kai ystäviä voi olla koskaan liikaa", totesin ja kohautin lapojani. Väläytin kastanjanruskealle kissalle hennon hymyn. Lauhalaukka tuskin pahastuisi, vaikka hankkisinkin ystäviä klaanistamme. Lauhalaukka tulisi olemaan paras ystäväni nyt ja aina, ja kolli takuuvarmasti tiesi sen. Karhumyrsky nyökkäsi. Jatkoimme syömistä kaikessa rauhassa ja juttelimme niitä näitä partioinnista ja ihan tavanomaisista asioista. Ehkä Karhumyrsky ei ollutkaan niin kamala. Mitä pidempään juttelimme, sitä enemmän Karhumyrsky vaikutti kissalta, josta oikeasti voisi tulla minun ystäväni.
"Voi, olisitpa ollut tuollainen jo silloin, kun Lauhalaukka oli yhä täällä! Meillä kolmella olisi takuulla ollut aivan mahtavaa", naurahdin ja päästin kurkustani kehräyksen. Olin rentoutunut täysin, enkä miettinyt enää niin tarkasti sanojani. Karhumyrsky vaikutti hyväksyvän minut tällaisena kuin olen, joten en kokenut sille tarvetta. Katseeni muuttui jälleen haikeaksi, kun muistin Lauhalaukan. Lauhalaukka olisi takuulla pitänyt Karhumyrskystä, jos hän olisi tullut leikkimään kanssamme ollessamme nuoria. Kenties silloin kaksikon välit olisivat voineet lämmetä.
"Pitäisiköhän häntä lähteä etsimään?" kysyin nopeasti ennen kuin kastanjanruskea kissa ehti vastata. Kysymys oli lähinnä vain ajaus, joka oli leijaillut päässäni tovin. En minä voisi lähteä Lauhalaukan perään, koska en tiennyt lainkaan minne hänet oli viety. Jos lähtisin, pahimmassa tapauksessa eksyisin Kuolonklaanista ja menettäisin henkeni. Kuitenkin tunsin syyllisyyttä siitä, että olin vain hyväksynyt ystäväni katoamisen tekemättä asialle mitään. Taisin olla todella huono ystävä, koska Lauhalaukka olisi takuuvarmasti lähtenyt minun perääni, jos olisin kadonnut.

//Karhu?
// 291 sanaa

Sulkapentu pentuetovereineen kasvoi kovaa vauhtia. Pentujen tasapaino kehittyi, ja he olivat saaneet maistaa ensimmäistä kertaa tuoresaalista. Sulkapentu oli pitänyt mausta, mutta vaikka liha oli ollut pehmeää, sen syöminen oli pienelle pennulle haastavaa. Mustikkapentu oli ajan myötä tullut osaksi kolmikon leikkejä. Se ei haitannut Sulkapentua, koska naaras halusi tutustua jokaiseen klaanitoveriinsa. Harmaanruskea raidallinen pentu loikoili emonsa vatsan vieressä pentutarhan perällä. Hän tiesi Sinipennun olevan hereillä, mutta sisko pysytteli siitä huolimatta emon kehon luona suojassa. Pennut tiesivät, että he pääsisivät vasta auringonnousun jälkeen jaloittelemaan pesän ulkopuolelle. Usein Mäntyviiksi tai Villisielu lähti katsomaan pentujen perään, mutta tänä aamuna Tuhkajuova oli lupautunut vahdiksi. Koska pesä oli täysin hiljainen, Sulkapentu kuunteli tarkkaavaisesti pesän ulkopuolelta kuuluvia ääniä.
Joku soturi oli huutanut äsken, että auringonnousun partio lähtisi pian matkaan. Sulkapentu nousi varovasti ylös pediltä ja hiipi kohti pesän uloskäyntiä. Hän vilkaisi jäkäläverhon alta pääaukiota. Aukio tyhjeni nopeasti, kun kissat loikkivat partioihin. Naaras saattoi nähdä taivaanrannassa siintävät auringonsäteet, jotka tarkoittivat auringonnousun olevan juuri nyt meneillään. Pentu loikki takaisin emonsa luokse ja puski tuota pienellä kuonollaan. Tabbykuvioinen kuningatar säpsähti hereille ja katsoi tytärtään kysyvästi.
"Aurinko nousee, voimmeko mennä ulos?" Sulkapentu kysyi ja katsoi emoaan toiveikkaasti. Tuhkajuova herätti kaksi muuta pentua ja nousi istumaan. Se tarkoitti, että he pääsisivät pian ulos.
"Teidän täytyy siistiytyä sitä ennen", Tuhkajuova totesi tunteettomalla äänellä. Sulkapentu irvisti. Emo oli kertonut, että jokaisen kissan tulisi osata pestä oma turkkinsa. Niinpä kolmikko alkoi vaivalloisesti nuolla pienillä, karheilla kielillään karvojaan. Sulkapennun turkki oli pehmeää ja pörröistä. Emon mukaan turkin laatu muuttuisi, kun pentue kasvaisi isommiksi. Kun emo oli sukinut oman turkkinsa, hän auttoi pentujaan. Tuhkajuova nuoli pitkin vedoin Sulkapennun päälakea ja selkää. Sähköpennun turkki oli siistiytymisestä huolimatta sotkuisen oloinen. Hännän karvat sojottivat joka suuntaan, mutta olisi se kamalampikin voinut olla.
"Toivo vain, että tämä pentukarva katoaa nopeasti", emo sihahti Sähköpennulle, kun hän yritti siistiä ainoan poikansa turkkia. Sulkapentu odotti jo malttamattomana pesän uloskäynnillä, että he pääsisivät ulos. Mustikkapentukin oli juuri herännyt, ja pentu tiesi mitä oli edessä. Viimein emo oli valmis, ja hän nousi ylös sammalvuoteeltaan. Sulkapentu antoi tabbykuvioisen naaraan astella ensimmäisenä pääaukiolle. Sitten harmaanruskea pentu loikki innoissaan emonsa käpälien ohitse aukiolle.
Aamu oli pilvetön ja melko lämmin. Eilinen päivä oli ollut sateinen ja synkkä. Sulkapentu halusi nauttia lehtisateen viimeisistä lämpimistä päivistä täysillä.
"Mitä me teemme tänään?" Sulkapentu hihkaisi kolmelle ystävälleen, joista kaksi olivat hänen sisaruksiaan. Kukaan ei tuntunut keksivän mitään, joten Sulkapennun täytyi miettiä itse.
"Voisimme tutustua klaanin kissoihin! Käydään kysymässä kissoilta jännittäviä tarinoita, ja päätetään sitten, kenen kissan tarina oli jännittävin!" Sulkapentu ehdotti silmät säihkyen. Hän katsoi vuorollaan jokaista pentua odottava ilme kasvoillaan ja toivoi, että muut innostuisivat ideasta.

//Sini, Sähkö tai Mustikka?
// 424 sanaa

"No, miten sinulla menee?" Tuhkajuova kysyi kulkiessaan vierelläni. Naaras vaikutti siltä, ettei halunnut puhua pennuistaan ja yritti vaihtaa puheenaihetta minun elämääni. Ymmärsin kyllä häntä. En ollut koskaan ajatellut hankkivani pentuja, en nähnyt itseäni emona. En ainakaan vielä kun olin nuori, kun minulla oli tärkeämpiä asioita joihin keskittyä.
"Hyvin", vastasin lyhyesti. En ollut oikein rupattelutuulella, mutta toisaalta enhän minä koskaan ollut. Kuljimme eteenpäin verkkaiseen tahtiin Kuolonklaanin reviirillä viileän tuulen osuessa turkkeihimme, hiljaisuuden vallitessa. Yksi asia kuitenkin mietitytti minua, ja jos kenenkään kanssa pystyisin siitä keskustelemaan, se oli Tuhkajuova.
"Turmaloikka on käyttäytynyt oudosti", naukaisin seuratessani katseellani puustossa liiteleviä lintuja. Kuulin Tuhkajuovan puuskahtavan viereltäni.
"Ainahan hän on ollut hiirenaivoinen."
Vilkaisin ohimennen vierelläni kulkevaa naarasta. Olimme saaneet sietää kollin kiusantekoa koko oppilasaikamme, silloinkin, kun hänestä oli jo tullut soturi.
"Niin, mutta viime aikoina hän on käyttäytynyt vähemmän hiirenaivoisesti", selitin naaraalle. "En voi olla ajattelematta, että hän juonii jotain minun varalleni. Tiedän, että voittaisin hänet taistelussa. Mutta en pidä siitä, kun en tiedä mitä hänen päässään liikkuu."

//Tuhka?
// 162 sanaa

Minun ei edes tarvinnut harkita Mahlahallan ehdotusta. Partion jälkeen minulla oli koko loppupäivä vapaata, ja jossain vaiheessa tekemisen puute olisi saattanut käydä ikäväksi.
"Tietysti tahdon." Mahlahalla ei joutunut odottamaan vastaustani kauaa. "Milloin lähdemme?"
Kermanvärinen soturi vilkaisi nopeasti oppilaiden pesän suuntaan. Seurasin hänen katsettaan ja näin Liekkitassun siistimässä oranssinpunaista turkkiaan kaatuneen kuusipuun lähellä. "Ihan kohta. Käyn vain hakemassa hänet ja kerron ensin vähän tämän päivän harjoituksista", Mahlahalla sanoi ja kääntyi katsomaan taas minuun päin. Nyökkäsin kuitatakseni asian ymmärretyksi. Heti sen jälkeen Mahlahalla lähti kulkemaan oppilastaan kohti, ja koska en keksinyt järkevämpääkään tekemistä, siirryin odottamaan heitä leirin uloskäynnin läheisyyteen.
Kohta kaksikko jo tulikin luokseni. Mahlahallan johdolla lähdimme liikkumaan leiristä poispäin, kohti kollin valitsemaa harjoituspaikkaa. Emme juuri puhuneet matkan aikana, vaikka kävelinkin ihan hänen vieressään. Liekkitassukaan ei avannut suutaan, mutta se nyt oli täysin ymmärrettävää, kun oli nuori ja halusi jostain kumman syystä eristäytyä muista ja osoittaa kaikille mieltään.
Mahlahalla oli valinnut meille rauhallisen kolkan metsästä. Kolli ohjeisti oppilastaan tulevaa harjoitusta varten, kuuntelin häntä toisella korvallani ja yritin päästä jyvälle siitä, mihin olin itseni laittanut osalliseksi. Enhän toki halunnut käyttää liikaa voimaa ja murskata nuorempaa kissaa painollani jo heti kättelyssä vain koska en ollut tajunnut jotakin.
Asetuin seisomaan vähän matkan päähän Liekkitassusta, joka sai kuulla vielä mestariltaan viime hetken neuvoja. Kun Mahlahalla antoi hännällään merkin, oranssinpunainen oppilas syöksähti minua kohti gepardin nopeudella. Väistöin hänen iskunsa hiukan kömpelösti, koska en ollut osannut odottaa näin sähäkkää lähtöä. No, nytpä tiesin, millainen kissa minulla oli vastassani, vaikkakin vain oppilas.

Harjoitukset sujuivat hyvin. Oli selvää, että vanhempana ja kokeneempana soturina minulla oli etulyöntiasema, enkä ollut yhtä huolimaton liikkeissäni, mutta Liekkitassu oli pärjännyt odottamaani paremmin. Mahlahalla vaikutti myös tyytyväiseltä oppilaansa suoritukseen.
Palattuamme leiriin tarjosin Mahlahallalle yhteistä ateriaa. Kermanvärinen kolli oli tuntunut tilanteessa hiukan hermostuneelta, mutta hän oli suostunut kumminkin.
Olin valikoinut meille tuoresaaliskasasta variksen. Siitä riittäisi syötävää meille molemmille, eikä ruoka loppuisi heti. Mitä pidempään yhteinen ruokailumme kestäisi, sitä paremmin aikaa minulla olisi tutustua hänen kanssaan.
"Huomaan, että olet ehkä hiukan hämmästynyt ystävällisyydestäni sinua kohtaan. Saatoin vaikuttaa velipuoleni läsnäollessa… no, vähän tylyltä. Mutta en minä oikeasti tarkoittanut mitään pahaa, minua vain harmitti, miten hyvän ystävän hän oli onnistunut löytämään", nau'uin ruokailun välissä. Mahlahalla katsahti minuun hieman yllättyneen näköisenä. "Tosiasiassa haluaisin päästä tutustumaan sinuun paremmin. Kuka tietää, kuinka paljon yhteistä meillä kahdella on ollut koko tämän ajan, ilman, että edes itse tiedostimme sitä. Voisimme olla hyvätkin ystävykset - tietenkin, jos se siis vain sopii sinulle." Nuolaisin suupieliäni, enkä odottanut Mahlahallan vastaavan mitään. En halunnut painostaa häntä mihinkään, en vielä. Minun olisi ensin ansaittava kollin luottamus päästäkseni hänen lähipiiriinsä.

//Mahla?
//418 sanaa