Vilkaisin Harakkatassua hieman yllättyneenä tämän kysymyksestä. En ollut tiennyt, että oppilas oli kiinnostunut uimisesta.
"Toki, jos se mestarillesi sopii. Vedet kylmenevät nopeasti lehtisateen aikaan, joten voimme harjoitella vaikkapa leirin lammessa alkeita. Uintitaito on tärkeä taito, jonka vuoksi opetan sitä ihan mielelläni. Jokaisen kissan pitäisi osata uida", totesin kävellessäni kohti leiriä. Olin tyytyväinen, että yhä useampi kuolonklaanilainen halusi oppia uimaan. Taito oli joen läheisyydessä eläville kissoille lähes yhtä tärkeä kuin taistelutaidot.
Leiri häämötti edessämme, ja kiristin tahtiani hieman. Hidastin sen kuitenkin takaisin kävelyksi piikkihernetunnelin edustalla. Astuin hämärään tunneliin mustavalkean oppilaan edellä. Outo olo palasi takaisin sillä sekunnilla, kun astuin sisään leiriin. Minua heikotti ja vatsassani myllersi. Olin väsynyt, joka yllätti minut itsenikin. Normaalisti harjoitustuokiot eivät väsyttäneet minua sen enempää kuin leirissä maleksiminenkaan. Pysähdyin lähelle piikkihernetunnelin suuta, ja Harakkatassu ohitti minut. Kolli vilkaisi suuntaani hieman kysyvän oloisena, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaansa. Siirsin katseeni kohti maata ja yritin hengitellä rauhallisesti. Kasasin itseni ja nousin ylös. Kävelin sotureiden pesän edustalle varovaisin askelin. Katseeni liukui parantajan pesän sisäänkäyntiin. Hetken ajan jopa harkitsin astelevani tuohon pahanhajuiseen loukkuun, mutta ajatus katosi nopeasti. En kävisi parantajan pesällä ellen ollut kuolemaisillani. Tämä varmaankin oli vain joku vatsatauti, joka menisi ohi ajallaan.

Päivät kuluivat ja muuttuivat neljäsosakuiksi. Puolen kuunkaan jälkeen oloni ei ollut helpottanut, päinvastoin. Olin kuitenkin saanut selityksen tälle kaikelle. Se ei todellakaan ollut miellyttänyt minua, mutta Jyrkänneloikka ja Henkäysvarjo olivat tyytyväisiä. Yritin väkinäisesti hymyillä isäni läsnäollessa ja esittää olevani tyytyväinen. Minusta tulisi emo pian. Pelkkä ajatuskin kuvotti minua. Ruusutuike oli eräässä partiossa kertonut huomanneensa vatsani kasvun ja kaikki muut tiineyden oireet. Samana päivänä Henkäysvarjo oli patistanut minut parantajan pesälle, jossa Hehkuaskel oli varmistanut asian. Minä saisin pentuja, ja vatsani tulisi kasvamaan valtavaksi, sillä pentuja oli odotettavissa useampia.
Vaikka tiineysaikaa oli jäljellä vielä puolisen kuuta, liikkuminen alkoi olla vaivalloista. Hengästyin jopa juostessani hitaimpia saaliita kiinni, ja partion jälkeen olin aivan loppu. Nautin vapaapäivästäni nyt leirin pääaukiolla. Loikoilin lähellä sotureiden pesää ja nautin auringosta. Se hädin tuskin lämmitti enää, mutta lähenevä lehtisade veisi viimeisetkin lämmönrippeet pois. Villisielu oli siirtynyt pentutarhalle ja luopunut oppilaansa koulutuksesta. Itse en ikimaailmassa olisi tehnyt niin. Olisin vaikka väkisin kouluttanut oppilaani soturiksi, koska minä olin hyvä soturi.
"Miten menee?" Henkäysvarjon ääni kuului sotureiden pesän sisäänkäynniltä. Raidallinen kolli asteli minun luokseni. Kampesin itseni vaivalloisesti ylös ja kohtasin kumppanini sinisen katseen.
"Isosti", murahdin viitaten vatsaani, joka häiritsi elämääni aivan liikaa. Henkäysvarjo naurahti ja puski kuonollaan poskeani. Hänen kurkustaan pääsi hiljainen kehräys.
"Sinun pitäisi siirtyä pentutarhalle", varapäällikkö huomautti ja astui askeleen taaksepäin. Pudistin päätäni.
"Siirryn sinne vasta kun on aivan pakko. Nyt ei ole mitään pakkoa", murahdin kylmästi. Henkäysvarjo ei vaikuttanut yllättyneeltä.
"Paitsi että leirin ympäri käveleminenkin hengästyttää sinua, etkä pian pääse enää edes ilman apua jaloillesi", kolli vastasi vakavalla äänellä. En aikonut taipua hänen tahtoonsa.
"Jätä minut vain pois partioista jos haluat, mutta pentutarhalle minä en muuta vielä neljäsosakuuhun", vastasin pitämällä ääneni tasaisena, vaikka olin suunnattoman ärsyyntynyt. Kolli pudisteli turhautuneena päätään.
"Hyvä on, siirrän sinut syrjään soturin tehtävistä, mutta saat jäädä sotureiden pesään", kolli taipui vastahakoisesti tahtooni. Nyökkäsin nyt vähän tyytyväisempänä. Oli oikeastaan helpotus, ettei tarvitsisi enää partioida tai saalistaa klaanille tässä kunnossa. Toivoin vain, että kuusi ja puoli kuuta kuluisi nopeasti, jotta pääsisin takaisin elämään minun omaa elämääni. Elämää ilman valittavia ja takertuvia pentuja, ja elämää jossa sain tehdä mitä itse halusin.

Neljäsosakuun kuluttua suostuin siirtymään pentutarhalle, koska en pystynyt nukkumaan öisin. En halunnut olla se kissa, joka piti soturit hereillä vasten heidän tahtoaan. Mitä huomaamattomampi olin valtavan vatsani kanssa, sitä parempi. Mäntyviiksi oli tarjoutunut tekemään minulle vuoteen, mutta en ottanut apua vastaan. Olin tehnyt oman vuoteeni pesän perälle mahdollisimman kauas muista. Oli yö, enkä saanut nukuttua. Pennut liikahtelivat vatsassani saaden minulle epämukavan olon. Pyörin vuoteessani rauhattomasti. Hehkuaskel oli varoitellut kivuista, jotka synnytys toisi mukanaan. Hän myös arveli pentujen syntyvän lähipäivinä, koska tila vatsassani kävi pennuille jo ahtaaksi. Yritin hengittää syvään, mutta olo oli rauhaton. Muut pentutarhan asukkaat nukkuivat sikeästi. Villisielun Mustikkapentukin nukkui emonsa vierellä. Pentu oli syntynyt vain muutama päivä aikaisemmin, eikä luojan kiitos juoksennellut ympäri pentutarhaa. Se olisi tehnyt minusta hermoraunion.
Kuuntelin klaaninvanhimpien tasaista kuorsausta. Aluksi se oli ärsyttänyt, mutta nyt ääni oli jopa rauhoittavaa. Suljin silmäni ja yritin nukahtaa, mutta valtava kipu sai minut räväyttämään silmäni auki. Tukahdutin vinkaisun ja purin hampaitani yhteen. Kipu jatkui hetken ajan, ja oli sitten poissa. Hengitykseni kuitenkin muuttui raskaammaksi, kun seuraava kipuaalto saapui. Suustani pääsi hiljainen äännähdys, joka sai Mäntyviiksen säpsähtämään hereille. Musta naaras nousi salamannopeasti pystyyn. Hän räpytteli hetken ajan silmiään ja tuntui valmistautuvan petoeläimen hyökkäykseen, mutta sitten kuningatar huomasi minut tuskissani omalla vuoteellani. Naaras käveli luokseni.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi kuiskaten. Pudistin päätäni, kun seuraava kipuaalto tuli aikaisemmin kuin olin odottanut. Olin varma, että synnytys oli käynnistynyt. En saanut sanotuksi sitä, mutta Mäntyviiksi tuntui tajuavan sen itsekin.
"Haen Hehkuaskeleen", naaras sanoi ja lähti ripein askelin ulos pesästä. Pakotin itseni pystyyn. Kivut vaikuttivat koko kehooni ja mieleeni sekoittaen ajatukseni. Vihasin elää tätä hetkeä enemmän kuin mitään. Halusin kuitenkin pysyä rauhallisena. En todellakaan huutaisi ja itkisi kuin mikäkin pentu. Olin soturi, ja kestäisin mitä vain. Seuraava supistus tuli. Se pakotti minut takaisin makuuasentoon. Samalla Hehkuaskel säntäsi pesään Mäntyviiksen edellä. Musta parantajanaaras tuli luokseni. Hän asettui häntäni viereen ja tarkkaili tilannettani. Mieleni teki raivota ja huutaa kaikille, mutta en olisi saanut kuitenkan sanaa suustani, joten hylkäsin sen ajatuksen.
"Ensimmäinen pentu näkyy jo. Nyt tehtäväsi on puskea se ulos. Kun sinua seuraavan kerran sattuu, ponnista oikein kovasti", Hehkuaskel sanoi raivostuttavan rauhallisella ja lämpimällä äänellä. Päätin kuitenkin totella, koska vaihtoehtoni olivat vähässä.
"Minä käyn herättämässä Henkäysvarjon", kuulin Mäntyviiksen sanovan, jonka jälkeen kuningatar katosi pääaukiolle. Henkäysvarjo tästä vielä puuttuisi. En missään nimessä olisi halunnut kolli tänne.
Kun kipuaalto tuli, minä ponnistin. Kipu oli kamalin, mitä olin ikinä tuntenut. Se helpotti hetkeksi, mutta jatkui taas. Toistin saman kaavan ties kuinka monta kertaa.
Hetki sitten Henkäysvarjo oli saapunut paikalle, ja Hehkuaskel oli käskenyt hänen nuolla. Hetken olin ihmetellyt käskyä, kunnes kuulin pientä vikinää raidallisen soturin jaloista. Käänsin katseeni kohti märkää myttyä, joka makasi maassa isänsä jalkojen juuressa. Voimani olivat aivan loppu, mutta kehoni ei välittänyt. En tiennyt miten, mutta onnistuin synnyttämään viimeisetkin pennut.

Aamu oli valjennut, ja synnytys oli ohi. Neljä pientä pentua makasi vierelläni ja joi maitoa. Ne painelivat pienillä käpälillään vatsaani tarmokkaasti. Olimme saaneet kolme naaraspentua ja yhden kollin. Yksi pennuista oli erittäin pienikokoinen. Pienimmällä pennulla oli hopeanharmaa turkki, josta saattoi jo erottaa haalean tabbykuvoinnin. Kaksi muuta pentua olivat hieman isompia kuin ainoa valkoturkkinen pentu. Hehkuaskel oli sanonut, että pienimmän pennun täytyi syödä paljon tai se ei selviäisi edes huomiseen. Pentu oli hetken ajan juonut maitoa, mutta se oli väsynyt sisaruksiaan aiemmin.
Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, kun tummanharmaa kolli astui sisään. Jyrkänneloikka suunnisti minun luokseni ja katsoi pentuja. Kolli istui alas ja nyökkäsi tyytyväisenä. Ellen nähnyt väärin, soturin kasvoilla oli silmänräpäyksen ajan hymyntapainen virnistys, mutta se katosi heti pois.
"Oletteko päättäneet pennuille jo nimet?" kolli kysyi matalalla äänellään ilmeettömänä. Pudistin päätäni.
"Henkäysvarjo halusi odottaa pari päivää", vastasin vähintäänkin yhtä tunteettomalla äänellä kuin isäni. Kolli nyökkäsi.
"Emosi olisi ylpeä sinusta", Jyrkänneloikan sanat yllättivät minut, ja hän huomasi sen kasvoistani. En ollut koskaan oppinut tuntemaan emoani sen kummemmin. Hän oli kuollut minun ollessani vielä pentu. Jyrkänneloikka puhui Juovasulka-nimisestä kissasta vain harvoin.
"Minun täytyy lähteä partioon. Tulen joku päivä katsomaan pentuja vielä", kolli totesi, kääntyi ja lähti. Päätin sulkea silmäni ja nukkua, sillä pennut olivat lopettaneet juomisen ja käyneet myös nukkumaan.

Pysyttelin pesässä koko päivän ja sitten vielä toisenkin. Oloni tuntui voimattomalta synnytyksen jäljiltä. Halusin kuitenkin palavasti nousta ylös ja lähteä edes hetkeksi pois pentujen viereltä. Tänään olisi se päivä. Pennuista pienin oli muuttunut hiljaiseksi. Vielä eilen se oli miukunut hurjasti ja juonut maitoa. Tänään pentu oli juonut vähän, mutta nukahtanut vain nopeasti. Hehkuaskel oli huolissaan pennun hyvinvoinnista, mutta minä en osannut olla. Välillä minut valtasi hetkellinen lämmin olo katsoessani pienokaisia, mutta se haihtui nopeasti pois. Vaikka en myöntäisi sitä kenellekään, rukoilin hiljaa Pimeyden Metsältä apua. Pyysin Pimeyden Metsää auttamaan pientä pentua, joka voi huonosti.
"Oletko valmis?" Henkäysvarjo kysyi ja käveli luokseni. Nyökkäsin ja nousin varovasti ylös herättämättä pentuja. Kumppanini kosketti varovasti pentuja vuorotellen ja kehräsi.
"Ne ovat upeita", kolli huokaisi rakastuneena ja nosti katseensa minuun. Hän hymyili lempeästi, mutta minua ei hymyilyttänyt. Lähdin varovaisin askelin kävelemään kohti pentutarhan uloskäyntiä.
"Käyn pääaukiolla kävelyllä. Hae minut jos nuo heräävät", totesin viileästi Mäntyviikselle, joka nyökkäsi. Naaras oli luvannut auttaa minua pentujen kanssa niin paljon kuin suinkin pystyi. Se ei minua haitannut. Mitä vähemmän minun pitäisi hoitaa jälkeläisiäni, sen parempi. Astuessani ulos pentutarhasta, tunsin herääväni taas henkiin. Ilma oli huomattavasti viileämpi pääaukiolla. Pesässä ilma oli alkanut tuntumaan tunkkaiselta maidontuoksuineen. Aurinko oli ohittanut huippunsa ja se laski parhaillaan. Pääaukio oli melko rauhallinen. Kävelin heti kohti vesiputousta. Henkäysvarjo käveli perässäni. Join raikasta vettä antaumuksella. Märistä sammalista saatu vesi ei ollut mitenkään erityisen hyvää, ja tämä tuntui olevan koko päivän kohokohta.
"Oletko miettinyt pennuille jo nimiä?" Henkäysvarjo kysyi ja keskeytti juomiseni. Vilkaisin raidallista kollia ja kohautin lapojani.
"En ole. Voimmeko päättää ne vaikka huomenna?" kysyin ja vilkaisin kollia. Henkäysvarjo nyökkäsi.
"Se sopii minulle. Mietin vain, että entä jos se pienin pentu olisi Sumupentu?" kolli kysyi varovaisella äänellä. En vastannut mitään, koska halusin miettiä nimiä vasta huomenna.
"Sopiiko se sinulle?" varapäällikkö kysyi ja sai minut hermostumaan.
"Ihan sama minulle. Sinä saat vaikka päättää kaikkien pentujen nimet. Ei niillä ole minulle mitään merkitystä", tuhahdin ja hetken päähänpistosta pulahdin lampeen uimaan. Vesi oli viileää, mutta ei suinkaan vielä kylmää. Hetken ajan uiskentelin putouksen ympärillä ja nautin tästä hetkestä. Mäntyviiksen saapuminen paikalle kuitenkin pysäytti minut. Kuningattaren kasvoilla oli huolestunut katse. Huoli valtasi myös Henkäysvarjon, ja ihme kyllä minutkin. Nousin nopeasti ylös lammesta ja ravistelin turkkiani.
"Mikä on?" Henkäysvarjo kysyi. Mäntyviiksi puhkesi itkuun, joka teki tilanteesta hieman kiusallisen.
"Kerro nyt äläkä itke", tuhahdin ja katsoin naarasta ärsyyntyneenä. Tunsin hännänpääni nykivän. En voinut sietää tuollaista käytöstä. Olisi vain kakistanut asian ulos heti, tuskin se vaati itkemistä.
"Pienin pentu ei hengitä. Naarmunenä on juuri hakemassa Hehkuaskelta paikalle", pikimusta naaras totesi itkun seasta. Henkäysvarjon reaktio oli omaani huomattavasti voimakkaampi. Kollin kasvoille ilmestyi surunomainen ilme. Kolli lähti kävelemään ripein askelin kohti pentutarhaa, jonne Hehkuaskel juuri saapui. Minä en halunnut mennä paikalle. Olo tuntui kovin tyhjältä. Kurkkuani kuivasi, vaikka olin juuri juonut paljon. Hengitys tuntui raskaalta, ja vatsassa kiersi. Pentu oli kuollut. Eikä se ollut mikä tahansa pentu, vaan minun pieni pentuni. Se oli Sumupentu. Kävellessäni hetken kuluttua pentutarhalle, Hehkuaskel tuli minua vastaan. Parantajan ilme oli pahoitteleva.
"Pienin pentu menehtyi. Hänen sydämensä oli liian heikko pitämään pienokaista hengissä. Olen pahoillani", sanat jäivät soimaan päähäni. Pentu oli menehtynyt. Nielaisin ja astuin hämärään pesään. Villisielu oli palannut pesään ja makasi vuoteellaan pentunsa vierellä. Henkäysvarjo oli nostanut pienen, hopeanharmaan pennun pois muiden luota. Kolli nuoli sen turkkia onnettoman oloisena ja kuiskasi sanoja sen korvaan, vaikka pentu ei kuulisikaan niitä.
"Se pitää haudata." Henkäysvarjo nosti katseensa minuun ja oli jo tarttumassa pennun niskasta kiinni, mutta estin häntä:
"Minä teen sen. Minä kannoin tuota pentua vatsassani, joten minä hautaan sen." Henkäysvarjo oli väittämässä vastaan, mutta sulki suunsa. Ilmeeni oli vakava, enkä suostuisi mihinkään muuhun vaihtoehtoon. Vilkaisin kolmea muuta pentua, jotka yhä nukkuivat sammalvuoteella. Työnsin kumppanini sivuun ja tartuin pentua niskasta kiinni.
"Hyvää matkaa, Sumupentu", varapäällikkö huokaisi hiljaa ja jäi katsomaan, kun kannoin pennun ulos pesästä. Leirin pääaukiolla kissat tuijottivat minua. Ruusutuike sanoi jotain, mutta en sisäistänyt hänen sanomaansa. Kävelin vain ja välttelin kohtaamasta yhdenkään kissan katsetta. Uloskäynnillä olin vähällä törmätä Pimentovarjoon. Naaras oli sanomassa jotain, mutta tajusi vaieta. Kohtasin ikäiseni soturin harmaansinisen katseen. Hän nyökkäsi vain ja käveli ohitseni. Odotin, että muukin partio oli palannut leiriin ja kiiruhdin sitten piikkihernetunneliin. Hautasin pennun aivan lähelle leiriä, mutta kuitenkin syrjäisään paikkaan, jossa harva kissa kävi. Kaivoin pienen kuopan ja laskin elottoman, aivan liian pienen pennun sinne. Jokin kumma tunteellisuuskohtaus valtasi minut, ja tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Painoin kuononi elottoman pennun turkkiin.
"Kaikki hyvin, pikkuinen. Pimeyden Metsä pitää sinusta huolta. Tapaamme taas siellä", sanat vain tulivat suustani. Normaalisti olisin inhonnut itseäni sanoessani jotain noin typerää, mutta nyt niin ei käynyt. Olin vain hurjan, hurjan surullinen. Miksi juuri minun pentuni oli pitänyt kuolla? Teinkö minä jotakin väärin? Pakotin ajatukset syrjään ja kuovin maa-ainesta pennun ruumiin päälle. Se hautautui mullan alle kokonaan. Painoin käpälälläni maata niin, että se ei lähtisi tuulen mukana pois. En merkinnyt paikkaa mitenkään, koska en tulisi enää ikinä tänne. Sumupentu oli kuollut ja siinä se.
Sadepisarat iskeytyivät yhä märälle turkilleni. Sade voimistui hetkessä kaatosateeksi, ja kiiruhdin leiriin. Hidastin kuitenkin askeleitani, sillä sade tuntui puhdistavalta. Se rauhoitti ja sai minut unohtamaan surun. Sade auttoi minua päästämään irti Sumupennusta. Astuessani pääaukiolle, pääaukiolla olevat kissat tuijottivat minua. Heidän katseensa olivat täynnä sääliä, joka inhotti minua. Onnekseni suuri osa kissoista oli paennut sadetta pesiinsä, joten kukaan ei tullut puhumaan minulle.
"Ihan kamalaa", kuulin Hiutaleviiksen kuiskaavan veljelleen sotureiden pesän edustalta. Vilkaisin valkeaa naarasta ja tuhahdin. En vaivautunut vastaamaan mitään, vaan palasin takaisin pentutarhalle. Ennen kuin asetuin vuoteelleni, nuolin turkkiani kuivemmaksi. Asetuin viimein pentujeni viereen. Ne miukuivat onnettomina ja vaativat maitoa. Yksitellen kolme pentua löysivät vapaan nisän, ja ne alkoivat juoda tarmokkaasti. Pennuista tulisi takuulla hyviä sotureita, joista Kuolonklaani saisi olla ylpeä.

//Pennut?
// 2120 sanaa

Istuin pehmeällä sammalmatolla Kuolonklaanin metsien siimeksessä, tällä kertaa kuitenkaan en ollut yksin. Kun olin lähtenyt yksin leiristä muutama päivä sitten, olin jo tulemassa sisälle leiriin kun Jääviilto huomasi minun tulevan yksin ulkoa, minne oppilaat eivät keskenään saaneet mennä. Muistan vieläkin Jääviillon vahingoniloisen ilmeen, kun hän oli narauttanut minut isälleni. Olin saanut rangaistukseksi vaihtaa pentutarhan aluset puolen kuun ajan.
Tällä hetkellä seuranani olivat kaikkea muuta kuin mukava Jääviilto, kiltti ja omissa maailmoissa viihtyvä Hiutaleviiksi - joku muuten on Jääviillon sisko - ja pennusta saakka mahtava ystävättäreni Pikitassu. Olimme Pikitassun kanssa hieman erkaantuneet oppilastehtävien myötä ja myös tämän emon kuolema oli vetänyt tummanharmaata naarasta omiin oloihinsa. Nyt kuitenkin olimme yhdessä taas ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Tiesin kyllä, että vaikka Pikitassun suru Surmakynttä kohtaan oli helpottanut, ei hän siitä koskaan pääsisi lopullisesti yli. Niin se vain oli.
Istuimme muutaman piikkejään pudottelevan männyn alla siten, että Pikitassu istui rinnallani ja mestarimme meitä vastapäätä. Hiutaleviiksen valkea hahmo tuntui erottuvan metsästä paremmin, kuin kenenkään muun meistä. Mestarit olivat tuoneet meidät tänne ulkoilmaan opettelemaan Kuolonklaanin lakia ja Hiutaleviiksi oli parhaillaan tenttaamassa sitä:
"Mikä toimii rangaistuksena klaanitoverinsa tappamisesta ilman tähdellistä syytä?" Hiutaleviiksen ääni kuulosti siltä, kun hän haluaisi avautua jostain. Hänet tuntien se olisi saarna siitä, että onko rangaistuksen antaja kissa yhtään parempi, kuin se joka tappoi jonkun. Ja se oli aivan hyvä kysymys. Ja mikä sitten oli tähdellinen syy tappaa toinen? Mielestäni kaikesta voisi selvitä miedommin. Karkotuksella ehkä? Miksi pitäisi uhrata lisää henkiä ja liata uusi tassuja vereen.
Osasin vastata tähän nukkuessanikin ja samanlainen katse oli myös Pikitassun silmissä. Kumpi ehtisikään ensin?
"Kuoleman rangaistus", kuului kauniina kuorona Pikitassun ja minun suustani tismalleen samaan aikaan. Vilkaisin ensimmäistä kertaa Jääviillon suurta punaruskeaa hahmoa koko harjoitusten aikana. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet tunteettoman näköisiksi, mutta kynsillään hän leikkeli sammalta edestään, joka oli selvä merkki tylsistyneisyydestä. Jääviilto ei uskaltanut enää jättää osa-alueita pois koulutuksestani, sillä ei halunnut isäni silmissä huonoon valoon. Sain kuitenkin olla varuillani päivän jokaisena hetkenä, sillä ties milloin Jääviilto haluaisi kostonsa kantelustani.

Olimme saapuneet leiriin ja koska harjoituksemme eivät olleet olleet fyysisesti ollenkaan rankat, päätin lähteä heti hoitamaan päivän askarettani pentutarhan suunnalla. Vilkaisin Pikitassun ruskeisiin silmiin anellen.
"Tulisitko seurakseni?" Pikitassu veti kasvoilleen teennäisen syvällisen pohtimisen ilmeen, jonka jälkeen hän nyrpisti nenäänsä:
"En tietenkään." Siristin silmiäni antaakseni ymmärtää, että halusin ihan oikean vastauksen tällä hetkellä. Saattoi olla, että tämä typerä rangaistus laittoi pinnani kireälle. Pikitassun vitsikäs olemus lysähti ja hän nyökkäsi asiallisesti viittoen suuntaa pentutarhalle. Kun työnnyimme sisään, muistin kuulleeni, kun joku oli nopeasti ohitseni kävellessäni maininnut Villisielun synnytyksen. Näkisimme klaanin uuden tulokkaan!
"Oii, siinä hän on? Onko hänellä nimeä?" kuulin Pikitassun hihkaisevan. Villisielu vastasi nopeasti ja nousi ylös, vaikka väsymys paistoi tämän kasvoilta. *Ihailtavaa, kuinka sisukas hän on.* Käänsin katseeni alhaalla sammalilla nukkuvaan siniharmaata pentua kohti, jonka turkkia kuvioitti tummemman sävyiset raidat. Huomasin myös pennun turkissa muutamia valkeita kohtia, jotka pistivät silmään siniharmaasta turkista. Nukkuessaan pentu näytti niin rauhalliselta ja viattomalta, jokin siinä sai loisteliaan hymyn kareilemaan kasvoilleni.
"Hän on niin suloinen. Meidän pitäisi antaa sinun nyt levätä, tulemme vaihtamaan aluset myöhemmin", hymyilin kohteliaasti. Vilkaisin vielä kerran tuoretta emoa ja pentua.
"Näkemiin." Työnnyimme ulos ja Pikitassu näytti ymmärtävän ratkaisuni viivyttää omia askareitani, jotta väsynyt naaras saisi levättyä.
"Mennään katsomaan sitä pentua joka päivä! Voimme saada uuden kaverin", Pikitassu vinkaisi pentumaisen innokkaasti. Naurahdin ystävällisesti.
"Joo mennään vaan! Minkä väriset veikkaat hänen silmiensä olevan?" kysyin ja laitoin pystyyn kilpailun, jonka voitosta voisimme kisata. Pikitassu alkoi miettiä, samoin minä. Karhumyrskyn silmät olivat oranssit ja Villisielun siniset. Suurin mahdollisuus oli periä jompikumpi vanhempiensa silmien väri. Koska omaan silmääni pentu muistutti enemmän emoaan kuin isäänsä niin päätin veikata sinistä.
"Minun vastaukseni on sellainen sininen niin kuin Villisielun silmät." Pikitassu taas väitti kovasti niiden olevan huomiota herättävän oranssit Karhumyrskyn lailla. Paras arvaus voittakoon.

//Joku? Vaikka Mustikka? :D
607 sanaa

Pentutarhalla oli jo hiljaista mennessäni tapaamaan ensimmäistä kertaa kunnolla omaa esikoistani. Villisielu nuokkui vuoteessaan, siniharmaan kirjava kollipentu imi tarmokkaasti maitoa emonsa nisästä. Kävelin hissukseen lähemmäksi, Villisielu nosti väsyneen katseensa minuun, hänen silmänsä kimmelsivät vähän heikossa valossa, ihan kuin hän olisi juuri vuodattanut kyyneleen tai pari. Kenties tuo oli itkenyt huojentuneena epätavallisissa olosuhteissa tapahtuneen synnytyksen onnistumisesta.
"Hei, rakkaani", Villisielu kehräsi lempeästi kyyristyessäni hänen viereensä. Vastasin tervehdykseen puskemalla naaraan poskea hellästi kuonollani. Sen jälkeen käänsin huomioni poikaamme. Tämän täytyi olla elämäni yksi kohokohta.
"Oletko jo päättänyt hänelle nimen?" kysyin irrottamatta katsettani pennun siniharmaasta turkista. Villisielu puisteli päätään, hänkin oli laskenut katseensa pieneen poikaan.
"En. Ajattelin, että sinä saattaisit haluta päättää oman esikoisesi nimen", hän sanoi. Vilkaisin häneen hymyillen, uutinen oli minulle enemmän kuin mieluisa.
"Siinä tapauksessa minulla taitaa olla hänelle jo hyvä nimi tiedossa", nau'uin ovelasti. Villisielu höristi korviaan ja katsoi minuun uteliaana. "Mustikkapentu." Kellekään tuskin tuli yllätyksenä, että pojan nimi oli ottanut inspiraatiota tämän erikoisesta siniharmaasta turkista. Minun suvussani ei tietääkseni ollut ketään, jolla oli siniharmaa turkki, joten väri oli kaiketi periytynyt joltakulta Villisielun sukulaiselta.
"Se sopii hänelle", Villisielu totesi hyvillään ja kurkotti sitten sukaisemaan otsaani. Tämä oli niitä harvoja hetkiä, jolloin minun saattoi kuulla kehräävän ääneen. Olin vain niin tavattoman iloinen, että perheemme oli kasvanut yhdellä hengellä. Miten malttaisin odottaa, kunnes jälkikasvumme olisi valmis oppimaan enemmän klaanielämästä?
"Nyt sinun täytyy saada unta", tokaisin vakavoituen ja nousin ylös. Nuolaisin vielä Villisielun korvallista hyvän yön toivotukseksi, kunnes käännähdin kannoillani ja hiivin ulos pesästä.
Lupasin mielessäni pojalleni, että kävisin katsomassa häntä jokainen päivä, ja kunhan hän olisi kyllin vanha, veisin hänet kierrokselle leiriin ja tutustumaan klaanitovereihinsa. Ehkä saisin myös kunnian saalistaa hänelle ensimmäisen tuoresaaliin.

//271 sanaa

Askeleeni olivat hiirenhiljaisia, mutta itsevarmoja kulkiessani pitkin kolkkoa ja kivikkoista, karhunsammaleen verhoamaa metsänpohjaa. Olimme mestarini kanssa sivunneet pienriistan saalistamisen alkeita erään taisteluharjoitussession päätteeksi, ja Henkäysvarjo oli havainnollistanut puheitaan nappaamalla yhden luikun metsämyyrän paluumatkalla leiriin, mutta minä en ollut vielä kertaakaan päässyt kokeilemaan oppimaani käytännössä. Siispä olin kohtalaisen hyvilläni, kun Tuhkajuova kehotti minua saalistamaan itsenäisesti jotakin, mikä viihtyi puiden oksilla. Oli sanomattakin selvää, että pienikokoinen naaras oli mitä luultavimmin tarkoittanut oravia ja lintuja. Olin haistanut aiemmin hiiren, mutta sivuuttanut jäljen suosiolla, koska kyseinen nappisilmäinen jyrsijä ei vastannut Tuhkajuovan asettamia kriteerejä. Lopulta hieman kauempana nenääni oli tunkeutunut oravan tuoreehko hajujälki, jota olin seurannut jo jonkin aikaa. Harmahtavan turkin omaavasta tupsukorvasta ei ollut näkynyt vielä jälkeäkään, mutta sen haju voimistui askel askeleelta mitä syvemmälle sananjalkojen sekaan sukelsin. Tiedostin Tuhkajuovan seuranneen minua ja tarkkailleen tekemisiäni jotakuinkin kolmen neljän ketunmitan päästä, mutta nyt naaras oli äkisti jättäytynyt hieman tavanomaista kauemmaksi, aivan kuin tämä olisi juuri havainnut etsimäni oravan - ajatus sapetti minua, sillä olisin halunnut huomata otuksen ensin. Otin mallia hopeankirjavasta soturista ja pysähdyin niille sijoilleni, silmäillen aavistuksen kärsimättömänä ympärilleni. Mielessäni pyörähti ajatus, että kukaties orava oli ehtinyt jo vipeltää toisaalle, mutta samassa havaitsin liikettä läheisen kuusen juurakossa ja pudottauduin vaistonvaraisesti vaanimisasentoon. Siristin silmiäni keskittäessäni katseeni pölynharmaaseen talttahampaaseen, joka syöksähteli perin uteliaan näköisenä ylös alas tiheäoksaisen kuusen runkoa. Saaliseläin vaikutti olevan hieman turhan energisellä päällä, tarkkaillen herkeämättä aluskasvillisuutta sen villin katseen poukkoillessa puolelta toiselle. Aikomukseni oli pysyä kärsivällisenä ja lähestyä oravaa vasta juuri oikealla hetkellä, mutta tympäännyin pian pitkämieliseen odottamiseen ja lähdin harkitsemattomasti hiippailemaan lähemmäs kuusta. Pidin huolen siitä, että etenin astumatta yhdenkään oksan päälle saati kahisuttamatta saniaisia, mutta kaikesta huolimatta orava vaikutti pistävän tuloni merkille. Sen pörröhäntä nyki perin hermostuneen oloisena ja piskuinen nenä hamusi ilmaa, mutta ainakin vielä otus suostui pysymään kohtalaisen aloillaan. Lähemmäs ketunmitan päässä tupsukorvasta pysähdyin toistamiseen, poljin takatassuillani kiivaasti maata ja jännitin lihakseni valmiina hyökkäämään. Vedin syvään henkeä ja syöksähdin eteenpäin, mutta kynteni eivät tavoittaneet muuta kuin palan pihkaista kaarnaa. Kirosin vuolaasti epäonnistumistani ja kääntäessäni katseeni ylös saatoin täpärästi nähdä, kuinka harmahtava karvakasa katosi riekkuen havujen sekaan. En ymmärtänyt mikä oikein oli mennyt vikaan, mutten ollut vielä valmis luovuttamaan. Hypähdettyäni takaisin sananjalkojen sekaan ryhdyin oitis nuuhkimaan tuulta, havaiten miltein välittömästi toisen oravan ja kahden linnun hajujäljet. Päivän mittaan löysin jokaisen kyseisistä saaliseläimistä, mutten yrityksistäni huolimatta kyennyt saamaan ainuttakaan kiinni. Tunsin oloni sanoinkuvaamattoman kurjaksi, kelvottomaksi.
“Harakkatassu, nyt riittää”, Tuhkajuova naukui lopulta ja asteli kivikasvoisena luokseni. Ilmaisin pettymykseni sanallisena vuodatuksena ja toivoin, että naaras olisi antanut minun yrittää vielä kerran, mutta tämä pysyi päätöksessään ja lähti johdattamaan meitä takaisin leiriin. Päivä Tuhkajuovan kanssa oli sujunut sanoinkuvaamattoman surkeasti, mutta syy ei varmasti ollut minun! Puut olivat liian liukkaita, riista liian levotonta, tuuli liian kova ja niin edelleen. Huokaisin syvään, loppumatkan taittuessa piinaavan hiljaisuuden vallitessa.
“Opetatko sinä minua vielä jonakin toisena päivänä?” kysyin, juuri ennen kuin sukelsimme leirin sisäänkäynnille. Pienikokoinen soturi käänsi katseensa minuun, mutten antanut tälle mahdollisuutta vastata. “Henkäysvarjo on varmasti vielä kovin kiireinen. Ja sitä paitsi-” takeltelin ja vaikenin hetkeksi, jotta mieleeni muistuisivat oikeat sanat. Sanat, joilla pyytää apua. “Minä haluaisin oppia uimaan. Sinähän osaat uida, eikö vain? Tarkoitan, oppisin varmasti itsenäisestikin, mutta ei sinusta haittaakaan olisi.”

// Tuhka?
// 514 sanaa

Tällä kertaa kaikki ei ollut ok, tiesin sen, minusta tuntui.. Erilaiselta. Olin päässyt ongelmitta aukiolle valvovan silmän alla, mutta tiesin että minun olisi pakko karata.. Miten selittäisin sen? Parantaja tiesi että vetäisin nyt viimeistä neljäskuuta.. Itse asiassa ylikin… Huokaisin ja katsoin leiriä, pystyin tuntemaan monen soturin katseen itsessäni. Olisin hulluuntunut jos olisin pysynyt leirissä, siinä selitys. Katsoin kissoja, he eivät välittäisi, eikä Karhumyrsky ollut nyt tässä. En epäröinyt kun tassutin piikkiherneen muodostaneesta suuaukosta. Kun pääsin ulos, katsoin hämilläni ympärilleni. Minne menisin? Rajan yli, oli ainut ajatukseni. Pakko, oli mennä. Tämä salaisuus ei saanut tulla julki. Päädyin tosissani kulkemaan rajaa kohti, välttelin minulle tavallisissa paikoissa, Hehkulampea. Yritin kierrellä ja kaarrella, etsiä jostain miten saisin hajun pois, ja pian tajusin joen edessäni. Se olisi kylmää ja hyvä virtauksellista.. Mutta.. Astuin veteen tassu tassulta, ottaen henkä ja lompahdin sinne kokonaan. Nostin pääni haukkoen happea, jatkaen vasta rannalle. Pääsinkin vaivalla kampeamaan toiselle puolelle, tuolta jatkaen matkaa, kunnes se iski.. Mikä? Kipu, piinaava kipu. Tunsin kuinka pennut tulisivat, enkä tiennyt olinko rajan yli vai en. Vedin kivuliaan juoksu spurtin, päästen erään puun alle. Häntäni painautui maata vasten, kun korvani menivät luimuun. Tämä ei ollut totta, kaikki se kipu.
"Hei vain", Kuulin tutun, tyynen äänen ylhäältä. Käänsin pääni, nähdäkseni erakko naaraan oksalla. Tuo outo rakenteinen.. Solakka, sekä oudon värinen naaras.. Tuo kipusi oksalta alas viereeni, sekä voisin vannoa huolestuneen pilkkeen ollen toisen kasvoilla kun hän katsoi minua. Kun naaras kumartui, ilmeisesti haistamaan vatsaani, aloin murista. Minun pentuni!
"Mene pois", Sihahdin perääntyen. Tiesin ettei minusta ollut vastusta, sillä olin valmis huutamaan kivusta. Naaras kuitenkin katsoi minua ihmeissään, sitten vatsaani ja sitten minua.
"Voin auttaa", Naaras tokaisi. Murahdin katsoen vieraaseen, voisinko luottaa tuohon? Minun oli pakko, en voinut muuta. Sihisin perääntyen taas vähän, kivun sokaisemana kuitenkin tassut pettivät ja jouduin maahan kyljelleni.
"Selvä on, autat minua ja minä en sano sanaakaan että kuokit kuoloklaanin mailla, sekä sinä pysyt hiljaa mitä vain tapahtuukin", Sanoin kakoen kivussa henkeäni, hakien oikeaa asentoa, päätyen kyljelleni. Monet eivät kuolleet, muista se villi.. Tämä on vain luonnollista, saat pennut ulos ilman ohjeitakin, niin erakotkin saavat. Mutta miten minun pitäisi se tehdä ku kipu supisteli lävitseni? Se hiljalleen erotti minut Lauhalaukan muistoista, käskien vain selviytymään, ohjeisti, niin kuin joku ääni sisälläni.
"Selvä, Diili, Muista hengittää", Fetus tokaisi kylmän rauhallisena. Huudahdin kivusta, kun tunsin huumaavan kivun tulevan. Yritin ponnistaa samalla, koska se tuntui järkevältä. Haukoin happea välillä, mutta kun tunsin fetuksen turkin, kuivan, lämpimän, tasaisesti kohoilevan, vierelläni, yritin itsekkin tasata henkeni kulkemaan samassa tahdissa kuin toisen naaraan hengitys. Kuuloni tuntui sumenevan, tiesin naaraan sanovan jotain yritä jaksaa, kohta kaikki on ohi, tapaista, mutta uuden kipu allon tullessa, purin hammasta etten huutanut taas. Keskityin täysillä ponnistamaan, tuntien kuinka fetus häipyi oikealta puoleltani pois. Halusin käskeä naaraan takaisin, sillä tuntui kuin kipu ei lakkaisi millään, enkä osaisi tehdä tätä yksin. Huumaava kipu kalvoi minua, mutta pian pystyin kuulemaan sen verran että kuulin ininää.. Mau'untaa.. Pikku pennun ininää.. Katsoin taakseni, huomaten kuinka Fetus asetti nisilleni pennun.. Aika mustan palleron. Kipu ei kuitenkaan lakannut, enkä voinut olla huomaamatta kuinka paljon verta olin menettänyt. Tunsin toisen kivun aallon, sekä tunsin kuinka näkökenttäni pimeni. En nukahtanut, en. En vain nähnyt mitään. Ponnistin kaikin voimin, kunnes.. Jotain vain tapahtui, supistus meni ohi, näköni palasi hiljattain. Kuulin taas pontevan maukaisun, kun käännyin Fetuksen suuntaan. Tuo laski nisilleni oranssin keltaisen pennun.. Valkoisilla läikillä.. Ei, tämä ei voinut olla totta! Karhumyrsky tappaisi minut. Tunsin kuinka supistukset hellittivät, samalla kun vain purskahdin itkuun. Tunsin Fetuksen katseen turkissani, hän ihmetteli selvästi mikä oli.
"Kaikki luulevat että pentujen isä on ruskea turkkinen kissa, mutta oikeasti se on hänen kuollut inhoamansa velipuoli! Oranssi sellainen", Itkin. Fetukselle tuntui kirkastuvan suruni aihe, tuo katsoi minua hetken hämillään, mutta ei jatkanut aiheesta. Pyyhin väsyneenä kyyneleeni silmistäni, katsoen kaksikkoa. Mutta he olivat niin täydellisiä. Vaikka miten väsynyt olin, en voinut nukahtaa.
"Petit siis häntä.. Mitä aiot tehdä?", Fetus kysyi hiljaa, kerrankin naaras tuntui varovan sanojaan, joka tuntui niin oudolta hänen suustaan kuululta. En tiennyt, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Pennut imivät maitoa, kunnes nukahtivat. Katsoin alakuloisena kaksikkoa.
"En pettänyt.. asia on monimutkainen.. Kai.. pentu ei koskaan syntynytkään", Sanoin hiljaa, tietäen asian itsekkin jo vääräksi. Fetus ymmärsi aivan täsmälleen mitä aioin, katkaista nuorikon elämän narun. Tuo olisi oikein, jos kolli pilaisi koko elämäni.. Ei hän ansainnut sitä, tiesin sen, en voisi tehdä niin. Tutkailin kahta simmilläni, kolleja he tosiaaan olivat.
"Ei, se on viimeinen mahdollisuus, en anna sinun tehdä niin, ketään pentua ei pitäisi tappaa, saati hylätä, minä otan sen", Nuori naaras sanoi. Katsoin toista yllättyneenä, miksi? Hän oli itse juuri ja juuri oppilaan ikäisen näköinen, oliko hän valmis ottamaan niin isoa velvollisuutta kuin elävä pentu. Tosin mitä mahdollisuuksia minulla oli, en voinut kuin jättää pennun kuolemaansa, taikka antaa sen toiselle.
"Selvä, pentu on sinun.. Vaadin kuitenkin pari asiaa.. Hänen nimensä on ruskapentu, eikä hän tiedä emostaan mitään. Hän kuitenkin tietää että isänsä on entinen Kuoloklaanilainen Lauhalaukka.. Pentu on pidettävä salassa klaanilta.. Lupaathan kasvattaa hänet hyvin?", Anelin väsyneenä. Fetus katsoi minua säälivänä, en koskaan voinut tietää pitikö naaras lupauksensa.
"Selvä, puolestaan sinä tulet joka päivä ruokkimaan häntä maidollasi, sekä tuot minulle vähintään yhden hiiren jonka metsästät omalta reviiriltäsi.. Löydät minut parin ketunmitan päässä tästä, isosta vatukka pensaasta", Naaras tokaisi lopulta omat ehtonsa. Katsoin vielä oranssia pentua surren, enkä edes katsonut naaraaseen. Oli sydäntä särkevää tehdä näin, rakastin pentua jo nyt.
"Emo rakastaa sinua pikkuinen", Kuiskasin sukaisten vielä Ruskapentua. Ei ollut kuin en näkisi häntä enää, mutta tiesin että tästä edes päin pikkuiseni.. ei olisi enää pikkuiseni. Tämä saattaisi rikkoa lakia, mutta se oli pakko tehdä. Hylätä oma lapsensa. Purskahdin taas lohduttomaan itkuun, sukien kollin päätä vielä hyvästiksi.
"Niin paljon pikkuinen… Emo rakastaa sinua todella..", Kuiskutin, toicoen että jonain päivänä toinen ymmärtäisi tilanteen, eikä vihaisi minua päätöksestäni. Fetus katsoi minua tyynenä.
"Hän oppii tietämään sen", Fetus lupasi, napaten jo nukkuvan, sokean, sekä kuuron pennun mukaansa, hiljalleen tuo tassutti pois, jättäen minut itkemään lohduttomasti maahan. Pian kampesin ylös, katsoen jäljelle jäänyttä pentua auringon valossa.
"Emo rakastaa sinua yhtä paljon..", Kuiskasin vielä, katsoen toista.pentua. en ollut keksinyt sen nimeä, mutta ehkä karhumyrsky keksisi sen. Nostin pennun hampaisiini, lähtien väsyneenä, häntä ja korvat laahaten kohti leiriä. Pariin kertaan jouduin kyynelten armoille, mutta joka kerta nousin ylös, jatkaakseni. Viimein sain ilmeeni vedettyä pokka naamalle, vaikka tiesin näyttäväni kaamealta. Olin aivan veressä, sekä turkki aivan roskia täynnä, näytin juuri tapppelusta tulleelta, joka ei tosin oikeasti omannut haavoja.

Viimein pääsin leiriin, aukiolle. Nopeasti livahdin pentutarhaan, vaikka sainkin uteliaita katseita. Laskin pennun sammalille, huomaten kuinka Mäntyviiksi epäröiden nosti katseensa minuun, kauhulla, sekä hämillään.
"Mitä sinulle esi isien nimeen on käynyt!", Hän kysyi sihisten. En paljoa välittänyt, vaan katsoin omaa emo malliani.
"Katsoisitko häntä hetken?", Tokaisin umpi väsyneenä, haukotellen. Minulla olisi yhä paljon selitettävää, sekä etsittävää ennnen kuin lepäisin. Naaras ei kerennyt vastata kun livahdin jo aukiolle. Huomasin heti Karhumyrskyn, sekä kolli minut. Toinen melkein ryntäsi luokseni, kaataen minut.
"Villisielu? Missä ihmeessä olit?! Sinun pitäisi pysyä leirissä?! Miksi näytät tuolta?", Toinen sihisi. Hymyilin, sukaisten toisen korvan juurta. En sanonut sanaakaan, vaan viitoin toista seuraamaan. Kumarruin jotta pääsin pentutarhan ovesta sisään, ja kampesin sammalilleni, pennun viereen. Pennun joka yhä nukkui. Väsyneenä en jaksanut enää kehrätäkkään. Karhumyrsky katsoi minua suu raollaan, ihmeissään.
"Meinasin tulla hulluksi leirissä pysymisestä, joten kävin ulkona haukkaamassa happea. Pentu päätti tulla ja sitten kivuissani eksyin.. Hän poksahti maailmaan.. Kaunis kollimme", Kerroin tokkuraisena, hymyillen. Karhumyrsky katsoi minua sanattomana, laskeutuen katsomaan pentua.
"Olet hiirenaivo kun lähdit ulos, mutta kiitos esi isille että selvitisitte", Karhumyrsky tokaisi lopulta. Hymyilin vähän, päästäen pienen kehräyksen kollille. Tuo suki selkääni hieman, poistaen enempiä roskia, sekä katsoi sitten pentua.
"Haen parantajan, sillä ei taida olla nimeä?", Kolli kysäisi. Nyökkäsin Karhumyrskylle eiksi, kun tuo nyökkäsi vielä, hakien parantajan. Korjasin asentoani niin että olin kippuralla pentua vasten, siihen nukahtaen. Olin liian väsynyt, joten minun oli aivan pakko nukkua hetki.

"Olet onnekas kun selvisit elossa, kuten itsekkin sanoit menetit paljon verta. Tarvitset lepoa, varo ettet haavoitu, mutta nyt sen pitäisi mennä parempaan päin. Saat liikkua jo normaalisti, kunhan muistat syödä, sekä levätä", Hehkuaskel tokaisi. Nyökkäsin, katsoen tokkuraisena pentua. Naaras oli tutkinut minua, kun olin puoli unessa, nyt hän tyrkytti lehtiä minulle. Söin vihreät kyselemättä, painautuen takaisin petiin, nyt minua ei huvittanut lähteä mihinkään, halusin vain nukkua. Kuitenkin kuulin askelia pesän suulta, sekä innostunutta puhetta. Nostin vähän päätäni, nähdäkseni päällikön, sekä entisen varapäällikön pennut.
"Oii, siinä hän on? Onko hänellä nimeä?", Jompikumpi kysyi. En tunnistanut vielä kaksikkoa toisistaan äänestä, koska en ollut puhunut heille, sekä puoli tokkurassa en katsonut heitä.
"Ei ole, odotan että karhumyrsky palaa että hän saa nimetä pikkuisen", Mutisin väsyneenä. Tunsin itseni niin nurkaan ajetuksi, kun kaksikko näki minut heikoimmillani, mutta kai siihen oli totuttava. Nousin istumaan kuitenkin, katsoen kaksikkoa, jotta he saisivat tutkailla pikkuista.

//1425 sanaa
//Karhu? Minttu? Mustikka ehkä?

Pähkinätassu tuntui havahtuvan pois, jostain syvästä omasta mielikuvituksen luomasta maailmastaan kysymykseni seurauksena. Hänen suuret ja tummanvihreät silmänsä kääntyivät minuun ja hän alkoi säätää hieman asentoaan, jonka jälkeen hän naukaisi:
"Muista en ole varma, mutta satunnaisesta syystä tiedä kyllä tämän yhden. Tuhkajuova. Hän pelasti minut pentuna tuolta lammesta, kun putosin. Muistatko kun kerroin?" Samalla Pähkinätassu oli viittonut leirissä kohisevaa vesiputousta ja sen alle muodostuvaa lampea kohti terävästi ja silmissä epämukavuus hennosti värähtäen. Nyökkäsin oivaltavasti, tietenkin muistin Pähkinätassun tarinan.
"Kiitos, kun kerroit. Minun täytyy käydä etsimässä hänet käsiini, ennen kuin vedet ovat viilenneet liiaksi", selitin kollille, joka katsoi minua kuin haamun nähneenä. Hänen eleensä muuttuivat jonkin oivalluksen seurauksena kankeiksi ja tuntui kuin hänet olisi vallannut epämukavuus.
"Ajattelitko opetella uimaan?" kolli peitteli hieman takelteluaan. Kurtistin kulmiani rennosti ja päästin pienen mukamas turhautuneen tuhahduksen. Siirsin itseäni hieman Pähkinätassua lähemmäs siten, että sain häntäni kietaistua tämän ympärille. Hän oli varmasti huolestunut turvallisuudestani omien kokemustensa seurauksena. Kun Pähkinätassu oli pentuna mulahtanut kylmään lampeen ja ollut hukkumisen partaalla, oli vedestä saattanut muodostua hänen ajatuksissaan varma paha. Nostin kasvoilleni pakotetun hymyn, sillä sisäiset tunteitteni aallot eivät antaneet tilaa aidolle. Olin tällä hetkellä liikaa ylikierroksilla.
"Ei se ole vaarallista, kun minulla on uimataitoinen kissa mukanani. Ja onhan se nyt vähän vaarallisempaa olla osaamatta uida jos joskus tulee sellainen tilanne, että sitä tarvittaisiin", vakuuttelin ja silitin pari kertaa reippaasti Pähkinätassun kirkkaanruskeaa karvaa, joka häntääni vasten sai karvamme sähköistymään. Vedin häntäni pois välttääkseni pienen sähköiskun, joka ei olisi mukava kummallekaan.
"Selvä, mutta ole sitten varovainen", kissa ehti vielä muistuttamaan, ennen kuin isän ylväs punaruskeaturkkinen hahmo saapui luoksemme utelias katse kirkkaanvihreissä silmissään.
"Mitäs täällä suunnitellaan?" isän ääni oli lempeä, muttei kuitenkaan haavoittuvalla tavalla. Hänen suuri ruumiinsa tuntui turvalliselta, kuten aina, enkä pelännyt mitään hänen kanssaan.
"Ei mitään ihmeellisempää, ajattelin vain kysyä Tuhkajuovaa opettamaan minua uimaan. On hyvä osata uida kaiken varalta", selitin tärkeästi. Isäni nyökkäsi ja hänen kasvoillaan komeili iloinen ilme.
"Siinä saattaakin olla opettelemista, mutta kunhan ei luovuta niin mikä tahansa onnistuu", isä naukui viisaasti ja hänen silmissään välähti sisukkuus. Nyökkäsin terävästi. Isä oli ihan oikeassa. Kaikki olivat omien elämiensä herroja ja saivat itse taistella elämän omaa tahtoa vastaan. Ikinä koskaan ei vain pitäisi lannistua ja luovuttaa vaan tähdätä sisukkaana unelmiin. Huomasin sivusilmällä, kuinka Kalmakuu tuli tökkäämään Pähkinätassua mukaansa, jonka seurauksena Pähkinätassu hotkaisi ruokansa nopeasti suuhunsa. Tämä heilautti minulle häntäänsä hyvästeiksi ja kipitti punaruskean kollin rinnalle. Kollin mestari oli vaihtunut, sillä Villisielu oli asettautunut pentutarhaan. Mestareista puheen ollen.
"Ainiin, minun on pitänyt puhua yhdestä jutusta", aloitin venytellen sanojani, sillä en pitänyt siitä, että olin menossa kantelemaan mestarini opetustavasta. Kaikki saivat opettaa miten tahtoivat, mutta minun opetukseni oli vajavaista. Isä terästi aistejaan ja höristi korviaan, jotta kuulisi jokaisenkin pienen äännähdyksen mitä minulla oli sanottavana. Häntä toden totta kiinnosti mitä olisin sanomassa.
"No kun Jääviilto ei opeta minulle melkein mitään muuta kuin taistelua ja minusta tuntuu, että jään jälkeen muista oppilaista. Sain vähän opetusta saalistuksen suhteen Pikkukaaokselta, kun pyysin, mutta...", en keksinyt miten saisin aseteltua sanat lauseeni loppuun, vaikka tavallisesti niin puhelias minäni siihen pystyisikin. Isän kulmat kurtistuivat ja olin aistivinani tyytymättömyyttä ja pienen häivähdyksen vihaisuutta hänen kasvoillaan. Ennen yhtäkään sanaa kolli nyökkäsi. Hän nyökkäsi arvokkaasti ja terävästi, sillä tavoin miten päällikkö sen teki ja se oli mielestäni hienon näköistä.
"Minä puhun Jääviillolle, hyvä kun sanoit. Kuolonklaanilaiset ansaitsevat parhainta koulutusta kaikilla osa-alueilla. Mikset tullut sanomaan yhtään aiemmin?" isä kysyi ja hänen äänensä tyytymättömyys vaihtui minulle osoitettavaksi lempeydeksi. Liikuttelin etutassujani hieman vaivaantuneena ja häntäni värisi hieman epävarmana. Tosiaan miksen ollut kääntynyt isäni - klaaninpäällikön - puoleen aiemmin? Ehkä olin elätellyt toivoa siitä, että Jääviilto veisikin minutkin joku ihana aamu saalistamaan. Kohautin lapojani hieman syyllisenä.
"En tiedä, minun olisi kyllä pitänyt. Ehkä ajattelin, että jonain päivänä Jääviilto muuttaisi tapansa yhtäkkiä tai jotain", selitin ja nostin tummansinisen katseeni takaisin ylös. Isän silmissä hohkasi ymmärtäväisyys.
"Selvä. Minun täytyy nyt mennä, mutta muista puhua minulle tai emollesi jos jokin vaivaa sinua", suuri punaruskea kolli muistutti ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan lähistöllä olevan Henkäysvarjon luo. Näin kuinka isä selkeästi pyysi varapäällikköään tekemään jotain ja hänen pyyntöään hän lähtikin oitis toteuttamaan. Pian karvani nousivat pystyyn, kun näin Jääviillon tassuttavan isäni luokse yhtä röyhkeänä kuin aina. Nousin oitis ylös ja tassutin pois, Jääviilto kyllä tietäisi kuka oli tehnyt hänestä valituksen. En pelännyt häntä, mutta en kaivannut tällä hetkellä uutta ongelmaa. Tuhkajuovaakaan ei näkynyt missään, joten en voisi mennä kyselemään uimisesta. Vilkaisin sivuilleni ja kun en nähnyt ketään todistajaa pujahdin yksikseni ulos.

//Mintulle seuraa?
720 sanaa

Olin ehkä hetken onnellinen kollin kanssa, mutta sitten tuokin passitti minut taas nukkumaan. Toisaalta pelkäsin itseni, sekä pentujen puolesta, mutta en antanut sen näkyä. Karhumyrskykin varmasti pelkäsi, vaikkei antanut sen näkyä. Olin vain kietoutunut sammaliini, miettimään. Ei mitään niinkään erikoista, enimmäkseen ajatukseni kulkivat Lauhalaukassa. Ilta oli varmasti oli vaihtunut jo yöksi, enkä pitänyt siitä. Halusin nukkua ja unohtaa kaiken, mutta uni ei vain tullut. Halusin venytellä jäseniäni, mutta se tuntui olevan kiellettyä. Katsoin tyhjää pesää, melkeinpä muristen. Nousin ylös, toivoen ettei Mäntyviiksi heräisi. Karhumyrsky oli muiden sotureiden tapaan ollut kiireinen, melkeinpä jättänyt minut tervehtimättä ja puhunut vain Mäntyviiksen kanssa. Kipitin kuin pentu salassa pentutarhan suulle, muistaen kuinka olin tosiaan pentuna. Painauduin matalaksi jotta pääsin pentutarhan suuaukon läpi pitämättä ääntä. Huomasin aukiolla kollin, sekä jonkun naaraan, mutten hämärässä tunnistanut heitä. Istahdin aukiolle, haukatakseni happea. Kuulin kuitenkin askelia, joku kolli, Kalmakuu. Luimistelin korviani hieman epävarmuudesta, tuntien kuinka häntäni pörristyi. En halunnut tutustua uusiin kissoihin, minulla ei ollut motiivia.
"Villisielu, miten voit?", Kalmakuu kysyi rauhallisena, tiesin kollin luonteeseen kuuluvan tuo.. tuo rauhallisuus, minua se karmi. Toki se pystyi johtumaan jatkuvasta mieleni vaihtelusta. Nyökkäsin punaruskealle kollille, miettien mitä sanoisin, eihän minun ollut pakko sanoa mitään, se ei ollut mikään velvollisuus.
"Hyvinhän minä, pakko vain saada happea", Tokaisin, kohdistaen katseeni tyhjälle taivaalle, etsien jotain muuta tuijottaa kuin tuota vierasta kissaa.
"Ymmärrän, poikani taisi olla läheinen kanssasi? Se näytti painavan kauan sinua, katoaminen siis", Kolli yht äkkiä sanoi. Silmäni suurenivat hämmennyksestä. Täh? Oliko tämä kissa Lauhalaukan isä? Kalmakuu? Mittailin toista, etsien tuttuja piirteitä, sekä piirteitä sarkasmista. Kuitenkaan toinen ei näyttänyt vitsailevan.
"Lauhalaukka? Hän oli.. noh onhan hän läheinen kanssani", En vieläkään suostunut "ymmärtämään" että toinen oli kuollut, sillä olin aivan varma että hän oli oikeasti elossa, jossain tuolla. Mutta siinä myös että hän oli pentujen isä, Lauhalaukka siis. Käänsin katseeni maahan epävarmana, miettien mitä sanoa. En päätynyt sanomaan mitään.
"Mutta hyvä kuulla että sinulla menee hyvin", Kolli tokaisi. Hymähdin, nyökäten.
"Taidan palata pesään, nähdään Kalmakuu", Tokaisin suoden toiselle hieman, ehkä valehtelen taas liikaa, hyvin, ärsyyntyneen hymyn. Painauduin matalaksi, valmiina uuteen nukahdukseen. Painauduin sammalille, sekä nukahdin.

Kun heräsin, sain saaliin suoraan nokan eteeni. Karhumyrsky ojensi hiirtä minulle. Mutristin suunpieliäni. Ei lintua.
"Jääthän?", Tokaisin nostaen anovan katseeni kolliin. Karhumyrsky katsoi hetken minua hämillään, kunnes huokaisi.
"Selvä, noh, minulla onkin vapaata kun kävin partiossa", Kolli tokaisi, halusin todellakin kertoa kuinka huolissani olin kuolevani, sekä pentujen selviytymisestä. Otin palan saaliista, miettien mistä aloittaa. Olin ryssinyt koko tiineyden sillä että olin itselleni liian tiukka.
"Koko tämä.. pentujen huonosti vointi on syytäni.. olisihan minun pitänyt syödä paljon ja levätä enemmän sekä antaa itselleni vapaa aikaa.. Koko juttu on syytäni", Huokaisin. Käänsin sinisen katseeni maahan toivottomana, nyt minä kärsisin siitä kerta heitolla.

//439 sanaa
//Karhu?

Olin ehkä hetken onnellinen kollin kanssa, mutta sitten tuokin passitti minut taas nukkumaan. Toisaalta pelkäsin itseni, sekä pentujen puolesta, mutta en antanut sen näkyä. Karhumyrskykin varmasti pelkäsi, vaikkei antanut sen näkyä. Olin vain kietoutunut sammaliini, miettimään. Ei mitään niinkään erikoista, enimmäkseen ajatukseni kulkivat Lauhalaukassa. Ilta oli varmasti oli vaihtunut jo yöksi, enkä pitänyt siitä. Halusin nukkua ja unohtaa kaiken, mutta uni ei vain tullut. Halusin venytellä jäseniäni, mutta se tuntui olevan kiellettyä. Katsoin tyhjää pesää, melkeinpä muristen. Nousin ylös, toivoen ettei Mäntyviiksi heräisi. Karhumyrsky oli muiden sotureiden tapaan ollut kiireinen, melkeinpä jättänyt minut tervehtimättä ja puhunut vain Mäntyviiksen kanssa. Kipitin kuin pentu salassa pentutarhan suulle, muistaen kuinka olin tosiaan pentuna. Painauduin matalaksi jotta pääsin pentutarhan suuaukon läpi pitämättä ääntä. Huomasin aukiolla kollin, sekä jonkun naaraan, mutten hämärässä tunnistanut heitä. Istahdin aukiolle, haukatakseni happea. Kuulin kuitenkin askelia, joku kolli, Kalmakuu. Luimistelin korviani hieman epävarmuudesta, tuntien kuinka häntäni pörristyi. En halunnut tutustua uusiin kissoihin, minulla ei ollut motiivia.
"Villisielu, miten voit?", Kalmakuu kysyi rauhallisena, tiesin kollin luonteeseen kuuluvan tuo.. tuo rauhallisuus, minua se karmi. Toki se pystyi johtumaan jatkuvasta mieleni vaihtelusta. Nyökkäsin punaruskealle kollille, miettien mitä sanoisin, eihän minun ollut pakko sanoa mitään, se ei ollut mikään velvollisuus.
"Hyvinhän minä, pakko vain saada happea", Tokaisin, kohdistaen katseeni tyhjälle taivaalle, etsien jotain muuta tuijottaa kuin tuota vierasta kissaa.
"Ymmärrän, poikani taisi olla läheinen kanssasi? Se näytti painavan kauan sinua, katoaminen siis", Kolli yht äkkiä sanoi. Silmäni suurenivat hämmennyksestä. Täh? Oliko tämä kissa Lauhalaukan isä? Kalmakuu? Mittailin toista, etsien tuttuja piirteitä, sekä piirteitä sarkasmista. Kuitenkaan toinen ei näyttänyt vitsailevan.
"Lauhalaukka? Hän oli.. noh onhan hän läheinen kanssani", En vieläkään suostunut "ymmärtämään" että toinen oli kuollut, sillä olin aivan varma että hän oli oikeasti elossa, jossain tuolla. Mutta siinä myös että hän oli pentujen isä, Lauhalaukka siis. Käänsin katseeni maahan epävarmana, miettien mitä sanoa. En päätynyt sanomaan mitään.
"Mutta hyvä kuulla että sinulla menee hyvin", Kolli tokaisi. Hymähdin, nyökäten.
"Taidan palata pesään, nähdään Kalmakuu", Tokaisin suoden toiselle hieman, ehkä valehtelen taas liikaa, hyvin, ärsyyntyneen hymyn. Painauduin matalaksi, valmiina uuteen nukahdukseen. Painauduin sammalille, sekä nukahdin.

Kun heräsin, sain saaliin suoraan nokan eteeni. Karhumyrsky ojensi hiirtä minulle. Mutristin suunpieliäni. Ei lintua.
"Jääthän?", Tokaisin nostaen anovan katseeni kolliin. Karhumyrsky katsoi hetken minua hämillään, kunnes huokaisi.
"Selvä, noh, minulla onkin vapaata kun kävin partiossa", Kolli tokaisi, halusin todellakin kertoa kuinka huolissani olin kuolevani, sekä pentujen selviytymisestä. Otin palan saaliista, miettien mistä aloittaa. Olin ryssinyt koko tiineyden sillä että olin itselleni liian tiukka.
"Koko tämä.. pentujen huonosti vointi on syytäni.. olisihan minun pitänyt syödä paljon ja levätä enemmän sekä antaa itselleni vapaa aikaa.. Koko juttu on syytäni", Huokaisin. Käänsin sinisen katseeni maahan toivottomana, nyt minä kärsisin siitä kerta heitolla.

//439 sanaa
//Karhu?

Keskustelu oli johtanut siihen pisteeseen, että Pikkukaaos kysyi minun kuulumisiani. Naaras oli kertonut juuri omat kuulumisensa ja hänen elämänsä oli viime aikoina painottunut mielestäni liiaksi soturintehtäviin. Pitäisihän elämässä pitää hauskaa.
"Ei elämä saa olla pelkkää partioissa käymistä, meidän pitää tehdä jotakin mahtavaa!" hihkaisin ja kasvoni täyttyivät innokkaasta säteilystä. Innokkuuteni laski kuitenkin hieman, kun muistin miksi olin täällä. Kietaisin häntääni tiukemmin tassujeni eteen ja valmistauduin kuitenkin vastaamaan naaraan kysymykseen. Tiesin tasan tarkkaan, mitä ajattelin sanoa, mutta sen suusta saaminen oli hieman vaikeampaa. Sydämeni hakkasi kiivaampaan tahtiin kuin tavallisesti ja minua alkoi yhtäkkiä kovasti kuumottaa turkkini alla.
"Minulla menee loistavasti. Itseasiassa halusinkin puhua sinulle tästä yhdestä jutusta", takeltelin hieman, mutta yritin ryhtiäni kohentamalla parantaa äänen laatuani mahdollisimman itsevarmaksi. En halunnut Pikkukaaoksen ajattelevan, etten ollut varma tästä, koska nimen omaan olin. Olin jo niin pitkään haikaillut Merkuriuksen perään ja viimein unelmani olivat saaneet lähtölaukauksen, kun Merkurius oli tunnustanut tunteensa minua kohtaan. Siinä hetkessä olin tuntenut jotain ennennäkemätöntä. Olin tuntenut itseni erittäin tärkeäksi, sillä tavalla millä en ollut koskaan enempää tuntenut. Tietenkin ystäväni ja isäni olivat saaneet minut tuntumaan halutulle ja hyväksytylle, mutta Merkuriuksen rakkaus oli jotain muuta. Pikkukaaos kurottautui lähemmäs ja hänen meripihkaiset silmänsä loistivat uteliaisuudellaan. Naaraan häntä heilahteli puolelta toiselle odottavaisena.
"Minä olen rakastunut", kerroin parhaalle ystävälleni hiljaa. Naaraan silmät pyöristyivät iloisen yllättyneinä, ellen väärin tulkinnut. Pikkukaaoksen katse alkoi kiertää klaanin leiriä kiihkeästi etsien kollia, josta puhuin tietämättä, että hän ei sitä kykenisi löytämään. Soturi oli jo avaamassa suunsa, kun nostin häntäni ylös keskeytykseksi ja sanoin:
"Hän ei ole klaanista. Hän on erakko. Merkurius. Hänkin tuntee samoin minua kohtaan. Minä muutan heidän luokseen." Katseeni painui maahan, kun odotin ystäväni reaktiota.

//Pikku? :D
268 sanaa

Harakkatassu oli esittänyt minulle kysymyksen. Heikotus oli palannut, jonka vuoksi pysyin hetken hiljaa. En halunnut näyttää heikkouttani oppilaalle, jonka vuoksi pakotin itseni ryhdistäytymään.
"En tiedä kuinka etevä saalistaja olet, mutta tehtävänäsi on saada saalis kiinni puusta. Toimit itsenäisesti enkä anna sinulle ohjeita, mutta seuraan jokaista liikettäsi", sanoin ja kohtasin valkomustan kissan katseen. Harakkatassu ei epäröinyt, vaan nyökkäsi.
"Kauanko minulla on aikaa?" hän kysyi ennen kuin aloitti. Katseeni liukui automaattisesti taivaalle, joka oli nyt valkeiden pilvien peittämä.
"Jos alkaa näyttämään siltä, ettet onnistu, keskeytän harjoitukset", totesin rauhallisesti. Harakkatassu otti haasteen vastaan ja alkoi haistelemaan ilmaa. Soturioppilas liikkui eteenpäin ja etsi saaliseläinten jälkiä. Seurasin hiljaa kollia jonkin matkan päästä. Hän oli ohittanut hiiren hajujäljen, sillä hiiri ei osannut kiivetä puuhun karkuun. Harakkatassu oli kai arvannut, että hän saalistaisi tänään oravia tai lintuja, jotka istuivat puiden oksilla. Harakkatassu eteni hiljaisesti karussa maastossa. Hän väisteli kivenlohkareita ja antoi katseensa kiertää puiden oksilla. Lehtisateen aikaan saalista ei ollut mitenkään kehuttavan paljoa, mutta Kuolonklaanilla ei toistaiseksi ollut hätää sen suhteen. Lintu lehahti lentoon läheisen männyn oksalta, ja Harakkatassu käännähti nopeasti sen suuntaan. Lintu kohosi puiden latvojen yläpuolelle ja katosi pian näkyvistä. Mustavalkea oppilas jatkoi hiipimistä havupuiden lomassa.
Jonkin matkan päässä Harakkatassu löysi tuoreen hajujäljen, joka ilmeisesti kuului oravalle. Kollikissa lähti sen perään hiljaisin askelin. Kissa osasi tarkkailla ympäristöään, mutta samalla kävellä hiljaisesti. Hän astui maassa lojuvien oksien ylitse ja kulki eteenpäin. Harakkatassu tuntui luottavan omiin kykyihinsä. En ollut jutellut Henkäysvarjon kanssa hänen oppilaastaan. Kolli osasi kouluttaa oppilaansa itse, eikä kaivannut minulta ohjeita koulutukseen. Harakkatassun taidoista pystyi päätellä, että harjoitustuokiot olivat ainakin käsitelleet saalistamisen perusteet, sillä oppilas suoriutui melko hyvin.

//Harakka?
// 263 sanaa

Tuhkajuova sanoi, että olisin voinut menehtyä pudotukseen. Ajatus ei hetkauttanut minua, en pelännyt kuolemaa. Mutten myöskään halunnut kuolla turhaan, joten vaikka ylpeyteni koki kovan kolauksen, päätin tehdä seuraavalla kerralla juuri kuten pienikokoinen naaras ohjeistaisi - tai ainakin melkein, mikäli keksisin Tuhkajuovan tapaa paremmat konstit.
“Lyön vetoa, etteivät kaikki oppilaat ole edes päässeet ensimmäisellä kerrallaan hännänmittaa ylemmäs puuhun”, töksäytin katkeruuttani, mutta hopeankirjava soturi ei vaikuttanut kuulevan sanojani. Uumoilin, ettei minun parannut toistaa myrkkyä tihkuvia puheitani. Kun Tuhkajuova viimein lähti johdattamaan meitä toisaalle, matka taittui kepeästi hölkäten, kunnes jotakuinkin leirin kohdalla naaras hidasti odottamatta tahtiaan. Sikäli kuin olisin ollut yhtään syvemmällä ajatuksissani, olisin väistämättä törmännyt soturin takamukseen. Äkillinen, vaikkakin hetkellinen muutos naaraan olotilassa pisti mietityttämään, mutta ei ollut minun asiani kysellä toisen vointia. Sitä paitsi, harmaaraidallinen soturi olisi mitä luultavimmin kieltäytynyt puhumasta asiasta. Näin ollen päätin pysyä vaiti ja seurata Tuhkajuovaa aina harvakseltaan oksia kasvavan kuusen juurelle. Havupuun latvasta lentoon lehahtavan variksen rääkäisy vihloi korviani, mutta ei aikaakaan, kun haaskalintu oli jo kaukana tiessään jätettyään meidät kuuntelemaan tuulen etäistä ulinaa. Siristin aavistuksen silmiäni, kun Tuhkajuova hypähti kuusen alimmalle oksalle ja ryhtyi selostamaan kyseisen puun hyvistä puolista sekä tasapainon tärkeydestä. Nyökkäsin terävästi päätäni, sillä en uskonut ainakaan tasapainon osoittautuvan järin suureksi ongelmaksi pitkän häntäni ansiosta. Yksittäisen kysymykseni myötä vihreäsilmäinen soturi oli todennut näyttävänsä ensin mallia, ennen kuin minä pääsisin kokeilemaan uudestaan kiipeämistä. Seurasin tarkkaavaisesti, kun pienikokoinen naaras vipelsi oksalta toiselle kuin talttahampainen orava konsanaan, palasi lopulta takaisin alas ja kehotti minua kokeilemaan muistuttaen samalla voimieni rajallisuudesta.
“Eiköhän tämä tästä”, mutisin lähemmäs ääneti ja lähinnä itselleni lähestyessäni kuusta. Se löyhkäsi pihkalta ja neulaset näyttivät vastenmielisen piikikkäiltä. En olisi halunnut saada niitä turkilleni, mutta lopulta minun oli pakko hypähtää ensimmäiselle oksalle. Se huojahti painoni alla, joten upotin kynteni kiireesti koivua huomattavasti kovempaan puuainekseen. Kohotin aavistuksen verran häntääni kokeillakseni tasapainoaistiani ja hetken totuttelun jälkeen loikkasin seuraavalle oksalle pysytellen koko ajan mahdollisimman lähellä runkoa. En pitänyt kuusista, niiden oksat keinuivat tassujeni alla ja saivat minut hermostumaan. Vedin syvää henkeä ja kampesin itseni horjahdellen vielä pari kolme oksaa ylemmäksi, ennen kuin tein päätöksen palata takaisin maankamaralle. Oksien huojunta ja pihkan huumaava tuoksu saivat minut miltein voimaan pahoin, joten päätin suosiolla laskeutua tukevaa runkoa pitkin. Puu vain tuntui niin paksulta, että rungosta saattaisi olla aavistuksen hankala saada kunnon ote. Toisaalta, pikkuruinen Tuhkajuova oli selvinnyt koettelemuksesta, joten miksen minäkin? Vaan juuri kun olin aikeissa alkaa laskeutua, muistot putoamisesta palasivat mieleeni. Kavahdin, sillä vaikka en pelännyt mahdollisesti kuolettavaa laskeutumista, vihasin putoamisen tunnetta. Se oli kuin olisit lillunut silmänräpäyksen ajan tyhjiössä vailla minkäänlaista kontrollia omasta henkirievustasi saati siitä mitä ympärilläsi tapahtui. Vilunväristykset tanssahtelivat kehoni läpi ja saivat minut pidättelemään hetken hengitystäni, ennen kuin keräsin kopeuteni rippeet ja pakotin itseni laskeutumaan. Ensimmäiset askeleeni olivat epävarmoja, mutta palautettuani mieleeni Tuhkajuovan esimerkit sain kuin sainkin itseni hilattua takaisin maahan. Oikea kylkeni ja anturani tuntuivat tahmeilta, niihin oli täytynyt liimautua runsain mitoin kullankeltaista pihkaa. Irvistin niljakkaalle tuntemukselle ja koetin jäytää pihkakokkaretta vasemmasta tassustani, kuunnellen samalla mitä ikinä palautetta hopeankirjavalla soturilla mahtoi olla. Ehdin jo toivoa, että palaisimme hiljalleen takaisin leiriin, mutta toisaalta olin erittäin innokas oppimaan mitä tahansa uutta turkkiini tarrautuneesta pihkasta viis.
“Vieläkö sinulla oli jokin muu harjoitus mielessä?” utelin ja kohotin lopulta odottavan katseeni vihreäsilmäiseen naaraaseen.

// Tuhka?
// 521 sanaa

Lauhalaukka: 16kp -

Karhumyrsky: 81kp! -

Villisielu: 94kp! -

Minttutassu: 110kp! -

Pähkinätassu: 80kp! - Voit nimittää halutessasi itsesi nyt soturiksi! Muista ilmoittaa siitä ilmoituksiin.

Taivaslaulu: 36kp! -

Liekkitassu: 13kp -

Tuhkajuova: 65kp! -

Mahlahalla: 16kp -

Pikkukaaos: 41kp! -

Harakkatassu: 34kp! - 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Katsoin Harakkatassua pudistellen päätäni. Olisin voinut kertoa kollille aivan kaiken, mikä hänellä oli mennyt pieleen, mutta päätin olla tekemättä niin.
"Minähän sanoin, että älä kiipeä oksille. Haukkasit liian suuren palan, jonka takia voimasi loppuivat kesken. Soturit eivät jakele ohjeita turhaan, ja siksi sinun täytyisikin totella niitä. Onneksesi jaksoit kiivetä tarpeeksi alas, ketunmitta korkeammalle niin olisit kuollut", totesin tasaisella äänellä, vaikka minua ärsyttikin suunnattomasti. Harakkatassu siristi silmiään. Hän oli sanomassa jotakin, mutta en antanut mahdollisuutta siihen.
"Tule, mennään metsään harjoittelemaan kiipeilyä jossakin harvaoksaisessa kuusessa. Siellä tarkoituksenamme on harjoitella oksien avulla kiipeämistä ja niiden kiertämistä sekä alastuloa", sanoin ja lähdin kävelemään kohti havumetsää. Harakkatassu nousi ylös ja lähti perääni. Kuulosti siltä kuin kolli olisi sanonut jotakin, mutta en vaivautunut miettimään asiaa sen enempää vaan jätin reagoimatta. Jos kolli halusi minun kuulevan hänen sanansa, hän takuulla kertoisi asiansa uudelleen kovemmalla äänellä. Nopeutin tahtiani, ja loppumatkan etenimme hölkkäämällä.
Leirin kohdalla tunsin kuinka heikotus valtasi kehoni. Hidastin tahtiani varoittamatta. Askeleista päätellen Harakkatassu ei ollut valmistautunut siihen. Kolli pysyi kuitenkin takanani, eikä törmännyt minuun. Hetken jo harkitsin, että palaisimme leiriin, mutta päätin jatkaa matkaa. Heikotus helpotti vauhdin hidastuessa, mutta vatsassani tuntui kummalliselta. Olo muistutti hieman sitä, miltä minusta tuntui aina syötyäni vatsani täyteen. Kenties aamiainen vaikutti edelleen olooni. Työnsin ajatukset heikotuksesta takaisin kiipeilyharjoituksiin.
Pysähdyin sopivan kokoisen, melko harvaoksaisen kuusipuun kohdalle. Katseeni lipui sen runkoa pitkin aina latvaan saakka. Yksinäinen varis istuskeli latvassa ja raakkui. Se lehahti lentoon, ja kuusen latva heilahti. Astelin oksien alle ja loikkasin alimmalle oksalle.
"Kuusissa on se hyvä puoli, että voit vain loikkia oksalta oksalle. Runkoa ei välttämättä tarvi käyttää ollenkaan kiipeämiseen", sanoin ja loikkasin toiselle oksalle. Harakkatassu katsoi minua keskittyneen oloisena.
"Jotta voit liikkua sulavasti oksilla, sinun tulee kehittää tasapainoasi harjoitusten avulla. Jos tasapainosi on surkea, vauhtisi tulee olla aluksi äärimmäisen hidas. Jos teet asiat liian nopeasti, putoat", kerroin, vaikka asia taisi olla itsestäänselvyys.
"Näytätkö esimerkkejä taas vai kokeilenko ensin?" Harakkatassu kysyi. Olikohan soturioppilas jo kyllästynyt selityksiini?
"Minä näytän ja kerron. Jos haluat parantaa tasapainoasi, voit kävellä alimmalla oksalla edestakaisin. Kun luulet voivasi loikata seuraavalle oksalle, keskity siihen täysillä. Jos loikka jää liian lyhyeksi, tiedät mitä silloin tapahtuu. Et saa myöskään loikata liian pitkälle. Lisäksi on tärkeää pitää huoli siitä, että jalkojesi alla oleva oksa kestää sen, että loikkaat pois sen päältä. Jotkut oksat saattavat katketa helposti. Voit käyttää alastuloon oksia, runkoa tai molempia. Näytän sinulle nyt, kuinka itse kiipeän", totesin. Harakkatassu ei sanonut mitään. Niinpä loikkasin kohti lähintä ylempää oksaa. Vauhtini oli nopea, ja pysyttelin yhdellä oksalla vain pienen hetken. Loikkasin aina lähimmälle oksalle ja jatkoin kiipeämistä eteenpäin. Tunsin olevani elementissäni, kun kiipesin. Mikään ei pidätellyt minua, ja maa katosi vain koko ajan kauemmaksi. Kun olin kiivennyt melko ylös, lähdin alaspäin. Tartuin kynsilläni puun paksuun runkoon kiinni ja lähdin kulkemaan alaspäin. Koska oksat olivat melko harvassa, niiden väistely oli vaivatonta. Joissakin kuusissa oksat kasvoivat niin tiheään, ettei runkoa pitkin kannattanut edes yrittää alas. Lopulta loikkasin maahan aivan Harakkatassun viereen.
"Sinun vuorosi, ole hyvä. Kiinnitä tällä kertaa huomiota voimiisi. Jos kiipeät liian ylös, et välttämättä jaksa tulla enää alas", sanoin rauhallisella äänellä ja viitoin oppilasta kohti kuusen alinta oksaa.

//Harakka? Sori tää on jotenki taas tosi tönkkö ku en meinannu löytää sopivia sanoja xdd
// 508 sanaa

Pikkukaaos


“Mitä sinulle kuuluu?” Taivaslaulun kysymys käynnisti heti ajatteluprosessin. Yksinkertainen kysymys tuntui välillä kaikista monimutkaisimmalta. En ollut kiinnittänyt pitkään aikaan huomiota siihen, millaista elämäni oli ja mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. En osannut ajatella, olisiko ollut parempi mennä rennommalla asenteella eteenpäin vai jatkaa samaa rataa ahkerasti soturin tehtävissä. Tuntui, että ympärilläni tapahtui valtavasti kaikenlaista. Kissat löysivät toisensa, saivat perheenlisäystä ja varmasti jokaisella oli jotain meneillään. Tiesin olevani vielä nuori ja vanhuus tuntui hyvin kaukaiselta. En vain tiennyt, miten olisi pitänyt ajatella. Olivatko toiset vain turhan aikaisin liikkeellä vai olinko minä jäljessä? En uhrannut kuitenkaan liikaa aikaa vastaaviin ajatuksiin. Klaani oli minulle hyvin tärkeä, ja sen takia koin tärkeäksi panostaa soturin tehtäviin.
“Ihan hyvää, luulisin”, vastasin hetken pohdinnan jälkeen. Parempaa vastausta en oikein osannut sanoa, sillä en tosiaan ollut varma. Elämässäni kaikki oli hyvin, mutta kaipa aina olisi voinut olla paremminkin. Mutta tiesin, että valkea naaras saattaisi esittää jatkokysymyksen, ellen sanoisi jotain muutakin. Mietin vielä viime päivien tapahtumia.
“Päiväni ovat olleet partioita ja sellaista, tiedäthän?” jatkoin vielä kuulumisiani, jotka kuulostivat jopa omaan korvaani tylsältä. Päivät toistivat usein itseään. Toisaalta olin myös päässyt maistamaan sitä, mitä minua odottaisi, jos pääsisin joskus mestariksi. Saalistuksen opettaminen Minttutassulle oli ollut opettavaista myös minulle, sillä ensimmäisen oppilaan kanssa tulisi olemaan varmasti sen pohjalta helpompaa. Olin myös tajunnut, että mestarina olisi hyvä hyödyntää toisten sotureiden vahvuuksia. Taisteluharjoituksiin voisin hyvin raahata jonkun paremman taistelijan seuraksi, jotta oppilaani ei joutuisi kärsimään heikkouksistani.
“Entä sinä? Mitä olet puuhaillut?” kysyin pienen hymyn kera. Rauhallisesta olemuksestani tihkui myös tietynlaista intoa. Siitä oli tovi, kun olin viimeksi ehtinyt vaihtamaan paria sanaa enempää Taivaslaulun kanssa. Olisi mielenkiintoista kuulla naaraan kuulumisia pitkästä aikaa.

//Taivas? c:
// 268 sanaa

"Ja jos sinä oikeasti lähdet, milloin aiot tehdä sen?" Merkuriuksen ääni oli tavallisen hiljainen, mutta tällä kertaa täynnä toivoa. Olin tosiaan aavistanut myös sen, ettei Kuolonklaani tulisi pitämään lähdöstäni. En tiennyt voisinko tehdä tätä, sillä silloin Merkuriuksen ja hänen ystäviensä pitäisi etsiä uusi koti, jotta säästyisivät Kuolonklaanin vainolta. Silmäilin tämän paksuturkkista ruumista, jossa lihasten päälle asettuva turkki aaltoili kauniisti. En kykenisi olemaan erossa tästä kollista, joka veti minua puoleensa kuin magneetti, enää hetkeäkään, lähtöni olisi tapahduttava pian.
"Olet oikeassa, Kuolonklaani ei hyväksy teitä enää sen jälkeen, kun "varastatte" heidän kissansa", naukaisin hieman haikeasti, sillä minä olin syy klaanin ja erakoiden suhteen katkeamiseen, "Joten haluan, että teillä on aikaa suunnitella lähtöänne. En voi lähteä heti, mutta tulen luoksesi kolmen auringonnousun päästä jos päätät edelleen ottaa minut luoksenne, silläkin uhalla, että saatte Kuolonklaanin vihan niskaanne. Puhu muille ja valmistautukaa, tule sinä yksin kolmen auringonnousun päästä Kuolonklaaniin, kuin tulisit tavalliselle vierailulle. Silloin kerrot oletko sinä ja kumppanisi valmiit edelleen ottamaan minut luoksenne, jos olet, silloin teen ilmoituksen Punatähdelle ja lähdemme heti. Tarvitsen sinut tuekseni." Merkurius nyökkäsi varmasti, kuin mikään ei voisi muuttaa hänen mieltään.
"Tietenkin sinä tulet. Emme ole muuttamassa mieltämme", Merkurius sanoi, jonka seurauksena kasvoilleni levisi onnellinen hymy, joka oli täynnä rakkautta. Nuolaisin varoittamatta tämän poskea ja tunsin erakon hätkähtävän kosketusta. Kuitenkin hän hymyili minulle.
"Minun täytyy nyt mennä viettämään aikaa ystävieni luokse kun vielä voin. Nähdään Merkurius", henkäisin lempeästi ja katsoin vielä kerran kollin oranssiin taittuviin meripihkaisiin silmiin.
"Näkemiin, Taivaslaulu."

Oli Merkuriuksen tapaamista seuraava päivä. Olin eilen pitänyt Pilvitassulle kunnon harjoitukset ja väsyttänyt hänet niin, että hän saisi pitää vapaapäivän. Tarvitsin aikaa itselleni, olihan nämä viimeiset päiväni klaanissa. Istuskelin yksinäni leirin reunalla, odottaen näkeväni Pikkukaaoksen, joka oli äskön pujahtanut soturienpesään. Pian hänen valkoruskeat kasvonsa kurkkasivat pesän siimeksestä arvioiden leiriä ja tämä pujahti ulos. Hän oli varmaan vain käynyt sijaamassa vuodettaan. Ennen kuin paras ystäväni ehti karata mihinkään, juoksin tämän kiinni ja kohtasin tämän iloiset kasvot.
"Ai hei Taivaslaulu!" tämä hihkaisi ja pysähtyi istuakseen alas.
"Enhän keskeyttänyt mitään? Ajattelin, että voitaisiin vaihtaa vähän kuulumisia", selitin ja hymähdin. Pikkukaaos pudisteli päätänsä.
"Ei ei,en ollut tekemässä mitään tärkeää." Nyökkäsin hyväksyvästi ja räpäytin hitaasti eri parisilmiäni.
"Mitä sinulle kuuluu?" kysyin tavallisella kirkkaalla ja ystävällisellä äänelläni. Haluaisin Pikkukaaoksen kertovan ensin uutisensa, ennen kuin minä tiputtaisin pommini klaanin jättämisestä.

//Pikku? :3
375 sanaa

Avasin silmäni loputtomasti siintävän järven rannalla, jonka tasainen ja kiireetön liplatus soi korvissani pehmeän hurmaavasti, kuin se olisi kaikkein kaunein kuulemani ääni. Kastoin poltetun punasaven väristä tassuani varovasti liikkuvaan rantaveteen ja sain tuntea veden märän, mutta erittäin miellyttävällä tavalla lämpimän lipaisun, joka kurottautui varpaitteni väliin asti. Vesi ei ollut tällaista oikeasti, näin loputonta ja miellyttävää, ei ainakaan Kuolonklaanin reviirillä. Nykyään en enää ihmetellyt heräämistäni mitä erikoisimmista paikoista, jotka olivat minulle kukin vieraampia ja vieraampia. Aina, kun olin tottunut vanhaan kohtaamispaikkaamme, löysin itseni uudesta seuraavalla kerralla. Kettuaskeleen mukaan mihinkään elottomaan ei saisi kiintyä liikaa.
Käännähdin ympäri nähdäkseni taakseni ilmestyneet kissat, joiden kasvot olivat minulle jo tutummat kuin osasin ensimmäisellä tapaamiskerrallamme odottaa.
"Mukava nähdä taas Kettuaskel ja Laineloiske", tervehdin kaksikkoa. Punaruskean ketunväritystä muistuttavan turkin omaava sähkösilmäinen kolli hymyili tuttuun tapaansa vinosti. Hänen vino hymynsä sisälsi kohteliaisuutta ja todellista hyväntuulisuutta tapaamisestamme. En ollut koskaan nähnyt Kettuaskelta vihaisena ja aloin jo epäillä kykenikö hän siihen. Muuten kuitenkin hänellä oli laaja tunteiden kirjo ja hänen seurassaan oli aina aistittavissa jonkinlaista häneen kuuluvaa alakuloisuutta.
Laineloiskeen kasvot loistivat ystävällisinä, kuten aina ja hänen vaaleanvihreät silmänsä säkenöivät kuin viherlehden lehtien takaa paistava aurinko.
"Arvaatko miksi olemme tänään täällä rannalla?" Laineloiske kysyi vakavoituen, ikään kuin hieman pettyneenä. Hänen äänensä oli tiukka. Arvasin kyllä. En ollut muistanut ollenkaan Laineloiskeen käskyä tehdä vedestä ystävääni, vaan unohtanut sen päivien askareiden takia.
"On minulla veikkaus. Yrität varmaan muistuttaa minua siitä uimataidosta. Olen pahoillani, että unohdin sen", pahoittelin ja kohtasin nuoren naaraan katseen nöyrästi.
"Minttutassu. Se ei tosiaankaan ole unohtamisena arvoinen asia", Kettuaskel naukui kuin miettien jotakin kiperää muistoa. Pian alkoi kuulostaa samalta, kuin Kuolonklaanin leirissä, mutta vain moninkertaisemmin. Ääni oli valtava vesiputouksen kohina. Aluksi se teki oloni vain kotoisammaksi, mutta pian sisälläni alkoi kasvaa suuri kauhistuksen kerä, kun huomasin veden pinnan nousevan. Hapuilin katseellani Kettuaskelta ja Laineloisketta, mutta he olivat kadonneet näkyvistäni. Vesi alkoi nousta jo vastakarvoihini asti ja ihan kuin äsköinen maaläikkä, jolla olimme seisseet olisi kadonnut. Vesi oli saartanut minut. Olin hukassa, ei olin hukkumassa. Minun pitäisi tehdä jotain! Mikseivät Kettuaskel ja Laineloiske pelastaneet minua? Tämähän oli vain unta, enhän minä voisi kuolla. Hätä alkoi kuitenkin kasvaa kun vesi alkoi kurottua kaulaani asti ja vaikka kuinka yritin pitää päätäni pinnalla, vesi alkoi tavoitella kuonoani. *Olisi pitänyt opetella uimaan.* Kirosin mielessäni, kun enää kuononi oli kosketuksissa ilman kanssa. Samassa kaikki palasi kuitenkin ennalleen. Istuin Kettuaskeleen ja Laineloiskeen kanssa kuivalla ja vihreällä maapläntillä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kulmani olivat kurtussa.
"Joko nyt ymmärrät uimataidon tärkeyden?" Laineloiske tuhahti, hieman ärsyyntyneenä siitä, että joutui näyttämään kaiken tämän uskoakseni, kuinka tärkeä taito se oikeastaan oli. Nyökkäsin räpytellen silmiäni, jotta saisin sen karvoja nostattaneen tilanteen mielestäni.
"Etsin heti huomenna käsiini kissan, joka osaa uida", vannoin arvokkaasti kohentaen ryhtiäni ja katsoen ensin naaraan ja sitten kolli soturin silmiin tiukasti, jotta he ymmärtäisivät, että minä pitäisin lupaukseni jos sellaisia tekisin.
"Hyvä. Tänään meillä ei ollut sinulle muuta, mutta huomenna meillä on luvassa matka taaksepäin siihen aikaan, kun minä olin vielä osa Varjoklaanin kokoonpanoa. Tarkemmin käsittelemme Kuolonklaanin lähtöä. Huomiseen." Kettuaskelen ääni oli pehmeä ja hiljainen. Nyökkäsin vielä hyvästeiksi, ennen kuin kaksikko kääntyi ja kävelivät pois samalla haihtuen ilmaan pölyhiukkasina. Suljin silmäni ja kun avaisin ne uudestaan, löytäisin itseni kotimetsästäni missä rakas perheeni ja ystäväni olivat.

Raotin silmiäni ja heräsin aamun raikkauteen. Viimeiset ajatukseni unessani saivat minut ajattelemaan. Kun Eloklaani perustettaisiin, pitäisikö minun hylätä perheeni...? Nielaisin. Yhtäkkiä minua oli alkanut heikottaa. Emoni, isäni, ystäväni. Kaikki jäisivät tänne. Kurkkuani kuristi ja kasvoilleni vääntyi ontto ilme. Silmistäni loisti alakuloisuus, vaikka yritin peitellä tunteitani. Tätä en voisi purkaa kenellekään, sillä siihen liittyi salaisuus, joka minun olisi pidettävä. Mihin minut oli sotkettu? Halusin vain tavallisen elämän perheeni kanssa. Pudistin päätäni ja röyhistin rintaani yrittäen muuttaa suhtautumistani. Tämä oli tärkeä tehtävä ja jostakin syystä minut oli valittu tehtävään. Minun pitäisi hoitaa se loppuun.
Olin ajatuksissani tassutellut leirin keskustaan ja nyt seisoskelin orvon näköisenä. Vatsaani väänsi ja minua muutenkin oksetti. En halunnut luopua kaikista läheisistäni. Näin sivusilmällä luokseni tassuttavan Pähkinätassun ja väänsin kasvoilleni teennäisen hymyn. En voisi kiintyä häneenkään enempää.
"Huomenta Minttutassu!" Pähkinätassun ääni oli reipas ja hänen korvansa olivat hyväntuulisena pystyssä. Kollin ääni oli hieman epäselvä tämän suussa roikkuvan varpusen takia.
"Huomenta", naukaisin tarkoituksettoman vaisusti ja yritin heti korjata tilanteen teko pirteällä olemuksella.
"Otatko sinä?" Pähkinätassu kysyi kohteliaasti ja vilkaisi minua kysyvästi. Pudistin päätäni.
"Kiitos kuitenkin tarjouksesta." Huomasin kuinka isäni lähestyi leirin keskustaa päättäväisen kevein askelin, hänen silmissään loisti itsevarmuus, kun hän kajautti ilmoille kutsuhuudon klaaninkokoukseen.
Siirryimme Pähkinätassun kanssa sivummalle. Näin hänen kerran vilkaisevan minua huolestuneenoloisena kulmiensa alta. Iloisuuteni ei ollut tarpeeksi aidonoloista, olisi tehtävä sille jotain. Onneksi Pähkinätassu ei kehdannut kysyä mitään, kun klaaninpäällikkö oli puheenvuorossa.
"Haahkatassu, astu eteen." Nyökkäsin itsekseni. Haahkatassu olikin ollut jo liian vanha oppilaiden pesään, luultavasti Haaskatassukin saisi soturinimensä. He olivat jo tarpeeksi vanhoja sotureiksi. Kuuratassu oli saanut jo jonkin aikaa sitten soturinimensä ja hänet tunnettiin Kuuraturkkina. Katselin, kuinka suuri ja kellanpunainen kolli astui eteen. Isän sanottua tutut soturiseremonian sanat hän lausui:
"Haahkatassu, sinut tunnetaan tästä hetkestä lähtien Haahkasurmana." Klaani alkoi hurrata uuden soturin nimeä ja niin tein myös minäkin. Arvaukseni osui oikeaan, seuraavan esiin pyydettiin Haaskatassu ja hän sai nimekseen Haaskamielen. Klaani osoitti suosiotaan uusille sotureille ja heidän tuttunsa kerääntyivät heidän lähelleen henkilökohtaisempiin onnitteluihin. Kun kokous oli päättynyt, käännyin taas ystäväni puoleen ja kysyin:
"Tiedätkö yhtään, ketkä tässä klaanissa osaavat uida?"

//Pähkinä? Sori Untuva kun vein Mintun pois, tuon Taivaan sen luo sen seuraavas tarinas :D
863 sanaa

//Sivusin tätä jo chatissa, mutta lisään tän vielä tähän, että varmasti te kaikki muistatte. Tää tarinan alun miljöö on tarkoituksellisesti kuvailtu hyvinkin erilaisena, kuin mitä se oikeasti on. Syy tähän selitetään myöhemmin tarinassa. :))

"Et siis pidä hänestä?" Minttutassu käänsi katseensa jälleen minuun.
Pudistin päätäni nuoren naaraan kysymykselle. Vaihdoimme yllättäven usein kieliä liittyen mestareihimme. He olivat vain oppilaille luontainen puheenaihe. Toistin jälleen Minttutassulle, kuinka Villisielu oli mielestäni niin reikäpäinen ja luuli tietävänsä kaiken, syyttäen minua siitä ettei hän osannut opettaa minulle mitään.
"Saisi kuolla sinne pentutarhaan", sylkäisin tassujeni eteen sanat, joita välittömästi kaduin.
Minttutassu katsahti minuun hieman pöyristyneenä. Ei ollut minun tapaistani puhua klaanilaisistani noin, olivat he kuinka aivottomia. Klaani oli perheeni, klaani oli ainoa turvani. Heiltä minä sain suojaisan pesän ja mukavan sammalpedin, heiltä sain riistaa vatsani täytteeksi ja raikasta vettä tyydyttämään janoni. He antoivat minulle kaiken, jonka tarvitsin hyvään elämään, ja minä kiittämätön toivoin heille kuolemaa ja kärsimystä. Jatkoimme pienen hiljaisuuden jälkeen keskustelua, nyt vaihtaen aihetta. Minttutassu tuntui unohtaneen koko asian. Se tuntui ensiksi omituiselta, mutta outous kääntyi nopeasti helpotukseksi.

Yötaivas oli säkenoivän upea. Tähdet olivat palanneet, ja niiden kirkkaan tuikkeen takana normaalisti sameaa väritöntä taivasta koristivat nyt kosmisten sinertävien ja purppuroiden lieskojen aggressiivinen tango. Värit heijastuivat taivaankaarelta vasten Minttutassun turkkia, sekoittuen epätavallissävytteisen punaruskean kanssa omituisiksi väreiksi, jotka saivat jo minun kokoiseni naaraan hohtamaan kuin hän olisi kuolleen kissan sielu. Minttutassu oli todella kaunis, kauniimpi mitä muistin. Hänen askeleensa olivat napakat, mutta keveät, katse komentava ja lumoava, ja äänenpaino oli tomera, mutta silti se kuulosti korvissani pehmeältä kuin sametti. Ohitsemme viheltävä hiljainen viima pöllytti nuoren naaraan paksua karvapeitettä, villiten öisten heijastuneiden värien tanssia.

Ajatukseni yllättäen katkesi. Kuulin etäältä ääntä. Kuin kissan uhkaavaa mourunaa. Sekä sähinää. Valo ympärillämme hälveni, värit Minttutassun turkilta perääntyivät. Minttutassu käänsi päänsä suoraan äänen kuulumissuuntaa kohti, kuunnellen sitä tarkkaan, Ikäänkuin hän olisi tiennyt, miksi joku pitää ääntä. Se joku tuntui kutsuvan häntä. Hetken kuulosteltuaan naaras kääntyi minuun, hänen silmiensä kirkkaansinisyys oli taittunut elottomaksi, sakean järviveden siniseksi.
"Minun täytyy mennä", Minttutassu mutisi eleettömästi, lähtien heti tuon sanottuaan juoksuun kohti paikkaa, josta ääni kuului.
Huulteni välistä pääsi vain pieni, hömilö "Mitä?", ennenkuin lähdin Minttutassun perään. Luulin naarasta hieman hitaanlaiseksi, mutta nyt hän oli jopa käsittämättömän nopea. Hän pinkoi kuin adrenaliinin täyttämä jänis nummella, paeten saalistajaa. Minulla oli todellisia vaikeuksia pysyä Minttutassun kannoilla. Ei vain siksi, että hän oli muuttunut äkkiä maantiekiitäjäksi, mutta aukea kuunvalon kyllästämä nummimaisema, jossa olin hänen kanssaan vielä hetki sitten istunut, muuttui nopeasti tiheäksi, synkäksi metsäksi, josta saatoin erottaa vain Minttutassun hännän, pimeitten oksien ja lehtien piiskatessa naamaani ja silmiäni vasten.
"Minttutassu", huohotin hengitykseni alta. "Minttutassu, odota!"
Minttutassu ei reagoinut mitenkään. Hän ei tuntunut edes kuulevan minua. Naaras vain juoksi päämäärättömän oloisesti, kuin etsisi irronnutta päätään. Vaikka toisinaan hän näytti tietävän, minne oli menossa.

Räpäytin nopeasti silmiäni, ja silloin oli Minttutassu kadonnut edeltäni. Ensimmäinen reaktioni tähän oli pysähtyä paikoilleni. Seuraava vetoni oli mennä hämilleni. Kun katselin hetken ympärilleni, en enää tiennyt, mistä suunnasta tulin, puhumattakaan siitä, mihin suuntaan olin juoksemassa. En nähnyt missään mitään merkkejä siitä, että olisin rynnännyt jostain kohtaa tälle pienelle aukealle. Aukea näytti koskemattomalta, ja suhteellisen vanhalta. Sitä varjostavat korkeat puut ja sitä ympäröivät pensaantapaiset näyttivät kuolleilta, tai vähintäänkin kuolevilta. Minulla ei ollut syytä tuntea itseäni uhatuksi, vaikka ympäristöni olikin suhteellisen aavemainen. Oli täysin hiljaista. Ei ollut merkkiäkään eläimistä, hyönteisistä, saatika kaksijaloista tai hirviöistä. En voinut vain jäädä tähän. Minttutassu käyttäytyi todella oudosti, hän saattaisi olla vaarassa. Mutta en tiennyt, mihin hän oli mennyt. Aukea oli niin synmetrinen ja synkkä, että eri suuntien erottaminen oli mahdotonta. Valikoin edestäni nopeasti paikan, josta juoksin läpi. Minulle ei jäänyt muuta valinnanvaraa, kuin toivoa, että valitsin oikean suunnan. Tällä kertaa en halunnut alkaa rynnimään ennätysvauhtia, vaan tyydyin puolilaukkaamaan päämäärätöntä ja polutonta tietä eteenpäin.

Nyt olin järven äärellä. Katsahdin taakseni, jossa synkeä metsikkö lepäsi, valmiina nielaisemaan minut kokonaisena. Edessäni oli jyrkänne, jonka alla taisi olla vettä. Jyrkänteen harjalla seisoi Minttutassu. Hänet huomattuani huokaisin helpottuneena.
"Minttutassu! Mitä ihmettä juuri tapahtui? Mistä lähtien olet ollut noin vikkeläjalkainen?", taapersin kohti Minttutassua, joka ei näyttänyt liikahtavankaan.
Minttutassun pää katseli loivasti alas jyrkänteeltä, kohti vettä, jonka pinta ei ollutkaan niin kaukana alhaalla suhteessa jyrkänteen laitaan, mitä ensiksi odotin. Minttutassu mutisi jotakin, mistä en saanut selvää, ja pysähdyin paikoilleni hämmennyksestä. En ole varma kuvittelinko, mutta olin näkeväni vedestä Minttutassun edestä nousevan jotakin epämääräistä ja tummaa. Ne olivat ikäänkuin pitkäkyntiset etukäpälät, jotka kurottivat vedestä. Otin vielä muutaman askeleen naarasta kohti, kun nämä ´jalat´ hitaasti kietoutuivat Minttutassun kaulan ympäri, tarraten vakaan otteen tämän niskasta. Nyt lähdin ju puolijuoksuun naarasta kohti
"Minttutassu!!"
Vesi huokaisi intensiivisesti, kun Minttutassu riuhtaistiin veden alle. Olin avannut suuni napatakseni naarasta hännästä, mutten saanut tarrattua häneen tarpeeksi ajoissa. Jatkoin hätääntyneenä rinteen laidalle, paikkaan jossa Minttutassu juuri oli seissyt ja silmäilin synkkää vedenpintaa jäsenet täristen. Pinta ei juuri liikahtanut. Siihen ei ilmestynyt kuplia, kuten normaalisti, jos kissa pulikoi veden alla. Tunteeni ja ajatukseni olivat täysin sekaisin. En tajunnut täysin, mitä oli tapahtunut ja miksi. Ahdistunut paine rinnassani kasvoi, aloin hengittää kiivaammin. Silmissäni sumeni, päässäni pyöri, olin kaatua.

Heräsin säpsähtäen oppilaiden pesästä. Kehoni vieläkin värisi silkasta järkytyksestä ja sydämeni hakkasi. Olin nähnyt vain unta. Nostin varovasti päätäni ja ravistelin shokin pois kehostani. Se kerääntyi kasaan, ryömi selkääni pitkin alas jalkoihini, joitten kautta se imeytyi maaperään. Nyt kykenin kunnolla nostamaan jalkani. Seisahtaessani silmäni osuivat miltei heti ainutlaatuiseen, punaruskeaan turkkiin makaamassa pedillään. Olin todellakin nähnyt vain unta, Minttutassu oli turvassa.

Aamu oli vielä nuori, vain aniharva oppilas oli vielä tähän aikaan hereillä. Harjoituksien alkuun vierähtäisi vielä hetki. Tämän tajuttuani mieleni teki palata takaisin pedilleni, mutta tuollaisen unen jälkeen en mitenkään kykenisi nukahtamaan, jonka lisäksi vatsani kurni äkäisesti. Työnnyin siis oppilaiden pesästä viileähköön aamuilmaan ja suuntasin saaliskasalle.

//Iha kuka vaan joka haluaa voi jatkaa. :PP
887 sanaa

"Kerro mitä haistat?" Pikkukaaos kysyi hymyillen. Olin aistivinani hänen olemuksestaan, että hän oli oikeasti kiinnostunut siitä, oliko hänen opetuksestaan ollut jotain hyötyä. Jääviilto joskus ja vähän useamminkin, ei kerrannut selittämäänsä teoriaa minulta vaan jätti minut oman onnensa nojaan, jos en ollut keskittynyt hänen selostuksiinsa. Hän myös usein vastasi kysymyksiini melko köyhästi, enkä saanut niin laajaa vastausta kuin olisin toivonut. Mestarini oli enemmän niitä kissoja, joiden mielestä fyysinen osuus oli se kaikkein tärkein osuus ja mestarin selostukset saisi jättää omaan arvoonsa. Asia ei toki ollut näin, sen hoksasi tyhminkin kissa - tai ei pidä mennä yleistämään, Jääviillon kaltaisia poikkeuksiakin oli. Ei pidä nyt käsittää väärin, ei minulla tietenkään ole ketään vastaan mitään, mutta kävihän se muita pompotteleva karvasäkki, joka luuli tietävänsä kaiken parhaiten, myös minun ja monen muun hermoille.
Nuuhkaisin ilmaa ja raotin suutani hieman. Metsän rikas tuoksujen kirjo valtasi aistini huumaannuttavasti. Aloin erotella tuoksuja toisistaan. Yksi, muista tuoksuista poikkeava, lämmin ja tuore hajuvana kiinnitti huomioni. Nuuhkaisin vielä syvemmin, jotta sain kiinni tarkemmin eläimen meno suunnasta. Tuoksussa oli häivähdys voimakkaantuoksuisesta kasvista ja sen avulla päättelin lähistöltä kulkeneen saaliin olleen syömässä jonkinlaista kasvia. Olin jonkin verran hämilläni, sillä olin miltei varmasti haistavinani hiiren, mutta haju poikkesi jollakin oudolla tavalla tavallisesti syömistäni hiiristä.
"Haistan jotain, joka muistuttaa minua hiirestä, mutta sen haju ei ole identtinen syömieni hiirten kanssa", naukaisin reippaasti ja osoitin hännälläni terävästi suuntaa, jonne hajuvana mielestäni osoitti. Pikkukaaos nyökkäsi rauhallisesti ja väläytti nopean katseen minulle.
"Olet oikeassa. Se on hiiren kaltainen jyrsijä vesimyyrä", Pikkukaaos kertoi ja heilautti korviaan kuin antaen luvan lähteä jäljittämään. Sukelsin innokkaana harvan aluskasvillisuuden joukkoon, kunnes muistin hiljaisuuden olevan kaiken avain. En ollut ihan varma kuinka lähellä tämä vesimyyräksi kutsuttu eläin oli, joten etenin varovaisesti. Häntäni poukkoili innokkaana ympäriinsä, vaikka kuinka yritin pitää sen aisoissa se silti vähän väliä hipoi kosteita kasveja. Minua vähän häiritsi Pikkukaaoksen silmien tuijotus selässäni, mutta ei niin paljoa kuin Jääviillon kelmeiden ja kierojen silmien tuijotus.
Säpsähdin kun huomasin liikettä männyn juurella. Jyrsijä tosiaan oli miltei hiiren näköinen muutamilla poikkeuksilla. Aloin kelaamaan naaras soturin ohjeita saaliin nappaamisesta. Havainnoin tuulta ja minun edukseni se kulki täydellistä reittiä. Vesimyyrän tuoksu leijaili minun sieraimiini herkullisena ja lämpimänä ilmassa, mutta minun tuoksuni pysyi kaukana eläimestä. Muistin kuinka Pikkukaaos oli ohjeistanut, että pitäisi päästä tarpeeksi lähelle, muuten saalistusyritys voisi olla tuhoon tuomittu yritys. Vilkaisin vesimyyrän asentoa ja huomasin sen olevan keskittynyt nakertamaan jotain kasvinjuurta. Otin rohkeasti muutaman hiljaisen askeleen kokiessani sen turvalliseksi ja sen enempää miettimättä loikkasin saaliin kimppuun. Tilaisuus oli ollut niin houkutteleva. Loikkani olisi yltänyt tarpeeksi pitkälle jos käpäläni ei olisi jäänyt kiinni maasta törröttävään juureen. Kompastuin ähkäisten maahan, mutta siinäkin oli puolensa. Huomasin laskeutuneeni tarpeeksi lähelle riistaa ja nappasin sen näppärästi tassuihini ja puraisin sen niskaa vatsallani loikoillen. Pikkukaaoksen ravatessa huolestuneena luokseni kasvoilleni nousi nolostunut kuumotus.
"Oletko kunnossa?" naaras kysyi silmät pyöreinä ja tutki silmillään minua. Nyökkäsin vakuuttava ilme kasvoillani ja nousin mutaa turkistani pudistellen ylös.
"Ensi kerralla varmaan muistat tarkistaa myös reittisi?" naaras naurahti keventääkseen tunnelmaa. Kasvoilleni nousi helpottunut hymy tilanteen kevettyä.
"Toivotaan. Sain kuitenkin saalista!" Nostin vesimyyrän hampaisiini ja heilautin sitä Pikkukaaoksen edessä tyytyväisenä. Naaras naurahti tyytyväisenä. Olisipa minulla tuollainen mestari.

//Pikku? :D
506 sanaa

Työnsin päälläni pentutarhan suuaukkoa peittävän sammalverhon pois tieltäni ja astelin peremmälle. Varjoista minua tiirasi utelias silmäpari; niiden keltaisesta katseesta tiesin, että kissa oli Mäntyviiksi. Musta kuningatar makasi sammalillaan pää ylväästi pystyssä, hän ei vaikuttanut lainkaan kireältä tai hermostuneelta lähestyessäni. Tämä naaras ei ollut siis niitä kissoja, jotka hyökkivät ympäriinsä kuin vesikauhuiset supikoirat suurempi kokoisemman soturin tullessa kohdalle.
Laskin katseeni viereisellä pedillä nukkuvaan Villisieluun. Hän näytti hyvin levolliselta, ja pistin merkille, että tämän vatsa oli pyöristynyt vähän sitten viime näkemän. Leikittelin mielessäni ajatuksella isosta pentueesta, mutta varauduin myös pahimpaan: pennut eivät Hehkulammen mukaan voineet hyvin, jos jokin menisi vikaan ennen poikimista tai sen jälkeen, saattaisin menettää sekä pennut että Villisielun. Mutta koska uskoin vakaasti Pimeyden Metsän katsovan perääni, luotin sen myös huolehtivan kumppanistani ja auttamaan häntä selviämään vaikeasta synnytyksestä.
"Hän nukkuu nyt rauhallisesti. Joskus hän saattaa vikistä unissaan." Käänsin oranssin katseeni Mäntyviikseen, joka katsoi Villisielua hellästi. "Toivon todella, että kaikki menee hyvin. Hän on vielä niin nuorikin."
"Kaikki menee kyllä hyvin", vakuutin, eikä ankara äänensävyni jättänyt kuningattarelle varaa kyseenalaistamiseen. Hän ymmärsi, että oli parempi pysyä vaiti koko asiasta kuin lähteä inttelemään kanssani.
"Minun puolestani voit herättää hänet. Hänkin on odottanut näkevänsä sinut", Mäntyviiksi naukaisi.
"Ei, annan hänen nukkua", sanoin jurosti ja niiskasin nenääni. Sen jälkeen käännyin ympäri kannoillani ja olin aikeissa poistua paikalta, kun kuulin äänen takaani.
"Mihin sinä luulet karkaavasi?"
Katsahdin Villisieluun yllättyneenä. Oliko hän sittenkin ollut hereillä koko tämän ajan? Tassutin naaraan vuoteen viereen ja istuuduin hieman epäröiden alas. Alunperin halusin vain käydä katsomassa hänen vointiaan nopeasti ja painua sitten yöpuulle, mutta nukkumaanmeno saisi vielä siis odottaa omalta osaltani.
"Eikö sinun pitäisi nukkua?" murahdin hiljaa. Villisielu pyöritteli silmiään kuin olisin juuri laukonut kaikkien aikojen huonoimman vitsin.
"Nukkua!" hän puuskahti muka tyrmistyneenä. "Sitähän minä olen tehnyt koko päivän!"
"Oletkin viimein tainnut nukkua oppilasaikanasi keräämäsi univelat pois", sanoin kiusallani ja kurkotuin nuolaisemaan kumppanini korvallista. Hänen kurkustaan kumpusi syvä kehräys.
"Ehkä niin." Villisielu katsoi minua mietteliäänä. Sitten hän nousi varovasti ylös ja hiipi ohitseni oviaukolle. Räpyttelin silmiäni ensin hieman hämilläni, kunnes sain kiinni ajatuksesta, mitä naaras ajoi takaa.
"Kuule, en ole varma, onko tämä kovin hyvä idea. Mitä jos jotakin sattuu?" sanoin hermostuneena.
"Höpö höpö! Ei minulle mitään satu, kun olen kanssasi. Sitä paitsi, emme me mene aukiota kauemmaksi. Haluan vain vilkaista, miltä ulkona näyttää", Villisielu maukui hyvin vakuuttavasti. Ehkä hän oli oikeassa: leirissä ei koskaan tapahtunut mitään niin kamalaa, joka saattaisi järkyttää kantavaa kuningatarta tai pentuja.
"Hyvä on, mutta vain hetkeksi sitten."
Seurasin Villisielua ulos pesästä. Leirin reunoilla norkoili vielä muutama satunnainen kissa, jotka kaiketi suunnittelivat lähtevänsä mukaan kuuhuipun aikaan järjestettävään partioon. Olin tehnyt kovasti töitä viime päivinä, joten partiointi keskellä yötä ei kuulostanut juuri nyt erityisen houkuttavalta. Minun oli keskityttävä huolehtimaan Villisielusta ja tulevista jälkikasvuistamme, joista epäilemättä kasvaisi klaanin suurimpia sotureita, mikäli nämä tulivat yhtään isäänsä - tai emoonsa.
Villisielu veti keuhkoisinsa ilmaa ja siristi vähän silmiään. Sitten hän kääntyi katsomaan minua. Hänen kasvoilleen levittyi mitä suloisin hymy, jonka koskaan olin nähnyt. Sydämeni tuntui siltä, kuin se olisi saattanut lähteä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Vihasin mutta myös toisaalta rakastin sitä tunnetta. Tunsin olevani samaan aikaan vahvempi kuin koskaan ja kuitenkin avuton kuin vastasyntynyt.
"Kiitos, kun suostuit tulemaan ulos kanssani", Villisielu kehräsi ja istahti viereeni. Kohautin vähän lapojani; ei se mikään iso vaiva ollut.
"Oletko miettinyt pennuille nimiä?" Hänen kysymyksensä yllätti minut - en toki antanut sen näkyä kasvoiltani vaan pidin katseeni kohdistettuna sysimustalle taivaalle.
Jos rehellisiä oltiin, en ollut uhrannut ajatustakaan nimille. Olin jotenkin onnistunut sivuuttamaan koko asian. Pudistin päätäni.
"En oikeastaan."
"Sinulle tulee kohta kiire", naaras vitsaili ja puski päällään rintaani. Nostin vähän huultani, mutten sanonut mitään. Saisin alkaa miettimään nimiä toden teolla, ellen halunnut mahdollisista pojistani Narsissipentua ja Ruusupentua. Mikä nöyryytys se olisikaan oman arvonsa tunteville kolleille.
Istuimme ulkona jonkin aikaa. Sen jälkeen saattelin Villisielun takaisin pentutarhalle ja suuntasin itse kuusen oksien alle, jossa soturit nukkuivat. Kömmin omalle paikalleni uupuneena, lihakseni olivat tavanomaista kireämmät ja jokainen askel kävi voimien päälle.
Lopulta vaivuin rauhattomaan uneen; Lauhalaukka ei jättänyt minua rauhaan edes nukkuessanikaan. En pääsisi häntä tai tekemääni vääryyttä pakoon. Saisin elää seuraamuksien kanssa koko lopunikäni.

//Vaikka Villi?
//664 sanaa

Kulmani olivat välttämättä hitusen kohonneet, kun hopeankirjava Tuhkajuova oli aamutuimaan yllättäen ilmaantunut oppilaiden pesään. Pienikokoinen naaras oli patistanut minut mukaansa sillä verukkeella, että hän veisi minut tänään harjoittelemaan, koska mestarini Henkäysvarjo sattui olemaan liian kiireinen tämän käpälien ollessa täynnä uutta ja tärkeää tekemistä. Oli ollut sanomattakin selvää, että raidallisen kollin nimittäminen Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi tulisi vaikuttamaan soturikoulutukseni etenemiseen, mutta olin sentään koettanut parhaani mukaan asennoitua kyseiseen faktaan mahdollisimman avoimin mielin. Vaikka pelko jälkeen jäämisestä oli tehnyt suhtautumisesta aavistuksen hankalampaa ja tupannut alkuun suututtaa minua kalvamalla sisuskalujani, olin lopulta saanut kuin saanutkin itseni ryhdistäytymään ja vannonut itselleni, että kirisin toiset oppilaat varmasti yhdessä hujauksessa kiinni. Totta puhuakseni mielessäni oli pyörähtänyt myös ajatus pyytää itselleni epävirallinen, väliaikainen mestari, mutta olin mieluummin hammasta purren päättänyt luottaa Henkäysvarjoon. Tuhkajuovan sanat eivät kuitenkaan tulleet loppujen lopuksi järin suurena yllätyksenä vaan pikemminkin helpotuksena, sillä minulle tärkeintä oli päästä harjoittelemaan, mestarista viis. Toisaalta tabbykuvioinen naaras oli minulle jotakuinkin vieras tapaus, eikä tämän lyhytikäinen läksytys aamuisesta aterioinnista maalannut järin miellyttävää kuvaa tästä itseäni aavistuksen pienemmästä kissasta. En tiennyt mitä Tuhkajuova oikein kuvitteli, sillä minähän en ollut typerä - aterioin aina ajallaan, mikäli minulla sattui olemaan nälkä, mutta juuri tänä aamuna vatsani ei ollut päästänyt ääntäkään. Tyydyin kuitenkin pysymään kuuliaisesti vaiti ja sivuuttamaan naaraan sanat ja vähäeleisyyden vaivaisella olankohautuksella, sillä tapanani ei ollut suututtaa ketään heti alkuunsa, vaikka osasinkin tarpeen tullen olla perin inhottava. Sitä paitsi lähtiessäni seuraamaan Tuhkajuovaa ulos leiristä mieleeni muistui, että kyseessä oli Henkäysvarjon kumppani, enkä todellakaan halunnut pienintäkään tarpeetonta kitkaa mestarini ja itseni välille.


Seurasin tarkkaavaisesti, kun Tuhkajuova näytti esimerkkiä puuhun kiipeämisestä. Vihreäsilmäinen soturi kiskoi itsensä perin sukkelasti alimpien oksien tasolle, muttei kiivennyt enää korkeammalle vaan käännähti ja laskeutui jokaista askelta tarkkaan harkiten takaisin maankamaralle. Hopeankirjava naaras napautti häntäänsä kohti koivua ja kehotti nyt minua kokeilemaan kiipeämistä. Vähät välitin Tuhkajuovan varoituksesta olla kiipeämättä liian korkealle, nyökkäsin terävästi ja luikertelin koivun juurelle. Kohotin harmahtavan katseeni hitaasti puun ruskalehtien koristamaan latvaan ja painoin etutassuni tutkiskelevasti vasten kapean rungon valkomustaa tuohta. Puuaines tuntui kynsiäni vasten riittävän pehmeältä, joten nostin lopulta myös oikean takajalkani runkoa vasten ja aloin pusertaa itseäni ylöspäin. Kulman ollessa eriskummallinen ensimmäiset askeleet tuntuivat sangen omituisilta, mutta ennen kuin huomasinkaan, olin jo saavuttanut alimmat oksat. Tunsin Tuhkajuovan arvioivan katseen porautuvan niskaani, kun kampesin itseni kohtalaisen vaivattomasti toiselle oksista istumaan. Olisin toki voinut edes vilkaista raidallista soturia ja palata sitten takaisin alas, mutta hetken katseltuani seuraava oksa alkoi näyttää turhan houkuttelevalta. Mietiskelin hetken aikaa seuraavaa siirtoani, mutta vaikka järki käski minua laskeutumaan, halu näyttää patisti minut seuraavalle ja taas seuraavalle oksalle, yhä ylemmäs ja ylemmäs.
“Harakkatassu, älä mene liian korkealle!” kuulin Tuhkajuovan sättivän jostain kaukaa alhaalta, mutten ollut aikeissa kuunnella tätä. Saatoin olla aavistuksen avuton kaksinkamppailussa, mutta kiipeilyhän sujui minulta kuin vettä vain! Kasvoilleni levisi omahyväinen virne, mutta sitä tabbykuvioisen naaraan ei ollut mahdollista nähdä, niin korkealle olin jo itseni kiskonut. Kampesin itseni vielä yhden oksan ylemmäs ennen kuin muistin, että minunhan olisi totta tosiaan päästävä vielä takaisin alas. Kurkistin oksalta ja säpsähdin, kun Tuhkajuova näytti äkisti enää vain pieneltä harmaalta pisteeltä keskellä kellertävää nurmea. Naaras saattoi huutaa minulle jotakin, mutten ollut aivan varma mitä tämä mahtoi sanoa. Nielaisin ja räpyttelin kiivaasti silmiäni, minun täytyi koettaa rauhoittua. Lopulta vedin syvään henkeä ja aloin tarkastella alapuolellani siintäviä oksia, jotta löytäisin varmimman reitin takaisin alas. Hetken miettittyäni uskoin kartoittaneeni sopivat oksat, joten lähdin varoen laskeutumaan takaisin maankamaralle. Matka taittui lähemmäs puoleenväliin ilman katastrofaalisia ongelmia, mutta kun olin jotakuinkin puolentoista ketunmitan päässä maasta, otteeni paksusta oksasta lipesi. Sähähdin säikähdyksestä ja koetin hidastaa pudotusta upottamalla kynteni koivun runkoon, mutta tuloksetta. Mätkähdin märkään maaha ja ilma pakeni keuhkoistani, mutta hetken räpiköityäni saatoin todeta olevani edelleen elossa eikä mitään ollut murtunut. Haukoin kiivaasti happea ja upotin kynteni jännittyneenä multaan varoen katsomasta Tuhkajuovaa, sillä uskoin pian saavani kuulla kunniani. En ymmärtänyt mikä oikein oli mennyt vikaan, mutta minun syytäni se ei varmasti ollut! Kukaties koivun runko oli ollut liian märkä tai tuuli oli tarrautunut turkkiini, mutta joka tapauksessa karvas pettymys ja häpeä kalvoi sisuskalujani. En tahtonut kuulla kritiikkiä, kaikkihan oli mennyt niin hyvin!

// Tuhka?
// 658 sanaa

Siristelin silmiäni kuunnellessani Minttutassun puhetta. Olisin luullut Jääviiltoa paremmaksi mestariksi, vaikka hän kohtelikin toisia huonosti. Olisi luullut kollin ymmärtävän, kuinka tärkeää saalistaminen oli. Pelkillä taistelutaidoilla ei voisi pärjätä. Miten kukaan voisi silloin syödä vatsansa täydeksi, jos jokaiselta karkaisi hiiri kynsien välistä? Mistä klaaninvanhimmat sekä kuningattaret ja pennut saisivat vatsantäytettä, jos tuoresaalista hädin tuskin riittäisi edes puolelle klaanille? Taistelutaidot olivat tärkeitä, mutta yhtä tärkeää oli myös osata metsästää.
"Mietin vain, että nyt kun olemme metsästyspartiossa, että haluaisitko opettaa minua?" Minttutassu vaikutti innostuneelta. En olisi missään nimessä halunnut vastata kieltävästi. Oli tärkeää, että joku opetti saalistusta naaraalle, jos kerta Jääviilto ei sitä suostunut tekemään. Oli kuitenkin tärkeää, että saalistusta opetti joku, joka ymmärsi sen tärkeyden ja osasi hyvin perusteet. Koin sopivani hommaan, sillä hallitsin saalistuksen hyvin. Jos joku olisi pyytänyt minua opettamaan taisteluliikkeitä, olisin vienyt hänet suoraan jonkun toisen luokse. Mutta saalistuksessa olin sen verran hyvä, että uskalsin suostua opettamaan omia taitojani Minttutassulle.
"Se on hyvä idea, Minttutassu. Tietenkin opetan sinua", vastasin punaruskealle oppilaalle. Olimme saapuneet lähelle jokea, joten hidastin vauhtia. Joki oli isompi kahdesta joesta, ja pysähdyin riittävän kauas reunasta. Joen ääni tuntui aina kiinnostavalta, mutta se ei ole houkutellut lähemmäs sen jälkeen, kun pentuna jouduin näkemään ikävän tapahtuman. Melkein menetin silloin ystäväni kiinnostavalle, mutta vaaralliselle vedelle.
"Hämypilvi ja Kylmäliekki", käännyin katsomaan sotureita ja viitoin hännälleni suuntaan, jonne halusin kaksikon lähtevän, "lähtekää te tuohon suuntaan, niin me jäämme Minttutassun kanssa tähän."
Hämypilvi kääntyi oitis, ja Kylmäliekki hänen peräänsä nyökättyään ensin ymmärryksen merkiksi. Katsoin, kuinka savunharmaa kolli ja valkea naaras katosivat kokonaan näkyvistä. Käännyin Minttutassun puoleen, joka jo selvästi odotti opetustani.
"Olet varmasti jo melko pitkällä taistelukoulutuksessa?" esitin asiani kysymyksenä. Minttutassu nyökkäsi, mutta näytti miettivän, miksi kysyin taistelukoulutuksesta saalistuksen sijaan. Oli hyvä, että Minttutassulla oli pohja taisteluharjoituksista, sillä se auttaisi paljon saalistuksessa.
"Hyvä. Voimme hyödyntää samoja asioita saalistuksesta, joka tekee siitä sinulle asteen verran helpompaa. Meidän ei tällöin tarvitse aloittaa ihan alusta", selvensin vielä oppilaalle, mitä ajoin takaa. Oli mukava nähdä, kuinka tarkasti Minttutassu kuunteli sanojani. Hän taisi ymmärtää, että saalistaminenkin oli tärkeää, vaikka Jääviilto varmasti antoi ymmärtää muuta.
"Voit ajatella saalista vastustajanasi. Saalis eroaa kissasta vain kooltaan, eikä se aio jäädä taistelemaan kanssasi. Saalista on lähestyttävä hiljaa, sillä ne juoksevat aina sinua karkuun. On pidettävä huolta, ettei tee ääntä, ja lähestyy saalista oikeasta suunnasta. Tuuli paljastaa sinut helposti. Sinun pitää päästä niin lähelle saalista, että tiedät varmasti saavasi sen kiinni, jos se huomaa sinut. On tärkeää olla tarkka", selitin parhaani mukaan mahdollisimman selkeästi, "katsotaan ensin asentoasi ennen kuin yritämme edes saada mitään kiinni. Miten lähtisit vaanimaan saalista?"
Minttutassu asettui matalaksi ja lähti liikkumaan eteenpäin. Oppilaan asento oli melko hyvä, vaikka siinä parantamisen varaa olikin. Oli hienoa nähdä, minkä Minttutassu ajatteli olevan paras asento vaanimiseen ennen kuin kukaan oli ehtinyt opettaa sitä hänelle.
"Näinkö?" punaruskea oppilas kysyi pysähtyen ja katsahtaen minuun. Katsoin tarkemmin naaraan asentoa, jotta osaisin neuvoa häntä parantamaan sitä parhaani mukaan.
"Häntäsi on liian ylhäällä, laske se alas", aloitin hännästä, jonka huomasin olevan liian pystyssä. Saalis olisi huomannut sen helposti, varsinkin kun aluskasvillisuus oli hyvin olematonta. Minttutassu laski häntänsä maata vasten.
"Nyt häntäsi on liian alhaalla. Yritä pitää se matalalla, mutta älä ihan maata vasten. Häntäsi ei saa näkyä, mutta se ei myöskään saa pitää ääntä raahautuessaan maassa", ohjeistin pitäen puheeni rauhallisena. Muuten soturioppilaan asento oli melko hyvä. Vatsa hipoi lähes maata, mutta oli kuitenkin sen verran ylhäällä, ettei asennosta aiheutuisi rapinaa.
"Onko näin hyvä?" Minttutassu kysyi, ja hän katsoi minuun odottavan näköisenä tummansinisillä silmillään. Nyökkäsin hymyillen ennen kuin sanoin mitään.
"Pidä häntäsi juuri noin. Yritä vielä kopioida asentoni mahdollisimman tarkasti", sanoin laskeutuen vaanimisasentoon. Jokaisen asento oli hieman erilainen, sillä ruumiinrakenteet erosivat paljon toisistaan. Asento oli kuitenkin periaatteessa samantyylinen kaikilla, vaikka monet sitä sovelsivatkin. Minttutassu tarkkaili asentoani ja muutti takajalkojensa asentoa.
"Hienoa! Paina tämä asento mieleesi, niin pääset vielä pitkälle!" kehuin oppilasta, joka oli selviytynyt oikein hyvin ilman Jääviillon opetuksia. Tuskin kolli olisi edes osannut kertoa minua paremmin mistään saalistukseen liittyvästä. Olin tyytyväinen itseeni, sillä olin osannut ohjeistaa Minttutassua edes jotenkin. Ehkäpä minustakin tulisi jonakin päivänä oiva mestari jollekin!
"Olenko nyt valmis saalistamaan?" naarasoppilas kysyi suoristautuessaan. Suoristauduin itsekin, ja mietin Minttutassun valmiutta. Oma kuivaharjoitteluni oli kestänyt hieman pidempään. Olimme kuitenkin metsästyspartiossa, joten aikaa oli rajallisesti. Ja harjoittelu oikean saaliin kanssa olisi paljon opettavampaa.
"Uskon sinun olevan", naukaisin jälleen pienen hymyn kera, "kerro mitä haistat?"

//Minttu? Toivottavasti en hitannu liikaa
// 704 sanaa

Oli kulunut pari päivää siitä, kun Henkäysvarjo oli nimetty Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi. Olin hädin tuskin nähnyt soturia viime päivinä, sillä hänellä oli käpälät täynnä töitä. Punatähti opetti hänelle asioita, joita varapäällikön tuli osata. Tänä aamuna kolli oli jakanut ensimmäiset partionsa. Vaikka olisin halunnut, minä en ollut päässyt partioon. Sen sijaan kumppanillani oli ollut minulle toinen tehtävä, johon hänellä ei tänään olisi aikaa.
"Käytä Harakkatassua harjoituksissa, sillä minä en kerkeä. Meillä pitäisi olla tänään kiipeilyharjoitukset, joten sinä taidat hoitaa ne", kolli oli sanonut enemmän käskynä kuin kysymyksenä. En ollut voinut kieltäytyä, enkä oikeastaan edes halunnut. Minua kuitenkin ärsytti se tapa, jolla Henkäysvarjo puhui minulle nykyään. Hän käskytti minua kuin jotakin oppilasta! Jos tämä meno jatkuisi, kolli saisi kyllä kuulla kunniansa.
Aurinko oli juuri noussut, ja Henkäysvarjo oli juuri kadonnut Punatähden pesään. Olin odotellut, että Harakkatassu saapuisi leirin pääaukiolle, mutta valkean ja mustan sekoitteista kollia ei ollut näkynyt. Niinpä lähdin turhautuneena kävelemään kohti oppilaiden pesää. Työnnyin oksien lävitse hämärään pesään, joka sijaitsi kaatuneen kuusen oksien alla. Valoa pääsi vain vähän tänne, sillä suurimmat raot oli tukittu sammalilla, oksilla ja lehdillä. Katseeni kiersi jokaisen pesän vuoteen. Muutamilla oli vielä oppilaita, ja tunnistin heistä yhden Harakkatassuksi. Kolli nuoli turkkiaan sammalvuoteellaan. Huomatessaan minut, hän keskeytti pesuhetkensä ja nosti katseensa kohti minua. Koska katsoin suoraan hänen suuntaansa, kolli arvasi minun etsivän häntä.
"Mitä?" hän kysyi.
"Henkäysvarjo on kiireinen, joten minä vien sinut harjoituksiin. Koska aurinko on jo noussut, etkä ole omatoimisesti käynyt syömässä, saat syödä vasta harjoitusten jälkeen", totesin tasaisella äänellä ja käännyin, ennen kuin kolli ehti vastata. En tiennyt miten Harakkatassu suhtautui tällaiseen käytökseen, mutta en edes välittänyt. Toimisin tämän päivän hänen mestarinaan, ja kolli sai hyväksyä minun latelemani säännöt. Jos hän heräisi myöhään, ei hän tarvitsisi aamiaista. Tässä oli ollut koko aamu aikaa syödä, ja minä olin tehnyt sen jo. Odottelin hetken oppilasta pesän edustalla, kunnes hän viimein saapui. Sanaakaan sanomatta viitoin hänet perääni kohti leirin uloskäyntiä.

Matka reviirin itäosaan taittui nopeasti. Täällä päin oli puita vain harvakseltaan, ja suuri osa niistä oli pieniä lehtipuita. Näyttäisin ensin kiipeämisen perusteet täällä, jonka jälkeen siirtyisimme metsään havupuiden luokse. Matalimmat oksat eivät olleet edessä olevassa koivussa kovinkaan korkealla. Kömpelömpikin kiipeilijä pääsisi sinne varmasti. Jos matalimmalta oksalta putoaisi, tuskin kuolisi. Tai kuoleman vaara toki oli, jos kiipeilijä putoaisi niskat edellä maahan, mutta se olisi vain kiipeilijän omaa typeryyttään.
"Pidämme tänään kiipeilyharjoitukset. Ilmeisesti Henkäysvarjo ei ole aiemmin pitänyt sellaisia, eikö niin?" varmistin. Samalla halusin selvittää hieman sitä, millainen oppilas oli.
"Juuri niin. Hän on puhunut kiipeilystä, mutten ole koskaan päässyt oikeasti kokeilemaan", valkomusta kolli ilmoitti melko tasaisella äänellä. Vastasin vain nyökkäämällä pienesti.
"Kiipeilyhän ei ole vaikeaa, jos menee vain ylöspäin. Alastullessa ongelmat yleensä alkavat, kun yksikin virhe voi johtaa siihen, että putoat selällesi maahan ja kuolet", totesin viileästi ja odotin Harakkatassun reaktiota. Reaktio ei ollut kummoinen, sillä kolli vain nyökkäsi merkiksi, että oli kuunnellut.
"Kiipeämisessä tärkeintä on pitää koko ajan hyvä ote puun rungosta. Ylöspäin mennessäsi vedät itseäsi kohti puun latvaa omalla voimallasi, mutta alastullessa tekniikka on aivan erilainen. Siinä ei saa hätiköidä, vaan pitää keskittyä tarkasti. Näytän sinulle esimerkin", totesin ja lähdin kohti puuta. Tein pienen loikan kohti puun mustapilkkuista runkoa. Upotin kynteni runkoon ja lähdin kiipeämään ylöspäin hitaasti. Vilkaistessani alaspäin totesin, että Harakkatassu katsoi minua. Olin tyytyväinen, sillä kaikki oppilaat eivät olisi jaksaneet keskittyä tällaiseen. Ennen alinta oksaa, päätin palata takaisin alas. Tein sen niin hitaasti kuin saatoin. Yksi käpälä kerrallaan alemmas, kynnet kiinni runkoon ja etukäpälällä sama juttu. Kaava toistui niin kauan, kunnes irtaannuin puusta, käännähdin ja ponkaisin itseni rungon avulla kauemmaksi puusta. Pudottauduin maahan sulavasti neljälle jalalle ja käänsin katseeni Harakkatassuun. Oppilas oli minua jonkin verran kookkaampi, vaikka hän ei ollut vielä lähelläkään täysikasvuista kissaa. Olin tottunut siihen, että olin Kuolonklaanin yksi pienimmistä kissoista lukuun ottamatta pentuja ja nuoria oppilaita. Se ei häirinnyt minua, sillä olin oppinut olemaan ylpeä itsestäni. Vaikka olinkin pieni, tiesin ja osasin paljon. Sitä tuskin moni kuolonklaanilainen edes huomasi, mutta sillä ei niinkään ollut väliä. Tärkeintä oli, että tiesin itse mihin pystyin.
"Sinun vuorosi, ole hyvä. Älä mene liian korkealle", sanoin Harakkatassulle hetken hiljaisuuden päätteeksi ja viitoin hänet kohti koivua. Koivu ei välttämättä ollut paras puu kiipeilyharjoituksille, mutta tämä puu oli ollut yllättävän pehmeä. Olin saanut helposti upotettua kynteni niin, että sain puusta tukevan otteen.

//Harakka? Sori tää on vähän jotenki tönkkö xd + sori jos hittasin
// 694 sanaa

Olin mennyt saalistamaan itsekseni, sillä kaikki päivän partiot oli jo jaettu, enkä ollut päässyt yhteenkään. Pilvitassukin oli tällä hetkellä rajapartion mukana, joten olin kirjaimellisesti toimeton. Oli kulunut päiviä pienestä taisteluhetkestämme Pähkinätassun ja Pilvitassun kanssa. Olin ollut tyytyväinen Pähkinätassun lahjoihin ja tullut siihen tulokseen, että minua nuorempi Villisielu taisi olla hyvä mestari. Tassutin puskien lomassa hiiri suussani ja tunsin kasvin terävät oksat painautuvan turkkiini. Näin silmäkulmassani liikahduksen ja käännyin nopeasti katsomaan suuntaan hiiri edelleen hampaissani. Karvani pörhistyivät hieman huomatessani kissan hahmon lähelläni, mutta pian niille tuli syy laskeutua. *Merkurius!* Sydämeni alkoi tykyttää toivottoman lujasti nähdessäni kollin komeat kasvot. Pian kuitenkin turkkini sai uuden pörhistymisen aiheen, sillä kaaos oli alkamassa. Kuin salama kirkkaalta taivaalta hirviö syöksyi ukkospolulta meitä kohti vauhkona hapuillen päämääräänsä. Ei hirviöiden kuulunut poistua ukkospolulta! Loikkasin lähimpään puskaan nopeasti siltä varalta, että hirviö oli nälkäinen ja yritti saalistaa meitä. Hirviön tassut osuivat maahan ja maasta pinkosi terävä kiven lohkare kylkeeni kovalla vauhdilla. Kiljaisin säikähdyksestä, luulin hirviön osuneen minuun. Kiven terävä kulma oli saanut nahkaani pienen haavan, joka tiputteli pienen noron kirkkaanpunaista verta vaalealla turkilleni. Pöly pilvi peitti koko näkyvyyden ja hengitin kuivaa hiekkaa keuhkoni täyteen. Aloin yskiä haukkoen henkeäni. En pelännyt yhtään puolestani, vaan ainoastaan Merkuriuksen puolesta. Missä erakko oli? Tassuni tärisivät vihaisina ja olin valmiina hyökkäämään uhkarohkeasti hirviön kimppuun jos se tekisi jotain Merkuriukselle. Tiesin, ettei minulla olisi mahdollisuuksia sitä kohtaan. Vihasin tätä! Kököttää puskassa tietämättömänä kun rakastamani kissa oli tuolla jossain hengen vaarassa! Minua pelotti aivan valtavasti. Näin lukuisat kaksijalat loukkaantuneen hirviön ympärillä. Ajatuksissani pyöri lukuisat kauhukuvat Merkuriuksen ruumiista litistyneenä hirviön takia. Hänhän oli ollut melko kaukana, ei hän välttämättä joutunut yhtään lähemmäksi! Sitten kuulin tutun äänen huutavan nimeäni. *Merkurius!* Halusin itkeä onnesta kun nousin ylös ja lähdin juoksemaan erakon luokse. Hän sanoi jotain mutta olin aivan sekaisin onnesta ja järkytyksestä. Yhden asian kuitenkin kuulin.
"Luulin että menetin sinut. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin menettänyt sinut." Merkuriuksen ääni oli lohduton ja hänen silmänsä loistivat helpottuneina. Näin kuinka hänen lihaksensa olivat jännittyneet paksun turkin alla. Oma sydämenikin hakkasi vielä säikähdyksestä, mutta nyt sen hakkausta voimisti vielä se, mitä olin kuullut Merkuriuksen suusta. Näytin varmaan hämmentyneeltä hapuillessani sanoja, mutta lopulta sulkiessani suuni. Erakko näytti siltä kuin hetkenä minä hyvänsä hän pökertyisi kaikesta siitä adrenaliinista, joka virtasi hänen sisällään. Merkitsinkö minä Merkuriukselle näin paljon?
"Siis.. minä...", takeltelin ja pudistin päätäni turhautuneena, sanat eivät olleet tullakseen, "Minäkin pelkäsin aivan järjettömästi sinun puolestasi. Kun se hirviö suistui ukkospolulta, olin aivan kauhuissani. Onneksi sinä olet siinä!" Tämän jälkeen loikin nopeasti kollin luokse ja pianoin kuononi tämän turkkiin ikään kuin varmistaakseni oliko hän oikeasti luonani. Kaikki jännitys alkoi laueta helpotuksen kyynelinä, jotka valuivat Merkuriuksen täplikkäälle turkille. Vedin kasvoni hieman kauemmas ja katsoin kollin kasvoja.
"En halua ikinä koskaan menettää sinua. Haluan olla aina luonasi, viettää joka hetkeni kanssasi. Voin jättää klaanin ja tulla luoksesi, jos huolit minut. Minusta tuntuu, että olen rakastunut sinuun", naukaisin varmempana kuin koskaan ja katsoin Merkuriusta lempeästi tämän meripihkaisiin silmiin, joiden sävy taittui kovasti oranssiin.

//Merkurius?
486 sanaa

"Miten koulutuksesi edistyy?" Pikkukaaos kysyi katsahtaen minun suuntaani meripihkaisilla silmillään, joissa tuikki aidonoloinen uteliaisuus. Nuoren naaras soturin mielipide uudesta varapäälliköstä oli mielestäni kovin lähellä omaani. En oikein tuntenut Henkäysvarjoa, mutta hän vaikutti ihan sopivalta tehtävään.
"No tahtoisinkin sanoa, että hyvin", selitin hieman harmistuneesti päätäni pudistellen. Pikkukaaoksen vauhti hidastui äkkinäisesti ja tämän ilme oli huolestunut. Hän varmasti arvasikin, että se liittyi Jääviiltoon. He olivat melkein samaa ikäluokkaa ja luultavasti jakaneet pentutarhan yhdessä, jonka seurauksena Pikkukaaos oli saattanut kokea Jääviillon raivostuttavuuden.
"Kuinka niin?" Pikkukaaos kysyi ja heilautti häntäänsä kärsivällisesti. Kohautin lapojani.
"Hän vain järjestää taisteluharjoituksia toistensa perään, enkä edes osaa vielä vaania kunnolla. Ajattelin, että metsästyspartioon lähteminen olisi hyvä asia harjoituksen kannalta", kerroin ja vilkaisin tassuihini. En halunnut valittaa, se ei kuulunut luontooni.
"Oletko yrittänyt puhua hänelle?" naaras naukui hieman turhautuneena ja silmät siristyen. Voisin lyödä vaikka vetoa, että hänelläkin oli jotakin Jääviiltoa vastaan. Kuin puskista Kylmäliekki osallistui keskusteluun takaamme.
"Ei hän hyväksy muiden ideoita. Hän suorittaa vain omaa kaavaansa, kannattaa tyytyä siihen." Kylmäliekin ääni värisi hieman alistuneesti ja vilkaistessani taakse hänen kasvoillaan oli epämukava ilme. Kylmäliekki taisi olla Jääviillon orja. En pitänyt siitä. Kun olisin soturi ja Jääviillolla ei olisi enää oikeutta kaitsemiseeni antaisin hänelle kunnon läksytyksen. Sen aikaa kun hän oli mestarini hän oli vielä turvassa. Katseemme tummanruskeaturkkisen naaraan kohtasivat, jonka jälkeen jatkoin:
"Kylmäliekki on oikeassa. Hän ei välitä hiirenpapanoiden vertaa minun mielipiteistäni ja muutenkin ilkeilee minulle. Pitäisi varmaan käskeä isää sanomaan hänelle, että haluaisin myös saalistaa..."
Hetki lauseeni jälkeen puut alkoivat humista tuulessa korviahuumaavan kovasti ja se hetkeksi katkaisi keskustelumme. Tuulen laantuessa aukaisin vielä suuni.
"Mietin vain, että nyt kun olemme metsästyspartiossa, että haluaisitko opettaa minua?" Ääneni oli innokas ja kasvoillani loisti toiveikas hymy.

//Pikku?
275 sanaa

Neljännes kuut sujuivat heiveröiden, mutta ainakin olin tullut läheisemmäksi Karhumyrskyn kanssa jos jotain. Kolli huomasi tiineyteni, enkä enää peitellyt sitä tosin. Hän voisi helposti luulla pentujen olevan hänen, ongelma olisi vain että synnyttäisin luultavampaa aikaisemmin Karhumyrskyn silmissä, vain parantaja tiesi minun lisäkseni totuuden. Itse olin oppinut inhoamaan Pähkinätassua, sekä olin antanut tuon yön sooloilu jälkeen neljännes kuun klaanin vanhimpien punkki partiota, sekä pari yli märräistä riista partiota, sekä tein varmistuksen että hän teki ne, uhaten valmistumisen myöhentymistä, kolli oli suostunut lopulta jotenkuten. Nyt? Nukuin rauhassa sammalillani, tai puoliksi Karhumyrskyn sammalilla. Heräsin pian kuitenkin, siihen että joku löi minua.
“Sotket koko pesän tällä menoa, ala kalppia muualle”, Kuulin tutun äänen, miten niin sotkin pesän? Katsoin turmaloikkaa, joka oli ollut yön vartiossa, katsoin sammalilleni, silmieni suurentuvan. Mitä? EI ei ei ei ei ei ei ei, et voi olla tosissasi! Ei ne voineet tulla vielä! Miltä se edes näyttäisi? Ei kai tältä? Ei näytä, ei. Mikä pennuilla on? Nousin ylös katsoen veristä sammaltani, se ei ollut kokonaan veressä, mutta se oli tarpeeksi että Turmaloikka oli huomannut sen. Turmaloikka katsoi sammaltani hetken, lähtien omalle sammaleelleen. Katsoin Karhumyrskyä kauhuissani, alkaen tuntemaan hiljalleen kipua vatsassani. Ei ei ei.. Lähdin ulos pesästä, aikaisin aamusta. Kiiruhdin parantajan pesälle kauhuissani.
“Hehkuaskel! Hehkuaskeel!”, itkin aivan hämilläni, peloissani, shokissa. Naaras tuli paikalle hämillään, nyökäten sammaleelle. Painauduin sammaleelle hädissäni.
“Sammaleeni, ne ovat veressä! Ovatko pikkuiset kunnossa?”, itkin ennen kuin naaras ehti sanoa sanaakaan vastaukseksi.
“Selvä, ota ihan rauhassa, katsotaan mitä tapahtui”, Naaras tokaisi, hän avisti minua tassuilaan niin että olin kokonaan selälläni. Yritin rauhoittaa kaikki aistini, en voisi menettää ainutta muistoani Lauhalakasta! En antaisi sen mennä näin. Pitkän tovin Hehkuaskel tutki minua, kyseli minulta paljon, toi yrttejä minulle, ja sitten vaikeni totaalisesti. Kömmin istumaan, koska naaras oli siihen antanut luvan hetki sitten.
“Näyttää siltä etteivät pennut voi ihan hyvin.. Suosisin että siirryt välittömästi pentutarhaan tai pennut voivat kärsiä enemmän. Tulen pitämään silmällä tilannetta, varsinkin synnytys voi olla vaarallinen. Sinuna lisäisin syömistä ja lepäisin”, Naaras sanoi. Katsoin jo kieltämättä suurta tiine vatsaani järkyttyneenä, ei, en voisi siltikään ottaa riskiä että pennut olivat kopiot isästään. Mieluummin kuolin yksin siihen synnytykseen. Pian pesän suu rapisi, siitä tuli sisään Karhumyrsky. Siniset silmäni paljastivat suuren huoleni, tuo tajusi itsekkin ettei kaikki olisi kunnossa.
“Mitä kävi? Sammaleesi on veressä?”, Karhumyrsky kysyi, soin katseeni parantajalle.
“Kerro hänelle… Tarvitsen raitista ilmaa”, Melkein kuiskasin, kun katsoin kaksikkoa, pennuilla olisi siis heikko mahdollisuus selvitä. Joutuisi siis oikeasti koko nälkäni tyydyttämään, jotta pennut selviäisivät. Astelin ulos parantajan pesältä. Katsoin aukiota, en voisi siis kouluttaa oppilastani loppuun. Tassuttelin päällikön pesää kohti, aivan lamaantuneena kaikesta.
“Punatähti, häiritsenkö jos tulen sisälle?”, Tokaisin, kuulin kollin kömpivän ylös.
“Tule toki sisään”, kolli tokaisi. Katsoin pesää hiljaa, pitäen katseeni maassa, tai ainakin matalalla, etten kohtaisi toisen katsetta.
“Minun on aivan pakko lopettaa Pähkinätassun mestaruus, siirryn pentutarhaan, pentuni eivät voi hyvin..”, tokaisin hiljaa, en yhä katsonut päällikköä. Hän tiesi itse kivun kun pentuun sattui, tai no, niin, hänen tyttärensä olisi kuollut, hän tiesi mitä perhe merkitsi.
“Tietty, ilmoitan kyllä Pähkinätassun seuraavan mestarin”, Kolli tokaisi. Nyökkäsin shokissa, kolli voisi ehkä tajuta. Poistuin pesästä, huomaten kuinka Karhumyrsky katsoi minua hämilläni, tai ei ehkä hämillään, mutta en osannut tulkita toista hämilläni. huidoin peloissani hännälläni, kadoten metsään, ensi kertaa todella, mielessäni anelin esi isiltäni armoa, todella luotin heihin.


“En voi edes kuvitella kipuasi”, kuulin Ruostekukan äänen, toinen oli saapunut huomaamattani, Karhumyrsky oli varmaan lähettänyt toisen, sillä tiesin etten voisi puhua hänelle. Olin pettämässä klaanini, kun en heidän vuokseen metsästäisi tai turvaisi rajoja. Nyökkäsin toiselle. Istuin Hehkulammen rannalla, kuten aina, tosin jos olisin halunnut kadota, en olisi täällä, joten kai minä hain seuraa jotenkin.
“Tuntuu turhamaiselta ajatella etten pysty tekemään mitään klaanin puolesta”, Mutisin, kaikki tuntui taas unelta, kuten olisin taas menettänyt Lauhalaukan uudestaan. En voinut yhäkään unohtamaan toisen sinisiä silmiä.. kaunista hymyä.
“Teet jo palveluksen jo siinä kun kannat pentuja”, Naaras tokaisi, en sanonut mitään, sillä en tiennyt olisiko minulla mitään klaanille annettavaa. Katsoin vain vettä hiljaa.
“Lähdetäänkö leiriin?”, Naaras kysyi. Nyökkäsin toiselle, yhä järkyttyneenä. Kuljimme leiriin, hieman toisistamme erillämme, mutta pystyin yhä kertomaan naaraan olevan tukenani, kun jäin katselemaan pentutarhaa, hieman kumartuen päästäkseni sisälle. Huomasin Karhumyrskyn laittavan sammalia siellä. Naurahdin pienesti, kun kolli käänsi katseensa minuun. Kiehnäisin vasten toisen kaulaa.
“Kyllä se vielä siitä, kuulit käskyn, nyt lepäät ja syöt”, Kolli tokaisi tiukalla äänellä, huokaisin ja katsoin toiseen sarkastisena, kietoen häntäni toisen töpöä vasten. Rakastin niin häntä.
“En tajua miten pärjään täällä koko sen ajan vain leväten”, tokaisin, kolli katsoi minua pohtivasti. Katsoin sammaliani, aivan kuin kolli olisi aivan tahallaan tehnyt pedistäni mukavamman, no toki hän oli tehyt. Kiehnäsin toisen kaulaa vasten, hänen päänsä alapuolella.
“Nyt lepäät niin tuon sinulle ruokaa”, kolli tokaisi, katsoin pesää, huomaten hoitajani, Mäntyviiksen, naaras oli orpopentujen kasvattaja.
“Odota, tuo tarpeeksi iso että voin jakaa sen Mäntyviiksen kanssa”, tokaisin kollille, joka oli pesän suulla, tuo katsahti minuun lapansa yli, nyökäten. En tiennyt oliko toisella tarkoitus jäädä ruokailemaan kanssani, mutta en ollut puhunut Mäntyviikselle pitkään aikaan, ehkä Karhumyrskyllä sitä paitsi olisi joku partio mihin mennä? Soin katseen sammaleelle, pösähtäen siihen makaamaan. Täydellinen. Jomottava vatsani oli laskeutunut yrteillä, sekä toivoin että pennut eivät olleet menetettyjä tapauksia. Mäntyviiksi soi minulle lempeän hymyn. Karhumyrsky saapui pian pesään linnun kanssa, laskien sen eteeni, sukaisten vielä päälakeani. Lempeä kehräys kumpusi kurkustani.
"Minä menenkin tästä, lepäile nyt, tulen katsomaan sinua myöhemmin ja jos et ole siinä sammalillasi vannon", Hän murisi vakavana, tiesin toisen olevan vakava, tiesin ettei asia ollut naurettava, mutta kurkustani kampesi silti kikatus. Kolli poistui ärhennellen pesästä, sekä minä siirsin saaliini mäntyviiksen luo itseni lisäksi, vaikka täytyi myöntää että petini oli koukuttavan pehmeä.


"Sinusta ei ole kuulunut hetkeen, mutta näköjään teit päätöksesi", Mäntyviiksi totesi, nyökäten kumppanini perään, hitaasti nyökkäsin, ottaen pienen palan ruuasta. Olisihan minulla nyt aikaa.
"Niin kai tein, pennutkin ja perhe koossa kohta.. toivotaan ainakin..", Sanoin hermoissani, olotilani vaihteli jatkuvasti, enkä tiennyt miten päin olla, toisaalta en halunnut näyttää heikolta muiden edessä, joka aina oli oma ongelmansa. Mäntyviiksi katsoi huolestuneena vatsaani.
"Mitä heille kävi? Kyllä te vielä perheen saatte heistä", Mäntyviiksi totesi. Hän oli monen kissan tavoin kuullut varmasti tiineyden juoruista, joka oli ihan hyvä asia, sillä en oikein itse ollut alkuun osannut sanoa asiaa ääneen. Ruostekukka oli ollut yksi niistä kissoista jotka olivat henkilökohtaisesti tulleet kysymää asiata minulta, Karhumyrsky ei ollut tuolloin läsnä, mutta olipa kysynyt kumminkin.
"Turmaloikka herätti minut kertoakseen että sammaleeni olivat veressä ja sain tietää että pennuilla on heikko mahdollisuus selvitä.. Kai rasitin itseäni liikaa", Mutisin, se saatoi olla myöskin mielessä ongelma, sillä jatkuva stressi, huuto, sekä valinnan vaikeus oli aiemmin viedä minut hulluuden partaalle. Mäntyviiksi sukaisi korvantaustani lohduttavasti.
"Kyllä se siitä", Naaras tokaisi, minusta alkoi tuntua että olin kuullut tuota lausetta tänään enemmä kuin tarpeeksi. Silti söimme puoliksi yhdessä riistan, kunnes minä palasin sammalilleni, yrittäen jatkaa torkuntaa, koska kerran tämä oli käsky miksei. Kumpa pentutarhassa olisi pentuja, joita edes saisi katsella. Toki voisin jutella klaanin vanhinten kanssa, mutta yleensä pennut? He olivat vain jotain mitä arvostin, sekä noiden leikit. Ehkä kun pentuni viimein saapuisivat.. jos saapuisivat.. Saisin niistä voimaa katsella leikkejä. Tosin oli eri asia miten selviäisin, tai miten pennut selviäisivät.. mutta täytyi toivoa parasta. Aina täytyi.

//1160 sanaa
//Karhu? Pähkinä?