En osannut olla iloinen kuullessani, että pääsisin metsästyspartion johtoon, ja metsästyspartiot saivat minut yleensä paremmalle tuulelle. Klaanimme varapäällikön menetys tuotti harmia monelle, varsinkin naaraan läheisille. Jokaisen kuolonklaanilaisen menetys tuntui aina pahalta, mutta piti muistaa jatkaa tavallista arkea. Se tuntui tarkemmin ajateltuna melko hurjalta, mutta menehtyneet kissat eivät koskaan olleet olleet niin läheisiä minulle. Hädin tuskin edes tunsin heitä kunnolla. Oli kuitenkin reilua, että muut jatkoivat tehtäviään ja antoivat menehtyneen kissan läheisille aikaa surra. Läheisen menetys oli varmasti kova pala purtavaksi monelle, vaikkeivät kaikki sitä välttämättä näyttäneetkään.
"Mitä mieltä sinä olet uudesta varapäälliköstämme?" Minttutassu kysyi havahduttaen minut nopeasti ajatuksistani takaisin maan pinnalle. Henkäysvarjo oli pyytänyt minua ottamaan soturioppilaan mukaan partioon. Lisäjäsen metsästyspartioon ei haitannut ollenkaan, päinvastoin. Mitä enemmän jäseniä partiossa oli, sitä enemmän riistaa se yleensä tiesi. Mutta sitä en tiennyt, mitä mieltä olin klaanin uudesta varapäälliköstä. En ollut ollenkaan miettinyt asiaa, kun Henkäysvarjo oli nimitetty varapäälliköksi. En tuntenut kollia kunnolla, mutta tiesin hänet rohkeaksi ja kunnianhimoiseksi kissaksi. Henkäysvarjo näytti sopivan hyvin varapäällikön tehtäviin. Surmakynsi oli ollut aina uskollinen klaanilleen ja täysin pätevä varapäällikkö, ei hänessäkään mitään vikaa ollut ollut. Mielestäni Punatähti teki hyvän päätöksen uuden varapäällikön suhteen, vaikka uusi olikin piikikästä sorttia.
"Olen sitä mieltä, että hänestä on hyväksi varapäälliköksi. Alku näyttää lupaavalta", sain sanotuksi pienen ajatustyön jälkeen. Sujahdin samalla edellä piikkihernetunneliin, joka johdatti ulos leiristä. Minttutassu sekä Kylmäliekki ja Hämypilvi tulivat perässäni. Yleensä olisin kulkenut partionjäsenten edellä, mutta nyt hidastin vauhtiani päästäkseni soturioppilaan vierelle. Tummansiniset silmät omaava kissa oli Jääviillon oppilas, ja minun kävi kieltämättä oppilasta hieman sääliksi. Vaikka tuskin Jääviilto oli yhtä kamala oppilaalleen kuin klaanin pienikokoisimmille kissoille.
"Miten koulutuksesi edistyy?" vaihdoin aihetta uudesta varapäälliköstä melko nopeasti. Tuntui oudolta kertoa mielipiteensä kissasta, jota ei edes kunnolla tuntenut, joten suosiolla jätin aiheen taakse. Tietenkin olisi ollut mukava kuulla oppilaankin mielipide asiaan, mutta en uskonut hänen tietävän Henkäysvarjosta minua enempää. Kaiken lisäksi partiossa oli mukana Hämypilvi, joka oli ollut soturina jo pitkään. En halunnut hänen tietävän heikkoja tietojani klaanin kissoista. Tuntui, että jokaisella oli aina sanottavaa jostakin kissasta. En halunnut muiden tietävän, että lukeuduin niihin harvoihin, joille klaanin keskuudessa kuiskitut puheet eivät koskaan kantautuneet. Toisaalta tiesin sen johtuvan vain siitä, että olin keskittynyt viime aikoina jopa liikaakin soturin velvollisuuksiin ja sivuuttanut kaiken muun. Sen takia myös uppouduin ajatuksiini entistä enemmän, sillä monesti kohdistin energian, jonka käytin aikaisemmin puhumiseen, soturin tehtäviin. Katsahdin nyt kuitenkin odottavasti oppilaan suuntaan.

//Minttu?
// 386 sanaa

Oli kulunut jo muutamia päiviä Pähkinätassun ja minun öisestä retkestämme, joka oli loppujen lopuksi päättynyt kuuluolan suulle. Emme tietenkään olleet menneet sisälle, vaikka tunsinkin suurta vetoa sitä kohtaan. Ajattelin siellä olevan vastaus lukuisiin Tähtiklaaniin liittyviin kysymyksiini.
Olin juuri saapunut taisteluharjoituksista Jääviillon kanssa. Kolli ei muihin minua vienytkään, pelkkää taistelua taistelun perään. Tuntui, ettei hän välittänyt saalistustaidoistani tippaakaan. Voisin fiksuna pyytää isältä, että pääsisin metsästyspartioon aamulla, jotta saisin vähän kokemusta siitäkin. Toivoin pääseväni partioon jonkun kanssa, joka olisi halukas neuvomaan minua.
Suuni aukesi makeaan haukotukseen, joka toimi merkkinä lähestyvästä unentarpeesta. Viimeöinen valvominen alkoi verottamaan ja vaikka aurinko ei ollut aivan vielä edes laskenut, päätin suunnata oppilaiden pesälle. Olin saanut sinne aseteltua mukavan pedin Pähkinätassun vierestä. Mielestäni parempaa paikkaa ei voisi toivoa. Kävelin tyhjän pesän läpi omalle pedilleni ja leivoin sitä samalla kävellessäni muutaman ympyrän etsien mukavaa asentoa. Asetuin mukavalle kerälle. Painoin pääni myös kiinni sammaleihin ja nappasin etutassuilla kiinni takajaloistani. Suljin silmäni ja vaivuin miltei heti unten maille.

Avasin silmäni kauniilla vehreällä niityllä, jonka reunalla oli muutama lakoava kukkanen. Missä ihmeessä olin? ikään kuin salaman välähdyksenä ymmärsin missä olin ja miksi siellä olin. *Tähtiklaani?* Rentouduin ja istahdin läheiselle kivelle, kun aloin erottamaan eteeni ilmestyviä himmeitä hahmoja. Niitä oli tällä kertaa vain kaksi. Toinen kissa oli kuin kopio ketusta ja se sai minut muistamaan tähtikissan nimen. *Kettuaskel!* Hänen vierellään istuvan sinertävänkilpikkonakuvioisen naaraan nimeä en kuitenkaan muistanut. Viimeksi unessa ollessani olin herätessäni ollut sellaisen adrenaliiniryöpyn vallassa, että pienet asiat kuten nimet olivat jääneet muistini ulkopuolelle.
"Tervehdys Minttutassu, mukava nähdä taas", Kettuaskeleeksi tunnistamani kissa naukui erittäin kohteliaasti ja räpäytti silmiänsä ystävällisesti. Hänen silmänsä olivat väriä, johon en ollut törmännyt koskaan ennen. Sähkönsiniset. Jokin niissä oli pelottavaa. Jokin hänen katseessaan laittoi kylmät väreet kulkemaan kehoni läpi, kuin jäiset kynnet. Päästin irti hänen katseestaan, joka tuntui siltä, kuin se voisi porata katseensa syvälle sieluuni ja tarkastelin kollin olemusta. Hänen eleensä olivat jylhät ja arvokkaat ja hänen lihaksikas vartalonsa oli mielestäni komean näköinen. Hänessä oli ennen kaikkea jotain mysteerisyyttä.
"Hei Kettuaskel ja ...", vilkaisin pahoittelevasti melko nuoreen tähtisoturittareen. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tuikkivat hyväntahtoisesti, kun hän avasi suunsa muistuttaakseen minua nimestään:
"Olen Laineloiske." Nyökkäsin terävästi ja painoin naaraan nimen mieleeni.
"Tänään kerron hieman enemmän itsestäni", tummanpunaruskea kolli selitti tyynesti ja heilautti korviaan rennosti. Minua kiinnosti kyllä valtavasti tietää lisää heistä, sillä he olivat eläviä - no ei varsinaisesti eläviä- todisteita muista klaaneista. Kuolonklaanin legendat taitaisivatkin osoittautua todeksi?
"Tule vähän lähemmäs", Laineloiske kannusti pehmeällä äänellään, joka oli mielestäni kaunis. Astelin rohkeasti lähemmäs sen enempää protestoimatta ja istuin aivan kaksikon lähelle. Kettuaskel oli kääntänyt sähkönsiniset silmänsä minuun ja kaikeksi yllätyksekseni niissä paloi rakkaus. Hänen kasvoillaan kareili tukahdutettu hymy, jossa oli jotain haikeaa. Ehkä hänellä oli jotain ongelmia perheensä kanssa. Sivuutin asian kokonaan.
"Synnyin Varjoklaanissa sisareni Mäyräraidan kanssa. Silloin metsässä oli neljä klaania Kuolonklaanin lisäksi, Varjoklaani, Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Jokiklaani. Laineloiske on kotoisin Jokiklaanista. Silloin Varjoklaani eli silloisen päällikön Tihkutähden hirmuvallan alla, joka sattumoisin oli isäni. Minusta oli tarkoitus kasvaa isäni avustukselle Tähtiklaanin kissojen tuhoaja Varjoklaanin sisällä, niin paha tilanne oli. Onnekseni kohtasin kumppanini Rosmariiniputouksen, joka vei elämäni oikeaan suuntaan. Omistin lopun elämäni hyvyyden suojelemiselle," Kettuaskel selitti. Hänen kertoessaan tarinaansa näin lukuisia tunteita hänen kasvoillaan, voimakkain niistä kuitenkin oli rakkaus kun hän mainitsi Rosmariiniputouksen. Tihkutähden mainittaessa olin näkevinäni välähdyksen katumusta loistavan kollin silmissä.
"Miten sinä kuolit?" kysyin ja katsoin tyyntä kollia uteliaana. Tämän olemus hieman lysähti tämän huokaistessa.
"Se on tarina toiselle kerralle", kolli naukui hieman melankolisesti. Nyökkäsin ymmärtäväisenä. Omasta kuolemastaan puhuminen oli varmaan hankalaa joillekin, vaikka olihan se harvinaista, että kissa oli itse kertomassa kuolemastaan.
Kollin olemus oli muutenkin hieman synkeä. Ei sillä tavalla, että hän olisi suuttunut tai surullinen vaan jotenkin paljon syvemmin. En tuntenut häntä vielä niin hyvin, että olisin udellut. Olin unohtanut ajan tajun, mutta havahduin omasta kuplastani, kun Laineloiske aloitti kertomuksensa.
"Minun elämäni ei sisällä mainitsemisen arvoisia käännekohtia, en koskaan saanut kumppania, vaikka sydämessäni oli erityinen rako pennuille. Halusin aina sydämeni pohjasta pentuja, mutta jäin ilman. Elämäni aikana yritin pitää Tähtiklaanin usko yllä klaanissamme, sillä se oli alkanut näyttää hiipumisen merkkejä", nuorehkon näköinen naaras kertoi ystävällinen pilke vaaleanvihreissä silmissään.
"Miksi kerrotte minulle tämän? Teidän elämän tarinanne?" kysyin kulmat kurtussa. Kettuaskel naurahti hyväntahtoisesti, joka johti hänen kasvoillensa vinon virneen.
"Koska sinun pitää oppia tuntemaan meidät, että voit luottaa meihin. Älä luota kehenkään sinisilmäisesti Minttutassu, muista se." Kollin kasvot olivat vakavat ja se sai oloni epämukavaksi. Oliko maailma tosiaan niin kiero paikka?
"Usko Kettuaskelta. Äläkä myöskään kerro kenellekään unistasi tai Tähtiklaanista, se voi vaarantaa koko tehtävän ja et halua sitä", Laineloiske naukui synkästi. Kissojen synkkä äänensävy sai minut ymmärtämään, että tehtäväni ei ollut mikään pikku juttu.
"Miten minun pitää saada kannattajia jos en saa kertoa kenellekään mistään?" hätäännyin. Tähtikissojen tuike alkoi himmetä uhkaavasti heidän tuijottaessa suoraan lävitseni, huomasin omien tassujeni alkavan haaleta ja kadota. Olin katoamassa.
"Älkää lähtekö! En selviä ilman teitä!" huusin melkein kyyneleet silmissä.
"Selviät kyllä. Älä anna sisäisen liekkisi sammua, keksit ratkaisun kyllä", Kettuaskel naukaisi ja väläytti minulle rohkaisevan katseen.

Havahduin hereille ja mielessäni kaikui vielä Laineloiskeen kaunis ääni:
"Tee vedestä ystäväsi, silloin se ei voi vahingoittaa sinua." Hengitykseni oli tiheää, mutta se oli rauhoittumaan päin. Oli aikainen aamu, sillä auringon säteet nuolivat punaruskeaa turkkiani vielä haaleina ja matalalta. Poistuin pesästä ja mietin miksei Pikitassu ollut nukkumassa. Huomasin aukiolle kokoontuneet kissat ja mieleeni virtasi liuta kysymyksiä. Loikin läheisimmän kissan luo ja kysyin mitä oli tapahtunut.
"Surmakynsi menehtyi eilen illalla, etkö ole kuullut?" Ruusutuike kysyi ja käänsi ymmärtäväiset kasvonsa suuntaani. Pudistin päätäni kasvoillani hieman järkyttynyt ilme varapäällikön kuolemasta. Samassa hetkessä unohdin uneni. Minua huoletti Pikitassu. Hänen emonsa oli kuollut.
"Kiitos kun kerroit. Kuka on uusi varapäällikkö?" kysyin vielä, mutten enää ehtinyt katsahtaa minua vanhempaan naarassoturiin, kun huomasin jo Pikitassun onnettoman hahmon.
"Henkäysvarjo. Pimeyden metsä suokoon klaanillemme parempaa tulevaisuudelle." Nyökkäsin välinpitämättömästi, sillä Pimeyden metsä oli menettänyt merkityksensä minulle. Loikin kohti Pikitassun tummanharmaata hahmoa ja kasvoillani alkoi valua kyynelien loppumaton virta nähdessäni ystävättäreni itkeneet kasvot. Juoksin mitään sanomatta naaraan luokse ja painauduin kiinni tämän pieneen vartaloon. Pikitassu alkoi nyyhkyttää ja se sai minunkin itkuni voimistumaan. Sydäntäni kivisti niin kovasti hänen puolestaan. En voisi kuvitellakaan miltä minusta tuntuisi jos menettäisin emoni.
"Olen niin pahoillani", kuiskasin. Nostaessani pääni kissat alkoivat valmistella edellisen varapäällikön hautaamista. Irtauduin oppilastoveristani ja katsoin tämän ruskeisiin silmiin ymmärtäväisesti. Pikitassu nyökkäsi poissaolevasti ja lähti muiden mukana hautaamaan emoaan. Aloin pyyhkiä kasvoiltani pakenevia kyyneleitä tassuillani, kun kuulin Pikkukaaoksen äänen takaani.
"Henkäysvarjo pyysi minut kertomaan sinulle, että hän haluaisi sinut mukaan partiooni", nuori soturi naukui. Nyökkäsin. Ja lähdin ruskean naaraan perään, kun hän tassutti Kylmäliekin ja Hämypilven luo, jotka arvailujeni mukaan olivat myös osa partiota. Yritin karistaa pahanolon parhaanystäväni puolesta ja käännyin Pikkukaaoksen hahmon puoleen.
"Mitä mieltä sinä olet uudesta varapäälliköstämme?" kysäisin. Nyt olisi hyvä aika saada uusia ystäviä.

//Pikku? :D
1088 sanaa

En nähnyt tähtiä, ainoa asia, joka loi valoa synkkään yöhön, oli heikosti pilvien takaa kajastava kuu. Katsoin sitä kuin puoliunessa, kuuntelin korvillani pimeyden nielemiä ääniä, muu klaani nukkui sikeästi.
Omatuntoni ei ollut puhdas, sydäntäni painoi yhden kissan katoaminen, mahdollisesti jopa kuolema. Vaikka vihani Lauhalaukkaa kohtaa oli kyltymätön, ja huolimatta kaikesta vääryydestä, jota hän oli tehnyt minua kohtaan, tämä ei ollut oikein. Edes pahin viholliseni ei ansainnut kokea elämänsä päättyvän kaksijalan kädestä. Anelin Pimeyden Metsältä armahdusta, ymmärrystä tekoni motiiville.
Neljännesosakuu sitten Villisielu oli myöntynyt ajatukselle pennuista. Hyvällä onnella noin parin kuun päästä pentutarhalla kuultaisiin uusien pikku tassujen kepeää tepsutusta, ja minusta tulisi ihan oikeasti isä.
"Vieläkö jaksat valvoa?" Villisielun nau'unta tunkeutui ajatuksiini. Käänsin katseeni vaaleaan naaraaseen, jonka turkki hopeutui kuunvalossa.
"Minun täytyy", sanoin, "olenhan yövartiossa. Pidän huolta siitä, että kaikki muut sinä mukaan lukien saavat nukkua rauhassa."
"Vai niin." Tunsin soturittaren painautuvan itseäni vasten. Hänen kehonsa oli niin lämmin, niin turvallinen, mutta toisaalta myös kovin haavoittuvainen, etenkin nyt, kun hän kantoi uutta elämää sisällään. Elämää, jonka me kaksi yhdessä olimme saatelleet aikaan. Halusin suojella häntä, halusin suojella vereni kantajia, elämän kipinää.
"Milloin siirryt pentutarhalle?" kysyin.
"En vielä vähään aikaan. Varmaankin sitten, kun vatsani kasvaa niin isoksi, että se on vain koko ajan tiellä", Villisielu vastasi ja naurahti. Minäkin hymähdin vähän.
"Et saa rasittaa itseäsi liikaa, et itsesi etkä pentujen vuoksi", sanoin ankarasti. Villisielu kuitenkin vain pyöritteli silmiään, aistin hänessä huvittuneisuutta.
"Hyvä on."
Unohduin tuijottamaan naaraan suuria, sinisiä silmiä. Tiedostin näyttäväni varmasti hölmöltä, mutta en oikeastaan jaksanut enää edes välittää siitä. Vain sillä, mitä tunsin sisälläni, oli väliä. Villisielulla ja pennuilla oli väliä, kaikki muu oli pelkkää utuista hälinää taustalla.
"No niin, sinun täytyy saada unta. Menehän nyt", naukaisin ja kurkotin sukaisemaan Villisielun otsaa. Kumppanini päästi hiljaisen kehräyksen, jonka jälkeen hän nousi ja palasi takaisin kuusen oksien alle piilotettuun pesään.
Jäin istumaan aukiolle mielessäni Villisielun kuva. Mietin häntä ja tulevia perillisiämme aina varhaiseen aamuyöhön saakka, kunnes minut tultiin vapauttamaan vartiovuorosta ja pääsin nukkumaan lyhyeksi hetkeksi naaraan viereen, ennen kuin hänen täytyi herätä suorittamaan velvollisuutensa mestarina.

//333 sanaa

“Takapuoli ylemmäs!” Henkäysvarjo sähähti ja upotti kyntensä perin heikkohermoisen näköisenä syvälle karhunsammaleeseen. Kukaties tämä oli kyllästynyt ehdotuksiini vähemmän voimakeskeisistä tavoista taistella, sillä vaaleanharmaan kollin mukaan minun täytyi välttämättä osata ensin yhteenoton perusteet. Vasta sen jälkeen voisimme alkaa hioa yksilöllistä kuviota, joka soveltuisi paremmin yksistään minulle ja myötäilisi vahvuuksiani; nopeutta, ketteryyttä ja tarkkuutta. Itse kuitenkin uskoin olevani jo valmis ja koetin saada uunituoreen varapäällikön muuttamaan mieltään, mutta sinisilmäinen soturi ei vaivautunut edes korviaan lotkauttamaan. Se suututti minua. Totta puhuakseni olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta minun ei olisi enää tarvinnut mitellä voimiani Henkäysvarjon kanssa. Jok’ikinen kamppailu raidallisen kollin kanssa oli näet päättynyt minun osaltani karvaaseen tappioon, mutta tällä kertaa olin päättänyt saada edes yhden tarpeen vaatiessa haavoittavan iskun perille. Tein aavistuksen vastahakoisesti Henkäysvarjon kehotuksen mukaisesti ja kohotin takaruumistani, sillä niin kuulemma saisin iskuun enemmän voimaa.
“Juuri noin”, vaaleanharmaa soturi naukui hyväksyvästi ja kumartui valmistautuen ottamaan hyökkäyksen vastaan. “Koeta saada minut nurin ja tartu sitten kaulaani. Mikäli et onnistu, tehtäväsi on väistää ennen kuin minä osun sinuun.”
Päättäväisesti nyökäten vedin syvään henkeä ja poljin takatassujani metsänpohjaan, jotta saisin itselleni aikaiseksi mahdollisimman tukevat lähtökuopat. Annoin kaiken muun ajelehtia pois mielestäni ja keskityin yksistään Henkäysvarjoon, joka pullisteli neljän ketunmitan päässä edessäni ja manasi minua hyökkäämään. Kertasin tarvittavat liikeradat mielessäni, upotin kynteni märkään multaan ja syöksähdin eteenpäin kuin mustavalkoinen salama. Yksittäiset pudonneet ruskalehdet tuntuivat liukkailta tassujeni alla, mutta jalkani eivät pettäneet vaan kantoivat minua vauhdilla kohti sinisilmäistä soturia, joka niskavillojaan pörhistäen paljasti minulle hampaansa. Lehtisateen huumaavat tuoksut tulvahtivat nenääni, kun väistin vaistonvaraisesti Henkäysvarjon yrityksen pysäyttää minut ja loikkasin kohti vanhempaa kiilusilmää. Tömähdin vasten mestarini kylkeä ja upotin kynteni tämän selkään kiiveten tieni lähemmäs raidallisen soturin kaulaa. Ennen kuin Henkäysvarjo ehti alkaa ravistella minua irti iskin hampaani tämän kaulaan ja pyörähdin kollin lavan yli takaisin omille tassuilleni, jolloin leukoihini jäi suuri tuppo soturin vaaleanharmaata karvaa. Pinkaisin kaiken varalta parin hännänmitan päähän mestaristani ja sylkäisin karvatupon suustani jääden odottamaan innolla palautetta pikku tempustani.
“Hienoa!” Henkäysvarjo hymähti kylmästi ja suoristautui. “Ja minä kun luulin, etten saisi sinusta tämän päivänä aikana mitään irti.”
Muljautin silmiäni mestarini lähinnä vain ärsyttävälle sarkasmille, mutten voinut olla näyttämättä tavattoman ylpeältä itseltäni. Heilautin kevyesti korviani ja tunsin suupielieni kaartuvan omahyväiseen hymyyn. Vakavoiduin kuitenkin oitis, kun Henkäysvarjo kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Mitä minä sanoin liiasta uhoamisesta”, raidallinen kolli huomautti. “Onnistuit iskemään kaulaani, muttet saanut minua kaadettua. Taitava soturi olisi karistanut sinut silmänräpäyksessä tai musertanut alleen.”
Mielessäni käväisi kysyä, etteikö varapäällikkö sitten tuntenut itseään taitavaksi soturiksi, mutta oman nahkani tähden päätin pysyä vaiti ja jättää piikittelyt toiseen kertaan - olin näet varma siitä, että sinisilmäinen soturi oli muutenkin lopen kyllästynyt seuraani. Henkäysvarjo siristi silmiään kuin olisi lukenut ajatukseni, muttei sanonut mitään.
“Meillä on vähän aikaa kokeilla vielä jotain muuta. Ajattelin, että menisimme sitä varten reviirin länsirajalle”, raidallinen kolli ehdotti, mikä kalskahti minun korvaani enemmän käskyltä. Soturi ei näet jäänyt odottamaan ainuttakaan vastalausetta vaan lähti johdattamaan minua kohti jokea, jonka makea tuoksu ratsasti vienolla tuulenvireellä hivelemään aistejani.


En ollut asettanut paljoakaan arvoa sille tosiasialle, että Surmakynnen kuoleman jälkeen Punatähti oli valinnut ja vastikään nimittänyt Henkäysvarjon Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi. Yksi syy saattoi olla se, että minun oli kohtalaisen vaikea vertailla mestarini ja edesmenneen naaraan soveltuvuutta kyseiseen tehtävään. Arpiturkkinen Surmakynsi oli ollut minulle näet tyystin vieras kissa ja sitä paitsi perin mitäänsanomaton, vaikka tätä oltiinkin kehuttu etenkin uskollisuudestaan klaanilleen. Naaras oli puheiden mukaan heittänyt henkensä jonkin tuntemattoman sairauden kourissa, mutta oli sanomattakin selvää, ettei minusta ollut jakelemaan sympatioita tälle tai tämän läheisille. Elämä jatkuisi, eikä klaanissa ollut muutenkaan tapana surkutella vainajia. Mitä tulee mielestäni puolestaan Henkäysvarjoon, kolli saattaisi itse asiassa tehdä vallan kelvollisen varapäällikön. Sinisilmäinen soturi oli ylväs, päättäväinen ja osoittautunut vastoin kaikkia odotuksiani kohtalaisen miellyttäväksi mestariksi. Se vain, että kollilla oli uusien velvollisuuksien myötä valitettavan vähän aikaa viedä minua harjoituksiin ja saalistamaan, mikä sinänsä ärsytti minua. En kuitenkaan voinut kieltään, ettenkö olisi ollut edes hitusen kopea, kun Punatähti oli julistanut juuri minun mestarini klaanin uudeksi varapäälliköksi.
“Herätys, Harakkatassu! Ei meillä ole aivan koko päivää aikaa”, Henkäysvarjon vaativa ääni havahdutti minut ajatuksistani ja nostin katseeni kohti harmaaraidallista soturia. Olimme ylittäneet joen astinkiviä pitkin ja seisoimme nyt pienen aukion laidalla.
“Niin, sinulla on varmasti vielä paljon tehtävää. Uutta opeteltavaksi”, tokaisin ja varapäällikkö nyökäytti hitaasti päätään.
“Sitä suuremmalla syyllä meidän on paras aloittaa. Tahdon kuulla osaatko käyttää maastoa hyväksesi”, Henkäysvarjo sanoi ja näpäytti hännällään kärsimättömästi ilmaa. “Älä ota tätä turhan vakavasti, sillä harjoittelemme kunnolla jokin toinen päivä.”
“Kartoitat jälleen kykyjäni, eikö vain?” utelin ja käännyin tarkastelemaan aukiota, jossa kasvoi lähinnä sammalta ja jonkin verran kellastunutta heinää. Sen oikealla laidalla oli kaatunut laho koivu, mutta muuten aukeaa ympäröivät lähinnä vain kuuset ja jokunen ruipelo mänty. Aukion keskellä metsänpohjasta pilkisti pari kolme sammaloitunutta lohkaretta, jotka olivat kaikki hieman eri kokoisia ja aavistuksen erikoisen muotoisia. Henkäysvarjo nyökkäsi.
“Näetkö mitään, mistä voisi olla sinulle taistelussa hyötyä?” sinisilmäinen soturi kysyi ja katsahti minua. Nyt oli minun vuoroni nyökätä.
“Pitkään heinään voi tietenkin piiloutua. Etenkin silloin, kun on juuri satanut. Se saattaa peittää ominaistuoksun”, ehdotin ja raidallinen kolli hymähti tyytyväisenä. “Kiviä voi kiertää ja niiden päältä on kätevää hyökätä vastustajan selkään. Koivunrunko puolestaan ajaa pitkälti samoja etuja.”
“Hyvä”, vaaleanharmaa soturi tokaisi. “On tosin eri asia koettaa hyötyä näistä luonnonmuodostelmista käytännössä.”
“Ja sitä me harjoittelemme jokin toinen kerta?” täydensin mestarini lausahduksen ja tunsin luissani valmistautua palaamaan takaisin leiriin. Henkäysvarjo räpäytti myöntävästi silmiään, muttei sanonut mitään.

// 865 sanaa

Minä enää hädin tuskin huomasin mestariani. Harjoituksissakin minä tiedostin hänen olemassaolonsa vain silloin, kun hän käskisi minua tekemään jotain. Eikä se tarkoittanut, että minä häntä tottelin. Olin vain niin täynnä tuota nahkasäkkiä. Päivät vierivät, hänen mielensä ei ollut lähtenyt Lauhalaukan luota. Hän oli kuollut, ja sellaisena pysyy. Kissoja kuolee kaiken aikaa. Ei se ole ikinä kivaa, mutta sellaista elämä on. Elämä alkaa, elämä päättyy, mutta se ennenkaikkea jatkuu. Meidän täytyy jatkaa eteenpäin, olivat viimeaikojen tapahtumat sitten kuinka traagisia tahansa. Oli Villisielulta todella itsekästä ja typerää surra toista soturia ikuisuuksia minun soturikoulutukseni kustannuksella. Tässä maailmassa oli muitakin kuin hän ja Lauhalaukka. Tämä maailma ja sen asukit eivät pyörineet heidän ympärillään. Villisielun oli herättävä todellisuuteen, ja sen lisäksi hyväksyä se.

Nyt olin taas painimassa hänen vinopäisyytensä kanssa. Oli säkkipimeä yö. Villisielu oli kieltänyt minua menemästä nukkumaan tänä iltana, vain siksi että hän voisi sanoa Punatähdelle, että koulutukseni etenisi. Tällä kertaa tämä Villisielun ilmavien aivojen tuotos oli yhtälailla laiska tekosyy harjoituksille, kuin aina ennenkin.
"Haluan harjoitella kanssasi taistelua, jossa et näe vastustajaasi."
Niin hän oli sanonut. Hänen sanansa saivat sisäisen minäni yökkimään inhovana.

Tämä harjoitus oli suhteellisen helppo. Villisielun ollessa ´kiireinen´ olin saanut Taivaslaululta ja Pilvitassulta apua soturikoulutukseni suhteen. He olivat ehtineet opettaa minulle miltei kaiken tarpeellisen tiedon, mitä tuli taisteluihin. Olin valmiimpi tähän, kuin Villisielu. Hän yritti selostaa minulle, mutta ikäänkuin painoin hänen sanansa vasten maata. Kehoni käski häntä pitämään suunsa kiinni. Hänestä ei ollut mitään hyötyä, vaan päinvastoin. Minä en enää jaksanut kuunnella sitä ääntä. Olin väsynyt, ärtynyt ja lopen kyllästynyt näihin temppuihin.
Lopulta se sohiminen pysähtyi. En enää ollut suht valppaana räpiköimässä Villisielun kanssa pimeydessä. Minä seisoin paikoillani, josta nopeasti käännyin ja sipsutin pimeyden sekaan. Olin kuulevinani Villisielun äänen, joka jäi kuitenkin minulta taka-alalle. Kuljeksin sinne, jossa oletin leirin odottavan minua.

//Villi?
291 sanaa

Olin ollut paras mahdollinen mestari jonka osasin, vaikka en ollut vieläkään toipunut Lauhalaukasta, vaikka en tosin varmaan ikinä olisi hänestä yli. Lehdet olivat jo saaneet ruskan värinsä, mikä vain kovensi ikävääni Lauhalaukkaa kohde. Kuitenkin tiesin että en saisi näyttää suruani, en Karhumyrskyn nähden, minun pitäisi vain olla myöntyväinen iloinen kumppani jolla ei ikinä ollut ongelmia. Ajatuskin sai minut murisemaan, en minä ikään toipuisi jos täytyisi liikkua näin nopeasti. Täytyi kuitenkin pysyä liikkeessä, muuten kaikki hajoaisi, minä hajoaisin. En ollut sen kummemmin ajatellut pentuja, vaikka yhä minua kalvava nälkä oli normaalia suurempi, sekä tuntui kuinka tunteet heittelivät puolelta toiselle. Ehkä tosiaan minun pitäisi käydä sillä parantajalla? Nyt kuitenkin tassuttelin leiriin oppilas mukanani, toivoen ettei mitään maailmaa mullistavaa ollut käynyt, olimme harjoitelleet maastoutumista, joten turkkini oli aivan, aivan sottainen, mutten jaksanut välittää, minulla ei ollut ketään kenen takia olla siisti. Voisin hyvin palata näin leiriin. Kun pääsimme leiriin, Karhumyrsky oli jo paikalla, en voinut juosta kollia pakooon ikuisuuksia, enkä minä sitä paitsi pakoillut kollia, en vain.. keksinyt enää mitä tehdä onnettoman oloni kanssa. Kolli tervehti minua, soin toiselle hymyn, väsyin jo aika helposti, enkä tajunnut miksi, en ollut edes vanha, mutta silti tuntui kuinka olisin väsynyt kaiken aikaa. Istahdin toisen vastapäätä, juttelemaan toiselle. Kerroin päivän kuulumisia, miettien minkä oireita väsymys, lisääntynyt ruoka halu, tunteiden vaihtelu olivat. Enhän ollut tulossa kipeäksi? Minulla ei olisi varaa moiseen, täytyisi tehdä töitä klaanin eteen. Karhumyrsky puhkaisi kuplani, minä kerroin toiselle väsymyksestä, eikä toinen tuntunut uskovan. En loppujen lopuksi tiennyt itsekkään olinko kunnossa. Karhumyrsky vaihtoi nopeasti aihetta, sekä yllätyin kun kolli.. suoraan sanoen meni aiheeseen, aiheeseen jota minäkin halusin. Olin onnellinen siinä hetkssä, vaikka voisin näyttää aika järkyttyneeltä. En minä tarvinnut aikaa, rakastin kollia ja tämä saattoi olla täysin se mitä tarvitsisin Lauhalaukan yli pääsystä. Kolli kertoi että tapaisimme hehkulammella, tuo antoi minun olla. Ensin minun täytyisi käydä parantajalla, tarkistamassa että olin kunnossa.


"Hehkuaskel?", Kysyin pesän suulla, naaras tupsahti pesän perukoilta hämillään luokseni, katsellen minua.
"Villisielu? Kaikki kunnossa? Tule oitis sisemmälle", Naaras ohjeisti. Tottelin toista, astellen pesään sisemmälle, katsoen parantajan pesän seiniä. En tiennyt miten asiaani esittää ilman kuulostamalta tyhmältä.
"Minusta tuntuu että olen sairastumassa.. Nälkäni kovenee, väsyn entistä helpommin, tunteeni vaihtuvat nopeasti", Kerroin naaraalle, tuo nyökkäsi kohti yhdistä sammalista, joille päätin mennä makaamaan kyljelleni. Naaras hetken katsoi minua, tuon jälkeen kokeili vatsaani tassullaan kevyesti.
"Villisielu, olet tiinenä, onneksi olkoot", Naaras tokaisi. Hiljenin totaalisesti. Hetkinen? Ei tämä.. ainut joka voisi olla isä oli lauhalaukka.. ja karhumyrsky.. hän.. ei. Tämä ei voisi olla totta.
"Voisitko pitää tämän salassa muilta.. haluan kertoa ajallani, pyydän", Katsoin parantajaan pelko silmissäni, tämä kaikki olisi niin epävarmaa ennen kuin olisin käynyt parantajalla, en voisi sen antaa tulla julki.
"Toki minä sinulle aikasi annan, Karhumyrskylle saattaa olla aika vaikea kertoa kun hän on niin", Parantaja aloitti, heilautin häntääni ärtyneenä, nousten ylös. Lähdin heti pesän suulle miettien mitä tehdä. En voisi kertoa tästä kenellekkään, Karhumyrsky listisi minut. Tämä oli oma pikku salaisuuteni.. Mutta kuinka suureksi se voisi kasvaa jos se oli niin pieni. Tassuttelin aukiolla hetke ympyrää, katsoen aurinkoa. Ei karhumyrsky huomaisi mitään jos pennut syntyivät vähän aikaisemmin? Mutta enhän minä voinut ottaa riskiä että yksi pennuistaan näytti isältään! Voi esi isät auttakaa minua! Päädyin lopulta istumaan leirin varjoihin, siistimään turkkini. Kunnes lähdin leiristä, kohti hehkulampea. Karhumyrsky ei saisi huomata mitään.


Kun viimein pääsin hehkulammelle, kolli odotti jo minua. Kehräsin kun näin toisen. Karhumyrsky kääntyi suuntaani, kun minä sukaisin toisen otsaa.
"Hei vaan sinullekkin, olet näköjään virkistynyt?", Kolli kysyi, nyökkäsin vähän, jääden katsomaan tyhjää taivasta. Hehkulampi näyttk niin.. arvottimalta kun se ei enää heijastanut tähtitä. Mietin miten ilmaisisin sanani, että halusin pentueen hänen kanssaan, kolli kuitenki odotti minua. Korvani painuivat luttuun epävarmana, kun painauduin kollia vasten, hakien toisesta lämpöä.
"Kyllä minä haluan pentuja kanssasi, olen jo pitkään halunnut", Tokaisin kertoakseni kollille tunteeni. Pidin itseni tyynenä kuunnellen toisen tasaista hengitystä, odottaen että mikä olisi Karhumyrskyn seuraava siirto.

//631 sanaa
//Karhu? Vähän töksyvä teksti.

Vilkaisin Liekkitassua yllättyneenä siitä, että naaras oli ottanut Lauhalaukan puheeksi. Olimme saapuneet Hehkulammen rantaan. Kasvoilleni piirtyi hento hymy muistellessani parasta ystävääni, jota näkisin tuskin enää koskaan.
"Hän oli koko metsän mukavin kissa, joka tuli toimeen ihan kaikkien kanssa. Lauhalaukan kanssa ei ollut tylsiä hetkiä, eikä hänen jutuilleen voinut olla nauramatta", sanoin haikealla äänellä ja käänsin katseeni Hehkulammen siniseen veteen. Aurinko heijastui lammen pintaan saaden sen suorastaan hehkumaan. Paikka toi minulle mieleen sen, kuinka ystäväni oli esitellyt uintitaitojaan täällä.
"Sen lisäksi, että Lauhalaukka on nyt ja aina minun paras ystäväni, hän on hyvin sinnikäs. Lauhalaukka halusi opetella uimaan vapaa-ajallaan, ja niinhän myös oppi sen", sanoin ja vilkaisin Liekkitassua. Naaras ei vaikuttanut erittäin kiinnostuneelta, mutta hän sentään kuunteli. Oppilaani nyökkäsi sen merkiksi.
Olisin voinut kertoa Lauhalaukasta ikuisuuden kaikkia mahtavia muistoja mitä meillä oli, mutta minua väsytti liikaa. Lisäksi Liekkitassu ei kysynyt muuta, joten tuskin häntä edes kiinnosti. Käänsin katseeni takaisin Hehkulampeen. Tunsin, kuinka silmäni alkoivat sulkeutua itsekseen. Kun räpäytin silmiäni, ne pysyivät kiinni aina vain pidempään. Välillä säpsähdin pois unen ja hereillä olon rajamaailmasta.
"Pitäisikö meidän palata leiriin?" naaras kysyi lopulta ja sai minut taas heräämään. Nostin pääni ylös ja kohtasin oppilaani katseen.
"Palaa sinä vain, en minä voi nukkua siellä. Etsin täältä jonkun suojaisan paikan ja yritän nukkua edes hetken", sopersin väsyneenä ja nousin ylös. Olin niin väsynyt, että jalkani hädin tuskin kantoivat. Liekkitassu käveli vierelleni, sillä hän kai odotti minun kaatuvan maahan.
"Punatähti ei arvostaisi sitä, että nukut yksin täällä", oppilaani huomautti vakavana. Haukottelin.
"Mmh.. Jos tahdot, voi vaikka käydä saalistamassa. Tule herättämään minut sitten", mumisin kävellessäni läheisen pähkinäpensaan oksien alle suojaan. En välittänyt, vaikka pensaan oksat takertuivat turkkiini käydessäni maate sen alle. Olin niin väsynyt, että olisin voinut vaikka nukahtaa puun oksalle. Vaivuinkin pian uneen.

Ensimmäistä kertaa Lauhalaukan katoamisen jälkeen en nähnyt painajaista. En oikeastaan nähnyt mitään unta.
"Mahlahalla, herää", ääni herätti minut. Väräytin korviani, mutta en malttanut avata silmiäni. Olin edelleen väsynyt, mutta nukkuminen oli helpottanut edes vähän. Nyt ajatukseni tuntuivat jo paljon selkeämmiltä mitä aiemmin.
"Mahlahalla", Liekkitassun ääni sanoi. Raotin hitaasti vihreitä silmiäni ja nostin katseeni oppilaaseeni. Pidin leukani kuitenkin maassa, sillä tarvitsin hieman vielä aikaa heräämiseen. Oppilas katsoi minua odottava katse kasvoillaan. Suoristin takajalkojani ja venyttelin unet pois. Nousin hitaasti ylös haukotellen.
"Kauanko nukuin?" kysyin räpytellen silmiäni. Näin ulos Liekkitassun takaa ja huomasin, että pimeä ei ollut vielä saapunut.
"Aurinko laskee pian", naaraskissa ilmoitti viileästi ja astui pois pensaan edestä, jotta pääsin pois sen oksien alta. Ravistelin pähkinäpensaan oksat pois turkiltani. Liekkitassun jalkojen juuressa makasi eloton orava.
"Kiitos, että annoit minun nukkua. Palataan vain leiriin nyt", totesin ja lähdin kävelemään kohti leiriä oppilaani edellä. Liekkitassu lähti seuraamaan minua.
"Voisimme huomenna aurinkohuipun aikaan pitää harjoitukset. Onko sinulla mitään toiveita?" kysyin ja vilkaisin perässäni kulkevaa oppilasta.

//Apua miten tönkkö mutta Liekki? xd
// 449 sanaa

Neljännesosakuun aikana puiden lehdet ehtivät vaihtaa ylleen kirjavan väriverhon. Ilmakin oli viilennyt huomattavasti viherlehden läkähdyttävän kuumista hellepäivistä, eikä kaikkien tarvinnut enää jatkuvasti pysytellä varjossa päivien aikana.
En oikein osannut sanoa, olimmeko lähentyneet Villisielun kanssa yhtään kuluneiden päivien aikana. Naaras oli kyllä kumppanini, mutta hän tuntui siitä huolimatta karttavan minua aina mahdollisuuksien mukaan, vaikka esiintyikin julkisesti kanssani aukiolla ja jakoi tuoresaaliin, kuten kyyhkyläisiltä saattoi odottaa.
Koska juttumme oli nyt virallistettu, olisi perheenlisäys jossain vaiheessa tuleva olennaiseksi osaksi keskustelujamme. Oli melkein kuin sanaton velvollisuus tuoda klaanilleen kunniaa uusilla pennuilla, jotka täyttivät pentutarhan tarmokkaalla miukunalla ja pienten tassujen töminällä, ja joka viestitti kaikille, miten vahvoja me olimme ja kuinka me vahvistuimme päivä päivältä, kun joukkomme kasvoi.
Kieltämättä itsekin odotin innokkaasti pääseväni toimimaan roolimallina jälkeläisilleni. Opettaisin heille kaiken tarvittavan ja vähän enemmänkin, jotta klaani - ja me vanhemmat myös, tietysti - saisi olla heistä ylpeitä. Ja kunhan se aika koittaisi, hekin hankkisivat itselleen kumppanit ja loisivat jälleen uutta elämää klaaniin.
Loikoilin aukiolla tyytyväisesti omaan kuplaani sulkeutuneena. Aukiolla kissoja ramppasi ympäriinsä tekemässä sitä sun tätä, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään, sillä olin jo hoitanut oman osani aamuvarhaisella lähteneessä metsästyspartiossa. Olin tuonut tuoresaaliskasalle täydennystä: oikein mehevä kaniini komeili riistakasan päällimmäisenä, enkä malttanut odottaa, että Villisielu palaisi takaisin leiriin oppilaansa kanssa ja pääsisin näyttämään hänelle komeaa saavutustani. Ja kenties aterian äärellä olisi hyvä hetki puhua perheenlisäyksestä. Hän oli sen minulle velkaa kaikesta kärsimyksestä, jota hän tuotti minulle vielä Lauhalaukan kanssa pelehtiessään.
Kuin ajatukseni lukien, piikkihernetunnelilla alkoi pian tapahtua. Villisielu tassutti leiriin yhdessä Pähkinätassun kanssa, kaksikko näytti ikään kuin rymynneen jossain pensaikossa, sillä heidän turkkinsa olivat aivan pörhöllään ja täynnä havunneulasia ja muuta pikku roskaa.
Aloin saman tien sukia turkkiani siistimmäksi, halusin näyttää kelvolliselta puolisoni silmissä. Pian naaras jo suuntasikin luokseni, hän oli kaiketi huomannut tuijotukseni ja aavistanut, ettei voinut paeta katseeltani mihinkään, mistä en häntä löytäisi.
"Kas hei", kehräsin tämän tullessa kohdalleni. Villisielu hymyili heikosti ja asettui istumaan minua vastapäätä. "Kuinka päiväsi on sujunut?"
"Ihan hyvin. Harjoittelimme Pähkinätassun kanssa maastoutumista." Hänen äänensä oli kuin epävireinen pikkulinnun laulu, niin kireä ja hermostuneen kuuloinen se oli, kun hän minulle virkkoi kuulumisiaan. Ehkäpä jokin painoi tämän mieltä?
"Onko jokin vinossa?"
"Ei tietenkään! Olen vain hieman uupunut. Tänään oli rankka päivä." Villisielu piirteli kynnellään maaperään ja vilkuili välillä minuun päin, sinisissä silmissään hieman epäluuloinen katse.
"Vai niin", mörisin ja nuolaisin suunpieliäni mietteliäästi. Sitten korjasin ryhtiäni ja karaisin ääntäni, ihan vain kuulostaakseni vakuuttavalta. "Minulla olisi vähän puhuttavaa kanssasi."
"Mitä niin?" Villisielu tivasi.
"Tiedäthän, olemme olleet kumppanit jo jonkin aikaa. Klaanitoverit alkavat varmasti kohta puolin kyselemään jälkikasvujen perään, onhan se pariskuntien ikivanha tehtävä ja perinne, jota tulisi noudattaa", sanoin vakaalla äänellä. Villisielun karvat pörhistyivät, mutta tämä ei sanonut sanaakaan. Hän sulki auki loksahtaneen suunsa ja katsahti tassuihinsa mietteliäästi.
"Ymmärrän, jos tarvitset aikaa tällaisen päätöksen tekemisessä", mau'uin ymmärtäväisesti ja punnersin itseni pitkille, vahvoille jaloilleni. Sen jälkeen askelsin kevyesti kumppanini rinnalle ja kurkotuin sukaisemaan hänen korvantaustaansa. "Tavataan illalla Hehkulammella, sitten voit kertoa vastaukseksi." Jäämättä kuuntelemaan minkäänlaisia vastaväitteitä tai muitakaan huomautuksia, tallustelin Villisielun ohitse piikkihernetunnelille. Halusin käydä verryttelemässä jäseniäni ennen hämärän koittoa, sitä paitsi, en uskonut naaraan haluavan nähdä minua ennen iltaa, jotta hän saisi kypsytellä asiaa rauhassa.
Ääneti nostin askellukseni raviksi ja lopulta kiidin leirin ulkopuolella, halki metsän ja kuivan neulasmaton. Odotin vain, että aurinko painuisi mailleen ja tapaisimme Villisielun kanssa lammen rannalla. Siihen asti aioin pysyä vauhdissa ja pitää lihakseni lämpiminä, jotta saisin juosta lammelle heti kun sen aika koittaisi ja olla paikalla ensimmäisenä.

//Villi?
//559 sanaa

Olin juuri lopettelemassa ateriaani Kylmäliekin seurassa. Kolli oli hiljainen ja mikä parasta, hän oli vastakohta veljelleen Jääviillolle. Jos Jääviiltoja olisi yksikin enemmän tässä klaanissa, monen elämästä tulisi paljon vaikeampaa. Kylmäliekki oli kuitenkin ihan mukavaa seuraa. Ei hänen kanssaan paljoa voinut mistään puhua, mutta kaipa minullekin teki hyvää olla välillä hiljaa.
"Pikkukaaos, partioon", Varjokarvan ääni sai minut hätkähtämään. En ollut huomannut mustan kollin saapuneen vierelleni. Nousin tassuilleni ja nyökkäsin hyvästiksi Kylmäliekille. Lähdin Varjokarvan perään kohti leirin uloskäyntiä. Olin kokonaan unohtanut aurinkohuipun partion, johon minut oli määrätty. En edelleenkään jaksanut innostua rajapartioista. Ne olivat niin pitkästyttäviä metsästyspartioihin verrattuna. Olisin mielelläni käynyt vaikka kuinka useasti saalistamassa, mutta piti minun täyttää velvollisuuksiani myös rajapartioiden kohdalla.
"Vihdoinkin! Olit varmaan jäämässä lepäämään, kun toiset sentään tekevät jotain hyödyllistä. Eikä kyllä mikään ihme olekaan, että väsyy nopeasti noilla pikku käpälillä", Jääviilto tuhahti, kääntyi terävästi ja katosi uloskäyntiin. Pyöräytin silmiäni. Jääviilto tästä päivästä vielä puuttuikin!
"Älä välitä", Huurrelilja naukaisi ystävällisesti lähtien ilkeän kollin perään. Hymähdin. Ihan kuin Huurrelilja voisi muka käskeä välittämästä, Hänen pitäisi itsekin tietää, kuinka ilkeä ja ärsyttävä Jääviilto on. Huurrelilja on itsekin pienikokoinen, joten hän on varmasti joutunut jossain välissä punaruskean kollin hampaisiin.
"Ajattelitko jäädä siihen tuijottamaan?" Varjokarva kysyi rauhallisesti. Mustan kollin äänessä kuului rauhallisuus, eikä yhtään samanlaista äänensävyä, mitä Jääviilto käytti aina minulle puhuessaan.
"Anteeksi", naukaisin ja sujahdin Varjokarvan perässä ulos leiristä. Ilmassa oli ihana tuoksu, jonka sade oli jättänyt raikastaessaan maan. Toisaalta se oli myös häivyttänyt hajumerkkejä, ja kadottanut joidenkin saaliseläimien hajujäljet. Se olematon aluskasvillisuus, mitä Kuolonklaanin reviirillä kasvoi, oli märkää ja onnistui kastelemaan vatsakarvoja. Ongelma ei ollut tietenkään niin suuri Jääviillolla, sillä aluskasvillisuus ei ylettynyt niin hyvin hänen vatsaansa. Siristelin silmiäni ja porasin katseellani suurikokoisen kollin niskaa. Eihän se mihinkään vaikuttanut, mutta ainakin itselle tuli parempi mieli.
Partiossa vauhti oli melko kova. Tietenkin, sillä Jääviilto oli johdossa. Saavuimme rajalle nopeasti, ja kaikki kävivät heti hommiin. Olikin hyvä, että tulimme juuri tälle rajalle, sillä hajumerkit olivat jo melko laimeita sateen jälkeen. Yleensä rajapartioissa tuntui menevän ikuisuus, mutta nyt olimme melkein yhtä nopeasti valmiita, mitä kesti aikaa tulla tänne. Tai sitten se vain tuntui siltä. Tai johtui siitä, että Jääviilto oli pysynyt hiljaa ja keskittynyt siihen, mihin pitikin. Ja hyvä niin.
"Lähdetään takaisin!" punaruskea kolli naukaisi ja lähti muita odottelematta suuntaamaan kohti leiriä. Huokaisten lähdin perään kaksi muuta partion jäsentä takanani. Vauhti oli yhtä reipas tullessa kuin mennessä. Se tarkoitti tietenkin sitä, että pääsisin pian takaisin leiriin sukimaan kosteaa turkkiani. Matkan aikana ehdin jälleen ajatella kaikenlaista. Kuten sitä, miten Jääviilto olikaan saanut oppilaan. Olihan kolli tietenkin taitava taidoiltaan, mutta silti. En tosin tiennyt olisiko minusta paremmaksi mestariksi kuin Jääviilto tai kukaan muukaan klaanista. Mutta samalla odotin innolla, saisinko joskus oppilaan.

//436 sanaa

Viilsin hännälläni ilmaa ärtyneenä Mahlahallan kysessä, mitä olin hänelle sanonut. Hän ei tosiaan ollut parhaimmassa kunnossa pitääkseen minulle harjoituksia.
"Sanoin, että voimme ihan hyvin mennä sinne kävelylle", toistin peittelemättömän ärsyyntyneenä siitä, kun minua ei oltu kuunneltu. "Et sinä harjoituksiakaan kykene minulle pitämään, sen huomaa sokea ja kuurokin!"
Lähdin häntä pystyssä tassuttamaan kohti leirin uloskäyntiä sen kummemmin ajattelematta, olinko ollut hieman turhan koppava mestarilleni. Käännyin silti katsomaan lapani yli, raahautuiko Mahlahalla perässäni vai oliko hän jäänyt vain istumaan ja tyhmänä toljottamaan minun menoani. Sieltä hän oli kuin olikin tulossa. Tuhahdin ja jatkoin reippaasti kulkuani leirin ulkopuolelle asti. Lysähdin istumaan parin ketunmitan päähän sisäänkäynnistä, kun Mahlahallaa ei heti näkynyt.
*Sinähän se olisit vapaapäivän tarpeessa enkä minä*, ajattelin tuijottaessani tiiviisti sisäänkäyntiä.
Kun kermanvärinen kolli saapui ulos, nousin seisomaan ja lähdin enempiä kyselemättä kulkemaan menosuuntaamme - olihan Mahlahalla luvannut, että minä saisin johtaa kulkuamme, jos menisimme kävelylle. Hän ilmestyi kulkemaan vierelleni. Vilkaisin soturia syrjäsilmällä; hän vaikutti olevan täysin omissa ajatuksissaan, niin kuin oli hetkeä aiemminkin ollut, minun nähdäkseni. Hän oli puhunut ystävästään Lauhalaukasta ääneen - kaiketi ajatuksissaan - ja siitä, kuinka tämä oli mennyt kaksijalkojen luokse yrityksenään häätää ne pois. Kaksijalat kai liittyivät Lauhalaukan katoamiseen jotenkin. Mahlahalla paljasti myös, ettei ollut saanut nukuttua sen jälkeen, kun tämä hänen ystävänsä oli kadonnut. Siksi kolli kai olikin niin sekaisin. En kuitenkaan täysin ymmärtänyt tuollaista... Kuinka joku voi olla niin tärkeä, että hänen menetyksensä vie yöunetkin? Joka tapauksessa annoin Mahlahallalle mielessäni luvan olla väsynyt ja sekaisin - vain tämän kerran. Tämän kerran vain siksi, ettei minun koulutukseni kärsisi tulevina päivinä.
Suuntasin kulkuni kohti Hehkulampea. Ajattelin, että ehkä Mahlahallakin hieman piristyisi siellä ja kykenisi kenties opettamaan minulle jotakin. Vaikken minä niin kenenkään piristymisistä välittänytkään, tietenkään. Ja jos totta puhuttiin, en ollut tänään yhtään sen kiinnostuneempi koulutuksestani kuin Mahlahallakaan. Tämähän siis meni melkein kuin vapaapäivästä, jota tuo kollikin oli ehdottanut. Ja enemmän kuin hyvin tällainen sopi minulle - vain käveleminen eteenpäin ihan hiljaa, puhumatta yhtikäs mitään. Mahlahalla sai olla omissa maailmoissaan, kunhan hän antoi minun olla omissani.


Jonkin ajan kuluttua saavuimme Hehkulammelle. Tassutin sen rantaan ja kumarruin latkimaan muutaman suullisen raikasta, virkistävää vettä. Sitten asetuin vain kyljelleni ja vilkaisin Mahlahallaa.
"Kun nyt kerta et ole kykeneväinen pitämään minulle harjoituksia, voimme yhtä hyvin vain olla täällä", mau'uin viileästi. "Surkuttele sinä vaikka sitä Lauhalaukkaa jos luulet siitä olevan jotakin apua." Katsahdin häntä jäisin silmin. "En tosin usko, että hyödyt siitä mitenkään, mutta ainahan sitä voi kissa kokeilla."
Laskin pääni käpälien päälle ja suljin silmäni sekä samalla korvani kaikelta, mitä en ollut kiinnostunut kuulemaan - muun muassa Mahlahallan puheelta. Hetken päästä kuitenkin kohotin päätäni ja katsahdin kermanväristä mestariani.
"Millainen hän oli?" kysyin viileästi, vaikka eihän minua niinkään kiinnostanut. Halusin vain kuunnella jotain muutakin kuin vain omia ajatuksiani pääni sisällä. "Se ystäväsi, tarkoitan. Lauhalaukka?"

//Mahla?
445 sanaa

Mitenhän se näitte juttu sit lähtis käyntii? Meneeks Mahla ihastuun Liekkiin vai miten :D

Istuskelin samassa kohdassa kuin aamulla. Olimme sopineet, että tapaisimme tässä kunhan päivän askareemme olisivat hoidettu. Aamun jälkeen olin käynyt vielä saalistuspartiossa elämäni ensimmäistä kertaa - joka oli muuten hanakalaa, sillä minulle ei ollut opetettu saalistusta vielä lainkaan-, käynyt ruokkimassa klaaninvanhimmat ja jutellut emoni kanssa. Klaaninvanhimmat olivat olleet melko virkeällä tuulella, koska päivien paahde oli vaihtunut miedompaan lämpötilaan. Heidän kanssaan oli ihan hauska jutella silloin tällöin, heillä oli niin valtavasti elämänkokemusta.
Emooni olin törmännyt leirissä harhaillessani, kun olin saanut lopun päivän omaan käyttööni. Olimme jutelleet esimerkiksi siitä, miltä nyt tuntui olla oppilas. Emo oli suorastaan loistanut energisenä, sillä hän oli palannut soturiksi muutama päivä sitten.
Kaiken kaikkiaan päiväni oli ollut melko kiireinen, enkä ollut ehtinyt yhtään miettiä unta, joka oli minua aamulla vaivannut. Sen aiheuttama kummastus oli hälvenemässä miltei kokonaan. Suurin kysymykseni oli kuitenkin se Tähtiklaani, mitä ne unen kissat olivat mainostaneet. kaiken tämän ajan Kuolonklaani oli pitänyt tiukassa otteessaan kissojaan, antaneet vain yhden vaihtoehdon uskoa. Jos vastusti Pimeyden metsää oli menettävä henkensä. Nyt kun mietin sitä, niin haiskahtihan siinä jokin. Kuolonklaani ei halunnut antaa hyvyyden kasvaa. Mietin isääni. Tiesiköhän hän, että Tähtiklaani oli olemassa ja katoamassa? Jos tietäisi, kannattiko hän muiden uskojen kitkemistä?
*Minttutassu, yli ajattelet taas! Rauhoitu nyt, ehkä näet ne kissat ensiyönä unessasi ja voit kysyä.* Itseni rauhoittelu tuntui tehoavan ja juuri oikeaan aikaan. Pikitassu hölkkäsi rennosti luokseni orava hampaissaan.
"Heipähei! Toin hieman iltapalaa", naaras naukaisi heleästi ja laski oravan väliimme samalla asettuen alas. Nyökkäsin hänelle ystävällisesti, jonka jälkeen haukkasin suullisen oravaa. Vesi herahti kielelleni saaliin upean maun maistaessani.
Hetki kului ja Pähkinätassu liittyi seuraamme hiirensä kanssa. Juttelimme sitä sun tätä, enimmäkseen oppilasjutuista ja kun olimme saaneet syötyä, Pikitassu päätti lähteä nukkumaan. Minua ei väsyttänyt. Se saattoi osittain johtua siitä, että tiedostin mahdollisuuteni tavata ne tähtikissat uudestaan.

Nyt oleskelimme Pähkinätassun kanssa eräällä aukiolla ihastelemassa reviirin yötä. Olimme päättäneet lähteä pienelle yöretkelle Pähkinätassun kanssa. Olimme täällä vähän niin kuin salaa, mutta ei tämä nyt niin paha ollut. Oikeasti. Olisi tuossa tuokiossa takaisin leirissä jos me niin päättäisimme.
"Minusta täällä on tosi kaunista, vaikka tähdet puuttuvatkin", henkäisin ihastellen. Silmämme loistivat hämärässä yössä, kuin neljä taivaalta karannutta tähteä.
"Niin minustakin", kolli vastasi ja loi nopean silmäyksen minuun, jonka jälkeen katsoi taas taivaan pimeää lumousta. Oli niin oudon pimeää. Ei ollut mitään, mikä valaisisi meitä.
Aukio taisi olla hehkulammen lähellä jos oikein muistin Jääviillon kierroksesta. Siitä mieleeni juolahtikin villi idea.
"Mennäänkö vilkaisemaan Hehkulampea? Se on mielestäni ihan tässä lähellä", ehdotin. Pähkinätassu näytti mietteliäältä.
"Ei meidän pakko ole mennä jos et tahdo, mutta kun kerran ollaan jo täällä niin miksei käytäisi nopeasti siellä? Se on niin kaunis paikka!" Pähkinätassulla oli selkeästi jotakin sitä vastaan, mutta lopulta hän myöntyi hieman vastahakoisesti:
"Ei sitten mennä liian lähelle rantaa. Olen jo kerran pudonnut veteen, eikä se ollut hirmu hauskaa." Nyt ymmärsin Pähkinätassun vastahakoisuuden. Nousin ylös ja laskin häntäni tämän selälle.
"Älä huoli, minä pidin sinut turvassa!" naurahdin leikkimielisen ritarillisesti samalla röyhistäen rintaani, jotta näytin mahdollisimman arvokkaalta. Pähkinätassun huolestunut katse suli vähän ja hänen kasvoillansa käväisi huvittunut hymy. Pystyin myös miltei vannomaan, että olin nähnyt hänen viiksiensä tutisevan naurusta.
"Mennään nyt sitten", Pähkinätassu naukaisi ja lähdimme yhdessä ravaamaan lähellä aukeavalle lammelle.
Saapuessamme paikalle, olimme kumpikin vaikuttuneet näkymästä. Pähkinätassu piti koko ajan huolen, etten mennyt liian lähelle rantaa ja mielestäni se oli aika söpöä.
Lähellämme kohosi kallio, jonka lähellä kasvoi vielä myöhäisen viherlehden kukkia. Ne olivat luultavasti viimeisiä lajistaan, sillä viherlehti oli kovaaa vauhtia vaihtumassa lehtisateeksi ja puut alkoivat maan tavoin imeä kaiken vehreyden talteen, jonka seurauksena ruska saapuisi.
Kumarruin nuuhkimaan kallion juurella olevia kukkia ja sain itseni aivastamaan. Kukat olivat voimakkaan tuoksuisia. Kun avasin silmäni, näin edessämme aukeavan luolan.
"Mikä tuo on?" naukaisin hiljaa ja kurotin kaulaani, jotta näkisin pitemmälle pimeyteen, "Ei kun, sehän on varmaan kuuluola!" Outo tunne valtasi minut, kun ymmärsin kuinka lähellä Kuuluolaa oikeasti olimme. Tuntui vähän siltä, että pystyin tuntemaan tassuissani kaikki ne muinaiset kissat jotka sinne olivat kävelleet vaihtamaan kieliä Pimeyden metsän kanssa. *Pystyisiköhän tuolla vaihtamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa?* Minua houkutti niin kovasti mennä syvemmälle ja katsoa.
"Emme me voi sinne mennä", mutisin puolipettyneesti itselleni ja peruutin kauemmas, "Miltähän siellä mahtaa näyttää?" Pähkinätassun tummanvihreät silmät olivat kiinnittyneet luolan pimeyteen, ikään kuin miettien jotain syvällistä. Hetken päästä hän havahtui kuitenkin tosimaailmaan ja avasi suunsa.

//Pähkinä? Vähän tämmöne tönkkö, mutta ei sillä väliä xd
690 sanaa

Olin nähnyt juuri Pilvitassun takapotkun. Se oli yllättävän lähellä ennen sitä näytettyä Taivaslaulun mallia takapotkusta. Pilvitassua hieman analysoituani hän oli minun makuuni ehkä hieman liian ulospäin työntyvä ja äänekäs. Hän näytti todella välittävän siitä, että hän tekee annetut tehtävät oikein, ja halusi nähtävästi mestarinsa olevan hänestä ylpeä. En toisaalta voinut syyttää häntä. Ensimmäistä kertaa joko ikinä tai ikuisuuksiin halusin minäkin näyttää Taivaslaululle parhaimmat puoleni. Tottakai Villisielunkin kanssa minä välitin erityisesti siitä, että opin tekniikat ja teen ne oikein, mutta sen ajatuksen takana oli vain niiden hyöty ja tarve tulevaisuudessa. En ikinä panostanut suoraan Villisielua varten. Ja Villisielua ajatellessani löysin hänestä vielä enemmän seikkoja verrattavaksi Taivaslauluun. Hänen tapansa opettaa minulle tekniikoiden hallintaa oli... omituinen ja jopa älyvapaa. Hän keksi kaiken aikaa näitä laimealta kuravedeltä maistuvia temppuja, jotta vain oppisin soturin tavoille. Taivaslaulu sen sijaan keskittyi vain opettamiseen, eikä sen visuaalisuuteen tai ylimääräiseen ajatteluun. Tehtävät olivat sopivan yksinkertaisia, mutta silti toimivia ja siksi myös mukavia tehdä. Myöskin aiemmin miellyttävänä pitämäni Villisielun kannustava ja ystävällinen ääni kuulosti nyt korvissani Taivaslaulun rinnalla tekopirteältä ja tuntui nyt pääni sisällä samalta kuin polkuanturoiden väliin jäänyt loska. Nyt todella halusin pitää harjoitukseni vain ja ainoastaan Taivaslaulun kanssa, siitäkin huolimatta että tällä oli jo hyperaktiivinen oppilas. Tunsin saavani Taivaslaululta paljon enemmän irti, kuin siltä toiselta laiskalta ja masentuneelta kurtulta.

Nyt lähestyin koroketta, jossa kivenmurikka jo odotti minua. Se ikäänkuin haastoi minua. Irvaili, ettei minun kaltaiseni tikku saisi kunnon takapotkua aikaan, vaikka olisi oma henki kyseessä. Tämä sai vereni juoksemaan paremmin suonissani, mikä antoi minulle energiaa ja sai minut tuntemaan oloni itsevarmaksi. Valmistelin itseni oikeaan asentoon, pyörittäen mielessäni uudestaan ja uudestaan Taivaslaulun liikerataa, valmiina emuloimaan sitä. Henkäisin ilmaa sisään ja nopeasti ulos, Takajalkani liikahti ja...
"Hienoa", Taivaslaulun äänensävy kävi hieman korkeammalla.
Kivi oli lennähtänyt korokkeen päältä jopa teatraalisesti, kun se viskaistiin takatassuni voimasta ilman kautta maahan. Olin ylpeä itsestäni. Olin oikeaoppisesti toteuttanut Taivaslaulun takapotkun uudelleen, naaraan ohjeita noudattaen. Taivaslaulu vaikutti tyytyväiseltä, nyökäten minulle lempeästi katseittemme kohdatessa. Nämä säännöt todella pätesivät kehooni. Näitä ohjeita kehoni kykeni hyödyntämään. Tämän jälkeen Taivaslaulu opetti meille vielä lisää taistelutekniikoita, ja pärjäsin Pilvitassun kanssa niissä hienosti. Nyt päätökseni oli viimeinen. Minä halusin Taivaslaulun mestarikseni.

Tunsin itseni jälleen väsyneeksi, kuten muittenkin harjoitusten jälkeen palatessani leiriin. Mutta nyt oloni oli silti kuin olisin juuri herännyt pirteänä. Otin saaliskasasta hiiren, ja katseeni osui yllättäen Pikitassuun ja Minttutassuun, jotka söivät lähellä oppilaiden ja soturien pesänä toimivaa kuusipuuta. Lähdin kävelemään heitä kohti hiiri hampaissa rotkottaen. Olin jo miltei ehtinyt heidän luokseen, kun he näkivät minut. Molemmat naaraat tervehtivät minua iloisesti ja ottivat minut nähtävästi ilomielin seuraansa. Keskustelimme kaikenlaisesta itsellemme tavanomaisista aiheista. Tosin me oppilaat rupattelimme enemmän koulutuksestamme ja mestareistamme. Pikitassu tuntui kertovan mestaristaan suhteellisen mielellään, mutta Minttutassu vaikutti olevan mestarinsa suhteen hieman epäileväinen. Tiesin tasan tarkkaan, että miksi. Jääviilto oli häijy, kalju rotta. Hänestä oli vain ja ainoastaan pahaa sanottavaa.

Pikitassu paineli yöpuulle miltei heti sen jälkeen, kun oli saanut illallisensa valmiiksi. Olin itsekin ajatellut mennä nukkumaan, mutta minua ei lainkaan nukuttanut. Mainitsin Minttutassulle asiasta ohimennen, johon hän vastasi, ettei häntäkään liiemmin unettanut. Leiri alkoi jo hiljetä kissojen työntyessä pesiinsä nukkumaan, ja sen valossa Minttutassu ehdotti minulle, josko menisimme käymään leirin ulkopuolella. En ollut ennen käynyt reviirillä yöaikaan, ja se kieltämättä kiinnosti minua. Siitäkin huolimatta tunsin pientä vastahakoisuutta, sillä me emme saisi poistua leiristä ilman mestariemme lupaa. Pienellä vilkuilulla totesimme kummankin mestarin menneen joko nukkumaan tai muualle, ja Minttutassu sai minut lopulta taivuteltua mukaan. Olisihan se ihan hauskaa. Ja tuskin me saisimme siitä kovaakaan rankkua, vaikka kiinni jäisimmekin.

Minttutassu ja minä asetuimme paikkaan, jota en ihan tunnistanut, vaikka olinkin siellä käynyt muutamia kertoja. Se oli suhteellisen avara alue, puut olivat enimmäkseen meistä katsottuna taaempana. Tästä näki siis täydellisesti taivaalle. Taivaalle, joka oli nyt täysin tyhjä. Olin vielä eilen yöllä nähnyt tähtiä, joskin ne eivät vaikuttaneet enää yhtä kirkkailta, kuin ennen. Olin tästä niin hämilläni, että minun oli pakko kysyä vieressäni istuvalta Minttutassulta asiasta:
"Mihinköhän taivaan tähdet ovat kadonneet?"
Punertava naaras hätkähti kysymystäni. Hän katseli hetken meidän välissämme olevaa häntäänsä ja oli jopa omituisen kauan vaiti. Yhtäkkiä hän oli aloittaa puhumisen, mutta keskeytti itsensä yhtä nopeasti kuin aloittikin. Ikäänkuin hän olisi ollut kertomassa minulle jotakin eriskummallista, mutta päätti yllättäen olla kertomatta.
"E-en tiedä", naaras lopulta kohautti lapojaan huolettomasti.
Olin hämilläni. Ehkä jopa vähän huolissani. Minttutassu oli alkanut yllättäen kuulostaa vastahakoiselta tai epävarmalta, ihankuin hän ei olisi halunnut kuulla esittämääni kysymystä. Ehkä hän salasi jotakin? Jotakin, jota tiesi, muttei voinut kertoa. Miksi Minttutassu olisi näinkin hermostunut puhuttaessa taivaan tähdistä? Nehän ovat vain tähtiä. Eivät mitään sen suurempaa. Vaikka olinkin hämilläni siitä, että tähdet olivat tyystin kadonneet, olin lopulta enemmän pettynyt siitä. Olisin nimittäin halunnut istua Minttutassun kanssa kauniin, tunnelmallisen tähtien täyttämän yötaivaan alla.

Unohdin jälleen ajatukseni, kun tunsin Minttutassun hajanaisesti liikahtelevan hännän. Pehmeä hännänpää oli liikkuessaan alkanut kutittaa minua leukani alta, mikä sai minut hetkeksi irvistämään omituisesti ja heilauttamaan itseäni hetkeksi poispäin naaraasta. Ravistin hieman päätäni, ja suuntasin katseeni jälleen synkeälle, tähdettömälle taivaalle.

//Minttu?
801 sanaa

Hätkähdin hereille. Oloni oli ennen kaikkea kummallinen. Nousin istumaan ja suljin silmäni kulmat kurtussa, miettiäkseni unta, jonka pelkäsin hälvenevän pian. Uni ikään kuin vilisi silmieni editse kuin kissalla elämä kuolemanvaarassa. Mietin kaikkia kissoja, joita en tuntenut, mutta he kuitenkin olivat esiintyneet unessani. Se jos jokin oli erikoista. Pudistin päätäni ja naurahdin itselleni. *Miksi teen näin suuren numeron jostain unesta? Uniahan ne vain ovat.* Nousin ylös ja pujottelin nukkuvien kissojen ohitse mahdollisimman hiljaa. Astuessani ulos raikkaaseen aamuilmaan aistin lehtisateen olevan alkamassa. Aamut eivät enää olleet niin lämpimiä.
Tassutin leirin reunalle ja jäin hetkeksi katselemaan hiljalleen heräilevää leiriä. Aloin sukia rintaturkkiani ja siihen muodostunutta pientä takkupalloa, joka sitkeästi halusi jatkaa elämäänsä turkissani.
Hiljaisuus loi hyvän kasvualustan ajattelulle ja viimeöinen uneni kaivautui taas päällimmäiseksi mielessäni. Jokin sisälläni sanoi, ettei minun pitäisi sulkea sitä mielestäni. Nyt kun mietin, olihan se tuntunut aivan liian todelta ollakseen uni. Olin kyennyt ajattelemaan ja tein itä halusin, unissa yleensä oma mielikuvitukseni ohjasi toimintaa tukevalla otteella, eikä minulla ollut juuri päätösvaltaa unen etenemiselle.
Olin huomaamattani pysäyttänyt turkin selvitysoperaationi ja hautautunut kasaan ajatuksia. Selvitin takun nopeasti loppuun ja olin melkein tyytyväinen ulkonäkööni. Voisin selvittää sen loppuun myöhemmin, nyt minun olisi mentävä tekemään jotain, sillä tassuni syyhysivät tekemistä. Usein kun minua vaivasi jokin, yritin keksiä jotakin askareita, jolla saisin tyrehdytettyä ajatuksen virran.
Nousin ylös ja tähystin aukion nopeasti kerran läpi. Ilokseni - tai no, en minä niin iloinen ollut kuin olisin voinut olla - huomasin Jääviillon punaruskean hahmon juttelemassa Kylmäliekille kasvot ivallisiksi kääntyneinä. Kylmäliekin tavanomaisesti rauhallinen ja ystävällinen olemus näytti tällä hetkellä jotenkin oudolta. Ikään kuin kolli tekisi mitä vaan mitä tämä ilkeä suurikokoinen kissa pyysi. Ei. Pyytäminen ei sopinut Jääviillon sanaksi, enemmänkin hän käski. Hänen sanaansa noudatettiin tai sitten saatiin selkään, sen tyyppinen kissa hän oli. Hermoni kiristyivät, kun näin mestarini toimet. Vaikkei minulla olisi oikeutta puuttua muiden kissojen yksityisiin keskusteluihin, päätin pelastaa Kylmäliekin tästä tilanteesta toistaiseksi. Hän ei näyttänyt nauttivan veljensä seurasta runsain mitoin.
Kipitin tiukka ilme kasvoillani kaksikon luokse ja sain vastaani kummankin kollin katseen.
"Hyvää huomenta Kylmäliekki ja Jääviilto", naukaisin kohteliaasti, mutta äänenpainoni oli sanalla Kylmäliekki. Mestarini saisi kokea pientä nikottelua, sillä oppilaana minulla ei olisi oikeutta laittaa häntä paikoillensa. Kyllä minulla kipakkakin puoli oli kaiken hyväntahtoisuuteni keskellä.
"Mietin vain, että sopisiko meidän lähteä harjoittelemaan heti aamusta?" kysyin hieman kallistaen päätäni. Jääviillon silmissä näytti vilahtavan ärtymys, mutta kun hän huomasi Punatähden tassuttavan ohitsemme hän jätti ärähtämisen sikseen ja naukaisi:
"Mennään, mutta älä luulekaan,että saisit laiskotella, vaikka vasta heräsinkin", Jääviilto murahti, nousi ylös ja käveli tahallaan ohitseni minua miltei tönäisten. Siinä vaiheessa minulla kuohahti yli, päätin kuitenkin vetää syvään henkeä, enkä aiheuttaa suurempaa välikohtausta. Uskottelin itselleni, ettei Jääviilto huomannut sitä, kuinka ilkeästi hän muita kohteli.

Olimme saapuneet paikalle, jonka Jääviilto oli esitellyt harjoitusaukiona. Hän oli asettautunut istumaan aukion keskelle kuin minkäkin maailman johtaja ja ihasteli pitkiä ulos työnnettyjä kynsiään oikeasta etukäpälästään, joka oli nostettu ylös polkuantura kohti taivasta.
"Aluksi haluan, että menet lämmittelemään. Juokse tämä aukio muutaman kerran ympäri. Mene jo!" Jääviilto murahti ja vilautti hampaitaan tuohtuneena. Olettiko hän tosiaan, että tietäisin mitä hän on sanomassa ennen kuin hän on lopettanut lauseensa. Lähdin nöyrästi juoksemaan, sillä en haluaisi pilata mahdollisuuksiani olla hyvä soturi vain sen takia, että Jääviilto nyppi hermojani.
Kierrosten jälkeen asetuin kollin läheisyyteen ja kuuntelin korva tarkkana hänen oppejaan ja ohjeitaan, vaikka ne sisälsivätkin satunnaisia halveksivia kommentteja vaihtelevia kohteita kohtaan. Se minun olisi siedettävä, mutta se oli jos jotain niin typerää.

Tassutin tassut täristen sisälle leiriin. En voinut kieltää sitä, etteikö Jääviilto olisi hyvä soturi. Taistella hän osaisi ja toivottavasti pian minäkin. Heti leiriin päästyäni suuntasin oppilaidenpesän edustalle loikoilemaan seuran toivossa. Seurasin pienen muurahaisen työpäivää leirin pohjalla. Se kantoi itsensä kokoista havunneulasta ja ihailin sen voimaa. Emo oli kertonut joskus, että muurahaiset olivat todella vahvoja kokoisikseen ja tässä oli siitä ilmielävä esimerkki. Sivusilmässäni vilahti jotakin tummanharmaata ja pian tunnistin luokseni iloisesti loikkineen Pikitassun. Hänen silmänsä olivat vieläkin väsyneet, joka vihjasi siitä, että hän oli vasta herännyt. Aurinko ei ollut vielä korkealla, joten aika ei sinänsä ollut kummastuttava, mutta silti minusta tuntui kuin olisin ollut jo kokopäivän hereillä.
"Vastako sinä heräsit?" naukaisin viikset huvittuneesti väpättäen, "Minä kävin jo harjoituksissa Jääviillon kanssa!" Pikitassun katse oli ihaileva.
"Miten sinä jaksat? Minä olisin kankea kuin tukki jos lähtisin nyt harjoittelemaan", Pikitassu selitti ja asettautui viereeni.
"Tiedän, että olisit", naukaisin ilkikurinen pilke silmissäni samalla virnistäen vinosti. Pikitassu pyöräytti minulle silmiään ja alkoi selostaa erikoista untaan, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että uneni saattoi voittaa hänen kertomuksensa. Eikä hän siitä saisi tietääkään. Jokin minussa sanoi, että kaikki mitä näin siinä unessa oli tarkoitettu yksityisesti minulle ja niille kahdelle toiselle kissalle.

//Mintulle seuraa?
748 sanaa

Minulla oli nyt.. Kumppani? Niin. Kumppani joka lähti siirtämään sammaliani. Minä lähdin herättämään oppilastani vaikka tihkusade yhä vaivasi yllämme. Kyyristyin kumminkin jotta pääsisin pesään sisään, etsien ruskea turkkista kollia katseellani. Tuossa hän makasi. Kosketin tassullani hänen lapaansa ärtyneenä, sillä vereni kiehui typeryydestäni. En minä tätä halunnut! Halusin käpertyä Lauhalaukan sammalille, en Karhumyrskyn, mutta ajatukseen piti kai totutella. Pähkinätassu avasi silmänsä hämillään, ollen vielä hämmentyneenpi koska kaikki muut oppilaat nukkuivat vielä, eikä aurinko luonut säteitä pesään. Viitoin oppilasta kuitenkin seuraamaan aukiolle, jota hän totteli. Tosiaan, olisi varman aikainen auringonlaskun aika menossa, jos aurinko näkyisi.
"Syö jotain", Tokaisin, jos totta puhuttiin minullakin oli nälkä, mutten voinut antaa sen ottaa yli otetta. Minulla oli tätä menoa nälkä jatkuvasti.. Lehtikatokin lähestyi, eikä fakta helpottaisi asiaa. Jos neljänneskuuhun mennessä nälkäni ei helpottaisi, minun olisi pakko käydä parantajan takeilla. Katsoin kuinka nuorukainen söi riistansa, sekä suki turkkinsa. En oikein tiennyt mitä hänen kanssaan tehdä. Ehkä harjoitella joku kerta pimeässä taistelua, jossa silmät eivät olleet keino, vaan kaikki muut aistit? Noh, siihen päädyin tänään.


Tassuttelin kaikesta huolesta Karhumyrskyn perään. Vaikka oli jo ilta, vaikka olin jo herännyt ennen aamun sarastusta, en antaisi kollin livistää minne vain huonon olonsa kanssa, minkä epäilin hänellä olevan. Kun saavutin hänet, hän oli kumartunut pienemmän lammen ylle latkimaan siitä. Hiljensin askeleitani, miettien kaataisinko kollin lätäkköön. Päätin ettei nyt ollut oikea aika. Tassutin vain kollin vierelle varoen. Miten harjoitukset? Noh, mitä tuohon sanoisi. Katsahdin yö taivasta, joka oli tähdetön. Fakta harmitti minua, sillä tähdet olivat olleet kauniita.
"Pähkinätassu on haasteellinen, hän vihaa minua ja huutaa vähän väliä", Tuhahdin, silitin hännälläni hänen selkäänsä, katsoen lammen heijastusta, kun inho valtasi minut. Ei sen näin pitänyt mennä! Karhumyrskyn tilalla piti olla Lauhalaukka! En antanut tuon kuitenkaan näkyä ilmeessäni, pieni kyynel vain vilahti silmäkulmassani. Mitä nyt kysyä koko päivän nukkuneelta kollilta? Ennen kuin ehdin aloittaa, vatsani muistutti olemassa oloaan. Karhumyrsky katsoi minua kysyvästi.
"Kannattaisiko sinun syödä jotain?", Kolli tokaisi, pudistin päätäni eiksi, sillä olinhan syönyt jo tarpeeksi paljon, eikä tämä ollut terveellistä. Katsahdi hieman Karhumyrskyn meripihkan värisiin silmiin, jotka tuntuivat olevan päivä päivältä lämpimämmät ja lämpimämmät. Yhä tänä yönäkin jäin niihin kiinni, sekä perhoset vatsassani palasivat.
"Ei, söi vasta", Tokaisin, painautuen heikosti kolliin. Niin, varapäällikkö oli juuri kuollut kun olin mennyt herättämään kollia, tai paremminkin uusi varapäällikkö valittu. Minusta entinen varapäällikkö ansaitsi kuolemansa jollain tasolla, sillä naaras ei vain kuulunut rooliin. Tuo oli aivan liian myöntyväinen rooliinsa. Ruumis tosin oli ollut sen verran sivummalla, sekä kaikki melkein nukkumassa kun kolli heräsi, että tuskin Karhumyrsky oli edes huomannut. En ollut tapani mukaan edes hurrannut, se oli yli arvostettua. Oli vain tuijottanut ja katsonut säälivänä pikitassua. Tavallan en voisi koskaan ymmärtää naaraan kipuja tässä hetkessä, sillä omat vanhempani eivät merkinneet minulle mitään. Vain kissoja jotka olivat aikoinaan synnyttäneet minut ja antaneet pois. Perheeni olisi nyt tässä.. Karhumyrsky ainoastaan.
"Varapäällikkö menehtyi kun koisit, uusi varapäällikkö on entisen mestarisi kumppani", Tokaisin. Karhumyrsky katsoi minua hetke hämillään, sillä mietti ketä tarkoitin, en minä nimeä muistanut ulkoa tässä hetkessä. Karhumyrsky kuitenkin rypisti kulmiaan kun keksi vastauksen kuka kissa oli.
"Henkäysvarjo?", Tuo kysyi, nyökkäsin kollille hieman, alkaen pohtia yhtä asiaa. Haluaisiko Karhumyrsky perustaa perheen kanssani? Tarkoitan hankkia pentuja.. Niin, en edes muistanut omaa emoani mutta itse halusin olla emo? Niin.. Halusin pennun vipeltämään jalkoihini, mutta olisiko se nyt liian aikaista? Minulla oli nyt oppilas ja hänen koulutuksensa edessä. En haluaisi pilata sitä, tosin mikä olisi parempi tapa osoittaa toiselle uskollisuutta kuin kantaa hänen pentujaan? Mietin miten asian asettelisin. Tiesin Karhumyrskyn olevan jollain tasolla innoissaan kun Lauhalaukka katosi, sitä voisi käyttää apuna. Mietin hetken asiaa, kunnes tokaisin ettei nyt, tähdettöminä öinä ollut hyvä hetki, en ollut vielä yli Lauhalaukasta.
"Palataanko jo leiriin?", Katsoin Karhumyrskyyn, mitä pitempään minä ja hän täällä olisimme, sitä pahemmalla mahdollisuudella lipsauttaisin kollille haluavani pentuja, enkä edes halunnut tietää mitä siitä seuraisi.

//620 Sanaa
//Karhu?

"Tietysti voit", sanoin astuessani heti hänen jälkeensä aukiolle. "Olemmehan nyt virallisesti pari." Niin, eikä Lauhalaukka ollut enää sekoittamassa pakkaa.
Villisielu katsoi minua epäluuloisesti, ihan kuin hän ei olisi voinut uskoa juuri kuulemaansa. Soin hänelle mitäänsanomattoman hymyn ja astelin kaatunutta kuusipuuta kohti, jonka alla sijaitsi sekä soturien- että oppilaiden pesä.
Heilani ei kuitenkaan lähtenyt samaan suuntaan kanssani, hän kääntyikin vasemmalle ja suuntasi vielä soturikoulutuksessa olevien nuorempien kissojen nukkumapaikoille.
"Eikö sinua muka enää väsytä?" naukaisin ihmeissäni ja jäin arpomaan soturien pesän suuaukolle. Villisielu huitaisi välinpitämättömästi hännällään.
"Aurinko on jo nousemassa. Parempi vain viedä Pähkinätassun harjoituksiin", hän tokaisi ja oli aikeissa sukeltaa kuusen oksien sekaan, kunnes pysäytin hänet.
"Minä voin siirtää petisi sillä välin", lupasin naaraalle. Hetken ajan olin näkevinäni kaihoa hänen suurissa, sinisissä silmissään, mutta se karisi pois sillä samalla hetkellä, kun tämä nyökkäsi nopeasti päätään.
"Se olisi mukavaa. Nähdään myöhemmin!" Villisielu hujahti tummien oksien lomaan niin äkkiä, etten edes ehtinyt vastata hänelle mitään. No, oli minulla parempaakin tekemistä kuin tuijotella hänen jälkeensä jättämää tyhjää kohtaa: minun pitäisi siirtää Villisielun peti keskemmäksi pesää, omani viereen.
Kun työnnyin sisälle pesään, heti ensimmäisenä katseeni käväisi Lauhalaukan hylätyssä pedissä. Kukaan ei ollut vielä vaivautunut raahaamaan sitä ulos, mutta jos vapaaehtoista ei alkaisi löytyä, minä voisin kernaasti ottaa sen tehtävän suoritettavakseni. Siten saisin velipuoleni häilyvän muiston pois mielestäni ja silmistäni - ikiajoiksi.
Tassutin Villisielun pedin luo. Tartuin kuivasta, matoksi tallatusta sammalesta kiinni hampaillani ja ryhdyin vetämään sitä kauemmaksi pesän oviaukosta. Homma oli nopeasti hoidettu: minun piti enää vain asetella se siten, että puolisoni viihtyisi uudella paikallaan takuuvarmasti.
Pöyhin hänen nuupahtaneita petitäytteitään mukavammiksi, ja käperryin sitten niiden päälle testatakseni, oliko työni jälki kelvollista.
Alunperin tarkoituksenani oli ollut vain lepuuttaa lyhyt hetki raskaiksi käyneitä silmäluomiani, mutta hiljalleen, salakavalasti juonien, putosin yhä syvemmälle tiedottomuuden verkkoon, joka liimasi minut sisäänsä ja eristi ulkomaailmasta. Uni oli saamassa minusta vallan...

***

"Karhumyrsky!" Hätääntynyt huuto havahdutti minut. Nostin päätäni ja katsahdin vaistomaisesti pesän suulta kuuluneen äänen suuntaan.
Ovensuussa seisoi vitivalkoisia etutassuja lukuun ottamatta pikimusta kissa, jonka keltaiset silmät olivat kauhusta laajenneet. Minulla meni hetki tunnistaa, kuka oli kyseessä, vaikka olisihan minun hänet pitänyt tietää, jos ei vuodenaikojen kokemuksesta niin sitten tuon erikoisesta värityksestä.
"Villisielu on poikinut!" Hehkuaskel oli jäykkä kuin kivi. Hänen jokainen karvansa oli noussut pystyyn, ja hän näytti hurjistuneelta siileltä.
"Poikinut?" yskäisin epäuskoisesti. Oliko naaras muka ollut tiineenä koko tämän ajan - täysin minun tietämättäni? Siltikään en ymmärtänyt tuota paniikkia parantajakissan keltaisissa silmissä, joiden katse poukkoili villisti ympäriinsä.
"Niin! Poikinut!" hän naukaisi kireästi. "Ja hän on menettänyt paljon verta. Mutta saitte terveen pojan. Tule tervehtimään häntä!" Sen sanottuaan Hehkuaskel kiepahti kannoillaan ja pyyhälsi ulos pesästä kuin tuli hännän alla.
Olin silmänräpäyksessä taas tassuillani. Tosin, minun ei tarvinnut edes nousta, vaan olin ollut jalkeilla jo valmiiksi. Outoa, muttei mitään sellaista, mistä kannattaisi huolestua. Nyt tärkeintä oli Villisielu ja tuoreet jälkeläiseni.
Ravasin ryhdikkäästi lumen peittoon jääneen aukion poikki pentutarhalle. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni matkan aikana, oli puhdas hanki, joka näytti siltä, ettei kukaan ollut astunut sille tassullakaan. Ihmettelin sitä syvästi, sillä olihan Hehkuaskel juuri juossut tästä pentutarhalle minun edelläni.
Työnnyin kahden kiven välistä sisälle hämärään pesään. Minulla ei ollut vaikeuksia nähdä, missä kumppanini vuode sijaitsi, mutta jostain syystä, aina kun liikuin eteenpäin, pesän seinät tuntuivat liikkuvan mukanani. Kiersin pesää ympäri oman aikani, kunnes seinät viimein kapenivat ohueksi käytäväksi, jonka päässä erotin valkean ja mustan kirjavan kissan hahmon.
Astelin varovasti lähemmäksi, sydän pomppi rinnassani kuin hurjistunut pesukarhu. En onnistunut tavoittamaan armaani sinistä katsetta, sillä se oli kohdistettuna johonkin, mikä oli piilossa naaraan selän takana.
Minua hermostutti epätavallisen paljon. Lisäksi minua piinasi paha aavistus, jokin tässä ei nyt tuntunut oikealta.
Kurkistin Villisielun selän yli ja sillä samalla hetkellä tunsin, kuinka sydän lakkasi rimpuilemasta rinnassani, koska niin kamalaa oli se, mitä näin seuraavaksi. Suuret, häijyt, kirkkaansiniset silmät tuijottivat suoraan sisimpääni. Pentu, joka näytti aivan Lauhalaukalta, katsoi minua kierosti hymyillen.
Säikähdin niin, että minulta pääsi matala murahdus ja loikkasin ainakin noin hännänmitan verran ylöspäin. Jostain syystä kuitenkaan en lyönyt päätäni kattoon, ihan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
"Karhumyrsky." Villisielu oli nyt kääntänyt tyhjän katseensa minuun. Vaikka hänen ilmeensä oli yllättävän tyyni, tämän äänestä kuulsi närkästys. Mitä minä olin muka tehnyt?
"Karhumyrsky! Avaa silmäsi!"

***

Minulta kului hetki karistaa unen kauhut silmistäni. Mutta kun sain silmäni tottumaan kirkkauteen, niiden eteen siirtyi uusi varjo, jonka olisin tunnistanut missä vain.
"Villisielu?" haukottelin ja kohtasin hänen tuiman katseensa.
"Kauanko olet oikein nukkunut? Nyt on jo melkein yö, ja sinä vain vedät hirsiä?" Villisielu ei oikeastaan kuulostanut vihaiselta, ehkä jopa vähän huvittuneelta, vaikka antoikin synkeän ilmeensä puhua toista.
"Siirsin vain petisi uudelle paikalleen ja..." En ehtinyt jatkaa lausetta, koska Villisielu keskeytti minut.
"Päätit sitten ottaa torkut sen päällä?"
Kasvojani poltteli nolostuksesta. Nyt kun tarkemmin ajattelin, niin toden totta: niinhän siinä oli päässyt käymään.
"Ehkä." Kompuroin itseni nopeasti ylös ja siirryin pois Villisielun pediltä. Naaras tuhahti mukamas kovinkin loukkaantuneena.
Huokasin syvään ja laahustin ulos pesästä. Kuulin Villisielun maukuvan jotakin perääni, mutta en välittänyt jäädä kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavanaan. Tarvitsin nyt vain raitista ilmaa.
Ulkona oli jo pimeä. Epätavallista oli, ettei taivasta valaissut yksikään tähti. Se oli kieltämättä outoa, mutta miksi minun pitäisi siitä jaksaa välittää.
Tassutin pienelle lammelle, jonka pinnalla kellui muutama satunnainen lehti, jotka olivat muuttaneet väriään vihreästä punaisen ja keltaisen sävyihin. Lehtikato ei ollut enää kaukana, pian klaanissa olisi taas pulaa ruoasta ja tuoresaalita pitäisi alkaa säännöstelemään.
Kumarruin latkimaan raikasta vettä janooni. Juuri kun olin saanut juotua kurkkuni taas kosteaksi, kuulin takaani askelia.
Käännyin katsomaan Villisielua, joka käveli varovasti vierelleni. Hänenkin katseensa käväisi tähdettömässä taivaassa, kunnes se taas laskeutui minuun ja lampeen takanani.
Istuuduin ja annoin lapojeni painua alas. Villisielu teki samoin.
"Miten harjoituksissa meni?" kysyin katkaistakseni vallinneen hiljaisuuden.

//Villi?
//916 sanaa

Istuin leirin pääaukiolla ja katselin hiljalleen kirkastuvaa taivasta. Aurinko oli parhaillaan nousemassa ja päivä oli lähdössä käyntiin. Ainakin sen olisi pitänyt lähteä, mutta minun päiväni ei tuntunut käynnistyvän. Olin nukkunut todella huonosti viime yöt. Oli outoa nukkua yksin tuntematta ystäväni selkää vasten omaani. Oli niin vaikeaa uskoa, että Lauhalaukka oli poissa.. Kaksijalat olivat vieneet Lauhalaukan, minun parhaan ystäväni! Näin öisin painajaisia Lauhalaukan kuolemasta. Pysyttelin ennemmin hereillä kuin nukuin.
"Nukutko sinä?" Liekkitassun terävä ääni kantautui korviini ja sai minut säpsähtämään ja palaamaan takaisin tähän maailmaan. Haukottelin ja käänsin katseeni kohti oppilastani.
"En", totesin vain väsyneenä. Oli pakko myöntää, että unettomat yöt vaikuttivat myös Liekkitassun koulutukseen. Onnekseni olimme pari edellistä päivää olleet partioissa, joten Liekkitassu ei siellä tarvinnut niin paljon opastustani enää.
"En ole saanut nukuttua sitten Lauhalaukan katoamisen. En voi uskoa, että hän ryntäsi niin vain kaksijalkojen luokse ja yritti häätää ne pois. Mitä hän oikein ajatteli?" kysyin itseltäni, mutta puhuin huomaamattani ääneen. Väsymys sai pääni sekaisin. Liekkitassu katsoi minua hieman kummastuneena, mutta hän kai ymmärsi minun olevan väsynyt.
"Pystytkö edes pitämään minulle harjoituksia tuossa kunnossa?" oranssinpunainen naaras kysyi ja siristi meripihkaisia silmiään hiukan epäilevästi. Kohautin lapojani.
"Tahtoisitko pitää vapaapäivän? Tai ehkä voisimme käydä vaikka kävelyllä niin, että sinä saat johdattaa meitä?" ehdotin Liekkitassulle. Kenties kävely voisi väsyttää minua, ja pakottaa minut nukahtamaan. Se voisi myös viedä ajatukseni pois Lauhalaukasta ja hänen katoamisestaan. Toivoin syvällä sisimmässäni, että kolli palaisi vielä ja löytäisi tien kotiin. Liekkitassu sanoi jotakin, mutta pääni ei rekisteröinyt hänen sanojaan. Pudistin päätäni työntääkseni ajatukset sivuun ja nostin katseeni oppilaaseeni.
"Anteeksi, mitä sanoitkaan?" kysyin hieman nolostuneena.

//Liekki?
// 257 sanaa

Leirin pääaukiolla oli tähän aikaan päivästä tungosta. Kissat odottivat tuoresaaliskasan liepeillä partion paluuta saadakseen ruokaa. Partio saapuisi leiriin hetkenä minä hyvänsä. Minä en pitänyt suurista kissajoukoista, jonka vuoksi pysyttelin leirin laitamilla yksinäni. Nälkä kurni jo vatsassani, mutta selviäisin hyvin iltaan asti.Yritin vähentää ruuan syömistä, sillä viherlehti oli vaihtunut lehtisateeseen, ja riista alkaisi hiljalleen vähenemään. En halunnut nälän yllättävän minua lehtikadon ensimmäisinä päivinä, vaan halusin olla hyvässä kunnossa ja valmistautua tulevaan. Punatähti oli kuitenkin arvellut lehtikadonkin olevan antoisampi mitä aiempina vuosina. Moni kuolonklaanilainen tuudittautui siihen ajatukseen, mutten minä uskaltanut luottaa päällikkömme sanaan. Pimeyden Metsä ei voinut luvata meille enemmän riistaa, eivätkä tyhjät lupaukset vieneet kokonaisen klaanin nälkää.
Kissat hiljenivät, kun Hehkuaskel astui ulos pesästään. Mustan parantajan kasvoilla oli surumielinen ilme. Hän kohtasi luokseen astelevan Varjokarvan katseen empimättä. Parantaja sanoi jotakin, mutta en kuullut tänne saakka mitä. Varjokarvan reaktiosta päättelin, että Surmakynnen kunto oli mennyt huonompaan suuntaan. Kokenut soturi painoi päänsä alas ja nyökkäsi. Salaa mielessäni toivoin, että Surmakynsi ei selviäisi yllättäen saapuneesta sairaudestaan. Hän ei ollut varsinaisesti huono varapäällikkö, mutta päälliköksi hänestä ei taatusti olisi. Naaras oli ennemminkin hyvä soturi, sillä hänellä ei ollut ongelmia totella päällikkönsä käskyjä. En ymmärtänyt, miksi ihmeessä Punatähti oli valinnut tummanharmaan kissan seuraajakseen.
Pääaukion kissat eivät alkaneet enää juttelemaan, vaan kaikki pysyivät vaiti. Vaikka saalistuspartio saapui leiriin saaliiden kanssa, kissat eivät vaikuttaneet innostuneilta. He olivat alakuloisia. Oikeastaan kaikki olivat alakuloisia paitsi Kaaostuho ja Jääviilto. Vaalean punaruskea soturi tunki kissajoukon lävitse tuoresaaliskasalle ja otti ensimmäisenä saaliinsa. Muut tuntuivat menettäneen ruokahalunsa. Partion johdossa ollut Punatähti käveli Hehkuaskeleen luokse.
"Onko nälkä?" ääni sai minut siirtämään katseeni päälliköstä tulijaan. Henkäysvarjo istuutui alas viereeni ja pudotti hiiren eteeni. Pudistin päätäni.
"Syön vasta auringonlaskun jälkeen", vastasin ja työnsin elottoman hiiren kauemmaksi itsestäni. Henkäysvarjo kohautti lapojaan ja haukkasi palan tuoresaaliista. Olimme syöneet yhdessä nuoren jäniksen aurigon noustua.
"Sinunkaan ei pitäisi syödä liikaa. Lehtikato tulee pian, ja olet nälkäinen silloin koko ajan, ellet valmistaudu jo nyt", totesin tasaisella äänellä. Henkäysvarjo mulkaisi minua ja kohautti lapojaan.
"Minä syön kun minun on nälkä. Oikea soturi kestää kyllä lehtikadon pienessä nälässäkin. Lisäksi Punatähti on varma, että lehtikadosta tulee antoisa", raidallinen soturi sanoi ruokailunsa väliin. Pyöräytin turhautuneena silmiäni.
"Älä syytä minua, kun et jaksa nousta ylös aamuisin nälän vuoksi", murahdin ja olin jo nousemassa ylös, mutta Henkäysvarjo pysäytti minut.
"Punatähti kertoi, että Surmakynnen tila oli heikentynyt yöllä. Onko tilassa tapahtunut muutosta minun ollessani partiossa?" kumppanini kysyi ja vilkaisi kohti parantajan pesää. Punatähti, Varjokarva ja Hehkuaskel olivat kadonneet aukiolta mitä ilmeisimmin parantajan pesään.
"Hehkuaskel kertoi kai huonoja uutisia Varjokarvalle. Onkohan Surmakynsi kuollut?" kysyin ja siristin silmiäni. Henkäysvarjo oli yllättynyt.
"Etkö kuunnellut tarkemmin?" kolli kysyi.
"No mitäpä luulet? Ei minua kiinnosta niin paljoa, että menisin lähemmäksi kuuntelemaan. Mene itse kysymään jos sinua kiinnostaa", vastasin piikittelevästi, mutta en mitenkään erityisen kiihtyneellä äänellä.
"Mietin vain", kolli murahti vastaukseksi. Kun kolli ei sanonut hetkeen mitään, nousin ylös ja poistuin hänen luotaan. Kävelin kohti leirin uloskäyntiä. Pujahdin sisään piikkihernetunneliin ja ravasin sen toiseen päähän nopeasti. Leirin ulkopuolella katselin hetken ympärilleni. Päätin käydä joella kokeilemassa, josko saisin kalan tai pari kiinni.
"Odota!" ääni sai minut pysähtymään. Käännyin kohti Hämypilveä. Kilpikonnakuvioinen naaras kohtasi nopeasti katseeni ja otti minut kiinni. Hän lähti kävelemään eteenpäin ohittaen minut.
"Niin?" kysyin ja lähdin seuraamaan soturia.
"Lähden mukaasi. Kävelyllehän sinä olet menossa, eikö niin?" soturi kysyi ja hidasti tahtiaan.
"Kalastamaan joelle", vastasin viileästi. Saatoin huomata inhon naaraan harmaansinisissä silmissä.
"Ai niin, sinä oletkin sellainen kissa", naaras totesi. En ollut varma, yrittikö hän ärsyttää minua, mutta annoin asian olla. Osa kuolonklaanilaisista yritti selvästi pilkata niitä, jotka osasivat uida tai kalastaa. Jos joskus joutuisin pelastamaan heidät vedestä, en olisi varma, tekisinkö sitä. Toisaalta saisin suunnatonta mielihyvää siitä, että saisin pelastettua sellaisen kissan hengen.
"Sinähän olet Henkäysvarjon kumppani, etkö olekin?" Hämypilvi varmisti. Vastasin nyökkäämällä ja pidin katseeni edessäpäin. Kiersimme pari suurempaa kiveä, jonka jälkeen matka jatkui suoraan eteenpäin.
"Miten teillä menee?" kilpikonnakuvioinen soturi uteli. Tiesin hänen olevan Henkäysvarjon emo, mutta ilmeisesti kaksikon välit olivat viileät. En kai ollut koskaan nähnyt Hämypilven edes juttelevan pennulleen. Minäkin olisin ennemmin ollut juttelematta.
"Ihan hyvin", vastasin vain ja kiristin hieman tahtiani. Hämypilvi teki samoin, sillä hän ei halunnut jäädä jälkeen. Soturi pysyi kuitenkin vaiti koko loppumatkan aina joelle saakka. Joen virtaus ei ollut erityisen voimakas tässä kohtaa. Joen solina oli kantautunut korviini jo jonkin matkaa, mutta nyt sitä ei voinut olla kuulematta. Auringon säteet heijastuivat veden pinnasta. Näin kalan käyvän pinnassa keskellä jokea, ja toivoin vain sen tulevan lähemmäksi rantaa. Asettauduin matalaksi välittämättä Hämypilven katseesta selässäni.
"Aiotteko te hankkia pentuja?" naaraan ääni sai minut turhautumaan. Mulkaisin häntä ärsyyntyneesti ja heilautin häntääni puolelta toiselle pari kertaa. Onnekseni soturi ymmärsi, että nyt oli hyvä hetki olla hiljaa. Olin kiitollinen, ettei lisäkysymyksiä tullut. En halunnut miettiä mitään pentuja, en ainakaan vielä. Ne eivät olleet nyt ajankohtaisia, vaikka Henkäysvarjo olikin puhunut asiasta usein. Tiesin soturin haluavan ison suvun ja paljon jälkeläisiä. Kyllä minäkin halusin Kuolonklaanin voimistuvan, mutta juuri nyt sillä ei ollut mitään hätää. Lisäksi lehtikadon aikaan syntyvät pennut olisivat vain ylimääräisiä suita ruokittaviksi.
Hopeinen kala lähestyi minua hitaasti. Pudottauduin entistä matalammaksi ja nostin hitaasti etukäpäläni ilmaan. Täydellä voimalla läimäytin käpäläni veteen ja huitaisin kalan ilmaan. Isku ei ollut täydellinen, jonka vuoksi jouduin lyömään kalaa uudelleen. Onnekseni osuin siihen, sillä se ei koskaan ollut varmaa. Kala lennähti kuivalle maalle ja alkoi sätkimään holtittomasti. Hämypilvi astui askeleen taaksepäin, sillä hopeinen kala lähestyi naarasta. Tartuin kalasta kiinni ja tapoin sen Jyrkänneloikan oppien mukaisesti.
"Jyrkänneloikkako sinua on opettanut?" kilpikonnakuvioinen soturi kysyi ja astui sitten lähemmäksi, kun kala ei enää liikkunut. Vilkaisin häntä nopeasti ja nyökkäsin. Halusin tehdä soturille selväksi, etten minä ollut juuri nyt juttutuulella. Olisin ihan hyvin voinut hätistää hänet pois luotani, mutta se antaisi vielä huonomman kuvan itsestäni. Hämypilvi ei ollut sotureiden keskuudessa mitenkään erityisen kunnioitettu tai erityinen, vaan hän oli kai vain yksi soturi monen joukossa. Halusin kuitenkin edes yrittää olla vähän kohtelias. Mitä vähemmän ilkeilisin tai ärhäntelisin kissoille, sitä vähemmän he vihaisivat minua. Päämääräni oli olla hyvä soturi, juuri kuten Jyrkänneloikka halusi. Muut saisivat luvan kunnioittaa ja arvostaa minua, koska olin tehnyt hurjasti töitä soturiuteni eteen.
"Joko palaamme leiriin?" Hämypilvi kysyi turhautuneena. Hän talloi käpälillään maata malttamattoman oloisena.
"Mene vain. Minä kalastan vielä hetken", totesin ja heilautin häntääni. Tuskin tästä enää toista kalaa saisi, mutta minä pidin veden äärellä olemisesta. Auringon laskettua kalat liikkuisivat enemmän, sillä edelleen oli melko kuuma.
"Ai, ihan sama. Kai minä sitten menen yksin", naaras huokaisi ja vilkaisi minua jotenkin alakuloisena. Se ei kuitenkaan saanut minua muuttamaan suunnitelmaani. Henkäysvarjon emo tuhahti ja lähti kävelemään poispäin. Olin huojentunut, sillä sain viimein olla yksin. Kyyristyin jälleen joen ylle jääden odottamaan uutta kalaa, jota ei kuitenkaan koskaan tullut.

Viivyttelin paluumatkalla niin paljon kuin vain saatoin. Minulla ei ollut mikään kiire leiriin, sillä nautin yksinään olemisesta. Kun lopulta pääsin leiriin auringonlaskun aikaan, tunnelma oli kireä. Kissoja oli runsaasti pääaukiolla, ja he olivat kerääntyneet jonkin ympärille. Ei jonkin, vaan jonkun. Tummanharmaa, arpien peitossa oleva kissa makasi keskellä pääaukiota. Nopeasti tunnistin hänet Surmakynneksi. Seuraavassa hetkessä tajusin kissan olevan eloton. Surmakynnen kylki ei kohoillut, vaan se pysyi paikallaan. Hänen silmänsä olivat suljetut, ja naaraan ilme oli kaikin puolin rauhallisen oloinen. Pikitassu istui lähellä emonsa ruumista ja katseli sitä onnettomana. Varjokarva oli laskenut häntänsä tyttärensä lavalle. Kiersin kissajoukon ja istuuduin alas sotureiden pesälle, aivan Henkäysvarjon vierelle. Soturi vilkaisi minua. Hänen kasvoillaan ei ollut lainkaan surullinen ilme, ennemminkin tyytyvväinen.
"Surmakynsi kuoli", hän ilmoitti. En vastannut mitään, koska asian huomasi takuulla sokeakin. Aloin syödä kalaani. Seurasin samalla pääaukion tapahtumia. Punatähti lausui muutaman sanan varapäällikkönsä ruumiin yllä, jonka jälkeen kissat alkoivat jättää hyvästejä Surmakynnelle. Ensimmäisenä hyvästit jättivät Varjokarva ja Pikitassu.
"Milloin Punatähti nimeää uuden varapäällikön?" kysyin hiljaisella äänellä ja vilkaisin kumppaniani. Henkäysvarjo piti katseensa tiukasti edessäpäin.
"Kai vielä tämän päivän aikana. Hän haluaa takuulla nimetä uuden varapäällikön Surmakynnen ruumiin yllä, vaikken ymmärrä miksi. Ihan hyvin se voisi odottaa huomiseen, koska kuka sureva kissa jaksaa iloita uuden varapäällikön puolesta?" soturi murahti ärsyyntyneenä vilkaisemattakaan minun suuntaani. Tässä asiassa olin Henkäysvarjon kanssa täysin samaa mieltä. Varapäällikön nimittämisen pitäisi olla iloinen asia, mutta ruumiin läsnäollessa se oli kaukana siitä. Leirissä tulisi vallitsemaan koko yön ajan hyvin epämiellyttävä tunnelma.
"Minä vaihdoin jo Punatähden kanssa pari sanaa. Kuulosti vähän siltä, että hän on jo päättänyt uuden varapäällikön", Henkäysvarjo sanoi hiljaisella äänellä, jotta kukaan ei kuulisi meitä.
"Sinutko? Pyh", naurahdin, mutta Henkäysvarjo ei välittänyt. Hän näytti olevan tosissaan.
"Ei kovin montaa yhtä hyvää vaihtoehtoa ole. Toki olisi Varjokarva, mutta hän alkaa olla jo melko vanha.. Jyrkänneloikka tuskin ottaisi paikkaa edes vastaan, ja muut ovat aivan liian kilttejä tai sekopäitä", kolli pohti ääneen. Minua ärsytti, ettei hän pitänyt minua edes vaihtoehtona. Aivan hyvin minä olisin voinut tulla valituksi, sillä olin jo kouluttanut yhden oppilaan soturiksi. Oppilaan, jonka Henkäysvarjo oli minulle hommannut.

Kun hyvästit oli jätetty, Punatähti kutsui klaanin koolle. Se ei ollut yllätys kenellekään, ja lisäksi lähes kaikki kuolonklaanilaiset olivat parhaillaan pääaukiolla. Muutamat olivat toki painuneet jo nukkumaan, eivätkä kaikki edes viitsineet saapua paikalle. Aurinko oli laskenut, ja leirissä oli nyt pimeää.
Ainoa valonlähde oli kuu. Tähdet olivat kadonneet taivaalta joku aika sitten vain yhdessä päivässä. Punatähti oli sanonut, ettei aihetta huolelle ollut. Tähtien katoaminen ei kuulemma ollut merkki mistään pahasta, päin vastoin.
"Koska Surmakynsi on päässyt Pimeyden Metsään, Kuolonklaani tarvitsee uuden varapäällikön", punaruskea päällikkö aloitti kovalla äänellä. Henkäysvarjo vilkaisi minua. Soturin ilme vaikutti hyvin itsevarmalta. Olettiko hän, että hänet valittaisi uudeksi varapäälliköksi? Ehkä se ei ollut niin huono idea, miltä se aluksi kuulosti. Henkäysvarjo oli hyvä soturi, joka oli koko sydämestään uskollinen synnyinklaanilleen.
"Kuolonklaanin uusi varapäällikkö on Henkäysvarjo", Punatähden sanat eivät näyttäneet olevan yllätys raidalliselle soturille. Hän nousi ylös ja asteli ylväänä päällikön luokse. Punatähti katsoi kumppaniani ja nyökkäsi hyväksyvästi. Henkäysvarjo nyökkäsi takaisin.
"Henkäysvarjo! Henkäysvarjo!" klaani hurrasi raidallisen soturin nimeä. Minäkin huusin, vaikkakaan en kovinkaan kovaa. Se olisi ollut outoa, jos en olisi Henkäysvarjon kumppanina hurrannut hänen varapäällikkyyttään. Tämän jälkeen Punatähti päätti kokouksen. Henkäysvarjo asteli luokseni nopeasti. Hänen perässään tuli kissajoukko, josta kaikki halusivat kai onnitella. Kohtasin Henkäysvarjon sinisen katseen.
"Saa onnitella", hän virnisti tyytyväisenä ja istui vierelleni. Pyöräytin silmiäni, mutta en onnitellut. En voinut kieltää, ettenkö olisi itsekin halunnut varapäälliköksi. En todellakaan onnittelisi soturia.
"Onnea", Hämypilvi naukui pojalleen, mutta hänen katseensa liukui minuun. Sitten soturi kääntyi ja lähti pois luotamme. En jaksanut kuunnella sitä, kuinka kissat onnittelivat Henkäysvarjoa, jonka vuoksi katosin sotureiden pesään. Ei kulunut kauaakaan, kun Henkäysvarjo hylkäsi onnittelijansa ja tuli perässäni pesään.
"Pitäisikö siirtää petimme keskemmälle? Vai aiotko jättää omasi siihen?" kolli kysyi pohtien. Kohautin lapojani ja asetuin omalle sammalvuoteelleni makaamaan.
"Katsotaan huomenna, mutta nyt nukutaan", sanoin. Henkäysvarjo ei sanonut enää mitään, vaan hän asettui vierelleni makaamaan.
Oli outoa ajatella, että Punatähti oli oikeasti valinnut minun kumppanini varapäällikökseen. Ei se toisaalta ollut mikään ihme, sillä Henkäysvarjo oli erinomainen soturi, ja hän ajatteli ainakin lähes aina Kuolonklaanin parasta. En voinut olla olematta kateellinen, sillä olisin minäkin ansainnut sen paikan. Arvelin, että olisin paljon parempikin siinä tehtävässä.

//1764 sanaa

Katselin vuoroin Pähkinätassun kirkkaanruskeaa ja Pilvitassun tummaa hahmoa selittäessäni yksikertaisia ohjeita, jotta oppilaiden oli helppo ymmärtää mitä tarkoitin. En tietenkään kuvitellut heidän olevan tyhmiä, vaan halusin vain olla mahdollisimman selkeä.
"Takapotku on hyödyllinen vihollisten häätämisessä takaapäin. Taistelussa sinun tulee olla aina valppaana mistä tahansa suunnasta kohdistuvaan hyökkäykseen. Se saattaa olla hankalaa vielä soturinakin, mutta harjoitus tekee mestarin. On hyvä oppia paikantamaan se, mistä suunnasta ja kuinka läheltä äänet tulevat", selitin asiantuntevasti, mutten kuitenkaan leveillen tiedoillani. Olin hyvä teoriassa, sillä minun muistillani oli tapana imeä kaikki mahdollinen tieto itseensä. Oppilaana olin myös kysynyt aina täydentäviä kysymyksiä Rapakynneltä, joka oli vastannut niihin mieluusti tai vähemmän mieluusti. Entinen mestarini oli hanakala lukea, muttei miltei koskaan vihamielisen oloinen - ellei häntä suututtanut.
Taisteluni fyysisesti ei ollut kuitenkaan parhaita mahdollista. Osasin demonstroida kuitenkin tarpeeksi hyvin ollakseni hyödyksi kasvaville kissoille, joista tulevaisuudessa tulisi klaanin tärkeitä sotureita.
Pilvitassun ja Pähkinätassun kasvoilla loisti ymmärrys ja olin tyytyväinen siihen, että oppilaat kuuntelivat. Pilvitassun huomion saaminen oli joskus hankalaa, sillä hänellä oli tapana innostua kaikesta jännittävästä ja vaarallisesta enemmän kuin saalistusharjoituksista. Ehkä taistelu oli Pilvitassun mielestä jännittävää tai sitten hän halusi osoittaa Pähkinätassulle olevansa hyvä oppilas.
"No niin. Kuvitellaanpa tilanne, jossa olette juuri havainneet takaa päin saapuvan vihollisklaanin jäsenen ja teillä on vain muutama sekunti aikaa toimia, ennen kuin tunnette kissan kynnet turkillanne ja olette mahdollisesti hävinneet taistelun", toinen tassuni heilui vähän ilmassa selittäessäni oppilaille taistelutilannetta, "Silloin teidän yksi vaihtoehto on hyödyntää...?" Pilvitassu alkoi heilua paikallaan innokkaana ja hihkui:
"Minä tiedän! Takapotkua!" Kasvoilleni nousi ystävällinen hymy ja kehuin naarasta muutamalla sanalla. Vilkaisin myös Pähkinätassuun hyväksyvästi, sillä uskoin tämänkin tietäneen vastauksen, mutta Pilvitassu oli ehtinyt ensin.
"Niin kuin Pilvitassu totesi, voisitte hyödyntää takapotkua. Nyt minä näytän teille, kuinka se tehdään", lausahdin, jonka jälkeen nousin ylös ja tassutin sen verran etäämmäs, ettei minulla olisi vaaraa osua oppilasiin, mutta heidän oli silti mahdollista nähdä minut. Vieritin pienemmän kiven hieman suuremman päälle, jotta minulla olisi jotakin, mitä potkaista. Sen jälkeen varasin enemmän painoa vartaloni etuosaan ja potkaisin takajalkani ilmaan. Potkuni oli voimakas ja milteipä voisi sanoa hyvin hallittu. Harmaa kivenmurikka vierähti kolisten alas hiekalle, jonka jälkeen vilkaisin oppilaita.
"Saatte kokeilla ensin kiven avustuksella, jotta hoksaatte tekniikan ja sen jälkeen puolustaudutte minua vastaan. Lopuksi otamme vielä muutaman pikkukysymyksen taistelemisesta", naukaisin ja aloin vierittää kuonollani kiveä paikoilleen.
"Tule sinä Pilvitassu ensin", viitoin nuorta naarasta luokseni pörröisellä hännänheilautuksella. Pilvitassu loikki luokseni hieman epäilevän näköisenä, johtuen siitä, että hän ei pitänyt kiven kanssa taistelua maailman palkitsevimpana juttuna. Kurtistin kulmiani tälle vähän toruvasti, sillä mielestäni hänen kuuluisi kokeilla erilaisia asioita avoimin mielin. Astelin hieman kauemmas ja Pilvitassu alkoi ladata potkuaan viemällä painoaan eteen ja jännittämällä lihaksiaan. Ensimmäinen kerta ei kuitenkaan sujunut aivan yhtä hyvin, kuin Pilvitassu oli odottanut ja hän mutisi hiljaa itsekseen muutaman kirouksen. Katsahdin mustaturkkista kissaa kannustavasti ja hänen silmiinsä syttyi sisukkuus.
Tämä kerta onnistuikin jo hyvin. Naaras sai kuin saikin painonsa tasattua oikein, jotta hän sai asennon kohdilleen ja töytäisi kiven voimakkaasti alas maahan.
"Hienoa Pilvitassu!" kehräsin tyytyväisenä ja kasvoillani loisti mitä ylpein ilme. Seuraavaksi vilkaisin Pähkinätassun suuntaan ja heilautin korviani vuoronvaihdoksen merkiksi.
"Nyt on sinun vuorosi." Vieritin kiven uudestaan korokkeelleen ja odotin Pähkinätassun suoritusta uteliaasti. En tiennyt mikä olisi hänen vahvin lajinsa, mutta oletin, että asteen pienempi koko teki hänestä ketterän taistelijan.

//aivoPähkinä? :DD
526 sanaa

"Mikään ei toisi minulle enempää iloa", nyökkäsin Taivaslaululle kepeästi, kun olin saanut häneltä kutsun harjoituksiin oppilaansa kanssa. Olin sekä iloinen että myös helpottunut, kun olin saanut kuulla Taivaslaulun vastauksen. Vaikka olinkin yhä vankasti sitä mieltä, että vastuu onnettomuudestani oli täysin minun käpälissäni, sillä hetkellä en halunnut alkaa väittämään puhtaanvalkoiselle naaraalle vastaan. Tärkeintä oli, että hän ei vihannut minua, ja kykenimme vielä olemaan ystäviä. Oloni oli muuttunut äkkiseltä höyhenenkevyeksi. Olisin voinut astua tuulen harjaksille ja ratsastaa sillä pois. Päältäni oli kadonnut yllättävän painava stressin synnyttämä taakka. Olin jälleen vapaa, uuteen maailmaan juuri astunut pieni kissanpoika palleroinen.

Nousin pystyyn, jolloin nousi myös juuri itseään sukinut naaras. Taivaslaulu katsahti hetkeksi ohitseni, ja ilmeisesti katseellaan kutsui Pilvitassun paikalle. Nämä kaksi vaihtoivat muutaman lyhyen sanan, ja seuraavaksi meidän kolmen koplamme oli jo työntymässä piikkihernetunnelista läpi. Kävelymatkallamme katseeni aika-ajoin harhautui pieneksi toviksi menosuunnastamme Pilvitassuun. En tuntenut naarasta kovinkaan hyvin, emme olleet taineet kunnolla jutella ennen. Mutta mitä olin juuri hieman nähnyt hänestä Taivaslaulun tykö, vaikutti hän suhteellisen kunnolliselta ja energiseltä. Eikä onnekseni miltään tylyltä ja itsekeskeiseltä Jääviillolta. Toivottavasti Minttutassu on kunnossa. Minua nyt pelotti, että Jääviilto joko tapattaisi Minttutassun, tai tappaisi hänet itse ja tarkoituksellisesti. Olin kykenevinäni näkemään sen tilanteen silmissäni. Jääviillon, joka kesken taisteluharjoitusten heittäisi Minttutassun vasten paksua puunrunkoa. Naaraan ruumis vielä sätkähtäisi osuessaan puuhun, mutta valuessaan iskun voimasta maahan valahtaisi veltoksi. Hampaani kiristyivät yhteen. Ajatukseni harhautuivat jälleen. Tuntui, etten kyennyt enää kävelemään oikeaoppisesti. Olin harhautua Taivaslaulun ja Pilvitassun luota. Eksyä jonnekin polultamme.

Sitten taas havahduin. Olimme saapuneet päämääräämme. Seisoin Pilvitassun ja Taivaslaulun kanssa leveässä kuin ympyrämäisessä muodostelmassa, ja eriparisilmäisen naaraan turkki hulmusi kauniisti, kun hento tuulenpuuska puhalsi sen ohi ja lävitse. Minulle ei jäänyt juurikaan aikaa palauttaa ja vakauttaa itseni maniamaailmastani tulon jälkeen. Kuuntelu tuntui haastavalta, mutta minusta tuntui, ettei minulla ollut muitakaan vaihtoehtoja. En voinut vain kertoa Taivaslaululle tarvitsevani pienen hengähdystauon jo ennenkuin itse harjoitukset ovat alkaneet. En voinut vain selittää, miten uppoudun toisinaan ajatuksiini, en osannut selittää sellaista. Vaikka olinkin rauhaton ja yhä puoliksi aivan muualla kuin tässä hetkessä, tunsin silti ymmärtäväni ja järkeistäväni sen eteeni tulleen informaation ja puheen virtauksen.

//Taivas?
339 sanaa

Retkotin kyljelläni Kuolonklaanin leirin reunamilla ja nautin auringon lämmöstä turkillani. Elettiin tämän illan viimeisiä lämpimiä säteitä, jotka auringolla vielä oli tarjota. Seurailin katseellani leirin tapahtumia aina välillä. Olin hieman tylsistynyt; minulla ei ollut mitään tekemistä ja seuraa sitäkin vähemmän! Olisi edes Mahlahalla tullut ja vienyt minut harjoituksiin. Täytyi myöntää, että se vaaleaturkkinen kolli oli vaikuttanut ihan kykeneväiseltä hommaansa, minun mestarikseni siis. Vaikka alkuun olinkin ollut huomaavinani hienoista jännityksen väreilyä hänen turkissaan, äänessään.
*Hyvä sinun kannaltasi, arvoisa mestarini*, ajattelin piikittelevästi. *Olisin voinut hyvin pyytää päällikköä antamaan minulle jonkun toisen mestarin - jos siis et olisi osoittautunut niinkin kuuntelemisen arvoiseksi.*
Venyttelin kehoani nautinnollisesti ja päätin odottaa niillä sijoillani, tulisiko Mahlahalla minua hakemaan. Vaikkakin se oli jokseenkin epätodennäköistä tähän aikaan illasta.
Leiri alkoi hiljalleen hiljentyä. Katselin viileän tyynesti, kuinka jotkut jo suuntasivat kulkunsa pesiinsä ja todennäköisesti omille sammalvuoteilleen. Itse en tuntenut oloani kovin väsyneeksi, joten olisin mielelläni mennyt vaikka tutkimaan klaanin reviiriä. Se vain oli mahdotonta ilman mestaria...

//Mahla?
154 sanaa

"Minun olisi pitänyt pysyä lähelläsi ja kuunnella sinua. Se oli minun syyni, mutta sinä sait kärsiä sen seuraukset. Olisin halunnut tulla juttelemaan aiemmin, mutten löytänyt aiemmin kunnon tilaisuutta. Olen erittäin pahoillani, Taivaslaulu." Pähkinätassun syvimmät pahoittelut saivat minut liikuttumaan. Kasvoilleni piirtyi hento, mutta erittäin lempeä hymy. Kumarruin hieman ja vangitsin oppilaan katseen omallani.
"Voi Pähkinätassu, en minä sinua tapahtuneesta syytäkkään! Se oli minun vikani, sillä tiesin, että oli mahdollisuus käydä niin. Minun olisi pitänyt pysyä lähempänä sinua ja vahtia silmäkovana pikkuista pentua, jonka olin ottanut vastuulleni. Haluan pyytää anteeksi, että satuit kohtaamaan tämän vältettävissä olleen ongelman ja toivon, että voimme jatkaa tästä eteenpäin ihan tavallisesti. Olemmehan sujut?" Ääneni värisi hieman loppua kohden tarjotessani sovintoa, sillä en ollut aivan varma suostuisiko hän siihen sittenkään. Hän kyllä itse oli alunperin tullut pahoittelemaan tapahtunutta minulle, joten uskoin, että minun ei tarvinnut murehtia.
"Tietenkin", kirkkaanruskea kolli virnisti hyväntahtoisena ja heilautti korviaan. Tuntui siltä, kuin monia auringonnosuja sydäntäni puristanut painava kivi olisi vieritetty pois ja sydämeni sai vihdoin lyödä vapaasti ilman esteitä. Olin täynnä energiaa, joka kumpusi ilmassa leijuvasta ilosta. Sain voimaa positiivisesta energiasta.
"Mitä sanoisit harjoituksista minun ja Pilvitassun kanssa? Olin aikeissa viedä hänet harjoittelemaan perustaisteluliikkeitä ja taktiikoita, joiden varaan on helppo rakentaa hyvää taistelutaitoa. Ajattelin, että Villisielun olisi hyvä pitää vapaata nyt vähän aikaa, niin uskoin, että saattaisit olla kiinnostunut", selitin kietaisten pöyhkeän puuhkamaisen häntäni etutassujeni päälle ja nuolaisten pari kertaa rintaani. Vilkaistessani kollin kasvoja olin aistivinani kiinnostuksen kimmellyksen hänen katseessaan.

//Pähkinä? Sori vähän pätkempi tarina xd
237 sanaa

Olin aivan sumun seassa ollut kaikki päivät, tai no, niin. Aika oli tuntunut vain kuluvan hujauksessa. Minttutassu oli päässyt pikitassun kanssa oppilaiksi, oppilaani murjotti, mutta en niinkään välittänyt. Olin saanut hänet raahattua rajapartioon, sekä hyvä niin. Olin herännyt tänään aikaisin, suoraan kaato sateeseen, enkä ollut aaanut unta. Olin kävellyt epäröiden Karhumyrskyn eteen epäröiden herättääkkö kolli. Tiesin että olin ollut lapsellinen kun olin mököttänyt kollille, mutta silti syytin häntä jotenkin siitä. En suostunut uskomaan että Lauhalaukka oli kuollut, hän oli vielä jossain, olin siitä aivan varma. Kuitenkin kohtasin aukiolta yövuorossa tulleen Ruostekukan. Hän soi minulle säälivän katseen, kun kohtasi oman tyhjän katseeni. Hän viittoi minua mukaan aukiolle, jotten herättäisi ketään. Turkkini oli aivan sekainen, sekä lihakset turtana. En ollut juurikaan levännyt, saanut unta, syönyt, olin yrittänyt pitää mieleni kiireisenä, vaikka loppujen lopuksi kaikki toimi.. verkkaisesti. En tehnyt paljoakaan muiden mittakaavassa, turkista huolehtiminen? Oli yksi niitä mitä olin laiminlöynyt. Juuri kun klaanissa olin hyväksynyt kaksi ateriaa päivässä, nykyään söin puolen hiiren, tai ruipeloisimman version. Ruostekukka nopeasti kipitti suojaisaan painaumaan jossa ei satanut.
"Näytät surkealta? Kaipaatko puhe seuraa? Voin hakea Karhumyrskyn?", Naaras aloitti, katsoin häntä hämilläni, en, en kaipaisi ketään. Pudisti sille päätäni. Tuntui kuin kiven kokonen palanen olisi juurtunut kurkkuuni, joten avasin suuni saadakseni lisä happea. Kaikki ajatukset velloivat mielessäni, mutta mistään niistä en halunnut puhua.
"Ei kiitos, en halua puhua nyt", Murahdin, mikä oli ensimmäinen valhe mitä sanoin, tosissani halusin puhua, mutta olin luvannut itselleni etten puhuisi, siitä olisi vain harmia. Vatsassani velloi, tuntui että niinä päivinä kun söin kunnolla sekään ei riittänyt, aivan kuin tarvitsisin entistä enemmän ravintoa, mutta se ei käynyt päinsä. En veisi klaanilta yhtään enemmän kuin ansaitsisin. Joten päätin lähteä Ruostekukan luota, tassutin suoraan kaatosateeseen, joka hakkasi leiriä. Vaikka inhosin sadetta, se olisi nyt ainut pakokeino, pakokeino kaikesta. Niin kauan kun en nähnyt Karhumyrskyn iloitsevan, tai Lauhalaukan olevan kunnossa, en saisi mielenrauhaa. En siis ikinä. Kuljin leirin suuaukolle, josta metsään. Aivan huomaamattani olin kulkenut Hehkulammen rantaan. Tulin aina paikkaan, kaikki klaanista tiesivät sen. Siinä oli vain jotain.. erikoista. Sateen aikaan kaikki tuntui lannistavan, joten varoen kompuroin veteen, kahlasin syvemmälle, kunnes en enää ylettänyt pohjaan. Kaikki tuntui.. turhalta. Olin läpi märkä, turkkini paino latisti minua pohjaan päin, joka toisaalta houkutti, keskellä vettä, siellä täytyi olla hiljaista. Aloin kuitenkin uimaan eteenpäin, en tällä kertaa ympyrää, syvemmälle ja syvemmälle. Uin lopulta kauankin, kunnes huomasin Karhumyrskyn. Kolli oli tosiaan tullut.. katsomaan minua? Niin, hän itse ei tulisi sateessa minnekkään ilman pakkoa. Sade oli laantunut, mutta satoi yhä. Lähdin uimaan rantaan päin, kunnes kahlasin loppu pätkän.
"Tulit uimaan, vaikka vettä sataa taivaan täydeltä", Karhumyrsky aloitti, hymähdin vain, niin, en voinut muuta, oli pakko päästä pois. Käänsin katseeni taivaalle, koska kaikki tuntui olevan.. niin ahdistavaa. Tämä tuntui ainoalta oikealta luontaiselta ratkaisulta asiaan. Karhumyrsky toisti nimeni, käänsin sinisen katseeni hänen meripihkaisiin silmiin. Toisaalta minun teki mieli vaieta, mutta en voinut olla vihainen kollille, nyt kun hän oli tässä. Joka kerta hän sulatti sydämeni ja sai perhoset vatsaank.
"Niin?" Kysäisin, kollin katse oli lukittuna minuun, enkä tiennyt oliko tuo hyvä vai paha asia, enkä toisaalta halunnutkaan tietää, katsoin häntä vain rauhallisena. Pieni pelko, sekä ahdistus pilkotti sisimmässäni, mutta en antanut sen osua katseessani.
"Olemme tunteneet pitkään, ja tiedän, että sinullakin on samanlaisia tunteita minua kohtaan kuin minulla sinua. Siksi en pelkääkään kysyä sinulta seuraavaa ja tehdä tästä virallista: tulisitko kumppanikseni?" Karhumyrsky kysyi. Jos ilmeeni oli ollut tyhjä aiemmin, nyt se oli silkkaa pelkoa, sekä surua täynnä. Hätkähdin kuin salama olisi osunut minuun, enkä osannut sanoa alkuun mitään. Tuijotin vain kollia. Sisimpäni huusi ei, olit valinnut Lauhalaukan hänen sijastaan, mutta nyt kun kolli oli pois… Karhumyrskyn olisi pitänyt pelätä vastausta, sillä harkitsin oikeasti sanovani ei, en loppujen lopuksi enää tiennyt tunsinko Karhumyrskyä kohtaan enää mitään.. Sellaista. Kyllä sinä tunsit! Lopeta Villisielu pelleily, olet aivan hurahtanut tuohon kolliin, päästä tassuihin.
"Ky- Ky-llä", vaikersin, puhe vaikeudet näkyivät näissä tilanteissa. Näissä tilanteissa? Niin, kun olin järkyttnyt. Karhumysky hymyili, päästäen kehräyksen. En suonut toiselle hymyä, sillä se ei tuntunut oikealle. Olo oli tyhjä. Ilmeeni muuttui hetkessä, kun katsoin hetken vihoissaan olevaa karhumyrskyä, jonka kasvot palasivat nopeasti perus lukemille. Kun kolli avasi suunsa puhuakseen, nostin häntäni pystyyn käskyksi hiljaa, suoden piikikään katseen. Tassutin kollin edelle, painaen hännälläni tämän nenää.
"Et saa kiinni", Tokaisin, jännittäen lihakseni juoksuun. Pinkaisin juoksuun, niin nopeasti kuin pystyin, huomasin Karhumyrskyn vierelläni. Maa oli toki liukas, sekä näkökenttä sumea, koska satoi, mutta se ei estänyt meitä. Pujotin kynteni ulos, jotta en liukuisi. Nauroin keventyneenä, kun ilmavirta kulki turkkini, läpi märän turkkini läpi. Kun pysähdyin hengittämään leirin suuaukon eteen, soin kollille katseen.
"Voinko nyt siirtää petini omasi viereen?", Kysyin pilkaten, arvasin vastauksen olevan kieltävä, mutta nyt kun se oli julkista, miksei? Mikä tekosyy hänellä olisi nyt? Tiesin tosin vieväni oppilaani taistelu harjoituksiin päivällä, mutta tämä oli pakko tietää ensin, halusin tietää, janosin sitä.

//784 Sanaa
//Karhu?

Heräsin hiljaiseen sateen ropinaan. Lauhalaukka oli ehtinyt olla vasta muutaman päivän kadoksissa, mutta minä elin jo nyt elämäni parasta aikaa ilman häntä. Harmi vain, että Villisielu tuntui olevan kovin tolaltaan menetettyään kuhertelukumppaninsa, mutta hänen oli hyvä ottaa opikseen tästä ja avata silmänsä totuudelle: kaikilla ruusuilla oli piikit.
Kun katsahdin ympärilleni, huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi Villisielun tyhjään petiin. Oliko hän todella menettänyt järkensä: tiesin Villisielun inhoavan vesisadetta ylitsepääsemättömästi. Typerä Lauhalaukka - hän pilasi aina kaiken, vaikka sitten olisikin enää vain mätänevä luukasa jossain päin kaksijalkalaa.
Päätin uhrautua ja lähteä etsimään Villisielua sateesta. Ehkä onnistuisin puhumaan hänelle vähän järkeä päähän. Emme saisi heittää hukkaan sitä, mitä meidän välillämme oli ollut jo kauan ennen Lauhalaukan kuvioihin mukaan tulemista, vain koska hän ei voinut hyväksyä tapahtunutta. Se ei ollut reilua.
"Hän tuskin haluaa puhua sinulle." Ruostekukka katsoi minua pediltään oranssit silmät viiruiksi kavenneina. Käännyin häneen päin närkästyneenä: en kaivannut parisuhdeneuvoja kissalta, joka kiehnäsi suurin piirtein jokaisen vastaan tulevan kollin kaulassa.
"Hänellä on ollut nyt vain hieman hankala vaihe menossa. Kyse ei ole siitä, etteikö hän haluaisi olla kanssani, ettäs sen tiedät", murisin hampaitteni takaa, ja toivoin voivani uskoa sen itsekin.
"Ihan miten vain. Minä vain varoitin sinua", ruosteenruskea naaras niiskaisi nenäänsä esittäen välinpitämätöntä ja käänsi kylkeään. Nostin ihan vähän huultani, juuri sen verran, että terävät hampaani näkyivät. Sen jälkeen tein käännöksen kannoillani ja marssin ulos pesästä myrskyn lailla, niin, että varmasti kaikki lähistöllä saivat tuta raivoni.
Minun ei ollut vaikea arvata, minne naaras oli mennyt. Koska hän ei ollut leirissä, tämän täytyi olla eräässä erityisessä paikassa, jonka hän oli jakanut vuorotellen minun ja Lauhalaukan kanssa: Hehkulampi. Siellä hän varmasti saattoi selvitellä ajatuksiaan kenenkään häiritsemättä - paitsi tietenkin nyt, kun minä olin menossa sinne.
Ilma oli painavaa hengittää ja kosteus tunkeutui sisälleni ytimiin asti. Vesipisarat tipahtelivat kastanjanruskealle turkilleni, mutta iho sen alla oli onneksi mukavan kuiva ja lämmin.
Kun saavuin Hehkulammen rantaan, näin Villisielun uimassa vedessä. Naaras huomasi minut ja näytti ensin yllättyneeltä, kunnes hänen ilmeensä muuttui mitäänsanomattomaksi ja hän kahlasi rantaan.
"Tulit uimaan, vaikka vettä sataa taivaan täydeltä", mau'uin ilkikurisesti. Villisielu hymähti hieman. Hän istuutui vähän matkan päähän minusta ja käänsi katseensa harmaalle taivaalle.
Mietin pienen hetken, mitä sanoisin. Ehkä tosiaan oli niin, ettei naaras halunnut puhua kanssani - tai edes olla enää väleissä. Mutta minun olisi otettava siitä jotenkin selvää.
"Villisielu?" naukaisin epäröivästi.
"Niin?" Naaraan sinisten silmien katse tavoitti omani. Tunsin kasvojani kuumottavan, yritin löytää sopivia sanoja.
"Olemme tunteneet pitkään, ja tiedän, että sinullakin on samanlaisia tunteita minua kohtaan kuin minulla sinua. Siksi en pelkääkään kysyä sinulta seuraavaa ja tehdä tästä virallista: tulisitko kumppanikseni?"

//Villi?
//417 sanaa

Minulla oli ollut yllättävän hauskaa Pikipennun ja Minttupennun kanssa. He olivat minusta mieluisia opetettavia. Minun alkaessa näyttää ja selittää seuraavaa liikettä, pennut istuivat paikoillaan, korvat höröllä ja silmät tarkkaavaisina liikkeistäni. He toisinaan kysyivät minulta erilaisia kysymyksiä, joihin minun ei ollut vaikea vastata. Kun pennut alkoivat toistaa näyttämääni liikettä, aloin tunnistaa äänestäni Villisielun. Puhuin pennuille aivan kuin hän minulle. Välillä saatoin käyttää myös täsmälleen samoja sanoja. Se tuntui aluksi aika oudolta, jopa hassulta, mutta unohdin sen ajatuksen huomatessani, miten hyvin sanani pureutuivat Minttupentuun ja Pikipentuun.
Päivä oli vierähtänyt yltämme nopeasti, ja minun täytyikin jo pian lähteä tekemään muita asioita. Pennut tietysti pettyivät tästä, ja niin petyin minäkin. Olisin jatkanut heidän treenaamistaan ilomielin vielä pitkäänkin. Kuitenkin, oli minullakin vielä paljon opittavaa ja liikeissäni petrattavaa.

Sen jälkeen ei ehtinytkään vierähtää kuin päivä tai pari, kun Minttupennusta ja Pikipennusta tehtiin jo oppilaita. Sinä päivänä heti herättyäni olin löytänyt Taivaslaulun leiristä oleilemasta. Olin ollut niin kiireinen Villisielun kanssa, että olin jo ehtinyt unohtaa Taivaslaulun ja hänen kanssaan puhumisen. Olin alkanut taivaltamaan valkeaa naarasta kohti, kunnes Punatähti yllättäen kutsuikin meidät koolle, Pikipennun ja Minttupennun nimittäjäisiin. Kaksi pentua tuntuivat säkenöivän intoa ja ylpeyttä, ja olin näkeväni Minttupennun katseen käyvän minun suunnallani kerran. Tämä sai minut hetkeksi hymyilemään. Olin heistä molemmista ylpeä, olin äärimmäisen iloinen heidän puolestaan. Iloni kuitenkin hälveni, kun Punatähti ilmoitti uusien oppilaiden mestarit. Pikipennun mestari tuntui ihan käyvältä, mutta Minttupennun mestariksi annettiin Jääviilto. En häntä juuri tuntenut, mutta hän vaikutti uhkaavalta ja ilkeältä, välillä jopa narsistilta. Hän katsoi miltei kaikkia alaspäin ja pompotteli heitä kuin alamaisiaan. Minttutassun kohdatessa mestarinsa, häntäni alkoi heilahdella tasaisesti puolelta toiselle kiivastuneesti. Minttutassu oli hyvä kissa. Hän oli ystävällinen, hauska ja kohtelias. Hän ansaitsee parempaa, kuin tuollaisen röyhkeän risukasan. Minä yleensä luotin päällikköön, mutta nyt mietin, oliko Punatähti seonnut tyystin. Kai hänkin on nähnyt, miten Jääviilto käyttäytyy muita kohtaan, vaikka korkeampiarvoisiaan mielisteleekin. Mieleni teki murista, mutta estin itseäni tekemästä niin. Hän on osa klaania, klaani on perheeni ja turvani. Klaani ei toimi, mikäli sen jäsenet tappelevat keskenään.

Olin saanut vakautettua itseni ja mieleni, kun kokous päättyi ja kissat ympäriltäni perääntyivät omia velvoitteitaan hoitamaan. Käännähdin muiden mukana aukiolta, kohdaten Villisielun katseen miltei heti. Hänen katseensa yritti olla käskevä ja terävä, mutta se oli yhä enemmän masentunut ja apea. Häntä näemmä edelleen vaivasi klaanimme soturin katoaminen. Naaras oli viimeksi johtanut minua harhaan, joten käännyin hänestä pois päin, lähtien puolestaan Taivaslaulun perään.
"Hei, Taivaslaulu!"
Naaraan keho hätkähti hieman yllättyneenä ja kääntyi minuun päin. Pian minua kohti katselivat Taivaslaulun kauniit, yllättyneet ja hämmentyneet kasvot.
"A-ai Pähkinätassu? Hei vain. Emme olekaan jutelleet sen jälkeen, kun sinusta tuli oppilas", Taivaslaulun ääni kuulosti hieman vaivaantuneelta. "Miten soturikoulutuksesi on mennyt?
Nyökkäsin naaraalle ja vastasin: "Niin... suhteellisen hyvin olen pärjännyt, vaikka aika-ajoin raskasta sekä aikaa vievää onkin. Villisielu on vain ollut niin maassa viime päivät, etten ole oppinut juuri mitään häneltä."
"Totta, kuulin hänen olleen todella läheinen Lauhalaukan kanssa", Taivaslaulu nyökkäsi ja katsahti hetkeksi Villisielun suuntaan. "Ei ihme, että hän on noin tolaltaan. Olisin itsekin varmaan yhtä suunniltani, jos saisin tietää kaksijalkojen tappaneen läheiseni."
Vaihdoimme Taivaslaulun kanssa muutamia sanoja, kunnes hiljenimme hetkeksi. Katsoin hieman alaspäin Taivaslaulun kasvoista, toistaen samalla päässäni sanat, jotka aioin seuraavaksi sanoa. Nostin jälleen katseeni, ja sanoin naaraalle hieman haparoivalla äänellä:
"Niin, anteeksi siitä lampifiaskosta", nielaisin hieman kiusaantuneena. "Minun olisi pitänyt pysyä lähelläsi ja kuunnella sinua. Se oli minun syyni, mutta sinä sait kärsiä sen seuraukset. Olisin halunnut tulla juttelemaan aiemmin, mutten löytänyt aiemmin kunnon tilaisuutta. Olen erittäin pahoillani, Taivaslaulu", painoin pääni hieman alemmas alistuvaisena.
Taivaslaulu katseli minua hiljaa. Hän näytti ikään kuin miettivän, mitä minulle vastaisi.

//Taivas?
580 sanaa

"Mutta osaan vaania. Ja pari puolustavaa iskua”, Pähkinätassu selitti silmissä hienoinen ylpeyden pilke. Katsoin Pähkinätassua niin innoissani, että pieni häntäni huiski minne sattui pöllyttäen samalla makuualusesta pienen pölypilven. Pikipennun ruskeat silmät loistivat myös auringon tavoin innosta kirkkaina, kun hän alkoi utelemaan voisiko nuori oppilas näyttää meille jotain.
“Voisitko näyttää meille, ole kiltti! Saataisiin jotain tekemistä Minttupennunkin kanssa iltaisin, kun ei saada enää lähteä ulos leiriin”, tummanharmaan ystävättäreni silmät kääntyivät salamyhkäisesti minuun päin ja hiljensi ääntään, “Saataisiin varaslähtö ja oltaisiin kaikkien aikojen parhaita oppilaita!” Nyökyttelin ja nyökyttelin innosta piukeana ja käännyin taas kirkkaanruskean kollin puoleen.
“Selvä, voin näyttää aluksi, kuinka vaanitaan maariistaa”, Pähkinätassu kertoi, jonka jälkeen esitti meille saalistus tilannetta. Leukani oli loksahtaa auki. Pähkinätassu näytti ihan soturilta vaaniessaan. Silmäni saattoivat olla pennun ja ne saattoivat aiheuttaa vaikeuden tulkita sitä, oliko liikkeet aivan oikein tehtyjä, mutta silmiini se näytti mahtavalta!

Pähkinätassu oli ohjeistanut ja opettanut meitä, jonka jälkeen hänen täytyi suruksemme lähteä. Nyt hioimme Pikipennun kanssa täydellistä saalistusasentoa tulevaisuutta varten. *Voin yllättää mestarini, kun osaankin jo vaania! Hän on varmasti valtavan ylpeä.* Kasvoni kääntyivät hymyyn, kun kuvittelin kuinka olisimme parhaita oppilaita koko klaanin historiassa.
Yhtäkkiä asentoni alkoi heilua ja aloin hakea tasapainoa uudestaan hännälläni. Sain itseni pidettyä juuri ja juuri vaanima asennossa, joka ei luultavasti ollut vielä aivan yhtä hieno kuin Pähkinätassun.
“No niin Pikipentu ja Minttupentu, tulkaahan nukkumaan”, emoni naukui läheltä lempeyden sävyttämällä äänellä. Vilkaisin harmistuneena Pikipentua.
“Mutta emooooo, eikö me saataisi leikkiä vielä hetki?” anelin ja katsoin vetoavasti emoni kirjavia kasvoja. Hänen kulmansa kurtistuivat tiukasti ja hän pudisti päätään.
“Muutkin haluavat mennä nukkumaan, enkä suostu jättämään teitä yksin hereille”, Rapakynsi naukui ja näin hänen häntänsä värähtelevän epätyytyväisenä siitä, ettemme totelleet heti. Äänensävyn kuultuamme kipitimme kuuliaisesti emoni suojiin ja asetuimme makuulle. Katsoin vielä anteeksipyytäen emoni kauniita silmiä ja sain vastuksena väsyneen hymyn. Hän nuolaisi kummankin päitä kerran märällä vaaleanpunaisella kielellään ja jäi vielä vahtimaan, että nukahtaisimme. Painoin päätin maahan ja käperryin pienelle punaruskealle kerälle. Nappasin etutassuillani takajaloistani kiinni ja halasin niitä tyytyväisenä. Uni alkoi tulla odottamattoman nopeasti – vastahan olin uskotellut itselleni, ettei minua väsyttänyt. Annoin kuitenkin unen tulla ja rentoutin lihakseni. Pian lähdin loikkimaan omilla mielikuvitukseni luomilla niityillä.

Oli kulunut muutamia päiviä siitä, kun olimme olleet Pähkinätassun opissa. Olisimme menneet utelemaan uusia juttuja, joita hän oli oppinut mestariltaan Villisielulta, mutta nyt hän oli juttelemassa Taivaslaulun kanssa.
Tunnelma pentutarhalla oli ollut koko aamun jollain tavalla sähköinen ehkä jopa vähän apea? Ajan kuluessa selvisi kuitenkin miksi. Rapakynsi paljasti meille, että tänään nimitettäisiin muutama pentu oppilaiksi ja se jo riitti laukaisemaan minun ja Pikipennun energiat taivaisiin. Pentutarhan tunnelma muuttui vähitellen ärtyneeksi ja meidät loppujen lopuksi laitettiin leikkimään ulos pentutarhasta, sillä olimme kuulemma häirinneet pesän asukkien rauhaa.
Kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuulin isäni kokoontumiskutsun ja voin miltei vannoa, että minä ja Pikipentu olimme ensimmäiset aukiolla Punatähden jälkeen. Isä oli naureskellut meidän innollemme leikkimielisesti. Kun kissat olivat kokoontuneet, oli nimittäjäisten aika alkaa. Olin hypätä ulos turkistani!
“Minttupentu astuisitko eteen”, isäni naukui ja lähdin lähemmäs punaruskeaa kollia. Yritin kävellä ylväästi rintaani röyhistäen tarkoituksenani näyttää aivan yhtä arvokkaalta kuin isäni.
Katsoin isäni vihreisiin silmiin, jotka olivat täyttyneet ylpeydestä. Hänen kasvoillaan loisti hymy, joka tuntui nostavan myös minunkin tunnetilaani entisestään. Hänen matala kollimainen äänensä julisti:
“Tunnettakoon sinut nykyään Minttutassuna ja mestarinasi toimikoon Jääviilto!” Etsin katseellani mestarikseni annettua kissaa. Yritin löytää joukosta ystävällisen ja kutsuvan ilmeen omaavan kissan, joka astuisi vähän lähemmäs, jotta tunnistaisin tämän, mutta näinkin suuren punaruskean kollin, jonka jäiset silmät loistivat ilkeinä ja ne tuntuivat arvioivan minua inhottavasti päästä varpaisiin. Kasvoillani loistanut hymy hyytyi hiljalleen tekohymyksi. *Ei et sinä voi olla pettynyt vielä! Ei kissoja voi perustella ulkokuoren mukaan.* Yritin vakuutella itselleni, että tulisin pitämään hänestä mestarinani. *Ja eihän minun edes tarvitsisi olla hänen kanssaan muuten kuin mestari ja oppilas jutuissa, jos hän onkin ihan typerä.*
“Pikipentu, astutko lähemmäs”, kuulin isän naukuvan ja muistin, että minun pitäisi siirtyä nyt syrjemmälle. Kipitin emoni Rapakynnen luokse ja hän nuolaisi poskeani.
“Onnea Minttutassu”, emoni onnitteli mitä lämpimämmällä äänensävyllä. Nostin tummansinisen katseeni emoni kauniisiin kirjaviin kasvoihin ja hymyilin tälle koko olemukseni täynnä rakkautta. Isäni ja emoni olivat minulle yksiä rakkaimpia kissoja koko tähän asti kokemassani maailmassa.
Vartalossani into tuntui kipinöinä, kuin monta kissaa singahtelisi ympäriinsä sisälläni juosten kilpaa. Oloani ei latistanut mahdollinen myrkyllisen luonteen omaava mestari, sillä pääsisin elämäni ensimmäistä kertaa ulos leiristä!
“Sinut tunnetaan tästä lähtien Pikitassuna ja mestarinasi toimii Hiutaleviiksi!” Punatähden kaste oli tyyni ja hänen koko käytöksensä oli suorastaan arvokasta. Pidin sitä ihailtavana. Pikitassun katse oli kuin pennulla, joka pääsisi ensikertaa leiriin, kun hän tassutti takaisin muiden kissojen joukkoon. Hän vaihtoi katseita uuden mestarinsa Hiutaleviiksen kanssa, jonka tismalleen saman sävyiset jäänsiniset silmät kuin omalla mestarillani, olivat ystävälliset ja hieman ujolla tavalla innokkaat. Hänen liikehdintänsä oli pehmeää ja huoletonta ja huomasin, kuinka hänen katseensa kiinnittyi hetkeksi tyhjyyteen samalla tavalla kuin hän olisi uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Minusta oli mukava kuvitella, että tyhjyyttä katsellessaan kissat katselivat omia ajatuksiaan.
*Olivatkohan mestarimme sukua? Heidän silmissään on kovasti yhdennäköisyyttä ja heidän kummankin nimensä viittaavat kylmyyteen. Täytyypä kysyä.*
“Kokous on päättynyt, paltkaa hoitamaan askareitanne”, päällikkö maukui ja vetäytyi kissajoukon keskeltä sivummalle. Punaruskean kollin pää alkoi pyöriä ja kun hänen isällinen katseensa kohtasi minut, hän lähti reippaasti nelistämään luokseni. Kun hän saapui paikalle, hän puski poskeani niin lujasti, että heiveröisempi kissa olisi jo kumossa maassa. Kasvoilleni nousi hieman kiusallinen ilme, kun ylpeydenosoitus oli niin julkinen.
“Isä, minun pitäisi varmaan mennä Jääviillon luo...”, naukaisin mahdollisimman hyväntahtoisesti kulmieni alta vilkaisten. Punatähti naurahti leikkisään sävyyn ja naukui:
“Mene vain, mutta ennen sitä... onnea oppilaana oloon. Uskon, että sinusta tulee loistosoturi Minttutassu.” Hänen sanansa merkitsivät enemmän kuin annoin ymmärtää ja hän kyllä tiesi sen. Hymyilin vielä silmiäni hitaasti rakkauden merkiksi räpäyttäen ja sen jälkeen käännyin pois ja otin suunnaksi uuden mestarini. En ollut ehtinyt mennä onnittelemaan Pikitassua, sillä hänen mestarinsa oli jo napannut hänet kynsiinsä ja vienyt jonnekin.
Tassutin suurensuurta punaruskeaa kollia kohti, jonka jäänisiniset silmät olivat kiinnittyneet minuun. Tassutin rohkeasti kollia kohti ilman pelon häivää, vaikka jotenkin uskoin, että tuon ilkeän katseen oli tarkoitus pelottaa.
“Tervehdys Jääviilto”, naukaisin melko asiallisesti, sillä en vielä tiennyt, kuinka minun kuuluisi reagoida mestariini. Minut saisi nöyrtymään, jos ansaitsi arvostukseni, mutta kapinan henki puskisi minusta lujasti ulos, jos minä tai joku muu kokisi vääryyttä mestarini toimesta.
“Heipähei. Suunnittelin vieväni sinut oitis taistelemaan, mutta mitä ilmeisimmin minun tuleekin viedä sinut kiertämään aluksi reviiriä. Et tuota minulle missään määrin pettymystä, en hyväksy pettymyksiä oppilasluettelooni.” Kollin ääni oli kylmä kuin yhä uudestaan ja uudestaan jäätyvä jääpuikko, joka loppujen lopuksi olisi kasvanut kokonaisen jäisen muurin kokonaiseksi. Samanlainen jäinen muuri tuntui peittävän Jääviillon olemusta ja hänestä oli vaikea saada kiinni mitään muuta kuin tuo typerä jääpuikkomainen olemus.
“Turha ruveta ylimieliseksi”, mutisin itsekseni, mutta seurasin kuitenkin sen enempää vikisemättä mestariani, joka röyhisteli rintaansa klaanitovereidensa ohi kävellessään. Suuri kolli ohjasi minut piikkihernetunnelille, joka veisi meidät suojaisan leirimme ulkopuolelle. Sydämeni alkoi hakata koko ajan entistä enemmän, kun kuljin hämärässä tunnelissa kohti vapaata ulkomaailmaa. Nenääni alkoi leijua raikas metsän tuoksu, mutta vain hennosti, sillä edelläni kulkeva Jääviilto esti hajujen täydellistä pääsyä luokseni.
Aloin nähdä edessäpäin hieman kirkasta ulkoilman suomaa valoa ja loin innostua toden teolla. Tällä hetkellä olisi suuri merkitys elämääni. Voisin muistella tätä hetkeä soturina, kun olisin jo alkanut pitää ulkona käymistä itsestäänselvyytenä.
Jääviilto katosi edestäni ja kirkkaus sokaisi pimeään tottuneita silmiäni, mutta astuin reippaasti ulos ja kasvoilleni nousi ilme, joka oli täynnä riemua. Minun olisi tehnyt mieli mennä nuuhkimaan jokaista näkemääni koloa ja kiipeämään puuhun ja.... en ehtinyt edes ajatella loppuun, kun Jääviilto lähti jo hölkkäämään eteenpäin. Lähdin hidastelematta mestarini perään. *Ehkä hän heltyy jos teen häneen vaikutuksen?*
Otin Jääviillon juosten kiinni ja yritin pysyä tämän perässä kompastelematta puunjuuriin ja kiviin. Näin kollin jäänsinisten silmien vilkaisevan minua nopeasti – niin nopeasti, että silmän räpäyksessä kollin katse oli kiinnittynyt takaisin eteenpäin.

Jääviilto oli näyttänyt minulle äsken, että missä klaanin ja muun maailman välinen raja kulki. Minua vieläkin vähän ihmetytti se, kuinka iso maailma olikaan.
Lihaksiani väsytti valtavasti pitkän matkan takia, sillä pentuna ei juurikaan tullut liikuskeltua näin pitkiä matkoja. *Minun pitäisi tottua tähän!* Sisukkuuteni avulla pysyin Jääviillon perässä leiriin asti, vaikka hän välillä selkeästi yritti tahallaan karistaa minua, jotta saisi ilkeillä minulle.
Oli tullut erittäin selväksi, että Jääviilto ei ollut sellainen kissa, josta pidin. Olin esitellyt hänelle oppimaani saalistusasentoa, mutta hän kehumisen sijaan osoitti vain kaikki virheet ja hänen suussaan ne kuulostivat paljon isommilta mitä ne oikeasti olivat. Hän tuntui haluavan lytätä minun itsetuntoani jollain tekosyyllä. Sellaisella tekosyyllä, etten voisi kannella siitä.
Piikkihernetunneli häämötti edessäni ja päällimmäisin tunteeni oli sillä hetkellä helpotus. Pääsisin vihdoin lepuuttamaan kohta loppuun kuluneita lihaksiani. Jääviilto kuitenkin muutti suunnitelmiani tuttu ilkeä olemus loistaen.
“Jos vielä kävisit viemässä klaaninvanhimmille riistaa”, kolli määräsi katsoen minua ylimielisesti silmiin. Tuijotin tätä takaisin piikikkäästi, mutta tottelin. Kuulin Jääviillon kehräävän itsekseen. *En minä sinua tottele arvostuksen takia vaan siksi, että haluan klaaninvanhimpien saavan ruokaa senkin hiirenpapana!* Kun olin kiikuttanut muutaman hiiren kiitollisille vanhuksille suuntasin oppilaiden pesälle sen enempää sen yksityiskohtia tutkimatta. Sitten kuitenkin epämiellyttävä yllätys iski vasten kasvojani.
“Voi hiirenpapanat!” kirosin ärsyyntyneenä, kun huomasin puuttuvat sammalet. En ollut vielä ehtinyt sijata petiäni. *Ihan sama. Tänään nukun sitten maassa!* Pudistelin päätäni ja lysähdin kovalle leirin pohjalle. Päiväni pelastukseksi pesään aivan hetki minun jälkeeni tullutta Pikitassua suretti kohtaloni.
“Tule tänne! Nukutaan yhdessä tässä, vaikka tuleekin vähän ahdasta.” Sen kiitollisempi en sinä hetkenä voinut olla kellekkään kissalle.

1500 sanaa